Meille, teille vai eri teille?

[Agitha]

//Voi hitsit, just ku ois tullu hyvä kohta... : D : D//

Lily saattoi melkein kuulla pinnojen napsahtelevan Cassin mielessä. Oliko niitä seitsemän? Niin hän oli laskevinaan. Ainakin seitsemännen kohdalla Cass ponkaisi seisomaan. Lily katsoi hänen yllättyneenä, ja oli melko varma, että Cass ryhtyisi karjumaan tai hyökkäisi hänen kurkkuunsa kiinni. Yllättävää kyllä, hän kuulosti melkein rauhalliselta kysyessään, eikö Lily jättänyt hänelle vaihtoehtoja. Mitä vaihtoehtoja? Jatkaa valehtelua? Kyllähän hänellä sekin mahdollisuus vielä oli, vaikka Lily tiesikin totuuden. Lily ei ollut juoruilevaa tyyppiä.
"Maailmassa ei ole muuta pakkoa, kuin syntyä ja kuolla", hän totesi kuitenkin sovittelevasti. Cassillahan oli ääretön määrä erilaisia mahdollisuuksia, toiset toisia todennäköisempiä, mutta ehkä nyt ei ollut hyvä hetki heittäytyä syvälliseksi.
Ennen kuin Lily ehti vastata muuta, Cass oli kiskaissut hänet käsivarresta seisomaan, ja vetäissyt lähelleen. Lily oli fyysisesti melkoisen heiveröinen, ja vaikka hän mielellään olisi ollut vahva, hänen oli yleensä turha edes yrittää tapella vastaan. Tosin vaikka hän olisi pyristellytkin, tuskin hänestä olisi ollut kauheasti vastusta Cassille.
Pian poika jo mutisi jotain hänen niskaansa vasten, ja piti lujasti otteessaan. Se sai kylmät väristykset kulkemaan pitkin Lilyn selkää ilman mitään järkevää syytä. Hän yritti kuitenkin pysyä tyynenä.
Cass on homo, ja hän vain yrittää todistella muuta. Hän ei oikeasti aio yrittää mitään kummallista.
Cassin kysymykseen Lily ei vastannut mitään, mutta nielaisi hiljaa. Hän tuijotti kirjahyllyä edessään, ja laski sekunteja. Cass ei menisi tämän pidemmälle, joten jos Lily seisoisi rauhallisesti paikallaan, hän saisi Cassin tunnustamaan.
Lily ei kuitenkaan saanut koskaan tietää, oliko Cass tosissaan vai ei, sillä hän kuuli jonkun ihastelevan kaunista säätä heidän vieressään. Hän käänsi katseensa paikalle tulleeseen poikaan, eikä voinut olla ihmettelemättä elämän ironiaa tunnistaessaan pojan Jocey Greenwoodiksi.
Lily päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen, ja riuhtaisi itsensä irti Cassin otteesta. Jocey paljastaisi totuuden. Tai oikeastaan Joceyn paikallaolo.

[loveliina]

Cassie odotti Lilyn vastaavan tälle, murtuvan henkiseen paineeseen. Tyttöhän oli neitsyt, täysin kokematon. Ei tämä tosissaan riskeeraisi jotain niin arvokasta ollakseen oikeassa. Eihän? Sekunnit venyivät eikä Cassie osannut tehdä muuta, kuin olla paikallaan Lilyn tavoin.
Koko tilanteen laukaisi kova pamaus, koulunlaukun iskeytyessä pöytää vasten sekä kommentti kauniista päivästä. Cassien leuka loksahti auki, tuo ääni. Se ei voinut kertakaikkiaan olla... Poika nosti päänsä ja näki, kenet muunkaan, kuin Joceyn istumassa siinä suhteellisen lähellä, hymyilemässä näylle.
Ei helvetti. Olihan se nyt näin pienessä koulussa todennäköisempää törmätä toiseen vaikka päivittäin, vielä sattumalta, mutta mikä ihme siinä piti olla, että sen täytyi olla aina pahimpaan mahdolliseen aikaan. Päästäen irti Lilystä rivakkaan Cassie astui askeleen kaksi takaperin kasvoillaan epätoivoisen nurkkaan-ahdettu ilme.
Nyt, juuri nyt, täytyi sanoa jotain. Ratkaisevaa. Maailmaa mullistavaa.

"Tää ei oo sitä miltä tää näyttää", oli ensimmäinen asia minkä Cass sai suustaan ulos. Poika ei tiennyt miltä tilanne tarkkaan ottaen näytti, muttei se hyvältäkään voinut näyttää. Cassie katsoi Joceyhyn anelevasti, mutta tajusi sitten tytön, jolle oli juuri yrittänyt parhaansa mukaan todistaa seksuaalisuuttaan. Äh. Olisiko pojan myönnettävä tuon edessä tämän olleen oikeassa. Eikö olisi mitään keinoa selviytyä voittajana, kummankin ihmisen silmissä? Nyt se ainakin vaikutti mahdottomalta.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Cassie ei keksinyt paljoa sanottavaa.
"Jocey, tässä on Lily", esittelykö? No joo, olihan se kohteliasta, nyt kaikki tunsivat kaikki, mutta ei se tilannetta auttanut eteenpäin lainkaan. Cassie oli äärimmäisen hermostunut ja tuskissaan. Tämä käänteli katsettaan Lilystä Joceyhyn, Joceystä Lilyyn osaamatta sanoa mitään. Jos tämä keksisi hätävalheen esimerkiksi näytelmästä jota kaksikko oli harjoittelemassa, Lily ei tasan leikkisi mukana. Joten valheet eivät myöskään auttaisi, niin kauan kun ne tarvitsivat Lilyn ja Cassien yhteistyön onnistuakseen.
"Tota. Me tehtiin bilsan... Tai siis etittiin tietoa hermafrodiiteistä.. Ja sit.. Tota", tämä yritti selittää muttei saanut sanoja ulos suusta. 'En halunnut myöntää pitäväni pojista, joten päädyin todistamaan ''heterouttani'' ehdotuksella seksistä'? Jokin siinä sai lauseen kuulostamaan siltä, ettei sitä kannattanut ääneen sanoa.

Olisikohan Lily hiljaa siitä, mitä Cass oli itsessään kieltänyt jos poika nyt kääntäisi kelkkansa ja vakuuttelisi Joceyn olevan tämän ainoa? Se nyt tässä olisi edessä muutenkin, suostui Lily pitämään päänsä kiinni tai ei.
Astuen muutaman epävarman askeleen kohti Joceytä Cassie nielaisi. Rauhoitu, rauhoitu, tämä ajatteli. Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Jocey jättäisi hänet?
No se kyllä kuulosti pahalta. Ja olisikin sitä.
"Jocey... Mä en tunne yhtään mitään tota tyttöö kohti. Mä yritin vaan todistaa mun pointtia. Se meni vähän liian pitkälle", tämä sanoi anellen silmillään anteeksiantoa. Eiköhän jo tässä vaiheessa niin fiksu tyttö kuin Lily olisi tajunnut, miksi Cassien piti pyytää anteeksi. Ja tämä toivon mukaan tajuaisi myös olla hiljaa, jos ei halunnut sabotoida kaikkea, mistä Cassie osasi välittää juuri sillä hetkellä. Pojan naama oli vakava, hieman ahdistunut.

