Erämaassa kukaan ei kuule huutoasi

[Hass]

"Niinpä. Hyvä kysymys..." Alex tuhahti vaimeasti ja veti sitten syvään henkeään. Hän olisi halunnut huutaa keuhkojensa täydeltä, että ehkä he olivat tässä tilanteessa, koska Celia piti Alexista. Enemmän kuin ärsyttävästä kiusankappaleesta. Ja jos Celia olisi yhtään tuntenut miesten ajatusmaailmaa, olisi tyttö tajunnut, että Wilson olisi ollut mustasukkainen jo ensimmäisen kerran nähdessään Celian Alexin seurassa. Sillä jos Alex näkisi jonkun muun, jonkun aivan väärän miehen Celian seurassa - hänen maailmansa olisi romahtanut. Kyllä, Alex oli teatraalinen ja ylidramaattinen, mutta ajatus hänen mielitietystään jonkun muun kanssa oli kuvottava, vastenmielinen. Kerr tuijotti kengän kärkiään ja potkaisi polulle pudonneen kävyn takaisin aluskasvillisuuden joukkoon. Hän ei voinut kieltää, kun Celia totesi hänen olevan vastuuntunnoton. Totta kai hän oli vastuuntunnoton, hän oli Alex Kerr hitto vie! Alex halusi ottaa kerran elämässään kaiken irti siitä, ettei hänen tarvinnut itse tehdä ruokaa tai siivota koko taloa, koska hänen isänsä oli tehnyt niin pitkää päivää töissä ettei pystynyt huolehtimaan lapsestaan lapsen vaatimalla tavalla. Alexia ei kiinnostanut Saint Waldens'in vastuu. Vastuu käyttäytyä asiallisesti ja noudattaa sääntöjä. Mutta ainakaan hän ei ollut naiivi. Yhtä lapsenmielisen sinisilmäinen kuten Celia pyhässä uskossaan, että kaikki järjestyisi niin kuin tyttö itse haluaisi, että vuoret ja meret siirtyisivät jos neiti siten päättäisi. Ja kuinka vaikeaa olisi huomata Alexin käyttäytymisestä pojan tunteet. Varsinkin, kun hän ei ollut edes pyrkinyt piilottamaan niitä!

Alex seisahtui ja katsoi hetken eteenpäin marssivan Celian perään. Ja ainoastaan pojan vakava mieliala sai hänet olemaan tuijottamatta tytön takapuolen keinumista. Koska Alex oli nyt tehnyt päätöksensä. Hän ei enää suostuisi leikkimään kotia Celian kanssa. Itseään poika siinä kidutti ja Alex halusi säilyttää sen vähäisen itsekunnioituksen mikä hänellä vielä oli jäljellä.
"Niin ja sinä voit etsiä jonkun muun avuksesi. Koska minulle riitti", poika ilmoitti kirkkaalla äänellä ja avasi nyrkkiin puristetun kätensä. Alex tarkoitti jokaista sanaansa. Tavoitelkoon Celia rauhassa tähtiä taivaalta. Alex Kerr oli nyt leikkinsä leikkinyt. Hiiteen Andrew Wilson. Hiiten metsäleiri ja ennen kaikkea hiiteen Celia Hammond!

[Agitha]

