Post by Agitha on Mar 19, 2010 0:45:40 GMT 2
// Sarjassamme Celia angstaa. Ei suositella alle 15-vuotiaille. //
Celia käveli pitkin yhtä koulua ympäröivän metsän kinttupoluista. Hän oli yksin, ja sen hän kyllä huomasi. Hän ei ollut tuntenut oloaan niin yksinäiseksi pitkiin aikoihin.
Hän oli päättänyt lähteä kävelylle luettuaan kaksi tuntia läksyjä asuntolassa. Aluksi hän oli vain arvellut kaipaavansa raitista ilmaa, mutta sitten hän oli kävellyt aina vain pidämmälle ja pidemmälle. Celian suuntavaisto ei ollut parhaasta päästä, mutta siitä huolimatta hän tiesi suunnilleen, missä hän oli. Hän oli kulkenut ristiin rastiin, joten vaikka kilometrejä oli kertynyt useita, hän oli edelleen melko lähellä koulua. Hän löytäisi sen helposti, jos haluaisi.
Elämä asuntolassa oli niin kiireistä, ettei hän oikeastaan ehtinyt ajatella muuta kuin läksyjä ja laulamista. Myös ihmissuhteet veivät hänen aikaansa, ja käydessään nukkumaan hän oli niin väsynyt, ettei ehtinyt ajatella mitään. Siksi Celia oli arvellut, että yksinäinen kävelylenkki tekisi hyvää. Hän pääsisi tuulettamaan ajatuksiaan, ja viettämään aikaa itsensä kanssa omassa rauhassa. Hän ei ollut vieläkään oppinut, että se oli aina huono idea.
Yksin kävellessä ajatukset rupesivat yleensä kulkemaan kehää. Sen sijaan, että hän olisi tuulettanut aivojaan, ja palannut virkeänä takaisin asuntolaan, hänen olonsa huononi joka sekunti. Hän oli luullut avaavansa tuuletusikkunan, mutta olikin avannut sen komeron oven, jonne hän säilöi kaiken pahan mielestään.
Hän sai aina kehuja siitä miten pirteä ja iloinen hän jaksoi olla. Celiakin oli siitä piirteestään ylpeä, siksi hän vaali sitä niin tarkasti. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa olla surullinen ja heikko. Sillä tavalla hän pettäisi kaikki muut, ja itsensäkin. Hänen oli pakko hymyillä, ja kun hän vihdoin oli yksin ja saattoi olla oma itsensä, kaikki se piilotettu suru ja viha purkautui. Ja se sai Celian vielä surullisemmaksi. Se sai hänet tuntemaan itsensä heikoksi. Ja se sai hänet vihaamaan itseään.
Celia tuijotti maata kävellessään, joten hänellä kesti hetki huomata, että hän oli saapunut pyöreälle lammelle. Celia seisahtui, ja katseli lammen kimmeltävää pintaa hetken. Hän oli kuullut, että metsässä olisi lampi, mutta hän ei ollut koskaan käynyt siellä. Ilmeisesti hän oli vaeltanut kauemmas, kuin oli kuvitellut.
Missään ei näkynyt ketään, ja metsä oli hiljainen. Edes linnut eivät laulaneet, vaikka päivä oli hyvin kirkas ja tyyni. Veden pinta oli peilityyli, ja se heijasti auringon säteitä. Polku, jota Celia oli kävellyt, kiersi lammen, ja johti ilmeisesti laiturille, joka sijaitsi toisella puolella lampea.
Kauniista maisemasta piristyneenä Celia tarpoi lammen toiselle puolelle reippaasti, ja pysähtyi polun päässä. Hän katseli kiikkerää ja vanhaa laituria hetken, ja astui sille sitten varoen. Se näytti laholta ja hauraalta, mutta yllättäen se ei edes narissut, kun Celia nousi sen päälle koko painollaan. Ilmeisesti se oli vain sammaloitunut kosteuden vuoksi.
Varovaisesti Celia asteli laiturin päähän, ja kyykistyi sitten. Hän kokeille lammen vettä sormellaan.
Oli alkusyksy, ja osa puista oli jo kellastunut. Vesi oli kuitenkin vielä yllättävän lämmintä, sillä syksy oli ollut melkein yhtä helteinen kuin kesä. Lammen vesi oli melkein uimakelpoista.
