Ei kahta ilman kolmatta

[Agitha]

// Hassis ja Axu. //

Celia kiirehti pitkin koulun käytävää kohti päärakennuksen vessoja. Se ei ollut mitenkään erityistä, etenkin kun hänen ilmeensä oli täysin normaali, ja hän kantoi koululaukkuaan olallaan kuten aina. Poikkeuksellista oli se, että koulu oli loppunut jo muutama tunti sitten, ja Celia joutui tekemään kovasti töitä pitääkseen ilmeensä edes neutraalina.
Hän oli juuri ollut niin sanotulla terapiatunnilla professori Wilsonin kanssa, ja tunnin päätteeksi hän oli päättänyt tunnustaa ihastuksensa opettajaan. Hänen odotuksensa eivät olleet alunalkaenkaan olleet korkealla, sillä kyse oli kuitenkin älykkäästä opettajasta, joka oli häntä kymmenen vuotta vanhempi, mutta torjutuksi tuleminen sattui silti. Ehkä hän oli suhteen mahdottomuudesta huolimatta toivonut professorin tuntevan samoin häntä kohtaan jossain sisimmässään. Ehkä hän ei ollut sittenkään täysin valmistautunut siihen, että opettaja ei tuntisi samoin häntä kohtaan. Tai sitten hän vain oli niin toivottoman ihastunut.
Celia ei kuitenkaan ollut kyennyt enää olemaan hiljaa. Hetken huumassa hän oli tunnustanut tunteensa. Kaikki oli käynyt siististi ja asiallisesti, hän ei ollut itkenyt, eikä syöksynyt Wilsonin kaulaan. Wilson oli torjunut hänet lempeästi ja ymmärtäväisen oloisena, kuten aina. Celia oli nyökännyt, sanonut ymmärtävänsä, ja poistunut luokassa. Vielä luokan ovelta hän oli heilauuttanut kättään hyvästiksi, ja hymyillytkin vähän.
Mutta sitten hänelle oli tullut kiire vessaan.
Celia tiesi, ettei onnistuisi käyttäytymään normaalisti tarpeeksi pitkään ehtiäkseen asuntolaan asti, joten hän oli päättänyt itkeä pahimmat itkunsa tyttöjen vessassa. Kukaan tuskin tulisi sinne enää näin myöhään, sillä kaikki olivat joko asuntolassa tai erikoistunneillaan sivurakennuksessa. Hän tunsi itkun kuristavan kurkkuaan, ja hän joutui puristamaan hampaitaan yhteen, jottei olisi purskahtanut itkuun siihen paikkaan. Celia oli kuitenkin harjoitellut itkun pidättelemistä koko elämänsä ajan, ja hän oli kehittynyt siinä erittäin taitavaksi. Vain hänen kiireiset askeleensa paljastivat, ettei kaikki ollut aivan kuten yleensä.
Muutamat viimeiset metrit tyttöjen vessalle olivat kriittisimmät, ja hän nyyhkäisi kerran, ennen kuin sulki tyttöjen vessan oven perässään. Hänen tarkoituksensa oli ollut lukittautua yhteen kopeista, ja itkeä mahdollisimman hiljaa, mutta hänen jalkansa pettivät alta kesken matkan, ja Celia lyhistyi polvilleen vessan lattialle. Hän peitti kasvonsa käsillään, kun voimakkaat nyyhkäykset vavisuttivat hänen kehoaan. Itkua oli mahdotton hillitä, jä hän tunsi rintakehäänsä sattuvan. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärsi, mistä sanonta "särkynyt sydän" oli peräisin.

[Hass]

Alex Kerr, oman elämänsä sankari ja koko muun maailman kauhu, vapautui jälki-istunnosta. Ei siksi, että hän olisi istunut aikansa. Jälki-istuntoa valvonut opettaja oli vain saanut tarpeekseen Alexista sillä erää ja halusi päästä illanviettoon. Ei istua tyhjässä luokkahuoneessa kuuntelemasta Alexin hyväntuulista höpöttämistä märistä unista ja teinipoikien ajatuksen juoksusta - ei varsinkaan, kun kyseessä oli nuori naisopettaja. Alex ei nimittäin ollut sisäistänyt vielä sitä, että jälki-istunnoissa kuului olla hiljaa. Kaiken tämän seurauksena Alex seisoi päärakennuksessa tuntien loputtua kerättyään kokonaisen vesimeloninsa ja risan muovikassin, joka piti sisällään hänen koulukirjansa. Syy rangaistukseen ei ollut edes mikään ihmeellinen, hän vain joutui kärsimään kuukauden kestäneen itse päätetyn lomansa seurauksia. Alex paranteli otettaan vesimelonista, joka yritti karkuun pojan sylistä. Ihme kyllä Kerr oli lähes tulkoon koulupuvussa. Se jo itsessään oli saavutus. Kaikki olivat niin haltioutuneita tästä käänteestä, etteivät viitsineet pilata riemuaan mainitsemalla Alexille muutamasta virheestä. Kuten että koulupukuun ei kuulunut joulukravaatti, jossa oli isolla Petteri Punakuonon pää punaisella pohjalla. Tai että suoria puuvillahousuja ei kuulunut kääriä polviin asti, varsinkaan jos oli kiskonut tennissukat niin ylös kun ne ylettyivät. Alex käveli ulko-ovien suuntaan vesimeloninsa ja kirjakassinsa kanssa, kun aution hiljaisuuden rikkoi korkojen kopina. Alex vilkaisi otsaansa rymistäen omia kenkiään ja otti kokeeksi askeleen, mutta kuten hän oli epäillytkin, eivät hänen kenkänsä olleet äkkiä kasvattaneet korkoa. Terveen uteliaana poika pysähtyi viherkasvin taakse, pois tieltä ja odotti näkevänsä kenellä oli niin kiire, että juoksi päärakennuksessa - ihan rehtorin nenän alla. Kun tuttu kiharapilvi ilmestyi näkyviin Alex tunsi hölmön virneen nousevan kasvoilleen. Reaktio oli tuttu, se tapahtui aina Alexin nähdessä Celia viimeaikoina. Poika olisi nostanut kätensä tervehdykseen, mutta muisti sylissään olevan vesimelonin ja oli avaamassa suunsa, kun Celia heittäytyikin tyttöjen vessaan niiskuttaen. Virne vaihtui huoleen Alexin kasvoilla ja hän otti pari epävarmaa askelta naistenhuoneen suuntaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan miksi Celia oli näin myöhään päärakennuksella. Tai miksi tyttö näytti murheelliselta.

