Sirpaleita

[Agitha]

// Hassis ja Axu... //

Celia astui koulun ruokalaan hyvissä ajoin aamulla. Ruokalassa oli vielä melko hiljaista, ja jopa jugurttia oli vielä jäljellä, joten varhainen herääminen kannatti. Hän oli jo ehtinyt laittautuakin, ja pukenut koulupuvun ylleen. Sen lisäksi hän oli kerrannut myös lukuläksynsä saman aamun aikana.
Celia ei ollut nukkunut hyvin moneen viikkoon, ja rupesi heräilemään jo neljältä aamulla. Hän ei yksinkertaisesti saanut nukutuksi, mutta ei oikeastaan huomannut olevansa väsynytkään. Varhaisessa heräämisessä oli puolensa, ja Celia koki saavansa paljon kaikkea aikaan jo ennen muiden heräämistä. Se oli aika hyvin siihen nähden, että muutama viikko sitten hän ei ollut saanut aikaiseksi mitään. Ehkä hänen toimeliaisuutensa johtui siitä, että muutaman päivän ajan hän oli vain nukkunut, unohtanut jopa koulun.
Oli hyvä pysyä liikkeessä, sillä silloin ei tarvinnut ajatella.
Celia otti korkeasta tarjotinpinosta tarjottimen, ja ryhtyi valitsemaan sille aamiaista. Hänen ruokahalunsakaan ei ollut entisensä, sillä kaikki maistui suunnilleen samalta eikä hänen tehnyt mitään mieli, mutta siinäkin oli puolensa. Kyselijöille hän väitti olevansa dieetillä.
Celia otti tarjottimelleen yhden paahtoleivän ja pienen kulhollisen jugurttia. Juomaksi hän valitsi yksinkertaisesti vettä, sillä tuoremehu ja maito olivat pahaksi hänen lauluäänelleen.
Celia nosti tarjottimensa kerättyään sille kaiken haluamansa, ja lähti suunnistamaan kohti pöytää. Ruokala oli niin tyhjillään, että jopa ikkunapöydissä oli runsaasti tilaa. Celia lähti suunnistamaan ruokalan toiselle puolelle kohti parhaita pöytiä. Ruokalan ovi kävi, ja joku tuli sisään. Tottumuksesta Celia vilkaisi, kuka tulija oli.
Hän seisahtui, ja jäi tuijottamaan sisään astunutta poikaa. Hänen otteensa tarjottimesta herpaantui, ja tarjotin putosi lattialle. Sillä ollut lasi särkyi sirpaleiksi lattialle, ja jugurttilautaseenkin tuli särö, mutta Celia ei tehnyt elettääkseen siivotakseen sotkua. Hän vain tuijotti Alexia, kuin olisi nähnyt aaveen.

[Hass]

Alex istui asuinrakennuksen katolla, aivan savuhormien vieressä. Aamukaste sai ilman hiukan kosteaksi, mutta sen raikkaus herätti mukavasti pienestä koomasta, jonka pojan suupielessä oleva sätkä oli saanut aikaiseksi. Alex ei halunnut olla mitenkään klisee, mutta omaperäisyyttä oli vaikea löytää mistään näinä päivinä, joten mikä olisi parempi paikka polttaa pilveä kuin katto? Alex sulki silmänsä ja antoi päänsä nojata savuhormiin, kun utuisan rauhallinen tunne levisi häneen. Poika kuitenkin lopetti siihen hatsiin ja pakkasi rauhallisesti kannabiksensa minigrip-pussiin sätkäpaperien kanssa ja nosti takapuoltaan saadakseen pussin farkkujensa takataskuun. Hän istui vielä hetken paikallaan ja katseli aamunkoittoa haikeana, hän halusi jäädä katolle – kaukana muiden ongelmista ja omista ongelmista, jotka odottaisivat sisällä. Ensimmäistä kertaa Alex oli pilvessä helpottaakseen hermoiluaan. Hän ei tiennyt miten opettajat reagoivat hänen kuukauden mittaiseen katoamiseen. Hän ei tiennyt aikoiko Ephram puukottaa häntä sulkakynällään. Hän ei tiennyt olisiko Celialla ja Wilsonilla kielletty rakkausdraama meneillään. Hän ei tiennyt oliko rehtori vielä elossa. Mutta elämä jatkui ja Alex ei voisi jäädä asumaan katolle, sillä Englannin sää oli kuuluisa sateestaan. Katto toi suojan sateelta, mutta yleensä se edellytti katon alla olemista.

