Erämaassa kukaan ei kuule huutoasi

[Agitha]

//Hassis ja Axupoxu. //

Celia seisoi koulun metsäleirin nuotiopaikalla kuunnellen opettajan antamia ohjeita tarkkaavaisena. Luvassa oli suunnistusta, ja hänen parikseen oli määrätty Alex Kerr. Arvotun parinsa vuoksi hän piti huolen siitä, että ymmärsi opettajan jokaisen sanan, sillä saattoi olla, että hänen parinsa osoittautuisi vähintäänkin hyödyttömäksi tosipaikan tullen.
Aluksi idea Alexista suunnistusparina oli vaikuttanut painajaismaiselta, sillä vaikka Alex olisikin osannut suunnistaa, hän varmasti eksyttäisi heidät tahallaan tai keksisi jotain muita typeriä temppuja, eikä ajatus vain hänen seurastaan keskellä erämaata tuntunut muutenkaan hyvältä. Oli kuitenkin tavallaan ihan mukavaa saada ennestään tuttu pari, ja ainakin Alex oli poika. Hän voisi kantaa Celiaa reppuselässä väsymyksen iskiessä ja ottaa syyt niskoilleen, jos jokin menisi pieleen. Tai ainakin niin oli mukava kuvitella.
Parasta järjestelyssä kuitenkin oli se, että professori Wilson oli leirin valvoja (ja syy miksi Celia oli lähtenyt keskelle metsää kahdeksi yöksi ensimmäistä kertaa elämässään), ja Alex esitti hänen poikaystäväänsä. Kahdenkeskeinen aika metsässä tarjosi monia tapoja kiinnittää professori Wilsonin huomio Alexin ja Celian näennäiseen suhteeseen, ja saada hänet huomaamaan, että Celia oli huomioimisen arvoinen.
Kun Celia oli ymmärtänyt järjestelyn edut, hän oli varsin tyytyväisenä tarttunut toimeen, etsinyt Alexin käsiinsä ja ryhtynyt suunnittelemaan tulevaa patikkaretkeä. Hän oli pitänyt huolen siitä, että oli koko leirin ajan roikkunut Alexin käsipuolessa, istunut jopa pojan sylissä ja käyttäytynyt muutenkin huomattavan lämpimästi. Läheisyys alkoi käydä jo luonnostaan, ja nytkin Celia seisoi käytännössä kiinni Alexissa ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Muutamat tytöt olivat silmäilleet häntä leirin aikana kateellisen oloisina, sillä harvoilla sattui olemaan poikaystävä mukana matkassa.
Biologian opettaja lopetti kartoista selittämisen, ja oppilasjoukon liikehdinnästä päätellen alkoi jakaa suunnistusvälineitään. Celia havahtui ajatuksistaan, ja huomasi ikäväkseen missanneensa ohjeistuksen viimeisen osan.
Hän liikahti, ja vilkaisi Alexia hymyillen.
"Haetaan välineet ja mennään, eikö vain?"
Celian innokkuus yllätti hänet itsensäkin. Hän ei ollut koskaan ollut luontoihmisiä, eikä telttailu kuulunut hänen suosikkilistalleen, mutta leirillä oli siihen mennessä ollut mukavaa. Alexin seurassa ei koskaan ollut tylsää, ja hän oli pitänyt Celialle seuraa lähes koko leirin ajan.

[Hass]

Alex retkotti maassa Celian jalkojen juuressa kädet pään alla tyynynä. Hän oli vetänyt lippalakkinsa peittämään silmiään yrittäessään vältellä ohjeiden kuuntelemista. Lyhyiksi jääneiden yöunien takia hän siis makasi selällään maassa ja näytti oikein tyytyväiseltä oloonsa, vaikka pieni kanto painoikin vasten selkää ja epäilyttävästi muurahaisilta tuntuva kihelmöinti jatkui pitkin pojan jalkaa ruskeiden cargo-housujen alla. Alex kurkisti lippiksensä lipan alta, mutta kaikki seisoivat yhä kuuntelemassa biologian lehtoria, joka tuntui saavan orgasmin kaikesta kompassiin ja karttaa liittyvästä saarnaamisesta. Ei se voinut niin vaikeaa olla tunnistaa kartasta kiveä tai polkua. Kivi oli kivi ja tuskin se kartalla miksikään muuttuisi. Sitä paitsi Alexilla oli hyvä suuntavaisto. Alex oli kuuluisa kuudennesta vaistostaan, jolla hän pystyi löytämään lähimmän pubin 30 kilometrin säteellä. Hän luotti siis suuntavaistoonsa täysin, se ei ollut koskaan pettänyt häntä. Koko leiri oli itseasiassa alkanut mukavasti. Alex oli pelännyt joutuvansa ahdistelemaan Celian omaksi parikseen, mutta opettajat olivatkin parittaneet heidät omatoimisesti ja mitään turhaa häiriötä ei ollut tarvinnut järjestää. Alex oli voinut säästää kaikki ilotulitusrakettinsa ja liekehtivät vessapaperirullat yöksi.
"Onko pakko?" Alex uikutti, kun Celia yritti vihajata ohjelman alkaneen. Hän haparoi kiinni Celian jaloista ja lukitsi ne halaukseensa, estäen samalla tytön jalkojen liikkumisen. Kuin iso lapsi hän takertui Celian jalkoihin ja koska Alexista vain tuntui siltä, hän alkoi leikkisästi yrittämään järsiä nilkkoja.

