Jos metsään haluat mennä nyt, niin takulla yllätyt

[Agitha]

Lilysta tuntui, että tapahtumat olivat hänen päätösvaltansa ja tietoisen järkensä ulkopuolella. Kaikki tuntui käyvän kuin itsestään, ja mitä enemmän Lily yritti ajatella tilannetta järjellä, sitä vaikeammaksi se muuttui. Järjen käyttäminen ei tuntunut ollenkaan luonnolliselta tai järkevältä, kun taas Cassin keho ja heidän kiihtyvä suudelmansa tuntui. Huomaamattaan Lily päätti hylätä järjen äänen, ja se vaikenikin yllättävän helposti. Cassin suuteleminen tuntui liian hyvältä järkeiltäväksi.
Lily ei vastustellut ollenkaan, kun Cass siirsi hänet sammalmättäälle istumaan. Ikään kuin yhteisestä sopimuksesta Lily nojasi taaksepäin samalla kun veti Cassin taas lähelleen. Suudelma katkesi hetkeksi, mutta se ei muuttanut mitään. Pian Lily keskittyi taas Cassin suutelemiseen.
Hän tunsi Cassin kädet lantionsa tietämillä, mutta se ei saanut hänessä aikaan samanlaista reaktiota kuin yleensä. Se tuntui vain hyvältä ja loogiselta, eikä Lily kainostellut kietoessaan kätensä pojan ympärille. Melkein kuin itsestään hänen kätensä hakeutuivat Cassin paidan helmalle. Toinen käsi sujahti paidan alle sivelemään Cassin lämmintä ihoa, ja toinen jäi paidan päälle puristamaan kangasta nyrkkiin.
Lily ei voinut estää pientä nautinnon huokausta karkaamasta huuliltaan, kun Cass painoi häntä sammalmätästä vasten tulemalla itse lähemmäksi.
Suudelmat kävivät hieman katkonaiseksi Lily hengityksen kiihtyessä, mutta jostai syystä sekin tuntui vain paremmalta. Lily saattoi tuntea Cassin lämpimän hengityksen ihollaan, eikä hän osannut enää sanoa, kumpi heistä hengitti kiivaammin. Sillä ei edes ollut merkitystä.
Lily irrottautui suudelmasta hetkeksi vain suudellakseen Cassin suu pieliä. Hän käänsi päätään hieman painautuen vielä lähemmäs poikaa. Hänen huulensa käväisivät pojan korvalla ja poskipäillä, kunnes hän taas suuteli poikaa huulille.
Vaatteet alkoivat tuntua jotenkin kiusallisilta ja ahtailta, ja Lily halusi päästä aina vain lähemmäs. Lähemmäs Cassin vartaloa.
Hetkonen...
Cassin?

[loveliina]

Lilyn vaatteet alkoivat tehdä Cassien hulluksi. Ne vain olivat ja kiehnäsivät ihon välissä, ilman mitään järkevää käyttötarkoitusta. Ja ne hiostivat, oliko sää muuttunut yhtäkkiä pariakymmentä astetta kuumemmaksi, vai oliko se vain Cass? Pojan sydän tykytti ja henki melkein salpaantui. Onneksi kaikki tuntui olevan jollain mystisellä tavalla niin yksinkertaista. Cass oli poika, Lily tyttö. Ehkä se oli metsä, joka tämän kaiken kummallisuuden herätti, ehkä se oli jotain mikä oli uinunut kaksikon sisällä alusta lähtien. Olisi ollut valehtelua väittää että Cassien ja Lilyn välillä ei jonkinlaista kipinää olisi ollut jo aivan alusta saakka. Kipinä nyt vain pääsi kukkaansa aivan uudella tavalla.
Pojan kädet siirtyivät tytön tuulipuvun takin vetoketjulle vetäen sen auki rivakkaan tämän yhä suudellessaan tyttöä. Takki avautuessaan paljasti tytön kohoilevan rintakehän. Cassie painoi kätensä Lilyn ylävatsalle liikuttaen sitä hitaasti ylöspäin, kunnes se oli rintojen kohdalla. Tämä tunsi tytön rinnan kätensä alla. Veri pojan aivoissa jyskytti peittäen kaiken korvissa kuuluvaan huminaan. Sellaiseen jota ei tajunnut, ennen kuin se päättyi. Lilyn rinta oli pehmeä ja sileä.
Cass nielaisi hieman ynähtäen silkasta mielihyvästä, jonka Lily aiheutti. Miten mikään tuntui näin hyvältä?

