Pahin painajaisesi.

[loveliina]

Cass tuijotteli toisen nenän päätä, odottaessa että tämä vastaisi. Ehkä ei ollut sopivaa kysyä tuollaista, mutta pojasta tuntui kuin tarvitsisi jotakin, että pystyisi sietämään toisen oikkuja. Jotakin vuorenvarmaa, johon voisi tarttua ja josta pitää kiinni.

"Jotain ihanaa."

Vastaus täytti pojan joka solun. Se sai veren liikkeelle tavalla jota poika ei osannut itsekään kuvailla. Cass oli erittäin mielissään, ja sen näki tämän olemuksestakin. Se oli hyvä vastaus. Jos ei jopa loistava. Cassielle se merkitsi, että heidän välinsä olivat jotain sinne päin, ennen kuin tämä oli pilannut ne. Tai joku oli. Hän ei halunnut muistella sitä enää, joten tyytyi hymyilemään sanomatta mitään, nyt vihdoin totellen Joceytä joka oli pyytänyt hiljaisuutta jo useampia kertoja.
Joceyn avatessa silmänsä Cass tutkaili niitä perinpohjaisesti. Poika tunsi erikoista halua selvittää jokaisen pienen ajatuksen mitä toisen päässä liikkui, muttei avannut suutaan edes nyt. Cass halusi totella ja olla pidetty. Olla ihana.
Toisen vetäytyessä takaisin seinää vasten Cass katsahti tähän kummeksuen. Poika piteli päätään. Oliko joku laukaissut tuon migreenin? Cass muisti tunnetilansa, kun oli kuullut migreenistä, oli käsittämätöntä kuinka vakavalta se oli kuulostanut.

Poika siirtyi istumaan toisen viereen katsoen tähän huolestuneesti. Tämän oli vaikea pitää suunsa kiinni, sillä olisi halunnut kysyä jos voisi tehdä jotain. Hakea vettä tai sulkea valot, toimia tyynynä. Mitä vain Cass oli valmis tekemään. Hän ei pitänyt kivusta toisen kasvoilla. Eihän tämä ollut yllätys, ei Cass sadisti ollut. Tämä vain piti kivusta vähemmän Joceyn kasvoilla kuin esimerkiksi itsensä, tai kenenkään muun. Cass mielummin olisi ottanut kivun itselleen.

"Sano jos mä voin tehdä jotain," tämä lopulta päätti todeta. Cassien teki mieli ottaa toisen käsi ja laskea tämän pää omalle hartialleen, mutta ei tosissaan tiennyt mikä haittaisi kipua vielä enemmän. Voisihan olla, että sen laukaisisi ihmiskosketuskin, eikä Cass tietääkseen omannut parantavia voimia.
"Mitä vaan", tämä huokaisi kääntäen leukansa ylemmäs, jotta katse osui katon ja seinän rajalle.

[Darcy]

"Äh, lopeta hössöttäminen, niin kaikki on hyvin."
Se tuli suusta ulos ehkä hieman aiottua tökerömmin, mutta nyt ei voinut mitään. Päätä kivisti ja Jocey tunsi sillä hetkellä hyvin paljon sympatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat joskus elämässään joutuneet pahoinpidellyiksi - hän tiesi täsmälleen miltä heistä tuntui. Silmäluomien liikuttaminenkin sattui, mutta Jocey avasi silmänsä silti ja tutkaili hermostuneena täriseviä käsiään.
"Katso nyt tätä, ihan kuin olisin juonut kymmenen kuppia kahvia", hän nurisi Cassielle ja kohotti käsiään, jotta toinen varmasti näkisi ne. Hyi. Vapinasta kärsivät vain vanhat ja rähjäiset ihmiset, joiden ruumis alkoi hajota, eivät hänen kaltaisensa terveet ja nuoret ihmiset. Tämä oli vain niin väärin.

Pöh, Joceyn pitäisi varmaan niellä ylpeytensä ja ottaa sittenkin tarjottu apu vastaan, sillä tällä hetkellä näytti vahvasti siltä, että kohta hän joko pyörtyisi tai menisi muuten vain sekavaksi.
"Tämä oli sinun lyöntisi syytä", hän puhahti, "mutta ei se haittaa. Saat anteeksi."
Eihän se ollut Cassien syy, että Jocey oli pahemman luokan migreenipotilas, jota ei kannattanut lyödä kasvoihin, ellei halunnut kiidättää häntä sairaalaan. Vaikka olihan toinen tietysti tiennyt sairaudesta, mutta ei pitänyt odottaa liikoja. Nyt se oli kuitenkin yksi ja sama, tehty mikä tehty.
Jocey kääntyi hieman avuntarjoajaan päin ja laski päänsä toisen hartiaa vasten, sulkien silmänsä. Ärsyttävästi ja inhottavasti vapisevat kätensä hän kietoi Cassien käsivarren ympärille, yrittäen mielenvoimalla saada tärinän loppumaan. Kun se ei tuottanut tulosta, hän tyytyi puristamaan sormensa tiukasti Cassien paidankankaan ympärille.

"Puhu jotain, mutta älä huuda", hän pyysi hiljaa, lähestulkoon kuiskaten. "Hiljaisuus pahentaa tykytystä."
Se oli fakta, sillä mitä hiljaisempaa oli, sitä paremmin Jocey kykeni tuntemaan päässään hakkaavan tunteen ja rekisteröimään verisuontensa tykytyksen, sydämen ylimääräisistä lyönneistä puhumattakaan. Cassie saisi hänen puolestaan keksiä mitä tahansa, vaikka laulaa, kunhan toinen ei vain olisi hiljaa.
Jocey tunsi, kuinka särky levisi hitaasti mutta varmasti kehon koko vasempaan puoliskoon, kunnes vasemman jalan varpaita alkoi pistellä, eikä hän enää tuntenut sormillaan toisen paidan kangasta, jonka oli puristanut käteensä.
"Puhu, kiltti, puhu", Jocey mumisi, joskin suhteellisen epäselvästi, "minä varmaan nukahdan... kohta."
Ärsyttävän turta olo vei puolet aivojen toimintakyvystä, mikä aiheuttaisi hetken päästä totaalisen pimentymisen. Mutta onneksi Cass oli siinä.

