Seitsemän virhettä

[Fairytaler]

[Agii, och Rose vai? : D Otsikko <3]

Peter työntyi varovasti sisään käytävään, joka erotti opettajainhuoneen ja rehtorin kanslian toisistaan. Hän silmäsi käytävää puolelta toiselle ja puraisi huultaan epävarmana. Hän ei ollut koskaan käynyt koulun siinä osassa, vaikkei aivan koulun uusimpia oppilaita ollutkaan. Peter oli vakaasti päättänyt pitäytyä poissa hankaluuksista ja oli onnistunutkin siinä. Ainakin tähän asti. Nyt hän oli ajautunut juuri siihen osaan koulusta, joka yleensä ei tiennyt hyvää. Tosin Peter oli aivan rehellisillä teillä. Hänellä oli vain sekaannuksia lukujärjestyksen kanssa. Vaikka Peter olisi ollut miten ahkera ja hyvä oppilas, oli hänen silti mahdoton ehtiä saman tunnin aikana kahteen paikkaan. Jostain kumman syystä hänelle oli määrätty tanssitunti muutamaksi viikoksi päällekkäin englannin tunnin kanssa. Nyt olisi siis löydettävä tanssinohjaaja ja englanninopettaja, jotta hän saisi asiat selvitettyä.

Hitaasti ja epävarmana Peter asteli opettajainhuoneen ovelle ja koputti. Sitten hän astui askelen taapäin ja laski katseensa maahan. Ovi aukesi hetken kuluttua ja vanha, silmälasipäinen rouva kurkisti sen takaa.
”No päivää. Onkos sinulla jotakin asiaa?” nainen kysyi ja vilkaisi poikaa lasiensa yli. Peteristä kysymys oli hieman typerä. Ei kai hän olisi ilman asiaa tullut koputtelemaan ovelle?
”Päivää. On asiaa rouva”, Peter vastasi nyökäten. Hän ei antanut pienen turhautumisensa näkyä kasvoiltaan, vaan jätti ilmeensä hyvin neutraaliksi ja esitti asiansa. Nainen katosi hetkeksi sisään ja palasi sitten pudistaen päätään.
”Eivät ole paikalla. Sinuna en lähtisi heitä etsimään, koska ovat luultavasti eri paikassa”, opettaja ilmoitti rauhallisesti ja Peter nyökkäsi taas.
”Kiitos”, hän vastasi viileästi ja oven sulkeuduttua jälleen, kääntyi vauhdikkaasti ympäri, aikeinaan lähteä pois.

[Agitha]

Rose nousi lähteäkseen rehtorin huoneesta.
"Hyvää päivänjatkoa", hän toivotti isoisälleen, ennen kuin poistui.
Kun Rose keskusteli isoisänsä kanssa kouluasioista, isoisä ei ollut isoisä- Koulussa hän oli rehtori Mc Rheinenberg, poikkeuksetta. Toisin kuin monet olisivat saattaneet kuvitella, Rose ei saanut sukujuuriensa vuoksi erityiskohtelua. Pikemminkin päinvastoin. Rehtorille heidän sukulaisuutensa oli samantekevää, mitä kouluarvosanoihin tuli, ja juuri äsken mies oli tehnyt sen Roselle harvinaisen selväksi.
Rose ei koskaan häiriköinyt tunneilla tai ollut muutenkaan vaivaksi. Hän vastasi kun kysyttiin, mutta oli muuten hiljaa ja pysytteli poissa parempiensa tieltä. Hän teki tunnollisesti kaikki tehtävät, mutta ei koskaan pyytänyt apua tai vaivannut muita muilla tavoin. Hän oli harmiton, mutta hänen arvosanansa olivat harmillisen huonoja. Saint Walden'siin siirtymisen jälkeen ne olivat pudonneet huimasti, sillä koulun taso oli aivan liikaa hänen kaltaiselleen tyhmälle tavikselle. Tietoa tuli liian nopeasti ja paljon, eikä muiden poikkeukseton loistava koulumenestys ainakaan vähentänyt suorituspaineita. Ja juuri heikon koulumenestyksensä vuoksi hän oli joutunut puhutteluun.
Rehtorin puhuttelut eivät koskaan olleet erityisen kannustavia, vaikka hän ei myöskään loukannut Rosea suoraan. Mies totesi faktat kylmän rauhallisesti, kehoitti häntä nostamaan arvonsanojaan erottamisen uhalla ja ilmoitti hänen olevan koulun sillä hetkellä huonosti menestyvin oppilas. Rosen olisi pakko parantaa, ja saatava numerot taas nousemaan. Ajatus ei ollut innostava.
Ajatuksiinsa uponneena Rose astui ulos rehtorin kanslian ovesta juuri parahiksi törmätäkseen toiseen oppilaaseen. Isku ei ollut kova, eikä Rose lennähtänyt maahan selälleen, mutta töytäksen voimasta hänen koululaukkunsa putosi maahan hänen olaltaan.
"Anteeksi", Rose sanoi hätäisesti, ja kyykistyi nostamaan laukkunsa maasta. Hän vilkaisi varovaisesti poikaa, johon hän oli törmännyt. Oliko hän aiheuttanut vahinkoa? Kuuluiko hänen juosta nyt pois?

