Tikkupullaa ja nuotion rätinää

[Fairytaler]

[Agi ja Emppu-mussukka : )]

Ephram istui puunrungon palasella nuotion ääressä ja kieritti taikinasoiroa pitkän tikun ympäri.
”No mene nyt”, hän komensi matalalla äänellä ja pudisteli päätään. Taikina putoili koko ajan, kiertyi hänen sormiensa ympäri, eikä sillä selvästikään ollut aikeita jäädä kiinni tikkuun. Mutta taikinan jääminen paikalleen olisi ollut erittäin tärkeää. Ephram halusi maistaa tikkupullaa. Sillä hetkellä hän ei edes jaksanut välittää siitä, miten kajahtaneena muut häntä pitäisivät, kun hän kirosi taikinanpalalle. Ainoa asia, mikä hänen mielessään liikkui, oli tikkupulla. Niin, ja Emily. Sinä päivänä he eivät olleet viettäneet kovin paljon aikaa yhdessä. Sanan tai kaksi he olivat aamulla vaihtaneet, mutta sitten olikin ollut koko ryhmän yhteistä aktiviteettia, jonka aikana ei kahdella ihmisellä edes olisi ollut mahdollisuutta puhua keskenään. He olivat juoksennelleet, harjoitelleet lajintunnistusta, kisailleet, väitelleet, kiistelleet, keskustelleet ja kaikkea mahdollista Ephramin mielestä ahdistavaa ja turhan sosiaalista. Hän ei ollut kovin mielellään osallistunut puuhaan ja oli jo muutamaan otteeseen manannut sitä, että oli osallistunut koko kurssille. Ehkä koululla olisi ollut vähän mukavampaa. Mutta edellinen päivä oli kuitenkin ollut loistava. Suunnistaminen oli ollut hauskempaa, kuin Ephram olisi uskonut. Paljolti ehkä siitä syystä, että Emily oli ollut hänen kanssaan. Hänen parinsa. Ja oli hauskaa ajatella jotakin piristävää Cassin kanssa vietetyn yön jälkeen. Poikien välit eivät olleet mainittavan hyvät, vaikkeivät he nyt aivan toisiaan olisi tappaneet.

Lopulta Ephram sai taikinan käärittyä tikun ympärille, ojensi kätensä ja nojautui hieman lähemmäs tulta. Hän yritti saada tikun mahdollisimman lähelle tulta ja onnistuttuaan saamaan sen mielestään sopivaan paikkaan, hän antoi itselleen taas luvan uppoutua ajatuksiinsa, vaikka välillä tarkistikin, ettei aivan mustaksi polttaisi pullaansa. Palanut tikkupulla ei ehkä olisi maailman paras kokemus.

[Pahoittelut pituuden puutteesta, jaarittelusta ja epämääräisyydestä]

[Agitha]

Leirinuotio ja sen ympärille kerääntyneet oppilaat olivat kiinnittäneet Emilyn uteliaisuuden. Hän ei ollut retkeillyt paljonkaan, ja hänen kokemuksiensa mukaan suuret tule olivat pahasta, elleivät ne palaneet takassa. Ulkotilassa lyövät kynttilän leikkiä suuremmat lieskat näyttivät mielenkiintoisilta ja jännittäviltä.
Katseltuaan tilannetta hetken aikaa sivusta, Emily otti muutaman askeleen kohti nuotiota, mutta seisahtui taas sitten. Sillä kertaa hänen katseensa oli pysähtynyt Ephramiin, joka teki jotain vielä nuotiotakin mielenkiintoisempaa. Ikään kuin Emilyn jaloilla olisi ollut oma tahto, hänen kurssinsa muuttui hieman, ja hän suunnisti Ephramin luo.
Emily liikkyi hiljaa, eikä Ephram näyttänyt huomaavan häntä, kun hän seishatui pojan taakse katselemaan tämän puuhia.
Ephram kietoi jotakin pehmeää, tahmeaa ja venyvää tikun ympärille. Emily arveli sen olevan taikinaa, sillä hän osasi laittaa ruokaa jonkin verran, eikä se näyttänyt savelta tai lihaltakaan. Mutta miksi tikun ympärille?
Puuha ei näyttänyt kovin helpolta, sillä aina silloin tällöin Ephram kuului mutisevan itsekseen. Kun taikina oli viimein kääritty tikun ympärille, poika ryhtyi paistamaan sitä nuotiolla, ja Emilyn tarkka nenä varmisti arvauksen leivostaikinasta todeksi.
"Tuleeko tuosta hyvää?" Emily kysyi kumartuen Ephramin korvan lähelle. Hän puhui hieman tavallista vaimeammalla äänellä, sillä lähettyvillä oli muitakin oppilaita, joiden kuullen Emily ei ollut koskaan puhunut. Koulussa kiersi kyllä yleinen juoru siitä, että hän sittenkin osasi puhua ja teki niin tietyssä seurassa, joten hänen täysipäisyyttään ei enää epäilty samalla tavalla, mutta erikoinen käytös kiihotti oppilastovereiden uteliaisuutta. Ja Emily inhosi olla huomion keskipisteenä. Se sai hänet hermostumaan ja menettämään keskittymiskykynsä, jota hän niin kovasti tarvitsi pysyäkseen tilanteessa mukana.