[loveliina]

Cass oli tyytyväinen toisen painaessa päänsä tämän olalle. Tuntui hyvältä olla hyödyllinen ja kaivattu. Oli kummallista, että vaikka toinen oli varmasti tuskissa, Cassien olo oli niin hyvä ja rauhallinen, tosin ne osat lukuun ottamatta joilla Cass yritti olla olematta hössöttämättä. Tämä halusi hössöttää, ihan vähän vain. Cassie silitteli toisella kädellään pojan hiuksia hellästi, hymyillen hieman. Jocey tarrautui tämän käsivarteen. Cassiella oli iso ja mahtava olo, kuin palo- tai supermiehellä, vaikka tiesi ettei voisi migreenille mitään.

Cassien sisällä muljahti, niin, eipä tuo migreeniä sairastavan lyöminen ollut erityisen fiksua. Mutta ei se sen fiksumpaa muutenkaan ollut ollut. Pojasta tuntui pahalta, tämän olisi ehdottomasti pitänyt pitää itsensä aisoissa aikaisemmin. Mutta se oli silloin ja nyt oli nyt. Ei kai tuo itku auttanut markkinoilla, kuten sanottiin.
"Sori," tämä totesi anteeksi pyytävästi, pitäen vastauksensa lyhyenä. Oli parempi, että Cass vain tekisi mitä toinen sanoi. Ei hössöttänyt, saati vetänyt hernettä nenään toisen hieman töykeästi muotoillusta vastauksesta.

Toisen kuitenkin pyytäessä Cassieta puhumaan, jotain, mitä vain,
"Öö no..." tämä aloitti miettien mistä voisi selittää. Toisen kuitenkin muuttuessa hetkessä epätoivoisemmaksi Cass vain avasi suunsa ja alkoi puhua, pitäen äänensä niin miellyttävän matalana kuin pystyi:
"Musta tuntuu, että unohin ottaa vaihtosukat. Inhottavaa jos pitää näillä olla vielä koko päivä.." Tämä ei hetkeksi keksinyt muuta, mutta katsahdettuaan tuskaiseen poikaan vierellään pieni pakokauhu valtasi tämän, ja tämä alkoi laulamaan saman matalalla äänellä ensimmäistä laulua jonka kertosäkeestä muisti enemmän kuin yhden sanan.
"Hey there Delilah, what's it like in New York City,
mmmm--m, oh so pretty, yes you do. The time square can't shine as bright as you do. Yes you do.
Oooh, it's what you do to me..." pojan ääni oli aika tavallinen, mutta se oli sentään yritystä täynnä. Cass oli todella huolissaan Joceystä.

Toinen sanoi nukahtavansa. Tarkoittiko tämä, että pojalta menisi taju? Cass sipaisi toisen kasvoja huolissaan. Miettimättä sen enempää Cass päätti vielä laulaa erään kohdan laulusta sovitettuna toiselle.
"Hey there Jocelyne, Don't you worry about the distance
I'm right there if you get lonely
Give this song another listen
Close your eyes
Listen to my voice, it's my disguise
I'm by your side."

[Darcy]

...Eikö Cass tosiaankaan keksinyt muuta puheenaihetta kuin sukkansa?
Jos olisi jaksanut, Jocey olisi varmasti nauranut toiselle, mutta nyt olo sattui olemaan sen verran turta, ettei hän edes kyennyt nauramaan. Jos tiesi sen tunteen, kun on käynyt hammaslääkärissä ja saanut puudutuksen, tämänhetkinen tila vastasi suunnilleen samaa - paitsi että puudutus nieli koko vasemman puolen kehosta. Joten oli varmasti ymmärrettävää, ettei Jocey reagoinut mitenkään.
Nähtävästi Cass omasi kuitenkin jonkinlaisia ajatustenlukutaitoja, sillä toinen alkoi yhtäkkiä laulaa hiljaa ja pehmeästi, kun ei keksinyt muutakaan tapaa kanavoida ääntä. Jocey ei voinut kehua Cassieta supertähdeksi, mutta ei tämä nyt huonokaan ollut - ja laulu oli mukava, melodialtaan sopiva.

Mm-m, olisi varmaan pitänyt mainita, ettei tämä välttämättä ollut ihan lyhyt kohtaus; normaalisti tällainen kesti suunnilleen tunnista neljään tuntiin, jonka aikana Jocey voisi olla kaikkea muuta kuin selvää seuraa. Mutta Cass tuskin joutuisi kestämään häntä kokoaikaa, sillä liikuntatuntia oli jäljellä suunnilleen kolmekymmentä minuuttia, jonka jälkeen opettaja rynnistäisi käytävään ja pelastaisi Cassien pinteestä.
Jocey hymyili hieman, kun tunsi toisen koskettavan kasvojaan. Hän tyrehdytti ajatuksenjuoksunsa niin kuin parhaiten taisi ja keskittyi kuuntelemaan Cassien laulua, joka näytti nyt muuttuneen tilanteeseen sopivampaan muotoon. Ja ah, mukaan mahtui nähtävästi myös hänen tyttönimensä. Kaunista.
Viimeisten sanojen kohdalla silmissä pimeni ja Jocey valahti rennoksi, niin että sormien ote kirposi kokonaan Cassien paidasta. Hän hengitti rauhallisesti, mutta valitettavasti tajuttomana oli hyvin vaikea pitää ryhtiä hyvänä, joten Jocey nojasi toiseen suunnilleen koko painollaan, mikä oli varmasti ihan ymmärrettävää.

Tiedottomuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ehkä pari minuuttia, jonka jälkeen Jocey säpsähti hieman ja oikaisi oikean kätensä sormia, muttei sanonut vielä mitään. Hän kuunteli hetken ääniä, yritti jopa avata silmiään, mutta luomet tuntuivat liian raskailta.
"Missä me ollaan?", hän kuiskasi Cassielle, joskin oli aikamoinen ihme jos toinen ymmärsi sanoista mitään, sillä puhe suunnilleen pelkkää muminaa. Jocey veti kerran syvään henkeä ja avasi suunsa uudelleen, yrittäen koota kaikki piilevät voimavaransa saadakseen puheestaan selvää.
"Missä me ollaan, Cassandra?", hän huoahti ja rypisti hieman kulmiaan. Hän ei muistanut. Jocey tiesi kuitenkin, että nojasi Cassieta vasten, sillä hän ei voinut erehtyä toisen tuoksusta, jonka tuntisi jopa huumepöllyissä. Pöh, Cass varmaan pitäisi häntä ihan kahelina.
"Minä näen ympyröitä. Ja tähtiä. Cass, eihän tämä ole taivas, eihän? En halua taivaaseen."
Nyt ääni oli jo hieman ponnekkaampi.
Joceylla ei ollut aavistustakaan mitä hän selitti, hän vain tajusi näkevänsä pyöreitä kuvioita ja tähden näköisiä valopilkkuja, joiden takana ammotti pimeyttä.