Cassie halusi sukeltaa syvemmälle suudelmaan ja unohtaa koko ympäröivän maailman kokonaan. Vain Cass, ja nuo toiset huulet. Cass, ja tuo toinen vartalo vasten omaansa. Pikku seikka oli toistaiseksi, että se sattuikin olemaan Lily. Ja no, jos se ei olisi ollut Lily, ei tunnelma olisi voinut nousta näin... nautinnolliseksi. Tämän viha ja ärsytys olivat kanavoituneet oikein hyvin johonkin tuottoisampaan.
Pojan koko vartalo värähti mielihyvästä, Lilyn käsien ja huulten kiihkeyden vuoksi. Tämä oli suoraan kuin tekstikirjasta, tunne vain vei mukanaan, sitä ei tarvinnut pakottaa, se vain oli ja tuli. Tämä oli kuin improvisoitu näytelmä, kahdella maailman parhaalla näyttelijällä; mitään ei ollut suunniteltu, mutta kaikki silti toimi. Eikä kukaan jäänyt kylmäksi. Itse asiassa meno oli käynyt erityisen kuumaksi, hiki pukkasi pintaan pojan kaulalta, ja kaikkialta missä vaatteet olivat hiostamassa.

Silloin se iski Cassieen. Siinä tosiaan oli Lily. Ja he olivat suunnilleen päällekkäin, huulistaan toisiaan näykkien, kädet tunkien paitojen helmojen ali. Lily. Cass.
Lily.
Cassie hyytyi äkkiä paikalleen. Tämä irrottautui sentin pari Lilyn huulista painaen silmiään vielä kiinni. Jos se ei olisikaan Lily, tämä ajatteli toiveikkaana. Tai jos kaikki olikin unta. Hitaasti, peläten totuutta poika avasi ensin toisen silmänsä, ja sitten toisen.
"Ei helvetti", tämä älähti, muttei vielä liikkunut minnekkään. Oli totta että ajatus Lilysta ja Cassiesta minkäänlaisessa kanssakäymisessä (saati sitten tälläisessa) oli hirveä, mutta Cass ei voinut kieltää itseltään mitä oli tuntenut. Suudelmat olivat tuntuneet vatsanpohjalla asti, hyvältä. Hiljakseltaan palaava järki kuitenkin otti vallan ja Cass päätyi kierähtämään pakonomaisesti niin, että jäi Lilyn viereen makaamaan lamaantuneena.
"Ei helvetti", tämä toisti.

[Agitha]

Lily hengähti syvään, kun Cass aukaisi hänen takkinsa vetoketjun, ja hetkeäkään epäröimällä sujautti kätensä hänen paitansa alle. Cassin kädet tuntuivat hieman viileiltä Lily lämmintä ihoa vasten, mutta oikeastaan sekin loi omanlaistaan tunnelmaansa. Lily ei ollut koskaan päästänyt ketään kanssaan näin pitkälle, mutta nyt ajatus siitä ei käynyt edes hänen mielessään. Tuntui täysin luonnolliselta ja oikealta, että Cass käpälöi hänen rintaansa.
Ilman kylmyys ei häirinnyt Lilya alkuunkaan, sillä hänellä oli pikemminkin kuumaa. Se kuumuus vain tuntui tulevan pikemminkin sisältäpäin ja Cassin kehosta, kuin ympäristöstä.
Ajoittain Lilyn huulet käväisivät Cassin kaulalla tai suupielillä ja Lily saattoi maistaa suolan Cassin iholla, mutta aina uudestaan hän palasi suutelemaan pojan huulia. Se yksinkertiasesti tuntui kaikkein parhaalta, ja mistään muusta siinä toiminnassa ei ollut kyse. Silkkaa nautintoa heille molemmille, ja se riitti.

