Ei oppi ojaan kaada

[Agitha]

Koulun kellot soivat viimeisen oppitunnin päättymisen merkiksi, ja Celia kiirehti päärakennuksen portaita alas. Hän oli sopinut tapaamisen professoni Wilsonin kanssa psykologian luokassa kello kolmeksi, joten oikeastaan Celian olisi pitänyt olla paikalla jo. Tovereilleen hän oli sanonut menevänsä tekemään psykologian ylimääräistä projektia itsetuhoisuudesta, ja osittain se oli totta. Seuraavan yksityistunnin aihe olisi itsetuhoisuus, mutta kyse olisi nimenomaa Celian itsetuhoisuudesta.
Tämä oli jo kolmas kerta, kun hän ja professori Wilson tapasivat. He olivat sopineet tapaavansa sovittuina päivinä viimeisen oppitunnin jälkeen psykologian ja filosofian luokassa, ja tähän mennessä Celia oli pitänyt lupauksestaan kiinni. Oikeastaan se ei erityisesti huvittanut häntä, ja kaksi edellistä tuntia olivat menneet lähinnä kierrellessä ja valehdellessa. Hän ei suostunut näyttämään viiltelyarpiaan, eikä puhumaan ongelmistaan suoraan. Aina kun perheolot tulivat puheeksi, Celia kieltäytyi lapsellisesti puhumasta ollenkaan. Hän tiesi käyttäytyvänsä lapsellisesti, mutta hänelle kyse oli tahtojen taistosta.
Ensimmäisellä tapaamiskerralla hän oli ollut oma aurinkoinen itsensä, ja väistellyt kysymyksiä parhaansa mukaan. Toisella tapaamiskerralla hän oli ollut lähes avoimesti huonotuulinen, ja kieltäytynyt monesti puhumasta. He eivät olleet edenneet oikein mihinkään suuntaan, ja vaikka Celia potikin siitä huonoa omaatuntoa, hän tunsi olevansa voitolla. Hän ei ollut luonteeltaan aggressiivinen tai ilkeä, mutta hankala hän osasi olla. Hyvin hankala. Sen professori Wilson oli saanut luvan huomata.
Celia tuli luokan oven eteen, ja koputti siihen. Vastausta odottamatta hän avasi oven, ja meni sisään luokkaan tottuneesti. Hän sulki oven perässään niin, että se naksahti lukkoon, ja kääntyi opettajaa kohden.
"Hei", hän sanoi kohteliaasti hymyillen, vaikka olikin ehkä vähän kylmempi kuin yleensä. Hän istui jo tutuksi käyneen pulpetin ääreen, ja laski laukkunsa sen viereen tottuneesti. Tuntui, että jo kolmessa kerrassa tästä oli tullut rutiini.

[Hass]

Ensimmäiseen tapaamiseen Andy oli saapunut täynnä nuoruuden uhoa ja itsevarmuutta, Friedmanin rohkaisemana varmana siitä, että hän saisi käännettyä tilanteen parhain päin. Kaikki olikin mennyt hyvin - no ainakin siihen asti, että Celia oli avannut suunsa. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen mies oli purkanut turhautumistaa ja pettymistään viidentoista kilometrin juoksulenkkiin, kolmen kurssin esseiden korjaamiseen (palautus oli kuukauden päästä) ja viikonloppumatkaan Geneveen, jossa oli pidetty konferenssi coping-keinoista (Andylle tämä oli huvimatka). Toinen tapaaminen oli sujunut huomattavasti paremmin. Sen jälkeen Andy oli kironnut koko psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian helvettiin ja juossut ainostaan kymmenen kilometriä. Kaksi tapaamista olivat kuitenkin osoittautuneet hyödyllisiksi ja antoisiksi kokemuksiksi - ainakin Andy nyt tiesi olla odottamatta liikoja. Ihmeitä ei tapahdu, niitä tehdään. Tästä syystä kellon lyödessä kolme iltapäivällä, Andy retkotti opettajantuolissa jalat pöydällä ja yritti heitellä M&M-suklaarakeita suuhunsa.

