Kertaus on opintojen äiti

[Agitha]

Celia istui psykologian tunnilla oppilastovereidensä kanssa. Tämä oli heidän kolmas tuntinsa psykologian mielenterveyttä koskevalla kurssilla, ja tunnin aiheena oli masennus ja itsetuhoinen käyttäytyminen.
Celia oli tuntenut epämiellyttävää levottomuutta koko tunnin, mutta ei ollut antanut sen näkyä ulos päin. Päivä ulkona oli kaunis ja lämmin, melkein kesäinen, syyspäivä, ja kaikki muut oppilaat olivat pukeutuneet lyhythihaisiin paitoihin ja tytöillä oli sukkahousujen sijaan nilkkasukat. Celia oli pukeutunut pitkähihaiseen paitaan ja mustiin sukkahousuihin lämpimästä säästä huolimatta, kuten aina. Hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja. Ironisesti juuri sellaisena päivänä, kun hän oli ainoa pitkähihaiseen pukeutunut, tunnin aiheena oli itsetuhoinen käyttäytyminen, ja luonnollisesti puhe oli kääntynyt viiltelyyn.
Vaikka Celia istui toisessa rivissä lähellä ovea juuri sellaisena kuin hän aina oli, hänestä tuntui, että hän keräsi epämiellyttävän paljon huomiota. Tietysti kyse oli vain hänen mielikuvituksestaan, koska kaikki olivat keskittyneet muistiinpanoihin.
Celia piti psykologiasta. Hän oli siinä parempi kuin hänen veljensä Ephram, ja hänen viimeisin arvosanansa psykologiasta oli ollut 10. Sitäpaitsi pyskologian opettaja oli mukava. Hän osasi asiansa, ja piti opiskelutahdin sopivana, sekä tunnit mielenkiintoisina. Sen lisäksi Celia oli oppinut äkkiä, että professori Wilson oli tyttöjen suosiossa. Häntä seurasi kikattelu ja supina minne ikinä hän menikin, ja tyttöjen keskuudessa häntä kutsuttiin koodinimellä Dr. Love. Professori todella oli Celiankin mielestä mukava, mutta tämän fanikerho oli melkein naurettavan suuri. Jälki-istunnot, joita professori Wilson valvoi, olivat aina tupaten täynnä pikkurikkomuksista kiinni jääneitä punastelevia tyttöjä.

[Hass]

Andy ei pitänyt tunneista, jotka käsittelivät itsetuhoisuutta. Se oli vaikea aihe, mutta kertakaikkiaan pakollinen nuorien keskuudessa. Yksi syy, mikä teki siitä niin vaikean aiheen, oli se kuinka paljon nykyään nuorilla esiintyi itsetuhoisuutta ja se, kuinka moni tässäkin luokkahuoneessa saattoi vaarantaa itseään päivittäin. Mutta jonkun oli kerrottava siitä, jotta ehkä osattaisiin auttaa lähimmäisiä tai nähdä ehkä jopa omalta osalta valo tässä asiassa. Professori Wilson laski taululiitua pitävän kätensä kirjoitettuaan taululle siistillä tekstauksella itsetuhoisuuden muotoja. Hän ei ollut koskaan opettajan urallaan viihtynyt opettajanpöydän takana, hän tunsi sen erottavan hänet oppilaista ja Andy piti sitä ratkaisevana virheenä auktoriteetin ja kunnioituksen hankkimisessa. Ja ilman niitä opetus ei onnistuisi.
"Yleisin näistä on tietenkin viiltely", Andy aloitti ja kiersi opettajanpöytän eteen taululta, istuen sen kulmalle.
"Kyllä te tiedätte, siitähän on tullut lähes muotia teini-ikäisissä", Andy huomautti ja katsoi pitkään luokan takaosassa olevia oppilaita, jotka olivat alkaneet hihittämään ymmärtämättä selvästi asian vakavuutta.
"Ne, jotka eivät ole välttämättä kokeneet sellaista voitte kysyä, miksi joku tekee sellaista. Miksi joku jatkaa ehdoin tahdoin itsensä vahingoittamista. Voi olla vaikeaa kuvitella, että ottaisi noin vain veitsen käteen ja painaisi sen ihoaan vasten", Andy puhui vakavana ja antoi katseensa taas kiertää luokassa.
"Mutta teidän jokaisen pitää ymmärtää, että kaikessa vakavuudessaan se voi olla eräänlainen avunhuuto tai pakokeino. Joka kerta se on yhtä vakavaa ja joka kerta se jättää fyysisten arpien lisäksi psyykkiset arvet. Jos te ette muista tästä tunnista mitään muuta, niin muistakaa se", Andy kohotti kulmakarvaansa ja nousi jälleen ylös. Hän veti jo käärittyjä kauluspaidan hihojaan ylemmäs, yli kyynärpäiden.
"Syynä viiltelyyn voi olla henkiset ongelmat", Wilson saarnasi ja käveli taulunsa luokse. Hän pyyhki edelliset tekstit melko kuivalla sienellä ja jakoi taulun kahtia vetämällä viivan keskelle.
"Kuka osaisi kertoa meille psyykkisiä ongelmia, jotka voivat johtaa viiltelyyn?" hän kysyi.
"Herra McDowell sieltä takarivistä voi varmaankin aloittaa? Yksi vain riittää", Andy haastoi luokan pahimman häirikön, joka oli koko tunnin keskittynyt naurattamaan ympärillään olevia tyttöjä kuuntelemisen sijaan.