[Darcy]

Jocey kohotti toista kulmaansa kysyvästi, kun Cassie päästi otteensa vieressään olevasta tytöstä irti ja astahti taaksepäin. Reaktio näytti lähinnä siltä, kuin tämä olisi saanut sähköiskun. Kasvoja koristanut mairea hymy vaihtui hieman tavanomaisempaan, jopa kiusoittelevaan. Ai ei ollut sitä miltä näyttää? Voi Cass, tuon ainaisen kliseen hän oli kuullut ihan liian monta kertaa uskoakseen siihen enää sinisilmäisesti. Aneleva ilme ei tepsinyt tällä kertaa. Piinaavan hiljaisuuden vallitessa Jocey istuutui yhdelle vapaalle tuolille pöydän ääreen ja nosti jalkansa toiselle tuolille, ilmeisesti sille, jolla Cass oli istunut ennen kuin oli päättänyt käydä viattomaan tyttöön käsiksi. Tyttöön, jonka nimi oli Lily.
Jocey soi tytölle hymyn, ei lainkaan inhoavaa tai ärtynyttä, vaan ihan aidon ja nätin hymyn. Tilanteen pilasi Cassien epämääräinen sönkötys jostain bilsan työstä, hermafrodiiteistä ja jostain yhtä älykkäästä. Kääntymättä edes katsomaan selityksensä kanssa taistelevaa poikaa, Jocey heilautti kättään ilmassa kärsimättömästi.
"Äh, naama umpeen Cass", hän puhahti, "kyllä minä näin mitä sinä teit, on minulla sentään silmät vielä päässä, luojan kiitos."

Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta päästää toista pinteestä ja lyödä juttua villaisella.
"Lähentelikö tuo sinua?", Jocey kysäisi uteliaasti Lilyltä. "Älä huoli, se tekee sitä usein, minullekin. Yrittää todistaa jotain."
Hän heitti tytölle osaan ottavan katseen ja kallisti hieman päätään, ristien kädet syliinsä. Cass luikerrelkoot tilanteesta irti miten itse parhaaksi näki, sillä ilmeisesti toinen oli jälleen kerran yrittänyt vakuuttaa olevansa pesunkestävä hetero. Ja lilyn käytöksestä ja ilmeestä päätellen tyttö ei ollut lähtenyt tähän viimeiseen kohtaukseen mukaan aivan täysin omasta halustaan, joten Joceylta ei herunut Cassielle yhtään sääliä. Muiden yksityisyyttä ja omaa tilaa piti kunnioittaa, jestas sentään, eikä käydä päälle kuin kiimainen sonni. Tosin jos häneltä kysyttiin, Cass tuskin olisi saanut tilannetta vietyä pidemmälle: Jocey voisi jälleen kerran syödä hattunsa, jos toinen ei olisi keksinyt jotain älykästä tekosyytä kesken kriittisimmän hetken ja luikkinut tiehensä.

Wou, Cass taisi olla ensimmäinen hänen tapaamansa ihminen, joka yritti päälle karkaamalla todistaa, ettei yksinkertaisesti kiihottunut toisesta osapuolesta. Aika paksua puhetta.
"Turhaan sinä minua tunteistasi vakuuttelet", hän vastasi Cassien selitykselle, "saat aivan vapaasti tehdä mitä sinua huvittaa, mutta kehottaisin valita panopaikaksi hieman yksityisemmän alueen."
Jocey lausui viimeisen lauseensa siihen malliin, kuin olisi antanut hyvälle ystävälleen käytännön neuvoja, kumartuen vieläpä salamyhkäisesti hieman lähemmäs Cassieta. Mielenkiinto toista kohtaan lopahti kuitenkin heti lausahduksen jälkeen, ja hän käänsi huomionsa takaisin Lilyyn. Raukka parka, joutua nyt perverssin uhriksi.
"Etkö sinä ollutkin Chetin pari tanssiaisissa? Olin näkevinäni teidät salissa", Jocey kysyi hymyillen, viritellen keskustelua. Ei hänellä mitään Lilyä vastaan ollut, miksi olisikaan, joten jutustelu oli ihan normaalia. Cass saisi puolestaan suksia suolle, ja mahdollisimman pitkälle. Toivottavasti matkan varrelle sattuisi ihastuttava suonsilmä, joka vetäisi viattomia ihmisiä imuttelevan kaappihomon syvyyksiinsä.
Joceyta kuvotti, mutta hän peitti sen hymynsä alle.

[Agitha]

Tilanne muuttui mielenkiintoiseksi, kun Casskin vetäytyi kauemmas Lilysta Joceyn ilmoittaessa paikalla olostaan. Kului vain hetki, kun Cass jo ryhtyi selittelemään tilannetta lähes paniikinomaisesti.
"Kukahan täällä ei ole sitä miltä yrittää näyttää", Lily mutisi varmistettuaan ensin, että oli tarpeeksi kaukana Cassista. Nyt se oli varmaa. Cassilla ja Joceylla oli juttua. Tai ainakin Cassilla oli juttu Joceyta kohtaan, ja Jocey mitä ilmeisemmin tiesi siitä, sillä hän ei reagoinut Cassin sanoihin mitenkään hämmentyneesti tai pakokauhuisesti. Toisaalta, Jocey Greenwood oli tunnetusti bi-seksuaali, joten se ei tullut Lilylle mitenkään yllätyksenä.
Se tuntui vähän tuhlaukselta, sillä Jocey oli yksi koulun parhaimman näköisistä pojista. Mutta toisaalta, ei hänenkään seksuaalinen maineensa ollut erityisen puhdas, joten Lily ei ollut hänestä sen kiinnostuneempi.
Joceyn kysymys Lilylle sinetöi vielä kaiken, ja oikeastaan tilanne muuttui vähän surkuhupaisaksi. Mitä ilmeisimmin Cass lähenteli kaikkia.
Siitä huolimatta hän tyytyi kohauttamaan siroja olkapäitään.
"Nääh", hän sanoi välinpitämättömästi. "Kunhan demonstroi minulle heteroseksuaalisen toimintapoja ihan vain esimerkkinä erilaisista seksuaalisista suuntautumisista."
Lily luotti Joceyn tuomaan turvaan. Cass oli juuri osoittanut olevansa melkoinen jääräpää, joten ollessaan pojan kanssa kahden Lily ei olisi viitsinyt vinoilla enempää. Oli Joceylla ja Cassilla juttua keskenään tai ei, Jocey vaikutti aika puolueettomalta. Ehkä se johtui siitä, että hän oli luonteeltaan suhteellisen rehti, tai siitä, että hän oli salaa vihainen Cassille tämän tempauksesta. Jälkimmäisen ollessa kyseessä tilanteesta saattaisi kehkeytyä todella dramaattinen. Sääli vain, että Lily ei oikein perustanut dramatiikasta.
Jocey näytti jättävän onnettoman Cassin selittelyt huomiotta, ja kääntyi Lilyn puoleen aikeinaan ilmeisesti small talk. Se oli huomattavasti parempi vaihtoehto, kuin joutua katselemaan poikaparin parisuhdekriisiä, joten Lily tarttui tilaisuuteen, vaikka olikin aikonut liueta paikalta.
"Joo", hän vastasi hieman yllättyneenä siitä, että Jocey oli sattunut kiinnittämään heihin huomiota. "Chet on ihan kiva poika, hieman levoton vain", hän kommentoi, ja kuulosti tarkoituksella siltä, kuin puhuisi Chetin isälle.
"Sinähän taidat olla hänen huonekaverinsa?" Lily muisti sitten. "Voisitko ystävällisesti sanoa hänelle, että minun perässäni ei kannata juosta. Edes kirjaimellisesti."
Chet oli seuraillut häntä inhottavan paljon viimeaikoina, ja Lily tiesi pojan olevan ihastunut häneen. Jos vaikka Jocey saisi puhuttua pojan päähän vähän järkeä.