Hänen viimeinen tuntinsa oli loppunut vasta ja Andy oli fiksuuntuneena varannut evästä pitkää päivää varten, jos suklaata nyt pystyi laskemaan evääksi. Tietokoneen kautta koneen kaiuttimista pauhasi klassista rockia, sillä Andy halusi nollata päänsä ennen Celian tapaamista. Piti unohtaa hetkeksi päivän muut tapahtumat ja keskittyä täysillä tähän onnettomaan tilanteeseen. Ovi kävi ja pian kuului pieni hei jostain päin luokkaa. Andy nappasi viimeisimmän karamellin käyttäen apuna kieleään ja vilkaisi Celiaa, joka kipitti vakiopulpetilleen.
"Hei vaan", Andy virnisti ja heitti vielä uuden karkin ilmaan pyydystäen sen sitten suuhunsa taitavasti.
"Miten päivä on mennyt? Oliko matikka yhtä sietämätöntä kuin aina? Kuulitko yhtään hauskoja juoruja, sillä minä tarvitsen nyt jotain mielenkiintoista etten tylsisty kuoliaaksi," Andy kysyi hyväntuulisesti ja kumartui pienentämään musiikkia, jalat yhä pöydällä. Mies todellakin oli tylsistynyt kuoliaaksi tätä vauhtia, hän oli joutunut hokemaan yhä uudelleen ja uudelleen äskeisellä tunnilla että organismi ja orgasmi olivat eri asia. Joskin Andy epäili, että oppilaista oli ollut vain liian hauskaa kuulla hänen kuvailevan orgasmia sanallisesti ja sen takia he olivat jatkaneet asiavirheidensä tekemistä.

[Agitha]

Celia nosti kyynärpäänsä pöydälle, ja nojasi päätään kämmeniinsä. Tunnista tulisi pitkä.
Kysymykselle hän kohautti olkapäitään hymyillen pikku hymyään.
"Ihan mukavasti. Matikka sujui yllättävän hyvin", hän sanoi. Oikeastaan matematiikka oli ollut yhtä hankalaa kuin aina, ja Celia joutuisi varmaankin kertaamaan asioita Ephramin kanssa. Hän oli kuitenkin sen verran huonolla tuulella, että päätti olla tavallistakin optimistisempi. Hän inhosi huonoa tuultaan, ja jo muidenkin hermojen säästämiseksi peitti sen pirteydellä.
"Kuulin joitain juoruja..." Celia aloitti salaperäisesti, ja vilkaisi opettajaa. "Mutta en tietenkään voi kertoa niitä teille, koska ne koskivat teitä." Hänen huulillaan käväisi hetkeksi aito hymy, mutta pian se vaihtui taas tuttuun tekohymyyn. Juoruja hän todella oli kuullut, ja ne olivat oikeasti koskeneet professori Wilsonia. Ne tosin olivat olleet niin uskomattomia, ettei Celia uskonut niiden pitävän paikkaansa. Sen lisäksi päivän saaliiseen kuului uusi lempinimi selvästikin suositulle opettajalle. Se sai Celian huvittumaan edelleen, etenkin kun hän huomasi opettajan syövän karkkia.
"Ja tosiaan. Sopiiko jos palautan psykologian esseen nyt?" Celia kysyi. Hän oli saanut sen kirjoitettua, vaikka olikin loppujen lopuksi kirjoittamaan kaavamaisen ja asiallisen akateemisen version aiheesta. Hän oli kyllä yrittänyt kirjoittaa esseen sovittuun diagnoosi-tyyliin, mutta monien yrityskertojen jälkeen hän luovutti. Nyt kun opettaja epäili häntä itsetuhosta, hän ei yksinkertaisesti kyennyt kirjoittamaan sitä.
Hän kaivoi esseen laukustaa, ja näytti sitä kysyvästi opettajalleen. Essee oli melko pitkä, ja asiallinen. Kriteerien mukaan siitä saisi täydet pisteet, mutte henkilökohtaisesti Celia ei ollut siihen tyytyväinen. Hän oli kirjoittanut paljon parempiakin, ja vieläpä samasta aiheesta. Mutta nyt hän ei vain pystynyt...