Lopetettuaan leikkituokionsa Alex kierähti huokaisten istualtaan ja pyyhki hajamielisesti kämmenselällään armeijamallisen oliivinvihreän villapaitaansa roskista. Hän kömpi pystyyn ja venytteli hetken aikaa raukeana selkäänsä ja käsiään. Pituutensa ansiosta hän näki hyvin muiden päiden yli, joten Alex saattoi samaan aikaan vilkaista vielä hyvässä kunnossa olevaa leiria-aluetta ja sen ympärille kohonneita telttoja. Hiukan kauempana muista, ylhäisessä yksinäisyydessä pienellä kukkulalla odotti Alexin oma, yksityisteltta. Onnellisten sattumusten sarja jatkui, tällä kertaa telttapareissa. Osallistujia oli pariton määrä ja yleisesti kerrottiin Alexin jääneen yksin arvonnassa. Todellisuudessa lähes kaikki tiesivät, että hänet oli pakotettu olemaan yksin sillä ketään muuta ei olisi saanut jäämään hänen seurakseen. Se sopi enemmän kuin paremmin Alexille, joka ei mitenkään hinkunut kestämään toisten ihmisten hikisukkia tai voivottelua kipeistä lihaksista. Sitä paitsi Alexin teltta oli parempi. Hän oli kaivanut sen ympärille puolen metrin syvyisen ojan sateen varalta ettei vesi vain tulisi sisään.

[Agitha]

Celia oli vähällä kompastua Alexiin, joka makasi hänen edessään ja ilmeisesti yritti kampata hänet tarttumalla häntä nilkoista, kun hän oli astumaisillaan hänen ylitseen. Celia horjahti, mutta onnistui pysymään pystyssä.
"On on!" hän vastasi, ja yritti ravistella jalkansa irti Alexin halausotteesta. Se ei tuottanut tulosta, sillä irrottamisen sijaan poika takertui hänen nilkkoihinsa lujemmin. Tuntiessaan pojan hampaat nilkkasukkansa läpi Celia tönäisi Alexia jalallaan kauemmas.
"Ei puremista!" hän komensi kuin eläintä. Yksinkertainen puhe tuntui menevän perille parhaiten. "Ruma tapa. Irti. Ja nouse nyt ylös, niin päästään hakemaan suunnistusvehkeet."
Muut oppilaat parveilivat jo opettajan ympärillä saadakseen parhaat välineet itselleen. Osa oli jo noutanut varusteensa, ja etsi parhaillaan puuttuvaa pariaan. Suunnistusvälineiden tasossa oli selkeitä eroja, joten ei ollut ihmekään ettö oppilailla oli kiire haalia itselleen siistein kartta ja toimivin kompassi. Celia alistui kohtaloonsa saada viimeinen haalistunut kartta ja ikivanha kompassi, kun Alex itsepäisesti syleili hänen nilkkojaan kunnes kaikki muut oppilaat olivat hakeneet omansa. Vasta sitten poika suostui nousemaan laiskasti ylös.
Heti kun poika oli irrottanut otteensa Celian nilkoista, Celia kipitti biologian opettajan luokse ja vastaanotti viimeisen kartan ja kompassin. Kartta oli jo niin haalistunut, että kohdittain siitä oli vaikea saada selvää, mutta kompassi sentään näytti toimivan. Eikö koululla todella ollut parempia varusteita, vai oliko tämä taas yksi kiero temppu lisätä haastetta yliälykkäille suunnistajille?
Celia palasi Alexin luokse suunnitusvälineineen, ja tyrkkäsi kartan ja kompassin pojalle.
"Kerro sinä, minne mennään. Minä en osaa suunnistaa kovin hyvin."
Oikeastaan Celia ei osannut suunnistaa lähes ollenkaan. Tietenkin hän osasi lukea karttaa kohtalaisesti, mutta metsässä suunnistaminen oli paljon teiden nimien lukemista ja kortteleiden laskemista vaikeampaa. Metsässä kyllä risteili polkuja siellä täällä, mutta mistä hän tiesi millä polulla hän oli, kun millään niistä ei ollut tienviittaa? Olisi tosiaan onni, jos Alex ymmärtäisi suunnistamisen päälle edes vähän. Celialle riittäisi, että he pääsisivät tarpeen mukaan takaisin leiriin, ei rastien löytämisellä niin väliä.

[Hass]

Alex yritti vetää kasvoilleen parasta koiranpentuilmettään, mutta uikuttamisen ja säälittävältä näyttämisen sijaan hänen kasvonsa syttyivät leveään virneeseen ja pojan silmät tuikkivat ilkikurisesti. Hän päästi Celian nilkoista ja vastusti kiusausta kiehnätä Celian jalkaa vastaan kuin pieni kissanpentu. Se kuulosti ihan hyvältä, olla kissa siis. Saisi hyvän syyn olla koko ajan Celian kimpussa, Celia pitäisi hyvänään, saisi olla samassa huoneessa vaatteita vaihtavien tyttöjen kanssa ja nukkua samassa sängyssä. Ja Celia oikeasti pitäisi Alexista. Ei ollenkaan huonompi vaihtoehto... Paitsi, että kissat eivät kai Alexin tietojen mukaan polttaneet usein pilveä. Ehkä poika siis pysyisi toistaiseksi ihmisenä.