Celia puraisi huultaan, kun Alexkin huomasi, että yksi hänen esittämistään kysymyksistään todella oli kysymisen arvoinen. Hetken hän ajatteli, että Alex oli huomattavasti terävämpi kuin antoi ymmärtää, että poika oli häntä paremmin kartalla koko tilanteessa ja tiesi mitä puhui, mutta sitten hän muistutti itseään siitä, että hänen seurassaan oli Alex Kerr. Ephramin ärsyttävä huonekaveri, joka oli virtsannut huonekasvin juureen, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran. Hän saattoi olla varma, ettei Alex tiennyt mistään mitään ainakaan häntä paremmin. Hän saattoi olla Celiaa vanhempi, mutta tunne-elämältään hän oli apinan tai teinipojan tasolla. Mitä hän muka rakkaudesta tiesi?
Heidän välilleen laskeutui epätavallinen, painostava hiljaisuus, jollaisesta Celian ei yleensä Alexin seurassa tarvinnut kärsiä. Hän saattoi melkein kuulla, kuinka he molemmat keskittyivät miettimään vallitsevaa tilannetta, Alex Kerria, Celia Hammondia ja Andrew Wilsonia, joka ei edes tiennyt olevansa mukana kolmiodraamassa.
Hiljaisuus katkesi kuin seinään, kun Alex päätti avata suunsa. Pojan ilmoitusluontoinen asia sai Celian käännähtämään ympäri ja tuijottamaan poikaa silmät kahvilautasen kokoisina. Alex ei ollut koskaan, ikinä jättänyt häntä pulaan. Olivat Celian ideat olleet kuinka typeriä ja hulluja tahansa, vaikka hänen toimissaan ei aina ollut sen enempää päätä kuin häntääkään ja hän käyttäytyi itsekkäästi kuin pieni prinsessa ainakin, Alex ei ollut koskaan hylännyt häntä tai kritisoinut häntä. Alex ei ollut koskaan ilmaissut omaa mielipidettään luovuttamisesta ja pois kävelemisestä puhumattakaan. Hän ei ollut sellainen. Hän oli...
Celia ei osannut päättää omaa lausettan. Ei ollut oikein nimittää toista ihmistä uskollisimmaksi palvelijakseen, vai kuinka?
Celia ei ehtinyt sanoa mitään, kun Alex ilmoitti vetäytyvänsä leikistä pois, jättävänsä Celian oman onnensa nojaan. Normaalisti hän olisi juossut pojan perään, huutanut tälle, mutristellut huuliaan ja polkenut jalkaansa maahan sellaisella raivolla, että aluskasvillisuus olisi toipunut siitä useita viikkoja, mutta käyty keskustelu oli jättänyt hänet hämilleen, liikkuntakyvyttömäksi. Alex marssi tiehensä, eikä Celia osannut sanoa siihen mitään.
Kun poika oli harpponut puiden taakse pois näkyvistä, Celia tuhahti. Jos Alex kerran pystyi hylkäämään hänet keskelle tuntematonta metsikköä, niin hylätköön sitten. Ei hän seuraa olisi kaivannutkaan.
Hän ei halunnut törmätä Alexiin vahingossakaan, joten varmuuden vuoksi hän valitsi vastakkaisen suunnan ja lähti seuraamaan sinne vievää polkua raivokkaasti marssien. Hän ehti kävellä tuskin pariasataa metriä, kun hänen vihansa jo laantui, ja muuttui taas hämmennykseksi. Alex oli hemmotellut hänen piloille, eikä hän tiennyt kuinka käyttäytyä, kun poika yllättäen muistuttikin olevansa oma yksilönsä, vieläpä inhimillinen. Niin hölmöä kuin se olikin, hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi Alexin tunteita. Miltä pojasta tuntui pelkkänä wilsoninkorvikkeena? Miten paljon häneen sattui joka kerta kun Celia ajattelemattomuuttaan muistutti, ettei hänellä ollut mitään muuta merkitystä? Celiaa se ainakin olisi satuttanut. Pahasti.
Hän seisahtui, ja puristi vaistomaisesti kämmenensä rintaansa vasten. Hän ei ollut edes tajunnut olevansa niin ilkeä.
Hetken ajan Celia tuijotti tyhjää edessään, kävi uudestaan läpi viimeisten viikkojen tapahtumia. Kun hän oli mahdollisimman puolueeton, ei tuntunut enää lainkaan yllättävältä, että Alex oli pötkinyt tiehensä. Hän todella oli ollut julma.
Alkava ahdistus puristi hänen rintaansa, ja hän kietoi kätensä ympärilleen kuin itseään syleilläkseen, suojatakseen itsensä tulevalta. Hän todella oli paha ihminen, täysin ajattelematon, itsekäs, ilkeä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä pahemmalta se vaikutti. Oliko hän juuri tuhonnut jotain, mikä ei enää olisi korjattavissa? Vihasiko Alex häntä nyt? Tuttu ajatus itse aiheutetusta kuolemasta, joka ehkä hyvittäisi kaiken, valtasi taas hänen mielensä, mutta hän ravisteli sen pois. Ei ollut sen aika. Hänen oli ajateltava Alexia.