Celia vilkuili ympärilleen ja kuulosteli metsän ääniä varmistaakseen olevansa yksin, muttei huomannut mitään poikkeavaa. Metsä oli liikkumaton ja hiljainen puiden vaimeaa suhinaa lukuunottamatta.
Celia istui laiturin nokalle, mutta varoi kastamasta jalkojaan veteen. Hän odotti vielä hetken, mutta päätti sitten tehdä sen, mitä hän oli halunnut tehdä jo vuosia.
Nopeasti hän riisui kenkänsä ja sukkahousunsa, ja asetti ne viereensä laiturille. Hän jätti kuitenkin koulupuvun mekkonsa ja paitansa päälleen, sillä uiminen ei ollut hänen aikomuksensa. Hän halusi yksinkertaisesti liottaa jalkojaan viileässä vedessä nyt kun paikalla ei ollut ketään kauhistelemassa hänen jalkojensa rumuutta.
Celia huomasi pikkuvarpaassaan rakkulan, ja se huolestutti häntä enemmän, kuin lukuisat verestävät viillot hänen nilkoissaan ja ja pohkeissaan. Hän tutki varvastaan hetken, ja kastoi sitten paljaat varpaansa veteen. Vesi tuntui jaloissa viileämmältä kuin sormin kokeiltuna, mutta silti se ei ollut liian kylmää. Se oli sopivan vilvoittavaa, ja vasta nyt Celia tajusi, miten hänen jalkansa olivat väsyneet monen kilometrin patikoimisesta koulukengissä.
Hän upotti veteen koko jalkateränsä, ja rentoutui sitten. Vesi hyväili hänen jalkojaan, ja Celia piristyi taas vähän lisää. Hän kipristeli varpaitaan, ja katseli kirkasta vettä.
Samassa hänen katseensa kuitenkin eksyi hänen sääriinsä. Ilmekään värähtämättä hän tuijotti sääriään. Ne olivat niin rumat. Ja ne tulisivat aina olemaan rumat, vaikka haavat umpeutuisivatkin. Monista haavoista jäisi selvät arvet, jotka eivät paranisi koskaan kokonaan. Rumat, matomaiset kohoumat hänen säärissään. Niiden takia hän ei enää ikinä voisi käyttää hameita ilman sukkahousuja. Tai käydä uimassa. Tai pukeutua shortseihin. Ei edes sitten, kun ne olisivat parantuneet. Hän oli pilannut kehonsa lopullisesti.
Celia kumartui veden ylle niin, että näki heijastuksen omista kasvoistaan. Monet sanoivat Celiaa sieväksi ja nätiksi, mutta hän ei itse ollut tyytyväinen. Hän ei ollut tyytyväinen ollenkaan. Hän olisi halunnut silkkiset, tummat hiukset, mutta sen sijaan hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kiharat, eivätkä tuntuneet kasvavan koskaan. Hänen nenänsä oli liian suuri. Silmätkin olivat tylsän ruskeat. Ja hänen kasvonsa näyttivät aina vain liian lapsellisilta, siitä huolimatta että hän täyttäisi puolen vuoden kuluttua 17.
Celia rikkoi peilikuvansa potkaisemalla veden pinnan rikki jalallaan, ja käänsi katseensa takaisin muualle. Hän sanoi aina pitävänsä itsestään tarpeeksi, mutta oikeasti hän ei pitänyt itsestään ollenkaan. Hän oli ruma, ja hän oli valehtelija. Hän ei ollut sellainen aito, kaunis ihminen, joita hän niin kovasti ihaili. Hän joko teeskenteli ja valehteli, tai satutti läheisiään. Hänestä ei ollut mihinkään.
Syvään huokaisten Celia loi katseensa taivaalle. Hetken mielijohteesta hän kellahti laiturille selälleen, vaikka hänen roikotti jalkojaan laiturin reunalta edelleen. Taivas oli niin täydellisen sininen ja syvä. Sen katseleminen oli rauhoittavaa siitä huolimatta, että se oli aina herättänyt Celiassa tiettynä levottomuutta. Ehkä se johtui siitä, että taivas oli niin suuri. Niin loputon.