Näppärästi poika laskeutui katulta ja korjasi vielä päällään olevaa paksua, metsänvihreää armeijaneulettaan, jossa oli oikein kangaspalat kyynärpäiden kohdalla. Se oli yksi Alexin lempipaidoista ja se näkyi, helma oli repeytynyt ja vähän kaikkialla oli pieniä reikiä. Poika pisti suuhuna pari purukumin palaa ja avasi asuntolarakennuksen oven. Nyt oli ensimmäinen kerta paluun jälkeen ihmisten ilmoilla. Alex oli eilen saapunut niin myöhään, että Ephram oli jo nukkumassa eikä luultavasti vieläkään tiennyt kämpiksensä palanneen. Onneksi oli vielä niin aikaista, että suurin osa ihmisistä nukkui vielä. Alex ei välitänyt heti aluksi joutua kaikkien tuijoteltavaksi.

Alex kovetti kasvonsa. Hän osasi hyvin feikata normaalin ilmeensä. Nyt hän tarvitsi sitä taitoa ja koska hänen onnensa oli mikä oli, tuli ilmeelle käyttöä heti. Alex oli tuskin ehtinyt nostaa tarjottimen pinosta, kun lasin helinä sai hänet valpastumaan. Alex tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn ja koko hänen vartalonsa sähköistyi. Silmäkulmastaan hän näki tutun kiharapilven ja pakotti itsensä olemaan kääntymättä. Hän yritti muistuttaa itseään, ettei häntä pitänyt kiinnostaa. Alex oli huolehtimisen yläpuolella. Poika laski tarjottimen linjastolle ja selkälihakset paidan alla piilossa jännittyneinä otti muut ruokailuvälineet.

[Agitha]

Celia epäröi, ja kurtisti huomaamattaan kulmiaan. Muutamat muut ruokalassa olijat tuijottivat häntä kummaksuen, kun hän ei kumartunutkaan siivoamaan aiheuttamaansa sotkua. Celia ei kuitenkaan kiinnittänyt muihin huomiota. Hän huomasi vain Alexin. Se todella oli Alex, joka joko ei huomannut häntä ollenkaan, tai teeskenteli olevansa huomaamatta. Alex seisoi melkein selin häneen, eikä edes särkyvän lasin ääni ollut saanut häntä kääntämään katsettaan Celiaan.
Alex vältteli häntä. Ihan varmasti vältteli, ja jos se oli syy hänen katoamiseensa, niin...!
Celia vilkaisi jaloissaan olevaa sotkua, läikkynyttä vettä ja lasinsirpaleita, mutta sitten hän käänsi katseensa takaisin Alexiin. Hän otti muutaman epävarman askelen poikaa kohti, mutta seisahtui taas. Sitten Celia päätti kerätä rohkeutensa, ja ottaa ohjat käsiinsä.
Hän lähti kävelemään Alexia kohti ripeästi. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä hän pojalle sanoisi. Tervehtisikö iloisesti kuin mitään ei olisi tapahtunut, vai antaisiko köniin. Syöksyisikö suoraan pojan syliin, vai kävelisikö kylmästi ohi jättäen Alexin huomiotta.
Muutamat viimeiset askelet kiihtyivät juoksuaskeliksi. Saadakseen Alexin kääntymään häntä kohti hän kosketti pojan olkapäätä, ja ennen kuin hän ehti estää itseään tai harkita asiaa kahta kertaa, hän läimäytti Alexia poskelle. Siihen läimäytykseen sisältyi kaikki se huoli ja tuska, mistä Celia oli viimeisen kuukauden aikana kärsinyt, ja Alex todella ansaitsi sen.
"Missä sinä olet ollut?" hän tivasi, eikä välittänyt siitä, että nyt kaikki ruokalassa olijat tuijottivat häntä.
Samassa Celia kietoi kätensä Alexin ympärille, ja syleili häntä lujasti. Hän ei ollut edes tajunnut, miten ikävä hänellä oli oikeasti ollut, mutta juuri nyt hän ei viitsinyt ihmetellä sitä.
"Minulla oli ikävä, tyhmä..." hän mutisi Alexin rintaa vasten, eikä ollut varma kuuliko Alex häntä. Alex oli lämmin, ja tuoksui vähän oudolle. Vaikutti siltä, että hän oli juuri ollut ulkona, ja hänen vaatteensa olivat risaiset eikä hän ollut pukeutunut koulupukuun. Mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä.