Niin kuka oli muka hullu?

[loveliina]

Cassien kasvoista katosi veri, tämän huomatessa toisen veltostuvan lihas ja luu kasaksi tämän vierelle. Vaikka poika olikin odottanut jotain tämän tapaista, oli se silti pelottavaa. Cass yritti tarkistaa hengittikö toinen painamalla kätensä tämän rintakehälle. Sydän sykki, ja rintakehä nousi ja laski, niin kuin oli tarkoituskin.
Cassie huokaisi helpottuneena. Tämä oli kuitenkin turhauttavaa, poika ei voinut oikein liikkua Joceyn alta minnekkään, edes hakemaan opettajaa (jota ei olisi sen puoleen ainakaan vielä hakenut, vaikka olisikin pystynyt), eikä hän voinut tehdä mitään auttaakseen.

Cassiesta tuntui silti jollain tapaa hyvältä. Joceyn koko paino oli tätä vasten. Se ei tuntunut lainkaan pahalta, vaan sai pojan sydämen tykyttämään kaksinverroin kovempaa. Ajatukset virtasivat vapaina ja villeinä. Jocey ei ollut halunnut tietää, mitä tämä merkkasi Cassielle. Cass sanoi itselleen että tämä oli yvä, sillä ei itse olisi pystynyt antamaan parempaa vastausta noin lyhyellä varoituksella.
Cass mietti, mitä olisi vastannut. Jocey oli hänelle.. enemmän kuin kukaan hänen kaltaisensa. Tai siis, poika oli vain muutaman harvan kerran myöntänyt itselleen olevansa ihastunut. Ja Joceyn kanssa se oli tapahtunut niin automaattisesti, että pojalla oli ongelmia edes ymmärtää, että se tosiaan oli hän. Jocey muutti kaiken.

Vilkaistuaan toista joka vieläkin vaikutti tajuttomalta Cass suuteli tämän päälakea ja nuuhkaisi sitä. Poika ei käsittänyt sitäkään, miten juuri tälläiset pienet asiat, kuten toisen tuoksu vaikuttivat niin voimakkaasti. Erittikö Jocey jotain tietynlaisia feromoneja joihin Cass reagoi, vai miten se meni? Oli hän usein kuullut puhuttavan oikeanlaisista kemioista. Ehkä heidän kemiansa vain sopivat yhteen.

Sitten oli vielä se kysymys, halusiko Jocey Cassien välttämättä tulevan ulos kaapista? Se oli vaikuttanut tärkeältä hänelle vain muutama päivä sitten. Mutta tässä he nyt olivat, muilta piilossa, kaksin. Eikä kenenkään muun tarvinnut tietää.
Sitä paitsi. Eihän Cass vielä varmaksi voinut sanoa mitään tulevaisuudesta. Heidän välinsä saattaisivat rikkoutua vaikka seuraavana päivänä, viikon tai kuukauden päästä.
Jos toinen suostuisi ottamaan hitaasti Cassien kanssa. Tämä tarvitsi aikaa. Mutta oli typerää ajatella tätä vielä. Eivät he olleet... yhdessä, kunhan vain viettivät aikaa keskenään.

Jocey alkoi virota ja mumisi jotain josta Cass ei saanut selvää. Poika oli tyytyväinen, että toinen todella oli elossa. Sitten Jocey kyseli sekavasti, missä pojat olivat. Oliko tällä migreenin lisäksi amnesia? Siitä olisi voinut mainita.
Kommentti tähdistä ja muista kuvoista sai Cassien häkeltymään, mutta naurahtamaan pienissä määrin. Missäköhän maailmoissa toinen vaelsi.
"Jossain vähän lähempänä helvettiä," tämä vastasi. "Tässä liikuntasalin vieressä. Koulussa", tämä vastasi kuuliaisesti. "Olit poissa ehkä jonku alle viisi minuuttia", Cass sanoi. Hän oli aikeissa kysyä sattuiko päähän, mutta ajatteli, ettei ainakaan muistuttaisi aiheesta, jos kipu olisikin maagisesti kadonnut.

"Ota ihan rauhassa, mä oon tässä." Casie painoi päätään kevyesti toisen päätä vasten kuin vakuudeksi sanoilleen ja hengitti syvään sisään kaikkea sitä mikä teki Joceystä Joceyn.

[Darcy]

Jocey huokaisi syvään ja etsiskeli oikealla kädellään Cassien paidan kangasta takaisin hyppysiinsä, hänelle oli jo ehtinyt tulla ikävä. Ja jos Cass päättäisi vaikka vain yhtäkkiä häipyä, ei toinen pääsisi menemään ennen kuin olisi selittänyt hänelle syyn - eli tämä oli siis erittäin tärkeää. Häntä ärsytti. Ärsytti niin kovasti se, että migreenin oli pitänyt iskeä juuri nyt. Vaikka Jocey olikin hieman sekava, kyllä hänellä ajatus vielä kulki, siis ainakin osittain - ulosanti ei vain kuulostanut niin fiksulta kuin yleensä. Hän olisi halunnut sanoa toiselle jotain, se oli jotain tärkeää, mutta pumpulista täyttyneet aivot unohtivat sen alle kahdessa sekunnissa. Nyt jos koskaan olisi tehnyt mieli huutaa ja riehua.
Kun Cass vastasi jotain helvetistä, Jocey ei enää yhtään muistanut mitä oli kysynyt. Varmaan jotain erittäin syvällistä, koska toisen vastaus oli noin ihastuttava. He olivat siis koululla, liikuntasalin vieressä. Ei maailman mukavin paikka viettää aikaa, mutta ehkä se ei haitannut.

Oliko Jocey ollut poissa? Milloin? Miksi? Minne hän oli mennyt?
Hän avasi silmänsä ja yritti katsoa Cassieta kysyvästi, mutta katse ei yltänyt toisen kasvoille asti, sillä asento oli hieman huono. Sitten toinen vielä kehotti ottamaan rauhallisesti. No, mikäpä siinä - mutta eihän Jocey koskaan riehunut, joten pyyntö oli tyhmä. Ehkä hän kuitenkin noudattaisi sitä, ihan vain Cassien mieliksi.
"Enhän ole hullu?", hän kysyi, aikalailla samealla äänellä. "Minusta tuntuu, että olen."
Puheesta sai sentään selvää, mutta se mitä suusta ulos tuli, olikin sitten eri asia. Ehkä Cass antaisi hänelle vielä joskus anteeksi tämän sekavuuden, tai niin Jocey ainakin toivoi.
Päähän ei ollut sattunut vähään aikaan ja hänen olonsa oli ollut enemmänkin pehmeä, enemmän sellainen millaiseksi huumeita vetävät ihmiset kuvailevat olonsa vedettyään kamaa. Hyvällä ja pahalla tavalla sekava, mutta mihinkään ei ollut sattunut. Nyt kipu tuli kuitenkin takaisin yhtenä aaltona ja Jocey veti henkeä katkonaisesti, koska tunsi hetkeksi unohtavansa miten hengitetään.