Kun vastausta ei kuulunut, Andy päästi poikaparan ahdingosta ja katseli muuta luokkaa kysyvästi, suostumatta luovuttamaan ja kirjoittamaan vastauksia taululle. Ilman mitään tiettyä syytä hänen katseensa pysähtyi Celia Hammondiin, koulun uuteen laululahjakkuuteen. Andy yritti liittää katseeseensa niin paljon rohkaisua kuin pystyi, mutta ei kutsunut tyttöä nimeltä, sillä nyt hänellä olisi vielä pakotie jos Celia ei tietäisi oikeaa vastausta kysymykseen.

[Agitha]

Celia kuunteli opettajan opetusta kiinnostuneena, mutta yritti olla näyttämättä turhan innokkaalta. Ironisesti itsetuho oli hänen mielestään kiinnostava aihe, vaikka oikeastaan hän ei voinut oppia siitä mitään uutta. Eikö oma kokemus opettanutkin parhaiten?
Professori Wilson esitti luokalle kysymyksen, ja pyysi ärsyttävää Mc Dowellia vastaamaan kysymykseen (Celia muodosti mielipiteensä oppilastovereistaan nopeasti). Poika ei tietenkään tiennyt vastausta, ja Celia ihmetteli, mitä tämä oikein teki koulussa. Opettajan katse pyyhkäisi luokan yli, jossa ilmeisesti kukaan ei ollut nostanut kättään. Harvinainen tilanne.
Celia nosti kätensä pulpetille, ja harkitsi viittaamista. Samassa opettaja katsoi häneen, melkein kuin odottavasti. Hitaasti Celia nosti kätensä, ja vastasi saman tien.
"Joskus itsetuho on vain kokeilunhalua, mutta useimmiten se johtuu oikeista psyykkisistä häiriötiloista, esimerkiksi masennuksesta, ahdistushäiriöstä tai psykoositilasta", hän vastasi kuin mallioppilas.
Kyllä vain, hän oli lukenut viiltelykappaleen moneen kertaan. Ei sillä, että oppikirja olisi tarjonnut hänelle mitään uutta tietoa tämän asian tiimoilta. Viiltelyaihe yksinkertaisesti kiehtoi häntä, ja Celia luki aina huolella kaiken itsetuhoon viittaavan. Hän ei tosin itse kokenut olevansa itsetuhoinen, saatika masentunut. Hän vain oli luonnonoikku, tai sitten hänen itsetuhonsa oli sitä kuuluisaa kokeilunhalua.
Takarivistä kuului taas tirskuntaa, vaikka yleensä koulun tunnit olivat rauhallisia. Se saattoi johtua siitä, että kyseessä oli päivän viimeinen tunti. Celia tiesi, ettei nauru ollut kohdistettu häneen, sillä hän tuli hyvin toimeen muiden oppilaiden kanssa. Hän kuuli kuiskatun vitsin viiltelystä ja angstaavista teineistä, ja vaikka kukaan ei tietenkään tiennyt hänen salaisuuttaan, hän tunsi pistoksen sisällään. Sellainenko hän oli, naurettava ja säälittävä huomiota kerjäätä teini?

[Hass]