Siitö huolimatta tarvittiin vain lyhyt hetki, kun Cass keskeytti heidän suudelmansa. Silloin se iski Lilyyn. Hän... Hän suuteli Cassia! Sitä Cassia, jota hän oli kehoittanut vetämään käteen koko loppu elämänsä pari minuuttia sitten!
Voi paska.
Kaikeksi onneksi Cass näytti tajunneen juuri saman, sillä hän ei enää yrittänyt suudella Lilya. Ei Lily olisi kyllä antanutkaan, sillä Cass hänen päällään oli jotain niin hämmentävää ja ärsyttävää, että se vei halut mennessään.
Mitä ihmettä hän oli oikein ajatellut?! Suudella nyt Cassia sillä tavalla. Cassia kaikista maailman miehistä! Lily ei suutelisi Cassia vaikka Cass olisi viimeinen mies maailmassa, ja silti siihen oli tarvittu vain yksi erämaa ja rivoja puheita.
Heti kun Cass kierähti pois Lilyn päältä, Lily nousi istumaan. Hän haroi hiuksiaan hieman tuskainen ilme kasvoillaan.
Cassin sanat kuvasivat hänen senhetkistä tunnetilaansa täydellisesti. Normaalisti niin sanavalmis Lily oli nyt aivan sanaton, joten oli hyvä, että edes jompi kumpi heistä puhui.
"Tota... Joo", Lily sai sanottua. Myös totajoo kuvasi sen hetkistä vaivaantunutta tunnelmaa täydellisesti. Muita sanoja ei tarvittu.
Lily vetäisi takkinsa vetoketjun kiinni, kun ilma alkoi yllättäen tuntua taas kylmältä.

[loveliina]

Cassien päähän mahtui yksi ajatus: Hyi. Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut. Kuinka pitkään he olivat... Missä vaiheessa kaikki oli alkanut kulkea tähän suuntaan? Miten heidän pieni riitansa oli johtanut tähän. Oliko tämä edes totta, koko tilanne oli niin.. epärealistinen. Lily ja Cass? Ei. Ei nyt, ei äsken, ei koskaan. Ei. Kuka oli tehnyt aloitteen ja miksi? Miten se oli johtanut näin pitkälle, eikä jäänyt vain lyhyeksi ohimeneväksi pusuksi? Miksi Cassien käsi oli ollut tytön rinnalla? Hyvä on, ehkä siinä oli useampikin kuin yksi ajatus, mutta ainakin ne koskivat vain yhtä aihetta. Lilyä. Pojan vieressä sammalella istuvaa Lilyä, joka oli kaiken pahan alku ja juuri. Ei edes leikkimielessä sellainen johon Cassie koskisi edes pitkällä tikulla.
Lily tiivisti kohtauksen aika hyvin yhdeksi lauseeksi, tota joo. Vaivaantuneisuus oli kuin tiukkaa kovaa sementtiä, johon heidän oli valettu. Cass ei päässyt ylös makuuasennostaan, ilman että... tämä kiljuisi, ehkä? Nyt oli tullut töpättyä. Pahemman kerran. Tästä kun Jocey kuulisi menisi viimeisetkin mahdollisuudet yhtään mihinkään.