[loveliina]

Cass tunsi sydämensä vääntyvän tuhannelle ja seitsemälle solmulle, Joceyn ollessa välipitämätön tätä kohtaan. Olisi huutanut, karjunut, lyönyt tai potkinut. Mikä vain olisi ollut parempi. Mutta tälläiseen kylmyyteen Cass ei ollut osannut varautua. Jocey ei välittänyt. Tätä ei kiinnostanut piirun vertaa. Tuonko takia Cass oli melkein saattanut itsensä ulos kaapista? Poika käänsi katseensa maahan toisen aloittaessa keskustelun tytön kanssa. Jättäen Cassien omaan arvoonsa. Cass oli huonompi kuin he. Cass ei kuulunut samanlaisiin yleviin ihmisiin kuin Jocey ja Lily. Cass oli roskaa, jätettä, valmiina heitettäväksi roskakoriin tai vaikka Thames-jokeen - oliko tuolla väliä? Ei ainakaan Joceylle.
Mutta mitä Jocey oletti? Että tämä saisi kaiken tekemättä itse mitään? Cass ei tiennyt mitään, miten heidän juttunsa jatkuisi, jos tämä nyt huutaisi maailmalle 'Toi poika on mun''. Jocey ei tarjoaisi minkäänlaista jatkuvuutta. Cass ei uskonut toisen olevan hyvä sitoutumaan mihinkään. Varsinkin kun oli kyse jostain, mikä aika selvästi merkitsi pojalle itselleen enemmän kuin toiselle.
Mutta loppujen lopuks, Cass itse oli se joka oli tehnyt väärin. Tämä ei varsinaisesti katunut, sitä mitä oli toiselle juhlissa vakuuttanut, enemmän sitä mitä Lilylle oli koettanut todistaa. Tyhmä. Idiootti. Ääliö.

Toiset kaksi juttelivat Chetistä, ja Cassie nosti katseensa maasta. Tämäkö oli tässä? Aihe loppuun käsitelty? Ei, ei helvetissä ollut. Aihehan oli niin keskeneräinen, että keskeneräisempää joutuisi hakemaan. Melkein loukkaantuneena huomiotta jättämisestä, Cass raapaisi turhautuneena niskaansa muutaman kerran tahattoman voimakkaasti. Poika tunsi naarmut, jotka kaulalle syntyisi, mutta ei juuri välittänyt.
Samalla kertaa poika tunsi haluavansa nostaa penkin ilmaan ja heittää sen seinään, niin että puu hajoaisi säpäleiksi sekä taas toisaalta heittäytyä Joceyn jalkojen juureen itkemään - kyyneleet eivät olisi kaukana, jos Jocey tämän näin hylkäisi. Kumpikin vaihtoehto kuulosti kuitenkin huonolta. Paikkojen hajoittaminen ei nyt mitään auttaisi, ja Jocey kuitenkin vain astuisi pojan päälle jos tämä maahan heittäytyisi.

"Jocey usko mua," tämä aneli äänellä, joka lähenteli jo itkua. "Mä en... Mä tahon vaan.. Mulla ei..." tämä aloitti, muttei saanut yhtäkään lausetta loppuun. Niin, Cassien minäminäminä-valitus kerho yritti kokoontua jälleen, mutta tällä kertaa Cas huomasi sen itse. Vaikka tässä nyt oli kyse siitä mitä Cass oli ja mitä ei ollut tehnyt, ei poika saisi itse keskittyä siihen aiheeseen. Vaan Joceyyn. Äh, jos Lily lähtisi kaikki olisi helpompaa. Cassie voisi sanoa mitä vain, välittämättä seurauksista puolin ja toisin. Tosin tyttö oli tainnut jo ymmärtää paremmin kuin hyvin mistä oli kyse, joten mitä Cass enää salaili?

"Sori, Lily, mut..." tämä sanoi keskeyttäessään puoli töykeästi toisten keskustelun Chetin mielenkiinnosta tyttöä kohtaan. Tieto oli uusi, yllättävä juoru, mutta Cass ei ehtinyt mielentilassaan rekisteröidä asiaa. Poika otti muutaman askeleen kohti Joceytä, niin että seisoi melkein toisen vieressä. Jocey tosin istui. Cassie polvistui tuolin viereen, tajuamatta miten hölmöltä todellisuudessa näytti kosinta-asennossaan.
Voi kun pojilla olisi telepaattinen yhteys. Jokin maaginen keino viestiä, ilman että sanoja tarvittaisiin. Cass halusi tietää, tasan tarkkaan sanasta sanaan, mitä Jocey halusi. Mitä tuo tunsi. Jos Jocey sen sanoisi, sen, 'Pidän sinusta, joten älä esitä jotain mitä et ole. Ollaan yhdessä onnellisia, kahdestaan mailmaa vastaan' - Cassie olisi sentään vakuuttunut jostain. Mutta nyt tämä ei vain tiennyt. Ei yhtään mitään.
"Sä tiedät mitä mieltä mä oon susta", tämä kuiskasi. "Mut miten mä voisin tietää mitään, miten susta tuntuu jos sä et sano mitään ääneen. Sano mitä sä haluat. Sano."
Aivan kuin Lily ei pystyisi kuulemaan heitä. Aivan kuin kuiskaaminen olisi vedenpitävä ja idioottivarma tapa ryhtyä tähän keskusteluun, josta Cass tiesi sen kääntyvän rumaksi. Tai ainakaan se ei olisi helppo Joceylle. Mutta Cass ansaitsi tietää.