Celia sulki silminsä, lepuutti käsiään sivuillaan, ja antoi ajatusten virralta. Aina joskus se rauhoitti häntä, mutta nyt ajatukset kulkivat kehää. Hän yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta ikäviä asioita, mutta mitä enemmän hän niitä vältteli, sitä enemmän ne häntä vaivasivat. Pian minkään muun ajatteleminen oli mahdotonta. Celia kurtisti kulmiaan vähän, mutta piti silmänsä tiukasti kiinni.
Hän oli ruma ihminen. Ja hän oli paha, valehteleva ihminen. Harvat rakastivat häntä, ja ne jotka rakastivat, joutuivat kärsimään hänen valheistaan. Läheisilleen hän oli vain taakka. Kaikki mitä hän voisi muiden parhaaksi tehdä...
...olisi kadota.
Celia avasi silmänsä, ja tuijotti sinistä taivasta. Kaikki olisi niin paljon paremmin, jos häntä ei olisi. Vanhemmat voisivat keskittyä kokonaan Ephramiin, sillä he olivat alunalkaenkin halunneet vain yhden lapsen. Ja Ephram saisi vanhemmiltaan kaiken sen huomion, jonka hän joutui jakamaan Celian kanssa. Hänen ystävänsä pärjäisivät hyvin ilmankin häntä. Celia oli vain se, jonka kanssa oli hauska viettää aikaa. Sellaisia ihmisiä oli paljon, ja he voisivat korvata hänet. Ja... Kukaan muu ei edes huomaisi, että hän oli poissa.
Mitä annettavaa hänellä maailmalle oli? Hänen laulunsa ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän otti. Ja mitään muuta hän ei osannut.
Celia ei ollut koskaan ennen ajatellut itsemurhaa tosissaan, vaikka se olikin käynyt hänen mielessään aina joskus, mutta nyt ajatus tuntui kauniilta ja kiehtovalta. Jos hän vain tältä istumalta hyppäisi syvään lampeen, vetäisi keuhkonsa täyteen vettä, ja vajoaisi, vajoaisi... Celia oli kuullut, että hukkuminen oli mukava kuolema. Kun taju alkoi hapenpuutteesta kadota, tunne oli kuulemma mahtava. Vedessä lilluessaan ihminen oli niin kevyt, virran vietävissä. Äänet olivat epämääräisiä ja etäisiä, ja valokin olisi kaukana. Hän olisi yksin pimeydessä, ja kelluisi, kunnes nukahtaisi. Ja sitten hän ei olisi täällä enää. Kaikki olisi ohi, eikä hänen enää koskaan tarvitsisi ajatella mitään ikävää. Hänen tarvitsisi vain hypätä, liukua laiturilta veteen. Siihen menisi muutama sekunti, ja sitten kaikki suru ja huoli olisi kadonnut ikiajoiksi. Celia olisi kadonnut ikiajoiksi. Se olisi kaikki, minkä hän muiden hyväksi saattaisi tehdä.
Lampi oli hyvin sininen, mutta Celian jalkojen ympärillä vesi näytti mustalta. Se oli niin syvä, että pohja ei näkynyt edes rannassa. Tumma vesi tuntui yhtäkkiä yllättävän kutsuvalta, ikään kuin Celia olisi jo päättänyt kuolevansa. Hän oli lähes kirjaimellisesti molemmat jalat haudassa. Hänen tarvitsisi liikahtaa vain muutama sentti, siinä kaikki...
Celia hivuttautui istumaan lähemmäs laiturin reunaa. Nyt jopa hänen polvensa olivat vedessä, ja koulupuvun helma kastui vähän. Jos hän nyt irrottaisi kätensä laiturin reunalta, hän luiskahtaisi veteen. Niin pieni päätös.
Celia tuijotti mustaa vettä kuin hypnotisoituna, ja hänen sydämensä hakkasi kovaa. Uskaltaisiko hän todella? Voisiko hän viimein todistaa itselleen, ettei hän ollut se valehteleva pelkuri, joka hän oli aina luullut olevansa? Olisiko hänellä rohkeutta tappaa itsensä, tässä ja nyt? Se olisi nopeaa ja kivutonta.
