Ukkosen värit

[Agitha]

//Mukaan ken kerkeää...//

Emily jäi usein kuvataiteen luokkaan sittenkin, kun muut olivat jo lähteneet. Se ei ollut koskaan ollut mikään ongelma opettajille, tai ainakaan kukaan ei ollut huomauttanut asiasta mitään, joten Emily oli muodostanut luokkaan jäämisestä oman rutiininsa. Vasta talonmiehen saapuessa lukitsemaan luokan oven Emily jätti vastahakoisesti sen hetkisen teoksensa odottamaan seuraavaa päivää, ja poistui luokasta.
Jostain selittämättömästä syystä hän ei kuitenkaan jäänyt luokkaan perjantaisin. Perjantait hän käytti muuhun puuhasteluun tai kotiin lähdön valmistelemiseen huolimatta siitä, kuinka innoissaan hän oli keskeneräisestä projektistaan. Perjantai poikkesi rutiineista muutenkin, sillä oppilaat eivät olleet pukeutuneet edes koulupukuihin, joten se oli oiva päivä tehdä jotain epätavallista. Kuten poiketa perjantain rutiineista, ja käyttäytyä kuin olisi torstai.
Siitä huolimatta, että Emily oli pukeutunut löysiin farkkuihin ja harmaaseen poolopaitaan koulupukunsa sijaan, hän seisoi kuvataiteen luokassa vielä kello seitsemältä illalla, ja maalasi kuumeisesti. Viimeinen bussi King's Waldeniin oli jo lähtenyt, mutta Emily ei ollut ehtinyt vielä ilmoittaa edes vanhemmilleen jäävänsä kouluun koko viikonlopuksi. Oikeastaan hän oli unohtanut myöskin syödä ja käydä biologian tunnilla, sillä ruokatunnilla hän oli livahtanut kuvataiteen luokkaan ja jäänyt niille teilleen. Se ei ollut mahtailun aihe, mutta kuka tahansa taiteilija olisi ymmärtänyt kunnioittaa Emilyn omistautumista työlleen, niin myös Emily itse.
Tytön kasvot olivat ilmeettömät kuten aina, pienten käsien työskennellessä hämmästyttävän tarkasti maalauksen parissa. Hän ei ollut liikahtanut sijoiltaan tuntikausiin käsivarsiaan lukuunottamatta, ja seisoi edelleen samassa hieman vinossa asennossa maalaustelineen edessä. Hänen vieressään oli jakkara ja paletillinen öljyvärejä, suttupaperi, sekä muutama himmeä lyijykynällä piirretty luonnos, joista muiden oli mahdotonta saada selvää.
Vaikka Emily oli työskennellyt työnsä parissa jo pienen ikuisuuden, se ei ollut valmistunut juurikaan. Kuva ei ollut vieläkään saanut mitään ymmärrettävää muotoa, vaan muistutti värien ja varjojen sekasotkua. Kuvan epämääräisyydestä huolimatta Emily työskenteli määrätietoisesti ja varmasti.
Hän työskenteli hiljaa, kunnes hän liikahti, tönäisi kyljellään palettijakkaraa, ja kaatoi sen.
Jakkaran kaatumisen aiheuttama kolahdus ei hätkähdyttänyt tyttöä, ja kesti hetken ennen kuin hän kääntyi kaatuneen jakkaran ja lattialle levinneiden ölyvärien puoleen. Hetken ajan hän vain tuijotti sotkua, ja irrotti sitten otteensa pensselistä, joka putosi lattialle muun sotkun sekaan. Mitään tekemättä hän vain tuijotti värejä ja kaatunutta jakkaraa kuin halvaantuneena, sillä hänen ajatuksensa oli katkennut pahemman kerran, ja se aiheutti yleensä jonkinasteisen jäätymisen.

[Suklaanappi]