[Hass]

"Minä haluan kuulla ne juorut!" Andy valitti nauraen kuultuaan olevansa itse juorujen aihe. Ei hän odottanut kuulevansa jotain ihmeellistä, mutta silkasta uteliaisuudesta hän halusi tietää mitä hänestä puhutttiin.
"Et voi aloittaa ja sitten lopettaa kesken", Andy nauroi ja nappasi pussistaan karkin, heittäen sillä sitten leikkisästi - ja liioitellun hitaasti - Celiaa. Vaikka Andy halusikin, että huoneessa olisi ollut rentoutunut tunnelma, tämä ei ollut mikään temppu. Wilson viihtyi Celian kanssa, kunhan vain tyttö ei teeskennellyt olevansa joku muu kuin hän oikeasti oli.
"Olen ihan vakavissani. Lasken vaikka numeroasi jos täytyy", professori uhkasi vaikka ei koskaan olisikaan toteuttanut uhkaustaan.
"No jos minä arvaisin. Hmmm... Minä katsoin jotakuta, joten olen varmasti rakastunut? Ei, ei nyt minä keksin! Avasin peräti oven jollekin, joten meillä täytyy olla salasuhde. No, osuinko oikeaan?" Andy yritti huvittuneena.

"Joo, voit palauttaa. Pistä se tuohon pinon päällimmäiseksi, luen sen sitten viikonloppuna", Andy nyökkäsi paperipinoon, joka keikkui pöydän kulmalla. Okei, ketä Andy huijasi? Hän lukisi sen heti, kun Celia poistuisi luokasta. Vaikka se olisikin liian helppoa, Andy halusi uskoa teoriaansa, että Celian "ystävä" olisi tyttö itse ja näin saisi ratkaistua mikä Celiaa ajoi viiltelemään. Ehkä se onnistuisi, loppujen lopuksi joillekin oli kirjoittaminen helpompaa kuin puhuminen.
"Minulla on ollut tarkoituksena kysyä jo pitkään, että mitä teet koulun ulkopuolella? Jos laulamista ei lasketa?"

[Agitha]

Celia hymyili taas vähän. Professori aina niin hyväntuulinen, eikä lainkaan opettajamainen. Sellainen Celiakin olisi halunnut olla. Kaikkien rakastama ja ihailema, mutta kuitenkin rento ja epäitsekäs. Ihminen, jota oli mahdoton inhota, vaikka joutuisi tämä pakottamana käymään vaivaantuneissa ja epämukavissa terapiaistunnoissa.
Celia yritti napata karkin, jolla opettaja heitti häntä. Hän epäonnistui, ja karkki putosi hänen pulpetilleen. Se oli vähällä liukua lattialle, mutta pysähtyi pulpetin reunalle. Siitä Celia nappasi sen suuhunsa.
"Mm. Okei", Celia sanoi, ja vilkaisi opettajaa. "Mutta minä en keksinyt näitä. Yksi koski teitä, huonekasvia ja kissaa. En voi kertoa enempää, koska olen koulussa ja siihen liittyy hyvin rumia sanoja." Niin, juorut todella olivat olleet uskomattomia. Celia olisi kuitenkin tyytyväinen aiheeseen niin kauan, kun he eivät menisi itse asiaan.
Hän nousi, ja vei esseensä opettajan pöydälle professorin osoittamaan paikkaan. Hän jäi seisomaan pöydän viereen, ja kumartui hyvin lähelle professoria, ikään kuin aikoisi kertoa salaisuuden.
"Toinen juoru on salaisuus", hän sanoi sitten hiljaa. "Ja se on paljon uskottavampi, kuulin sen luotettavasta lähteestä. Se koskee teistä, ja teidän henkilökohtaisia terapiaistuntojanne", Celia kertoi salaperäisesti. "Kuulin, että kutsutte istuntoihin tyttöjä, joista pidätte, ja sitten..." hän päätti lauseensa paljonpuhuvaan taukoon, ja hihitti vähän.
Itseasiassa viimeisimmän juorun Celia oli keksinyt itse juuri äsken, mutta sitä hän ei paljastaisi opettajalle. Hän astui vähä kauemmas opettajan korvasta, mutta jäi seisomaan paikoilleen.
Opettajan kysymys aavisteli vakaviin aiheisiin siirtymistä, ja Celia mutristeli harmistuneena suutaan. Hän jäi kuitenkin miettimään, mitä vastaisi.
"En mitään erityistä. Tapaan kavereita ja teen läksyjä, ja sellaista", hän vastasi, kuten kuka tahansa 16-vuotias. Hän pyöritteli hiuskiehkuraa sormensa ympäri. Jostain syystä hän oli viimeaikoina jättänyt hiuksensa usein auki.