[Fairytaler]

Ephram, joka oli kyyristynyt lähelle nuotiota, hätkähti rajusti kuullessaan Emilyn äänen korvansa juuresta ja oli heittää tikkupullansa liekkeihin. Eihän Emily ollut kovaa puhunut, mutta ei Ephram ollut kuullut hänen tulevankaan. Aivan kuin toinen olisi ollut jokin metsäneläin, joka osasi kulkea äänettä. Vaikka pöllö, jonka siivistä ei kuulunut lähes inahdustakaan sen lentäessä yöllisillä saalistusretkillään. Jollakin tapaa pöllöltä Emily vaikuttikin. Yksinäinen kulkija, joka on kuitenkin kaikesta omituisuudestaan huolimatta hämmentävän älykäs ja nokkela.
”Hei vain sinullekin”, Ephram mumisi hämmästyneenä ajatuksistaan palaten ja vilkaisi tyttöä syrjäkarein. Hänen kasvoillaan kävi jokin hymyntapainen, ennen kuin hän käänsi katseensa takaisin nuotioon ja tikkuun, jota piteli. Pulla oli käynyt lähes huolestuttavan lähellä nuotion liekkejä ja puita, mutta oli kuitenkin vielä ehjä. Ephram katseli tikkuaan kiinnostuneena, taputti sitten kädellään puunrunkoa vierellään, jotta Emily istuutuisi. Hänestä olisi mukava viettää jonkin aikaa Emilyn kanssa, vaikka he eivät paljon puhuisikaan ihmisjoukon takia.
”Ah, en minä tiedä tuleeko siitä hyvää”, Ephram myönsi harteitaan kohauttaen.
”En ole koskaan maistanut”, hän lisäsi selitykseksi ja vilkaisi jälleen Emilyä. Ilmeisesti tyttökään ei ollut ennen maistanut, koska oli kysynyt mitä oli kysynyt, tai sitten hän oli vain tahtonut tietää Ephramin mielipiteen. Tai sitten tyttö uskoi, että taikina oli jotenkin erilaista täällä kuin siellä missä hän oli sitä maistanut. Ephram ei ollut edes varma, olivatko opettajat itse tehneet taikinan, vai olivatko vain napanneet jostakin valmistaikina paketin. Se olisi ehkä ollut jopa uskottavampi ratkaisu. Ja ehkä helpompi ja turvallisempikin. Ephram ei ollut nimittäin kovin vakuuttunut muiden kuin kotitalousopettajan keittotaidoista. Jostakin hämärästä syystä hän ei mielellään olisi koskenut mihinkään, mitä hänen biologian opettajansa oli tehnyt. Ajatus sai hänet melkein voimaan pahoin. Itseään hän kuitenkin rauhoitteli hokemalla mielessään, että taikina oli varmaan ostettu kaupasta.
”Oletko tykännyt olla täällä metsässä?” Ephram kysyi Emilyltä uteliaasti ja hymyili hieman.

[Agitha]