//vittu se levis vittu siin ei tapahtunu mitää vittu//

[Hass]

Alex rymisteli pois päin kuin hurjistunut sarvikuonolauma. Hän oli niin poissa tolaltaan ettei edes kuullut miten kovaa meteliä hänen kenkiensä alla kahtia katkeavat oksat ja kuivien lehtien rapina aiheutti, puhumattakaan lähipuista lentoon lähtevistä linnuista, jotka eivät selvästi arvostaneet lepohetkensä keskeyttänyttä häiriötä. Poika imi posket lommolla kiivastuneena tupakkaansa, eikä ollut edes huomannut puristaneensa savukkeen katki keskeltä. Hänellä ei ollut määränpäätä, mutta hän marssi tuohtuneena eteenpäin seuraten pientä ja vaikeakulkuista polkua, jota ei luultavasti oltu käytetty kuukausiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne polku vei, mutta sillä ei tässä vaiheessa ollut väliä. Alex halusi vain niin kauas Celia Hammondista kuin oli mahdollista eikä edes Lähi-Itä olisi liian kaukana. Ehkä muukalaislegioona ottaisi vielä riveihinsä...? Alex puhkui ärtymystä, aggressiota ja turhautumista. Eikä enää ollut selvää kenen paras oli, ettei pojan eteen osunut ketään sivullista - Alexin vai sen raukan, joka olisi pian saanut kerätä luitaan viiden kilometrin säteeltä. Adrenaliinin vallassa poika potkaisi kipakasti polulla olevaa havupuun käpyä. Ensimmäiseksi Alex tunsi varpaidensa jomotuksen, toiseksi maan pinnan kaatuessaan vatsalleen neulasten peittämälle polulle. Ja hetken aikaa Alex vain retkotti paikoillaan, tuntematta mitään, ajattelematta mitään. Kerrin jalka oli osunut juurikkoon, joka oli ollut kävyn takana ja hän saisi kiittää onneaan kengistä, jotka olivat suojanneet varpaita murtumisilta.

Alex kierähti vaivoin selälleen ja tuijotti hetken aikaa havupuiden lomasta pilkistävää harmaata taivasta ja pikkuhiljaa palasi tuohtuneiden ajatustensa parista todellisuuteen. Ensinnäkin pojan savuke oli ihmeen kaupalla selviytynyt ilmalennosta ja toiseksi, hänen selkänsä alla olisi yhtä hyvin voinut ollu käpyjen sijasta fakiirin neulamatto. Ajatusten selviäminen tuli sen jälkeen. Celiaa ei voinut syyttää siitä, ettei hän nähnyt Alexia edes mahdollisuutena. Jos Alex olisi ollut tyttö, olisi hän ollut viimeinen poika jota olisi edes harkinnut. Miksi ottaa hänet, kun saattoi saada jonkun, joka oli varakas, hyvä tapainen ja ennen kaikkea erotti jälkiruokahaarukan ja alkuruokahaarukan toisistaan (Alexin puolustuksesi oli sanottava, että kattaus oli muutenkin ollut hyvin monimutkainen ja että hän oli tilaisuutta ennen polttanut normaalia enemmän ja että viereisen miehen olkapäällä istunut virtahepo oli ollut erittäin häiritsevä). Alexilla oli huonoja puolet ja niin oli kaikilla muillakin, jopa Celialla itsellään. Eikä poika voinut sille mitään, että Alexilla huonot tavat peittosivat hyvät asiat. Mitä se sitten kertoikaan Alexin mielenterveydestä, mutta hän tiesi ettei pystyisi jättämään Celiaa pois päiväjärjestyksestään. Ei nyt, kun hän oli siihen tottunut. Oli kestänyt kauan aikaa ennen kuin Alex oli pystynyt ottamaan toisen ihmisen huomioon (suurimmassa osassa) päätöksen teosta ja kestäisi kauemman päästä siitä eroon. Alex huokaisi ja pisti toisella kädellä tupakan suuhunsa ja toisella kädellä kokeili haarojaan varmistuakseen, ettei hän olisi muuttumassa naiseksi. Sillä kivesten menettäminen saattaisi laskea hänen pisteitään Celian silmissä entisestään - jos se edes oli mahdollista.

