Pahin painajaisesi.

[Darcy]

[ Loveliina ja herra pässinpää tänne näin. :---) ]

Jocey istui yksinään poikien pukuhuoneessa, sylissään valkoinen pyyhe. Tunti varmaan alkaisi kohta, mutta jotenkin ei huvittanut mennä – niin kuin nyt viimeaikoina olisi huvittanut paljon mikään muukaan. Syytä tähän Jocey ei tietenkään tiennyt, miten hän olisikaan voinut. Blondi puhahti itsekseen ja heitti pyyhkeen viereensä penkille, ja kumartui sitomaan kenkiensä naruja paremmin kiinni. Hänellä oli päällään mustat collegehousut sekä punainen t-paita, eli siis aivan asialliset vaatteet liikuntatunnille.
Liikunta ei ollut koskaan ollut Joceyn suosikkiaineita koulussa ja vaikka hän olikin nopea juoksemaan ja kohtalaisen hyvä yleisurheilussa, hän ei kerta kaikkiaan tajunnut niitä satunnaisia pallopelejä, joita koulussa harjoitettiin.
Niissä kävi aina hullusti; joko pallo oli omassa kallossa, tai sitten luokkatoverin takaraivossa.

Suoristauduttuaan penkillä Jocey nousi ylös ja asteli ovelle, pysähtyen matkalla hetkeksi peilin eteen pörröttämään vaaleaa tukkaansa ja vilkaisemaan kasvojaan peilistä. Ei ollut ehkä ihan niin kaunis näky, kuin mitä hän yleensä omalta peilikuvaltaan odotti - nyt vastaan tuijottivat viileät silmät, joiden alle oli piirtynyt juuri ja juuri huomattavissa olevat mustat rajaukset. Jocey irvisti itselleen ja hieroi silmiään pari kertaa, yrittäen saada niihin jotain eloa, mutta ei se paljon auttanut.
"Äh, typerä peili", hän nurisi. Peilin vikahan se tietenkin oli, ettei hän ollut saanut unta pariin päivään ja että näytti nyt suunnilleen haudasta nousseelta. No, ehkei nyt sentään, mutta läheltä liippasi kuitenkin. Olisihan Jocey voinut tietysti ehostaa ilmettään ja peittää kasvojensa epäkohdat, mutta ei hän ollut jaksanut. Turhaahan se oli.

Niskaansa hieroen Jocey pukkasi pukuhuoneen oven auki ja lähti astelemaan kohti liikuntasalia, haukotellen mennessään. Toivottavasti ensiyönä saisi unenpäästä kiinni ennen kolmea, koska muuten hän varmaan kuolisi unenpuutteeseen tai jotain. Jocey askelsi liikuntasalin ovista sisälle ja pysähtyi hetkeksi, ihan vain vilkaistakseen ympärilleen. Osa oppilaista verrytteli, osa rupatteli pienissä ryhmissä - ilmeisesti juorusi, ainakin ovea lähinnä oleva tyttöporukka. Pari ihmistä vilkaisi sisään tullutta blondia, ja yksi jopa kutsui häntä nimeltä, huitoen kutsuvasti.
"Hei Jocey, meillä on tänään sulkapalloa", hänet luokseen vinkannut poika, Mark tai joku sellainen, ilmoitti pirteästi, saaden Joceyn huoahtamaan hieman. Hän ei tosiaankaan loistanut näissä peleissä, joissa käteen annettiin maila ja pallo. Ei tosiaankaan, ei. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mielipidettään, kun opettaja jo ilmestyi sporttisen näköisenä ovesta sisälle käsissään nimilista, josta tämä alkoi luetella omavaltaisesti päättämiään pareja.

Lista jatkui ja jatkui, kunnes Jocey kuuli oman nimestä mainittavan.
"Jocey Greenwood ja Cameron Jones."
... Mikä oli? Missä? Joceyn katse pinkaisi liikuntasalin jokaisessa oppilaassa ja hän koetti epätoivoisesti paikantaa sitä tiettyä ihmistä, jota ei olisi halunnut nähdä. Tämä ei ollut mahdollista, ei varmasti ollut.

[loveliina]

Cassie oli istunut jo hetken vaihtamissaan liikuntavaatteissa pukuhuoneen penkillä yksin. Tunti ei alkaisi vielä varttiin, joten kukaan muu ei ollut vielä raahautunut paikalle. Eikä ihme. Jos tunti olisi pidetty pari päivää sitten, ei olisi varmuutta ilmestyisikö Cass ollenkaan paikalle.. Hän oli nyt parin päivän aikana saanut tehtyä enemmän kouluasioita, kuin koko aikasempana alkuvuonna yhteensä. Jotenkin mihinkään joka oli aikaisemmin, eikä kovin kauankaan sitten, tuntunut tärkeältä oli vaikea keskittyä. Jos ei jopa mahdoton. Silloin kun Cass ei keskittänyt joka ikistä aivosoluaan johonkin merkityksettömään kuten kvantti-fysiikkaan tai äidinkielen esseeseensä, ajatus lähti lentämään liiankin helposti. Hän ei halunnut ajatella, joten pieksi itseään eteen päin.


Poika oli jopa tullut etuajassa liikunnan tunnille mikä sanoi jo paljon. Cass vihasi liikuntaa, hän ei ollut koskaan ollut mitenkään erityisen atleettinen. Vaihdettuaan vaatteisiinsa, harmaisiin kollareihinsa ja mustaan tee paitaan Cass istui hetken aloillaan ja melkein jo vaivuttuaan häiritseviin ajatuksiinsa, tapahtumista joista oli nähnyt painajaisia siitä lähtien kun oli ensimmäisen kerran päänsä tyynylle laskenut, nousi äkkiä ylös ja asteli liikuntasaliin. Poika ei edes vilkaissut peiliin, mikä oli erityisen eriskummallista. Se ei vain vaikuttanut tärkeältä. Se oli yhdentekevää, niin kuin kaikki muukin.


Asteltuaan ensimmäisenä liikuntasalin puolelle, Cassie oli valinnut paikkansa puolapuitten alta, kauimmaiselta seinältä.

Sulkapalloa. Kivaa. Tosin, kivakin oli vain sana. Yhdentekevä.

Oppilaita alkoi virrata saliin kellon lähestyessä tasaan. Cassie istui yksin vaikka useampikin oli hänen luonaan käynyt juttelemassa. Cass ei vain ollut juttelu tuulella.

Opettaja alkoi jakaa pareja. Cass odotti että hänen nimensa sanottaisiin, mutta sitten kun hän kuuli oman nimensa, jotain erikoista kuului sen edessä.
Opettaja ei voinut olla tosissaan. Koulussa täytyi olla toinenkin Jocey. Se oli ainoa selitys.
Cass vilkaisi läpi salin ja siellähän tuo seisoi. Se yksi ja sama. Cass hetken mietti, saisiko vapautusta liikunnasta tällä kertaa, muttei tiennyt mikä oli murtuneen ja liiskatun sydämen lääketieteellinen nimike.
Cass yhtäkkiä tunsi heräävänsä. Hän haki mailan. Poika puristi sitä kädessään astellessaan uhkaavasti kohti Jocey - idioottia. Cass pysähtyi toisen eteen tietämättä kuinka lujaa mailallaan moksautti toista kylkeen. Se tuntui hyvältä.
"Pelataan," tämä sanoi selvän vihaisesti ja kääntyi marssiakseen heidän kohdelleen verkkoa.