"Öö. Joo", Cass myöntyi ja nosti molemmat kämmenensä otsalleen. Niin. Ilmeisesti tapahtunut oli todella... tapahtunut. Eikä sitä voinut peruuttaa enää, vaikka mitä tekisi. Paitsi jos poika keksisi aikakoneen, jolla matkata kymmenen minuuttia menneeseen estämään tuo kaikki. Näin ei kuitenkaan ollut, valitettavasti. He olivat auttamattomasti kiinni nykyhetkessä ja historian tapahtumissa.
"Tota, niin", tämä yritti aloittaa ja kuitenkin päätti nousta istumaan, saadakseen tukea sanoihinsa. "Toi... mikään, ei tarkottanut mitään. Tai siis että..." tämä selitteli vaivaantuneena. "Mulla ei oo mitään sua kohtaan. Ja mä en todellakaan tiedä mistä toi tuli", tämä jatkoi pakoillen katseellaan kaikkia Lilyn suuntaista. Oliko Cass vai Lily aloittanut suudelman?
"Mä... Mun mielestä... Meidän ei tarvitse.. Tai siis", Cass vain yritti sanoa, muttei pystynyt saattamaan lauseitaan loppuun. Ehkä Joceyn, saati kenenkään muun ei tarvitsisi koskaan saada tietää.

Pahinta yhä oli, että suunnistusta oli jäljellä suurin osa ajasta. Useampi tunti. Cass voihkaisi kuuluvasti tajutessaan tämän. Metsässä ei ollu ketään muita kuin tuttuja, olikohan kukaan nähnyt heitä? Jos oli, niin ei olisi helppoa puhua itseään tästä ulos. Voi vittu, minkä teit aivot.
"Tota. Jos ei vaikka puhuta tästä. Ikinä."

[Agitha]

Lily istui mättäällä, jolla hän oli vasta minuutti sitten maannut Cassin suudeltavana. Hän piti katseensa visusti maassa, eikä katsonut Cassiin päinkään. Vaivaantuneesti hän nyppi irtonaista langanpätkää tuulipuvun takkinsa hihansuussa, kunnes lanka oli huomattavasti pidempi, kuin mitä se oli alkujaan ollut.
"Joo siis... Olen ehdottomasti samaa mieltä", Lily sanoi, kun Cass ryhtyi selittämään, ettei hänellä ollut tunteita tyttöä kohtaan. Olisi ollut inhottavaa, jos Cass olisi paljastanut olevansa ihastunut Lilyyn. Se olisi vielä inhottavampaa, kuin tämä. "Ei minullakaan todellakaan ole mitään juttua sinua kohtaa, että ei kannata siitä huolehtia."
Oli tavallaan lohdullista tietää, että Cass oli yhtä hämmentynyt kuin Lilykin, eikä kummallakaan heistä ollut aavistustakaan, mistä moinen intohimoinen purkaus oli päässyt syntymään.
"Sopii", Lily vastasi melkein kiireesti, kun Cass ehdotti, että kukaan ei saisi tietää äsken tapahtuneesta. Lily ei todellakaan kertoisi kenellekään. Se kiinnittäisi turhaa huomiota, ja Jocey ja Chet nauraisivat (tai itkisivät) itsensä kipeiksi. Puhumattakaan siitä, miten noloa oli päätyä kutemaan sammalmättäälle Cameron Jonesin kanssa!
"Voidaan siis tosiaan... Ollaan kuin mitään ei olisi juuri tapahtunut", Lily ehdotti. "Tämä vahinko on nyt poist pyyhkäisty, mitään ei juuri tapahtunut!"
Siihen päätöksestä he olivat varmaankin molemmat yhtä mieltä. Sekään sopimus ei kuitenkaan poistanut sitä hirvittävän kiusallista tunnelmaa, mikä heidän välillään vallitsi.
"Pitäisi varmaan jatkaa matkaa", Lily sanoi sitten, ja nousi seisomaan. Hän oli juuri vilkaisemaisillaan karttaa, kun hän tajusi, että oli antanut kartan Cassille. Yksi nopea vilkaisu poikaan riitti kertomaan, että myöskään hän ei kantanut karttaa ja kompassia kädessään.
"Cass", Lily sanoi nyt jo huomattavasti itsevarmempaan sävyyn. "Missä kartta on?"
Jos Cass oli onnistunut kadottaman sen, hän olisi pahassa pulassa.