Poika otti kartan Celialta ja ohimennen hymyili tälle, koska yritti näyttää Celialle ja itselleen, että hän osasi aina välillä käyttäytyä hyvin. Alex katseli karttaa ja joutui räpäyttämään silmiään nähdessään paperilal juoksevat, sikin sokin olevat viivat, jotka eivät tuntuneet noudattavan minkäänlaista järkevää järjestystä. Ei siis auttanut muu kuin alkaa arvailemaan.
"Joo, lähdetään tuohon suuntaan", Alex päätti ja osoitti kädellään metsän reunasta alkavaa pientä polkua. Se tuntui hyvältä vaihtoehdolta varsinkin, kun kukaan muu ei ollut vielä lähtenyt siihen suuntaan. Alex lähti määrätietoisesti kävelemään eteenpäin, mutta hetken käveltyään tajusi ettei Celia välttämättä pysyisi hänen pitkien koipiensa tahdin mukana ja poika hidasti hiukan vauhtiaan. Ja mikä kiire tässä nyt olisi? Alex vilkaisi karttaa uudelleen ja alkoi harmitella, että oli jättänyt tupakkansa teltalle.
"Saitko sinä muuten nukuttua hyvin?" poika kysyi seurallisesti ja taitteli karttaa hiukan pienemmäksi. Hän kuvitteli ny tolevansa suurinpiirtein kartalla ja se tuntui hyvältä.

[Agitha]

Alex näytti vähät välittävän sunnistamisesta, ja tuskin edes vilkaisi karttaa, ennen kuin lähti harppomaan täysin päinvastaiseen suuntaan kuin muut oppilaat. Celia seurasi häntä hieman epävarma ilme kasvoillaan, vaikka oli mahdotonta sanoa, tiesikö Alex oikeasti mitä teki. Pojan ilmeet yleensäkin olivat hämäävän neutraaleja, oli kyse mistä tahansa asiasta, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sokea luottaminen. Erittäin usein se osoittautui huonoksi vaihtoehdoksi, mutta koska Celialla ei ollut erityistä intohimoa löytää metsään piilotettuja rasteja, hänelle oli lähes samantekevää, mihin he muutaman suunnistukseen varatun tuntinsa käyttäisivät. Yksikää rasti tuskin oli rakkauskirje professori Wilsonilta Celialle , eivätkä rastien merkityt paikat muodostaneet sydäntä kartalle.
Lähes kaksimetrisen Alexin tahti oli melko kova, eikä tunnetusti hidas Celia olisi pysynyt vauhdissa ilman muutamia satunnaisia joksuaskelia. Juuri kun hän oli pyytämäisillään Alexia hidastamaan, poika tajusi tasata tahtia oma-aloitteisesti. Ilman mitään järkevää syytä se sai Celian hymyilemään itsekseen.
"Hm? Sain minä", Celia vastasi kuulostaen hieman yllättyneeltä joutuessaan vastaamaan moiseen kysymykseen iltapäivällä. "En ole ennen nukkunut teltassa, ja minun oli ehkä vähän vaikea nukahtaa, koska makuupatja oli niin kova. Mutta kyllä se oli ihan mukavaa. Entä sinä?"
Celia otti taas muutaman juoksuaskeleen voidakseen kävellä Alexin rinnalla, jotta puhuminen olisi helpompaa. Kapealla polulla se oli haasteellista ja hankalaa, joten aina välillä hän huomasi kävelevänsä polun vieressä aluskasvillisuuden seassa. Se hidasti matkantekoa hieman, mutta siitä huolimatta he olivat pian hyvän välimatkan päässä leiristä. Ainakaan sitä ei enää näkynyt, kun Celia vilkaisi taakseen olkansa yli.
"Entä sinä?" hän jatkoi juttelua. "Onko kivaa kun on oma teltta? Olet ainoa, edes professori Wilsonilla ja biologian opettajilla ei ole yksityistelttoja. Olit onnekas."
Alex oli jäänyt telttaparittomaksi, ja Celialla oli vahvat epäilyksensä siitä, oliko se puhdas vahinko. Oli mhdollista, että opettajat olivat ennakoineet Alexin telttakaverin pakokauhun ja muuttamisen toiseen telttaan.

[Hass]

"Ihan hyvin, joo", Alex myöntyi kysymykseen nukkumisistaan ja piti kuusen oksaa sivussa, ettei se olisi lyönyt vasten Celian kasvoja. Harmillinen herrasmiehen ele ei ollut edes tietoinen vaan luonnollinen reaktio.
"Mutta ei se kai yllätys ole. Olen nukkunut paljon huonommissakin paikoissa", ja se oli totta. Poika oli ylpeä kyvystään nukkua missä tahansa. Oli kyse sitten puhelinkopista, portaikosta tai keskellä rugby-kenttää (kyllä, peli oli vielä kesken ja kyllä, Alex oli yksi pelaajista). Poika vilkaisi karttaa, joka oli tässä vaiheessa lähes pelkkä somiste. Varmuuden vuoksi Alex kuitenkin käänsi sitä hiukan, jotta hän näyttäisi seuraavan karttaa.
"Omassa teltassa on omat puolensa", Alex virnisti Celialle: "epäilen, että koko telttajako on vain biologian opettajan sosiaalisesti hyväksyttävä keino päästä nukkumaan Wilsonin kainaloon. Ihan tosi, mies-parka. Telttaparit muuttuvat kuitenkin heti, kun kutuparit löytyvät. Viime yönä varmaan puolet vaihtoivat telttoja, minä näin. Ja puolet niistä eivät edes vaivautuneet menemään telttoihin. Oli kuin koko retken tarkoitus oli mahdollistaa orgiat oppilaille. Näin enemmän soidinmenoja kuin homobaarissa Village People-teemailtana."
Alex oli tyytyväinen omaan telttaansa, vaikka hänen soidinmenonsa eivät olleetkaan toistaiseksi onnistuneet Wilsonin koreiden pyrstösulkien takia. Oli silti lohduttavaa tietää, ettei tarvinnut nukkua telttaparin siemennesteessä tai teeskennellä nukkuvansa, kun viereisessä makuupussissa sattui ja tapahtui.