[Darcy]

Katse löysi vihdoin etsimänsä ja kun se teki niin, jokin inhottava muljahti vatsanpohjassa.
Jocey katseli kylmän viileästi Cassieta, joka käveli hänen luokseen ja törkkäsi mailalla kylkeen. Isku ei varsinaisesti sattunut, mutta tuntui se silti sen verran, että blondi nosti kätensä kyljelleen kuin tunnustellen, oliko se yhä ehjä. Hän loi pahoinpitelijäänsä jäätävän katseen, eikä vastannut mitään, pyörähti vain ympäri ja harppoi hakemaan oman mailansa.
Hän vielä valittaisi tästä parijaosta, miten saattoi olla mahdollista, että hän sai parikseen juuri tuon?
"Minä aloitan", Jocey tokaisi epäkohteliaasti päästyään heille määrätyn verkon luokse, heitti sulkapallon ilmaan ja mojautti siihen hieman tarpeettoman lujan iskun niin, että mokoma lensi reippaasti verkon yli ja viuhahti Cassien posken vierestä.
Huokaus.
Tästä tulisi hänen tähänastisen elämän pisin peli.

Jocey peitti ilmoille pyrkivän haukotuksen vapaalla kädellään, nostaen mailansa rennosti olalleen.
Miksi hänen pitäisi välittää siitä, mitä Cassie teki tai mitä tämä ei tehnyt? Ei häntä kiinnostanut se, että toinen sattui varmaan vihaamaan häntä - niin teki moni muukin, joten Cassie tuskin kuuluisi vähemmistöön. Ihan hyvin hän eli ilmankin, joten eihän tässä ollut mitään murjotettavaa. Siis mitään muuta kuin se, että hän ei olisi viitsinyt nähdä noita kasvoja enää enempää, kun ne kummittelivat muutenkin jo ihan tarpeeksi. Jocey puri alahuultaan ja heilautti mailaansa ilmassa pari kertaa, ihan vain mailakättään verrytelläkseen, jotteivät lihakset tulisi kipeiksi heti kättelyssä.
Luojan kiitos lajina ei ollut tennis. Silloin olisi sattunut paljon enemmän, jos pallo olisi lentänyt naamaan.
"Heitätkö, vai tarvitsetko kenties apua?", Jocey kysyi maireasti hymyillen. Hän voisi ihan hyvin ärsyttää Cassien hengiltä, sillä siinä hän tiesi olevansa hyvä.
Niin hän tekisi, odottakoot vain, tuo itsekäs pirulainen.

"Jos et saa heittoon tarpeeksi voimaa, kuvittele, että lyöt minua", hän kehotti ystävällisesti. "Sillä kuvitteluksi se vain jää, sihtisi kun ei riitä tänne asti."
Auts. Jocey kaivoi luultavasti verta nenästään, mutta samapa se. Käykööt päälle jos halusi, ei hän vastustaisi.
Kukaan tuskin kuulisi heidän henkevää keskusteluaan (=sanaharkkaansa), sillä liikuntasali oli täynnä puheensorinaa ja lentävien sulkapallojen viuhketta.

[loveliina]

Cassie tärisi raivosta. Hän pidätteli jo unohtamiaan kyyneleitä aisoissa koko keskityskyvyllään. Ilmeisesti Jocey ei ollut huonompi sulkapallossa, toisinkuin Cassie, joka tuskis elämässään kertaakaan oli osunut itse sulkapalloon. Cass olisi vaihtanut näyttelijän kykynsä juuri sillä hetkellä, edes hieman parempiin urheilullisiin taitoihin. Vain jotta voisi nöyryyttää toisen. Tai edes brassaillakseen hieman. Ei ollut reilua, mikään juuri nyt.
"Heitätkö, vai tarvitsetko kenties apua?"
Cass kääntyi oikein hitaasti nostamaan sulkapallon, niellen palan joka oli nousemaisillaan kurkkuun ja katsoi sitten palloa hetken. Okei, se on nyt mä ja sä, Cass yritti viestittää pallolleen. Tämä tarvitsisi littolaisia että saisi pallon edes verkon yli, mikä sinänsä oli kyllä hieman surullista.

Joceyn piikitellessä vielä lisää, Cassiella napsahti. Hän tiesi, että vaikka ei osuisi palloon mailalla, osuisi ehkä päähän mailalla. Pää oli hieman pysyvämpi kohde, suurempikin niinkuin tuo toisen suuri läskipää.
Cassie heitti sulkapallon ilmaan, mutta kun piti osua palloon tämä ei edes yrittänyt, vaan kiepautti mailansa kierteellä verkon yli yrittääkseen osua toista. Käärmeissään Cass huomasi, että todellakin tämän sihti oli huonoimpia huoneessa. Maila lensi muutaman metrin vasemmalle ja osui erästä poikaa, Alexanderia, nilkaan.

Alexander palautti mailan katsoen hieman kummeksuen, mitä oli tapahtunut, mutta Cass ei sanonut tälle paljoa. Poika tuskin pystyi tukahdutetuilta tunteiltaan puhumaan, ja tyytyi vain lyhyesti kiittämään.

Saatuaan mailansa, Cass ei tiennyt mitä tehdä. Jos hän heittäisi sulkapallon jotenkin ihmeenkaupalla verkon yli, Jocey saisi pelin herruuden ja nöyryttäisi häntä koko kaksoistunnin. Poika huokaisi hieman ja huomasi kehonsa vielä tärisevän.
Tämä vilkaisi Joceytä. Raivo palasi. Oli niin vaikeaa hillitä itsensä olemaan juoksematta toisen kimppuun. Tämä halusi lyödä ja potkia ja... olla toisen vieressä ja halata, ja haistaa toisen ihanan ominaistuoksun.
Äh, ei tästä tullut mitään. Raivon voimalla puhaltanut Cassie menetti vihansa, ja jäljelle jäi vain loukkaantunut pikkupoika, surullisine silmineen.

[Darcy]

Jessus sentään, Cassien sihti tosiaan oli huono. Ei, huono ei riittänyt - se oli kauhistuttava.
Jocey vihelsi hiljaa, kun toinen heitti mailansa ilman halki selvästi tähtäyksenä blondin pää, mutta heitto menikin pahasti pieleen ja tömähti Alexanderin jalkaan. Jos heittäjä olisi ollut joku muu, Jocey olisi varmasti nauranut silkasta vahingonilosta, mutta nyt ei tehnyt mieli nauraa. Tässä ei nimittäin ollut mitään hauskaa.
"Seuraavan kerran kun haluat osua minuun, kannattaa tähdätä Alexanderia", hän neuvoi Cassieta samalla ystävällisellä äänellä, kuin millä oli hetkeä aiemmin provosoinut toista. Hän vilkaisi vielä äskeisen mailahyökkäyksen kohteeksi joutunutta poikaa myötätuntoisesti.
"Ei muistella pahalla", hän virnisti, ja Alexander heitti jonkin hymyntapaisen takaisin, kääntyen sitten oman pelinsä pariin. Jocey käänsi myös oman huomionsa Cassieen, joka näytti tällä hetkellä suunnilleen siltä, kuin olisi pian valmis hyökkäämään nyrkit ojossa hänen niskaansa.