Alex tumppasi tupakkansa viereiseen kiveen, kun se alkoi poltella hänen karaistuneita sormenpäitään ja varmistuttuaan siitä, ettei metsä syttyisi palamaan, laskemalla kosteusprosentin ja todennäköisyyden, heitti tumpin aluskasvillisuuden sekaan. Hän nousi ylös pudistelematta roskia selkämyksestään ja venytteli hiukan niskaansa, joka oli joutunut koville kaatumisessa. Sitten Alex bongasi maassa kärsineen näköisen kartan. Poika huokaisi raskaasti. Kaikki kunnia Hammondien kattavalla ja yleissivistävälle kasvatukselle, mutta kaksosia ei oltu luotu metsään. Alexilla oli huono suuntavaisto luonnon varassa, mutta Celialla oli sitäkin pahempi. Eikä tempperamenttinen tyttö olisi kuitenkaan kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä jos oli poissa tolaltaan. Ja nyt Celia oli ilman karttaa. Vaikka ei se olisi mitään hyödyttänytkään, tyttö olisi kuitenkin tehnyt kartasta origameja tai jotain muuta yhtä hyödyllistä tähän tilanteeseen nähden. Alex taitteli kartan täyttymättömiin taskuihinsa ja lähti kävelemään polkua takaisin päin. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli kävellyt ajatuksissaan, mutta jos hän oli ehtinyt niin kauas oli huolestuttavaa ajatella mihin Celia olisi ennättänyt. Alex saapui paikkaan, jossa kaksikko oli eronnut ja yritti katsoa merkkejä mihin suuntaan toinen oli kadonnut. Mutta pullanmuruja tai taivaalta ilmestyä suuntaviittoja ei näkynyt.
"Prinsessa!" Alex huusi ja toivoi ettei toinen tuntisi oloaan niin verisesti loukatuksi ettei vastaisi kutsuun. Varmuuden vuoksi hän huusi toisen kerran, tällä kerran käyttän Celian kastenimeä.
"Minä en pilaile, vastaa minulle tai kerron kaikille, että sinä olet raskaana ja me aiomme nimetä lapsen Felipeksi!"

[Agitha]