// And here they go again! //

[loveliina]

Maailmassa ei varmasti ollut ketään, jota vaivasi yhtä paljon istua siinä tilanteessa kuin Cassie oli juuri nyt. Tai no Lily saattoi olla yksi niistä harvoista jolla kiusaantuneisuus hipoi yhtä suuria lukuja, muta silti. Tämä oli taas näitä hetkiä, kun sitä huomasi olevansa äärettömän idiootti, tyhmä. Ääliö.
Cassieta myös kuvotti. Tämä saattoi yhä maistaa Lilyn huulet, tuntea tytön kosketuksen. Tämä ei ollut hyvä, ei missään tapauksessa eikä millään muotoa. Tai siis ei suudelma huono ollut.... Mutta Lily oli! Huono. Huonoin. Pahin vaihtoehto maailmassa. Ja tässä tilanteessa ei ollut mitään hyvää, hauskaa saati positiivista. Cassieta etoi. Hyvä ettei laatta lentänyt.
Onneksi tyttö sentään sanoi, että tunne oli molemmin puoleinen. Että tunteita ei ollut. Se oli hyvä. He olivat siis molemmat vain uhreja. Toistensa uhreja, ehkä hormonien tai jotain. Ja Lily ei tahtoisi, niin kuin ei Cassiekaan, viedä tätä yhtään minnekkään. Jättää tänne metsään, tällä mättäälle ja kenties ajan myötä unohtaa täysin. Kaiken hyvän lisäksi kaikki oli tapahtunut vielä selvin päin, Cass muistutti itseään katuen.

"Hyvä", Cass nyökkäsi ja painoi silmänsä umpeen hetkeksi. Että äntä kadutti. Kaikki siitä hetkestä kun tämä oli ilmoittautunut metsä leirille, tähän hetkeen. Erityisesti tämä hetki osasi olla hyvin raastava ja kamala.
Lily kuitenkin reipastui silkasta hämennyksestään ja nousi ylös. Äänensävy seuraavaksi esitetyssä kysymyksessä ei miellyttänyt Cassieta. Kartta? Oliko se muka Cassien ongelma missä kartta oli. Se ei ollu tällä joten sen täytyi olla tytöllä. Tämä oli selvä kompa.
Poika nousi pystyyn ja katsoi tyttöä uhitellen.
"Miten niin?" tämä kysyi. "Pitäiskö mun muka tietää? Se on sulla."
Sen kummempia miettimättä poika otti toisella kädellään kiinni tytön tuulitakista, jostain vatsan alueelta ja toisella avasi taskun vetoketjun. Käyttäen kätensä taskun sisällä poika huomasi jotain. Mitäs kummaa? Kartta ei ollut siellä.
"Hei mitä pelleilyä tää on? Missä se kartta on?" Cass kysyi äänensävyllä joka kieli, ettei minkäänlaista kiusantekoa juuri nyt suvaittaisi. Karttaa ei näkynyt tytön käsissäkään, missä se oli? Ei... Muistikuva siitä, että Lilyn olisi kartan tälle antanut kiiri pojan mieleen.
"Ei vittu", tämä tajusi sanoa katsahtaen käsiinsä, jossa kartta ei ollut. Vauhkosti käännellen päätään Cass yritti katsoa mättäisiin ja pusikkoihin, kuitenkaan näkemättä vilaustakaan mistään paperisesta. Ei... Ei, tämä nyt meni aivan liian pitkälle. Eivät he leiristä kovin kaukana olleet, mutta suudelman timmellyksessä poika ainakin oli unohtanut mistä suunnasta he olivat tulleet ja minne he olivat menossa. Parhaassa tapauksessa kaksikko lähtisi kävelemään juuri vastakkaiseen suuntaan leirialueesta, missä helvetissä kompassikin oli?
"Miksi vitussa sä annoit sen mulle?" Cass syytti, kääntäen Lilyn syylliseksi ovelasti. Niin, no Lilyn syytä tämäkin oli. Niinkuin oli kaikki muukin.