Blondi kohotti hieman toista kulmaansa, kuin kysyäkseen, mikä maksoi.
Heidän välillään ei ollut mitään muuta kuin yksi vaivainen sulkapalloverkko - ja toiseksi, Cassiella oli hallussaan jotain kättä pidempää, joten jos Jocey olisi ollut viisas, mitä hän ei ilmeisesti ollut, hän olisi pysynyt hiljaa ja lopettanut härnäämisen. Se, että Cassien raivo laantui hetken päästä ja tilalle pomppasi jostain pimeydestä käsittämätön surumielisyys, ärsytti häntä suunnattomasti.
Miksei Cass vain riehunut ja raivonnut, miksi toinen oli noin apaattinen? Tekisi nyt edes jotain, mokomakin vetelys.
"Ajattelitko murjottaa koko päivän, vai voisitko kenties toimia?"
Lausahdus kalskahti jopa omaan korvaan varsin tylyltä, jopa välinpitämättömältä. Niin no, eihän Jocey välittänytkään, joten äänensävy oli tilanteeseen oikein sopiva. Cass ei ollut mitään muuta kuin aikaansaamaton mäntti, joka ei selvästikään osannut päättää mitä teki ja milloin teki. Ja millä ihmeen oikeudella toinen häntä syytti kaikesta, ja heitteli vielä mailojakin päin?
Jocey ei ollut se, joka oli juossut karkuun pari päivää sitten. Hän oli jäänyt. Cass oli jättänyt hänet taakseen, lakaissut historiankirjoihinsa alle sekunnissa. Jocey vihasi historiaa, hän ei halunnut olla osa sitä.

Hän koputti mailallaan vaativasti lattiaa, huuliaan mutristellen. Katseensa hän heitti poispäin Cassiesta, jotta toinen ei olisi nähnyt katkeruutta hänen silmistään. Tuntemuksiaan nieleskellen Jocey tutkiskeli kovinkin kiinnostuneen oloisena kengänkärkiään ja erivärisiä kengännauhojaan. Ärsytys nousi yhdellä pykälällä aina, kun sulkapallomaila osui lattiaan, kunnes Jocey oli vihdoin siinä pisteessä, ettei taaskaan voinut pitää sievää suutaan supussa.
"Tee nyt edes jotain, äläkä ole tuollainen vetelys. Toimi nyt edes kerran elämässäsi, äläkä vain seiso siinä!"
Hän tulisi hulluksi! Ihan juuri nyt.

[loveliina]

Koko tilanne oli absurdi ja kammottava. Cass ei kehdannut edes enää kääntää katsettaan toiseen, peläten että vahingossa paljastaisi silmillään kuinka täydellisen raunion Jocey oli tästä tehnyt. Hän ei antaisi sitä tyydytystä. Cass ei antaisi tuon voittaa. Hän ei halunnut nähdä toisen ivallista virnettä, kuulla naurua.
Cassieta oksetti ja huimasi. Niin mikä? Tämä täysi katastrofi, joka oli ottanut alkaakseen sillä niin kovin kauniilla nurmella. Vai oliko se ollut kaunis. Ihan sama. Cass toivoi muistavansa sen rumana, yhtä rumana kuin tuo toisen teko. Jocey oli varsin hyvin tiennyt, että Cass ei ollut valmis. Vai oliko? Kuinka idiootti sitä pitäisi olla, ettei ymmärtäisi. Mutta, Jocey oli aika suhteellisen idiootti. Tyhmä. Ruma. Ilkeä.
Raivo lähti nousemaan taas Cassien takaraivossa, mutta tämä ei silti tehnyt elettäkään pelin jatkamiseksi. Poika toivoi syvällä sisimmässään, että toinen aloittaisi keskustelun, nyt kun hän oli eliminoinut todellisen sulkapallopelin mahdollisuuden.
Mutta ei.

Cass ei vastannut toisen kysymykseen, vaan jälleen päätyi nostamaan sulkapallon käteensä. Tämä tuijotteli sen keltaista muoviverkkoa ja räpläsi sitä kädessään.

"Tee nyt edes jotain, äläkä ole tuollainen vetelys. Toimi nyt edes kerran elämässäsi, äläkä vain seiso siinä!"

Pienen ohikiitävän sekunnin aikana Cass käänsi katseensa murhaavasti kohti läskipäätä.
Cass voisi hyökätä, työntää toisen kumoon ja vain hakata, kunnes tuo ei liikkunut. Sitäkö Jocey halusi? Sitäkö tuo kerjäsi?
Cass otti tukevamman otteen mailastaan, ja käveli kylmän rauhallisesti toisen luo, kumartuen verkon alta.
"Tehdä mitä?" tämä sihahti vajaan metrin päässä toisesta. "Tuhota kaikki tärkee sun ympäriltä? Kaikki jonka eteen sä oot työskennelly niin kauan?" Nämä olivat syytöksiä. Raskaita piikkejä toisen kylkiluitten väliin, Cass toivoi.

Tämä vilkaisi vielä äkkiä mailaansa, ennen kuin päätti kuinka edetä.
Jos poika keskittäisi kaikki voimansa Joceyn kumoamiseen maahan, ehkä tämä onnistuisi. Cass halusi nähdä toisen anelemassa armoa. Itkemässä typeryyttään. Pyytämässä anteeksi.
Mikään vähempi ei riittäisi.
Cass otti vauhtia muutaman askeleen ja työnsi Joceytä kumoon. Poika ei ollut kummoinen tappelija, mutta puolustaisi itseään vaikka maailman tappiin jos sikseen tulisi.
"Miks vitussa sä oot niin tyhmä!" Cass karjui yrittäessään lyödä toista pään seutuville. Ja sitten mahaan.
Hänen iskuissaan ei kuitenkaan ollut puhtia.
Ne yrittivät enemmän osua jonnekkin ihon alle, toisen mieleen.

Cassie kuuli jostain kaukaa pillin vihellyksen.

[Darcy]

Haa, koomapotilas heräsi eloon!
Hetken verran Joceyn kasvoilla häilähti jokin voitonriemuisen ja vahingoniloisen ilmeen sekoitus, mutta se laantui varsin nopeaan, kun hän tajusi, mitä oikeasti oli tehnyt. Cass työntyi verkon alitse maila kädessään, kuin aikoisi hakata hänet tuusan nuuskaksi ja heittää jäljelle jääneet palaset tulitikkuaskiin. Ilme muuttui kivettyneeksi, aivan kuin mikään tunne ei olisi voinut koskettaa kasvoja sillä hetkellä.
Jocey ei ollut pelkuri, eikä hän halunnut juosta karkuun, niin kuin Cass oli tehnyt. Niinpä hän vain seisoi aloillaan ja odotti toisen tekevän jotain elämää suurempaa. Hänen ruumiinkielensä yllytti toista selvästi toimimaan, sillä kun Cass astahti suhteellisen lähelle, vain nakkasi niskojaan ja puisti vaaleita kutrejaan välinpitämättömästi, luoden toiseen paljonpuhuvan katseen.