Emilyn katse seurasi Ephramin kättä, joka taputti puunrunkoa hänen vieressään. Merkki oli Emilylle täysi mysteeri, joten hän päätti istuutua pojan toiselle puolelle, jottei häiritsisi tämän ja puun välistä kommunikointia. Mitäpä Emily puun taputtelemisesta tiesi.
Paikka Ephramin toisella puolella oli vähän rosoisempi, mutta Emily istui siihen siitä huolimatta. Hetken asiaa ajateltuaan hänkin koputti puuta ihan vain kokeillakseen, miltä se tuntui. Mitään ei tapahtunut, joten hän päätti unohtaa asian.
Puusta törröttävä oksa pakotti Emilyn istumaan lähelle Ephramia, sillä muuten hän olisi jounut istumaan sen päälle. Se sai Emilyn tahtomattaan hieman tavallista jäykemmäksi, mutta senkin seikan hän päätti jättää huomiotta. Toisen ihmisen koskettaminen oli aina sellaista hänelle.
Vastaukseksi Ephramin toteamukseen kummallisen taikinapötkön hyvänmakuisuudesta Emily tyytyi vain nyökäyttämään päätään. Jos he olisivat olleet kahden, hän olisi saattanut kysyä, miksi Ephram halusi syödä jotain, mistä ei tiennyt mitään. Toisaalta se kysymys olisi ollut turha, sillä Emilykin oli syönyt kaikenlaista. Pienenä hän oli ollut lääkärissä vähän väliä nielaistuaan jotain myrkyllistä.
Ephramin seuraava lausahdus oli kuitenkin selvä kysymys, johon Emilyn oli pakko vastata.
"Joo", hän sanoi kohottaen vähän leukaansa nähdäkseen Ephramin hieman liian pitkäksi kasvaneen otsatukkansa takaa. Nopeasti Emily vilkaisi ympärilleen, ja kun hän huomasi, ettei kukaan ollut kuuntelemassa, hän jatkoi lausettaan.
"Täällä on mukavaa. Ehkä muutan asumaan tänne. Puita ja kaikkia."
Puut olivat mukavia, ja muistuttivat koulun pihalla kasvavasta tammesta. Emily muisti sen tammen hyvin, koska siellä Ephram oli tullut hänen luokseen, ja he olivat etsineet yhdessä tammenterhoja (ainakin Emilyn muistikuvien mukaan).

[Fairytaler]

Ephram hymähti osin huvittuneena, osin hämillään, kun Emily kiersi hänen toiselle puolelleen istumaan. Ehkä tyttö tahtoi periaatteestakin tehdä kaiken toisin. Tai sitten toinen puoli oli näyttänyt paremmalta. Ainakaan Ephram ei pitänyt mahdollisena, etteikö Emily olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Hän ei ollut käyttänyt kovin monimutkaista koodikieltä, vaan viestinyt ainakin mielestään aivan selkeästi. Vai eikö istumapaikan taputtaminen tarkoittanut pyyntöä tulla istumaan? Poika ei voinut olla miettimättä, mitä tällä kertaa oli ymmärtänyt väärin. Ei kuitenkaan tuntunut kovin epämukavalta istua niin lähellä Emilyä, joten hän ei valittanut. Ensin kosketus oli saanut hänet hätkähtämään, mutta pian se muuttui aivan luonnollisen tuntuiseksi. Ephram ei toisaalta tahtonut, toisaalta uskaltanut siirtyä kauemmaksi, vaikka tilaa olisi ollut ja vaikka se olisi ehkä ollut kohteliasta. Hän ei tahtonut, että Emily käsittäisi jotakin väärin tai loukkaantuisi. Siispä hän pysyi paikallaan.

Emilyn vastaus sai Ephramin hymyilemään.
”Minä en ehkä metsään haluaisi asumaan”, hän sanoi harteitaan kohauttaen, ”vaikka mitään vikaa siinäkään ei olisi. Maalle voisin kyllä muuttaa”.
Ephram vaikeni ja vilkaisi tikkupullaansa, miettien, millaiseen taloon tahtoisi asettua. Avara sen ainakin pitäisi olla. Ja siellä pitäisi olla hyvä akustiikka, jotta musiikki kuulostaisi parhaalta mahdolliselta. Ja pitäisi olla tilaa hänen nuoteilleen ja inspiroiva ympäristö. Hän tahtoisi säveltää. Aivan varmasti hän tahtoisi säveltää, vaikka hänestä tulisikin kuuluisa konserttipianisti.

Ephram laskeutui hetkeksi puunrungolta kyykkyyn nuotion viereen. Hän veti tikkua pois tulesta ja koetti pullaa. Se oli vielä hieman liian pehmeä, joten hänen oli työnnettävä se takaisin tuleen. Hän oli peruuttamassa takaisin istumaan, kun horjahti hieman ja joutui ottamaan tukea Emilyn reidestä. Kosketus oli vain nopea ja hätäinen, sillä Ephram riisti kätensä heti irti, mutta kosketus oli kuitenkin ollut.
”Anteeksi”, Ephram mumisi noustessaan turvallisesti istumaan. Jos ei olisi ollut niin pimeä, olisi punastus Ephramin kasvoilla varmasti näkynyt.