"Hei, nyt muistin. Minun piti kertoa jo eilen, mutta unohdin. Suunnitelmasi on toiminut - tai siis ainakin osin. Sinusta ja minusta juorutaan aika hyvin jo. Jos hyvin käy, meidän ei tarvitse esittää enää kauan", Alex ilmoitti käveltyään hetken ajan keksimättä puheen aihetta. Hän virniti ohimennen, mutta siirtyi katsomaan maata kävellessään eteenpäin.

[Agitha]

Askel tuntui epätavallisen kevyeltä ottaen huomioon maaston, jossa he kulkivat. Celia ei ollut erikoistunut patikointiin, ja hänen lenkkitossunsa olivat lähes käyttämättömät ja loistivat vielä valkoisuuttaan, vaikka luonto olikin jo yrittänyt peittää niiden luonnotonta sävyä omilla maanläheisillä väreillään. Siitä huolimatta askelet pysyivät poikkeuksellisen iloisina, ja hetken Celia jopa kuvitteli nauttivansa luonnosta. Sen jälkeen hänen päähänsä putkahti hassu ajatus siitä, että oikeastaan hän taisi nauttia ympäristöä enemmän seurastaan, mutta se ajatus oli niin hölmö, ettei hän viitsinyt ottaa sitä tarpeeksi vakavasti edes kumotakseen sitä järkeilemällä.
"Luopuikohan Wilson teltastaan sinun takiasi?" Celia pohti ihailevaan sävyyn. Wilson oli herrasmies, joka oli varmasti valmis nukkumaan hieman erikoisena pidetyn biologian opettajan kanssa pelastaakseen onnettomat oppilaat Alexin yöseuralta. "Luuletko, että professori Addison on oikeasti kiinnostunut professori Wilsonista? Luulin että hän pitää nuoremmista pojista!" hän sanoi, ja vilkaisi Alexia hieman ilkikurisesti. "Kuten sinusta!"
Mielikuva Addisonista ja Alexista tuskin olisi miellyttänyt ketään. Ainakaan Celia ei innostunut siitä kummemmin.
"Ja tuota minä en usko", hän jatkoi ja naurahti, kun Alex vakuutti koko ryhmän kuteneen keskenään edellisenä yönä. Koko ryhmän Celiaa lukuunottamatta, tietenkin. "Gwen ainakin nukkui minun kanssani koko yön."
Gwen ei sitä paitsi ollut ainoa oppilas, josta oli vaikea uskoa mitään sellaista. Alex yritti huiputtaa häntä taas, tai sitten poika oli nähnyt jotain hyvin erikoista unta.

"Ai onko?" Celia kysyi hieman yllättyneeseen sävyyn. Hänellä kesti hetken muistaa, mistä suunnitelmasta Alex oikeastaan puhui. Tilanne oli käynyt huolestuttavan luonnolliseksi, ja Celia oli tyytyväinen, ettei Alex voinut lukea hänen ajatuksiaan. Ainakaan kovin todennäköisesti. "Oletko kuullut jotain juoruja? Mitä meistä puhutaan?"
Oliko hänen uteluissaan hieman liian kiihkeä sävy, vai kuvitteliko hän vain? Ja miksi ajatus pienen näytelmän päättymisestä kirpaisi niin pahasti? Hehän olivat jo tehneet kaikkensa, ja vaikka suunnitelma ei toimisikaan, Celialla ei ollut mitään hävittävää. Kaikki oli mennyt kuten piti, ja hänen kuului olla iloinen saadessaan taas vähän etäisyyttä Alexiin.
"Eikö meidän kuitenkin kannattaisi yrittää vielä vähän aikaa?" Celia lipsautti. "Tai siis, että olemme mahdollisimman uskottavia. Tai siis, ettei tämä juttu paljastu bluffiksi. Tai siis..."
Selittely-yritykset päättyivät siihen, sillä Celia ei innostaan huolimatta onnistunut keksimään yhtään järkiperäistä perustelua sen naurettavan pelleilyn jatkamiselle. Ja miksi hänen muka olisi pitänyt?

[Hass]

Alex tiesi, että Wilson oli luultavasti suostunut nukkumaan biologian opettajan kanssa samassa teltassa säästääkseen Alexia. Koska niin harmittavaa kuin se olikin, Alex tiesi Wilsonin olevan reilu tapaus. Mies olisi nimenomaan ajatellut Alexia eikä itseään ja Kerrin pojan seuralta välttymistä. Luultavasti kun Wilson olisi ollut Alexin telttapari. Vaikka se ei siltä vaikuttanutkaan, Alex oli kuitenkin vanhin mukana olevista pojista ja koulu ei normaalisesti ollut niin vapaamielinen, että nais- ja miespuoliset henkilökunnan jäsenet nukkuisivat samoissa tiloissa.
"Voi sinua ikuista romantikkoa", Alex huokaisi Celialle ja ravisti päätään säälivästi. Sitten hän kohotti kulmiaan ja katsoi ilkikurisesti hymyilevää tyttöä. Poika unohti hetkeksi mitä hänen piti sanoa, mutta sai pian koottua itsensä.
"Minun ja Shellyn historia on pitkä ja mutkikas juttu. Päätimme kuitenkin, että suhteemme tuli päätökseen täyttäessäni 18 vuotta. Häntä kiehtoo sakkoliha", Alex julisti vakavana ja taputti vasenta rintalihastaan, jonka alla sydämen olisi kuulunut olla.