Celia sulki silmänsä vielä kerran, ja kuviteli itsensä vedessä. Miten hän kelluisi hitaasti kohti pohjaa, miten valo hänen yläpuolellaan himmenisi. Ja miten helpotus leviäisi hänen koko kehoonsa, kun hän ymmärtäisi tekonsa lopullisuuden. Se olisi ohi nyt. Kaikki olisi ohi. Ja hän sulkisi silmänsä, vetäisi vettä keuhkoihinsa, ja odottaisi kuolemaansa.
Milloin hänen ruumiinsa löydettäisiin? Hänet tunnistettaisiin heti koulun oppilaaksi hänen koulupuvustaan. Päiviä aikaisemmin hänet oltaisiin julistettu kadonneeksi, ja koko poliisisotku päättyisi hänen ruumiinsa löytymiseen. Kaikki olisivat tietysti järkyttyneitä, mutta oikeastaan kaikki pääsisivät siitä yli nopeasti. Hänestä juoruiltaisiin ehkä, tai hänen väitettäisiin kummittelevan lammella. Mutta pian hänet unohdettaisiin.
Millaiset hänen hautajaisensa olisivat? Varmaankin hienot. Kaikkialla olisi mustaa samettia, ja vieraat pitäisivät hienoja puheita, vaikka kukaan ei ollut edes tuntenut Celiaa. Äiti, isä ja Ephram olisivat siellä. Kaikki varmaan itkisivät. Ephraminkin ainakin itkisi, mutta kuka muu? Itkisikö kukaan koulussa? Surisiko hänen huonekaverinsa Gwen? Tuntisiko professori Wilson syyllisyyttä siitä, ettei voinut estää tapahtunutta? Itkisikö Alex?
Celia avasi silmänsä, kun hän huomasi käsiensä tärisevän. Hän oli roikuttanut itseään laiturin reunalla liian kauan, ja voimat alkoivat loppua. Nyt tulisi päästään irti...
Ennen kuin Celia edes tajusi, mitä hän teki, hän oli vetäissyt itsensä takaisin laiturille kokonaan. Edes hänen varpaansa eivät koskettaneet vettä. Hän tajusi tärisevänsä, vaikka hänen kätensä eivät olleet enää jännittyneet.
Ja sitten hän tajusi, mitä hän oli juuri ollut tekemäisillään. Hän katsoi ympärilleen kuin vastaherännyt, ja yritti muistaa, mitä hän äsken oli ajatellut. Hän näytti säikähtäneeltä ja kalpealta. Oliko hän todella juuri harkinnut itsemurhaa? Tosissaan harkinnut? Ollut jo puoliksi vedessä? Oliko hän oikeasti luullut voivansa jättää tämän kaiken?
Vasta nyt Celia muisti kaikki ne asiat, joita hän ei halunnut menettää. Hänellä olisi vielä niin paljon sanottavaa muille! Hänen täytyisi kertoa Ephramille kuinka hyvä veli hän oli, ja hänen täytyisi tunnustaa ihastuksensa professori Wilsonille. Ja hänen olisi tavattava vielä kaikkia kavereitaan ja puhuttava heidän kanssaan. Ja hän halusi nähdä vanhempansa.
Mitä pienimmät asiat muistuvat hänen mieleensä nyt. Hän muisti jättäneensä sänkynsä sijaamatta. Hän ajatteli niitä kauniita kenkiä, joita oli ihastellut kaupan näyteikkunassa, ja jotka hän oli päättänyt ostaa myöhemmin. Ja hän muisti puoliksi syömättömän suklaapatukan laatikossaan, ja hän tajusi ettei ollut vielä palauttanut äidinkielen esseetä. Hänellä oli niin paljon tehtävää, niin monet asiat olivat kesken! Ja... Ja hän oli yrittänyt tappaa itsensä! Hän oli ollut jättämäisillään kaiken, Ephramin, Alexin, suklaapatukan, kengät, kaiken! Mitä hän olikaan ollut tekemässä? Mitä hän oli ajatellut? Hän oli niin heikko, niin heikko...
Celia painoi päänsä polviinsa, ja tunsi silmiään polttelevan. Hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Ainoa ajatus hänen päässään oli: "Ei vielä. Haluan vielä jatkaa. Ei vielä."