[Agitha]

Emily unohtui pohtimaan, mitä maalla asumisella oikeastaan tarkoitettiin. Kaikki talothan rakennettiin maalle, nekin jotka olivat metsässä, mutta mitä luultavimmin Ephram tarkoitti maaseutua. Peltoja, lehmiä ja sellaista. Mutta eikö metsä sitten ollut maaseutua? Jos ei, niin mitä se sitten oli? Vai tarkoittiko Ephram, että muuttaisi maaseudulle, muttei metsään? Mitä vikaa metsässä oli?
Emily puisteli päätään itsekseen. Jotkut ihmiset tekivät asioista niin hirvittävän monimutkaisia. Tai sitten vika oli hänessä. Hetkonen... Luettiinko hänet joihinkin ihmisiin? Siinä tapauksessa ensimmäinen lause oli oikein. Mutta mitä oikeastaan tarkoitti sana "joku..."?
Emily säpsähti tuntiessaan Ephramin ottavan tukea hänen reidestään. Reidessä itsessään ei ollut mitään kummallista, sillä Emily olisi säpsähtänyt samalla tavalla vaikka Ephram olisi tarrannut kiinni hänen nenästään tai varpaistaan. Äkillinen kosketus vain sai hänen sydämensä hypähtämään nopeasti.
Kun Ephram pyysi anteeksi, Emily käänsi katseensa hänen suuntaansa ja heilautti kättään välinpitämättömyyden merkiksi hieman liian hitaasti. Ephram sai anteeksi, vaikkei Emily ollutkaan pahoittanut mieltään alunalkaenkaan.
Emily tuijotti nuotion liekkejä. Hän yritti tallentaa niitä mieleensä sellaisenaan, mutta liekit liikkuivat liian nopeasti. Valokuvatkaan eivät aina onnistuneet kuvaamaan tulta sellaisena, kun se hetken ajan oli. Niiden nopeus ei riittänyt siihen, aivan kuten Emilynkin havainnointikyvyn nopeus oli rajallinen. Hän yritti löytää lyövistä lieskosita kaavan, jonka mukaan ne liikkuivat, mutt epäonnistui siinäkin.
"Miksi tuli on niin kuumaa?" Emily kysäisi yöilmalta niin hiljaa, etteivät etäämmällä istuneet kuulleet.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emilyä varuillaan. Tyttö kyllä huitaisi kättään, mutta mistä Ephram saattoi tietää, että se oli merkki anteeksiannosta. Eiväthän Emilyn eleet aina muutenkaan noudattaneet samaa kaavaa kuin muiden? Tai sitten Ephram vain oli huono tulkitsemaan niitä. Se oli aivan yhtä todennäköinen vaihtoehto, kuin mikä tahansa muukin. Tosin Ephram ei uskonut Emilyn olevan pitkävihaista sorttia. Ja miksi tämä edes olisi suuttunut pienestä kosketuksesta?

Ephram riisti ajatuksensa pois edellisestä hetkestä ja kallisti päätään katsellakseen tähtiä. Ephramille tähdet eivät oikeastaan koskaan olleet merkinneet mitään tavallista romanttisempaa. Hänelle ei oltu kerrottu tarinoita kuolleiden ihmisten hengistä, jotka asuivat tähdissä. Eikä hän myöskään ollut kuullut legendoja tai tarinoita tähtikuvioiden synnystä. Saati sitten jouluntähdestä. Ephram oli aina tiennyt vain tähdistä niiden luonnontieteellisiä ominaisuuksia. Tähdet olivat kaasupalloja, jotka elivät miljardeja vuosia, mutta lopulta kuitenkin kuolisivat. Joko niistä tulisi supernova räjähdys, jonka seurauksena syntyi musta-aukko tai sitten ne paisuisivat mielettömän kokoisiksi, punaisiksi jättiläisiksi, ja lopulta kutistuisivat valkoisiksi kääpiöiksi. Täysin varma Ephram ei tästä ollut, mutta niin hän muisti kuulleensa fysiikan tunneilla. Ehkä Celiakin muisti sen. Ja ehkä Celiaakin harmitti, etteivät he olleet kuulleet tarinoita tähdistä – tai oikeastaan mistään muustakaan. Vasta vanhempana hän oli löytänyt tarinoita, jotka kertoivat tähdistä ja kaikesta muustakin ihmeellisestä. Sitä ennen hän oli opetellut vain faktoja. Heidät oli kasvatettu ilman satuja. Tai sitten he olivat itse joutuneet ne lukemaan.