Andy kuunteli hymyssäsuin, kun Celia antoi täydellisen vastauksen. Hän vilkaisi merkitsevästi muita oppilaita ja pienellä nyökäytyksellä kehotti heitä kuuntelemaan tyttöä. Oikeastaan Andy oli osannut jo tytön osaavan oikean vastauksen, joten tämän ei olisi pitänyt tulla mitenkään yllätyksenä.
"Kiitos", Andy hoki muutaman kerran taivasta kohti kädet ristissä rukouksen kaltaisesti Celian lopetettua ja sai muutaman oppilaan nauramaan pelleilylleen. Mies nosti liitunsa jälleen ja alkoi nopeasti kirjoittamaan psyykkisiä häiriöitä ylös taululle.
"Käymme sitten myöhemmin psyykkisiä häiriöitä paremmin läpi", hän lisäsi varmuuden vuoksi, jos joku ei olisi vieläkään tiennyt perusasioita tässä vaiheessa. Tämä kyseinen ryhmä oli niin eritasoinen, ettei hän voinut oikein luottaa kaikkien edes tietävän mikä psyykottinen sairaus oli tai sekoittavan sen psyykkisten sairauksien kanssa. Andy oli korjannut liian monta ainetta, joissa kyseinen virhe oltiin tehty.
"Kuten neiti Hammond meille ystävällisesti kertoi, kyse voi olla myös kokeilun halusta. Tämän jälkeen viiltely voi olla varsin addiktoivaa. Kipuaistimus saa aivot vapauttamaan sressihormoneita, joten keho siirtyy valmiustilaan samalla tavalla kuin minkä tahansa vaaran uhatessa. Mutta valmiustilassa oleminen rasittaa kehoa ja keho pyrkii automaattisesti pääsemään pois valmiustilasta, jolloin se vapauttaa addiktoivia hormoneita, kuten endorfiinia. Koska suurin osa teistä on alaikäisiä, ette tietenkään tiedä omasta kokemuksesta, mutta endorfiinilla on hyvin samankaltainen vaikutus kuin alkoholilla ja nikotiinilla", Andy luennoi ja kirjoitti tiivistetysti sanojensa sisällön viivan toiselle puolelle. Tässä vaiheessa professori vilkaisi kuitenkin seinäkelloaan ja huokaisi huomatessaan tunnin olevan loppumaisillaan.
"Siinä taisi olla kaikki tältä päivältä, mutta ennen kuin pakkaatte niin kuunnelkaa vielä tehtävänanto kotitehtävästä", Andy ilmoitti luokalleen, joka huokaisi sydän särkyneenä yhteen ääneen, kun puhe tuli kotitehtävistä.
"Tahdon jokaiselta sanotaanko sivun esseen pohtielman, miksi joku käyttäytyy itsetuhoisesti. Palautus ylihuomenna ja kyllä, te kaikki ehditte kirjoittamaan kahdessa päivässä sivun verran. Jopa sinä McDowell", Andy huomautti ja virnisti pojalle, joka voihkaisi teatraalisesti käsi sydämen päällä.
"Jos on kysyttävää esseestä niin jääkä nyt tunnin jälkeen selvittämään ongelmanne", professori huusi vielä lähtöä tekevän luokan metelin yli ja pakeni sitten turvaan pöytänsä taakse. Andy istui tuolille ensimmäistä kertaa tunnin aikana ja huokaisi, kun sai lepuuttaa jalkojaan. Tunnin seisominen ei tehnyt kovin hyvää. Wilson vilkaisi tuntipäiväkirjaansa ja tiesi, että hänen pitäisi kirjoittaa muistiin mihin kohtaa jäätiin, mutta hän tyytyi katselemaan lähteviä oppilaita ja vastailemaan hyvästeihin.

[Agitha]

Celia merkitsi ylös kotitehtävän, jonka opettaja heille antoi. Häntä se ei häirinnyt, sivun esseen hän kirjoittaisi nopeasti, etenkin kun aihe oli hänelle tuttu.
Celia nousi ylös, ja pakkasi muistiinpanovälineet ja kirjansa mustaan koululaukkuunsa. Hän mietti jo nyt, mitä kirjoittaisi. Kirjoittaisiko hän hyvin akateemisen tekstin, vai tekisikö hän paremman vaikutuksen "omakohtaisilla kokemuksilla" (hän käyttäytyisi tietysti ikään kuin kirjoittaisi jostakin tutustaan)? Professori Wilson vaikutti aika rennolta, joten hän saattaisi arvostaa vähemmän kaavamaista esseetä, mutta toisaalta opettaja osasi asiansa hyvin, ja kunnioittaisi asiantuntevaa akateemistäkin tekstiä.
Celia mutristeli suutaan mietteissään, mutta ei osannut päättää. Hän huomasi, että hän oli paljon muita hitaampi pakkaamaan, ja melkein koko luokka oli jo tyhjentynyt kun hän sai kirjansa laukkuun. Ehkä hän voisi saman tien mennä kysymään professori Wilsonin mielipidettä asiaan...
Celia pakkasi vielä hitaammin, ja odotti, että viimeiset oppilaat (kikatteleva kolmen tytön ryhmä) lähtivät pois. Sitten hän asteli professori Wilsonin luokse opettajapöydän luokse.
"Tuota... Minulla olisi kysyttävää esseestä", Celia sanoi hymyillen. "En osaa päättää, kirjoittaisiko akateemisen vai omakohtaisen tekstin. Minulla on ystävä, jolla on viiltelyongelma, ja olen auttanut häntä parantumaan siitä, joten minulla on jonkin verran omaa kokemusta. Sopiiko sellaisen tekstin kirjoittaminen, jos muistan lisätä siihen myös faktoja?"
Celia hymyili kuin enkeli, ja haroi ajatuksissaan hiuksiaan. Tänään hänen hiuksensa olivat poikkeuksellisesti vapaina, vaikka yleensä hän piti niitä ponihännällä käytännöllisyyssyistä. Kiharat hiukset takkuuntuivat helposti, mutta Celia oli halunnut näyttää sievältä.