#No Gis nyt saapuu tänne... =D#

Jimmy Choon kenkien kopina kaikui sivurakennuksen salissa, kun Giselle Clinton sipsutti sulokkaasti eteenpäin. Tämän päivän asu koostui valkotummanharmaasta Ralph Laurenin mekosta ja Burberryn mustasta neuleesta, sillä olihan nyt perjantai ja se päivä oli ihanasti asuvapaa. Tietenkin Gis laittoi silloin aina parastaan, kuten yleensäkin ulkonäkönsä suhteen. Tummanruskeahiuksisen neidon olalla heilahteli valkea kassi, jonne oli siististi pakattu balettivarusteet, sillä hän oli juuri palaamassa tanssiharjoituksistaan, jotka hän itse oli itselleen järjestänyt. Kyllähän tältä tytöltä tahtoa löytyi ja juuri tällä hetkellä tuo halusi saada uuden koreografian sujumaan täydellisesti. Ja millä muulla hän siihen päämäärään pääsisi, kuin kovalla harjoittelulla? Eihän elämä nyt helppoa tietenkään ollut!
Niin brunette olikin jäänyt koululle, eikä ollut lähtenyt kaupunkiin. Täytyi hänen se myöntää, että olisi kyllä tehnyt mieli lähteä shoppailemaan, mutta nyt Gis oli jostain päähänpistosta jäänyt koululle. Viikonloppunakin voisi mennä kaupunkiin, lauantaina. Joten ei hän paljosta paitsi jäänyt, vai mitä? Tärkeintähän oli hoitaa asiansa tunnollisesti, niin kuin neitokainen aina teki. Asiassa kuin asiassa, sillä ei ollut merkitystä. Vaan sillä, että Giselle itse oli tyytyväinen itseensä.
Vielä hetkeksi diiva pysähtyi ja käänsi katseensa salin peiliin. Hän kallisti päätään, tarkasti, että oli tyytyväinen ulkonäköönsä, korjasi tummanruskean sortuvan takaisin korvansa taakse ja nyökäytti sitten päätään, hän olisi valmis lähtemään salista.
Ovi läimähti kiinni naisenalun takana ja rytmikkäin askelin Gis eteni käytävää pitkin. Hän oli oikeastaan juuri nyt aika hyvällä tuulella, sillä treeni oli ollut oikein onnistunut. Tytön ei tarvitsisi enää vaivata päätään sillä asialla, vaan hän voisi keskittyä muihin, tietysti paljon vähäpätöisempiin, asioihin, kuten itsensä hemmotteluun. Voi kyllä, kunhan täältä pääsisi, niin hän takuulla pulahtaisi ihanan kuumaan vaahtokylpyyn ja voisi vaikka käyttää illan jotain rentouttavaa elokuvaa katsellen. Se kuulosti äärimmäisen hyvältä Gisellen korviin.
Yllättäen ballerinan matka keskeytyi, kun kuvaamataidon luokasta, joka oli vielä edessäpäin, kuului kolahdus. Huolitellut tummanruskeat kulmakarvat kohosivat hivenen ja neitokainen asteli kyseisen luokan ovelle. Päätä kallistettiin, kun tyttö tarkasteli luokkaa. Joku kömpelö tyttö oli näköjään kaatanut jakkaransa ja samalla öljyvärinsä. Paheksuva tuhahdus kantautui Gisin suunnalta, mutta kaikesta huolimatta hän astui sisään. Voisihan sitä olla sentään jotenkin avuksi, tytönhupakko kun vain tuijotti aiheuttamaansa sotkua.
”Aiotko kauankin vain patsastella siinä tekemättä mitään?” Giselle tivasi hivenen kärkkäällä äänellä kumartuessaan nostamaan jakkaran takaisin pystyyn.
Sitten tuo kohotti katseensa vieraannäköiseen tyttöön tuumivana. Varmaan tuo oli nuorempi, kuin hän, eikä tyttö ollut kovinkaan kaunis. Diiva puisti päätään ja käänsi katseensa takaisin nyt öljyväreihin huokaisten.

[Agitha]

Kuten melkein aina, kun Emily oli kyseessä, kesti hetken ennen kuin hän osasi reagoida tilanteeseen yhtään mitenkään. Kun hän viimein sai koottua ajatuksensa, mikä ei ollut helppoa, sillä ne olivat olleet jo valmiiksi sekaisin, hän kohotti hieman katsettaan, ja huomasi syrjäsilmällä jonkun astuneen sisään luokkaan. Se sai hänet kääntämään päätään muutaman asteen verran tulijan suuntaan, ja katseen kääntymään ovelle, vaikka reaktio olikin vähäinen normaalilla mittapuulla.
Sisään asteli oletettavasti joku koulun oppilaista, pitkä ja tummatukkainen tyttö, jonka nimestä Emilylla ei ollut harmainta aavistustakaan. Oli vaikea erotella oppilaita ja opettajia ilman koulupukuja, mutta tyttö ei näyttänyt tarpeeksi vanhalta opettajaksi. Hänen kasvonpiirteensä olivat sopusuhtaiset, sellaiset jota monet olisivat sanoneet kauniiksi, ja hänellä oli hoikka, linjakas vartalo. Emily ei ottanut kauneusasioihin mitään kantaa, sillä hänen esteettiset mieltymyksensä poikkesivat tavallisesta melkoisesti, mutta ainakin tyttö olisi ollut mukava piirtää. Hieman liian helppo ehkä, mutta mukava.
Tyttö asteli luokan poikki Emilyn luokse, ja kumartui nostamaan kaatuneen jakkaran ylös.
"En", Emily vastasi hiljaa mutisten tytön esittämään kysymykseen. Se oli saattanut olla retorinen kysymys, johon hänen ei olisi kuulunut vastata, mutta hänellä ei ollut kärsivällisyyttä ajatella sellaisia asioita juuri nyt. Hän oli rehellinen, sillä hänen aikomuksensa ei ollut ollut jäädä seisomaan paikoilleen. Niin vain oli käynyt.
Emilyn katse siirtyi hetkeksi pystyyn nostettuun jakkaraan, ja sitten takaisin öljyväreihin. Hän ei enää kiinnittänyt uuteen tulokkaaseen mitään huomiota, vaan kumartui hitaasti sotkun äärelle, ja nosti väärin päin pudonnutta palettia. Kaikki värit olivat sekaisin, eikä hänellä olisi mitään mahdollisuutta saada yhdistelmiä takaisin paletille sellaisenaan. Oli onnekasta, että Emily oli luontainen lahjakkuus mitä väreihin tuli, sillä melkein kenelle tahansa muulle onnettomuus olisi voinut olla kohtalokas.