Alex avasi hiljaa tyttöjen vessan oven ja vilkaisi nopeasti olkansa yli ettei joutuisi henkilökunnan paljastamaksi. Hiljaisuudessa nyyhkäykset olivat korvia huumaavia ja poika kiirehti sisään vessaan sulkien oven varovasti perässään. Hän vilkaisi otsa rypyssä ympärilleen yrittäen nähdä minne Celia oli ehtinyt. Huoli tytöstä nousi pojan sisällä nopeasti. Alex oli turhautunut. Turhautuminen oli tunne, jota hän yksinkertaisesti vihasi. Ja silti se tuntui olevan tunne, jota Celia hänessä herätti eniten. Kerr melkein kompastui lattialla kyhjöttävään Celiaan, jonka pieni vartalo vavahteli nyyhkäysten tahdissa. Alex tuijotti hetken onnettomana sylissään olevaa vesimelonia, kunnes vei sen äänettömästi lavuaariin ja laski muosikassin lattialle. Sitten hän hiljaa käveli Celian luokse ja polvistui hänen taakseen. Tietämättä mitä tehdä, Alex laskeutui istumaan Celian taakse levittäen jalkansa tytön sivuille. Huultaan purren Alex malttoi tunteidensa kuohumisen ja ei kysynyt kenet hän kävisi hakkaamassa. Ensimmäistä kertaa elämässään Alex käyttäytyi harkitusti. Hän ei tiennyt oliko Celia huomannut hänen tulonsa, joten kosketti ensiksi varovasti tytön olkapäitä. Sen jälkeen hän antoi käsiensä pudota alemmas ja kiersi ne tytön ylävartalon ympäri takaapäin.

[Agitha]

Celia oli niin keskittynyt itkemiseen, ettei edes kuullut jonkun tulevan sisään naistenhuoneeseen. Tuntui, että kun ensimmäiset kyynelet olivat päässeet karkaamaan hänen poskilleen, niille ei tullut enää loppua. Hänen tarkoituksensa ei ollut ollut lysähtää keskelle vessan lattiaa ja nyyhkyttää kuin draaman sankaritar, mutta kun hän kerran oli lyhistynyt, tuntui mahdottomalta nousta enää ylös. Aivan kuin hänen koko kehonsa olisi keskittynyt vain itkemiseen.
Siitä huolimatta rankka itkeminen ei tuntunut turruttavan hänen tunteitaan. Hänen mielensä oli vapaa ajattelemaan mitä tahtoi, ja mitä enemmän hän itki, sitä huonommalta hänestä tuntui. Ja mitä huonommalta hänestä tuntui, sitä enemmän häntä itketti. Jossain mielensä sopukoissa Celia olisi halunnut nauraa omalle typeryydelleen, mutta jopa hymyileminen tuntui mahdottomalta. Miksi häntä itketti niin, kun hän oli valmistautunut tulemaan torjutuksi erittäin perusteellisesti? Ja missä vaiheessa hän oli antanut mielikuvituksensa kehitellä mielikuvia hänestä ja professori Wilsonista yhdessä? Hänhän oli hillinnyt itsensä niin hyvin.
Itkeminen alkoi olla uuvuttavaa, ja Celia vihasi itseään heikkoutensa vuoksi. Automaattisesti hän tunnusteli koulupuvun mekkonsa taskua, ja tunsi tutun mattoveitsen kankaan alla kämmentään vasten. Ainut tapa saada kipu loppumaan...
Celia hätkähti, kun hän tunsi jonkun kyykistyvän taakseen ja koskettavan hänen olkapäätään. Hän toivoi, ettei tulija olisi kukaan tytöistä, vaikka hän olikin tyttöjen vessassa. Hänen yllätyksekseen hän ei kuitenkaan haistanut tytön hajuvettä, suihkusaippuaa, tai hoitoainetta, vaan - noh - pojan. Hänen sydämensä hypähti, kun hän tajusi, että kyseessä saattaisi olla professori Wilson, joka oli huomannut, että hänen normaalista lähdöstään huolimatta jonkin oli vialla.
Celia odotti paikalleen jäykistyneenä, kun tulija kietoi kätensä hänen ympärilleen. Kyllä vain, kyseessä oli poika. Mutta tunnistaessaan koulupuvun housut Celia joutui vähän pettymään. Sekunnin murto-osan ajan hän epäili Ephramia, mutta tajusi sitten, että hänen veljensä ei käärisi koulupuvun lahkeita tai käyttäisi tennissukkia. Eikä oikeastaan kukaan muukaan täysjärkinen, joten jäljelle jäi...
Voi ei, ei Alexia nyt.
Celia kiirehti pyyhkimään kyynelet poskiltaan kämmenselkäänsä, ja oli kiitollinen siitä, että hänen ripsivärinsä oli itkunkestävää. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Alex olisi huomannut hänen itkevän. Edes Alex ei halannut häntä ilman syytä, vaikka tulikin jatkuvasti muilla tavoin liian lähelle. Celia päätti silti olla mahdollisimman reipas, ja ryhtyi kehittelemään peitetarinaa, jotta Alex nauraisi, vitsailisi asiasta, ja lähtisi pois.
"Mitä sinä teet tyttöjen vessassa?" Celia kysyi ja kuulosti surkealta, vaikka yrittikin vaikuttaa mahdollisimman pirteältä. Celia ei ravistellut itseään irti pojan otteesta, tai edes kääntynyt katsomaan häneen päin. Siitä huolimatta, että häntä syleili Alex, tuntui hyvältä olla jonkun lohdutettavana. "Minun rajauskynästäni katkesi terä..." hän selitti sitten. Siinäpä vasta itkun aihe, mutta mitäpä Alex naisten meikeistä tiesi.