[Hass]

Andy ei voinut olla virnuilematta, kun kolmen tytön ryhmä hidasteli aikaissaan lähteä ja yritti peittää ilmeilyään katsomalla kattoa ja puristamalla huulensa lujaa kiinni, jottei olisi alkanut nauramaan teinityttöjen hormonien riemuvoitolle. Tilanne oli surkuhupaisa, sillä kukaan kolmesta ei edes saanut kerättyä rohkeutta tulla puhumaan. Andy oli surkea parisuhteissa, mutta jopa hän olisi keksinyt jonkin puheenaiheen jolla olisi voinut aloittaa keskustelun. Lopulta tytöt katosivat käytävän puolelle ja jättivät professori-raukan rauhaan. Andy otti mahonkisen tuolin käsinojista kiinni nostaakseen itsensä ylös, mutta vasta nyt hän huomasi Hammondin olevan vielä luokassa.
"Ai hei, neiti Hammond. En huomannutkaan sinua", Andy virnisti poikamaisesti pikku enkelille, joka seisoi hänen pöytänsä edestä. Hän piti Celiasta, Celia oli jotenkin virkistävän erilainen ja hänen aurinkoisuutensa piristi päivää. Hymy hiukan laantui, kun Celia kysyi kysymyksensä ja Andy antoi käsiensä rentoutua ja nojasi sitten tuolinsa selkänojaan miettiessään vastausta.

"Sinulla on siis tiedossa miksi tämä - ystäväsi - aloitti viiltelyn? Onko kyseessä pelkkä arvaus vai faktatieto?" Andy kysyi selvittääkseen asiaa hiukan enemmän. Wilson kyllä tiesi jo mikä hänen vastauksensa tulisi olemaan, mutta ei hänkään kaivannut ihan hatusta temmattuja itkutarinoita, kuin koira kuoli ja isä petti äitiä puutarhurin kanssa.

"Tehdään sopimus. Kirjoitat ystäväsi kokemuksista, kunhan pidät tietyllä tapaa objektiivisen näkökulman. Et saa siloitella tosiasioita tai liioitella ystäväsi eduksi, vaan kirjoitat tapauskohtaisen selosteen ja diagnoosi-tyyppisen esseen", Andy ehdotti ja nojasi kyynärpäillä pöytäänsä, välittämättä siitä, että ryttäsi yhden monista papereistaan, jota kanniskeli mukanaan tunneilla. Andy katseli tiiviisti Celiaa, eikä edes yrittänyt peittää tarkkailuaan.

[Agitha]

"Tiedän suunnilleen, tai ainakin osaan arvata aika hyvin", Celia vastasi reippaasti.
Hän oli kertonut saman tarinan viiltelevästä ystävästä useaan otteeseen. Hän oli tehnyt aiemminkin esseitä samasta aiheesta, ja kerran oli tullut puheeksi Celian tapa kirjoittaa asiasta hyvin omakohtaisesti. Hän olisi ollut pulassa, jos hän ei olisi silloin keksinyt tätä läheistä ystävää, jolla hän selitti kaiken aina kiinnostuksestaan aiheeseesta asiantunteviin esseisiin.
"Ymmärrän", Celia sanoi kuultuaan opettajan ohjeet. Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta jäi miettimään, kuinka objektiivinen esseen pitäisi olla. Jollain tasolla Celia tiedosti, että hän ei osannut arvioida omaa ongelmaansa kovin objektiivisesti, vaikkei hän itse sitä tajunnutkaan. Jos hän olisi osannut, hän olisi varmasti jo hakenut itselleen apua.
Celia käännähti ympäri niin, että laukku hänen olallaan heilahti, tarkoituksenaan kysyä opettajalta, mitä tämä tarkoitti objektiivisuudella. Laukku lipsahti hänen olaltaan, ja putosi lattialle. Ilmeisesti Celia oli sulkenut laukun huolimattomasti (tai ei ollut sulkenut sitä ollenkaan), ja laukussa olleet tavarat levisivät lattialle.
"Hupsista", Celia sanoi, ja onnistui edelleen kuulostamaan reippaalta, vaikka hän inhosi tavaroiden keräämistä. Hän kyykistyi lattialle, ja rupesi järjestelemään lattialle levinneitä muistiinpanojaan. Myös hänen penaalinsa oli liukunut lattialle. Kun hän tarttui siihen, sivutaskuun piilotettu mattoveitsi pisti häntä käteen. Ilmeisesti se oli puhkaissut reiän täyteen ahdettuun penaaliin. Ennen kuin Celia ehti tajuta mikä häntä pisti, hän irrotti otteensa penaalista ja älähti. Sormesta ei tullut verta, mutta siihen jäi naarmu.