Nyt sattui.
Jocey kohotti oikeaa kättään sen verran kuin kykeni ja kietoi sen sitten Cassien niskaan, kääntyen paremmin tämän puoleen. Kasvonsa hän hautasi toisen kaulan viereen, tunteakseen toisen tuoksun paremmin. Jocey painoi huulensa hiljaa ja rauhallisesti Cassien kaulalle, hän halusi maistaa toisen ihon kielellään. Vaikka hänellä ei ollutkaan reseptilääkkeitään mukana, ei se haitannut tällä hetkellä ollenkaan - Cassiessa oli jotain maagista taikaa, joka sai päänsäryn laantumaan hieman, aivan kuin näkymätön käsi olisi vääntänyt volumenappia pienemmälle. Jocey veti pari kertaa hieman haparoiden henkeä, ennen kuin happi alkoi taas kulkea keuhkoihin normaalilla tavalla. Okei, siinä oli siis mennyt päänsäryn jälkiaalto. Ehkei tämä kestäisikään kuin alle tunnin.
"Sinussa on taikaa, vannon sen."
Jocey hymyili hieman. Pää alkoi pikkuhiljaa selvetä, mutta ohimossa tykytti vieläkin heikosti, eivätkä vasemman käden sormet tunteneet yhtikäs mitään. Mutta Cassiessa oli silti selvästi jotain kummallista, jotain joka karkotti päänsäryn pois hitaasti mutta varmasti.

[loveliina]

"Joo, sä oot ihan tärähtäny," Cass vastasi totuudenmukaisesti, virneellä. "Mutta ei se haittaa. Niin oon mäkin." Koko tilannehhan oli täysin hullu. Viikkoa aikaisemmin Cassie ei olisi osannut kuvitella itseään siihen. Silloin tämä ei ollut osannut kuvitella itseään niin onnelliseksikaan, tosin. Pojan takaraivossa kummitteli koko ajan tunne siitä, että he jäisivät kuitenkin ennen pitkää kiinni, rysän päältä. Tämä ei tiennyt kuinka käyttäytyisi jos joku astuisi huoneeseen ennalta arvaamattomasti. Cass uskoi vain pomppaavansa pystyyn ja pakenevansa... Cassie tunsi itsensä pahimmaksi asiaksi jonka osasi kuvitella. Hän oli pelkuri.

Cass tahtoisi jäädä. Saada toisen tuntemaan itsensä erityiseksi. Ilahduttaa, pitää hyvänä. Muttä tämä tiesi, ettei pystyisi. Ei vielä. Kaikki oli vain niin... kesken, loppuun miettimättä. Mutta nyt, Joceyn kietoessa käsiään tiukemmin Cassien ympärille, pojan aivot tuntuivat painavan reset-nappulaa. Ajatuksen katosivat kokonaan.

Tämä sulki silmänsä reaktiona suudelmalle kaulallaan. Se tuntui niin hyvältä, että poika olisi voinut myydä sielunsa paholaiselle tunteakseen sen uudestaan. Pojan kaula nimittäin oli erittäin herkkä alue, jonka suutelu tuotti toisenlaista mielihyvää. Alkukantaista, vaistonvaraista. Se salpasi hengen, kuin pojalla olisi astma. Se tuntui päästä varpaisiin, ja sai varpaat kipristelemään. Se oli yksinkertaisuudessaan Cassielle jotain taivaallista.

"Sinussa on taikaa, vannon sen."

Jocey kidutti Cassieta sanoillaan ja teoillaan. Ei tarvittaisi paljoa, että poika repisi toiselta paitaa pois. Hän halusi tuntea Joceyn ihon vasten omaansa, hengityksen niskassaan, suudelmat kaulallaan.
Mutta pojan oli hillittävä itseään.
Kuka tahansa voisi astua ovesta sisään. Ja jos vaatekappaleita olii lentänyt ympäriinsä, tilannetta olisi vaikeampi selittää. Virnistys.

Cass päätti tyytyä johonkin pienimuotoisemaan. Poika nosti käsillään toisen kasvot lähemmäs omiaan, sulki silmänsä, ja hitaasti, suudellen jokaista kohtaa, otsaa, ohimoa, poskipäätä, suupieltä tämä läheni huulia. Tämä jatkoi suudelmaa työntämällä kielen kärkensä varovaisesti toisen huulien väliin.
Mä niin haluan sut.

[Darcy]

Tällä kertaa Jocey aikoi olla kiltimpi, hän ei halunnut että Cass juoksisi uudelleen karkuun.
Hän pysyi aivan paikoillaan ja antoi toisen kohottaa kasvojaan, nauttien kosketuksesta ihollaan. Cassien huulet tuntuivat pehmeiltä ja suloisilta, ne paransivat olo ja saivat hänet tuntemaan itsensä eläväksi. Päänsärky tuntui minimaaliselta tähän verrattuna, eikä Jocey jaksanut huomioida kipua nyt, kun tuntui muuten niin hyvältä. Cassien kielen kosketus sai hänet painautumaan lähemmäs ja syventämään suudelmaa raottamalla huuliaan.

Tässä he siis olivat jälleen kerran. Miten saattoi olla niin käsittämättömän vaikeaa pysyä erossa yhdestä vaivaisesta ihmisestä? Sillä sitä Jocey oli tosissaan yrittänyt, pysyä erossa ja olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mitä sellaista Cassiessa mahtoi olla, joka sai hänet uudelleen tähän samanlaiseen tilanteeseen, kuin se, joka oli paria päivää aikaisemmin päättynyt totaaliseen fiaskoon? Jocey ei tiennyt, hän ei osannut vastata tähän kysymykseen. Täysi mysteeri.
Hieman huoahtaen hän vetäytyi irti Cassiesta, mutta vain hetkeksi, jotta sai henkeä ja sydämensykkeensä tasaantumaan. Vienosti hymyillen Jocey sulki silmänsä ja painoi uuden suudelman toisen huulille, saadakseen taas tuntea toisen lähellä itseään. Häntä väsytti edelleen ja silmäluomet tuntuivat raskailta, mutta Jocey ei aikonut enää pyörtyä uudelleen, sillä jos niin kävisi, hän menettäisi monta minuuttia yhteistä aikaa Cassien kanssa. Ja se olisi suuri menetys, joka ei kelvannut hänelle.