[Hass]

Ennen kuulumattomalla keskittymisellä Alex hitaan rauhallisesti upotti veitsen margariinirasiaan, toi kättään lähemmäs itseään ja alkoi huolellisesti voidella viittä paahtoleivän viipalettaan. Jo yhdessä kesti ikuisuus, kun poika piti huolein ettei yksikään kohta jäänyt voitelematta. Onnekasta ettei kukaan ollut hänen takanaan, koska Alex toivoi saavuttavansa hidastelullaan sen, että Celia olisi syönyt ennen kuin poika itse ehtisi edes ottaa ruokansa. Voideltuaan kaikki leivät Alex alkoi leikata tylsällä veitsellä paahtoleipien kantteja pois, vaikka yleensä ne olivat hänen lempiosansa leivästä. Mutta ainakin se vei aikaa. Paljon aikaa, kun Alex yritti asettaa veihden kohdalle, jossa se ei veisi mukanaan yhtään leipää mutta kanttia ei jäisi jäljelle. Se ei ole kovin helppoa. Kaikki oli kuitenkin turhaa, kun Alexin käsikarvat nousivat pystyyn, tunsi napakan läimäytyksen poskellaan ja hän kuuli Celian äänen vieressään. Alex piti huolen, että hän näytti täysin normaalilta ja ehkä hiukan ärsyttävän välinpitämättömältä. Niin kuin häntä ei olisi juuri lyöty avokämmenellä poskelle. Niin kuin se olisi arkipäiväistä hänelle. Niin kuin se ei olisi sattunut aivan helvetisti.
"Ai hei", Alex ilmoitti rauhallisen letkeällä äänellä, joka johtui suurimmaksi osin pilvestä. Muuten hän olisi varmasti kuulostani siltä, että kävisi äänenmurrosta läpi ja kukot jäisivät kateellisiksi.
"Minulla oli asioita hoidettavana", poika vastasi suurpiirteisesti ja keskittyi leikkaamaan leipiensä kantteja irti. Häntä ei huvittanut kertoa Celialle, että tyttö oli koko katoamistempun syy ja että ideanakin oli ollut selvittää ajatukset eli saada ne pois Celiasta, sillä Alex ei halunnut tuntea Celiaa kohtaan sillä tavalla. Ei niin vahvasti, eikä niin intohimoisesti.

Välinpitämättömyys ei ollut kuitenkaan Alexin todellinen tunne ja sen hän itse huomasi helposti. Kun Celian pienet kädet kiertyivät hänen vartalonsa ympärille hän tunsi väkisinkin jännittyneen kroppansa rentoutumaan lämpimään syleilyyn. Se tuntui hyvältä. Alexin pilvenkatkuiset aivot eivät edes reagoineet mitään outoa lyömisessä ja halaamisessa oli. Varsinkin, kun ne tapahtuivat aivan peräkkäin. Luultavasti seuraavaksi Celia potkaisi häntä jalkoväliin ja alkaisi sitten nyppimään pojan nenäkarvoja. Kaikki neljä satuttivat Alexia. Lyöminen, potkaisu ja nyppiminen fyysisesti. Halaaminen henkisesti ja ehkä kaikista eniten. Alex ei antanut itsensä vastata halaukseen ja pyytää anteeksi katoamistaan. Hän ei ollut vastuussa Celialle, ainoastaan itselleen.
"Vai niin", Alex mutisi hajamielisesti ja taputti ohimennen Celian päälakea muutaman hassun kerran. Silmäillen jo paahtoleipiään ikään kuin ne olisivat kiinnostavampia kuin hänessa roikkuva tyttö, johon Alex sattui olemaan ihastunut kuollakseen.