[Hass]

Alex ei voinut olla mutristamatta suutaan pettyneenä, kun Celia ei rentoutunutkaan hänen syleilyynsä niin kuin kaikissa ylisiirappisissa romanttisissa elokuvissa kävi. Pikemminkin tyttö jännitti vartaloaan, ei vajonnut lähemmäs - ah niin lohduttavaan halaukseen. Alex ei antanut periksi. Ensinnäkin hän oli liian poissa tolaltaan nähdessään Celian itkevän ja se rikkoi pienen palan hänen sydäntään. Toiseksi lattia oli kylmä. Siis todella kylmä jopa kivilattiaksi. Poika kuitenkin yritti unohtaa ne asiat mielestään, kun hän etsi mukavampaa asentoa. Hän arveli ettei tekisi hyvää vaikutusta jos alkaisi varoittamatta vain tivaamaan mikä tai kuka oli saanut Celian itkemään ja hyvän vaikutuksen Alex halusi tehdä. Se ei silti tarkoittanut ettiekö Alex halunnut tietää kenet saisi vetää tilille tästä episodista. Koko tilanne oli kiusallinen. Alex ei osannut toimia itkevien ihmisten seurassa. Hän ei osannut lohduttaa - sen sijaan hän oli loistava saamaan ihmiset itkemään. Hän ei tiennyt pitä tehdä ja ajatteli hetken jopa Ephramille soittamista, kunnes muisti puhelimensa olevan latauksessa heidän huoneessaan eikä suinkaan Alexin mukana. Poika päätti kuitenkin olla hellittämättä otettaan, vaikka Celia kuinka yritti piilotella kyyneliään. Hän piti tyttöä syleilyssään päättäväisen rauhallisena ja vakaana. Joku oli joskus sanonut, että joskus pelkkä läsnäolo riitti. No, Alex toivoi todella sen pitävän paikkansa, sillä mitään fiksua ei hänen suustansa tultaisi kuulemaan. Kuten hän itse kohta todistikin.
"Se on kyllä maailma inhottavinta, kun rajauskynästä katkeaa terä", Alex vahvisti vakaalla äänellä: "Minä niin vihaan sitä, kun sellaista tapahtuu." Aivan kuin Alexilla olisi minkäänlaista kokemusta rajauskynän terän katkeamisesta. Hän ei oikeastaan edes tiennyt mikä rajauskynä oli. Ehkä Celia vain suhtautui hyvin vakavasti penaalinsa sisältöön, kuka Alex olisi tuomitsemaan?

[Agitha]

Alex osoitti suurta myötätuntoa Celian meikkipussin rikkonaista sisältöä kohtaan, ikään kuin hänellä olisi paljonkin kokemusta asiasta. Poika yritti selvästikin olla kovasti lohduksi, sillä Celia tiesi kyllä, että Alexilla tuskin oli harmainta aavistustakaan siitä, miltä tuntui katkaista rajauskynän terä. Hän sai sanoillaan Celian naurahtamaan vähän, vaikka sekin kuulosti lähinnä voimakkaalta nyyhkäykseltä.
"Mm. Pitää varmaan käydä ostamassa uusi", hän mutisi. Celia pyyhkäisi taas silmiään kämmeneensä, ja joutui toteamaan, että mainosten lupaukset eivät aina pitäneet paikkaansa. Hänen ripsivärinsä oli pitänyt olla vedenkestävää, mutta käsissä olevista tummista tahroista päätellen se ei kestänyt kyyneliä.
Meikkien ajatteleminen sai Celian ajattelemaan professori Wilsonia taas. Opettaja ei ollut koskaan huomauttanut hänelle meikin käyttämisestä koulutunneilla. Hän ei huomauttanut siitä kenellekään, mutta silti Celia oli huomaamattaan ajatellut siinä olevan jotain henkilökohtaista. Miten typerä hän olikaan ollut...
Professori Wilsonin ajatteleminen sai hänet itkemään entistä enemmän, vaikka itku oli juuri ollut laantumaisillaan hiljaiseksi niiskutukseksi. Ihan turha hänen oli enää Wilsonista haaveilla, hän oli juuri tullut torjutuksi. Sekin ajatus sai hänen nyyhkyttämään entistä enemmän, ja se oli ihan naurettavaa. Rajauskynät eivät olleet mitään verrattuna professori Wilsoniin.
"Ei tässä ole kyse mistään rajauskynästä", Celia tunnusti Alexille sitten. Alex sentään tiesi hänen ihastuksestaan professori Wilsoniin, ja yllättävä avautumisen tarve valtasi Celian mielen.
"Minä tunnustin professori Wilsonille, ja tulin tietysti torjutuksi. En vain kestänyt enää ja no... Se on nyt ohi", hän selitti. Toisin kuin hän oli odottanut, tunnustaminen vain lisäsi hänen itkuaan entisestään. Ehkä Alex tietäisi, miten hänen tulisi toimia tästä eteenpäin. Alexkin oli kuitenkin särkenyt sydämensä viimeisen kuukauden sisällä, ja päässyt siitä yli niin nopeasti, että oli taas oma itsensä.
"Miksi minä en kelpaa?" Celia vollotti, vaikka tiesikin vastauksen varsin hyvin.