[Darcy]

Jocey virnisti Lilyn kommentille Chetin levottomuudesta. Se oli nähty ja koettu, eikä hän voinut kuin olla samaa mieltä. Hän kohotti hieman kulmiaan tytön sanoille perässä juoksentelusta, nyökäten myöntävästi huonetoveri-kysymykselle.
"Välitän viestin jahka hänet näen", hän lupasi mukisematta. Ei hän oikeastaan uskonut Chetin kuuntelevan jos tämä oikeasti oli tosissaan Lilyn suhteen, mutta Jocey halusi olla herrasmies ja leikkiä viestinviejää. Nyt olisi hyvä aika toteuttaa aikaisempi uhkaus: hän oli armeliaasti luvannut purra Chetin jalan poikki jos toinen ei olisi kiltisti, ja tilaisuus näytti tulleen Lilyn muodossa. Sitten tämä ei ainakaan enää pystyisi juoksentelemaan tytön perässä, korkeintaan kävelemään jos sitäkään. Jocey oli juuri aikeissa kysyä, halusiko Lily Chetin jalan muistoksi itselleen, kun Cass päätti keskeyttää heidän ihastuttavan rupattelutuokionsa.
Hän oli jo melkein unohtanut, että heitä oli kolme.

Lähes kyllästynyt ilme kasvoillaan Jocey kääntyi ääntä kohden, katsoen viereensä polvistunutta kosijaa.
"En tule vaimoksesi, jos sitä meinasit kysyä", hän totesi ennen kuin Cass ehti avata suutaan. Ilmeisesti toisen intresseissä ei kuitenkaan ollut normaaliin ääneen puhuminen, vaan epämääräinen kuiskuttelu, aivan kuin he olisivat olleet tarhaikäisiä ja täynnä salaisuuksia. Luuliko Cass, ettei Lily kuulisi? Tyttöhän seisoi alle metrin päässä ja olisi varmasti ymmärtänyt jokaisen sanan, vaikka toinen olisi puhunut viittomakieltä. Kuultuaan, mitä Cassiella oli sanottavanaan, Joceyn olisi tehnyt mieli vain nauraa.
"Ai tiedän vai? Olen selvästi niin ihastuttava, että sinun täytyy lääppiä ensimmäistä, joka tiellesi sattuu", hän vastasi välinpitämättömästi ja käänsi katseensa pois. Häntä suututti, mutta Jocey ei todellakaan aikonut antaa toiselle sitä tyydytystä, että korottaisi ääntään tai riehuisi - oli parempi vain olla viileä ja etäinen, se teki enemmän kipeää kuin mikään nyrkinisku. Sillä julma hän halusi tällä hetkellä olla, ihan vain omaa ihanuuttaan.
"Haluat siis tietää miltä minusta tuntuu?", Jocey kysyi ja käänsi katseensa takaisin Cassieen. "Minä en välitä sinusta, Cameron Jones."

Miksikähän hän oli antanut Cassielle alun alkaenkaan näin paljon aikaa? Jocey ei osannut vastata tähän. Painukoot takaisin kaappiinsa ja lukitkoot oven vaikka sisäpuolelta - ja hei, hän voisi sulkea sen Cassien puolesta ulkopuoleltakin! Ja heittää avaimen lähimpään pensaikkoon. Hyvä idea, oikein loistava.
"Oli hauska tutustua, Lily", hän sanoi tytölle, suoden tälle hymyn, "nähdään tunneilla."
Sen sanottuaan Jocey nousi ylös, nappasi laukkunsa mukaan ja lähti astelemaan pois pöydän luota. Hänen pitäisi yhä edelleen etsiä se äidinkielen kirja käsiinsä. Hän halusi lukea jotain jännittävää. Ehkä dekkari, jokin karmiva murhamysteeri, jossa olisi mahdollisimman paljon verta ja suolenpätkiä. Jocey onnitteli itseään älykkäästä valinnastaan poistua paikalta, koska muutoin hän olisi itse saattanut syyllistyä murhaan. Tai ainakin päälle karkaukseen.

[Agitha]

Lily hämmentyi todella, kun Cass asteli Joceyn luokse, ja polvistui pojan eteen. Vielä äsken niin ylpeä Cass mateli nyt maassa kuin surkea koiranpentu, ja aneli armoa. Tai ehkä juuri armoa, mutta melkolailla jotain sen suuntaista. Sitä oli kiusallista katsoa, mutta Lily ei saanut itseään poistumaan.
Hän katsoi poikien touhuja melkein kuin jotain elokuvaa. Vai popkornit puuttuivat, kun Jocey ilmoitti polvistuneelle Cassille, ettei hänellä ollut tunteita Cassia kohtaan. Se oli traagista, ja jos kirjasto olisi ollut pimeä ja pojat valokeilan valaisemia, Lily olisi varmaan purskahtanut itkuun. Hänen täytyi muistuttaa itseään siitä, että hän katsoi totisinta totta, ei mitään romanttista hömppäleffaa.
Pian tilanne oli kuitenkin ohi, ja Jocey marssi pois kylmän rauhallisesti huikaten ystävälliset hyvästit Lilylle. Lily heilautti hänelle kättään reippaasti, mutta piti katseensa Cassissa. Raukka näytti aika onnettomalta, eikä Lily voinut olla säälimättä häntä, vaikka Cass olikin yksin maailman ärsyttävimmistä ihmisistä. Pojalla mahtoi olla kurja päivä. Ensin hän tuli kaapista ulos väkisin vedettynä, ja sitten tuli ihastuksensa hylkäämäksi. Juuri tämän takia Lily ei mielellään osallistunut koulun sosiaaliseen elämään. Näin siinä kävi aina. Vaikka yleensä Cassin paikalla oli joku hyväuskoinen tyttö.
Hetken epäröityään Lily otti muutaman askelen, ja laskeutui Cassin viereen lattialle polvilleen niin, että hameen helmat vain hulmahtivat. Oli mahdollista, että nyt Cass vasta vihaisikin häntä, koska Lily oli tavallaan saanut kaiken pahan aikaan, vaikka mitään ikävää ei olisikaan tapahtunut, jos Cass ei olisi piileskellyt kaapissa. Rehellisyys maan perii, ja ilmeisesti myös poikaystävät.
Lily ei ollut erityisen luonteva ihminen, mitä muiden lohduttamiseen tuli, joten hän tyytyi taputtamaan Cassia kevyesti olalle.
"Miehet ovat tuollaisia. Hän ei ansainnut sinua", hän lohdutti vähän väkinäisesti samoin sanoin, kun hän lohdutti tyttöystäviäänkin.