Jos joku olisi tosiaan tullut ovesta sisään, hän olisi heti ensimmäisen nähnyt heidät lattianrajassa istumassa, toisiinsa liimautuneina. Eikö se ollut juuri sitä mitä Cass ei halunnut tapahtuvan? Jocey piti silmänsä suljettuina, mutta ei vastannut enää suudelmaan samanlaisella himolla ja innolla kuin hetkeä aikaisemmin. Mitä jos joku tulisi ja he jäisivät kiinni? Väittäisikö Cass sitten, etteivät he tunteneet toisiaan ja että Jocey oli vain menettänyt tajuntansa ja virottuaan hypännyt kiinni kaulaan? Niinkö toinen tosiaan sanoisi? Sillä pakkohan Cassien olisi keksiä tekosyy, jos tämä halusi kerran pysyä komerossaan.
Jocey rypisti kulmiaan ja irtautui kokonaan suudelmasta. Hän harkitsi hetken nojaavansa päänsä uudelleen Cassien olkapäätä vasten, mutta luopui ajatuksesta ja nojasikin takaraivonsa seinään, irrottaen kätensä toisen kaulalta.
"Ehkei meidän kannata jatkaa tätä enää, joku voi tulla", hän puhahti ja kohotti oikean kätensä hieromaan ohimoaan. Jocey avasi hetken verran mietittyään silmänsä ja vilkaisi vieressään olevaa Cassieta nopeasti.

Hieman hymähtäen hän otti tukea lattiasta ja ponnisti itsensä hitaasti pystyyn, pysytellen kokoajan kiinni seinässä, josta saisi tarvittaessa tukea. Jocey painoi selkänsä seinään ja jäi seisomaan Cassien viereen, hieman huokaisten. Vasenta jalkaa pisteli edelleen, mutta hän pystyi sentään varaamaan sille painoa, joten pahin oli selvästi jo menossa ohitse.

[loveliina]

Cass ei saanut yhtäkään järkevää ajatusta pysymään mielessään. Koko hänen suuri ja mahtava älykkyysosamääränsä, molemmat aivosolut, tuntuivat unohtaneen täydellisesti kaikki yhdentekevät seikat kuten missä, tai milloin. Kaikki tuntui olevan niin ihanaa ja helppoa.
Kunnes Joceyn into alkoi hiipua. Tämä herätti Cassiessa kysymyksiä, johon poika ei osannut vastata. Mikä oli? Miksi Jocey vetäytyi pois? Eikö hän halunnutkaan Cassieta niin kuin poika halusi toista?

Toisen sanat löivät pojan tajuntaan. Ei helvetti, ei heidän tosiaan kannattanut. Ei tässä, ei nyt. Mutta miksi... Miksi Cassiesta silti tuntui, kuin tämä haluaisi tarttua toisen käteen ja vetää takaisin maahan? Tai parempaa, nostaa syliinsä ja juosta saliin huutaen "Tää poika on mun!". Hän halusi, ja samalla ei halunnut. Tai tiesi, ettei voinut, mutta halusi. Cass vähitellen alkoi ymmärtää Jane Austinin klassikkoa Järki ja tunteet.

Cass haroi takaraivonsa hiuksia olematta varma, no, mistään. Jocey oli kaikesta päätellen sanonut sanottavansa, jotta estäisi sen mitä viimeksi oli tapahtunut. Cassien vuoksi. Poika halusi sanoa, että unohda kaikki muut, ollaan me kahdestaan niitä vastaan, mutta ei tämä itsekään voinut. Joceylta se varmasti olisi käynyt helpomminkin kuin Cassielta.

Poika istui siinä katse maassa.
"Ei meidän tosiaan kannata."
Eikö vastauksesta pystynyt aistimaan, lukemaan rivien välistä, että poika kuitenkin halusi? Eikö? Cass ei ollut varma, muttei halunnut sanoa sitä ääneen. Se tuntui.. nololta. Ehkä jossain määrin tarpeettomaltakin. Maailma olisi helpompi paikka jos kaikki osaisivat lukea toistensa ajatuksia, Cassie toivoi hartaasti.

Sitten poika otti itseään niskastaan kiinni. Ryhdistäydy mies, tämä komensi itseään. Poika nousi, Joceyn tavoin seisomaan. Nyt piti sanoa, tai tehdä jotain. Jotain, mikä saisi tuon häilyvän epävarmuuden kummankin mielistä pois. Ei poika vain voinut möläyttää, että ei kannattanut. Tarkemmin mietittyään, sehän kuulosti kuin viimeisiltä sanoilta. Lopulta.
Cass ei tahtonut sitä. Hivuttaen vaivihkaa kätensä toisen kämmeneen Cass kuiskasi Joceyn korvaan hiljaa:
"Mut mä en päästä irti."
Hän ei todellakaan päästäisi irti. Vain piilottaisi yhteen liitetyt kädet selän taakse tarvittaessa, mutta ei päästäisi irti. Ei nyt. Ei vaikka toinen haluaisi.

//nukahin eilen joskus kymmenen jälkee.... pelitysyöt vissii alko ottaa veroaan tjsp :''DDD///

[Darcy]

[ Dämn, katoinki että hävisit mesestäki astetta aikasemmin. :------D ]

"Ei meidän tosiaan kannata."
Cassien sanat saivat Joceyn kääntämään katseensa poispäin, ettei toinen olisi nähnyt hänen kasvoiltaan heijastuvia tunteita. Hän räpytteli hetken silmiään ja mutristi huuliaan saadakseen ilmeensä parempaan jamaan ja pokerinaamansa takaisin. Sanat tuntuivat pahoilta, ne iskivät sydämeen kuin tikari. Jocey oli nähtävästi ollut oikeassa miettiessään, kieltäisikö Cass hänet tilanteen tullen. Hän ei kääntänyt katsettaan vaikka kuuli varsin hyvin toisen nousevan viereensä seisomaan. Cass hivutti huomaamattomasti kätensä Joceyn käteen, liittäen heidät yhteen ja kuiskasi hiljaiset sanat.
Blondi henkäisi hiljaa, yrittäen niellä kuiskauksen sisältämän lupauksen mukinoitta, muttei onnistunut. Kyllä Jocey ymmärsi, että Cass halusi pitää kaiken salassa ja että toista ehkä pelotta, jopa hävetti, mutta eikö toinen tosiaankaan miettinyt miltä hänestä tuntui? Mitä Jocey ajatteli?
No, nähtävästi toisella ei ollut hajuakaan.