[Hass]

Alexin vinoilut ajoivat asiansa ja pieni naurahdus oli suurempi voitto Alexille kuin sopivan rapeiksi paistettujen pekonien saaminen. Ja niitä jos mitä oli vaikea saada mistään. Poika yritti olla lohduttava ja veti Celiaa hiljaa rintakehäänsä vasten. Alex pysyisi siinä, Celian tukena, niin kauan kuin tarvitsisi. Hän ei liikahtaisi vaikka mikä olisi. Vaikka tilanne oli mitä nyt olikaan, Alex ei voinut olla tajuamatta että se oli ensimmäinen kerta, kun hän todella piti Celiaa syleilyssään. Olkoonkin, että he istuivat tyttöjen vessan lattialle ja, että toinen parkui silmiään ulos, hetki oli merkittävä Alexin mielessä. Celian hennolta tuntuva vartalo hänen omaa kroppaansa vasten. Kumea murahdus yritti ulos pojan kurkusta, mutta hän peitti sen hautaamalla hetkeksi kasvonsa tytön vaaleisiin kiharoihin. Pian sen jälkeen hän kuitenkin nosti leukansa lepäämään Celian päälaelle ja kuunteli tarkkaavaisena tytön avautumista. Jopa niin ajattelematon ja kömpelö ihminen kuin Alex, oli ymmärtänyt ettei kyse ollut mystisestä rajauskynästä. Tuntui hullulta, ett joka itkisi kynänsä takia. Ja jos se oikeasti olisi häirinnyt Celiaa, Alex olisi voinut lahjoittaa oman upouuden lyijytäytekynänsä tilalle. Sitä paitsi terottimet oli jo keksitty. Kerrankin poika piti suunsa kiinni, sillä Celia jatkoi pian puhumista ja olisi tuskin arvostanut hänen sarkastisia välikommentteja. Hetken aikaa hän vain piti Celiaa käsivarsillaan ja yritti unohtaa tämän hetkisen tilanteen, kuvitellen heidät muualle. Jonnekin kauas, jossa Alexilla oli oikeasti lupa pitää Celiaa sylissään sillä tavalla, ei vain lohduttamassa toisen miehen jälkeen.

Osa Alexista oli huojentunut. Hän tiesi, ettei olisi saanut olla. Ei hän voinut sille mitään. Olisi pitänyt arvata, että Wilson oli loppupeleissä kunnon mies ja vahvan moraalinsa ansiosta tekisi sen mikä olisi oikein. Jos professori olisi toivottanut tervetulleiksi Celian tunteet, ei Alex olisi pystynyt hillitsemään itseään ja aggressiotaan - oli kyseessä miten opettaja ja arvostettu ihminen tai ei. Mutta silti Alexissa oli myös se osa, joka vihasi miestä. Siksi, että tämä sai Celian itkemään. Siksi, että Celia oli antanut Wilsonille vallan siihen. Siksi, että Alex oli kateellinen. Wilsonin oli jotenkin onnistunut lumota Celia, kuten monet muut naiivit tyttölapset tälläkin hetkellä. Se sattui, kun tiesi Celian valinneen kuitenkin Wilsonin ennen Alexia. Poika ei halunnut olla kenenkään korvaaja tai kakkosvaihtoehto. Ja vaikka se oli kuinka kieroutunutta tahansa, Alex halusi olla se joka saisi Celiassa aikaan noin vahvan tunnereaktion - kyyneleet tai ei. Tällä hetkellä ainoa Alexin aiheuttama tunnereaktio tuntui olevan pettymys ja vaivaantunut huvittuneisuus.
"Totta kai sinä kelpaat", Alex mumisi rohkaisuksi suu melkein kiinni tytön korvassa: "Sinä et pelkästään kelpaa, sinä olet paljon enemmän kuin he koskaan ansaitsisivat. He muut ovat sokeita, jos eivät ymmärrä kuinka paljon he menettävät päästäessään sinut käsistään. Sinä löydät vielä jonakin päivänä oman satusi prinssin ja hän on lähempänä kuin huomaatkaan." Alex ei tiennyt olivatko hänen sanansa totta, mutta ainakin hän halusi itse uskoa viimeiseen lauseeseen. Ehkä jonakin päivänä Celia voisi nähdä hänet siinä valossa. Alex ei ehkä ollut komea tai nero tai erityisen hyvätapainen, mutta ainakin hän tiesi Celian olevan liian hyvä hänelle ja Alex viettäisi mielellään koko elämänsä yrittäessään yltää edes lähelle.