[Agitha]

Lily tuhahti.
"Jos se kartta olisi minulla, en kai minä sitä sinulta pyytäisi", hän huomautti. "Annoin sen sinulle, dorka, ja siksi minä sitä sinulta pyyskinkin!"
Ennen kuin Lily ehti estellä, Cass oli jo tonkinut hänen takkinsa taskut. Cassin kädet hänen takkinsa (taskun) vetoketjulla toivat kummallisia muistoja mieleen, ja automaattisesti Lily hypähti hieman kauemmaksi.
Cassin puheistaja toimista päätellen kartta ei kuitenkaan tosiaan ollut enää pojalla. Eikä selvästi kompassikaan. Suunnistusvälineet olivat saattaneet kadota heidän puuhastellessaan sammalmättäällä, mutta mieluummin Lily ajatteli Cassin hukanneen ne itse. Heittäneen menemään, kun hänet oli yllättänyt pakottava tarve peilata, tai muuta vastaavaa.
Lilykin haki karttaa ja kompassia katseellaan, mutta ei nähnyt mitään niitä muistuttavaakaan. Mihin pala paperia ja yksi kompassi olivat voineet kadota?
"No sitä minäkin ihmettelen!" Lily huudahti, kun Cass kysyi, miksi hän oli ojentanut kartan Cassille. "Se oli selvästikin hemmetin huono idea, ja kadun sitä kyllä. Mihin sinä sen oikein olet hukannut? Mitään muistikuvaa?"
Lily ei ollut syyllinen. Cass oli.
Jos he eivät löytäisi karttaa, heidän olisi palattava leiriin. Opettajat eivät varmastikaan arvostaisi heidän lyhyeksi jäänyttä suunnistusretkeään. Entä jos tehtävästä jaettaisiin arvosanat? Se tuhoaisi Lilyn biologian täyden kympin keskiarvon totaalisesti.
Lily muisti suunnilleen, mistä päin he olivat tulleet, koska polkua pääsi vain kahteen suuntaan. He tuskin olivat kävelleet edes puolta kilometriä, joten eivät he voisi eksyä. Elleivät he lähtisi väärään suuntaan... Kannattaisi varmaan valita se suunta, josta Lily arveli heidän tulleen. Jos leiriä ei näkyisi kymmenen minuutin kulkemisen jälkeen, he kävelisivät väärään suuntaan.
"Palataan leiriin", Lily ilmoitti. Suunnistusta oli mahdoton jatkaa ilman rasteja.

[loveliina]

Cassie polvistui havunneulasille yrittäen nähdä suurten kasvimättäiden alta, näkyikö paperia missään. Kartta olisi kieltämättä oiva väline suunnistuksessa, mutta yhtä tärkeä olisi kompassi. Ja sitä Cass ei ainakaan ollut hukannut, ei missään välissä. Ei tämä ollut nähnyt sellaista kapistusta itsellään. Joten tässä oltiin ihan yhtä syyllisiä kaikki. Ja jos jotain piti syyttää, se oli Lily.
Tyttö esitti kysymyksensä siitä, että mihinköhän Cass oli kartan uudelleen sijoittanut, oliko tällä ideaa aiheesta. Hitaasti kääntäen päänsä kohti tyttöä Cass tuijotti tuota hetken kuin täydellistä idioottia.
"Näytänkö mä siltä, että mulla ois muistikuva missä se on?" tämä älähti ja huitoi käsillään omaan suuntaansa. Cass, polvillaan, maassa. Uusilla housuillaan, maassa, polvi maassa. Koska tämä tiesi missä kartta on, koska ei ole pakko? Juu. Cassie varmasti likaisi uudet, kalliit pillifarkkunsa. Kyllä, näin juuri. Lily ei tuntenut poikaa ilmeisesti juuri ollenkaan. Ei mikään yllätys sinänsä, ei Cassiekaan Lilystä mitään tiennyt, eikä välittänytkään tietää.