Kun Celia viimein selvisi pois itsesäälinsä syövereistä, ymmärsi toimineensa väärin ja inhottavasti, ja tajusi silti olevansa yhtä inhimillisen erehtyväinen kuin kuka tahansa muukin ja siksi anteeksiannon arvoinen, hän huomasi olevansa eksyksissä. Oli väärin väittää, että hän olisi tiennyt sijaintinsa kymmenisen minuuttia sitten, sillä Alex oli johdattanut heidät polulle, joka tuntui vievän vain syvemmälle metsään ja kauemmas leiristä. Toisen ihmisen seurassa hän ei kuitenkaan ollut huomannut, miten korkeiksi puut siellä päin metsää olivat kasvaneet, ja miten aluskasvillisuus oli käynyt niin tiheäksi, että aiemmin selvä, vaikkakin mutkainen ja juurakkoinen polku oli muuttunut melkein näkymättömäksi. Oli vaikea sanoa, missä kulki oikea polku, ja mitkä olivat vain mättäiden ja kivien väliin jääviä pieniä laaksoja, joten oli täysin mahdollista, että Celia oli kävellyt jo hyvän aikaa sammalmättäiden lomassa, kaukana ihmisen tallaamasta polusta.
Mitä eksyneen ihmisen kuuluikaan tehdä? Celia tunsi hätääntyvänsä hieman, eikä hän saanut mitään järkevää mieleensä. Hänet ja Ephram oltiin kasvatettu herran kurissa ja nuhteessa, mutta suunnistamaan heitä ei oltu opetettu. Suojattua elämää elävät kaksoset eivät osanneet sen paremmin eksyä kuin pysyä polullakaan oikeaoppisesti, sillä minkäänlaisen vaaran mahdollisuutta ei heidän elämässään ollut aiemmin ollut. Oli mahdotonta lähteä harhailemaan suureen maailmaan, kun oli sidottuna visusti aidattuun kotipihaan rautaketjuin, ja siksi kumpikin heistä oli jäänyt kokemuksiltaan kovin köyhiksi. Kaikkea ei vain voinut saada.
Kännykässä ei ollut kenttää niin kaukana ihmisasumuksesta, sen Celia tiesi jo valmiiksi. Siksi hän olikin jättänyt sen telttaansa, sillä puhelin oli turhan raskas laite toimiakseen vain kellona. Sitä paitsi hän ei ollut odottanut eroavansa Alexista. Oikeastaan hän ei ollut odottanut eksyvänsä lainkaan.
Joku oli joskus sanonut, että eksyneen kannatti pysyä paikoillaan ja lämpimänä. Erityisen kylmä Celialla ei ollut, ja paremman toimintamalloin puutteessa hän päätti jäädä niille sijoilleen, kunnes joku löytäisi hänet. Kannattaisiko hänen ehkä huutaa? Se oli järkevä vaihtoehto, mutta se tuskin oli terveellistä hänen äänelleen. Pahinta, mitä hänelle saattaisi sattua, olisi äänen käheneminen edes muutamaksi päiväksi. Se haittaisi hänen harjoituksiaan, ja siten koko hänen tulevaisuuttaan. Kaikki mitä hänellä oli, oli hänen äänensä, eikä hän aikonut vaarantaa sitä edes kuoleman uhatessa. Sitä paitsi kuolema oli vielä kovin kaukana, kun muisti, että hän oli ehtinyt olla yksin tuskin puolta tuntiakaan.
Niinpä Celia istahti sammalmättäälle ja kiitti kohtaloa tuulipuvusta, joka ei päästänyt sammalen kosteutta lävitseen. Oikeastaan siinä istuminen oli melko mukavaa, sillä istuin oli pehmeä ja metsä hiljainen ja vihreä.
Viiden minuutin kuluttua hiljaisuus alkoi kuitenkin tuntua painostavalta, ja kymmenen minuutin kuluttua metsän vihreys näytti lähinnä etovalta. Celia, joka ei ollut edes syntynyt yksin, ei voinut sietää yksinäisyyttä.
Kääntääkseen ajatuksensa toisaalle mietteistä, jotka kulkivat taas synkkiä teitä, hän ryhtyi laulamaan. Jostain syystä ensimmäinen hänen mieleensä sattunut kappale oli proosallinen sävellys Oopperan kummituksesta, mutta kukaan ei ollut kuuntelemassa ja nuhtelemassa häntä niin höpsön ja keveän kappaleen hyräilemisestä. Laulaessaan hän mietti, muistuttiko Alex enemmän Ericia vai Raoulia. Eric oli aina kiehtonut häntä enemmän huolimatta pahuudestaan ja pakkomielteisyydestään (tai ehkä juuri siksi).
Hän vaikeni kesken säkeisön kuullessaan nimeään kutsuttavan oman äänensä yli. Ääni oli ehdottomasti Alexin, siitä ei ollut epäilystäkää. Celia nousi seisomaan kuullakseen, mistä suunnasta se tuli, ja otti sitten muutaman varovaisen askelen siihen suuntaan.
Kun Alex uhkasi mustaavansa Celian maineen valheillaan syntymättömästä lapsesta, hän kuului olevan jo paljon lähempänä. Pian Celia arveli näkevänsä jonkin liikkuvan puiden lomassa, mutta sen sijaan, että hän olisi suunnannut liikettä kohti, hän piiloutui puun taakse. Hetken hän halusi kokeilla, kuinka intohimoisesti Alex hänet halusi löytää, mutta lopulta rehellisyys vei voiton, ja hän kurkisti puun takaa siihen suuntaan missä Alex oli hetken sitten ollut.
"En ikinä anna sinulle anteeksi jos väität jollekin, että suostuisin nimeämään lapseni Felippeksi! Ja entä jos se on tyttö?"

[Hass]

Alex yritti pitää pakokauhunsa aisoissa, kun hän ei saanut huutoonsa vastausta. Kaikki järjestyisi kyllä ja pian hän saisi olla oma itsensä ja huoletia ainoastaan sellaisista aiheista kuten mitä söisi illalla ja livahtaisiko ruokatunnilla kaljalle läheiseen pubiin. Ei siitä oliko Celia jossain eksyksissä tai kaatunut, katkaissut jalkansa ja joutunut karhun lounaaksi. Alex ei tiennyt oliko tässä osassa Eglantia karhuja, mutta hän aikoi ottaa selville asian heti, kun siihen pystyisi. Poika pureskeli levottomana alahuultaan ja yritti erottaa kasvien väleistä värin pilkahduksia. Mikä tahansa merkki olisi ollut tervetullut. Mutta ei, metsä pysyi hiljaisena. Ja vaikka poika kuinka yritti, alkoi hän pikkuhiljaa hermostua. Alex päästi suustaan muutaman ja vähän useammankin kirosanan, ääntäen jokaisen niin suurella antaumuksella että sitä olisi voitu pullottaa kaikille motivaatio-ongelmista kärsiville. Jokainen sana tuli suoraan sydämestä ja niiden kirjo olisi vaikutannut jopa elämänsä maailman merillä seilanneen merimiehen. Alex oli juuri aikeissa kutsua Celiaa uudelleen, sillä hänen kätensä jo melkein tärisivät hermostuksesta. Mutta sitten Alex sai sydänkohtauksen.