Ja sitten tuli ensimmäinen lyönti. Hento kun oli, Cassien tönäisy rintakehään sai Joceyn ensin horjahtamaan, kunnes hän menetti tasapainonsa ja lyyhistyi lattialle. Maila kirposi rytäkässä kädestä ja kolahti äänekkäästi lattiaan, kierien parin metrin päähän. Melkein heti perään hän kuuli toisen sanat, jotka tämä huusi täyttä kurkkua niin, että varmasti jokainen maailman ihminen ne kuuli. Jocey vain tuijotti Cassieta lattialta, ilmeessään pelkkää tyhjyyttä.
Hän ei tosiaankaan osannut vastata kysymykseen. Hän ei tiennyt, miksi oli niin tyhmä. Hän vain oli ja ymmärsi sen itsekin, mutta syy oli hieman pimennossa. Kukaan ei ollut ennen kysynyt häneltä sitä suoraan, yleensä ihmiset vain huusivat ja syyttivät ja totesivat ne faktat, jotka Jocey jo ennestään tiesi; hän oli idiootti, typerä ja itsekäs. Mutta miksi?
Cassien ponneton lyönti osui poskeen. Se sattui, vaikkei toinen ollutkaan lyönyt kaikilla voimillaan. Jocey kohotti sinisten silmiensä katseen ylös, tuijottaen Cassieta suoraan silmiin.
"Lyö nyt edes kunnolla! LYÖ, ANNA TULLA VAAN!"
Hän halusi, että Cass löisi uudelleen, koska se sattui. Se tuntui. Hän halusi tuntea edes jotain, vaikka sitten kipua, kunhan vain saisi tuntea edes jotain.

Joku vihelsi pilliin.
Jocey tuijotti toista silmiin vielä parin sekunnin ajan, kunnes laski katseensa lattiaan ja peitti kasvot käsiinsä. Poskea kuumotti ja poltteli, päätä kivisti. Häneen sattui, sattui ja paljon, mutta poski oli kivuista pienin. Nyt sattui nimittäin sisältä. Hän otti kätensä pois kasvoiltaan ja koukisti polvensa rintakehää vasten, kietoen kätensä jalkojensa ympäri. Vielä koskaan ei ollut sattunut näin paljon, tuntui kuin voisi kuolla minä hetkenä hyvänsä. Jocey nojasi otsansa polviaan vasten ja puristi oikealla kädellään vasemman käden rannetta niin lujaa, että kynnet pureutuivat ihoon.
Opettaja kiirehti paikalle, askelista päätellen järkyttyneenä, mutta blondi ei vaivautunut nostamaa katsettaan nähdäkseen tämän ilmeen. Hetken päästä kuului ääniä, hiljaista supinaa ja mutinaa, jonka ylitse voimakkaimpana kuului pilliin puhaltaneen liikunnanohjaajan ääni.
"Mitä tämä oli olevinaan?", opettaja tivasi. "Painukaa molemmat käytävälle ja vähän sassiin, täällä ei käyttäydytä noin. Otan teidät puhutteluun tunnin jälkeen, ja jos asiat eivät ratketa, saatte mennä selvittämään asianne rehtorin kanssa."

Käsky painua ulos tuli kuin suoraan taivaasta. Jocey irrotti kätensä ympäriltään ja kampesi itsensä pystyyn, joutuen kuitenkin ottamaan tukea läheisestä penkistä, sillä päässä pyöri ja tykytti. Jos Cassien lyönti oli laukaissut migreenikohtauksen, Jocey vielä kuristaisi toisen - hänellä ei ollut lääkkeitä mukanaan, joten hän ei tiennyt yhtään, kuinka kova kohtaus tulisi olemaan. Henkeään haukkoen hän harppoi kivusta huolimatta liikuntasalin ovista ulos kuin pyörremyrsky konsanaan, tempaisten oven perässään kiinni. Hän pysähtyi vasta pukuhuoneen ovella ja yritti riuhtaista oven auki, mutta se oli lukossa.
Saakelin saakeli. Jocey painoi otsansa vasten viileää ovea ja sulki silmänsä käsi edelleen kahvalla. Luomien alta tippui hiljakseen kyyneleitä poskille ja siitä lattialle, eikä hän tehnyt mitään estääkseen niitä.
Sattui.

[loveliina]

Toinen huusi, lyö. Cassien käsi, ohimon korkeudelle noussut nyrkki, pysähtyi kuin seinään. Ei. Ei iskut auttaneet yhtään mitään. Kummallakin kerralla, kun Cass oli toista lyönyt, hänen mieltään kahlitseva rautaketju tai pakkopaita tiukkeni, sai hengityksenkin tuntumaan vaikealta.
Jos olisi pitänyt listata hyviä asioita, ainakin Cass tunsi Joceyn näkevän hänet. Katsovan suoraan. Cassiesta tuntui pahalta. Hirveältä. Hän halusi toisen näkevän.
Mutta joka iskulla toinen oli vain kadonnut kauemmas, ja pian tuo olisi liian kaukana otettavaksi enää kiinni.
Joten poika laski velttona kätensä vierelleen ja päästi irti mailasta kun pilli vihelsi.
Niin, he olivat yhä tunnilla.
Cass hieraisi rajusti kämmenselällään otsaansa, ei tää auta mitään. Poika tunsi syvän kuvotuksen itseään kohtaan, miksi, miksi Cass oli niin tyhmä ja idiootti. Ja ennen kuin poika huomasikaan, hänen silmänsä täyttyivät raskaista kyynelistä, jotka peittivät koko näkökentän.

Koko luokka tuijotti heitä. Poika pyyhki kynneliään, minkä ehti ja peitti kasvonsa. Cass tunsi jokaisen katseen olevan miekka tämän sydämen läpi. Opettaja komensi käytävään. Cass huomasi tärinän palaavan rajuna, kun tämä käveli Joceyn perässä ulos salista. Hengitys muuttui vaikeammaksi, ja vaikeammaksi, kunnes se kuulosti lähinnä hyperventiloinnilta. Kyyneleet eivät lakanneet, ja maha tuntui kiertyvän useille kierroksille.

Jocey pysähtyi pukuhuoneeseen tukkien tien. Cass vain seisoa toljotti hengittäen vaikeasti ja kyyneleiden virratessa. Poika ei uskaltanut sanoa mitään. Eikä tehdä mitään. Hän vain seisoi. Olisi varmasti seisonut ikuisuuden, jos ei olisi huomannut omia tavaroitaan erään pitkän penkin päädyssä. Cass otti muutaman askeleen kohti niitä, ja nappasi tärisevillä käsillään pyyhkeensä, jonka heitti yli harteittensa ja päälakensa peittämään kasvot, ja koko maailman. Cass istui penkin eteen kyyryyn, polvet leukansa alle.
He olivat kaksin, pienessä kopissa. Cassieta ahdisti. Sattui. Suututti. Kadutti. Itketti. Pojan aivoista loppuisi happi, jos hengitys ei tasaantuisi.
Ainakin Jocey huomaisi tämän olevan paikalla nopeista ja äänekkäistä hengenvedoista, jotka olivat sekoittuneet nyyhkytykseen. Cassie painoi päänsä polviensa väliin ja yritti hengittää rauhallisesti, onnistumatta.