Turhautuneena toivottomista etsinnöistään Cass nousi rivakasti pystyyn, potkaisten maahan tippuneen kävyn usean metrin päähän tämän jalan viereltä. Poika katseli kävyn perään, pois päin Lilystä, kun ei kehdannut katsoa päinkään. Jos Cass katsoisi silmiin muistot tulisivat helpommin mieleen. Tai no voisiko niitä vielä edes muistoiksi sanoa, tapahtuihan tuo vasta muutama minuutti sitten. Cass oli varma, ettei enää ikinä jäisi tytön kanssa kahden. Ei tämä varsinaisesti pelännyt että päälle karkauksia tapahtuisi yhtään enempää, mutta jo tämä kiusaantuneisuus oli hirveää tuskaa.

Lily ehdotti palaamista leiriin. Tai ei niinkään ehdottanut kuin totesi, ilmoitti että näin asia oli. Poika ei halunnut ottaa käskyjä tytöltä, mutta tässä tilanteessa olisi ollut kaikkiea muuta kuin järkevää ryhtyä inttämään vastaan. Sitä paitsi, mitä nopeammin kaksikko pääsisi eroon toisistaan sitä parempi. Poika potkaisi toista käpyä ja ryhtyi kävelemään Lilyn osoittamaan suuntaan. Kaksikon välille oli laskeutunut meriktsevä hiljaisuus. Mitä heillä oli enää, mistä puhua? Niin kauan kuin tuo äskeinen suudelma oli tabu, eli varmaan maailmankaikkeuden loppuun saakka, Lilylle ja Cassielle ei jäänyt oikein mitään mistä puhua. Tai siis kaksikko voisi mitä varmimmin jatkaa vanhaa kunnon piikittelyä, mutta sekin päätyisi lopulta tabun korkkaukseen. Ja Cass ei ainakaan aloittaisi keskustelua siitä, mitä tuo oli ollut.
"Ja tota noin... Silleen", tämä sanoi, kun ei muutakaan keksinyt. Hiljaisuus metsässä oli jotain, mitä korvat tuskissaan huusivat lopettamaan.

[Agitha]

"No et kyllä näytä, se täytyy myöntää", Lily vastasi ärtyneesti Cassin kysymykseen. Cass nyt ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi muistikuvia yhtään mistään. Paitsi ehkä tisseistä ja muotovaahdosta. Oli tosin totta, että suuri Cameron Jones ei olisi alistunut möyrimään maassa, ellei hän todella olisi hukannut jotain tärkeää.

Lilyn teki mieli ärsyttää Cassieta ja ajaa poika hiljalleen hulluksi, sillä jo pelkästään Cassin paikallaolo ärsytti häntä itseään niin paljon. Lily päätti kuitenkin pysyä hiljaa, jotta riita ei taas kärjistyisi intohimoiseksi painiksi aluskasvillisuuden seassa. Pelkkä muistokin sai kylmär väreet kulkemaan pitkin Lilyn selkää. Toisaalta muisto sai hänet myös punastumaan, mutta sekin kävi syystä pitää suu kiinni. Mitään ei ollut tapahtunut, niinhän he olivat sopineet. Koko tapaus oli pois pyyhitty ihmiskunnan historiasta. Sillä oli yhtä paljon merkitystä kuin satunnaisella unella. Tai jotain.
Kunhan kukaan vain ei ollut nähnyt.
Lily asteli alas polkua, ja maamerkkien perusteella arveli olevansa oikealla reitillä. Oli onni, että hänen muistinsa oli niin hyvä. Muuten he todella olisivat olleet hukassa, sillä Cass ei selvästikään tiennyt, minne heidän olisi pitänyt mennä. Oli siinäkin mies...
Oikeastaan oli ihan hyvä, että he joutuivat palaamaan leiriin jo ensimmäisen kymmenyksen aikana. Lily ei ollut varma, olisiko hänen mielenterveytensä kestänyt.
"Joo..." Lily sanoi, kun Cass yritti kaikesta huolimatta avata keskustelua. Hän vilkaisi olkansa yli poikaa kysyvästi. Cassilla tuskin oli mitään oikeaa asiaan, mutta kannattihan sekin varmistaa. Heidän viimeaikainen kommunkointinsa oli metsässä muhinoinnin lisäksi koostunut vaivaantuneista lauseenpuolikkaista.
Lily huokaisi helpottuneena, kun hän näki tutun leirin pilkottavan puiden välistä. Hän oli valmis kestämään vaikka hylätys arvosanan, kunhan hän vain saisi hieman omaa aikaa.