[Fairytaler]

Isku, joka osui Peteriä puoliksi kylkeen puoliksi selkään, sai pojan hämmentymään. Ei sillä, että toisiin ihmisiin törmäileminen olisi ollut erityisen kummallista, vaan lähinnä sen vuoksi, ettei Peter ollut uskonut tapaavansa ketään oppilasta opettajainhuoneessa. Ja oppilas se oli epäilemättä, sillä isku oli tullut matalalle, eikä hän tiennyt koulusta yhtään opettajaa, joka olisi ollut niin lyhyt. Eivätkä opettajat kovin usein kai ryntäilleet pois rehtorin kansliasta. Yhä hieman ajatuksissaan Peter kääntyi ympäri ja kohtasi edestään suunnilleen ikäisensä tytön. Hän oli varma siitä, että oli tavannut toisen ennenkin, vaikkei osannutkaan yhdistää kasvoja mihinkään nimeen.
”Ei, minä pyydän anteeksi”, Peter sanoi ja oli jo kumartumassa lattialle lentäneen laukun puoleen, kun tyttö kyykistyikin itse nostamaan.
”Hmm, ei kai sinuun sattunut?” Peter tajusi sitten kysyä ja katsoi tyttöä nostamatta katsettaan aivan kokonaan. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä tyttö oli tehnyt tai miksi hän ylipäänsä oli joutunut rehtorin kansliaan. Ei tämä näyttänyt niin kovin tuhmalta tai ilkeältä oppilaalta. Oikeastaan Peter ei tiennyt miltä tämä näytti. Säikähtäneeltä ehkä, mutta mitäänsanomattomalta. Peter arveli, että tyttöä ei olisi helppo muistaa tulevaisuudessakaan, sillä tämä luultavasti hukkui massaan. Oli tietysti mahdollista, että Peter itsekin hukkui massaan. Sitä hän ei osannut arvioida, mutta eipä ollut tullut tarvettakaan löytää itseään väkijoukosta tai muuta.
”Umh, saanko kysyä, mitä sinä teit rehtorin luona? En halua tunkeilla, mutta näytät liian kiltiltä joutumaan sinne”, Peter viimein rohkaisi mielensä ja kysyi vaimeasti. Hän ei puhunut usein, mutta nyt oli tullut tarve.

[Agitha]

Rose pudisteli päätään pojan kysymykselle. Ei häntä ollut sattunut, ja vaikka olisikin, hän ei olisi sanonut mitään. Se oli epäkohteliasta. Se veti puoleensa turhaa huomiota. Valittaminen ei ollut hyväksi silloin, kun Rose toivoi maan nielaisevan hänet.
Rose onnistui keräämään lattialle levinneet paperinsa, ja tunki ne hieman hätäisesti takaisin koululaukkuun. Muutamat paperit ryttääntyivät, mutta hänestä ei ollut keskittymään niiden asettelemiseen. Yksi niistä oli huonosti mennyt biologian koe, ja jos joku näkisi sen...
Noustuaan ylös ja tarkistettuaan, ettei koulupuku ollut likaantunut, Rose käänsi aran katseensa takaisin poikaan.
"Äh... Umm..." hän mutisi, kun poika onnistui varmaankin vahingossa kysymään kysymyksen, johon Rose ei kuollakseenkaan olisi halunnut vastata. Suurin osa oppilaista varmaankin tiesi hänen olevan tyhmä kuin saapas, mutta se ei silti ollut mahtailun aihe. Ei etenkään rehtorin lapsenlapselle.
"Minä... Olin keskustelemassa arvosanoistani", hän paljasti sitten hiljaa. Jos hän olisi kehdannut, hän olisi pälyillyt ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuullut. Hän ei ollut onnistunut keksimään mitään uskottavaa valhetta, sillä tytön koko olemus puhui koulun sääntöjen rikkomista vastaan, kuten poikakin oli juuri todennut. Hän oli pukeutunut asiallisesti, käyttäytyi kohteliaasti ja pysyi omissa oloissaan häiritsemättä ketään. Ja ennen kaikkea hän oli tyttö. Tytöistä vain ei ollut pahantekoon, etenkään Saint Walden'sissa.