[Agitha]

Alex käyttäytyi, kuin hänen pitkässä poissaolossaan ei olisi ollut mitään epätavallista, tai kuin he olisivat tavanneet viimeksi eilen. Se sai Celian tuntemaan itsensä typeräksi ja entistä epävarmemmaksi. Omasta mielestään hän ei ylireagoinut Alexin poissaoloon, mutta poika sai hänet miettimään asiaa kahteen kertaan. Oliko se todella niin suuri asia? Etenkään hänelle? Hän ei ollut Alexin äiti tai vaimo.
"Hoitamassa mitä asioita?" hän tiukkasi. Alex oli aina "hoitamassa asioita", mutta kertaakaan hänellä ei ollut mennyt näin kauaa. Millaisia asioita muka hoidettiin neljä viikkoa?

Alex ei keskittynyt häneen ollenkaan, eikä reagoinut hänen halaukseensa mitenkään. Se tuntui melkein kamalammalta kuin se, että Alex ei olisi puhunut hänelle ollenkaan. Hän vaikutti niin kylmän rauhalliselta, että se oli melkein epäilyttävää! Ei Alex ollut sellainen! Vai olivatko he muka todella etääntyneet niin paljon niin lyhyessä ajassa, että he olivat toisilleen taas ventovieraita? Vai oliko tämä vain Alexille tyypillinen rento tapa suhtautua toisten epätoivoon ja ikävään?
Säilyttääkseen ylpeytensä rippeet Celia irrotti kätensä Alexin ympäriltä, ja astui askelen taaksepäin. Paahtoleipä kiinnosti poikaa enemmän, kuin Celia.
Celia puisteli päätään, ja katseli Alexia edelleen epävarmana. Hän ei ymmärtänyt, missä mentiin. Kun he viimeksi olivat tavanneet, he olivat suudelleet ja viettäneet mukavan illan, joten mistä nyt tuuli?
Sitten Celia ymmärsi. Kyse oli siitä suudelmasta.
Alex katui suudelmaa hänen kanssaan niin paljon, että halusi käyttäytyä kuin Celiaa ei olisi olemassakaan. Alex oli sanonut olevansa ihastunut johonkin toiseen, ja oli erehtynyt suutelemaan Celiaa ihastuksensa sijaan.
Se oli ollut mukava suudelma, mutta Celia tajusi, että se oli ollut mukava ehkä vain hänen mielestään. Hän oli tehnyt aloitteen, ja vaikka Alex olikin vastannut hänen suukkoonsa, se oli voinut johtua humalatilasta ja hetken huumasta. Celia oli ottanut asian kevyesti, mutta ehkä Alex ei ollutkaan niin kevytmielinen kuin miltä vaikutti.
"Miksi olet tuollainen?" Celia kysyi, ja katsoi Alexia vaativasti. Hän ei lähtisi, ennen kuin saisi kunnon selityksen kaikkeen. Hän ansaitsi sen, sillä Alex oli aiheuttanut hänelle niin paljno päänvaivaa! "Johtuuko tämä siitä suukosta? Ei se kuule ollut niin iso asia."
Olisi noloa, jos vika ei olisikaan suukossa, mutta Celia ei onnistunut hillitsemään kieltään.

[Hass]

"Jotain vaan", Alex kohautti olkiaan huolettomana kieltäytyen menemään yksityiskohtiin, olivat ne sitten keksittyjä tai oikeita. Kunhan hän kiertelisi tarpeeksi puheissaan, ei pojan ehkä tarvitsisi valehdella ollenkaan. Vaikka Alex oli kuinka katkera tai hänen sydämensä olisi särkynyt yhtä moneen palaan kuin piissä oli desimaaleja, ei hän haluaisi valehdella Celialle. Ainakaan asioista, joilla oikeasti oli merkitysti. Alexin mittakaavassa valkoiset valheet olivat hyväksyttyjä, kunhan ne säästäisivät taas murheelta ja huolehtimiselta. Ja kunhan se oli Alex, joka kertoi niitä eikä joku muu kertonut niitä Alexille itselleen... Kerr näki vallan hyvin miten Celiaa sattui pojan käytös, mutta hän muistutti itseään olemaan välittämättä. Hän ei tarvinnut ketään. Se ei auttanut. Alex vihasi itseään siitä, että satutti Celiaa, mutta pieni kieroutunut osa hänestä oli tyytyväinen, että tyttö sentään ylipäätään tunsi jotain häntä kohtaan. Se oli parempi kuin ei mitään. Alex oli hyvin yksinkertainen mies, mutta nyt hän tunsi sisällään satoja eri tunteita ja ajatuksia, jotka muodostivat ristiriitoja ja ensimmäistä kertaa Alex ei saanut ratkaistua niiden muodostamia yhtälöitä.