”Ai, mitä? Tuli?” Ephram hätkähti kuullessaan Emilyn kysymyksen ja kohautti mietteliäänä harteitaan.
”En oikeastaan tiedä. Kai sille on joku fysikaalinen selitys, mutta en muista sitä”, Ephram vastasi hieman surullisena siitä, ettei osannut vastata mitään muuta. Niin kovasti kuin hän tahtoikin kyetä vastaamaan kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin, varsinkin niihin, jotka Emily kysyi, hän ei voinut. Ephramin tietotaso ei yksinkertaisesti riittänyt ja se sai hänet tuntemaan itsensä kovin riittämättömäksi. Ephram tuijotti liekkejä osaamatta sanoa hetkeen mitään ja kysyi sitten:
”Uskotko sinä, että tuolla tähdissä asuu joku?”

[Agitha]

"Mutta mistä se fysikaalinen selitys johtuu?" Emily ihmetteli ja nojautui eteenpäin, kunnes tuli lämmitti hänen poskensa punaisiksi. Kaikkiin vastauksiin saattoi aina esittää jatkokysymyksen "miksi", ja se oli hyvin kummallista. Oliko olemassakaan mitään perimmäistä selvää vastausta, joka ei synnyttäisi aina vain ainakin yhtä uutta kysymystä? Oliko edes sellaista kysymystä, johon moisen vastauksen voisi keksiä?
Koulussa opetettiin niin tarpeettomia asioita. Omalla tavallaan nekin olivat toki tarpeellisia, mutta mitä todellisiin kyysmyksiin tuli... Koulussakin opetetut tosiasiat johtivat lopulta vain perimmäisiin kysymyksiin, joiden vastauksia saattoi kyseenalaistaa uusilla, ja se oli turhauttavaa.
"Hm? Tähdissä?" Emily kysyi, ja vetäytyi hieman kauemmaksi nuotiosta kohottaakseen katseensa taivaalle. Pitkäksi kasvanut otsatukka valahti pois hänen kasvoiltaan paljastaen vaaleat silmät tytön kallistaessa päätään.
"Ei niissä kyllä ole", hän totesi muisteltuaan asiaa hetken. "Niissä on niin kuuma. Vielä kuumempi kuin tulessa."
Emily, joka otti kaiken kirjaimellisesti, oli oppinut totuuksina pidetyt hypoteesit avaruudesta jo varhain. Tarinat olisivat luultavasti vain sekoittaneet hänen päätään entisestään, ja koska hänen vilkas mielikuvituksensa kehitteli tarinan jopa tietosanakirjasta, oli hän ollut tyytyväinen isän lukiessa hänelle lapsille tarkoitettua alkukantaista tähtitiedekirjaa.
"Mutta niiden ympärillä voi olla. Planeetoissa. Jossain sanottiin", Emily lisäsi sitten puhuen edelleen niin hiljaa, etteivät muut lähellä olevat oppilaat kuulleet hänen sanojaan. "Tämäkin on planeetta. Mutta en usko että siellä asuu avaruusolioita. Ainakaan vihreitä."
Miksi avaruusolioita edes pidettiin vihreinä?
"Jos olisi tarpeeksi tarkka näkö", Emily pohti hetken vaitonaisuuden jälkeen. "Voisiko nähdä muut planeetat? Vai menisikö kaikki pikseleiksi, niin kuin telkkarissa?"

[Fairytaler]

Ephramin suu loksahti hieman auki, kun Emily kysyi syytä fysikaaliselle selitykselle.
”Jaa-a kuule. Ei minulla sentään ole koko Aleksandrian kirjastoa käytössäni…” Ephram vastasi sitten päätään pudistellen. Hän ei todellakaan osannut vastata ja saattoi vain toivoa, ettei Emily nyt pitäisi häntä kovin tyhmänä. Mutta ei. Ephram ei ollut mikään tietosanakirja! Vaikka, ehkä hän joskus käyttäytyi vähän siihen malliin. Tai jotakin. Osasivatko silti tietokirjatkaan vastata sellaisiin kysymyksiin, joita Emily esitti? Ehkäpä tyttö olikin jostakin kaukaa menneisyydestä tullut filosofi. Sokrates, joka tahtoi vain saada hänet ajattelemaan itse.
Mieti, Ephram, mieti, poika huomasi yhtäkkiä ajattelevansa ja pudisti sitten päätään hämmentyneenä. Kummallista, mitä Emily saattoikin saada aikaan hänen käytökselleen.