//Aah sori, lyhyttä!//

[Fairytaler]

Peter huomasi tytön vaivaantuvan hänen kysymyksestään ja hän painoi katseensa katuvana maahan.
”Anteeksi”, Peter huokasi jo ennen kuin tyttö vastasi. Hän ei vetänyt kysymystään takaisin, vaikka sekin vaihtoehto kävi mielessä. Olisi varmasti ollut kohteliaampaa ilmoittaa toiselle, ettei vastaus ollut välttämätön ja ettei hän sitä varsinaisesti tarvinnut mihinkään, joten asiasta ei olisi pakko puhua, mutta se oli jo myöhäistä. Tyttö vastasi kysymykseen Peterin mielestä hieman välttelevästi. Eiväthän he tosin tunteneetkaan toisiaan, joten miksipä he olisivat jääneet sen enempää puhumaan asiasta. Peter tosin jäi miettimään, mitä puhuttavaa tämän arvosanoissa oli. Luultavasti täällä kaikkien numerot olivat erinomaisia. Saattoi tietysti olla, että Rose oli joku erityisstipendiläinen, jonka piti panostaa opiskeluun hieman enemmän, kuin muiden, tai sitten hän oli huippulahjakas ja hänen tahtiaan koetettiin hidastaa, jottei hän polttaisi itseään loppuun. Peter ei oikeastaan tiennyt, miksi hän oli utelias tytön suhteen, mutta ajatteli saavansa tältä jotain tarinaa, jos kertoisi itsestään.
”Minä olin vain selvittämässä kursseihini liittyviä ongelmia, mutta en löytänyt opettajia”, Peter selitti hitaasti, arvellen, että olisi oikein kertoa hänen vierailunsa syyt.
”Luultavasti minun pitää tulla uudelleenkin käymään”, hän jatkoi kohauttaen harteitaan ja kohotti sitten katsettaan aavistuksen verran. Hänen hiuksensa kätkivät silmät yhä, kun hän tarkkaili tyttöä varovasti.
”Onko sinulla jokin stipendi tänne vai oletko muuten vain lahjakas?” Peter uteli hitaasti ja kallisti päätään. Miksihän hänen piti kysellä niin paljon?

[Agitha]

"Aijaa", Rose sanoi helpottuneena siitä, että keskustelun kääntyi pois hänestä itsestään. Hän mietti mielessään millaisia ongelmia pojalla mahtoi kurssien suhteen olla. Hän ei tuntenut koulusta ketään sellaista oppilasta itsensä lisäksi, jolla todella olisi ollut ongelmia kurssien kanssa. Varmaankin kyse oli taas liian täydestä lukujärjestyksestä ja päällekkäisistä kursseista. Se oli tuttu ongelma Rosellekin, sillä hän yritti käydä kaikki mahdolliset kurssit pärjätäkseen edes vähän paremmin. Jostain syystä edes koulun kummallisimmilla ja arkielämässä yksinkertaisilta vaikuttavilla oppilailla ei näyttänyt olevan ongelmia keskiarvon kanssa. He olivat todellisia neroja. Pärjäsivät koulussa, ja omasivat vielä joitain erityisiä taitoja. Voi kuinka Rose toivoikaan käyvänsä tavallista koulua, jossa hän olisi keskitasoa...
"Opettajat ovat varmaan vielä luokissaan. Opettanahuone on aika harvoin käytössä, koska opettajat ovat yhtä kiireisiä kuin oppilaat", Rose mutisi. Ehkä muut oppilaat eivät huomanneet sitä, sillä he eivät kaivanneet kansliaa lainkaan niin usein kuin hän, mutta osa opettajista näytti vähintäänkin yhtä kiireisiltä ja stressaantunteilta kuin Rose, ja tuskin ehtivät pyörähtää opettajainhuoneessa kahvitauolla.
Rose oli juuri ehtinyt rentouttaa jännityneet hartiansa, kun pojan kysymys sai ne jäykistymään uudelleen.
"Ei... En", Rose vastasi hieman vältellen. Hän ei ollut erityislahjakas, muttei myöskään ylesinero. "Minä..." Hetken ajan hän harkitsi valehtelemista, ja vilkaisi nopeasti pojan kasvoja, joiden silmät olivat puoliksi otsatukan takana piilossa. Poika ei vaikuttanut lavertelevalta tyypiltä, ja vaikka hän olisikin juorukello, uutinen tuskin olisi kovin yllättävä muille oppilaille.
"Minä vain... Käyn tätä koulua."