Saatuaan paahtoleipänsä valmiiksi Alex siirtyi linjastolla eteenpäin ja alkoi keihästämään haarukalla leikkeleitä ja juustoja. Hän valikoi huolellisesti ainoastaan parhailta näyttävät viipaleet ja asetti ne lautaselleen varovaisesti.
"Ai millainen tuollainen?" Alex kysyi olkansa yli mukamas hämmentyneenä ja kurtisti kulmiaan tehostaakseen sanojensa vaikutusta.
"Mikä suukko?" Alex kysyi sitten teeskennellen tietämätöntä, vaikka hänen huuliansa oli alkanut kuumottamaan pelkkä muisto suudelmasta.
"Ai joo se! Olin ihan unohtanut", Alex päivitteli ja kaatoi itselleen lasillisen appelsiinimehua.
"Njäh, ei se ollut niin hyvä edes", poika mutisi. Ja silloin tavoite rehellisyydestä katosi. Suukko oli ollut juuri niin hyvä ja se oli syy kaikkeen. Se oli silmät avaava kokemus ja se ei jättänyt Alexia rauhaa. Ei nyt, kun hän tiesi miltä Celian huulet tuntuivat hänen omia huuliaan vastaan.

[Agitha]

Celia seurasi Alexia, kun hän eteni linjastolla ja lappoi lautasilleen lisää ruokaa. Hän oli päättänyt, että ei jättäisi Alexia rauhaan ennen kuin saisi asioista selvyyden, mutta hetki hetkeltä hänen olonsa muuttui epävarmemmaksi. Alex käyttäytyi, kuin mikään ei olisi vialla, paitsi että kaikki näytti olevan vialla. Ei Alex ollut ollut tällainen, kun he olivat viimeksi tavanneet! Ei todellakaan!
Hän ei silti osannut vastata Alexin kysymykseen vaikka toivoi, että olisi osannut. Se olisi tehnyt asiasta kaikkien kannalta huomattavasti selkeämmän.
Alex tuskin osasi kuvitellakaan, miten hän huomaamattaan loukkasi Celiaa. Okei, kyse ei siis ollut ollut suukosta, kun Alex ei selvästikään edes muistanut koko tapahtumaa. Oli kuitenkin aivan tarpeetonta vähätellä suudelmaa, vaikka ei sitä heti muistanutkaan. Se... Se oli kuitenkin ollut Celian ensisuudelma, kokeilumielessä ja puoliksi vitsillä tai ei.
Celia olisi kovin mielellään huomauttanut, että Alex käyttäytyi hyvin epäkohteliaasti. Hän päätti kuitenkin pysyä tiukassa linjassaan, ja välttää lapsellista vänkäämistä, niin vaikeaa kuin se Celialle olikin silloin kun hän hermostui.
"Mistä tässä sitten on kyse? Voisitko ystävällisesti selittää?"
Alex ei ollut entisensä, ei vain yksinkertaisesti ollut! Vaikka Celia ei osannut vastata, mikä oli muuttunut, hän tiesi että kaikki ei ollut kohdillaan.
Alex oli kadonnut heti juhlien jälkeen, joten ehkä juhlissa oli tapahtunut jotain. Vielä todennäköisempää kuitenkin oli, että Alexille oli sattunut jotain "asioiden hoitamisen" aikana. Oliko joku ehkä kuollut? Mitään pientä se ei ainakaan ollut.
"Tapahtuiko juhlissa jotain?" Celia jatkoi uteluaan sillä tiesi, että totuutta ei saisi Alexista ulos helpolla. "Tapahtuiko jotain sillä aikaa kun olit poissa? Minä tiedän, että sinua vaivaa joku, älä yritä kusettaa!"
Celia nojasi käsillään tarjotinlinjastoon, ja yritti tavoittaa Alexin katseen.
Loukkaantunut. Loukkaantuneen oloinen Alex oli. Tai surullisen. Jotain sellaista. Jotain ikävää oli sattunut ihan varmasti, eikä Celia voinut käsittää, miksi Alexin piti kohdella häntä näin.
"Olenko minä sanonut tai tehnyt jotain? Tai joku muu?"
Mitä muita vaihtoehtoja oli?
"Tajuatko... Tajuatko ollenkaan, millaista täällä on ollut?" hän kysyi. Ne sanat vain karkasivat hänen suustaan, eivätkä ne edes tarkoittaneet mitään. Koulussa oli ollut ihan samanlaista ilmankin Alexia. Liiankin samanlaista.
Hän oli huomaamattaan korottanut ääntään, mutta huomasi nyt puhua taas vähän rauhallisemmin. Hänen oli silti hyvin vaikea olla hermostumatta, vaikka hän yleensä onnistuikin peittämään pelon ja surun tunteensa.