[loveliina]

Cassie ei antanut suuren särön sydämessään näkyä kasvoilla. Se oli revennyt auki, vavisuttaen hetken koko poikaa päästä varpaisiin. Pokerinaama. Vaikka silmäkulmaan alkoikin kertyä epätavallisen paljon vettä, Cass ei paljastaisi itseään. Ei kuinka tähän sattui. Miten paljon Jocey pystyi tuhoa tekemään. Tämä ei osannut liikkua senttiäkään, ilman että lyyhistyisi maahan vuodattamaan kyyneleensä, joten yksinkertaisesti jähmettyi paikalleen.
Jocei ei välittänyt. Ei Cassiesta. Ei mistään. Miksi? Miksi tämä oli sitten johdattanut Cassien näin pitkälle? Antamatta ensimäistä merkkiäkään siitä, ettei pitäisi tästä. Tähän mennessä jokainen kerta kun pojat olivat tavanneet, olivat he päätyneet kiinni toisiinsa. Eikö se merkinnyt mitään? Eikö Cassien tuolle kuiskaamat sanat merkinneet mitään? Eikö yhdessä vietetty yö? Eikö mikään?

Lily laskeutui polvilleen taputtamaan Cassien olkaa, sanoen jotain mitä ei varmaankaan sanonut ensimmäistä kertaa. Nyt Cass oli se tyttö, joka oli jätetty. Yksi niistä niin useasta, jonka Cass oli jättänyt. Tältäkö heistä kaikista tuntui? Siltä, että kaikki oli ollut vain yhtä suurta valhetta, joka oli riistäytynyt käsistä? Cassiellä oli kylmä, vaikka huoneen lämpötila oli ihan tavallisen lämpöinen.
Poika yritti tuhahtaa mielenosoituksellisesti tytön sanoille, mutta onnistui vain nyyhkäisemään niin, että muutama kyynel valui poskelle.
"Sä et tiedä mistään mitään", tämä sanoi itkun sekaisella äänellä. Jocey ei ansainnut Cassia? Ehkä näin oli, mutta enemmän oli kyse siitä ettei Cass ollut ansainnut Joceytä. Poika oli aivan itse tyrinyt kaiken. Mutta jos vika oli täysin kokonaan, ilman mitään poikkeusta Cassiessa, eikö tämä voisi myös itse korjata asian?
Ei helvetti. Tämä ei päättyisi näin. Cass ei antaisi päättyä. Poika ponkaisi raivolla pystyyn ja huusi toisen perään, niin kovaa kuin pystyi:
"ÄLÄ VALEHTELE MULLE!"

Harppoen Joceyn kiinni tämä tarttui toista käsivarresta ja pysäytti tuon, jos tämä nyt kauemmas yritti päästäkään.
"Älä valehtele..." tämä toisti. "Jos sä et... Jos sä et välitä musta, miks sä sitten... Miksi sä alotit tän kaiken?" syyttelyä. Tarhaikäisten tasolle vetäytynyttä kuka aloitti syyttelyä. Mutta oli totta, että niityllä, kaupungissa, ihka ensimmäisenä kauniina päivänä jolloin Cass oli Joceyn tavannut, Jocey oli suudellut Cassia. Cass oli suudellut takaisin, mutta yhtä kaikki toinen sen oli aloittanut.
"Sä... Sun täytyy... Sä et voi vaan sanoo noin. Ja lähtee! Tajuatko sä..." poika selitti pudistellen päätään. No, nyt se tulisi ulos. Se tunnustus, jota ei voinut muuta kuin kännissä sanoa. Nyt poika oli selvä. Ja tässä oli vielä todistaja paikalla, mitäs siitä tykkäät, Jocey?
"Tajuatsä kuin paljon mä susta tykkään?"
Muutama kyynel oli löytänyt tiensä lattialle, mutta pojan silmistä ne olivat loppuneet. Tämä ei nähnyt enää mitää syytä itkeä.

[Darcy]

Jocey oli jo kääntymäisillään kirjahyllyjen taakse, kun kirjastossa kajahti järjetön huuto. Sen voimakkuus sai hänet hieman säpsähtämään, mutta koska hän tunnisti huutajan äänen, eivät askeleet pysähtyneet hetkeksikään. Cass huutakoot äänihuulensa käheiksi, Jocey pesisi kätensä tästä asiasta. Tai niin hän oli ainakin ajatellut ennen kuin tunsi jonkun tarttuvan itseään käsivarresta. Hän käänsi päänsä kiinni tarranneeseen kosijaansa, yrittäen ravistella otetta irti.
"Äh, anna jo olla", hän parahti, kun toinen aloitti syyttelemisen. No minkä takia sitä ihminen yleensä aloitti yhtään mitään? Ehkä estääkseen itseään kuolemasta tylsyyteen, tai vain koska oli löytänyt jonkun uhriksi sopivan henkilön, josta voisi saada hetkellisen hauskuuden irti. Mistä Jocey olisi voinut tietää, että Cass olikin hankala tapaus? Turha häntä oli syyttää, hän ei valitettavasti ollut ennustaja.
Miltä kaikelta hän olisikaan säästynyt, jos olisi osannut katsoa tulevaisuuteen.

Nyt Jocey kuitenkin löysi uutta raivoa sisältään ja riuhtaisi kätensä kunnolla irti Cassien otteesta. Hän kääntyi kokonaan toisen suuntaan, eikä ilme ollut enää lempeä tai hymyilevä.
"Minä sanoin jo, ja lähdinkin", hän vastasi jäätävästi, levittäen kätensä hetkeksi ilmaan, kuin olisi yrittänyt kysyä, mikä osa tästä oli niin vaikeaa ymmärtää. Hän ei ollut se, joka oli hipelöinyt puolituntemattomia, hän ei ollut juossut karkuun ja ennen kaikkea, hän ei ollut kaapissa. Jocey ei nyt ollut ongelman ydin. Ehkä osasyyllinen, mahdollisesti taustavaikuttaja, mutta ei itse ongelma.
Hänen ajatuksensa kuitenkin katkesivat, kun Cass hetken kestäneen luovan hiljaisuuden jälkeen päästi suustaan tunnustuksen. Jos tilanne olisi ollut mikä tahansa muu, Jocey olisi voinut jopa sulaa sanoihin, mutta ei nyt. Ei enää.
"Cass, ihan tosi, älä jatka enää", hän pyysi. "En jaksa tätä, en jaksa sinua, olet vaikea. Miksi sinun täytyy todistaa jotain?"
Okei, hän ymmärsi, Cass piti hänestä, mutta mitä sitten? Miten se nyt liittyi mitenkään siihen, että tämä oli lähennellyt Lilyä? Ihastuneet ihmiset eivät tehneet noin.