[loveliina]

Hiljaisuus syveni kaksikon välille, kummankaan enää yrittämättä jatkaa keskustelua. Oli niin monta paikkaa, jossa Cass mielummin olisi ollut. Itse asiassa sillä ei olisi niin väliä, kunhan vain pääsisi irti tästä tilanteesta. Sitä ei tapahtunut, poika muistutti tiselleen uudestaan ja uudestaan. Mitään juuri äsken tapahtunutta, ei juuri tapahtunut. Ei mitään. Cass ja Lily yksinkertaisesti vain viettivät muutaman yhteisen hetken suunnistuksen parissa, kunnes huomasivat kartan puuttuvan, tai kadonnen, tai jotain, ja olosuhteiden pakosta joutuivat luovuttamaan. Palaamaan leiriin, varmasti ensimmäisinä. He saisivat hylätyn, mutta mitä siitä. Cass paljon mielummin sai huonon arvosanan, kuin jäi yhtään pidemmäksi Lilyn kanssa kahden. Ajatuskin useammasta tunnista sai pojan ihon kananlihalle. Mihin kaikkeen se olisikaan voinut johtaa..
Ei mihinkään! Ei ainakaan sellaiseen... Ehkä muutamaan kuolonuhriin, muttei yhtään pidemmälle Lilyn kanssa. Miten he olivatkaan päätyneet... Siihen, mitä ei ollut tapahtunut? Miten he voisivat ikinä enää katsoa toisiaan silmiin, ilman että oksennus ja häpeä nousisi pintaan. Miksi, oi miksi, he olivat niin kovin typeriä. Tilanteen olisi varmasti voinut hoitaa tyylillä, tai edes hiukan vähemmän vaivaantuneesti, mutta se oli jo mennyttä. Eikä Cass oikeasti sille enää mitään voinut, vaikka miten olisi tahtonut. Vaikka, eihän mitään tosiaan ollut sattunutkaan. Ei mitään.

Cassie melkein jo hihkaisi onnesta nähdessään leirin, vihdoin. Kaksikko ei ilmeisestikään ollut ehtinyt kovin kauas, kun se jo nyt näkyi. Poika nopeutti askeliaan, nyt kun tiesi tarkalleen päämäärän, minne he olivat menossa. Tämä käveli ripeästi ympärilleen katsellen nuotiopaikalle, näkemättä ketään. Muut olivat suunnistamassa, eivätkä opettajat kai vielä ketään takaisin olleet odottamassa. Poika huokaisi helpotuksesta, ainakaan ei tarvitsisi kuunnella marmatusta auktoriteettien puolelta toistaiseksi. Vaikka kylläkin, sekin olisi vielä edessä. Mutta ei nyt, ei tässä. Poika kääntyi kohti tyttöä. Nostaen kulmiaan tämä mietti usean sekunnin, mitä sanoa.
"Tota... moi", tämä lopulta sanoi hyvästeiksi ja lähti kävelemään pois päin, jonnekkin oman telttansa suuntaan. Nyt oli tärkeintä päästä eroon Lilystä, niin kauas kuin jalat kantoivat. Eikä aikaisemmin röökikään ollut tuntunut niin hyvältä idealta.

//se loppuu nyyhkis pyyhkis, eller huuuur?///