[Fairytaler]

Peter katsoi tyttöä hieman hämillään. Ei ollut oikeastaan koskaan tullut ajatelleeksi, että opettajatkin olivat ihmisiä, että heilläkin varmasti oli muutakin tekemistä, kuin vastailla oppilaiden alituisiin kysymyksiin ja opettaa.
”Oho, olet varmaan oikeassa. En ole koskaan tullut ajatelleeksi tuota”, hän sitten mumisi ihmeissään ja rapsutti ohimoaan. Totta kai opettajilla oli tehtävää. Luultavasti vielä enemmän kuin heillä. Peterkin oli kiireinen. Lähes kaikki hänen vapaa-aikansa meni tanssiessa tai opiskellessa. Peter tiesi, että olisi äärimmäisen väsynyt ja varmasti olisi palanut jo aikapäiviä sitten loppuun, ellei olisi tottunut tällaiseen elämään ja ellei pitäisi siitä.

Peter joutui entistä enemmän hämilleen, kun tyttö vain sanoi käyvänsä sitä koulua.
”Ai, ahaa. Minä tuota… No joo…” hän mumisi ihmeissään tietämättä mitä sanoa. Sitten hänen päässään välähti jokin ja hän kohotti hieman päätään, jotta toinen saattoi nähdä hänen kasvonsa kokonaan.
”Olen muuten Peter. Entä sinä?” hän sitten kysyi ja hymyili tavanomaisen vinosti.

[Agitha]

"Äh... No... Ei se välttämättä ole niin", Rose nolostui ja vähätteli itseään, kun poika arveli hänen olevan oikeassa. Kyllähän se nyt oli mahdollista, etteivät opettajat olleet niin kiireisiä kuin hän arveli! Oli paljon todennäköisempää, että tämä vieras poika tiesi asiasta enemmän kuin hän! Miksi hän oli mennyt avaamaan suunsa? Poika näytti kovin hämmentyneeltä, ja Rose arveli sen johtuvan hänen ryperästä ajatuksestaan. Hän-...
Rose havahtui itseinhoisista ajatuksistaan kuullessaan kysymyksen. Luojan kiitos hän ei ollut unohtunut jonnekin haavemaailmaan, sillä oli noloa joutua pyytämään ketään toistamaan sanottavansa.
"Ah... Umm... Rose... Roselyn", Rose takelteli sitten vastaukseksi kysymykseen, ja yritti hieman hätäisesti painaa Peterin nimen mieleensä. Peterkin oli sanonut vain etunimensä, joten Rosenkaan ei tarvitsisi paljastaa sukujuuriaan, eikö niin?
Ja toisaalta taas...
Se nalkuttava ääni, joka oli kehittynyt hänen mielessään tiukan tapakasvatuksen myötä, muistutti taas hyvistä käytöstavoista.
"Roselyn McRheinenberg", hän sanoi sitten niin nopeasti, että oli seota sanoissaan, ja ojensi oikean kätensä siltä varalta, että Peter haluaisi kätellä. Koskaan ei voinut olla liian kohtelias, nalkuttava ääni muistutti häntä.