Ja hän itki. Hän itki enemmän kuin vuosiin.
Celia käveli pitkin yhtä koulua ympäröivän metsän kinttupoluista. Hän oli yksin, ja sen hän kyllä huomasi. Hän ei ollut tuntenut oloaan niin yksinäiseksi pitkiin aikoihin.
Hän oli päättänyt lähteä kävelylle luettuaan kaksi tuntia läksyjä asuntolassa. Aluksi hän oli vain arvellut kaipaavansa raitista ilmaa, mutta sitten hän oli kävellyt aina vain pidämmälle ja pidemmälle. Celian suuntavaisto ei ollut parhaasta päästä, mutta siitä huolimatta hän tiesi suunnilleen, missä hän oli. Hän oli kulkenut ristiin rastiin, joten vaikka kilometrejä oli kertynyt useita, hän oli edelleen melko lähellä koulua. Hän löytäisi sen helposti, jos haluaisi.
Elämä asuntolassa oli niin kiireistä, ettei hän oikeastaan ehtinyt ajatella muuta kuin läksyjä ja laulamista. Myös ihmissuhteet veivät hänen aikaansa, ja käydessään nukkumaan hän oli niin väsynyt, ettei ehtinyt ajatella mitään. Siksi Celia oli arvellut, että yksinäinen kävelylenkki tekisi hyvää. Hän pääsisi tuulettamaan ajatuksiaan, ja viettämään aikaa itsensä kanssa omassa rauhassa. Hän ei ollut vieläkään oppinut, että se oli aina huono idea.
Yksin kävellessä ajatukset rupesivat yleensä kulkemaan kehää. Sen sijaan, että hän olisi tuulettanut aivojaan, ja palannut virkeänä takaisin asuntolaan, hänen olonsa huononi joka sekunti. Hän oli luullut avaavansa tuuletusikkunan, mutta olikin avannut sen komeron oven, jonne hän säilöi kaiken pahan mielestään.
Hän sai aina kehuja siitä miten pirteä ja iloinen hän jaksoi olla. Celiakin oli siitä piirteestään ylpeä, siksi hän vaali sitä niin tarkasti. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut varaa olla surullinen ja heikko. Sillä tavalla hän pettäisi kaikki muut, ja itsensäkin. Hänen oli pakko hymyillä, ja kun hän vihdoin oli yksin ja saattoi olla oma itsensä, kaikki se piilotettu suru ja viha purkautui. Ja se sai Celian vielä surullisemmaksi. Se sai hänet tuntemaan itsensä heikoksi. Ja se sai hänet vihaamaan itseään.
Celia tuijotti maata kävellessään, joten hänellä kesti hetki huomata, että hän oli saapunut pyöreälle lammelle. Celia seisahtui, ja katseli lammen kimmeltävää pintaa hetken. Hän oli kuullut, että metsässä olisi lampi, mutta hän ei ollut koskaan käynyt siellä. Ilmeisesti hän oli vaeltanut kauemmas, kuin oli kuvitellut.
Missään ei näkynyt ketään, ja metsä oli hiljainen. Edes linnut eivät laulaneet, vaikka päivä oli hyvin kirkas ja tyyni. Veden pinta oli peilityyli, ja se heijasti auringon säteitä. Polku, jota Celia oli kävellyt, kiersi lammen, ja johti ilmeisesti laiturille, joka sijaitsi toisella puolella lampea.
Kauniista maisemasta piristyneenä Celia tarpoi lammen toiselle puolelle reippaasti, ja pysähtyi polun päässä. Hän katseli kiikkerää ja vanhaa laituria hetken, ja astui sille sitten varoen. Se näytti laholta ja hauraalta, mutta yllättäen se ei edes narissut, kun Celia nousi sen päälle koko painollaan. Ilmeisesti se oli vain sammaloitunut kosteuden vuoksi.
Varovaisesti Celia asteli laiturin päähän, ja kyykistyi sitten. Hän kokeille lammen vettä sormellaan.
Oli alkusyksy, ja osa puista oli jo kellastunut. Vesi oli kuitenkin vielä yllättävän lämmintä, sillä syksy oli ollut melkein yhtä helteinen kuin kesä. Lammen vesi oli melkein uimakelpoista.