Pojan korviin kantautuneet huhupuheet olivat normaaleja juoruja. Spekulointia miten Alexin oli onnistunut iskeä kiltti ja viaton Celia Hammond tai miten Celian onnistui pitää villi ja vapaa Alex käsissään. Jotkut kertoilivat satuja miten aloite suhteeseen oli tapahtunut ja kuinka heidät oli yllätetty housut kintuissa pääaulan siivouskomerosta, mutta siitä Alex ei halunnut kertoa Celialle. Alex ei tiennyt mitä oli odottanut, ainahan tyttöjen juorut olivat lähes ilkeitä ja omalla tavallaan ronskeja.
"Sitä vanhaa. Ihmiset ihmettelevät ja sen sellaista, ei mitään ihmeellistä", Alex vältteli hiukan: "Kuulemma meidän juttu ei ollut niin iso yllätys kuin me luultiin. Meidän luultiin seurustelleen paljon pidempään, kuulemma jo ennen syystansseja."

"Njää. Vielä vakuuttavampi esittäminen vaatisi seuraavalle pesälle etenemistä, enkä usko sinun olevan vielä valmis sellaiseen", Alex kohautti olkiaan huolettomasti ja työnsi kätensä housujen taskuihin.

[Agitha]

Celia vilkaisi Alexia epäluuloisesti kuullessaan tarinan pojasta ja biologian opettajasta. Sen jälkeen hän kuitenki hymyili.
"Sinun on varmaan ikävä häntä", hän sanoi, ja mutristi suutaan näyttäen murheelliselta ja säälivältä. "Kaikki kauniit rakkaustarinat päättyvät aina niin traagisesti. Olitte vähän kuin Romeo ja Julia."
Celia astui taas polun viereen sammalmättäille, ja loikki niitä pitkin Alexin eteen. Loivasti kaartava kinttupolku johti vain yhteen suuntaan, joten suunnistajaa ei juuri tarvittu ja Celia saattoi ottaa välillä johtajan roolin. Hän kääntyi kävelemään takaperin voidakseen pitää keskustelukontaktia paremmin yllä, sillä edessä kävelevän oli aina vaikea kuulla takana kulkevan puhetta.

"No miksi ihmeessä tämä ei ole iso yllätys?" Celia ihmetteli kuullessaan Alexin raportin koulun viimeisimmistä juoruista. "Sinähän olet viimeinen poika, jonka kanssa minä oikeasti alkaisin seurustelemaan. Ei minulla ole mitään pahiskompleksia."
Se kuulosti typerältä ja turhalta selittelyltä jopa hänen korviinsa, saatika sitten Alexin. Eihän muu koulu tiennyt hänen mieltymyksistään tuon taivaallista, sillä edes hänen ihastuksensa Wilsoniin ei ollut paljastunut. Millaisenhan kuvan hän oli itsestään tietämättään antanut? Hän vain oli olettanut, että muut eivät ikinä voisi yhdistää häntä Alexiin ilman näkyviä todisteita, ja vasta nyt hän tajusi, että se tuskin piti paikkansa. Hän oli käyttäytynyt vastoin tapojaan muutenkin, ja Alex oli vain pisara valtameressä.

"No mitä sinä sitten meinaat seuraavalla pesällä?" Celia kysyi varuillaan, vaikka hänellä olikin vahva aavistus asiasta. Seksiä hän ei harrastaisi, ei mistään hinnasta, sillä se menisi jo liian pitkälle. Hehän olivat jo suudelleen julkisesti (tosin vain kerran), mutta Alex saattoi sittenkin tarkoittaa ylimääräistä nuoleskelua.
Celian ainoa tavoite oli voittaa Wilson itselleen, joten hänen oli oltava järkevä ja looginen. Hänelläkin oli rajansa. Muutaman lispäivän viettäminen Alexin kanssa, tai vaikka pojan suuteleminenkin, kuului ehdottomasti niiden sisäpuolelle. Olivathan ne asioita, joita hän oli tehnyt ennenkin.
"Ja olisitko sinä valmis jatkamaan pitemmälle?" hän varmisti vielä. Alex oli alunalkaenkin ollut epätavallisen vaikea saada mukaan juttuun, joten saattoi hyvinkin olla, että hän olisi se kieltäytyvä osapuoli.

[Hass]

"Älä nyt viitsi! Kaikki tietävät, että Shakespear otti idean Shellyn ja minun tarinasta", Alex huudahti ja levitti dramaattisuuden vuoksi vielä käsiään. Poika lisäsi usein keskusteluihinsa elehtimistä, vaikka hän ei sitä luonnollisesti tehnytkään. Hän oli vain pienenä katsellut uteliaana naapurissa asuvan italialaisperheen temperamentin leiskuntaa ja huomannut sen hyväksi tavaksi lisätä eloa keskusteluun.
"Ihan totta, Shelly ja Will olivat kuulemma hyviäkin kavereita nuoruudessaan", Alex kehuskeli, vaikka oli suhteellisen varma ettei biologian opettaja ollut syntynyt 1500-luvulla. Vaikka mistäs sitä koskaan tiesi...

"Oih, sydämeni! Käännä vielä veistä haavassa, niin voisin oikeasti loukkaantua", Kerr ulvahti Celian kertoessa, että Alex olisi viimeinen vaihtoehto.
"Enkä minä ole pahis", Alex kiisti kärkkäästi ja sohi pystyssä olevan etusormensa kanssa. Hän yritti aina välillä kurkkia Celian taakse, ettei takaperin kävelevä tyttö kompastuisi puiden juuriin tai polulla olevaan kirahviin. Alex ei ollut omasta mielestään pahis, hän oli vain hiukan... levoton? vapaamielinen tai ehkä omaperäinen? Mutta ei pahis missään nimessä, ei hän sentään maailman valloittamista miettienyt useammin kuin kerran viikossa tai kiristänyt esikoululaisilta lounasrasioita. Millä asteikolla hän siis olisi paha tyyppi? Alexin oli alkanut tehdä mieli nikotiinia ja hän alkoi varovaisesti kokeilla taskujaan josko olisi unohtanut askin taskunpohjalle. Lupaava kohoumaa ei kuitenkaan löytynyt.