[angst]

[Agitha]

Alex jatkoi myötätuntonsa osoittamista, vaikka oli nyt kuullut totuuden Celian murheista. Se liikutti Celiaa, ja ristiriitaisesti sai hänet parkumaan entistä enemmän. Tuntui hyvältä olla turvassa Alexin syleilyssä, sillä ilmeisesti poika todella ymmärsi lohduttamisen salat. Vaikka Celia tiesikin, että eleissä ei ollut mitään henkilökohtaista, ne tuntuivat lähes romanttisilta. Jos professori Wilson olisi tehnyt hänelle samoin...
Celia veti syvään henkeä, vaikka hänen hengityksensä tärisikin vähän. Hän yritti rauhoittua, ja kuunteli Alexin lohdulliset sanat, vaikka tiesikin niiden olevan vain tyhjää sanahelinää. Poika ainakin yritti parhaansa. Kuvitella, jos professori Wilson olisi kuiskinut hänen korvaansa samalla tavalla...
Yht äkkiä Celian olo muuttui hieman epämukavaksi lähes intiimissä syleilyssä, ja hän pyristeli irti Alexin otteesta.
"Nuo ovat vain tyhmiä kliseitä, eivätkä ne ole totta", hän mutisi pyyhkien märkiä poskiaan. Salaa hän oli kuitenkin hyvillään. Ehkä hänen sisällään asui pieni romantikko. Alex oli ihan hölmö puhuessaan niin kauniita.
Kun Celia uskoi pyyhkineensä enimmät ripsivärit poskiltaan, hän kääntyi istumaan kasvot Alexia päin. Hän suoristi mekkonsa helman polviensa päälle ja toivoi, ettei näyttänyt naurettavalta pandasilmineen ja punaisine nenineen.
"Anteeksi, että olen tämän näköinen", Celia mutisi, ja yritti hymyillä vähän. Oli aika ryhdistäytyä, ja jatkaa elämässä eteenpäin. Se vain tuntui hemmetin vaikealta. Tyttö pyyhki edelleen ripsivärin jäämiä silmiensä alta, vaikka tiesi, ettei saisi itseään asiallisen näköiseksi ilman meikinpuhdistusainetta ja uutta ehostusta.
Celia huomasi itkunsa lakanneen, ja oli siiä hyvillään. Tilalle tosin oli tullut kiusallinen hikka, kuten hänelle usein kävi itkemisen jälkeen. Se oli kuitenkin parempi kuin ääneen vollottaminen. Huomattavasti vähemmän noloa.
Hiljalleeen Celia alkoi saada taistelutahtoaan takaisin. Hän halusi uskoa, että kaikki ei ollut vielä menetetty. Ja jos olisikin, se tarkoittaisi vain sitä, että hänellä ei olisi enää menetettävää. Viimeistään nyt hän voisi laittaa peliin kaikkensa. Toistaiseksi Celia ei uskonut edes omiin ajatuksiinsa, mutta se onnistuisi varmasti ajan kanssa.
Celia kaivoi puuterirasansa vieressään lojuvan koululaukun uumenista, ja napsautti sen kannen auki tarkistaakseen kasvonsa sen peilistä. Kuten hän oli arvellutkin, ripsiväri ei irronnut poskista hinkkaamalla. Mahtavaa... Alex saisi noutaa hänelle meikinpuhdistusainetta myöhemmin, tai Celia joutuisi juoksemaan asuntolaan paperipussi päässään.
"Kuule Alex", Celi sanoi sitten, ja sulki puuterirasiansa. Hän yllättyi siitä, miten tukkoiselta hänen äänensä edelleen kuulosti. "Sinä olet mies, ja osaat varmaan sanoa... Mikä on kaikkein paras saada miehen huomio? Siis jos näyttää siltä, että ei ole oikein mitään mahdollisuuksia, ja kaikki keinot ovat sallittuja."
Alex saisi auttaa häntä keksimään keinon professorin huomion saamiseksi.
"Ja jotain sellaisia keinoja, mitä minä voin tehdä", hän lisäsi vielä, ja vilkaisi Alexia varoittavasti. Yksikin K-18-vitsi, niin...

// Ja sitten tunnelman keventämiseksi: Miksi miehet pitävät naisista joilla on suuret rinnat ja tiukka alapää? //

[Hass]

Celian pyristellessä vapaaksi Alexin oli pakko avata käsivartensa ja antaa toiselle tilaa. Hän nielaisi pienen huokaisunsa ja vetäytyi itsekin hiukan kauemmas, sillä asento ei ollut kaikista mukavimpia. Poika nojasi käsillään taaksepäin ja katseli tarkkaavaisesti Celiaa, joka oli vielä selkä häneen pois yrittäen selvästi saada käsiensä avulla kasvojaan edustuskuntoon mikä oli naurettavaa Alexin mielestä. Kyllähän hän nyt ymmärtäisi tilanteen ja hän oli ainoa lähellä oleva ihminen, joten miksi turhaan stressata ulkonäön puolesta?
"Totta kai ne ovat kliseitä", Alex yritti kömpelösti virnistää: "Mutta kyllähän kliseetkin ovat usein totta ja minusta se sanojen rehellisyys ratkaisee. Tai siis minä ihan todella tarkoitin niitä ja minkäs minä voin sille, että ihmiset ovat matkineet minua."
Alex oli jokseenkin helpottunut, kun Celia jälleen kääntyi hänen suuntaansa. Jopa sellainen pieni ele sai hänet tuntemaan kuin Celia oikeasti luottaisi häneen.
"Ai minkä näköinen?" Alex virnisti silmiään pyöritelle, päättäen itsekseen ettei sortuisi toiseen kierrokseen kliseitä ja sydänsuruistaan riutuvan koiranpennun tavoin kehuisi Celiaa yhtä kauniiksi kuin auringonsäteet ukkosmyrskyn jälkeen tai uuden graafisen laskimen paljastuminen lahjapaketista - tai mitä nyt normaalit ihmiset pitivät kauneimpana näkynä. Alexia kun ei oltu yleisen mielipiteen mukaan siunattu normaaliudella. Eikä se häntä varsinaisesti kyllä haitannutkaan...