Oli niin paljon sanottavaa, mutta ei yhtään oikeaa sanaa. Cass halusi kertoa, miten piti toisesta, mutta miten kaikki oli vain tullut niin nopeasti ja vienyt hänet mukanaan, kirjaimellisesti. Poika pyyhki silmiään polviinsa ja uskoi, että hiljaisuus ei rikkoutuisi. Cass toisaalta halusi pyytää anteeksi, mutta toisaalta taas kuulla ne samat sanat Joceyn suusta.
Ainakin se käsittämätön raivo tuntui purkautuneen.
Poika tiesi, että Jocey ei tuntenut tehneensä väärin. Kyllähän sen nyt näki. Eikä uskonut pystyvänsä nielemään kunniaansa aloittamalla. Kuitenkin, mitä kauemmin Cass odotti, sitä vaikeammaksi hengitys kävi.

"Mä-mä haluun... puhua," tämä lopulta sanoi. Se oli melkein kuin kysymys, halusitko sinä? Poika ei halunnut kaiken loppuvan nyt, ennen kuin se alkoikaan. Cassiella oli ikävä Joceytä.

[Darcy]

Miksi ihmeessä Cassie nyyhkytti? Mitä itkemistä toisella oli? Ehkä toinen itki kadotettua tilaisuuttaan hakata Jocey sairaalakuntoon, tai katui sitä, ettei ollut aikaisemmin iskenyt kovempaa. Hän kuuli toisen raskaan ja nopeana kulkevan hengityksen, havaitsi sen oikein hyvin, muttei liikkunut senttiäkään. Kyyneleet loppuivat pikkuhiljaa, mutta sitä tuskin huomasi, sillä toisin kuin Cassie, Jocey osasi itkeä hiljaa. Hän veti henkeä pari kertaa raotettujen huuliensa välistä, kun ei saanut happea nenänkään kautta.
Nyt teki mieli takoa päätä seinään. Hän joutuisi olemaan samassa tilassa Cassien kanssa lähemmäs tunnin verran, sillä vastahan he olivat ehtineet pelata vajaat kaksikymmentä minuuttia, eikä opettaja lopettaisi tuntia aikaisemmin heidän takiaan. Pukuhuoneeseen ei päässyt, joten Jocey ei voinut hakea edes kamppeitaan ja häipyä paikalta.
Hän nojautui hieman pois päin ovesta ja pamautti päänsä sitten uudelleen seinustaa vasten, niin että tömähti. Cassie olisi saanut lyödä lujempaa, niin hän olisi hyvällä lykyllä menettänyt tajunsa ja joutunut terveydenhoitajan luokse, eikä nyt seisoisi tässä kuin mikäkin idiootti.

"Mä haluan... puhua."
Sanat eivät riittäneet kuvaamaan, millaisen kohtauksen Jocey sillä hetkellä sai. Ai halusi Cassie puhua? Kyllä sitä nyt kelpasi, kun toinen oli ensin vältellyt häntä käytävillä parin päivän ajan kuin ruttoa. Hän kääntyi ympäri, painaen selkänsä ovea vasten, eikä vilkaissut Cassieen, tai muutenkaan tehnyt eleillään selväksi, että oli edes kuullut toisen sanat. Jocey ei halunnut puhua, häntä ei tosiaankaan kiinnostanut.
Eikä hän halunnut kuulla mitään typeriä syitä, tai syytöksiä. Cass oli juossut pois ja sillä selvä, toinen oli tehnyt varsin selväksi, ettei halunnut olla hänen lähellään. Joten miksi Cass siis halusi puhua? Kertoakseen hänelle, kuinka inhottava ja ällöttävä hän oli, ja todetakseen, ettei halunnut olla missään tekemisissä blondin kanssa?
Jocey käänsi Cassielle selkänsä ja painoi nyt puolestaan kylkensä vasten ovea niin, että kasvot osoittivat tyystin toiseen suuntaan.

Totta hemmetissä Joceysta tuntui pahalta, vaikkei kukaan sitä olisi ehkä uskonutkaan. Oli valitettavaa, että hän vain peitti sen osan itsestään suhteellisen hyvin, sillä mitä järkeä oli nyyhkyttää ja vollottaa, kun ei se parantanut haavoja ollenkaan. Syy siihen, miksei hän ollut juossut aukiolla Cassien perään ja pyytänyt anteeksi piili siinä, ettei hän tiennyt mitä halusi. Kyllä Jocey toisesta piti, paljonkin, mutta oli paljon helpompi työntää toiset pois luotaan kuin ottaa lähelle. Ja mitä nytkin oli taas käynyt - siinä missä sydämen olisi pitänyt olla, ammotti tällä hetkellä tyhjyyttä huutava aukko.
Tämä oli siis vain uusi elävä todiste siitä, ettei ollut kannattavaa antaa kaikkea itsestään jonkun toisen käsiin. Siinä tuppasi sattumaan, eikä Jocey edelleenkään halunnut olla se, joka murtui. Hän oli vahva, hän ei vain yksinkertaisesti voinut antaa periksi ja anella Cassien anteeksiantoa, vaikka suurin osa kehon soluista olisikin sitä halunnut.
Tilanne oli liian käsittämätön, eikä sitä päässyt edes karkuun.

"Puhu, anna tulla vaan, onhan meillä tässä tunti aikaa."
Tunti... Se tuntui pidemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Jocey ei kääntynyt Cassien suuntaan tai liikkunut mitenkään muutenkaan, tuijotti vain eteensä mitään näkemättömin silmin. Tuntui tyhjältä.
Miksei Cass ymmärtänyt, ettei Jocey ollut sellainen ihminen, jolla oli käytössään maailman kaikki aika? Miksei toinen tajunnut, ettei hän halunnut odottaa - kaikki tai ei mitään. Ja hän halusi kaiken, nyt. Silloin. Ei riittäisi, että Cass antaisi vain yhden sormen, Jocey halusi kaikki kymmenen. Mutta samalla, hän ei halunnut laittaa itseään likoon, sillä jos Cass äkkiä vetäisikin sormensa takaisin, Jocey olisi se, jolle ei jäisi mitään.

[loveliina]

Hiljaisuus ei ollut hiljaisuus, jos Cassie ei pystynyt olemaan hiljaa. Hänen vinkuva hengityksensä pilasi koko dramaatiikan. Kyyneleet olivat onneksi loppumaan päin, silmät tuntuivat kuivilta ja aroilta. Pyyhe tuntui painavan ja tarttuvan vasten ihoa joka puolelta, joten Cass tarttui siihen ja heitti sen vastakkaiseen seinään. Se lensi upeassa kaaressa kunnes mätkähti maahan. Jotenkin tämä toi Cassielle mieleen jälleen sen puiston. Ja sen, mitä siellä oli tapahtunut.