"Kyllä sinä tiedät, vähän vaatteiden päältä kopelointia ja sen sellaista. Pikkuisen kieltä mukaan ja ehkä vihjailua muustakin. Suurin ongelma vain on se, että sä hyppäät ilmaan jos minä kosketan sinun kättäsi edes", Alex kohautti kiusaantuneena olkiaan. Hän ei ollut tottunut ehdottelemaan varovasti tytöille tälläistä. Tässä vaiheessa Alex ei edes tiennyt kumman reaktio olisi suurempi järkytys yleisön silmissä. Celian säikkyminen vai Alexin ennen aikainen laukeaminen omiin housuihinsa.
"Minä olen mies ja miehet eivät kauhean usein kieltäydy pienestä pelehtimisestä", Alex sanoi ja yritti esittää huoletonta renttua, jonka osan yleensä osasi hyvin esittää.

[Agitha]

"No en minä niin arka ole! Ja kyllä sinäkin hätkähtäisit, jos minä kävisin yhtäkkiä iholle!" Celia puolustautui, kun Alex valitti hänen säikähtelevän kaikkea fyysistä kontaktia. Hän ei voinut väittää olevansa kovin vapaamielinen mitä vastakkaisen sukupuolen koskettamiseen tuli, mutta se johtui hänen kasvatuksestaan, eikä suinkaan siitä, että hän olisi ollut luonteeltaan arka kuin jänis!
"Jos siitä sovitaan etukäteen, niin minäkin tajuan missä mennään, ja en sitten ole ihan niin säikky", Celia ehdotti hieman epävarmaan sävyyn. Etukäteen sopiminen ainakin varmistaisi sen, että kumpikaan heistä ei käsittäisi mitään väärin, mutta toisaalta sopimus saattoi olla melkoinen tunnelmantappaja. Jopa Celia ymmärsi, että "än, yy, tee, NYT!"-huudahdus oli kaukana romanttisesta, mutta olisiko heistä muka improvisoimaan? Alexilla oli kuitenkin syynsä syyttää häntä säikyksi.
Celia oli syventynyt eri vaihtoehtojen punnitsemiseen niin perusteellisesti, että hän oli kokonaan unohtanut kolmannen vaihtoehdon: sen, että he jättäisivät kaiken niikseen. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan ajatusta siitä, että todellisuudessa heistä juoruiltiin joo aivan tarpeeksi. Eikä yllättäen siitäkään, että koko sotkun tarkoitus oli ollut tehdä vaikutus professori Wilsoniin. Ironisesti opettaja oli taas kokonaan unohtunut hänen mielestään, eikä hän edes huomannut, että niin oli käynyt viime aikoina huolestuttavan usein Alexin kanssa juoniessa.
Ajatus katkesi kuin seinään, kun Celia oli vähällä kompastua joko omiin jalkoihinsa tai polulta pilkistävään juurakkoon. Hän joutui ottamaan muutaman ylimääräisen askelen pysyäkseen pystyssä, mutta ei onnekseen kaatunut pitkäkseen polulle tai pusikkoon. Takaperin käveleminen ei ehkä ollutkaan niin hieno idea. Celia vilkaisi olkansa yli nähdäkseen, mihin suuntaan polku vietti, ja missä he oikeastaan edes olivat.
"Minusta me ollaan kävelty jo aika pitkään", hän valitti, vaikkeivat he todellisuudessa olleetkaan vielä kovin kaukana leiristä. "Luulisi, että ensimmäinen rasti on jo jossain lähellä."
Hetkeksi myös metsäretken tarkoitus oli unohtunut, mutta nyt se muistui taas mieleen.

[Hass]

"Noup. Olen aika varma etten säikkyisi", Alex ilmoitti varmana, hetken asiaa mietittyään. Hän oli jo kauan aikaa sitten lopettanut ihmisten henkilökohtaisen tilan kunnioittamisen ja puolet ajasta hän oli niin pilvessä ettei olisi säikähtänyt vaikka se olisi ollut talviunilta herännyt Ruskeakarhu, joka koskettelisi. Sitä paitsi jos Celia päättäisi hyökätä hänen kimppuunsa, Alex olisi luultavasti vain innoissaan ja kuvittelisi kuolleensa ja joutuneensa taivaaseen. Tai sitten hän laukeaisi housuihinsa ennen aikaisesti... Todellisuus olisi luultavasti lähempänä jälkimmäistä vaihtoehtoa.
"Jos sellaisesta sopisi etukäteen sinä vain stressaisit koko ajan odottaen sitä ja lopulta menisit ihan lukkoon", Alex jatkoi pian ja vaihtoi sitten kimeään ääneen: "Voi ei, pesinkö minä nyt varmasti hampaani ja oliko lounaassa sittenkin valkosipulia ja näytänkö minä nyt varmasti hyvältä vai onko minulla joku tyhmä ilme ja olenko minä ihan surkea suutelemaan ja pahus, kun Alex on niin upea, minä niin haluan saada hänen lapsensa... Minä tunnen sinut tarpeeksi hyvin, prinsessa!"