Alex istui vaivaantuneena paikoillaan, kun Celia alkoi puuhastella omiaan. Poika ei oikein tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä, kenties puuteroida oma nenä ihan vain Celian seurana? Sen idean Alex hylkäsi suhteellisen nopeasti.
"No mitä, prinsessa?" Alex kysyi epäluuloisesti takaisin ja päätään kallistaen katseli tyttöä. Sitten hän joutui todella miettimään. Hän tiesi miten hänen oman huomionsa sai kiinnitettyä. Mutta missään kieroutuneessa tilanteessa hän ei halunnut Celian käyttäytyvän sillä tavalla - oli kohteena Alex tai kuka tahansa (kuten nimeltä mainitsematon professori Wilson). Ei ikinä.
"En minä tiedä. Tee kuperkeikkoja. Pukeudu jättikatkaravuksi tai vaikka tanssi tiputanssia pöydällä. En minä tiedä. Ole oma itsesi. Jos se helvetin kusipää ei huomaa sinua niin oma on ongelmansa jos on sokea", Alex kohautti olkiaan kiusaantuneena ja korvat helottaen tulipunaisina harvinaislaatuisesti. Eihän ollut mikään dr. Phil tai Oprah. Jos olisi, hänellä olisi liian kiire lentää yksityisillä lentokoneilla pedikyyriin toiselle puolelle Atlantin valtamerta tai jotain sellaista ehtiäkseen neuvomaan.

[Agitha]

Celia hymähti Alexin vastaukselle harmissaan. Hetken oli vaikuttanut siltä, että Alex otti hänen ongelmansa vakavasti, mutta nyt poika oli taas muuttunut omaksi itsekseen, ja vitsaili hänen ongelmistaan.
"Ei tuosta ole mitään apua", Celia valitti, vaikka hänen olikin myönnettävä, että Alexin ideat kuulostivat huomiota kerääviltä. Niinko Alex iski tyttöjä? Tanssimalla tiputanssia rapuasussa? Ei mikään ihme, ettei hänellä ollut tyttöystävää.
"Te pojat ette vain tajua mitään. Samanlaisia hölmöjä kaikki", Celia mutisi, ja painoi mietteliäästi katseensa vessan laattalattiaan. Koska Alexista ei ollut apua, hänen täytyisi keksiä jokini tapa itse.
Mitä hän olikaan oppinut romanttisista elokuvista? No, ainakin menettämisen pelko veti miehiä puoleensa. Jos hän uhkaisi tappaa itsensä? Wilson oli tosin liian älykäs langetakseen sellaiseen. Celian täytyisi todella yrittää tappaa itsensä, ja se tarkoittaisi pakkohoitoa. Mielenterveysongelmat eivät olleet kovin haluttava piirre naisessa, joten hänen todella kannattaisi miettiä muita vaihtoehtoja.
Entä toisenlainen menettäminen? Mahdollisuuksien menettäminen toiselle miehelle? Siinä se! Miehet olivat mustasukkaisia ja kilpailunhaluisia olioita. Jos Celia vain saisi Wilsonin mustasukkaiseksi, hän varmasti kiinnittäisi miehen huomion juuri siinä mielessä kuin itse halusi. Sen lisäksi keino oli suhteellisen harmiton, sillä se ei voisi mennä yhtä pahasti vikaan, kuin itsemurha.
Mutta miten opettajan saisi mustasukkaiseksi? Wilson olisi varmasti vain iloinen Celian puolesta, jos hän kertoisi seurustelevansa jonkun toisen kanssa. Hänen pitäisi olla suorempi ja tehdä seurustelu selväksi muilla tavoin. Olisi annettava Wilsonille sellainen kuva, että hän ei enää kiinnostanut Celiaa.
Ja se onnistuisi, jos...
Celia käänsi ripsivärin tuhrimat kasvonsa kohti Alexia, ja loihti kasvoilleen anovan ilmeen.
"Haluaisitko sinä alkaa minun poikaystäväkseni?"

[Hass]

Alexin ensimmäinen reaktio oli huutaa 'kyllä, kiitos'. Sanat kuulostivat paremmilta kuin ne olivat kuulostaneet hänen omissa päiväunissaan. Joskin kyseisissä päiväunissa Celian kysymys olisi ollut enemmänkin tyyppiä 'ota minut omaksesi' tai 'mitä enää odotamme, karataan Las Vegasiin ja tehdään pikkuisia matikkaneroja enemmän kuin heille riittäisi graafisia laskimia'. Mutta sanoma kaikissa kolmessa oli sama. Alexin silmät syttyivät pilkehtimään hetkeksi.

Tunne katosi nopeasti.