"Mitä sinä olisit tehnyt, jos minä en olisi osunut paikalle?"
Sen Jocey tosiaan halusi tietää. Olisiko Cass jatkanut? Kuinka pitkälle? Raahannut Lilyn jonnekin pimeään nurkkaan, ja ties mitä? Ehkä surkein kiintymyksenosoitus, jonka hän oli koskaan kuullut tai nähnyt. Jocey katsoi toista suoraan silmiin, jotenkin pettyneenä. Ei hän jaksanut olla edes vihainen, se oli jo valunut pois.
"Anna minun olla", hän sanoi, saaden sen kuulostamaan avuttomalta pyynnöltä. Hän halusi olla yksin. Ja etsiä kirjan.

[Agitha]

Niinpä, ei Lily tietenkään tiennyt mitään, niinkuin ei yleensäkään. Jätetyksi tullut oli aina ainoa koko maailmassa, joka tunsi minkäänlaista tuskaa, ja muiden myötätunto oli siihen verrattuna täysin mitätöntä. Muille ei ollut koskaan ollut niin suuria murheita, kuin juuri tällä yksilöllä juuri nyt. Tämän loputtoman ja äärimmäisen tuskan Lily oli kohdannut aikaisemminkin lukemattomia kertoja, ja osittain siksi hän oli tullut siihen tulokseen, että turha rakkausdraama oli turhaa. Lisää särkyneitä sydämiä, ja viikon kestäviä angstihetkiä, jotka päättyivät kuin seinään uuden ehdokkaan osuessa tielle.
Yllättäen Cass ponkaisi ylös, ja lähti huutamaan Joceyn perään. Lily ei voinut olla huomaamatta, miten hämmästyttävän naisellisesti Cass käyttäytyi pituudestaan ja matalasta äänestään huolimatta. Tai siis, juosta nyt toisen pojan perään... No, homoseksuaaleilla oli taipumusta femiiniseen käytökseen.
Huokaisten Lily nousi seisomaan, ja joutui tääs miettimään, jäisikö seuraamaan draamaa vierestä vai katoaisiko yksinkertaisesti paikalta. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen ongelmansa, eikä ollut hänen tapaistaan tirkistellä muiden ihmisten yksityiselämää.
Kun Lily ei osannut päättää paikalta poistumisen ja suhdekriisin seuraamisen väliltä, hän päätyi tekemään vähän molempia. Hän käveli poikien ohi kirjaston oven suuntaan, seuraten kuitenkin ohi mennessään tilanteen etenemistä. Cass aneli armoa, Jocey suhtautui kylmästi Cassin aneluihin. Länsirintamalta ei mitään uutta.
Hieman kiusaantuneena Lily suuntasi ovelle, mutta muisti sitten olevansa oppitunnilla. Aivan, hänen olisi aivan turha lähteä minnekään kesken tunnin. Olisi paras pysytellä kirjastossa, ja ilmeisesti siinä sivussa hän joutuisi seuraamaan yhtä sydämiä särkevää eroa. Kirjastanhoitajaa ei edelleenkään näkynyt missään, joten kirjastossa ei ollut ketään käskemässä poikia pitämään pienempää ääntä.
Sitten Jocey esitti Cassille kysymyksen, johon Lilykin oli innokas kuulemaan vastauksen. Hän olisi ollut valmis lyömään vetoa sen puolesta, että Cass olisi jättänyt hänet rauhaan ilmankin Joceyn ilmestymistä paikalle. Lilyhan oli tyttö, ja Cass homoseksuaali. Mutta mitä Cass oli valmis myöntämään?

[loveliina]

Miksi Cassien täytyi todistaa jotain? Koska Jocey ei ottanut uskoakseen. Eikä poika tiennyt miksi. Eikö tämä tahtonut tätä? Eikö tuo tahtonut Cassieta, eikö enää? Oliko koskaan halunnut? Cassien läpi vavisi tuska, joka nostatti kyyneleitä tämän silmiin. Ei surusta, silkasta kivusta. Tätä poika ainakin itselleen yritti vakuuttaa. Jos Jocey ei välittänyt, ei välittäisi Cassiekaan. Enää. Poika ei vain tiennyt, miten lopettaa välittämästä. Toisesta oli muodostunut jotain hyvin tärkeää ja arvokasta, eikä sellaista noin vain heitetty pois.
"Koska. Mä en haluu että tää loppuu", tämä henkäisi yrittäen löytää jotain, mihin tarttua Joceyn silmistä. Lohtua, myötätuntoa. Anteeksi antoa.
Pahinta oli, ettei Cass voinut syyttää ketään muuta kuin itseään. Ehkä Lilyä, mutta tytön syyttäminen ei johtaisi minnekään, Jocey oli puolensa valinnut. Cass oli itse tyhmä. Huono. Epäkelvollinen. Tämä ei voinut elää elämäänsä helposti, miksi? Koska oli vain niin typerä. Ajattelematon.
Samalla niin loukattu. Rikki. Hajalla, säpäleinä. Jocey ei aikonut ilmeisesti myöntää Cassielle mitään. Mutta ei tämä mitään ansainnutkaan, ei sanoja rakkaudesta, ei sanoja mistään, mikä voisi enää sydäntä kokoon liimata. Syvän itseinhoon tyydittäytyessä Cassie mietti, miten Jocey tätä oli muuttanut. Ei poika osannut kuvitella ettei pitäisi itsestään, mutta nyt vain sopivasti sattuikin niin, että Cass ei voinut sietää tätä kuka oli ilmeisesti koko ajan ollut. Tämä halusi olla joku muu, ensimäistä kertaa elämässään. Joku, kuka vain. Joku, joka ei ollut missään tekemisissä koko asian kanssa.

Poika nosti lattialle valuneen katseensa Joceyyn. Mitä olisi tapahtunut? Eikö tuo tajunnut, ettei mitään olisi, eikä ollut tapahtunut? Eikä koskaan tulisikaan tapahtumaan, ei täällä, ei nyt, ei Lilyn kanssa.
"Ei helvetti vieköön yhtään mitään", tämä ähkäisi lyyhistyen hieman vasten kirjahyllyä. Äänensävy oli epätoivoinen, mutta rehellinen. Rehellisempään Cassie ei pystyisi, sillä puhui niin selvää totta kuin kykeni.
"Luuletsä et mä oikeesti, oikeesti, olisin tehny mitään? Mä en..." tämä yritti selittää, hieraisten otsaansa voimakkaasti. Cassien katse oli naulattu Joceyyn, vaikkei poika tuskin ketää muuta näkisikään vaikka katseensa kääntäisi. Jocey tuntui olevan pojan maailman keskipiste, napa. Tai ainakin tämä oli ollut, hetken.
"Mä en osaa ajatellakaan ketää muuta ku sua", tämä sanoi päätään pudistellen, yrittäen vakuuttaa jotain, mikä tuntui jo kadonneen tämän käsistä. Joceyn käytös oli kertakaikkisen kylmää, jäätävää.
"Vittu mä oon tyhmä. Mä oon niin idiootti", tämä sanoi katuen koko olemustaan. Sympatiaa tämä ei yrittänyt hakea, kunhan totesi tuon faktan jota oli mielessään pyöritellyt jo hetken. Ja jonka Jocey, ja miksei Lilykin jo tiennyt.
"Mä en vois ikinä. Koskaan. Tehdä mitään Lilyn kans", tämä jatkoi, mikä myöskin oli totta. "Ja mä en halua tehdä mitään kenenkään kans, paitti sun."