[Suklaanappi]

Vähäisesti toinen näytti kääntävän katseensa ovelle, josta Gis oli astellut sisään. Tyttö virkannut mitään brunetelle, ei ainakaan vielä, kunnes tuo vastasi kieltävästi ballerinan esittämään kysymykseen. Giselle hymähti hivenen kuullessaan mutinan, johon hän tuskin oli odottanut vastausta. Ainakin nyt kun mietti, niin se vastaus oli aika odottamaton. Tyttö vaikutti niin hiljaiselta ja hölmöltä. Ei kovin teräväjärkiseltä, jos kerta tuollainen hassu vahinko tapahtui. Ruskeatukka hymyili hivenen tyttöselle, jonka nimeäkään ei tiennyt, ei ainakaan vielä. Kas, joku jota Gis ei tuntenut. No, ei se ollut ihmekään, koska tuntematon ei ollut aivan… no diivalle kelpaavaa seuraa, joten se siitä. Enää sitä ei tarvitsisi miettiä, hienoa.
Nyt toisen katse oli kääntynyt öljyväreihin. Auts, tuollainen sotku ei ollut mikään mahtavannäköinen Gisellen mielestä, vaikka mistäpä hän toisesta tytöstä tiesi. Ehkä tuo vain hyppisi innoissaan uusista sekoituksista, tai mikä lienee? Ei taitelijoista koskaan tiennyt, eikä tämä prinsessainen ollut mikään kuvataitelija, vaan tanssija. Hän ymmärsi baletin ja musiikin päälle, mutta ei ikinä kuvataiteen tai kirjallisuuden. Elokuvatkin tämä tajusi oikein hyvin, puhumattakaan muodista, joka oli taiteista yksi arvostetuimmista, ainakin bruneten mittapuulla, jos siitä puhuttiin.
Tuntematon ei näköjään enää kiinnittänyt Giselleen mitään huomiota ja tyttö huokaisi hivenen. Hän mietti hetken aikaa, mitä tehdä, mutta kun kerta tyttö oli jo nostanut väärin päin pudonneen paletin, lähti diiva astelemaan luokan lavuaarin äärelle. Hän avasi hanan ja kostutti rätin muutaman paperiarkin vedellä. Tuo rutisti hivenen papereita, jotta ne eivät valuttaisi vettä liikaa lattialle ja kumartui sitten värisotkun sekaan. Gis pyyhki lattiaa papereilla, toivottavasti nuo nyt lähtisivät edes pois. Eivät kai ne nyt sentään ikuisiksi ajoiksi tuohon jäisi?
”Mukava sotku syntyi”, Giselle totesi toiselle vilkaisten tyttöön.
”Lähtevätkö nämä varmasti vedellä?”
Mitä jos hänen vaatteensa likaantuisivat? Prinsessa ei missään nimessä kestäisi sitä ja peruutti varmuuden vuoksi hivenen kauemmas.

[Agitha]

Emily vilkaisi tyttöä uudemman kerran, kun tämä kävi hakemassa kostutettua paperia ilmeisesti pyyhkiäkseen lattialle levinneet öljyväritahrat. Tytön kommenttiin siitä, että Emilyn aikaansaama sotku oli "mukava", hän ei vastannut mitään. Kyseessä oli taas yksi niistä muiden ihmisten käyttämistä epäselvistä ilmauksista, joita Emily ei voinut omalaatuisessa pääkopassaan ymmärtää. Miksi joku halusi kutsua jotakin joksikin muuksi kuin mikä se oli? Vai oliko sotku muka oikeasti jollakin käsittämättömällä tavalla toisen tytön mielestä mukava? Vielä muutama vuosi sitten Emily olisi avannut suunsa ja ihmetellyt ristiriitaista viestiä, mutta nyt hän ymmärsi pitää suunsa kiinni. Ihmiset vain puhuivat niin. Ajattelivat niin paljon vähemmän kuin puhuivat, eivätkä edes ajatelleet mitä puhuivat.
"Joo", Emily vastasi tytön hieman loogisemmin jäsennettyyn kysymykseen. Hän piti pienen tauon, ja ajatteli öljyvärien ominaisuuksia. Tyttöhän kysyi, koska halusi tietää? Eikö Emily ollutkin velvollinen jakamaan tietonsa hänen kanssaan?
"Öljyvärit kuivuvat niin hitaasti, että ne on helppo pestä pois, kun ne ovat vielä märkiä. Sen takia ei myöskään haittaa, että tuo paletti kaatui, koska ehdin sekoittaa uudet värit ennen kuin maalaus kuivuu."
Öljyvärien kanssa maalatessa saattoi ottaa hieman rennommin, kuin vesivärien. Jokin vesivärien ominaisuuksissa sai Emilyn hieman hermostuneeksi. Öljyvärit olivat paljon vakaampia ja turvallisempia, sillä tahnamainen koostumus levisi vain kun Emily niin halusi. Vesivärien levottomuudessa oli puolensa, mutta Emily kaipasi enemmän rauhaa ja pehmeyttä, kuin läpikuultavuutta ja keveyttä.
Emily kyykistyi tuntemattoman työn viereen, ja katseli, kun tämä pyyhki öljyvärijäämiä pois lautalattialta.
"Eikö näytäkin vähän perhoselta?" Emily kysyi tuijotettuaan hiljalleen katoavaa värisotkua tarjoutumatta auttamaan siivoamisesas. "Nuo värit."

[Suklaanappi]