Alex Kerr ei ollut tyhmä. Ei vaikka niin erehdyttiin luulemaankin usein. Turhankin vikkelästi typerä ja naiivi riemu kaikkosivat pojasta, joka yritti yhä säilyttää urhean ilmeensä ymmärtäessään Celian taka-ajatukset. Ajatukset, joissa Alexilla olisi vain sivurooli. Hänen olisi jo tässä vaiheessa pitänyt ymmärtää, että hän ei tulisi olemaan tarinan sankari tai miespääosan esittäjä. Celia ei nähnyt häntä niin, eikä tulisi luultavasti näkemäänkään. Se olisi pitänyt jo ymmärtää siitä, että Wilson oli Alexin vastakohta persoonaltaan. Celia haluaisi vain leikitellä Alexilla ja ehkä se oli ymmärrettävää - eihän tyttö tiennyt Alexin tunteista mitään. Ei Celia tiennyt kuinka pelkkä ehdotus loukkasi ja satutti Alexia, joka oli muuttunut naiseksi mikäli tunneskaalasta pystyi tilannetta lukemaan. Vaikka poika olikin onnettomasti ihastunut ja vihastunut, ei hän vajoaisi niin alas. Hän ei olisi kenenkään varavaihtoehto, odottamassa nurkassa hetkeään loistaa. Alex ei myöskään halunnut olla väline Celian lapsellisessa yrityksessä valloittaa 10 vuotta vanhempi ja tytön jo kerran torjunut opettaja. Hän ei haluaisi olla välikappale vaikka kyseessä olisi samanikäinen pojankloppi.
"Minusta tuntuu, että en haluaisi", Alex vastasi pitkän hiljaisuuden päätteeksi vaikka sanat saivatkin vatsan sisällön kiertämään ja korvat kohisemaan.
"Ja älä katso minua tuolla tavalla. Toisten tunteilla leikkiminen on vain julmaa." Alex yritti vältellä Celian koiranpentukatsetta tuijottamalla vessan likaista lattiaa ja kengänkärkiään. Tuijottamalla mitä tahansa, joka ei ollut Celia. Alex saattoi tehdä typeryyksiä, mutta ei hän leikkinyt muiden tunteilla kuten Celia suunnitteli tekevänsä. Poika teki harvoin mitään ylitse pääsemätöntä. Toki hän ärsytti ihmisiä, käyttäytyi huonosti ja muuta, mutta ne tunteet eivät olleet niin vahvoja. Eivät sellaisia, että ne saisivat ihmiset tekemään järkyttäviäkin asioita. Kuten hylkäämään velvollisuutensa ja häipymään teille tietymättömille ilman mitään matkatavaroita.

[Agitha]

Celia odotti Alexin vastausta jokseenkin innokkaana, mutta ei yllättynyt, kun poika kieltäytyi. Kukapa nyt haluaisi edes teeskennellä seurustelevansa jonkun sellaisen kanssa, josta ei edes pitänyt? Onneksi Celia oli valmistautunut kieltävään vastaukseen ja maanittelemiseen. Alex olisi hommaan niin sopiva, koska heistä juoruiltiin jo muutenkin! Hän vaikka lahjoisi pojan rahalla, sillä Celia oli liian innostunut pomminvarmasta suunnitelmastaan hylätäkseen sitä.
Ja sitten hän tajusi, että Alex ei osannut lukea ajatuksia. Alex oli ottanut hänet tosissaan! Voi ei!
Celia punastui, ja ryhtyi selittelemään kysymystään.
"Siis, älä nyt luule, että olisin tosissani. Tarkoitin vaan, että jos voisit auttaa minua tässä. Ajattelin tehdä professori Wilsonin mustasukkaiseksi ja tuota... Sinä olisit aika hyvä apu siinä", Celia selitti takellellen hieman. Tietenkään Alex ei ollut ymmärtänyt hänen ajatuksenjuoksuaan, Alexhan oli mies!
Alex näytti välttelevän hänen katsettaan tuijottamalla vessan lattiaa, ja Celia kumartui niin alas, että tavoitti pojan katseen.
"Ole kiltti", Celia sanoi, ja yritti näyttää niin avuttomalta kuin vain mahdollista. Hän oli melko hyvä taivuttelemaan ihmisiä tahtoonsa, mitä koiranpentuilmeeseen tuli. "Voin vaikka maksaa sinulle. Saat minulta ihan mitä vaan. Ihan mitä vaan, mitä minä voin antaa!"
Asia oli Celialle tärkeä. Kun hän kerran oli saanut idean taistella saadakseen Wilsonin huomion, hän ei itsepäisyydessään suostuisi luopumaan siitä. Ja Alex oli täydellinen hänen poikaystäväkseen.
"Eikä sinun tarvitse tehdä mitään, mitä et halua", Celia lupasi. "Riittää, että vain halaillaan ja pidetään kädestä kiinni. Uskon että se riittää." Celia tarttui Alexia kädestä molemmilla käsillään, ja näytti epätoivoiselta. "Tämä on ihan ihan oikeasti tärkeää minulle. Olisin ikuisesti kiitollinen. Ja riittäisi, että olisit minun poikaystävänäni öö... Metsäleiriin asti."
Celia päätti vängätä asiasta, kunnes Alex suostuisi. Metsäleiri oli sopivan lähellä ja kuitenkin tarpeeksi kaukana, jotta kaikki ehtisi järjestyä. Celia tiesi Alexin ilmoittuneen mukaan, ja mikä parasta, professori Wilson oli toinen leirin valvojista.