[Hass]

Andy risti kätensä rinnalleen ja nosti toisen pöydällä olevan jalkansa toisen päälle. Hän ei tiennyt pitikö olla iloinen, että Celia oli hyväntuulinen vai ei. Toisalta Andy ei ollut varma oliko tunne aito ja jos ei, se oli aivan turhaa. Mutta jos tyttö kerran vitsaili ja nauroi, oli sen pakko olla hyvä asia. Andy oli vielä hiukan kahden eri vaihtoehdon välissä mitä tähän keskustelutuokioon tuli. Ottaisiko aggressiiviempi linja vai rakentaa vielä luottamusta? No siinäpä vasta pulma.
"Huonekasvi ja kissa? Sepä kuulostaa... mielenkiintoiselta", Andy ei voinut muuta kuin naurahtaa epäuskoisesti. Teinit tuntien juorut liittyivät vain yhteen asiaan ja siihen Andyn oli kovin vaikea yhdistää huonekasveja ja kissoja. Ja viimeaikoinaan itseäänkin, sillä King's Walden'sissa ei ollut kovin suuri valikoima ja herra ei uskonut tarkoituksemattomaan seksiin... Ainakaan kovin paljon.
"On mukava huomata, että nuorison mielikuvitus ei ole vielä kokonaan kuollut", Andy ravisti päätään vieläkin hiukan huvittuneena.

"Minä ja henkilökohtaiset terapiaistunnot?" professori kysyi hitaasti ja äkkiä hänen vatsanpohjassaan alkoi myllertää ikävästi. Hän ei tiennyt mitä peliä Celia pelasi tällä hetkellään. Wilson itse oli ainakin ollut erittäin tarkka, ettei kukaan olisi saanut tietää tästä. Joko Celia oli itse juoruillut tai yritti vain pelata jotain outoa peliä. Yrittikö Celia vihjailla, että Andy piti hänestä? Tai siis piti muutenkin kuin oppilaana. Enemmän? Andy halusi loksauttaa leukansa yllättyneenä auki, mutta pidättäytyi tekemästä sitä ja piti pokerinaamansa. Hän ei myöskään liikahtanut kauemmas, pysyi vain paikoillaan.
"Minä pidän kaikista oppilaistani ja haluan auttaa jokaista, jos he sitä tarvitsevat", Andy virnisti ja yritti saada eloa silmiinsä. Jos tämä jatkuisi siihen suuntaan mihin Andy aavisteli, alkaisi koko juttu muistuttaa psykoterpiaa konsanaan. Kiintyminen tai tunteensiirto terapeuttiin, joka koettaisiin kuuntelevana ja osaanottavansa ihmisenä. Yksi syy, miksi psykoterapeutin ura ei koskaan ollut kiinnostanut Wilsonia.

"Ja sinulla riittää aikaa tehdä niitä kaikkia? Mitä minä muistan omia kouluaikojani silloin kauan aikaa sitten, oli rankkaa tasapainotella sosiaalista elämää ja koulua. Minä en ainakaan jaksaisi tälläistä tahtia kuin täällä Saint Walden'sissa pidetään", Andy puheli, ehkä hiukan ohikin. Hän nimittäin oli tuon ikäisenä ensimmäistä vuottaan yliopistossa ja se ei ollut tuntunut missään. Saint Walden'sin kaltainen lahjakkaisen oppilaiden pesä saattoi kuitenkin olla perfektionismiin taipuvilla nuorilla kohtalokas askel matkalla mielenterveysongelmiin.