Ballerina mietti hetken, kun toinen ei vastannut mitään hänen sanoihinsa. Voisiko siitä loukkaantua? No jaa, ehkä se olisi hieman liian kiivasta hänen luonteellensa. Ja eihän hän nyt koskaan loukkaantunut, tai suuttunut mistään vähäpätöisestä ja harmittomasta, eihän? Eipä tietenkään, ei ainakaan itse diivan mielestä. Muiden erilaista mielipidettä tuo sitten ei vaivautuisi kuuntelemaan, taikka pitämään arvossa, saatikka oikeana. Gisellehän nyt oli aina oikeassa.
Kysyttyään toisen kysymyksensä, brunette saikin kuulla siihen vastauksen, myöntävän sellaisen. Tämähän oli edistystä, tuo ehti jo ajatella, ennen kuin vieras tyttö sitten alkoikin luennoida, kuitenkin lyhyellä kaavalla, öljyvärien ominaisuuksista. Ei neitokainen edes ollut tiennyt, että ne olivat öljyvärejä, ehkä jossain hatarassa muistissa sitten, jos olikin. Gis ei ollut koskaan seurannut kunnolla kuvaamataidon tunteja, joille oli joskus eksynyt, kun eivät ne olleet ikinä häntä kiinnostaneetkaan.
”No, hyvä”, balettitanssija vastasi tytön sanoihin helpottuneena hivenen siitä, että värin totisesti pitäisi toisen mukaan sitten myös lähteä lattiasta. Ainakin tuo tieto huojensi neitokaista, joka oli jo ehtinyt miettiä, että pitäisikö tätä kunnollakin hinkata, että lähtisi loput. Olihan se ainakin joissain maaleissa mahdollinen ainoa mahdollisuus, jynssätä väri pois lattiasta. Samaan aikaan Giselle myös mietti, että miksi ihmeessä edes oli tullut auttamaan tuntematonta toheloa. No, se olikin sitten aika hankala kysymys, johon toisella tuskin olisi antaa mitään vastausta tuollaisella samaisella varmuudella ja tiedolla, kuin mitä äsken.
Hetken aikaa brunette ehti jo luulla, että toinen oli kyykistynyt auttamaan häntä siivoamisella, mutta pianpa sekin oletus mureni. Toinen siis oli päättänyt käyttää häntä hyväkseen. Jos tuntematon ei älyäisi edes sanoa kiitosta, kun Gis lopettaisi, niin varmaa olisi, että tyttö saisi kuulla kunniansa, joko hiljemmalla tai kovemmalla äänellä, se olisi sitten diivan päätettävissä myöhemmin.
Perhoselta? neitokainen ihmetteli antaen pyyhkimisensä keskeytyä hetkiseksi, kun tuo tarkasteli sitten itsekin värisotkua. Kulmat kurtistuivat hivenen mietteliäästi, ja hetkisen kuluttua ballerina totesi, ettei nähnyt siivenkulmaakaan perhosesta. Tai no, värejä kaiketi toinen oli tarkoittanutkin, mutta väritieteeseen Gisellen tahto ei riittänyt, ellei sitten vaatteiden väreistä puhuttaisi. Ja nyt kun ei puhuttu, niin diiva huokaisi vain hivenen ja kohautti olkapäitään hivenen välinpitämättömästi nenäänsä nyrpistäen. Tyttö kumartui takaisin pyyhkimään lattiaa jo valmiiksi likaisella paperilla. Jos toinen nyt tajuaisi edes hakea uutta paperia, niin hän oikein yllättyisi ja saattaisi jopa kiitää ääneen toista. Mutta se nyt oli epätodennäköistä äskeisen käytöksen perusteella.

[Agitha]

Emily ei odottanut lattiaa hinkkaavalta tytöltä mitään vastausta luovaan kommenttiinsa. Hän oli tottunut siihen, etteivät muut ymmärtäneet häntä taiteesta puhuttaessa, joten oli melko yllättävää, että toinen reagoi edes olkapäitään kohauttamalla.
Emily inhosi olkapäiden kohauttelua. Hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään, mitä virkaa moisella eleellä oli. Ajan myötä hän oli oppinut, että se merkitsti tietämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä, mutta se, miksi olkia sillä tahalla kohautettiinoli mysteeri. Sen lisäksi tietämättömyyden tai välinpitämättömyyden erikseen ilmaiseminen oli aivan tarpeetonta, sillä paras tapa osoittaa sellaisia tunteita oli pysyä vaiti. Ihmisellä ei ollut mitään sanottavaa tai kiinnostusta asiaa kohtaa, jos hän pysyi hiljaa, ja se oli kaikin puolin loogista. Joten miksi olkapäitä kohauteltiin? Ehkä tyttö heitti kuvitteellisen taakan harteiltaan? Millaisikohan taakkoja tytöllä edes oli?
Jos Emily olisi ollut kuka tahansa muu, hän olisi katsonut tyttöön arvioiden ja pohtinyt hänen taustaansa, mutta Emilyn katse pysyi visusti lattiassa ja hiljalleen pois pyyhkiytyvissä väreissä. Hän olisi myöskin voinut ottaa puheeksi pohdiskelmansa olkapäiden kohtauttelusta, mutta puhuminen tuntui turhan hankalalta sillä hetkellä, ja tyttö tuskin olisi ymmärtänyt. Ei sillä, että hänessä olisi ollut mitään. Hyvin harvat vain sattuivat ymmärtämään.
"Anteeksi?" Emily sanoi hieman epävarmaan ja kysyvään sävyyn, kuten hänen tapansa oli. Hän oli saattanut taas sanoa tai tehdä jotakin loukkaavaa huomaamattaan sitä, joten anteeksi pyytäminen silloin tällöin ei ollut pahitteeksi. Sen saattoi myös ottaa kiitoksena, sillä omalla tavallaan Emily pahoitteli myös aiheuttamaansa vaivaa.
Samassa hänen huomionsa kuitenkin herpaantui kulahtaneen paidan helmaan, jossa oli sininen ölyväritahra. Kaikki Emilyn vaatteet olivat enemmän tai vähemmän pinttyneessä maalissa, mutta hänellä kesti oma aikansa tottua vaatteiden uusiin ominaisuuksiin. Vain ajan kanssa hän saattoi hyväksyä, että ennen niin harmaassa paidassa oli nyt sinistä.
"Haa", hän huokasi itsekseen venytellessään paidan kangasta voidakseen tarkastella tahraa lähemmin.