Vaikka vasemman käden sormia nipisteli ja ne tuntuivat hieman aroilta tunnonmenetyksen takia, Jocey nappasi silti vasemmalla kiinni Cassien kädestä, jonka toinen oli pujottanut hänen oikeaan kämmeneensä. Hän yritti irrottaa toisen sormia ja työntää kosketuksen pois, muttei onnistunut, joten hän tyytyi vain ravistelemaan kättään kuin siinä olisi kasvanut jokin epämiellyttävä ja ylimääräinen osa. Joceyn ilme oli hieman sekava, jotain inhoavan, surullisen, ahdistuneen ja iloisen välimaastosta, joten saattoi olla hieman vaikeaa tulkita hänen senhetkistä tunnetilaansa.
"Ja mitä sinä sitten teet, jos joku tulee? Sanot että minä kävin käsiksi?", hän kysyi ärtyneenä ja yritti edelleen ravistella Cassien otetta irti kädestään, edes vilkaisematta toiseen. Häntä ällötti.
"Tiedän, että sinua varmaan nolottaa, mutta mitä häpeämistä tässä on? Kerro minulle, mikä minussa on niin kamalaa, ettet kykene myöntämään kenellekään pitäväsi minusta?"
Hänen oli pakko sanoa se ääneen, kysyä toiselta suoraan, koska juuri nyt Jocey kaipasi vastauksia kysymyksiinsä. Hän ymmärsi ja käsitti asiat Cassien kannalta vallan mainiosta, ja ymmärsi myös miksi toinen oli aikaisemmin juossut karkuun, mutta totuus oli se, ettei Cass voinut juosta ikuisesti karkuun. Se oli mahdotonta.

"Miksei sinun lahopääsi voi sisäistää sitä tosiasiaa, että minuun sattuu, jos sinä jokaisen tilanteen tullen kiellät kaiken ja olet kuin mitään ei olisi tapahtunut?", Jocey tivasi jo melkein epätoivoisena, tuijottaen nyt syyttävästi suoraan Cassien silmiin. Ihan tosi, tämä tilanne alkoi olla niin mutkikas, että pyörrytti. Hyvä ettei oksettanut. Jocey tunsi kasvojaan kuumottavan, mutta se johtui lähinnä tästä suuresta tunnepurkauksesta, jonka hän oli päästänyt ilmoille. Hän ei yleensä sanonut mitään tämänkaltaista ääneen, eikä tosiaankaan avannut sydäntään kenelle tahansa.
"Joten pyydän, älä koske minuun ennen kuin päätät mitä haluat", hän totesi vihdoin, katsoen merkitsevästi heidän käsiään. Häntä tosiaan suututti, Cassien teot ja sanat olivat loukanneet. Hän tiesi vaihtavansa mieltään ehkä hieman liian nopeasti, jotta Cass olisi pysynyt mukana kärryillä, mutta sille ei nyt voinut mitään.

[loveliina]

Cassien sydän - ja kenties egokin - koki kolahduksen toisen pyristellessä irti kosketuksesta. Poika ei kuitenkaan päästänyt irti, kuten hetki sitten oli luvannut.
Poika tuijotti häkeltyneillä silmillä toisen puhuessa, kysyessä. Esittäessä syytöksiä. Oli Cassie tajunnut, ettei tämä helpoa toisellekaan ollut, tämä vain oli luullut että hän oli heistä kahdesta se jolla oli vaikeampaa. Nyt poika ei ollut enää varma.
"En mä..." tämä aloitti, mutta katkaisi sen mitä oli sanomassa kesken. Poika olisi sanonut, ettei tiennyt, mikä oli totta. Mutta Jocey oli kysynyt, mikä tässä oli niin kamalaa. Vastaus oli ei mikään, eikä en tiedä. Miksei poika saanut niitä sanoja suustaan? Totuus oli, että Cass enemmän kuin mitään halusi maailman olevan sellainen, että kuka vain pystyi pitämään kenestä vain, eikä yhteiskunta asettaisi mitään idiootteja sääntöjä. Miksei hän sitten pystynyt sanomaan sitä? Miksei poika todella voinut juosta koulun keskusradioon ja laulaa tunteitaan. Miksi tosiaan.
"Sussa ei oo mitään vikaa. Ja sä tiedät sen," tämä vastasi osaamatta sanoa enempää. Vika on minussa, ei sinussa. Miten suuri klisee, mutta silti totta.

"Joten pyydän, älä koske minuun ennen kuin päätät mitä haluat."

Nämä sanat saivat Cassien tuntemaan olonsa niin yksinäiseksi. Oliko tämä se hetki, jolloin pojan piti valita, kumman halusi, Joceyn vai imagonsa? Miten typerältä se kuulostikin, jo pojan omassa päässä. Hän tiesi kumman valitsisi, ehkä, mutta ei vain ollut valmis.
Cassie päästi irti otteestaan ja astui muutaman askeleen pois päin.
"Mä tarviin aikaa," tämä sanoi. Aikaa, olla varma. Ei poika voinut heittää kaikkea menemään nyt, kun ei tiennyt mitään varmaksi.
"Anna mulle, päivä. Kaks," Cassie pyysi. Hän tyytyisi viiteen minuuttiinkin, mutta tunsi tarvitsevansa kaiken ajan jonka vain sai.

Kuin vastaukseksi hänen pyytöönsä liikuntasaliin vievä ovi avautui oppilaiden rynnätessä sisään. Puheensorina täytti vaivaantuneen hiljaisuuden saaden Cassien heräämään tilastaan. Opettaja tuli edellä ja avasi oven pukuhuoneisiin muille oppilaille.
"Te kaksi, liikuntasaliin." Se ei olut pyyntö vaan käsky. Cassie käänsi katsettaan Joceyn suuntaan, ja seurasi opettajaa takaisin liikuntasalin puolelle.

"Alkakaas puhua, mitä tuo pelleily tuossa tunnilla oli?"

Cassie ei osannut vastata.