Celia vilkuili ympärilleen ja kuulosteli metsän ääniä varmistaakseen olevansa yksin, muttei huomannut mitään poikkeavaa. Metsä oli liikkumaton ja hiljainen puiden vaimeaa suhinaa lukuunottamatta.
Celia istui laiturin nokalle, mutta varoi kastamasta jalkojaan veteen. Hän odotti vielä hetken, mutta päätti sitten tehdä sen, mitä hän oli halunnut tehdä jo vuosia.
Nopeasti hän riisui kenkänsä ja sukkahousunsa, ja asetti ne viereensä laiturille. Hän jätti kuitenkin koulupuvun mekkonsa ja paitansa päälleen, sillä uiminen ei ollut hänen aikomuksensa. Hän halusi yksinkertaisesti liottaa jalkojaan viileässä vedessä nyt kun paikalla ei ollut ketään kauhistelemassa hänen jalkojensa rumuutta.
Celia huomasi pikkuvarpaassaan rakkulan, ja se huolestutti häntä enemmän, kuin lukuisat verestävät viillot hänen nilkoissaan ja ja pohkeissaan. Hän tutki varvastaan hetken, ja kastoi sitten paljaat varpaansa veteen. Vesi tuntui jaloissa viileämmältä kuin sormin kokeiltuna, mutta silti se ei ollut liian kylmää. Se oli sopivan vilvoittavaa, ja vasta nyt Celia tajusi, miten hänen jalkansa olivat väsyneet monen kilometrin patikoimisesta koulukengissä.
Hän upotti veteen koko jalkateränsä, ja rentoutui sitten. Vesi hyväili hänen jalkojaan, ja Celia piristyi taas vähän lisää. Hän kipristeli varpaitaan, ja katseli kirkasta vettä.
Samassa hänen katseensa kuitenkin eksyi hänen sääriinsä. Ilmekään värähtämättä hän tuijotti sääriään. Ne olivat niin rumat. Ja ne tulisivat aina olemaan rumat, vaikka haavat umpeutuisivatkin. Monista haavoista jäisi selvät arvet, jotka eivät paranisi koskaan kokonaan. Rumat, matomaiset kohoumat hänen säärissään. Niiden takia hän ei enää ikinä voisi käyttää hameita ilman sukkahousuja. Tai käydä uimassa. Tai pukeutua shortseihin. Ei edes sitten, kun ne olisivat parantuneet. Hän oli pilannut kehonsa lopullisesti.
Celia kumartui veden ylle niin, että näki heijastuksen omista kasvoistaan. Monet sanoivat Celiaa sieväksi ja nätiksi, mutta hän ei itse ollut tyytyväinen. Hän ei ollut tyytyväinen ollenkaan. Hän olisi halunnut silkkiset, tummat hiukset, mutta sen sijaan hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kiharat, eivätkä tuntuneet kasvavan koskaan. Hänen nenänsä oli liian suuri. Silmätkin olivat tylsän ruskeat. Ja hänen kasvonsa näyttivät aina vain liian lapsellisilta, siitä huolimatta että hän täyttäisi puolen vuoden kuluttua 17.
Celia rikkoi peilikuvansa potkaisemalla veden pinnan rikki jalallaan, ja käänsi katseensa takaisin muualle. Hän sanoi aina pitävänsä itsestään tarpeeksi, mutta oikeasti hän ei pitänyt itsestään ollenkaan. Hän oli ruma, ja hän oli valehtelija. Hän ei ollut sellainen aito, kaunis ihminen, joita hän niin kovasti ihaili. Hän joko teeskenteli ja valehteli, tai satutti läheisiään. Hänestä ei ollut mihinkään.
Syvään huokaisten Celia loi katseensa taivaalle. Hetken mielijohteesta hän kellahti laiturille selälleen, vaikka hänen roikotti jalkojaan laiturin reunalta edelleen. Taivas oli niin täydellisen sininen ja syvä. Sen katseleminen oli rauhoittavaa siitä huolimatta, että se oli aina herättänyt Celiassa tiettynä levottomuutta. Ehkä se johtui siitä, että taivas oli niin suuri. Niin loputon.