[Suklaanappi]

Ainakaan tyttö ei tehnyt mitään järkevää, mistä Gis ei lainkaan hämmästynyt. Kaikesta huolimatta se ehkä hivenen ärsytti häntä. Mutta viitsikö tämä diiva ärsyyntyä tuollaisesta höperöstä likasta, joka kaatoi ensin maalit lattialle, eikä kuitenkaan edes jaksanut auttaa tässä siivoamisessa? Ei, ei brunette viitsinyt välittää sellaisesta sen kummemmin, tällä kertaa, sillä tuntematon ei ollut tuon mielestä edes senkään arvoinen. Jostain oudosta päähänpistosta Giselle oli tähän tullut ja kyykistynyt lattian tasolle pyyhkimään toisen aikaansaamaa jälkeä. Ja siihen tyttö oli myös jo kehittänyt mielessänsä täysin kelvollisen kuuloisen selityksen, vaikkei uskonutkaan joutuvansa selittelemään sitä sen kummemmin kenellekään. Eihän koululla edes pyörinyt juuri ketään tällä hetkellä, luultavasti suurin osa oli jo matkannut kaupunkiin, mutta siitäkin huolimatta Gis oli miettinyt kunnollisen selityksen, ehkä vain itseään varten, jotta ymmärtäisi edes itse omaa käyttäytymistään. Selitys oli yksinkertaisesti se, että tuo oli astellut sisään ihan vain mielenkiinnosta, mitä luokassa oikein tapahtui ja sitten hän ei ollut kestänyt katsoa sitä sotkua, joten jotain oli vain tehtävä. Ilman kiitosta, nähtävästi.
Neitokainen suorastaan säpsähti kuullessaan tytön lausahtavan anteeksi. Äänensävy oli ollut epävarma, jopa kysyvä. Giselle kohotti vihreiden silmiensä katseen tyttöön, jonka nimeä ei edes oikeastaan tiennyt ja joka nyt olikin yllättäen pyytänyt anteeksi. Brunette mietti, miksi tuo oli pyytänyt anteeksi. Ehkä aiheuttamaa vaivaansa? Ehkä sen voisi ottaa pelkkänä kiitoksena tästä avusta?
Laineikkaita hiuksia siirrettiin sirolla kädenliikkeellä olkapään taakse ja lyhyesti diiva nyökkäsi toiselle, kuin olisi ymmärtänyt täysin toisen lausuman sanasen tarkoituksen. Sitten hän käänsi katseensa takaisin lattiaan, joka pitäisi vielä viimeistellä, jotta kaikki mahdollinen maali lähtisi aika huomaamattomaksi. Olihan kuvaamataidon luokan lattia jo valmiiksikin hivenen likainen, mutta jos kerta Gis oli jo työnsä aloittanut, niin tämä kyllä veisi sen kunnolla loppuun asti.
Niinpä tyttö nousi ja sipsutti lavuaarin ääreen, heittäen rutistellun paperin roskakoriin ja siepaten uuden paperiarkin käteensä, kostuttaen sen vedellä. Siiten tuo kiepahti ympäri astellen sotkeutunutta kohtaa kohden, kuullen toisen huokaisun, kun tämä venytteli paitaansa. Nyt Gisellekin huomasi harmaassa paidassa olevan sinisen läikän, jota toinen tyttö tarkasteli, ja huokaisi hivenen. Onneksi hänen vaatteensa eivät olleet likaantuneet. Diiva olisi saanut kohtauksen, sillä tämä mekko oli aivan uusi. Ajatuksensa myötä neitokainen vilkaisi pikaisesti asuaan, päästäen lopulta helpottuneen huoahduksen. Se ei ollut mennyt pilalle.
”Noin”, tuo lausahti lattian näyttäessä aika hyvältä ja astahti taemmas.
Paperi päätyi roskakoriin ja Gis pesi kätensä huolella saippualla.
”Ei saatana…” neito kirosi huomatessaan pariin pitkään ja huoliteltuun kynteen tarttuneen maalia. Ja sehän tästä vielä puuttuikin! Mahtavaa… No, onpahan yksi syy lisää hemmotella tänään itseään… brunette ajatteli hymyillen hivenen.
Ballerina ei kuitenkaan halunnut vielä vetäytyä, sillä elätteli yhä toiveita kunnollisesta kiitoksesta tai sitten toisen läksytyksen mahdollisuudesta. Keksimättä muutakaan, tuo asteli toisen tekeillä olevan maalauksen luokse ja jäi huultaan kevyesti purren katsomaan sitä.

[Agitha]