Emilyn vastaus masensi Ephramia hieman, vaikka hän itsekin tiesi totuuden. Hän tiesi, ettei tähdissä asunut ketään, että koko juttu oli pelkkä romanttinen haave, mutta hän oli silti elätellyt toiveita sen paikkansapitävyydestä. Mutta jos Emily ei uskonut siihen, oli viimeinenkin toivo mennyt. Pikkulasten leikkejä se kuitenkin vain oli.
”Niinpä kai. Olet varmasti oikeassa. Ei kai siellä kukaan elä”, hän vastasi vaimeasti ja kohautti harteitaan. Emily oli kuitenkin siirtynyt puhumaan planeetoista.
”En oikeastaan tiedä. Kaipa siellä jotakin elämää voi olla. Olisi toisaalta kovin kummallista, että ainoastaan tämä planeetta olisi sellainen, että olosuhteet mahdollistavat elollisen luonnon. Mutta en tiedä..” Ephram vastasi Emilyn pohdintaan ja kääntyi katsomaan häntä kunnolla. Nyt tyttö mietti pikseleitä. Ephram ei tajunnut, miten ajatuksenjuoksu saattoi olla niin nopea.
”Öh.. en usko, että kaikki menisi pikseleiksi. Näemmehän me planeettoja nytkin.. Ne vain näkyvät tähtinä. Tai niin minä olen kuullut”, Ephram mietti hitaasti. Hän ei ollut kovin varma siitä, mitä Emily odotti hänen vastaavan, tai edes siitä, mitä hän tahtoi itse vastata. Aina se ei ollut niin helppoa selvästikään.

”Oho! Minun pullani”, Ephram hätkähti yhtäkkiä, nosti kepin pois tulesta ja irvisti hiukan. Pullan pinta ei ollut kauniin kullanruskea, vaan lähinnä musta, joskin aivan syötävän näköinen. Ephram laski kepin syliinsä ja alkoi näpräämään pullaa pois sen päästä.
”Haluatko sinä?”

[Agitha]

Ei elänyt kukaan? Miksi keidenkään oli pakko olla juuri vihreitä? Tai sitten kyse oli taas jostakin kielen ihmeellisestä käänteestä, jota Ephram yritti käyttää vihreiden avaruusolentojen ja muiden elämänmuotojen erottelemiseen. Nerokasta.
"Siellä ei elä kukaan. Siellä voi elää jokaan", Emily myötäili vakavana keksien samalla uuden sanan, joka sopi hänen käyttötarkoitukseensa paremmin kuin jonkun toisen keksimät. "Ne", hän tarkensi. "Eivät välttämättä ole heitä. He eivät välttämättä ole ketään, vaan jokaan."
Luultavasti Emily oli ainoa ihminen heidän planeetallaan, jonka mielestä hänen selityksissään oli jotain järkeä. Se ei varsinaisesti ollut este eikä edes hidaste. Jollekin toiselle se olisi saattanut olla ongelma, mutta Emily ei tahtonut tehdä asioista liian monimutkaisia. Vaikka hän ei ymmärtänyt toisia ihmisiä, eivätkä toiset ihmiset ymmärtäneet häntä, ei se ollut mikään este olla siinä. Vaikka hän olisi itse ollut avaruusolio, hän olisi silti voinut istua siinä tuijottamassa leirinuotion liekkejä. Mikä ettei?

Aivan, Ephramin pulla. Liekit olivat varastaneet Emilyn huomion siinä määrin, että hän oli unohtanut kummallisen, kepin päässä sojottavan taikinakyhäelmän kokonaan.
"Oho", Emily sanoi myötätuntoisesti, joskin hieman myöhään, kun Ephram pelasti erikoisen pullansa liekkien polttavala kuumuudelta. Olikohan se mennyt pieleen? Jos Emilyn pullassa olisi ollut niin paljon mustaa, hän olisi nyppinyt sen kaiken pois. Hän ei pitänyt siitä, että ruuassa oli mustaa, koska se maistui aina palaneelle. Sen vuoksi hän ei syönyt lakritsiakaan.
Ephram tarjosi osaa suupalastaan Emilylle, ja Emily ojensi kätensä epävarmasti hetken harkinnan jälkeen. Hän ei ollut varma, kuuluiko hänen repäistä pala, haukata pala vai odottaa palaa tarjottavan, joten hän odotti hieman kummallisessa asennossa Ephramin esimerkkiä. Sen asennon saattoi tulkita myöntymiseksi, tai sitten vain silkaksi uteliaisuudeksi.