[Fairytaler]

”En tiedä. Mutta nyt kun tarkemmin sitä ajattelen, luulenpa, että opettajilla on vähintään yhtä paljon puuhaa kuin meillä. En usko että olet väärässä tässä”, Peter sanoi olkiaan kohauttaen, tuntien pientä tarvetta rohkaista toista. Tyttö taisi olla arin ihminen, jonka Peter oli koskaan tavannut. Eihän Peter itsekään ollut sosiaalisuuden perikuva, mutta oli hänkin sentään rohkeampi kuin tämä otus. Tai ainakin siltä se vaikutti. Uskalsipa tämä silti kertoa nimensä.
”Roselyn? Se on kaunis nimi”, Peter sanoi ystävällisesti, mutta ei ehtinyt kysyä, kutsuttiinko tyttöä sillä nimellä, vai pitikö hän enemmän Rosesta, kun tämä jo jatkoi.
”McRheinenberg? Minun sukunimeni on Hallover”, Peter vastasi ja tarttui tytön ojennettuun käteen. Mielessään Peter laski kolme sekuntia, puristi Rosen kättä kevyesti ja päästi sitten irti. Mikään ei tuntunut muistuttavan Peteriä siitä, että Rosen sukunimessä oli jotakin, mitä hänen olisi pitänyt tietää. Ei hän ollut koskaan ajatellut, mikä rehtorin sukunimi oli ollut. Hän oli ollut tekemisissä vain aineenopettajien, vararehtorin ja muiden tällaisten henkilöiden kanssa, jotka eivät olleet liian kiireisiä ottaakseen kontaktia oppilaisiin.
”Kutsutaanko sinua Roselyniksi vai Roseksi?” Peter sitten muisti tiedustella. Hän ei ollut koskaan kuullut ketään koulussa kutsuttavan Roselyniksi ja tytön esittelykin oli antanut hieman osviittaa siihen suuntaan, että tällä saattaisi olla lempinimi.
”Niin ja oletko kotoisin Englannista vai mistä? Täällä tuntuu olevan pääasiassa englantilaisia, vaikka kaikkein näkyvimmät tuntuvat aina tulevan jostain muualta”, Peter sanoi ja hymyili ystävällisesti. Tai ainakin toivoi hymyilevänsä ystävällisesti. Hänen olisi todella pitänyt keskittyä ilmeisiinsä, jotta olisi saanut ne täsmälleen sellaisiksi, kuin olisi halunnut, eivätkä ne silti olisi olleet aivan täydellisiä.

[Toivottavasti jotain tajuaaa...]

[Agitha]

"Hmm... Okei", Rose sanoi, kun Peter vakuutteli hänen olevan oikeassa. Useimmiten Rose oli väärässä, mutta ehkä hän oli oikeassa niissä tapauksissa, kun joku oli hänen kanssaan samaa mieltä.
Paitsi että oikealla ja väärällä ei tainnut olla mitään tekemistä enemmistön mielipiteen kanssa... Ainakaan jos asiaa ajatteli eettisesti. Mutta sellainen pohtiminen olikin Rosen liigan ulkopuolella, eikä hän halunnut tehdä muiten ajatuksia tyhjäksi omalla mielipiteellään. Hän oli väärässä kuitenkin.
"Umm... Kiitos", Rose sanoi hieman epävarmasti, melkein kysyvästi, kun Peter kehui hänen etunimeään. Hän sipaisi letiltä karanneen hiuksen takasiin korvansa taakse, ja käänsi katseensa muualle. Ei hän voinut sille mitään, että punastui helposti.
"Se... Se on ihan sama. Tai yleensä Roselyniksi, mutta joskus Roseksi... Tottelen molempia nimiä..."
Oikeastaan oli hieman kummallista, että Rosen lähimmät sukulaiset ja tutut kutsuivat häntä koko etunimellä, mutta uudet tuttavat tuntuivat lyhentävän hänen nimensä automaattisesti. Koska hänen ankara perheensä kutsui häntä Roselyniksi, oli jotenkin mukavaa, että ulkopuoliset sanoivat häntä Roseksi. Se teki selvän eron perheen ja muun elämän välillä. Ei tietenkään sillä, ettei Rose olisi rakastanut perhettään! Mutta silti...
"Joo. Oikeastaan olen Kings Waldenista, eli minun kotini on varmaan lähempänä kuin kenenkään muun", hän kertoi, kun Peter kysyi häneltä hänen kotipaikkaansa. Koulussa oli monia ulkomaalaisia, joten kysymys oli hyvin ymmärrettävä.
"Entä sinä? Näytät englantilaiselta", Rose kysyi, ja punastui sitten saman tien. "Tai siis... Ei sillä että siinä olisi mitään pahaa! Minä vain... Unohda!"