Emily säpsähti hieman kuullessaan tytön kiroilevan. Hän vilkaisi nopeasti tyttöä, mutta kun näytti siltä, että manaamisestaan huolimatta hän hymyili jokseenkin tyytyväisen oloisena, Emily ohitti asian henksiellä olankohautuksella. Ihmiset kirosivat kokiessaan jotain ikävää tai suututtavaa, mutta oli olemassa myös positiivisia käsitteitä joihin liittyi rumia sanoja, kuten "vitun mahtava" ja "helvetin siisti". Emily ei ollut koskaan päässyt perille kiroilun perimmäisestä tarkoituksesta. Ensin hänelle oltiin opetettu monta vuotta, että niitä sanoja ei saanut käyttää, ja sitten hänen muka pitäisi oppia käyttämään niitä? Se ei ollut tippaakaan loogista, eikä häntä häirinnyt menettää muutamaa merkityksetöntä sanaa sanavarastostaan. Sitäpaitsi kokiessaan suuria tunteita, jotka olisivat ehkä vaatineet voimasanoja tuekseen, Emily meni kokonaan sanattomaksi. Jos hän ei kyennyt sanomaan "mahtava", miten hän olisi saanut kaksistettua ulos sanat "vitun mahtava".
Emilyn ollessa ajatuksiinsa uponneena, tyttö oli saanut siivottua koko sotkun. Vain kostea läiskä lattialla paljasti, että siinä oli vielä äsken ollut puolikas paletillinen öljyvärejä.
Emily tuijotti läiskää hetken ajatuksissaan, mutta kun ohut vesikerros osoitti haihtumisen merkkejä, ja lopulta katosi kokonaan, hän havahtui taas todellisuuteen. Häntä auttanut tyttö oli siirtynyt nyt lähemmäs maalaustelinettä, jolla Emilyn keskeneräinen työ odotti jatkajaansa kosteana ja kaksiuloitteisena.
Emily ei ollut luonteeltaan kovinkaan itserakas tai automaattisesti tyytyväinen kättensä jälkeen, mutta hän ei myöskään kärsinyt erityisen heikosta itsetunnosta tai liioitellusta itsekritiikistä. Hän oli joskus jopa hämmästyttävän objektiivinen ja rationaalinen, etenkin mitä taiteeseen tuli, mutta siitä huolimatta hän odotti kehuja joka kerta kun joku tarkasteli hänen töitään. Emily inhosi asettaa töitään esille, mikä harmitti useita, mutta jos joku kerran sattui yhden näkemään, hän odotti kuulevansa ylistystä. Se ei muuttanut hänen omaa suhtautumistaan työhön, mutta sai hänet tuntemaan olonsa hieman hyväksytymmäksi.
"Onko se kiva?" hän kysyi tasaisella äänellään tytöltä varmistaakseen, että saisi edes jonkinlaisen selkeän mielipiteen. Ilmeet ja eleet eivät paljastaneet Emilylle kovinkaan juuri mitään.

[Suklaanappi]

Neitokaisen ilmettä oli takuulla hankalaa tulkita, kun tuo katseli keskeneräistä maalausta. Kasvot olivat lähes ilmeettömät, kuvastaen kuitenkin hivenen mietteliäisyyttä. Hän ei voinut olla myöntämättä, että toinen todella osasi maalata, ainakin tämän kuvataiteesta totaalisen tietämättömän henkilön näkövinkkelistä. Ainakin tuntematon oli oikeassa paikassa tähän aikaan, kuvaamataidon luokassa. Gisellen taasen pitäisi olla aivan muualla, kuin juuri täällä. Ballerinan täytyisi jo olla nauttimassa kuumasta vedestä tai vain löhöämässä sohvalla katsellen jotain elokuvaa. Ei, hänen ei todellakaan pitäisi olla täällä, mutta silti tuo oli. Ja miksi? Ei hän vain tiennyt. Diiva olisi aivan hyvin voinut vain häipyä täältä siivottuaan lattian, niin hän olisi ainakin itse luullut toimineensa, mutta toisin oli käynyt ja nyt brunette vain katseli toisen keskeneräistä maalausta.
Hiljaa mielessään kiharatukka leikitteli ajatuksella, että oli kuuluisa taidekriitikko ja yritti nyt arvostella tätä, toistaiseksi puolivalmista työtä. Värit olivat omalla tavallaan mielenkiintoiset, ainakin toinen osasi käyttää värejä ja vedellä siveltimellä maalia niin, että pohjalle syntyi ymmärrettävä kuva. Ymmärrettävä oli kuitenkin vähättelyä tässä asiassa, sillä se oli oikein hienosti maalattu. Giselle itse nyt ei edes kunnolla osannut mitään piirtää, ehkä tikku-ukkoja. Tietenkin hän voisi harjoitella, mutta ei tytöllä riittäisi mitään kiinnostusta alkaa harjoitella jotain piirtämistä, sillä brunetella oli kuitenkin oma juttunsa, tanssiminen ja sitä hän rakasti.
Yllättäen ballerina kuuli tasaisen äänen kysyvän, ”onko se kiva”. Gis käänsi katseensa tyttöön, joka oli äskettäin tuon kysymyksen lausunut. Hän mietti, mitä osaisi vastata tuohon kysymykseen ja vilkaisi miettien maalausta. No jaa, olihan tuo nyt kiva, maalaukseksi, ja maalaustaidettahan brunette ei oikeastaan osannut kunnolla arvostaa, koska ei ymmärtänyt sen päälle juuri mitään. Tunnetuimpien maalaajien tunnettavuuden syy jäi yleensä aina Gisellelle epäselväksi, hän ei erottanut lainkaan ihmeellistä niiden maalauksissa, kuin verrattuna vähemmän tunnetumpien maalaajien maalauksissa.
”On se… kiva.” tyttönen vastasi varsin tyynellä äänensävyllä ja katsahti taasen tyttöön.
”En minä taiteesta juuri mitään ymmärrä, joten mitään syvällistä minulta nyt ei kannata odottaa, mutta näin tietämättömän ihmisen mielipiteen voin sanoa. Kyllä sä ainakin maalata osaat, sen huomaa.” tuo jatkoi.