Celia sulki silminsä, lepuutti käsiään sivuillaan, ja antoi ajatusten virralta. Aina joskus se rauhoitti häntä, mutta nyt ajatukset kulkivat kehää. Hän yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta ikäviä asioita, mutta mitä enemmän hän niitä vältteli, sitä enemmän ne häntä vaivasivat. Pian minkään muun ajatteleminen oli mahdotonta. Celia kurtisti kulmiaan vähän, mutta piti silmänsä tiukasti kiinni.
Hän oli ruma ihminen. Ja hän oli paha, valehteleva ihminen. Harvat rakastivat häntä, ja ne jotka rakastivat, joutuivat kärsimään hänen valheistaan. Läheisilleen hän oli vain taakka. Kaikki mitä hän voisi muiden parhaaksi tehdä...
...olisi kadota.
Celia avasi silmänsä, ja tuijotti sinistä taivasta. Kaikki olisi niin paljon paremmin, jos häntä ei olisi. Vanhemmat voisivat keskittyä kokonaan Ephramiin, sillä he olivat alunalkaenkin halunneet vain yhden lapsen. Ja Ephram saisi vanhemmiltaan kaiken sen huomion, jonka hän joutui jakamaan Celian kanssa. Hänen ystävänsä pärjäisivät hyvin ilmankin häntä. Celia oli vain se, jonka kanssa oli hauska viettää aikaa. Sellaisia ihmisiä oli paljon, ja he voisivat korvata hänet. Ja... Kukaan muu ei edes huomaisi, että hän oli poissa.
Mitä annettavaa hänellä maailmalle oli? Hänen laulunsa ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän otti. Ja mitään muuta hän ei osannut.
Celia ei ollut koskaan ennen ajatellut itsemurhaa tosissaan, vaikka se olikin käynyt hänen mielessään aina joskus, mutta nyt ajatus tuntui kauniilta ja kiehtovalta. Jos hän vain tältä istumalta hyppäisi syvään lampeen, vetäisi keuhkonsa täyteen vettä, ja vajoaisi, vajoaisi... Celia oli kuullut, että hukkuminen oli mukava kuolema. Kun taju alkoi hapenpuutteesta kadota, tunne oli kuulemma mahtava. Vedessä lilluessaan ihminen oli niin kevyt, virran vietävissä. Äänet olivat epämääräisiä ja etäisiä, ja valokin olisi kaukana. Hän olisi yksin pimeydessä, ja kelluisi, kunnes nukahtaisi. Ja sitten hän ei olisi täällä enää. Kaikki olisi ohi, eikä hänen enää koskaan tarvitsisi ajatella mitään ikävää. Hänen tarvitsisi vain hypätä, liukua laiturilta veteen. Siihen menisi muutama sekunti, ja sitten kaikki suru ja huoli olisi kadonnut ikiajoiksi. Celia olisi kadonnut ikiajoiksi. Se olisi kaikki, minkä hän muiden hyväksi saattaisi tehdä.
Lampi oli hyvin sininen, mutta Celian jalkojen ympärillä vesi näytti mustalta. Se oli niin syvä, että pohja ei näkynyt edes rannassa. Tumma vesi tuntui yhtäkkiä yllättävän kutsuvalta, ikään kuin Celia olisi jo päättänyt kuolevansa. Hän oli lähes kirjaimellisesti molemmat jalat haudassa. Hänen tarvitsisi liikahtaa vain muutama sentti, siinä kaikki...
Celia hivuttautui istumaan lähemmäs laiturin reunaa. Nyt jopa hänen polvensa olivat vedessä, ja koulupuvun helma kastui vähän. Jos hän nyt irrottaisi kätensä laiturin reunalta, hän luiskahtaisi veteen. Niin pieni päätös.
Celia tuijotti mustaa vettä kuin hypnotisoituna, ja hänen sydämensä hakkasi kovaa. Uskaltaisiko hän todella? Voisiko hän viimein todistaa itselleen, ettei hän ollut se valehteleva pelkuri, joka hän oli aina luullut olevansa? Olisiko hänellä rohkeutta tappaa itsensä, tässä ja nyt? Se olisi nopeaa ja kivutonta.