[Hass]

Alexin vähäsanaisuus ja välttelytaktiikka oli selvästi ottanut takapakkia, kun Celia ei suostunut ottamaan vihjeestä vaaria ja lähtemään pois. Pojan suunnitelma tuntui myös paljon typerämmältä nyt, kuin se oli tuntunut aiemmin. Nyt, kun hän oli tässä Celian edessä. Alex ei tiennyt oliko hänellä itsekuria pysyä poissa, kyllä nyt alkoi olla jo selvää että on oli pahimmanlaatuinen masokisti.
"Ei mitään", poika huokaisi viimein saadakseen vauhkoontuneen tytön rauhoittumaan. Luovuttamisentunne pyyhkäisi Alexin yli ja hän kääntyi katsomaan Celiaa silmiin kunnolla, ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen ja yritti kovin olla unohtumatta tuijottelemaan tytön silmiä. Olisi noloa sekoilla sanoissaan, hän tarvitsi kaiken harkintakykynsä toimiakseen oikein.
"Vaikka minä haluaisin selittää, en tiedä pystynko", Alex jatkoi ja muutti ääntään nyt rauhallisemmaksi ja huomattavasti läsnäolevammaksi. Turha kai tässä oli Celialle olla katkera, ei tyttö voinut tunteilleen mitään. Aivan kuin ei voinut Alexkaan omilleen.
"Ehkä pystyisin, mutta en välttämättä edes haluaisi selittää niitä sinulle", Alex pyöritti silmiään yrittäen pitää puheensa mahdollisimman kevyenä, vaikka tulikin ehkä läpi lähinnä maanisdepressiiviseltä tunteidensa heittelyn takia.
"Et se ole sinä, se et ole sinä koskaan. Minusta se johtuu", Alex kohautti olkiaan ja seisahtui paikalleen saatuaan tarjottimelle kaiken haluamansa.

"Ja minä olen pahoillani, että lähdin sillä tavalla, mutta minä tarvitsin sitä ihan itseäni varten", Alex huokaisi jälleen ja yritti hymyillä pienesti, vaikka se tuntuikin kankealta ja kömpelöltä: "Minulla saattaa olla aavistus minkälaista täällä on ilman minua. Mutta nyt minä haluaisin istumaan, joten alappas liikuttamaan sitä somaa takam- tai siis kroppaasi tai minä alan syömään tässä."

[Agitha]