[Darcy]

Aikaa. Kerrankin Jocey oli jostain samaa mieltä, sillä aikaa Cass juuri tarvitsi. Toisin kuin hän.
"Sinulla on käytössäsi koko maailman aika", hän puhahti toiselle ja puisteli vaaleita suortuviaan hieman kyllästyneenä. Ehkä pettyneenäkin. Oli täysin eri asia, kuinka kauan Jocey jaksaisi odottaa, hän ei ollut kovinkaan kärsivällistä sorttia. Ja niin pahalta kuin tuntuikin ajatella näin, hän ei halunnut tuhlata aikaansa ja onneaan johonkuhun, joka ei ollut varma.
Suunnilleen silloin liikuntasalin ovi aukeni ja oppilaat tunkivat sisälle, odottaen kunnes opettaja käväisi avaamassa pukuhuoneiden ovet. Jocey seisoi paikoillaan selkä seinää vasten ja hymyili parille ystävälleen, jotka loivat häneen kysyvän katseen.

"Te kaksi, liikuntasaliin."
Jocey totteli välittömästi, eikä vilkaissutkaan mennessään Cassieen. Opettaja sulki salin oven heidän perässään ja kääntyi ympäri, aloittaen tapahtumien selvittämisen. Pelleily, no sitä se tosiaan oli ollut. Cass ei ilmeisesti saanut sanaa suustaan, tiedä sitten olivatko toisen kommentit juuttuneet kurkkuun, vai eikö tämä oikeasti keksinyt mitään nopeaa ja nasevaa.
"Anteeksi, se oli minun syyni", Jocey vastasi anteeksipyytävästi. "Minä ärsytin Cameronia ja hän, hmm, heitti minua alkuun mailalla, mutta koska se ei osunut nappiin ja ärsytin lisää, hän suuttui."
Selitys oli totuudenmukainen, joten kukaan ei voisi syyttää häntä valehtelusta. Ainakaan tässä vaiheessa. Opettaja mulkoili häntä pahasti ja käänsi sitten haukansilmänsä Cassieen, joka vain seisoi tuppisuuna.
"Ja mikähän mahtoi olla niin kovin ärsyttävää, että herra Jones menetti malttinsa?", hän kysyi ja näytti suunnilleen siltä, kuin olisi halveksinut kumpaakin oppilasta sydämensä pohjasta. Tosin oli hänellä oikeuskin, hehän olivat häirinneet opetusta ja katkaisseet tunnin kulun omalla typeryydellään.

"Asiahan oli niin, että viikonloppuna minä yllätin Cassien muhinoimasta siskoni, siis Jocelyne Greenwoodin kanssa kaupungilta", Jocey aloitti. "No, ilmeisesti tapaaminen oli varsin salainen, sillä Cass karkasi paikalta ja jätti siskoni kuin nallin kalliolle. Minä ajattelin puolustaa hänen etuaan ja haukkua Jonesin lyttyyn kun näkisin hänet seuraavan kerran."
Tietenkin Joceylla oli sisko, sehän oli ilmiselvää. Nyt piti vain toivoa, ettei opettaja ollut vilkaissut hänen papereitaan aikaisemmin, koska muuten tämä tietäisi, että Jocey oli ökyrikkaan perheen ainokainen lapsi. Tosin ei opettajalla olisi pitänyt olla mitään syytä vilkuilla papereita, koska blondi ei ollut aikaisemmin aiheuttanut mitään sekoilua tunneilla. Hän jäi odottamaan tuomiotaan, katsoen opettajan haukansilmiin viattomasti, kasvoillaan pahoitteleva ilme.
Hetken hän jopa luuli, ettei selitys menisi läpi, sillä opettaja näytti epäilevältä. Ja sitten:
"No, herra Greenwood voi tulevaisuudessa antaa siskonsa hoitaa itse miesongelmansa."
Päätään kiivaasti nyökytellen Jocey hymyili pahoittelevasti.

"Ja mitä sinuun tulee, herra Jones, odotan sinulta tulevaisuudessa roimasti parempaa käytöstä. Olen kuullut sinusta palautetta muilta opettajilta, eteenkin historian tunti kuulosti fiaskolta", opettaja sanoi hitaasti ja varmasti, kuin yrittäisi takoa Cassien päähän, että tämän kannattaisi jäädä viimeiseksi puhuttelukerraksi. Jocey hieroi niskaansa ja tutkiskeli kengännauhojaan, odottaen omaa tuomiotaan.
"Greenwood jälki-istuntoon huomenna tuntien jälkeen."
Ja sieltähän se tulikin. Jocey nyökkäsi ja odotti, kunnes opettaja antoi heille luvan poistua, astellen sitten kylmänrauhallisesti ulos liikuntasalin ovista.

[loveliina]

Cassie tuijotti vuoron perään opettajaa, sitten Joceytä, osaamatta vastata mitään fiksua. Ja mikäli tämä itse kieltäisi kaiken, eikö se olisi jo vastaus tuohon kysymykseen, johon poika oli epätoivoisesti pyytänyt aikaa vastatakseen. Huokaisten raskaasti poika laski päänsä katsoen jonnekkin lattianrajan suuntaan.
Cassieta hävetti. Tämä itse. Se että hän ei pystynyt sanomaan sitä. 'Koska mä tein jotain tyhmää, kun en pysyny Joceyn vierellä. Koska mä pidän siitä. Koska mä oon tyhmä ja idiootti, enkä saa suutani auki kun pitäis. Niinku nyt.' Tämä huokaisi. Mutta onnekseen, Jocey oli toista. Onnistui selittämään uskottavan tarinan. Opettajan kysyessä, mikä poikaa oli ärsyttänyt, Cassie ei vieläkään sanonut mitään, ja antoi Joceyn hoitaa tilanteen, kun siinä niin hyvä näytti olevan.

Selitys olisi jossain toisessa tilanteessa tuonut hymyn pojan huulille, mutta nyt ei naurattanut. Cassie piti siitä, että heillä oli oma inside-vitsinsä, Jocelyne ja Cassandra, mutta ei tiennyt saisiko enää montaa tilaisuutta käyttää sitä. Cassie ymmärsi, ettei Jocey odottaisi tätä maailman tappiin, kuka nyt odottaisi. Ei Cassiekaan Joceyna odottaisi, vaikka niin väitti itselleen.

Ei ollut reilua, että Cassie ei saanut vakavampaa rangaistusta kuin puhuttelun, Joceyn joutuessa jälki-istuntoon. Cassien puolesta Jocey olisi saanut syyttää tätä kaikesta, saada poika erotetuksi jos siltä tuntuisi. Tämä ärsyttävä epäreiluuden tunne väänsi vatsaa, mutta vieläkään poika ei sanonut sanaakaan. He saivat luvan poistua, joten Cass kääntyi kehtaamatta katsoa kumpaakaan. Hän käveli suoraan pukuhuoneisiin, jossa useampi kymmentä uteliasta silmäparia kääntyi katsomaan. Poika käveli tavaroidensa luokse ja ryhtyi vaihtamaan vaatteitaan. Suihkussa käynti tuntui turhalta, eihän poika ollut edes hikoillut.