[Fairytaler]

Ephram ei enää ymmärtänyt keskustelua, jota oli käynyt Emilyn kanssa. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä hän oli itse sanonut, eikä sen puoleen siitäkään, mitä Emily oli sanonut, saati tarkoittanut. Jotakin äärimmäisen monimutkaista ja syvällistä se oli varmasti ollut, mutta Ephram ei vain saanut siitä otetta. Ei enää. Eikä puoliksi palaneen pullan pelastusoperaation käynnistys helpottanut asiaa millään lailla. Ephram vilkaisi Emilyä nähdäkseen tämän reaktion hänen ehdotukseensa ja hymyili kevyesti, kun toinen ojensi kätensä. Hitaasti Ephram repäisi palan pullan siitä päästä, joka ei ollut aivan yhtä palanut ja ojensi sen Emilylle. Hän levitti kasvoilleen varovaisen hymyn laskiessaan pullanpalan tytön kämmenelle ja kääntyi sitten takaisin oman puoliskonsa puoleen.

Mietteliäänä Ephram nyppi mustaa pois pullansa päältä ja hyräili matalasti epämääräistä sävelmää. Lauleskelunsa hän joutui kuitenkin keskeyttämään pysähtyessään maistamaan tikkupullaansa. Olisi voinut luulla, ettei tikun varressa paistettu, hieman palanut taikinanpala olisi maistunut tavallista pullaa kummemmalta, mutta jostain syystä se oli Ephramille lähes taivaallinen makuelämys. Hän virnisti huomaamattaan mutustaessaan herkkuaan ja heitti tikun nuotioon.
”Pitäisiköhän mennä nukkumaan”, hän mietti sitten ääneen ja haukotteli leveästi. Päivä oli ollut melko pitkä.

[Sori, se on lyhyt : ( ]

[Agitha]

Emily tuijotti Ephramin kasvoja kiinteästi ja hämmentyi nähdessään hymny kareilevan pojan huulilla. Oliko tilanteessa jotain huvittavaa? Naurattiko Ephramia, vai oliko hän todella onnellinen? Ne olivat ne kaksi syytä, miksi ihmiset yleensä hymyilivät.
Ehkä mustuneessa pullassa oli jotain hauskaa. Paras tapa selvittää asia oli ottaa vastaan pala, jonka Ephram hänelle ystävällisesti ojensi.
Emily tutkaili palaa hetken, ja vaikkei hän ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista, hän työnsi sen suuhunsa. Se maistu vähän pullalle ja vähän palaneelle pullalle, mikä ei ollut ollenkaan paha maku verrattuna siihen, mitä kaikkea Emily oli ehtinyt elämänsä aikana suuhunsa tunkea ja maistella.
Ephrampin maistoi omaa palaansa, ja Emily katseli suurin silmin hänen kasvojensa ilmeitä pullanpalan valuessa hitaasti kurkusta alas. Ehkä Ephram sittenkin oli onnellinen, eikä huvittunut. Sitä oli hyvin vaikea sanoa, silllä harjoittelusta huolimatta Emily näki tutissakin kasvoissa vain lihaksia, juonteita, varjoja ja tekstuureita. Se oli erinomainen taito, kun jotakin piti jäljentää paperille, mutta ilmeiden tulkitsemista se ei helpottanut. Lihasjännitteen kannalta irvistys ja hymy, tuskanhuuto ja nauru näyttivät hyvin samanlaisilta. Oli oltava tarkka, etteivät ne menneet sekaisin.
Emilyn omat kasvot olivat yksinkertiaset. Ne olivat ilmeettömät, melkein elottomat. Joidenkin mielestä se oli karmivaa.
Emily kohotti sormensa poskiensa iholle ja tunnusteli kasvojaan. Hän irvisteli hetken yrittäessään jännittää eri lihaksia, mutta lopetti pian. Ei hän tiennyt mitä hänen piti jännittää ja kuinka paljon ilman peiliä. Joskus hänkin hymyil, mutta se tapahtui itsestään - se oli aika hienoa.
"Hum?" Emily hymähti, kun Ephram puhui nukkumaan menemisestä. "En tiedä."
Mistä hän olisi voinut tietää mitä heidän piti tehdä, ennen kuin joku tuli kertomaan.
"Ehkä kannattaa odottaa", hän neuvoi sitten. Kun asioita joko piti tai ei pitänyt tehdä, hiljaisuus oli usein kieltämisen merkki. "Haluaisitko sinä nukkua?"