Celia kurtisti kulmiaan tyytymättömänä, kun ei saanut Alexista vieläkään kunnon vastausta irti. "Ei mitään" ei ollut vastaus mihinkään, ja hän oli kysynyt ainakin kymmenen kysymystä.
Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa jatkaakseen utelua, ja päätti lujasti mielessään, että ei luovuttaisi ennen kuin Alex selittäisi jotain, kun Alex näytti rentoutuvan. Celia oli valmistautunut kylmään katseeseen tai samanalaiseen mitäänsanomattomaan löpinään paahtoleipien suuntaan, kuin aikaisemminkin, ja sekosi hetkeksi ajatuksissaan kun Alex katsoikin häntä suoraan silmiin. Alexin sanat saivat hänet kuitenkin kurtistamaan kulmiaan uudestaan, mutta tällä kertaa enemmänkin huolestuneesti kuin vihaisesti.
"Miksi et pysty?" hän kysyi, vaikka tajusikin että siihen oli vähän vaikea vastata. "Ja mitä vikaa minussa on? Olen ihan luotettava, kuules!" Celia tiesi, että se ei ollut aivan totta. Aina välillä hän sattui lipsauttelemaan salaisuuksia, mutta ei koskaan mitään oikeasti vakavaa. Jos Alex avautuisi hänelle vaikka erektiohäiriöstä, tieto saattaisi levitä muun koulun tietoon, mutta esimerkiksi sydänsuruista hän ei kertoisi muille. Hän tiesi kyllä, missä aran aiheen raja meni.
Alexin seuraavat sanat saivat Celian mietteliääksi. "Vika ei ole sinussa, vaan minussa" oli melkoinen klisee, ja viittasi yleensä sydänsuruihin. Nyt kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, Alex vaikutti alakuloiselta. Oliko mahdollista... Oliko mahdollista, että Alex Kerr oli särkenyt sydämensä?
Jos niin oli, kaikki kävi järkeen. Alex vältteli Celiaa, koska tiesi Celian utelevan, ja ehkä kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat muistuttivat Alexia menetetystä rakkaudestaan. Kyse saattoi olla jopa siitä tytöstä, jonka Alex oli maininnut juhlissa. Alex saattoi vältellä häntä, koska tiesi Celian muistavan hänen puheensa ihastuksestaan.
Celia päätti, ettei pettäisi Alexia. Jos Alex nyt vihdoin tulisi takaisin ja käyttäytyisi normaalisti, hän suostuisi olemaan hyvin hienovarainen.
"Tule syömään minun kanssani", Celia komensi. Alex tarvitsi varmasti tukea ja olkapäätä sydänsuruineen, mutta hänen miehinen ylpeytensä esti häntä näyttämästä tunteitaan. No, ainakin Celia tiesi nyt mistä tuuli. Hän päätti, ettei jättäisi Alexia yksin hetkeksikään, kunnes olisi varma, että poika voisi paremmin.
"Olin menossa tuonne syömään, ja-" Celia sanoi viittoen salin toiselle puolelle, mutta muisti sitten aiheuttamansa sotkun. Hän kääntyi vilkaisemaan aiheuttamaansa sotkua, ja huomasi äkäisen oloisen keittäjän olevan jo siivouspuuhissa. Celia hymyili keittäjällä vähän nolona, ja nyökäytti päätään kiitokseksi. Sitten hän kääntyi taas Alexin puoleen.
"Tänne näin", hän neuvoi kuin vanhusta, ja ryhtyi kiskomaan poikaa hihasta oikeaan suuntaan.

[Hass]

Alex katsoi Celiaa toinen kulma koholla.
"Koska jotkut asiat ovat henkilökohtaisia", poika totesi rauhallisesti vastaukseksi Celian kysymyksiin, Alex yritti yhä säilyttää kasvonsa peruslukemilla ja se ei onnistuisi jos hän nyt alkaisi ärsyyntymään Celian kysymyksistä. Ehkä olikin ollut huono idea palata koululle. Muutama viikko lisää ei voisi muuttaa asioita yhtään, sillä nyt tauko ei selvästi ollut auttanut yhtään. Celia oli yhä yhtä ärsyttävä kuin bambutikut kynsien alla ja yhä yhtä täydellinen kuin vain voi olla, ainakin Alexin silmissä. Kerr ei voinut ymmärtää miksi ei päässyt typerän pikku ihastuksensa yli varsinkin, kun oli tuskallisen selvää ettei Celia nähnyt häntä samalla tavalla. Alex oli hänelle vain kaveri ja se jos jokin oli turhauttavaa. Alexin ajatukset Celiasta kun eivät olleet viikkoihin kovin... ystävällisiä. Koska tansseissa vaihdettu suudelma oli ollut juuri niin hyvä ja tuntunut pyyhkineen kaiken muun pois, jättäen tilalle kaiken eri tavalla tulkittuina. Kaikki pienet kosketukset ja kohteliaisuudet saivat uuden merkityksen. Se sai Alexin miettimään oliko hän alitajunnassaan jo tiennyt olevansa rakastunut (ihastunut - Alex ei uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä) ja hänen tietoisuutensa oli tullut vasta perässä.