[Agitha]

Emily odotti kärsivällisesti saadakseen vastauksen esittämäänsä kysymykseen. Myöskään tauot keskustelussa, kuten useimmat ilmeet tai äänensävytkään, eivät merkinneet hänelle mitään. Se tarkoitti hänen omalla tavallaan yksinkertaisessa maailmassaan, että toinen ei puhunut mitään, ja jos hän halusi saada vastauksen kysymykseensä, hänen täytyi odottaa. Se ei häntä haitannut.
Joidenkin mielestä Emily oli hidas ja yksinkertainen, vaikka todellisuudessa hänen aivotoimintansa oli aktiivista. Oikeastaan se oli tietyillä tasoilla niin poikkeuksellisen aktiivista, että ajattelu vei Emilyn huomion hieman olennaisemmista asioista. Häntä se ei haitannut, sillä vilkkaine mielikuvituksineen ja aitoine mielikuvineen hän saattoi viihdyttää itseään, kun muusta tekemisestä oli puutetta. Ja silloinkin kun ei ollut. Ajatuksiin unohtuminen oli Emilyn lempipuuhaa heti piirtämisen ja maalaamisen jälkeen.
Viimein hänen maalaustaan katsellut tyttö toi mielipiteensä julki.
Emily pyöritteli sanoja hetken mielessään. Kiva. Sitähän hän oli kysynyt, että oliko maalaus kiva. Toinen tyttö sanoi, että oli. Se oli hieno homma.
Jos Emilylla olisi ollut tapana ilmehtiä, hän olisi varmaankin hymyillyt.
"Okei", hän totesi hieman epävarmana siitä, oliko nyt se hetki, jona hänen tuli kiittää kehuista.
Sitten toinen tyttö sanoi, ettei ymmärtänyt maalaamisesta mitään, ja Emily katsoi häntä hieman kummastuneena. Oliko olemassa sen yksinkertaisempia asioita, kuin taide ja maalaaminen? Ilmaisu ja estetiikka? Taiteessa ei voinut olla väärässä, koska taide muuttui taiteeksi vasta ihmismielissä, joten mitä siitä jäi ymmärtämättä?
"Mitä sinä et taiteessa ymmärrä?" Emily päätti kysyä, sillä hän ei voinut ymmärtää toisen toteamusta. Maalaaminen ei ollut monimutkaista edes teknisesti, ja oli yksi ihmiskunnan varhaimmista keksinnöistä. Hän vain ei voinut käsittää.

[Suklaanappi]

Neitokainen ei ollut täysin varma, miten olisi suhtautunut toiseen. Tuo kun vaikutti hivenen erilaiselta persoonalta. Ei niinkään vaatteiden tai ulkonäön perusteella, vaan tämän käytöksen mukaan. Giselle oli hiljaa tytön todetessa ”okei” hänen vastaukseensa. Useat olisivat kiittäneet, ainakin näin brunette kuvitteli. Jos joku kehuisi hänen esitystään, takuulla tytön kasvot muotoutuisivat ilahtuneen kiitolliseen hymyyn ja hän lausahtaisi kiitoksensa varsin tyytyväisenä itseensä. Mutta nyt hän ei saanutkaan kiitosta.
Ruskeatukka näki, kuinka toisen katse muuttui kummastuneeksi, kun hän oli sanonut, ettei ymmärtänyt maalaamisesta mitään. Gis sipaisi kiharoitaan, ennen kuin toinen kysäisi, mitä hän ei taiteessa ymmärtänyt. Neitokaista hymyilytti hivenen tämä kysymys ja jäi sitten hetkeksi aikaa miettimään mitä vastaisi tuohon kysymykseen. Bruneten katse harhaili mietteliäänä. Mielelläänhän tuo puhui itsestään, mutta kovin harvoin siitä, mitä ei osannut, ymmärtänyt tai mistä ei tiennyt.
Kyllähän hän osasi erottaa yleensä pääpiirteittäin, milloin joku osasi piirtää ja milloin ei. Mutta toisaalta, ymmärsikö hän edes kunnolla kuvataiteen hienouksia? Ei oikeastaan. Hän ei olisi takuulla erottanut ammatti- ja harrastelijataiteilijan töitä toisistaan, eikä mitään muuta tällaista. Giselle ei ollut koskaan päässyt sisälle kunnolla kuvaamataidon maailmaan. Ehkä hän oli liian keskittynyt itseensä ja siihen, mikä itseään kiinnosti, balettiin. Kuitenkin nyt tuo toinen odotti vastausta ja diivan täytyisi antaa tälle mahdollisimman selkeä vastaus.
”Ymmärtää oli ehkä hivenen väärä sana. Tietää voisi olla parempi minun suhteessani.” Gis käänsi katseensa toiseen.
”Minulla ei ole mitään hajua maalauksen teknillisestä osasta. En tiedä välineiden kunnollisia nimiä, ja niin poispäin. En myöskään osaa antaa mitään neuvoja siitä, miten voisit esimerkiksi tuoda jotain värejä esille, tai valoja ja varjoja. Siinä mielessä olen tietämätön kuvataiteen suhteen, koska en osaa mitään rakentavaa palautetta antaa.” diiva jatkoi yllättävän neutraalilla äänensävyllä.
Omista vioistaan puhuminen kun oli aina Gisellestä hermostuttavaa ja epämiellyttävää. Kukapa nyt haluaisi mainostella omia vikojaan? Niinpä, ei juuri kukaan. Mutta tuon toisen kanssa tyttö oli jotenkin vain lähtenyt rehdille linjalle. Ehkä se oli jotain sellaista, mistäpä hän sen tietäisi?
”Olet varmaan kauankin maalannut.” tuo totesi kysyvään sävyyn ja vilkaisi toista.