Toinen piti mykkäkoulua. Cass mietti miten voisi jatkaa, jos toinen ei sanoisi yhtikäs mitään. Sitten Jocey kuitenkin myöntyi. Cass sai luvan puhua.
Mieli oli tyhjä. Cassie ei tiennyt, mistä aloittaa, tai mihin edes päättää. Tämä tasaannutti ensin hetken hengitystään hengittelemällä niin syvään ja hitaasti kuin pystyi. Aivotkin melkein tuntuivat tajuavan tilannetta paremmin. Jos siinä nyt oli mitään tajuttavaa.
Cassie saisi hoitaa kaiken puhumisen, ilmeisesti. Jostain oli aloitettava, alusta kenties. Mutta mikä oli alku. Poika listasi päänsä sisällä asioita joita halusi toiselle sanoa. Puolet niistä joutuivat automaattisesti ohitetuiksi, ei poika kehdannut näyttää itsestään kaikkea.

"Anteeksi." Siitä oli hyvä aloittaa. Sorry seems to be the hardest word. Eikö sitä opetettu jo Sesame streetilläkin.
Pohdittuaan objektiivisesti Cass tajusi, että pystyi näkemään tilanteen ainakin jotenkin Joceyn kannalta. Jocey oli tehnyt aloitteen, Cassie oli häipynyt. Tämä oli jättänyt hänet. Mutta vain siksi mitä toinen oli tehnyt. Objektiivinen ajattelu ei auttanut omien tunteiden pyrkiessä muuttamaan koko ajatusketjun. Hänen teki mieli syyllistää ja raadella poikaa vielä enemmän palasiksi, jossain syvällä sisimmässää, mutta tiesi silti ettei se tosiaan johtaisi mihinkään. Hyvään ainakaan.

"Mä lähdin." tämä jatkoi. "Mut mä en halunnu sen menvän niin. Mut sä et tajua millasta on olla... jotain, ja esittää toista. Näytellä vittu joikaiselle jonka sä tunnet." Suurimman osan asioista jotka Cass ääneen lausui, tuli hänelle itsellekkin oivalluksina. Se todella oli raskasta. Mutta poika ei tiennyt ymmärsikö toinen yhtään mitä tämä selitti. Tekosyitä.
"Mä en osaa lopettaa, en jos en saa ees yhtään aikaa miettiä."

"Mä... olisin voinu hoitaa sen tilanteen paremminki. Mut etkö säkin ois voinu? Mut mä en voi itelleni mitään. Ja miten paljon mä toivonki, mä en voi sullekaan mitään. Enkä sille, miten mä... susta," tämä selitti mutta jätti tietoisesti sanan tykätä pois. Se oli turha niin kauan kun Cass tiesi, ettei saisi vastakaikua. Kuka ties, Jocey olisi saattanut olla jo unohtanut kokonaan tämän. Vain raivoissaan siitä, un Cass oli hyökännyt tämän päälle.
Tämä ei kehdannut katsoa toista silmiin, saati päin ollenkaan. Poika ei tiennyt olivatko nämä anteeksipyynnön ja sovinnan sanoja, vai hyvästejä. Kummassa vain tapauksessa, Cass avautui. Ja Joceyn oli parempi arvostaa sitä.

[Darcy]

"Anteeksi."
Oikeastaan Jocey ei olisi koskaan edes tarvinnut mitään muuta Cassielta, kuin tämän pienen sanan, mutta hän silti kuunteli loppuun asti, mitä toisella oli sanottavana. Totuus kuitenkin oli, että hän oli jo antanut anteeksi ennen toisen seuraavia sanoja. Jocey seisoi paikoillaan seinän vieressä kasvot pois päin Cassiesta, pysyen hiljaa. Selittelyt kuulostivat tyhmiltä, varsinkin kun ne osuivat nappiin. Hän ei voinut sille mitään, että veti kaiken peliksi, näytelmäksi, kuten oli tehnyt aukiollakin. Koska jos kaikki oli näytelmää, kehenkään ei sattunut oikeasti, hehän vain näyttelivät. Elokuvissakin ihmiset potivat sydänsuruja ja riutuivat kuoliaaksi filmin edetessä, mutta oikeassa elämässä he olivat kunnossa. Cassien jos jonkun olettaisi ymmärtävän tämän, toinenhan oli näyttelijä.

Jocey huokasi kuuluvasti ja loi katseensa lattiaan.
"Tiedän, että olisin.. Äh, olisin voinut tehdä sen toisin, mutta sinä et.. Et vain ymmärrä", hän puhahti ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi, irtautuen seinästä. Hän käännähti vihdoin Cassien puoleen, muttei katsonut toista suoraan. Heidän välilleen laskeutui hetkellinen hiljaisuus, jonka aikana Jocey mietti sanojaan ja miten asettelisi ne järkevästi. Hän ei pitänyt avautumisesta eikä yleensä harrastanut sitä, sillä aikaisemmin ei ollut koskaan ollut minkäänlaista tarvetta tällaiseen epämääräiseen tunnustamiseen. Tämä jos mikä oli stressaavaa.
"En yleensä ole tällaisissa tilanteissa, minä tiedätkö... Yleensä lemppaan porukan ennen kuin tällaista tapahtuu."
No siinähän se pointti oikeastaan tulikin. Eiköhän Cass älynnyt, että koko jupakka oli ihan uutta hänellekin. Jocey hoiti asiat yleensä vain sanomalla, ettei ollut itse tuntenut yhtään mitään ja että se oli nyt siinä. Hän ei ollut koskaan päässyt tällaiseen tilanteeseen asti, jossa olisi joutunut selittelemään itseään ja tekojaan, saatikka sitten tunnustaa jotain syvällistä. Se oli vaikeaa, jos ei tiennyt yhtään mitä teki.
Ja Joceyko muka pelkäsi sitoutua? Tyhmän puhetta.

"Äläkä sano, että pidät minusta", hän tyrmäsi Cassien viimeisimmät sanat, puistaen päätään kuin jollekin epämiellyttävälle mielikuvalle. Tämä tuntui niin vaikealta, eikä Jocey halunnut elää vaikeaa elämää, hän halusi olla huoleton ja vapaa. Harmi vain, että toisessa oli jotain erikoista, jotakin uutta ja kummallista, joka mutkisti tilannetta, eikä sallinut hänen karata paikalta.
"En ole hyvä sinulle."
Klassinen selitys, mutta Joceyn mielestä totta. Hän ei halunnut Cassien tietävän kuinka pahalta tuntui sanoa näin, eikä hän halunnut myöskään satuttaa toista, muttei voinut muutakaan. Ei Cass tekisi mitään sellaisella ihmisellä, joka ei pystynyt antamaan itsestään vastalahjaksi mitään. Eikä Jocey puolestaan kyennyt taipumaan viiteenkymmeneen prosenttiin saalista, sillä hän oli ahne. Heistä kumpikin halusi jotain, mutta kompromissi oli vaikea saavuttaa.