[Hass]

Andy alkoi itseasiassa innostua jo Celian esseeprojektista. Siitä voisi tulla ihan mielenkiintoista luettavaa! Jotain vaihtelua suoraan oppikirjoista kopioituihin esseihin, joita pyrittiin pidentämään suurella fontilla. Been there, done that. Andy itse oli aina kirjoittanut innostuneena kolmesivua yli määrätyn pituuden psykologian esseitään, mutta ymmärsi hyvin niitä, jotka eivät vain olleet kiinnostuneet psykologiasta. Asia oli vähän samankaltainen kuin Andyn ja maantiedon suhde toisiinsa. Se ei ollut kovin hyvä.
"Odotan innolla", Andy totesi Celialle ja nyökkäsi hyvästiksi tytön kääntyessä pois. Hän oli jo aikoissa nousta ylös pyyhkimään liitutaulun valmiiksi seuraavaa tuntia varten, kun tömähdys havahdutti Andyn ajatuksistaan nykyhetkeen. Hän katsoi hetken kulmat kurtussa ympärilleen, mutta huomasi sitten Celian maassa keräämässä levinnyttä omaisuuttaan. Sen enempiä miettimättä Andy harppasi pöydän ympäri ja polvistui toisen polvensa varaan auttamaan tavaroiden keräämisessä. Professori kumartui noukkimaan kansion välistä pudonneita papereita ja tahattomasti huomasi niiden olevan muistiinpanoja tunneilta. Sentään joku kirjoitti yhtä ylös asioita, Andy helpottui. Celian käsiala oli selkeää ja - no tyttömäistä.

Celia äännähti äkisti ja Andy nosti salamana katseensa pudonneista papereistaan huolestuneena. Hän näki Hammondin pitelevän sormeaan, johon selvästikin sattunut. Andy antoi katseensa kiertää tavaroissa, mutta ei nähnyt mitään erikoista. Hän otti huolestuneena penaalin käteensä, jota Celia oli ollut nostamassa, kun valo välkähti metallia vasten. Kaikki jäljet äskeisistä hymyistä olivat pyyhkiytyneet tässä vaiheessa Andyn kasvoilta, kun hän varovasti penaalin ja punnitsi kädessään mattoveistä. Sanomatta sanaakaan Andy nousi seisomaan ja käveli luokan ovelle, joka oli jäänyt sepposen selälleen viimeksi lähteneiden oppilaiden jälkeen. Wilson sulki oven ja katsoi, että se meni lukkoon, jonka jälkeen palasi Celian luokse. Hän viittasi tyttöä nousemaan ja osoitti sanaakaan sanomatta eturivin pulpettia.
"Minä todella toivon, että harrastat askartelua tai näyttämörekvisiitan nikkarointia."

[Agitha]

Celialla kesti hetki tajuta, mikä häntä oli raapaissut. Kun hän sen tajusi, oli jo liian myöhäistä. Professori Wilson oli jo ottanut penaalin, ja tutki sitä. Celia tajusi saman tien, että veitsi oli puhkaissut itselleen tien ulos kangaspenaalista, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei voinut muuta kuin toivoa, että professori ei huomaisi veistä.
Toivo oli turha, sillä veitsi pilkotti selvästi ulos penaalissa olevasta reiästä. Pian professorikin huomasi sen, ja otti veitsen ulos penaalista. Hän näytti vakavalta. Ilmeisesti veitsien kuljettaminen penaalissa ei ollut kovin hyvä juttu. Koulun säännöt varmaan kielsivät teräaseet...
Mitään sanomatta opettaja nousi, otti veitsen mukaansa, ja lukitsi luokan oven. Sitten hän viittoi Celian istumaan eturivin pulpettiin. Celia totteli kuuliaisesti, ja mietti, minkälaisen saarnan hän saisi. Toivottavasti hän ei saisi tästä hyvästä jälki-istuntoa...
Hän istuutui opettajan osoittamaan pulpettiin, ja yritti näyttää mahdollisimman rehelliseltä ja viattomalta.
"Minun täytyy sanoa, että en", Celia myönsi, ja hymyili vähän hermostuneesti. "Mutta tarvitsen tuota aina välillä, koska minulla ei ole saksia." Hän kohautti olkapäitään, ja katsoi opettajaa silmiin.
No, Celia tarvisti veistään usein, ja hänellä ei ollut saksia, joten oikeastaan hän puhui totta.
"Olen pahoillani tuosta, voin hankkiutua siitä eroon, jos se on vastoin koulun sääntöjä", Celia vakuutti sitten. Ei hän arvokasta veistään pois heittäisi, mutta ainakin hän lakkaisi säilyttämästä sitä penaalissaan. Se oli ollut huono idean alun alkaenkin.

[Hass]

"Kyllä, koulun säännöt kieltävät teräaseet", Andy ilmoitti ja ojensi veitsen kuitenkin takaisin. Tehtyään tämän mies palasi nojaamaan opettajanpöytään ja risti käsivartensa piilottaen kämmenensä kainaloihinsa. Hän sulki silmänsä kerätäkseen ajatuksensa, sillä nyt kaikki tuntui vain pyörivän ympyrää. Pitkähihaiset paidat, peittävät sukkahousut, faktatieto henkisistä syistä, viiltelevä tuttava, veitsi... Andy piti silmänsä kiinni vieläkin, vaikka alkoikin puhua.