"Anna minun olla."

Joceyn sanat hyysivät kylmää, vaikka hieman avuttomilta kuulostivatkin.
"En mä osaa", tämä vastasi, vaikkei tuo kysymys ollutkaan. Olisi varmaan molempien parhaaksi jättää Jocey rauhaan, mutta Cass ei yksinkertaisesti osannut, tai ei halunnut osata. Cass hiipui itstumaan lattialle, selkä kirjahyllyä vasten, polvet koukussa. Jocey sai lähteä, jos ei oikeasti halunnut enää mitään Cassiesta.
"Anteeksi. Kaikesta. " Oliko sana esiintynyt vielä keskustelussa? Nyt oli korkea aika. Painaen kasvonsa polviinsa, Cassie jatkoi:
"Mä... oon niin pahoillani, että mä tajusin kaiken liian myöhään. Nyt kaikki on myöhästä, vai?"

[Darcy]

Äh, miksi Cassien piti käyttäytyä noin? Miksei toinen vain niellyt kaikkea ja kääntänyt hänelle selkäänsä, kävellyt pois ja antanut olla? Se olisi ollut niin paljon helpompaa ja mukavampaa, sillä niin sydämetön Jocey ei sentään ollut, ettei hänen olisi tehnyt pahaa katsoa toisen ahdinkoa. Ei hän mitenkään ytimeltään paha ollut, joten kyllä, toisen kyyneleet sattuivat. Toisaalta järjellä ajateltuna Cass ansaitsi ne, toinen ansaitsi Joceyn vihan ja pettymyksen, oli ihan oikein, että nyt teki kipeää. Silti tällainen ajattelutapa tuntui ihan liian itsekkäältä ja sadistiselta.
Sen verran loukkaantuneeksi Jocey silti itsensä tunsi, että hän sai juuri ja juuri hillittyä itsensä, jottei olisi vain halannut toista ja sanonut, että kaikki oli ihan hyvin. Kaikki ei vain ollut hyvin, vaikka hän olisikin kernaasti niin sanonut. Hän seurasi jähmettyneenä, kuinka Cass valahti lattialle, selkä kirjahyllyä vasten.

"Älä tee noin", hän kuiskasi, "jos olisit miettinyt ennen kuin teit, sinun ei tarvitsisi koskaan edes pyytää anteeksi."
Jocey ei tosiaankaan tiennyt oliko Cass aidosti pahoillaan, vai halusiko toinen leikkiä marttyyria. Hän ei halunnut kuulla niitä monia anteeksipyyntöjä, joita Cass hänelle esitti, sillä nehän vain kertoivat siitä, että toinen oli tehnyt jotain. Jotain, jonka vuoksi hänen täytyi anella armoa. Ja oliko Cass edes pahoillaan siitä mitä oli tehnyt, vai siitä, että menettäisi hänet? Jestas, tämä oli ihan liian monimutkaista - tässä kai piili syy siihen, miksei Jocey harrastanut pidempikestoisia suhteita kovinkaan tiuhaan tahtiin. Kaikki oli aina niin vaikeaa, vaikka elämän olisi pitänyt olla helppoa ja mukavaa.
Huokaisten Jocey suki otsatukkaansa kädellään, kasvoillaan turhautunut ilme.
"Luulitko tosissasi, että minä vain... Antaisin anteeksi?", hän kysyi ihmettelevään sävyyn, jonka lävitse kuulsi edelleen pettymys. Jocey oli tiettyyn pisteeseen asti anteeksiantavainen, sillä hän ei ollut pitkävihainen tai muutenkaan kantanut kaunaa ikuisuuksiin, mutta ei hänkään ihan kaikkea niellyt.

"Etsi joku toinen, joku joka on kärsivällisempi kuin minä, joku joka jaksaa lohduttaa."
Jocey ei tuntenut oloaan Cassien seurassa niin turvalliseksi, että olisi voinut jäädä ja unohtaa. Luottamus oli kaiken perusta ja jos sitä ei ollut, miten he voisivat mitenkään olla yhdessä? Koska tällä hetkellä tuntui siltä, ettei Cass tosiaankaan ollut hänen luottamuksensa arvoinen.
"Nähdään tunneilla, Cass", Jocey vihdoin huokaisi. Hän oli jo ojentamassa kättään ja koskettamassa lattialla istuvan pojan hiuksia, mutta tajusi puolimatkassa mitä oli tekemässä. Sen sijaan hän sipaisikin ohimennen sormellaan Cassien ohimoa, sillä katsekontaktia oli mahdotonta saada, kun toinen istui pää polvissa.
"Koskaan ei ole liian myöhäistä. Nyt ei vain ollut oikea aika."
Sen sanottuaan Jocey nosti olkalaukkunsa hihnan päänsä ylitse ja lähti astelemaan pois. Mennessään hän puristi sormensa nyrkkiin, mutta avasi ne aina uudelleen ja uudelleen, tietämättä mitä olisi oikein tehnyt. Nyt tuntui pahalta, hän tarvitsisi jotakin tekemistä, johon murheensa upottaa.
Äh, kirja sai odottaa myöhempään, Jocey ei kestänyt olla kirjastossa. Liian ankeaa.

[ Mä oletan, että mun partti oli tässä? :------) ]

[Agitha]