"Ei puhuta tästä enää, eihän."
Häntä ahdisti kertoa yhtään enempää, eikä Jocey suoraan sanottuna uskonut Cassien edes haluavan kuulla lisää. Eiköhän toinen pesisi kätensä koko jutusta ja jättäisi hänet omaan arvoonsa.
"Nyt sinä kadut, ettet hakannut minua pahemmin", Jocey totesi kuin olisi puhunut Cassien puolesta, ja vilkaisi vihdoin toista. Häntä ahdisti tilanne, ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Jocey astahti pari askelta taakse, takaisin seinän viereen ja valui siitä lattialle, kiertäen kätensä polviensa ympärille. Päänsä hän nojasi seinää vasten ja sulki silmänsä, kuvitellen olevansa jossain muualla.

[loveliina]

Cassie alkoi jo melkein huokaista helpotuksesta, kenties tuo ymmärsi sittenkin jotakin, mutta sitten. Sanat laskeutuivat kuin pommit, eikä Cass enää ymmärtänyt mitään.
Jocey lemppasi ihmiset ennen tälläisiä tilanteita. Tämä kuulosti Cassielle siltä, että he olivat jo astuneet jonkin rajan yli. Rajan jonka jälkeen Jocey viimeistään jätti kaiken taakseen. Kuten Cassien. Mutta jos he olivat jo rajan toisella puolella miksi vaivautua? Eivätkö he voisi vain jatkaa menoa virran mukana. Se jo hetken kuulosti Cassiestakin helpommalta.

"Äläkä sano, että pidät minusta."
Cassien kulmat nousivat viitisen senttiä ylöspäin. Miten oli? Suora hylkäys, vasten kasvoja. Cass ei käsittänyt, miten toinen kehtasi. Hänkö ei saanut sanoa, että piti toisesta? Koska Jocey ei ollut hyvä Cassielle? Toinen luuli itsestään aivan liikoja. Mikä Cass edes oli toiselle? Jokin rattopojan tapainen jonka kanssa vietti hetken hauskaa.
Cass ei ollut sellainen. Ei Joceyn kanssa. Cassielle tämä oli tarkoittanut jotain. Jotain enemmän. Sitä, että Cass piti toisesta. Ja hitto vie saisi sanoa sen jos tahtoisi. Toinen ei vain kestänyt kuulla sitä, koska tiesi sen olevan totta. Ja tiesi, että tunsi samoin.
Lievän suuri ärsyttyneisyys pyyhkälsi Cassien yli vaihtaen tunneskaalan täysin.

Viimeinen tikki kuitenkin oli, kun toinen möläytti, että asia oli käsitelty. Niin varmaan, toivossa oli hyvä elää. Cassielle asia oli niin keskeneräinen ettei mitään rajaa.
"Nyt sinä kadut, ettet hakannut minua pahemmin."
Cass kyllä katui sitäkin, mutta enimmäkseen omaa asennettaan heidän kahden väleihin. Cass oli kyllästynyt pyörimään toisen pillin mukaan, ja janosi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Nopeasti, tosin yhä täristen, Cass nousi ja käveli toisen luo.

"Mitä sä sanoit? Sä et ehkä oo ollu tälläsessa tilanteessa ennen, mutta new's flash, tää asia ei oo käsitelty loppuun vielä, me niin puhutaan tästä", tämä sanoi vaativasti ja istui toisen eteen.
"Älä luule ittestäs liikoja. Mulla oli sun kanssa hauskaa, joo, ja mä tykkään susta. Etkä sä voi missään maailman kaikkeudessa kieltää mua sanomasta sitä sulle. Mä, Cassandra Jones tykkään susta Jocelyne", tämä julisti virnistäen ehkä hieman, mutta vakavoitui heti.
"Miks tän kaiken pitäis olla näin vaikeeta? Eikö me vaan.. voida olla? ja yrittää?"
Vaikka poika yrittikin vaikuttaa olevansa tilanteen herra, hän epätoivoisesti odotti toisen hyväksyntää.

[Darcy]

Jocey rypisti kulmiaan ja nyrpisti nenäänsä, kun hän kuuli Cassien sanat.
Hänen puolestaan asia oli tässä, eikä hän halunnut kuulla mitään mitä toinen selitti. Kun Cass sitten vielä istahti Joceyn eteen, hän nipisti silmänsä entistä tiiviimmin kiinni, ettei vain joutuisi kohtaamaan toisen katsetta. Hän halusi luulla itsestään liikoja ja nyt Cass oli romuttamassa koko ihanan pilvilinnan maan tasalle, eikä se ollut Joceyn mieleen.
"Ole hiljaa", hän käski ja puisti päätään kuin olisi yrittänyt häivyttää toisen äänen päästään. Äh, menisi pois, hän ei halunnut kuulla. Ja vastahan Jocey oli sanonut, ettei Cass saanut pitää hänestä. Ei ollut reilua, että toinen noin vain pyörsi hänen pyyntönsä ja teki mitä halusi.
"No sano sitten, mutten halua kuulla sitä", hän nurisi kuin uppiniskainen lapsi. Olihan se totta, ettei Jocey tosiaankaan voinut kieltää Cassieta sanomasta mitä tämä halusi, mutta hän voisi aina yrittää. Eikä yrittänyttä laskettu. Tällä hetkellä hän nimittäin tosiaan toivoi, että olisi voinut kontrolloida toisen sanoja.

"Koska elämä on vaikeaa, eikä sille voi mitään", Jocey totesi Cassien sanoihin vaikeudesta. Eikö me vaan voida olla ja yrittää kuulosti niin utopiselta, että hän jopa kohotti hieman kulmiaan, muttei vieläkään avannut silmiään. Yrittäminen oli liian riskialtista, siinä joko voitti tai hävisi, eikä Jocey pelannut uhkapelejä jos oli itse panoksena.
"En halua olla yrittäjä, haluan mieluummin voittaa lotossa", hän totesi päätään puistellen ja nosti kädet korvilleen, jottei tarvitsisi kuunnella enempää. Yrittäjänä piti tehdä liikaa töitä kaiken eteen, mutta jos voitti lotossa, kaikki vain ilmaantuisi eteen ja suljetut ovet aukeaisivat ilman avainta, eikä Joceyn tarvitsisi edes sormeaan liikauttaa. Hän ei tiennyt ymmärsikö Cass tätä ponttia, mutta ei se liiemmin liikuttanut.

"Mitä jos me olemmekin Jocey-planeetalla, ja minä olen koko paikan kuningas? Silloin sinä olisit hiljaa, etkä kertoisi minulle mitään mitä en halua kuulla", hän vielä totesi, irrottaen kätensä korviltaan. Hän tiesi jälleen kerran olevansa lapsellinen, mutta oliko siinä loppujen lopuksi mitään pahaa, jos halusi hallita maailmaa ja ihmisiä? Siis jos ei aikonut käyttää väkivaltaa, sillä sitä Jocey ei tosiaankaan halunnut. Eihän hän ollut edes lyönyt takaisin, kun Cass oli hutkinut häntä hetkeä aikaisemmin.
"Ole vain hiljaa jooko, en halua kuulla mitään."
Jotenkin Joceysta tuntui, ettei Cass kuuntelisi. Milloin toinen olisi ennenkään häntä muka kuunnellut? Niinpä hän sortui taas kerran sekoittamaan tilannetta omalla typerällä tavallaan; hän raotti silmiään sen verran, että kykeni paikallistamaan edessään istuvan Cassien ja kumartui sitten eteenpäin, kunnes ylsi painamaan huulensa toisen huulille.
Niin se vain nyt oli, että suuteleminen oli takuuvarma keino saada ihminen hiljenemään.