"Tiesitkö, että ihmisen valehdellessa, kasvoille tulee todella lyhyeksi hetkeksi niin kutsuttu mikroilme. Esimerkiksi jos ihminen valehtelee pitävänsä jostakin, mikroilmeessä hän nyrpistää nenäänsä. Vain kaikista taitavimmat valehtelijat eivät näytä mikroilmeitä ja vain koulutetut ihmiset näkevät ne. Minä olen koulutettu henkilö", Andy puhui rauhallisella äänellä aivan kuin olisi selittänyt niinkin yksinkertaista asiaa kuin alkukantaisia defenssikeinoja. Hän avasi silmänsä ja katsoi merkitsevästi Celiaan, ikään kuin kertoakseen näkevänsä hänen puheidensa lävitse. Andy yritti itsekin selvittää mikä olisi paras tapa suhtautua tähän. Hän tiesi, ettei kaikkiin tapauksiin yleistettävää hoitoa ollut. Andy ei ollut koulutettu psykoterapeutti tai psykiatri. Mutta ei hän voinut Celian olla ongelmansa kanssa. Andy oli kuullut kauhutarinoita, miten viiltelyn yleensä oletettiin olevan vain huomion hakemista ja kapinointia vanhempia vastaan. Ehkä se joskus olikin, mutta aina välillä se johtui paljon vaikeammista asioista.
"Täällä on aika kuuma, eikö olekin? Ilmastointi on reistaillut viimeaikoina eikä huoltomiehet ole vielä saaneet korjattua sitä. Taidat ollakin aika vilukissa, jos tarvitset pitkää vaatetta tässä kelissä", Sam yritti pitää äänensä kevyenä ja huolettomana.

[Agitha]

Celia nyökkäsi, ja otti vastaan professori Wilsonin ojentaman veitsen. Hän jätti sen pulpetille eteensä, sillä arveli vaikuttavansa epäilyttävältä, jos piilottaisi sen heti takaisin laukkuunsa tai hameensa taskuun.
Hän odotti puhuttelua, mutta kun opettaja viimein avasi suunsa, hän puhui jostakin ihan asiaan liittymättömästä. Celia katseli häntä vähän ymmällään, ja puisteli sitten päätään. Ei hän ollut tiennyt, mutta uusi tieto oli mielenkiintoinen, ja mitä todennäköisimmin piti paikkansa, jos professori Wilson niin sanoi. Mutta miten se liittyi teräaseisiin? Yrittikö opettaja keventää tunnelmaa? Vai epäilikö hän Celiaa valehtelemisesta?
Professori loi häneen merkitsevän katseen, ja sai Celian kääntämään katseensa muualle. Nyt Celia oli melko varma, että opettaja epäili häntä valehtelemisesta. Mutta Celiahan ei ollut valehdellut! Hän oli kertonut totuuden. Hän tarvitsi veistä, eikä hänellä ollut saksia.
Jostain syystä hänellä oli sellainen olo, kuin häntä olisi juuri huijattu jotenkin. Celia katsoi opettajaa taas, nyt hieman varautuneempana.
Ja sitten opettaja vaihtoi taas puheenaihetta. Kun Celia tajusi, että he puhuivat säästä ja lämpötilasta, hän rentoutui taas vähän.
"Nyt on ollut lämmin kesä, ja ilmeisesti helteet jatkuvat nyt syksylläkin", hän vastasi iloisesti. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja ulkona oli melkein 20 astetta lämmintä.
Celiakin oli huomannut, että ilmastointi reistaili. Hän jos joku huomasi sellaiset asiat.
"Niin taidan vähän olla", hän vastas pirteästi, kun opettaja huomautti hänen pitkähihaisista vaatteistaan. Oikeastaan Celialla oli kuuma, etenkin nyt kun aurinko paistoi luokkaan, mutta hän arveli, että olisi paras myötäillä.
Celiaa alkoi taas epäilyttää. Oliko mahdollista, että opettaja otti tahallaan puheeksi aiheita, jotka sivusivat Celian ongelmia? Jos oli, niin miten? Celian täytyi olla vain vainoharhainen. Professori Wilsonilla oli tapana antaa tietoiskuja, ja kuuman sään päivitteleminen nyt ainakin oli normaalia käytöstä.

[Hass]

Andyn teki mieli repiä hiuksiaan, mutta hän sai kuitenkin pysäytettyä itsensä ajoissa. Hän yritti sysätä syrjään tunteensa ja keskittyä ammatti-Andyyn. Siihen nerokkaaseen ammattilaiseen, joka tietäisi mitä tehdä automaattisesti. Enemmän kuin mitään, hän kuitenkin tunsi olonsa turhautuneeksi. Hän tiesi tarkalleen mitä pitäisi tehdä, mutta nyt sen kaiken siirtäminen teoiksi osoittautui vaikeaksi. Andy huokaisi äänettömästi ja veti syvään henkeä sen jälkeen.
"Niin, oikea intiaanikesä", hän myönsi nyökytellen päätään:
"Voi ainoastaan toivoa, että näin hyvät säät jatkuvat vielä pitkään. Ei se olisi varmaan sinullekaan kovin helppoa, että tulee vielä kylmempi. Voi vielä vaatteet loppua kesken, jos nyt jo käytät pitkähihaisia!"