[Agitha]

Celia heilautti hiuksiaan.
"Tietysti", hän sanoi. "Olen tässä koulussa, koska en ole tyhmä", hän totesi vähän nokkavasti, sillä aiheenvaihdos ei miellyttänyt häntä. Celialla ei ollut koskaan ollut vaikeuksia tasapainottaa opiskelua ja sosiaalista elämää, mutta se johtui siitä, että hänen sosiaalinen elämänsä koostui lähinnä vanhempien järjestämistä juhlista ja aikuisille näyttäytymisestä. Joskus vanhemmat tutustuttivat heitä toisten samankaltaisten perheiden lapsiin, mutta nekin kerrat olivat tulleet harvakseltaan. Sosiaalisen puolen Celia oli tähän mennessä hoitanut Ephramin kanssa, ja se kävi samaan aikaan kuin opiskelu. Joskus hän oli onnistunut luomaan orastavia ystävyyssuhteita tavallisiikin ikätovereihin esimerkiksi puistossa, mutta jotenkin kaikki suhteet olivat kuitenkin lopahtaneet. Toisin sanoen, Celia oli kyennyt hoitamaan sosiaalista elämäänsä samaan aikaan kuin opiskeli, sillä kaikki oli valmiiksi järjestelty hänen puolestaan. Nyt sisäoppilaitoksessa sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen taas oli helppoa, sillä hän näki kavereitaan säännöllisesti ja pakostakin kouluajan ulkopuolella. Täytyi tosin myöntää, että muiden oppilaiden kanssa seurusteleminen oli välillä vienyt hänen aikansa opiskelusta. Se ei onneksi näkynyt vielä numeroissa.
Celia hypähti istumaan opettajan pöydälle, ja heilutteli jalkojaan sen reunalta. Hän hypisteli hajamielisesti opettajan tavaroita tämän pöydällä, ja tarttui lopuksi kuulakärkikynään, jota hän alkoi räpeltämään ajatuksissaan.
"Pitäisiköhän meidän mennä asiaan?" hän kysyi sitten vakavana, ja piirsi tähtiä kämmeniinsä. "Haluat varmaan jutella minun perheestäni ja kaikesta, vaikka en tietenkään kerro mitään."
Aikaisemmin Celia ei ollut ehdottanut itse asiaan siirtymistä, mutta jostain syystä hän tunsi olonsa jokseenkin yhteistyönhaluiseksi. Hän ei oikeastaan itsekään tiennyt tarkalleen, miksi. Ehkä hän oli saanut tarpeekseen vaitonaisista istunnoista, tai ehkä hän halusi päästä nopeammin pois. Tai ehkä sillä oli jotain tekemistä professori Wilsonin kanssa. Ehkä Celia halusi yllättäen miellyttää professoria syystä, jota ei itsekään oikein ymmärtänyt. Ehkä.

[Hass]

"En minä sanonutkaan, että olisit tyhmä, en missään nimessä.", Andy huomautti ja kohotti toista kulmakarvaansa, röhnöttäen yhä tuolissaan kädet ristissä.
"Sillä ei ole mitään tekemistä tyhmyyden kanssa, jos on ongelmia jaksamisen tai psyykkeensä kanssa", Andy ilmoitti terävästi, vaikka ääni oli vielkin rauhallinen ja matala, ei ollenkaan syyttävä: "Jokaisella ihmisellä on omat rajansa ja joillakin ne tulevat syystä tai toisesta vastaan nopeammin. Joillakin pakonomaiset tarpeet ajavat heitä parempiin tuloksiin ja silloin tulee vastaan kohta, jolloin ihminen ei vain jaksa. Minä olen nähnyt monta kertaa mihin se on ihmisiä ajanut ja kuullut vastauksen kysymykseen miksi. Siispä, neiti Hammond, arvostaisin suuresti jos et puhuisi tuollaiseen sävyyn ihmisistä, joilla on ongelmia. Olivat ne ongelmat millä alalla tahansa." Okei, Andy oli eksynyt aiheesta. Tämä ei varmastikaan auttaisi asiaa, mutta Andy oli saanut käsityksen, että Celia tavallaan halveksi kykenemättömämpiä ja Andy ole kokenut suurta tarvetta oikaista asiaa.