[Hass]

Alex halusi tupakkaa. Tai edes jotain, joka saisi hänet hiukan rentoutumaan. Hän yritti hengittää syvään ja ajatella muita asioita - Alexin tapauksessa olla siis ajattelematta mitään. Hän oli hyvä olemaan ajattelematta, mutta juuri nyt sitä taitoa tarvittaessa Alex ei vain saanut sammutettua aivojaan pois päältä. Hän tyytyi rapsuttamaan paljasta pohjettaan paetessaan kiusaantuneisuutta. Alex naurahti katkerasti hieman, kun Celia alkoi kauhuissaan selittämään ettei ollut tosissaan. Kyllähän hän nyt tiesi, ettei tyttö ollut tosissaan. Tiesipä ehkä vähän turhankin hyvin. Alex kuitenkin teki parhaansa tukahduttaakseen naurahduksensa, sillä hänen ei tehnyt mieli mitenkään esitelle omaa säälittävyyttään. Poika tyytyi vetämään tutun pokeri-ilmeensä kasvoilleen, se suojasi ja antoi voimaa.
"En minä halua sinun rahojasi", Alex murahti hampaidensa läpi Celialle ja suostui viimein nostamaan katseensa kiinnostavasta lattiasta. Ei Alex karkuun pääsisi kumminkaan ja mikäli Alex oikeasti tunsi Celiaa yhtään, tyttö ei jättäisi häntä rauhaan ennen kuin hän suostuisi. Tilanne oli kamala. Ei Celia tietenkään ymmärtänyt kuinka paljon loukkasi Alexia viattomalla ehdotuksellaan. Alex pysyi hiljaa ja irrotti varovaisesti Celian otteen omista käsistään. Poika nousi ylös ja kaivoi housujen taskuistaan metallisen pastillirasian. Hermostunein sormin hän kävi avaamassa pienen ikkunan huoneen toisella laidalla ja onki rasiasta hiukan muhkuraisen sätkän, mutta epätoivoiset ajat tarvitsivat epätoivoisia toimia. Alex sytytti sätkän sytkärillään ja otti pitkät hatsit marisätkästään. Poika rummutti hermostuneena lattiaa kenkän kärjellään.
"Kyllä minä sen vittu teen", hän lupasi viimein ja haki taas lohdutusta sätkästään. Alex ei oikein vielä käsittänyt mitä oli sanonut. Ehkä syy oli epätoivoissa ja siinä, että ainakin näin haisi hetken aikaa kuvitella Celian haluavan hänet. Ehkä siinä, että Alex oli idiootti. Kuka tietää. Eihän ainakaan ajatellut niillä kuuluisilla aivoillaan, joiden älykkyysosamäärä oli testien mukaan pelottavankin korkea. Mutta nyt Alex ajatteli kuten teinipoika. Teinipoika, joka halusi luultavasti ensimmäistä kertaa elämässään parisuhdetta - ei merkityksettömiä kasvoja tai sanoja. Ja se ajoi typeriin tekoihin, mutta pieni osa Alexista toivoi että sen myötä epätoivoinen ihastus katoaisi ja hän pääsisi vapaaksi.

[Agitha]

Oli hieman loukkaavaa, että Alex suhtautui Celian pieneen pyyntöön niin nihkeästi. Celia ei olisi koskaan osannut arvata, että joka paikkaan tunkeva Alex ottaisi leikkimieliset lemmenosoitukset niin tosissaan, ettei suostuisi tekemään hänelle pientä palvelusta edes palkkiota vastaan. Hyvänen aika, hehän olivat suudelleetkin! Vaikka se olikin tapahtunut humalassa, Celia oli kuvitellut, että se tarkoitti ettei Alex pitänyt häntä ainakaan vastenmielisenä. No, ehkä Alex suhtautui seurusteluun hyvin vakavasti. Tai sitten ajatus Celiassa kiehtäämisessä oikeasti inhotti poikaa niin paljon.
Celia nousi seisomaan malttamattomana, kun Alex selkeää vastausta antamatta käveli melkein katonrajassa sijaitsevien ikkunoiden luokse, ja avasi yhden niistä polttaakseen tupakkaa sisätiloissa. Celia ei voinut olla huomaamatta, että Alexille tuskin tuottaisi vaikeuksia kurkkia ikkunoista sisään, sillä hän oli niin pitkä, että yletti avaamaan pienen ikkunan sen kummemmin kurottelematta. Melkoinen älynväläys vessan suunnittelijoilta...Tai Celialta, joka ei ottanut huomioon rakennuksen perustuksia.
Celia odotti kärsivällisesti antaen Alexille hieman miettimisaikaa. Tilaa ajatella poika oli selvästikin kaivannut, joten Celia ei viitsinyt mennä hänen luokseen. Sitäpaitsi hän ei pitänyt tupakasta, vaikka tämänkertainen savuke tuoksuikin erilaiselta kuin ne, mitä Alex poltti. Haju oli tavallaan miellyttävä. Ehkä se oli jotain vähän kalliimpaa merkkiä.
Pieni hymy kohosi Celian kasvoille, kun Alex viimein ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen suostui hänen pyyntöönsä. Poika ei vieläkään näyttänyt erittäin innostuneelta ideasta, mutta toistaiseksi riitti, että hän oli mukana juonessa.
Jos Celian rahat eivät kelvanneet pojalle, ei hän niitä väkisin tuputtaisi. Mutta tavalla tai toisella hän saisi Alexinkin yrittämään tosissaan, sillä nyt oli tosi kyseessä.
"Kiitos", Celia sanoi hiljaa Alexille hymyillen.