Wilson nojasi taaksepäin pöydällään ottaen tukea käsillään ja tarkasteli tarkkana mitä Celia teki. Tuntui vaikea uskoa, että niin aurinkoiselta näyttävällä tytöllä olisi sen sortin ongelmia, että paras ratkaisu löytyisi jostakin sellaisesta kuin viiltely. Kumma kyllä se ei muuttanut silti Andyn käsitystä Celiasta, se vain teki hänestä enemmän ihmisen. Jotenkin aidomman. Ei kukaan voinut olla täydellinen, se nyt oli selvä asia. Oli oikeastaan mielekästä, ettei nyt tyttö ei ollut pelkkä kaunis kuori, vaan hänelläkin oli ongelmia. Se ei ollut ehkä kovin hilpeä ajattelumalli, mutta sen avulla Andy sai korjattuaan suhtaumistaan, joka taas sai hänet ajattelemaan selkeämmin.
"En voi sille mitään, mutta minun alkaa tekemään aina näin kuumina päivinä mieli jäätelöä. Aivan kuin olisin alkoholisti tai tupakoitsija, minullle tulee pakonomainen tarve ihan huomaamattani. Tiedätkö mitä tarkoitan, sellaista riippuvuutta? Jäätelö vain tuntuu parantavan päivän, varsinkin jos on liian kuuma", Andy puheli pienesti hymyillen ja huokaisi kaihoisasti, sillä hänen oli todella alkanut tekemään mieli vanhanajan vanilja-jäätelöä. Ehkä se voisi nytkin viedä kaikki murheet pois, niin kuin opiskeluaikoina, jolloin Andrew oli syönyt jäätelöä jokaisena tenttiviikkona litrakaupalla.

"Haluaisitko kertoa, kuinka kauan olet viillellyt itseäsi?" Andy kysyi arvaamatta lyhyen tauon jälkeen samalla rauhallisella äänensävyllä, kuin oli puhunut koko ajan. Eikä kysymyksen sisältöä voinut päätellä ollenkaan hänen äänestään, joka pysyi normaalin tasapaksuna.

[Agitha]

Celia hymyili opettajalle, mutta oli nyt vähän varautuneempi. Opettajan täytyi vain vitsailla ja puhua lämpimikseen, joten hän päätti, että vastaisi samalla tavalla.
"Voi olla", hän sanoi iloisesti. "Mutta kuuluuhan koulupukuun takki, ja kun ilmastointi saadaan kuntoon, sisälläkin on varmaan ihan lämmin. Enköhän minä pärjää!"
Celia oli hetken hiljaa, ja alkoi jo miettiä, milloin hän pääsisi pois. Halusiko opettaja vain rupatella hänen kanssaan? Vai tutkiskeliko opettaja häntä, esimerkiksi sen varalta, ettei hänellä ollut ollut pahat mielessään veitsen kanssa? Kaiken varalta olisi varmaan parasta olla mahdollisimman miellyttävä ja ystävällinen, ja vakuuttaa opettaja siitä, että yhdestä mattoveitsestä huolimatta Celia oli mallioppilas.
Hän käänsi katseensa pöydällä olevaan veitseen. Siinä oli sisään vedettävä terä, ja kelta-musta kahva. Hän oli vienyt sen isänsä työkalupakista, jota isä ei ollut koskaan käyttänyt.
Sitten opettaja alkoi puhua jäätelöstä, ja palautti Celian ajatukset nykyhetkeen.
"Tiedän mitä tarkoitat", Celia vastasi hymyillen. "Pidän jäätelöstä, etenkin jos on kuuma." Hän ei tosin kokenut jäätelöä kohtaan samanlaista intohimoista riippuvuutta, kuin professori Wilson sanoi kokevansa.
He hiljenivät taas lyhyeksi hetkeksi, ja sitten opettaja kysyi suoraan jotain, mikä sai Celian kalpenemaan hetkeksi. Kun hän tajusi näyttävänsä yllättyneeltä, hän korjasi ilmeensä heti, ja hymyili vähän. Tällä kertaa hymy oli kuitenkin jo selvästi vaivaantunut.
"En..." hän vastasi. "Tai siis en viiltele."
Celia arveli kuulostavansa melko tyyneltä, joskin yllättyneeltä. Tosin sellainen oli varmasti normaalia, kun opettaja yllättäen esitti tuollaisen kysymyksen. Tiesiko opettaja jotain? Miten se oli mahdollista? Oliko Ephram kertonut? Celia ei ollut omasta mielestään tehnyt mitään epäilyttävää. Vai oliko kyse taas jostakin professori Wilsonin satunnaisesta kysymyksestä? Outo aihe small talkille viiltely ainakin oli.
"Voinko jo mennä?" Celia kysyi sitten. "Voin jättää veitsen tänne, jos se helpottaa tilannetta."
Niin hän voisikin, hän keksisi helposti jotain muuta. Olennaisinta oli kuitenkin päästä pois, ennen kuin opettaja esittäisi lisää kysymyksiä arasta aiheesta.