[loveliina]

Cass kuunteli toista, yrittäen joka ikiseen väliin tunkea sanan tai kaksi, pystymättä siinä. Toinen oli niin turhauttavan pessimistinen, ja niin ärsyttävän kauaskatseinen ja samalla niin äärettömän likinäköinen, että Cassieta turhautti pahemman kerran. Oli niin likeellä ettei Cassie alkanut hakkaamaan päätään seinään, VOI ETTÄ, poikaa turhautti.
"Nyt shh, shh," tämä yritti, mutta ei.

Sitten poika vihdoin sulki suunsa, mutta myös korvansa. Cassie haroi hiuksiaan. Miksi? MIKSI ihmeessä tuon piti olla noin hankala ja tehdä kaikesta niin hankalaa? Kaiken voisi tehdä niin helpoksikin. Eikä tähän tarvitsisi paljoakaan ponnisteluja. Jocey voisi vain myöntää tilanteen ja hyväksyä sen. Ei siihen muuta vaadittu. Mutta ei.

Sitten poika ryhtyi selittämään omasta planeetastaan, eikä Cass enää kestänyt.
"Voi luoja! Me eletään semmosella planeetalla ku Maa, ootko koskaan kuullu? Jocey lopeta, oikeesti," tämä selitti, kuuroille korville ilmeisesti.
Cass oli varma, että mikäli tätä voisi mikään ärsyttää enempää suonia katkeilisi. Poika hieroi otsaansa äärimmäisen turhautuneena ja vain tuijotti sanaa sanomatta. Miten oli edes mahdollista, että toinen olikin niin hyvä ärsyttämään, nyt kun ei sitä tieten tahtoen yrittänyt. Olihan tuo aiemmin tälle piikitellyt aiheesta jos toisestakin, mutta nyt kun tuo kaiken järjen mukaan kertoi mitä mielen päällä oli Cassien aivot räjähtivät. Useaan otteeseen.

Juuri kun Cass oli avaamassa suutaan kertoakseen, että Jocey ei suinkaan ollut paikan kuningas, eikä Cassieta noin vain saisi hiljaiseksi, yhtä yllättäin kuin aina aikaisemminkin poikien huulet kohtasivat.
Erityinen mielihyvä ja kaipaamisen tyydytys laskeutui Cassien mahan pohjalle tämän maistaessa tutun maun. Kadotessaan hetkeen Cass unohti kaiken ja suuteli takaisin antaumuksella. Pojan sydämen lyönnit tihenivät tämän kadotessa toisen huulille, jonnekkin kauas ja kauniiseen.

Cass kuitenkin veti itsensä irti suudelmasta. Tämä jätti otsansa kiinni toisen otsaan ja huokaisi lähestulkoon surumielisenä.
Miksi Jocey antoi tälle niin ristiriitaisia viestejä? Ensin pitää olla turpa kiinni ja sitten ollaankin jo tässä. Miksi, oi miksi tämän piti olla näin hankalaa ja monimutkaista.

"Mikä mä ees oon sulle?"

[Darcy]

Jocey oli ollut oikeassa, suuteleminen tosiaan oli takuuvarma keino saada toinen hiljaiseksi. Tai no, ei se onnistunut ihan täysin, mutta ainakin Cass unohti ihmeelliset selityksensä ja kummalliset väitteensä, eikä yrittänyt takoa järkeä hänen päähänsä. Joceyn päähän ei kukaan saisi taottua älliä enää tämän enempää, hän oli mikä oli, ja siihen pitäisi tyytyä. Joskin hänestä tuntui, että vielä joskus tulisi eteen se hetki, jolloin hänen täytyisi tosiaan ottaa vastuu tekosistaan ja heittää lapsellisuus nurkkaan. Mutta onneksi se hetki ei ollut vielä.
Cass irrottautui suudelmasta ja huokaisi sen kuuloisena, kuin maailmanloppu olisi ollut ovella. Jocey piti edelleen silmiään kiinni, hän ei suostunut avaamaan niitä edes vilkaistakseen toisen ilmettä. Cassien kysymys sai hänet rypistämään kulmiaan uudelleen, hieman miettivästi.

Mitä tuommoiseen kysymykseen pystyi muka vastaamaan? Cass oli kaikkea. Ja silti hän tiesi ihan liian vähän, jotta olisi voinut sanoa noin. Sillä faktahan oli, etteivät he olleet tunteneet kovinkaan kauan. Joten oliko nyt tosiaan oikea aika tuollaiselle kysymykselle? Nähtävästi oli. Jocey tunsi poskiaan kuumottavan, eikä se todellakaan johtunut enää iskusta, jonka hän oli saanut. Hän ei saanut selkoa itsestään tai tunteistaan, mikä vaikeutti vastaamista entisestään. Joskus oli tavattoman turhauttavaa, kun ei ollut sinut edes itsensä kanssa, ja samaa aikaa joku muu odotti hänen kykenevän sanomaan jotain tärkeää ja merkityksellistä, joka ratkaisisi tilanteen.
"Sinun piti olla hiljaa", Jocey huokaisi pettyneenä. Cass mutkisti taas asioita.
Totuus oli niin monimutkainen. Ei sitä voinut sanoa ääneen. Mutta hänen oli kaiketi vastattava edes jotain. Niinhän?

"Jotain ihanaa."

Eikö se ollut aika tiivistetty totuus? Siihen Cass saisi tyytyä, koska Jocey ei aikonut sanoa enempää. Hän vetäytyi kauemmas toisesta, kunnes selkä ja takaraivo koskettivat taas viileää seinää. Hän avasi siniset silmänsä ja katsoi suotaan Cassieen, katse täynnä sitä kummallista tulkitsematonta tunnetta, jota hän ei osannut edes nimetä. Jocey oli jo paljastanut ihan liikaa, eikä hän aikonut avata sieluaan toiselle enää yhtään enempää, koska muuten hän olisi puolitiessä helvettiin. Nyt hän siis vain tuijotti, katseli toista mieli tyhjänä ja iho kananlihalla, sydän läpättäen. Siis jos mokoma oli edes enää hengissä, sillä niin pahasti sitä oli koeteltu viimeaikoina, että Jocey saattoi vakavasti harkita uutta lääkitystä itselleen.
Ja suunnilleen tällöin hän tunsi päänsä vasemmalla puolella tykyttävää kipua, aivan kuin joku olisi koputellut vasaralla kokeeksi, lyömättä kuitenkaan vielä kunnolla. Siniset silmät sulkeutuivat äkisti ja Jocey peitti kasvot käsiinsä, jotka vapisivat uhkaavasti.
Kohta sattuisi.