"Mitä se oli tuossa tunnilla?" Alexander, jonka nilkkaan oli muodostunut lievan näköinen mustelma, uskaltautui kysymään, niin että koko huone käänsi korvan keskusteluun päin.
Cass ei halunnut valehdella. Tämä ei halunnut sepittää tarinaa. Muttei myöskään myöntää paljoa.
"Yksityisasia," tämä sanoi. "Mutta mä oon tosi pahoillani tosta sun jalasta."
Cassie tiesi hänen vastauksensa herättävän vain enemmän kysymyksiä, mutta paskat, ainakaan tämä ei kieltänyt mitään.

[Darcy]

Jocey käveli rauhallisesti pukuhuoneeseen Cass perässään, suunnaten sisälle päästyään tavaroidensa luokse. Samalla penkillä istuvat Mark ja Daniel katsoivat häntä varsin merkitsevästi, kuin olisivat yrittäneet nyhtää tietoa ajatusten välityksellä. Blondi vain iski heille silmää ja nappasi valkoisen pyyhkeensä penkiltä, siirtyen käsipesualtaiden luokse. Hän väänsi lähimmän hanan auki ja laski kätensä virtaavan veden alle, kunnes kämmenet olivat täynnä kirkasta ja sopivan viileää vettä. Silmänsä sulkien Jocey heitti vedet kasvoilleen ja toisti saman vielä pari kertaa, sukien vielä märillä käsillään vaaleita hiuksiaan parempaan kuosiin ja tarkastellen omaa peilikuvaansa kuin kaikki olisi ollut vallan mainiosti.
"Hei Jocey, tukkasi on hienosti. Kerro nyt edes jokin makea yksityiskohta", lähimpänä istuva Daniel kysyi uteliaasti, tiiraten Joceyn silmiä peilin kautta. Blondi paranteli vielä otsahiustensa asentoa ja pörrötteli suortuvansa parempaan asentoon ennen kuin kääntyi ympäri ja kuivasi kasvonsa pyyhkeeseen. Hän kuuli vallan mainosti, kuinka Cass vastasi suunnilleen samaan aikaan Alexanderille tapahtumien olevan yksityisasia.

Hieman päätään puistellen Jocey laski pyyhkeen olkapäälleen ja asteli takaisin tavaroidensa luokse.
"Varmaan riittää jos sanon, että olin vain oma ärsyttävä itseni", hän virnisti ystävilleen, jotka pyöräyttivät silmiään. Mark nousi seisomaan ja tyrkkäsi häntä nyrkillään leikkisästi olkapäähän. Jocey väänsi kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen ja kosketti olkapäätään kuin siihen olisi syntynyt isokin mustelma.
"Joo, kyllä me sun ärsyttävyytes tiedetään", Mark virnisteli ja keräsi tavaransa penkiltä, vinkaten vielä istuvaa Danielia mukaansa, "me odotetaan sua ulkopuolella."
Jocey nyökkäsi vastaukseksi ja laski pyyhkeen penkille, ryhtyen nyhtämään t-paitaa pois päältään samalla, kun Daniel nousi ja kaksikko katosi pukuhuoneen ovista ulos. Hän ei jaksanut katsoa, oliko Cass enää pukuhuoneessa, heidän välinsä olivat jo ihan tarpeeksi selvät. Toinen tulisi hänen luokseen, jahka oli saanut tehtyä elämää suuremmat päätöksensä, eikä Joceylla ollut mitään tekemistä hänen kanssaan sitä ennen.
Hän puuskahti itsekseen ja veti valkean kauluspaidan päälleen, ryhtyen napittamaan sitä.

Saatuaan paidan päälleen ja housut vaihdettua, Jocey heilautti koulupuvun takin hartiansa ylitse ja nappasi koululaukkunsa mukaan, kävellen pukuhuoneen oville. Mennessään hän pysähtyi vielä vilkaisemaan kuvajaistaan peilistä, muttei jäänyt sen pidemmäksi aikaa ihailemaan itseään, vaan työnsi ovet auki ja asteli ulos.

[ Tää alkaa varmaan olee lopuillaan? ]

[loveliina]

//juu, das ist finito här//

Cassie puki ylleen koulupukunsa, joka ei kertaakaan ollut näyttänyt näin huonolta tämän päällä, saati hiertänyt kaulaa tai tuntunut kokoa liian pieneltä. Varmistuttuaan, että se todella oli hänen omansa, Cass avasi ylimmät nappinsa, että pystyi edes hengittämään.
Poikien välillä ei olisi mitään, ennen kuin Cass olisi tehnyt päätöksensä. Kyllä poika sen tiesi. Silti tämä kääntyi muutaman kerran tarkistamaan, jos toinen olisi edes vilkaissut tähän päin, mutta ei. Cass huokaisten suki hiuksiaan paremmin ja pyyhkäisi pyyhkeellään kasvojaan.
Alexander katseli touhua jo vaatteet päällä, odottaen hetkeä, että pojat lähtisivät. Cassie tiesi että kysymyksiä alkaisi satelemaan millä hetkellä hyvänsä, mutta toivoi edes että he pääsisivät ovesta ulos ennen kuin kysymysten tulva alkaisi. Hän ei halunnut Joceyn välttämättä kuulevan.

"No, olisitsä kohta valmis?" Alexander kysyi, ja Cass katsahti tähän.
"Joo, mä vaan tungen nää kaikki tähän kassiin," tämä vastasi huikaten tavaroittensa puoleen. Jos tämä käyttäytyisi edes hiukan normaalimmin, ei kysymykset ajautuisi sille tasolle, että niihin olisi erittäin vaikea olla valehtelematta.
Saatuaan tavaransa valmiiksi, pojat lähtivät. Pukuhuoneeseen oli jäänyt useita, Jocey mukaan lukien.

"Hei Jones," joku Joceyn ystävistä huikkasi kun Alexander ja Cass olivat sulkeneet pukuhuoneen oven perästään. Cassie kääntyi katsomaan, mitä noilla olisi tälle asiaa.
"Oon mäki sitä halunnu lyödä pari kertaa," tämä sanoi virnistellen.
Ai. Vitsi. Miten hauskaa.
Cassie tyytyi nyökkäämään hymyntapainen huulillaan, ettei olisi vaikuttanut idiootilta. Sen enempää kuin oli.
Nyt pojan tarvitsisi tehdä hieman ajatustyötä.