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emilya äänettömästi tämän tutkaillessa kasvojaan. Hän rypisti otsaansa kevyesti tytön irvistellessä itsekseen ja kohautti sitten harteitaan. Ehkä hän ei edes tahtonut tietää, mistä oli kyse. Olihan Ephram itsekin tehnyt kaikkea hölmöä elämänsä aikana. Vai oliko? Loppujen lopuksi Ephram oli ollut hyvin siivo lapsi ja pahimmat kommellukset olivat sattuneet aina Celian seurassa. Hölmöyksien tekeminen, kuten irvistely, ei tuntunut yhtä oudolta toisen lapsen kanssa, kuin yksinään. Niin, ja tietenkin oli myös se tosiasia, että Ephram oli puuhaillut omituisuuksia viimeksi ainakin kuusi vuotta sitten. Nyt hän oli jo kuudentoista, eikä esimerkiksi julkinen ilmeily tai röyhtäily tullut kysymykseenkään. Jonkinlainen arvokkuus oli hänellekin opetettu.

Vaitonaisena Ephram jatkoi tuleen tuijottamista, kun Emily jäi miettimään hänen sanojaan nukkumaan menosta. Väsyttikö Ephramia? Kyllä. Tahtoiko Ephram mennä nukkumaan? …Ei. Tai toisaalta. Ephram ei oikein tiennyt, mitä hän tahtoi. Tuleen tuijottaminen ja istuminen Emilyn kanssa oli mukavaa, mutta väsymys alkoi painaa.
”En tiedä”, Ephram vastasi, ei oikeastaan mihinkään kysymykseen. Hän vilkaisi Emilyä ja kohautti harteitaan.
”Mitä mieltä sinä olet? Haluaisitko sinä mennä nukkumaan?” Ephram kysyi sitten varovasti ja kallisti päätään kysyvä ilme kasvoilleen levitettynä. Hän halusi saada toiselta jonkinlaisen mielipiteen, ennen kuin tekisi päätöstä suuntaan tai toiseen. Jostain syystä Ephram oli nyt sen tarpeessa.

[Voispa sanoa, et määrä korvaa laadun ja nopeuden...]

[Agitha]

//Pitäsköhä tätä päättää, ni saatas mettä viimein lukkoo? :D //

Emily arveli itsekseen, että saattoi hyvinkin olla kyse tilanteesta, jota vain hän piti huvittavana. Olihan hieman hupsua, että he kumpikin kysyivät toisiltaan saman kysymyksen antamatta mitään muuta vastausta, mutta ehkä Ephram ei ollut samaa mieltä.Siksi hän ei sanonut mitään, ja piti kasvoillaan sen ilmeettömän naamion, jota hän ei ilman syytä viitsinyt rikkoa. Joitakuita hänen ilmeettömyytensä häiritsi, mutta Emilylle se tarkoitti lähinnä neutraalia mielentilaa. Siksi hän tuijottikin Ephramia harmaat silmät mietteliäästi tuikkien ja suu viivasuorana, ennen kuin hän tuli mihinkään tulokseen.
Viimein hän oivalsi, mistä saattoi olla kyse. Se sai hänet kohottamana kulmiaan hieman.
"Kysyitkö sinä minulta noin, koska haluat, että minä sanon, että haluan mennä nukkumaan, koska sinä haluat mennä nukkumaan?" Emily kysyi suoraan harkiten jokaista sanaansa huolellisesti. Kyllä, kysymys kuulosti oikealta. Siinä ei ollut ainuttakaan ylimääräistä tai hämäävää sanaa, joten Ephramilla ei pitäisi olla ongelmia sen tulkitsemisessa.
"Koska jos sinä haluat, että minä haluan mennä nukkumaan, koska tiedän sinun toivovan minun haluavan sitä, niin kyllä se sopii."
Emily ei sanonut muuta, ja käänsi katseensa takaisin nuotiossa tanssiviin liekkeihin. Hän tuijotti niitä yhtä mietteliäästi kuin Ephramia hetki sitten, ja unohtui taas omiin ajatuksiinsa. Muu maailma katosi hänen ympäriltään kun hän pohti, muodostivatko liekit koskaan kettuja. Joskus kauan sitten hän oli katsonut piirretyn, jossa lieskat olivat muodostaneet erilaisia eläimiä. Millainenhan sellaisen sattuman todennäköisyys oikeasti oli? Ja vielä kettu?