"Mutta mikä on asiamme?" Andy kysyi huvittuneena, eikä odottanut vastausta kysymykseensä. Miehellä ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä Celia luuli keskustelun koskevan. Jotkut kokivat viiltelyyn puuttuminen nolona, jotkut kokivat sen heidän omiin asioihinsa puuttumisena. Jotkut olivat alunperinkin alitajuntaisesti etsineet apua. Mutta Celia Hammondia ei saanut helposti kartalle.
"Miksi sinä oletat heti, että haluan kuulla perheestäsi?" Andy kysyi haastavasti, mutta piti äänensä etäisenä, aivan kuin asia ei oikeasti kiinnostaisi häntä. Liian intensiivinen tiedon kaivaminen voisi hyvinkin säikäyttää tytön.
"Sinä et kerro minulle mitään, joten eikö se oli aika turha asia? Mielummin puhuisimme vaikka... jalkapallosta. Mistä sinun takiasi johtuu se, että Englanti hävisi Portugalille? Kuulin, että joku väitti sen johtuvan siitä, että valmentaja olisi luonut liikaa paineta ja tavoitteita pelaajille. Itse kuitenkin uskon, että Portugali oli vain parempi tällä kertaa."

[Agitha]

Celia huokaisi turhautuneena.
"Eikö sinun pitäisi tietää?" hän kysyi, ja vahvisti kuulakärkikynällä tähtien rajoja kämmenselässään. "Sinähän minut tänne halusit, tai muuten ilmoittaisit rehtorille ja vanhemmilleni ongelmastani." Hän oli hetken hiljaa, ja tajusi sitten korjata vihreensä. "Ongelmastani, jota ei ole."
Celia laski kuulakärkikynän pöydälle, ja tarttui punaiseen tussiin. Hän väritti tähdet punaisiksi, ja risti jalkansa. Hän oli olettanut, että professori Wilson käyttäisi hänen tarjoamansa tilaisuuden hyväkseen, ja alkaisi kyselemään samoja kysymyksiä, joita hän oli kysynyt aikaisemminkin, ja joihin Celia ei ollut vastannut. Sen sijaan hän kysyikin, mistä Celia haluaisi puhua. Mutta Celiahan ei halunnut puhua!
"En tiedä", hän totesi, ja laski tussinkin takaisin pöydälle. Nyt tähdet hänen kämmenselässään olivat kirkkaanpunaiset. Hän katsahti opettajaan. "Varmaankin, koska en ole puhunut perheestäni sinulle aiemmin, vaikka olet kysellyt", hän vastasi hieman arvoituksellisesti.
Yhteistyönhalu oli taas kuin poispyyhkäisty, ja Celian teki mieli heittäytyä taas hankalaksi, ja lakata puhumasta. Jokin kuitenkin esti häntä.
"Minulla on äiti, isä ja kaksoisveli. Isällä on rakennusfirma, ja äiti on kotona", hän sanoi sitten omaksikin yllätyksekseen. Ei sillä, ettei nämä tiedot olisi olleet opettajalle saatavilla hänen koulukansiostaan, jossa hänestä oli kaikki mahdollinen koululle tarpeellinen tieto. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Celia puhui perheestään, vaikka hän kertoikin vain merkityksettömiä asioita. Jotenkin se tuntui oikealta, vaikka hän tiesi, ettei hänen olisi kuulunut puhua. Puhuminen tuntui tavallaan hyvältä.
"Olemme aika varakkaita ja asumme Oxfordissa", hän jatkoi, mutta hiljeni sitten. Hän katsoi professori Wilsoniin, eikä enää hymyillyt.