[Agitha]

Emily nyökäytti päätään tytön korjaukselle. Ihmiset korjailivat hänen puheitaan usein, sillä aina joskus hän onnistui ilmaisemaan itsensä epäselvästi, tai sanomaan väärät sanat väärässä tilanteessa. Sosiaalisesta kömpelyydestä oli vain yksi tie ulos, ja se oli virheistä oppiminen.
"Mitä sinä et taiteesta tiedä?" Emily toisti kysymyksensä korjatun version. Vasta sanoessaan sen hän ymmärsi kysymyksen laajuuden. Oli niin paljon helpompaa listata asiat jotka tiesi, kuin ne, joitai ei tiennyt! Koska miten oli mahdollista tietää jotain, mitä ei tiennyt?
Hetkeksi Emily unohtui ajatuksiinsa ratkaisemaan keksimäänsä paradoksia, muttei tullut mihinkään tulokseen, kuten ei yleensäkään. Miksi hän olisi miettinyt asioita, jos olisi tiennyt niihin vastaukset?
Siinä toinen mysteeri ratkaistavaksi yön pimeiksi tunneiksi...
"No", Emily sanoi sitten, kun Giselle oli viimeistellyt puheensa tietämättömyydestään. "Jos sinä et halua olla tietämätön, minä voin opettaa. Ja jos haluat olla tietämätön, niin sitten minun ei varmaan kannata opettaa", hän mutisi mietteliäästi. Asiat olivat yleensä niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttivät. Muut ihmiset eivät vain ymmärtäneet niitä samalla tavalla.
"Ai mitä?" Emily kysyi, kun tyttö kyseli, kuinka kauan hän oli maalannut. (Tai oikeastaan totesi hänen maalanneen kauan, mutta Emily arveli sen epäsuoraksi kysymykseksi.) "Tätä kuusi tuntia. Tuota 30 tuntia", hän kertoi sitten, ja viittoi yhden edelleen maalaustelineessä lojuvan maalauksen suuntaan. "Se on aika paljon."

[Suklaanappi]

Giselle ei voinut estää pientä huvittunutta hymyä nousemasta huulilleen, kun Emily mutisi mietteliään kuuloisena, että jos hän ei halunnut olla tietämätön, niin tuo voi opettaa. Ja jos hän halusi olla tietämätön, niin sitten hänen ei varmaan kannattanut opettaa. Se oli omalla tavallaan aika huvittavakin lausahdus tytön mielestä. Mutta omassa yksinkertaisuudessaan se oli kyllä ihan totta. Tuo ei kuitenkaan vastannut vielä mitään, koska kysyi jo epäsuorasti, että kuinka kauan toinen oli maalannut. Ainakin Emily ymmärsi sen kysymykseksi, mutta valitettavasti tyttö ymmärsi Gisin esittämän kysymyksen väärin. Diiva vilkaisi maalaustelineessä olevaa maalausta, ennen kuin palautti katseensa takaisin toiseen tyttöön.
”Niin, onhan se todellakin paljon.” tämä myönsi nyökäyttäen päätään lyhyehkösti.
30 tuntia? hän mietiskeli katsellen nyt uudelleen tuota Emilyn osoittamaa maalausta. Kuinka sellaiseen kykeni menemään niin paljon aikaa? Noh, ehkä se värien löytäminen vei aikansa ja se, että käsi suostui yhteistyöhön ja muodosti siveltimellä oikeanlaisen viivan ja sitten vielä toisenkin. Ruskeaveriköllä olisi takuulla mennyt tuohon viikko, mutta eihän hän nyt sellaiseen olisi edes löytänyt sitä intoa nähdä vaivaa.
”Mutta oikeastaan minä tarkoitin sitä, että kuinka kauan olet ylipäätään maalannut, harrastanut maalausta?” brunette korjasi jälleen sanojansa.
Näköjään tyttösen täytyisi todella tarkastella sanojansa, että mitä huuliensa välistä pääsi, koska tuo tyttö vaikutti jatkuvasti ymmärtävän hänen sanansa väärin tai ainakin monimutkaisemmin, kuin mitä Giselle olikaan tarkoittanut.

[Agitha]

"Harrastanut?" Emily mutisi maistellen sanaa suussaan. Hän ei ollut koskaan viihtynyt kuvataidekouluissa eikä aina edes kuvataiteen tunneilla, joten saattoiko sitä sanoa harrastukseksi? Toki hän piirsi ja maalasi paljon. Oikeastaan hän käytti melkein kaiken aikansa taiteen parissa. Mutta harrastus? Jalkapallo oli harrastus. Ja ratsastaminen ja tietokoneen pelaaminen. Mutta menikö maalaaminen samaan kategoriaan ajantappovirikkeiden kanssa? Se merkitsi Emilylle enemmän.
Hän päätti unohtaa suosiolla koko "harrastus"-sanan, ja keskittyä taas kysymykseen.
"Aina", hän vastasi yksinkertaisesti, mutta joutui pian korjaamaan väittämäänsä. "Tai melkein aina."
Myös Emily oli ollut pieni vauva, joka osasi vain huutaa, syödä ja nukkua. (Oikeastaan hän ei ollut huutanut lapsena lähes lainkaan, mutta huutamisen hän oli korjannut nukkumisella.) Silloin hän ei ollut vielä maalannut, koska eihän vauvan käsi kyennyt edes pitelemään sivellintä.
"Niin kauan kuin muistan, ja vähän kauemmin", hän vihdoin päätti. Emily ei muistanut aikaa ilman paperia ja kynää, mutta hän tiesi, että hän oli piirtänyt jo niin pienenä, ettei itse muistanut. Siitä oli kotivideoita ja valokuvia.
"Mitä sinä... teet?" Emily kysyi osoittaen poikkeuksellista mielenkiintoa keskustelukumppaniaan kohtaan. Hän ei edelleenkään halunnu sanoa "harrastaa", sillä se kuulosti edelleen jotenkin väärältä.
Kohteliaasta kysymyksestä huolimatta Emilyn huomio kiinnittyi pian muaalle, eikä hän muistanut kuunnella keskustelukumppaninsa vastausta. Hänen katseensa kohdistui kuvataiteen luokan varastoon, ja hän muisti, että hänen pitäisi hakea lisää värejä. Edellinen paletti oli jo pilalla.