Tai ainakin melkein.

Celian marmatus oli maailman kaunein ääni sillä hetkellä. Vaikka se yllättikin Alexin täysin ja tytön naama ilmestyi yllättävänkin lähelle. Alex ei pysähtänyt paikoilleen, vaan kiirehti tytön luokse ja ajattelematta nappasi tämän käsivarsilleen, syleillen Celiaa niin lujaa, että joutui lopulta irrottamaan pelätessään murtaneensa toisen kylkiluut. Huokaisten lopultakin helpotuksesta Alex astui kauemmas, mutta ei irrottanut vielä otettaan tytöstä vaan silmäili toisen läpi nopeasti - aivan kuin niin lyhyessä hänelle olisi ehtinyt tapahtua mitään dramaattista. Sitten Alex muisti, että oli oikeastaan aika näreissään vielä Celialle. Ajatusketju jatkui vielä, kun poika päätti ettei jaksanut olla kauempaa vihainen. Se oli mälsää.
"Mitä sinä valitat? Kuka tahansa olisi ylpeä ollessaan Felippe. Se on hieno nimi - vahva nimi. Oikein hyvä nimi", Alex avasi viimein suunsa ja turvautui tuttuun huumoriinsa, sillä sen alla hän oli hiukan häpeissään annettuaan itsensä huolestua näin vähästä.
"Ja minä olen aina pitänyt Felippeä oikein sukupuolineutraalina nimenä. Joten Felippe Juniorin tulevaisuus on turvattu, oli sillä kivekset tai ei."

[Agitha]

Celia vinkaisi yllättyneesti, kun Alex hänet huomatessaan otti muutaman pitkän harppauksen häntä kohti, ja kietoi kätensä hänen ympärilleen lujasti, kuin olisi yrittänyt puristaa sisälmykset ulos hänen kehostaan. Sekunnin sadasosan hetken hän ajatteli, että kyseessä oli jonkinlainen uusi tapa rankaista häntä oikukkaasta ja ajattelemattomasta käytöksestä, sillä pitkät käsivarret olivat vähällä salvata hänen hengityksensä, mutta sitten hän tajusi, mistä oli kyse. Alex syleili, tai ainakin yritti syleillä häntä. Lujasti.
Se sai Celian hämmentymään hetkeksi. Hän räpytteli silmiään hämillään nojatessaan poskeaan Alexin rintakehää vasten, ja hänen huulensa muodostivat äänettömästi Alexin nimen ikään kuin ääni olisi takertunut hänen kurkkuunsa. Se ei ollut kaverillinen halaus, sillä kaverukset eivät yrittäneet kuristaa toisiaan hengiltä. He olivat olleet erossa toisistaan tuskin puolta tuntia, ja silti Alex (Alex kaikista ihmisistä!) oli ollut huolissaan hänestä. Hyvin huolissaan. Tai sitten...
Ajatusketju katkesi, kun Alex erkani hänestä tehden hengittämisen taas mahdolliseksi. Celia oli muuttunut kasvoiltaan hieman punakaksi, ja se johtui happivajeesta vain osittain. Alexin syli oli ollut yllättävän lämmin. Hän oli yhä hämillään seuratessaan, kuinka Alex tarkasteli häntä kuin jotakin vikaa tai ruhjetta etsien, ja tuijotti poikaa ruskeat silmät äänettömistä kysymyksistä ymmyrkäisinä.
Celian puolesta hetki olisi saanut jatkua kauemminkin, sillä ainutkaan hänen tuhansista kysymyksistään ei ollut selvää vastausta, mutta Alex halusi välttämättä jatkaa keskustelua heidän syntymättömän ja siittämättömän Felippensä nimestä. Hymy kohosi Celian kasvoille väkisin.
"Felippe on ravihevosen nimi!" hän väitti. Se todella oli hirveä nimi, eikä olisi sopinut oikeastaan edes hevoselle. "Miksei jotain kivempaa nimeä? Niinkuin vaikka Oscar tai Nathan? Rehtorin kolmas nimi on varmasti Felippe!"

// dkgslögkdsölgksöklgksdg joo //