Celian horjahtaessa, Alex yritti vaistonomaisesti tarttua kiinni tytön vyötäisiltä pitääkseen tämän pystyssä. Ennen kuin Alex pääsi pelastamaan päivän, Celia kuitenkin sai tasapainonsa hallintaansa ja Alexin herrasmiehen ele jäi turhaksi. Poika tyytyi työntämään vaivaantuneena kätensä housun taskuihinsa, jotta ei olisi jäänyt vääntelemään avuttomana käsiään.
"Kyllä meidän pitää vielä vähän kävellä", Alex väitti vakaasti vaikkei ollut vilkaissutkaan karttaa. Eikä siitä toisaalta olisi ollut paljon apuakaan, Alexin kartanlukutaidot kun olivat mitä olivat. Alex hätisti kädellään Celiaa jatkamaan matkaa, sillä hänellä oli illalla treffit erään taskumatin kanssa ja siitä ei sopisi myöhästyä.
"Celia", Alex aloitti hetken päästä, eikä edes huomannut kutsuneensa tyttöä tämän oikealla nimellä.
"Minä en tajua sinua. Miksi Wilson? Mikä hänessä on niin erikoista, että yrität olla jotain muuta? Hänhän on... vanha ja... Äh, en minä tiedä", Alex kurtisti olkaansa ja antoi sitten asian olla, mutta alkoi kahta kovemmin etsiä tupakka-askiaan. Hetken penkomisen jälkeen hän paikansi yhden tupakan kengän varrestaan ja työnsi sen huuliensa väliin puhallettuaan filtteriin nopeasti. Sitten hän sytytti savukkeen sytkärillä, jonka talletti housuntaskuunsa.

[Agitha]

"En minä ole noin hermoheikko", Celia marisi, vaikka tiesikin, että toisin todistaminen ei välttämättä ollut vuoden paras idea. "Enkä minä kuulosta tuolta." Hän mutristi suutaan harmistuneena ja muka syvästikin loukkaantuneena Alexin osuvasta imitaatiosta. Jostain syystä hän tunsi itsensä kalikalle älähtäneeksi koiraksi, ja mitä luultavimmin Alex olisi asiasta samaa mieltä.
Celia nieli Alexin väittämän ensimmäisen rastin hämmästyttävän kaukaisesta etäisyydestä, ja jatkoi matkaansa. Ei tosin valittamatta, tietenkään. Hän saattoi halveksua yleellistä elämäntapaansa siinä missä kuka tahansa asemaansa vastustava teinityttö, mutta omalla tavallaan helppo elämä oli jättänyt jälkensä hänen temperamenttiinsä, ainakin selvemmin kuin Ephramilla. Mitä muutakaan varakkaan perheen ainoalta tyttäreltä ja kaksoisveljensä silmäterältä (ja kiusankappaleelta) olisi saattanut odottaa?
"Uskomatonta, että he laittavat meidät kävelemään tällaisia matkoja. Ei tämä ole mikään liikuntaleiri. Minusta ne rastit olisi voinut jättää lähemmäksikin", hän valitti, muttei jatkanut aiheesta sen enempää, sillä än huomasi äänensävynsä saaneen sen pistävän, epämiellyttävän sävyn, jota hän halusi välttää.

Puheenaiheen kääntyessä taas professori Wilsoniin Celia unohti niin valittamisen, kuin leikinlaskun ja kävelystä nauttimisenkin. Aiheenvaihdos oli sen verran yllättävä, että se riitti varastamaan hänen täyden huomionsa useammastakin syystä.
"Miten niin miksi Wilson?" hän ihmetteli, ja katsoi Alexia samaan aikaan sekä uteliaasti, epäluuloisesti ja hämmentyneesti lautasen kokoisilla, tummilla silmillään. "Eikö sen pitäisi olla selvää?"
Jostain syystä Celia ei halunnut uhrata ajatustakaan itse kysymykseen vastaamiselle, vaan Alexin epäilemättä kieroutuneiden motiivien selvittämiselle.
"Hän on kunnollinen, kypsä mies ja... Hän on tukenut minua paljon. Minullakin on omat ongelmani, tiedätkös. Ja ei hän edes ole niin vanha! Minun äidilläni ja isälläni on ikäeroa 11 vuotta, ja... He ovat edelleen yhdessä."
Hammondin perheen vanhempien rakkaudesta tai edes onnesta ei kannattanut puhua yhtään mitään.
"Ainakaan hän ei yritä jatkuvasti suututtaa minua, roiku seurassa silloin kun haluaisin olla yksin, ja laiminlyö velvollisuuksiaan."
Oli epäselvää, mikä sai Celian sanomaan niin. Oliko Alex suututtanut hänet jotenkin? Poika ei ollut sanonut mitään erityisen ilkeää tai loukkaavaa, pikemminkin päinvastoin. Kysymys oli saattanut olla ensimmäinen asiallinen lause kuukausiin, jonka Alex suustaan päästi. Ehkä poika-parka oli vain sattunut koskettamaan arkaa aihetta, eli professori Wilsonin hurmaavia ominaisuuksia. Mitä muuta ne olivat, kuin vastuuntuntoisen aikuisen huolenpitoa?