Alex ei tyytynyt sanomaan mitään, kun Celia lähti kiskomaan häntä kädestä pitäen. Tasapainotellen toisella kädellään tarjotintaan, ettei ruoka päätyisi äkäisen keittäjän siivottavaksi ilmeisesti Celian pudottaman tarjottimen lisäksi. Keittiöhenkilökuntaan oli hyvä pitää välit kunnossa, jotta saisi pieniä lisäpalveluksia kuten myöhästyneen illallisen tai muuta sellaista. Alex antoi Celian kiskoa hänen hihaansa ja seurasi kuuliaisesti perässä, kun he etenivät lähemmäs pöytää. Poika laski tarjottimensa vapaalle paikalle ja lysähti istumaan tuolille.
"No onko mitään järisyttävää tapahtunut? Rehtori ei ole vielä kuollut keuhkosyöpään ja sillä tavalla?"

[Agitha]

Celia hymähti harmistuneena, kun Alex ei vastannut hänen kysymykseensä kunnolla. Ei hän tosin ollut sitä odottanutkaan, ja siksi hän valmistelikin itseään henkisesti kaivamaan totuuden esiin Alexista vaikka väkisin seuraavien vikkojen myötä. Pojat eivät millään tuntuneet ymmärtävän, että totuuden kertominen heti säästi heidät paljolta. Etenkin jos kyse oli sydänsuruista, sillä ne olivat tyttöjen erikoisalaa.

Celia ohjasi Alexin hihasta kiskoen siihen pöytään, johon hän oli aikonut itsekin istuutua. Vasta Alexia vastapäätä istuessaan hän muisti, ettei hänellä ollut mitään syötävää. Hänen aaminaisensa oli juuri päätynyt roskakoriin lasinsirujen ja särkyneen posliinin sekaan äkäisen keittäjän toimesta. No, ainakin hän voisi pitää Alexille seuraa sillä aikaa kun Alex söi. Celia oli nimittäin päättänyt pitää Alexia silmällä, ja hän todella tarkoitti sitä. Kuka ties, vaikka Alex karkaisi taas heti, kun hän kääntäisi selkänsä. Poika ei edelleenkään vaikuttanut varsinaisesti yhteistyönhaluiselta, joten Celia ei voinut luottaa hänen aikomukseensa syödä aamiaista rauhassa. Alex saattoi vain yrittää hämätä häntä...
"No... Ei kai", Celia vastasi Alexin kysymykseen hieman epävarmasti. "Rehtori ainakin elää, ja oikeastaan hän näyttää elinvoimaisemmalta kuin koskaan. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että sinä olet ollut poissa." Celia vilkaisi Alexia kulmiensa alta, ja piirteli pöytään satunnaisia kuvioita sormellaan. "Ja no, tietysti ihmissuhteiden osalta on tapahtunut paljonkin. Cameron Jones, tiedäthän sinä hänet, taitaakin olla homo! Se oli aika yllättävä tieto. Ilmeisesti hänellä tuli bänät Jocey Greenwoodin kanssa. Sain tiedon puristettua ulos Lillian Maysta, joten se pitää varmasti paikkansa! Ja jotta juttu ei kävisi liian yksinkertaisesti, Lillanin on nähty hengailevan Joceyn kanssa. Minulla on sellainen tunne, että Jocey jätti Cameronin Lillianin takia, hänhän on biseksuaali. Ja hmm... Chester Ito on ollut outo, en tiedä mikä häntä vaivaa. Kuulin, että hänelläkin olisi joku juttu Lilliania kohtaan! Olen ehkä vähän kateellinen, jotkut vaan saavat kaikki miehet." Celia huokaisi. "Ja no, sitten tietysti Ephram... No joo. Siinä oli varmaan kaikki."
Ephramin ihastuksesta oli ehkä vähän vaarallista mainita, koska Celia arveli luvanneensa, ettei kertoisi kenellekään. Alex oli varmaan viimeinen ihminen, jonka Ephram halusi asiastan tietävän. Kuulumisten kertomista jatkaakseen Celia yritti muistella koulun kuulumisia vielä lisää, jottei Alex vain takertuisi Ephramiin.
"Ja hmmm... Tiedätkö Leo Gradenin? Se oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja. Kuulin, että hänellä on..." Celia ei voinut olla hihittämättä, ja kurottautui pöydän yli käsivarsiensa varassa kuiskakaseen sanat "prinssi albert" Alexin korvaan. Asian sanominen ääneen sai hänet punastumaan vähän, ja hihittämään vielä lisää. "Mutta se ei voi olla totta, eihän?"