[Hass]

"Tiesitkö, että valmistuin 20-vuotiaana psykologiksi?" Andy kysyi hymyillen, ehkä hiukan teennäisesti, mutta hymyilipä kumminkin.
"En nyt kerro tätä vain leveilläkseni. Yksi väitöskirjani valvojista kysyi minulta, mitä se kertoi Andrew Wilsonista. Minä vastasin, että Andrew Wilson ei ole tyhmä. Minä en ole tyhmä, neiti Hammond, vaikka siltä se ehkä voi joskus vaikuttaa", professori huokaisi väsyneesti ja hieroi silmiään, kunnes asetti kätensä pöytänsä reunalle. Häntä oli äkisti alkanut väsyttämään.

"Me voimme tehdä tämän helpolla tai vaikealla tavalla", Andy huomautti ja heilutti jalkojaan pikkulapsen tavoin istuessaan opettajanpöydällä.
"Vaikea tapa sisältää minut pyytämässä terveydenhoitajaa tekemään sinulle perusteellinen terveystarkastus. Helpolla tavalla sinä lopetat minulle valehtelemisen ja kerrot miksi minä en ilmoita sinusta suoraan rehtorille ja alat tekemään yhteistyötä", Andy ilmoitti, mutta ei ollut vieläkään vetänyt peliin opettajan auktoriteettia. Andylla nyt ei ollut kovin paljon uskottavuutta piinkovana rautakourana, mutta hän ei suostuisi katsomaan sivusta tuollaista toimintaa. Hän oli mielellään se hauska ja lähes kaverina pidetty opettaja, mutta hän oli ennen kaikkia opettaja, ei ystävä.
"Minulla ei ole oikeuksia pitää sinua täällä vasten tahtoasi, neiti Hammond. Pidä veitsesi, sellaisen löytäisi muutenkin liian helposti ja minä en sillä mitään tee. Sinulla on viikko aikaa antaa vastaukseksi ja, neiti Hammond, odotan esseetäsi innolla", Andy huomautti ja nousi seisomaan.

[Agitha]

Professori Wilson ilmoitti, ettei hän ollut tyhmä. Celia nyökkäsi kuuliaisesti, ja pelko hänen sisällään kasvoi. Hän toivoi, ettei hänen pelkonsa ollut aiheellinen, vaikka vaikuttikin siltä, että professori oli erittäin varma asiasta. Oli silti mahdollisuus, että se oli vain yksi temppu saada Celia myöntämään asia. Jos hän olisi yhtä itsevarma, hänen sanansa saattaisi riittää.
Celia ei näyttänyt ulospäin, että professorin uhkaukset huolestuttivat häntä. Aikuiset eivät koskaan toteuttaneet uhkauksiaan. Opettaja peruisi sanansa jos Celia olisi tarpeeksi vahva.
"Mutta minä en valehtele", Celia sanoi, ja katsoi professori Wilsonia suurilla ruskeilla silmillään. Hän muistutti koiranpentua tai enkeliä. "En ymmärrä miksi te epäilette sellaista. Suostun kyllä ruumiintarkastukseen, mutta eikö se teistäkin ole vähän turhaa? Eikö sellainen aiheuta turhaa hämminkiä?"
Celia pisti parastaan. Vuosien aikana hän oli muuttunut taitavaksi valehtelijaksi, ja viatonta hän näytteli erityisen hyvin. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta silmät suuret ja rehelliset.
Vaikka opettajan puheista olisi voinut päätellä, että Celia voisi mennä, hän ei liikahtanutkaan. Hän piti käsiään edelleen pulpetilla, eikä koskenutkaan veitseen. Olisi tärkeää saada opettaja uskomaan häntä, sillä Celia oli aikeissa luistaa vuosittaisesta terveystarkastuksesta. Jos hänellä ei olisi professori Wilsonin luottamusta puolellaan, se vaikuttaisi varmasti hyvin epäilyttävältä.
Vakavana Celia nousi ylös, ja asteli opettajan eteen. Hän käänsi käsiään niin, että ranteet tulivat esiin. Ne olivat ainut paikka, johon hän ei ollut viiltänyt. Nostamalla hihaansa vain viisi senttiä hän paljastaisi ensimmäiset viiltonsa.
"Ranteiden viiltäminen on yleisintä, eikö totta?" Celia sanoi, ja katsoi professoria. Hän oli kuunnellut tunnilla. "Minun ranteissani ei ole naarmun naarmua."
Hän tiesi ottavansa suuren riskin, mutta hän katsoi huolella, etteivät hihat liukuneet ylös milliäkään. Näyttäminen oli ainut tapa saada opettaja täysin vakuuttuneeksi, mutta Celia ei voinut paljastaa liikaa. Sillä olisi päinvastainen vaikutus.