[Hass]

Alex sivuutti Celian valituksen matkan pituudesta. Hänestä oli tullut jo aika hyvä sulkemaan korvansa turhalta motkotukselta, oli oikea taito osata poimia oikeat asiat ja myönnellä oikeissa paikoissa. Yleensä hän kyllä kuunteli tarkkaavaisesti voidakseen piikitellä ja kiusoitella lähes tulkoon kaikesta, mitä Celia suustaan ulos päästi, mutta ei aina. Sen verran stereotypistä miestä hänessä oli, ettei jaksanut ainaista kalkatusta ja halusi välillä nauttia hiljaisuudesta. Se olikin varmaan ainoa asia, joka poika oli perinyt vähäsanaiselta mekaanikko-isältään, jonka käsitys hyvästä illasta oli jalkapallomatsi vanhasta kuvaputkitelevisiosta, tuoppi olutta ja mikroateria. Alex piti huolen, että välillä ohjasi hienovaraisesti hänen ja Celian kävelyä, vaikka toistaiseksi he olivat pää asiallisesti edenneet suoraan. Ja vaikka hän ei periaatteessa tiennyt missä he oikeastaan olivat, hän yritti enimmäkseen seurata mutkittelevaa polkua.

Andrew Wilson, piikki Alexin lihassa. Alex joutui ravistamaan päätään, kun Celialle tuntui olevan käsittämätöntä ettei joku ymmärtänyt tytön ihailemaa miestä. Ehkä se johtui siitä, että Alex oli (hetero) mies eikä nainen. Ehkä siitä, että Alex oli itse perinpohjaisesti rakastunut Celiaan. Tai ehkä se oli vain johdannainen normaalien sosiaalisten taitojen puuttumisesta, kuka tietää? Kunnollinen? Alex oli kunnollinen! Ainakin jos puhe oli... niin no, ehkei sittenkään. Kypsä? Ehkä peli olikin menetetty jo ennen kuin se olikaan alkanut. Mies? Piste! Yksi kolmesta kriteeristä täytetty! Tukenut Celiaa paljon? Alex yskäisi tummasti, auta armias jos Wilson olisi tukenut väärällä ruumiinosallaan Celiaa... Sitä paitsi, Alex oli tukeva! Tai siis ei tukeva... Mutta hän muisti varsin hyvin auttaneensa monessa tilanteessa Celiaa. Kuten.... Matematiikassa... Kirottu Wilson.

Mutta Celia jatkoi ja tytön suusta tulevat sanat saivat Alexin kavahtamaan vertauskuvallisille takajaloilleen. Kerr oli paksunahkainen ja yleensä moinen olisi saanut hänet nauramaan, mutta rakastuneen nuoren miehen itsetunto otti ison kolauksen. Noinko Celia hänet todella näki? Että Alex halusi suututtaa hänet koko ajan? Ja että Alex oli ei-toivottua seuraa ja laiminlöi velvollisuuksiaan? Huomaamattaan poika oli pysähtynyt polulle ja puristanut kätensä nyrkkiin, savuke roikkuen hänen suupielestään.
"Oletko sinä vakavissasi?" Alex älähti yrittäen ymmärtää oliko loukkaantunut, surullinen, vihainen vai raivostunut. Ehkä kaikkia.

[Agitha]

"Missä asiassa?" Celia vastasi varuillaan. Hän oli päättänyt olevansa harvinaisen vakavissaan mitä Wilsoniin tuli, ja hän oli tarpeeksi jääräpäinen pitääkseen päänsä. "Jos minä en olisi vakavissani Wilsonin suhteen, niin emme me varmaan olisi tässä, vai mitä?"
Se oli hyvin looginen selitys. Miksi Celia olisi viettänyt niin paljon aikaa Alexin kanssa, ellei poika olisi ollut mukana juonessa? Ilman tätä yhteistä määränpäätä hän tuskin olisi suostunut suunnistamaan Alexin kanssa, vaikka Ephram olikin poikkeuksiellisesti päättänyt etsiä itselleen parempaa seuraa. Alexin kanssa liikkuminen oli ajoittain paitsi kiusallista, myöskin omalla tavallaan vaarallista. Kyse ei ollut siitä, etteikö Celia olisi luottanut häneen. Alexiin saattoi aina luottaa, mitä sääntöjen rikkomiseen, kiertämiseen, polkemiseen ja soveltamiseen tuli.
"Ja jos sinä meinaat sitä, että olet vastuuntunnoton... No... Onhan sekin totta, vai mitä?" Celia jatkoi yllättäen vaivaantuneena. Huomaamattaan hän lisäsi retorisen kysymyksen jokaisen lauseensa perään ikään kuin pyytääkseen Alexin hyväksyntää. Hänhän puhui totta, eikö niin? Ei kyse ollut mistään muusta, vai mitä?
Celia ei pitänyt siitä epävarmasta tunteesta, joka hiipi hänen mieleensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi valehdellut itselleen - ja sen tunteen hän tunsi hyvin. Mutta mistä hän olisi muka valehdellut? Alex oli vastuuntunnoton ja takertuvainen (kirjaimellisestikin), siitä ei ollut epäilystäkään. Ja eivätkö hänen viimeaikaiset tekonsa olleetkin osoitaneet, että hän oli harvinaisen vakavissaan professori Wilsonin suhteen?
"Joten kyllä minä olen vakavissani. Ei minulla olisi mitään muuta syytä pyytää sinulta apua", hän päätti lopulta vaakuuttaen pikemminkin itsellään ja Alexia. Heidän välinen suhteensa oli aina ollut selvä, ja he molemmat tiesivät sen, joten hän ei ollut varsinaisesti sanonut mitään ilkeää tai väärää.
Celia jatkoi määrätietoiseksi muuttunutta marssiaan eteenpäin päättäen olevansa loukkaantunut Alexin epäilyksistä. Kysymys oli saattanut olla viaton ja puhtaan utelias, mutta siltä se ei ollut kuulostanut. Kehtasikin epäillä häntä siinä vaiheessa. Mistä muusta olisi muka voinut olla kyse?