Celia sulki silmänsä vielä kerran, ja kuviteli itsensä vedessä. Miten hän kelluisi hitaasti kohti pohjaa, miten valo hänen yläpuolellaan himmenisi. Ja miten helpotus leviäisi hänen koko kehoonsa, kun hän ymmärtäisi tekonsa lopullisuuden. Se olisi ohi nyt. Kaikki olisi ohi. Ja hän sulkisi silmänsä, vetäisi vettä keuhkoihinsa, ja odottaisi kuolemaansa.
Milloin hänen ruumiinsa löydettäisiin? Hänet tunnistettaisiin heti koulun oppilaaksi hänen koulupuvustaan. Päiviä aikaisemmin hänet oltaisiin julistettu kadonneeksi, ja koko poliisisotku päättyisi hänen ruumiinsa löytymiseen. Kaikki olisivat tietysti järkyttyneitä, mutta oikeastaan kaikki pääsisivät siitä yli nopeasti. Hänestä juoruiltaisiin ehkä, tai hänen väitettäisiin kummittelevan lammella. Mutta pian hänet unohdettaisiin.
Millaiset hänen hautajaisensa olisivat? Varmaankin hienot. Kaikkialla olisi mustaa samettia, ja vieraat pitäisivät hienoja puheita, vaikka kukaan ei ollut edes tuntenut Celiaa. Äiti, isä ja Ephram olisivat siellä. Kaikki varmaan itkisivät. Ephraminkin ainakin itkisi, mutta kuka muu? Itkisikö kukaan koulussa? Surisiko hänen huonekaverinsa Gwen? Tuntisiko professori Wilson syyllisyyttä siitä, ettei voinut estää tapahtunutta? Itkisikö Alex?
Celia avasi silmänsä, kun hän huomasi käsiensä tärisevän. Hän oli roikuttanut itseään laiturin reunalla liian kauan, ja voimat alkoivat loppua. Nyt tulisi päästään irti...
Ennen kuin Celia edes tajusi, mitä hän teki, hän oli vetäissyt itsensä takaisin laiturille kokonaan. Edes hänen varpaansa eivät koskettaneet vettä. Hän tajusi tärisevänsä, vaikka hänen kätensä eivät olleet enää jännittyneet.
Ja sitten hän tajusi, mitä hän oli juuri ollut tekemäisillään. Hän katsoi ympärilleen kuin vastaherännyt, ja yritti muistaa, mitä hän äsken oli ajatellut. Hän näytti säikähtäneeltä ja kalpealta. Oliko hän todella juuri harkinnut itsemurhaa? Tosissaan harkinnut? Ollut jo puoliksi vedessä? Oliko hän oikeasti luullut voivansa jättää tämän kaiken?
Vasta nyt Celia muisti kaikki ne asiat, joita hän ei halunnut menettää. Hänellä olisi vielä niin paljon sanottavaa muille! Hänen täytyisi kertoa Ephramille kuinka hyvä veli hän oli, ja hänen täytyisi tunnustaa ihastuksensa professori Wilsonille. Ja hänen olisi tavattava vielä kaikkia kavereitaan ja puhuttava heidän kanssaan. Ja hän halusi nähdä vanhempansa.
Mitä pienimmät asiat muistuvat hänen mieleensä nyt. Hän muisti jättäneensä sänkynsä sijaamatta. Hän ajatteli niitä kauniita kenkiä, joita oli ihastellut kaupan näyteikkunassa, ja jotka hän oli päättänyt ostaa myöhemmin. Ja hän muisti puoliksi syömättömän suklaapatukan laatikossaan, ja hän tajusi ettei ollut vielä palauttanut äidinkielen esseetä. Hänellä oli niin paljon tehtävää, niin monet asiat olivat kesken! Ja... Ja hän oli yrittänyt tappaa itsensä! Hän oli ollut jättämäisillään kaiken, Ephramin, Alexin, suklaapatukan, kengät, kaiken! Mitä hän olikaan ollut tekemässä? Mitä hän oli ajatellut? Hän oli niin heikko, niin heikko...
Celia painoi päänsä polviinsa, ja tunsi silmiään polttelevan. Hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Ainoa ajatus hänen päässään oli: "Ei vielä. Haluan vielä jatkaa. Ei vielä."
Ja hän itki. Hän itki enemmän kuin vuosiin.