Lily katseli toimettomana vierestä, kun pojat selvittelivät välejään. Olivatkohan he unohtaneet hänen olemassaolonsa, vai eivätkö he vain välittäneet, että heidän kriisillään oli sivustaseuraaja.
Miten tahansa, sitä oli hieman kiusallista katsoa vierestä. Ehklä kyse oli junaonnettomuussyndroomasta, sillä Lily ei kuitenkaan saanut kasattua itseään lähteäkseen pois. Hän sääli Cassia, joka näytti niin epätoivoiselta, mutta oikeastaan hän samaistuis enemmän Joceyhyn. Yleensä Lily oli se, joka yritti raahautua tilanteesta pois toisen roikkuessa nilkassa kiinni. Jättäjänkään rooli ei ollut helppo, ja se unohtui usein jätetyn ottaessa uhrin roolin. Harvat ihmiset todella halusivat satuttaa muita. Yleensä jättäjät jättivät, koska heihin itseensä sattui, tai koska he toivoivat, että toinen joutuisi kärsimään turhaan. Lily kuului melkein aina jälkimmäiseen porukkaan, mutta hän ei ollut varma, kumpaan Jocey nyt kuului. Hän tiesi ainoastaan, että tilanne ei ollut Joceyllekaan helppo. Miksi Cass ei voinut ymmärtää sitä? Miksi ylipäätänsä kukaan ei koskaan ymmärtänyt sitä? Olisi kaikille helpompaa, jos molemmat vain hyväksyisivät tilanteen, ja surtuaan jatkaisivat elämäänsä. Armon aneleminen vain pahensi tilannetta, ja Cassin olisi kuulunut kunnioittaa Joceyn päätöstä. Jos hän todella rakasti Joceyta, hän olisi ymmärtänyt antaa pojalle aikaa, ja viikkojen kuluttua kysynyt, oliko hänellä enää mahdollisuuksia.
Lily havahtui analysoinnistaan tajutessaan, että ei katsonut TV-draamaa homorakkaudesta, vaan kyse oli oikeasti elämästä. Hänen oli alkanut jo tehdä mieli popkornia. Oikean elämän ihmisten valintoja ei saanut arvostella samalla tavalla kuin fiktiivisten hahmojen, koska oikeassa elämässä asiat olivat monimutkaisempia. Vaikka joskus samat säännöt kyllä pätivät hämmästyttävän hyvin.
Jocey poistui paikalta, ja jätti murtuneen Cassin yksin. Lily tiesi, että olisi ollut hänen velvollisuutensa silminnäkijänä lohduttaa Cassia, mutta hänellä oli sellainen tunne, että jos hän puuttuisi asiaan yhtään enempää, Cass vääntäisi häneltä niskat nurin. Todennäköiosesti poika syytti häntä kaikesta, koska prinssi Casshan ei koskaan tehnyt virheitä...
Ennen kuin Cass ehtisi hyökätä hänen kimppuunsa, Lily päätti poistua paikalta. Mitään sanomatta hän kääntyi ympäri, ja marssi kirjaston ovelle Joceyn poistuttua. Hitot oppitunnista, Lily oli oppinut tänään jo ihan tarpeeksi sukupuolista.
Käytättä biologian luokassa Lily poistui suoraan välitunnille, ja tajusi vasta myöhemmin käydä hakemassa unohtuneet tavaransa luokasta.

//Lilynkin osuus loppuu tähän. Love voi kirjottaa Cassilla jonku lopetuksen, jos haluu. : D//

[loveliina]

//cassie-prinssinakkipa lopettelee tän töpön :---)//

Tiedätkö ne hetket, kun joka ikinen seinä kaatuu päälle, etkä voi enää itse vaikuttaa siihen mitään? Pahimmassa tapauksessa olet vielä itse juuri se joka on vahingossa horjuttanut yhtä seinistä ja aloittanut domino efektin, joka päätyttään ei jätä jäljelle kuin rauniot. Siltä Cassiesta tuntui. Rauniolta. Tyhjältä, kuolleelta ja epätodelliselta. Jocey ei halunnut olla mitään erityistä Cassielle, ei mitään arvokasta, ei kaunista. Jocey ei tarvinnut Cassieta, niinkuin tämä itse tarvitsi toista vain pysyäkseen järjissään.
Mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Ja yleensä myös liian aikaisin. Ja totuus oli, ettei noiden kahden suhde ollut ollut pitkä, tai edes millään muotoa virallinen. Vieläkään Cass ei tiennyt mikä oli ollut toiselle. Kyse ei koskaan ollut ollut poikaystävästä, saati edes ystävästä. Jocey oli samalla ollut kaikki, eikä yhtään mitään. Ja siksi tämä tuntui niin omituiselta ja hämmentävältä.

Jocey hipaisi pojan ohimoa lyhyesti, kuin hyvästiksi. Cassien läpi ehti pyyhkäistä jo lyhyt, ihanan ihana toivo, joka kuitenkin sammui yhtä nopeasti. Nähdään tunneilla. Aika ei ollut sopiva.
Jocey ei taatusti näkisi Cassieta tunneilla. Saati tuntien ulkopuolella. Jos mahdollista, ei enää ikinä. Koskaan. Cass ei pystynyt kohtaamaan Joceytä silmästä silmään. Tämä ei voinut. Saati istua tuntia samassa huoneessa, luokassa, tuijottavien silmäparien vierellä. Ei. Poika voisi lintsata niin kauan, että saisi vaihdettua kurssinsa. Biologiaan tämä ei ainakaan astuisi jalallakaan, ei kun Lily oli näillä kursseilla.
Jocey oli poissa oven paukahtaessa. Ja pian se paukahti uudestaan, Lilykin lähti.

Cassie oli yksin.

Huokaisten hieman täristen tämä yritti rauhoittua. Tässäkö se oli. Tähänkö se päättyi? Nytkö vain... life goes on? Miten? Miten poika saisi itseään komennettua niin, ettei joka ikinen ajatus mikä päässä pyöri koskisi... häntä. Nyt vasta tajusi, kuinka suuresta asiasta oli ollut kyse, kun se oli poissa. Kuinka suuren tilan se jätti täysin avoimeksi Cassien rintaan.
Oliko päässyt käymään näin, ensimmäistä kertaa pojan elämässä, että tämä oli täysin korviaan myöten rakastunut, ja sitten kuin kenet tahansa, jätetty. Jocey oli ensimmäinen ja ainoa, josta Cass oli vilpittömästi, oikeasti, pitänyt. Ja jolle tämä oli avautunut, jolle tämä oli uskonut sydämensä.
Mutta tuo ei ollut tuntenut samoin.
Ja kaikki oli lopussa.

Poika istui hetken aivan paikallaan. Ajatukset jumittivat päässä, tuntuivat huutavan toistensa päälle. Onneksi sentään sattui, se selvensi päätä, kaikkea. Nousten hitaasti pystyyn Cass veti syvään henkeä, vavisten. Tämä kirjahyllyistä tukea ottaen asteli hiljaa pöydän ääreen, josta kaikki oli lähtenyt. Oman laukkunsa tämä nappasi olalleen ja veti vielä kerran henkeä. Katsoen vielä vilauksen kirjaa, jossa kaksi poikaa suuteli, Cass ei voinut olla heittämättä sitä voimalla päin seinää, niin että näki, kuinka nide katkeili ja sivut taittuivat. Jollain tapaa tuntui hyvältä nähdä jonkin muunkin rikkoutuvan.
Pyyhkäisten silmänsä ja poskensa kuiviksi tämä lähti kirjastosta, suuntanaan asuntola. Poika ottaisi loppupäivän vapaata. Kausiflunssa, mitä ilmeisimmin. Silmät punaiset, ääni käheä. Täydellistä.

Cass ei itkisi enää Joceytä. Voi kyllä tämä jonkun tekosyyn tuon tilalle aina keksisi.