[Fairytaler]

Peter nyökkäsi ymmärtävästi, kun Rose vastasi hänen kysymykseensä nimestä. Toisaalta Peter ei tiennyt yhtään, mitä tyttö tarkoitti. Ei kai voinut olla ihan sama, millä nimellä häntä kutsuttaisiin? Ei Peter ainakaan itse tahtoisi, että joku kutsuisi häntä Peteksi, tai miksikään muuksi. Hän tavallaan piti nimestää. Ehkä se oli outoa, sillä harvat hänen kuulemansa mukaan pitivät omastaan, mutta Peter ei muutenkaan ollut kuten useimmat. Hän ei ainakaan tuntenut olevansa, vaikka tietyllä tavalla hän ei kuitenkaan eronnut massasta juuri mitenkään. Hän harrasti asioita, jotka olivat tavallisia, oli koulussa keskiverto-oppilas, tuli keskiverto perheestä, eikä ollut millään tavalla mitenkään kummallinen. Aina Peterille itselleenkään ei ollut selvää, oliko hän erilainen kuin muut, vai upposiko hän massaan. Ja toisaalta, miksi olisi pitänytkään olla.

”Oih, on varmasti hienoa, kun perhe on niin lähellä. Tapaatko heitä usein?” Peter melkein innostui kuullessaan Rosen asuvan lähellä. Hän toisinaan ikävöi omaa perhettään, vaikka hänen elämänsä olikin Englannissa paljon paremmalla mallilla, kuin se oli koskaan Uudessa-Seelannissa ollut. Tulihan hän vanhempiensa ja sisarustensa kanssa toimeen, mutta ei ollut koskaan ollut aivan tarpeeksi hyvä heille. Se oli kuin Disney-elokuvan juoni, jossa päähenkilö lopulta älähtää isälleen tai äidilleen:
”Se on sinun unelmasi!”
Tai siltä se Peteristä usein tuntui. Hän oli ulkopuolinen perheessään, koska ei halunnut opiskella kirurgiksi tai lakimieheksi tai millekään tieteenalalle. Hän halusi ammattilaistanssijaksi ja se siitä.
”Ai näytän vai?” Peter hymähti huvittuneena. Hän oli aina luullut näyttävänsä kaikelta muulta kuin englantilaiselta, joten oli oikeastaan aika hauska kuulla jotakin tällaista. Sitä paitsi, olisi luullut, että hänen aksenttinsa olisi paljastanut hänet.
”Mutta ei, en ole englantilainen. Olen Uudesta-Seelannista. Oletko koskaan käynyt siellä? Ja minusta on kiva kuulla, että näytän englantilaiselta. Sitä ei kukaan ole aiemmin sanonutkaan”, Peter vakuutteli Roselle hymyillen. Sitten häneen iski epäilys.
”Mutta kuulostanko englantilaiselta?” hän kysyi varmistaakseen, ettei toinen pilaillut hänen kustannuksellaan tai mitään. Tai ei kai Rose. Tyttö vaikutti niin mukavalta ja rauhalliselta ja aralta. Oikein miellyttävältä kerta kaikkiaan.


[Ohhoo, harvinaisen pitkä <3]

[Agitha]

"Tapaan", Rose mutisi vaivaantuneena peläten edelleen, että jonkin ihmeen kautta Peter saisi tietää hänen perhejuuristaan. Etenkin isoisä McRheinenbergista. "Mutta asun kuitenkin tuolla asuntolassa..."
Kaikki oppilaat asuivat asuntolassa, mutta Rose päätti mainita asiasta silti. Hän asui bussimatkan päässä koulussa, mutta vietti silti muiden oppilaiden tapaan viikkonsa (ja yhä useammin viikonloppunsakin) koulussa. Harvat kuitenkaan muistivat häntä, tai edes huomasivat häntä, joten hänen tapauksessaan lieni tarpeellista selittää, että hän todellakin oli olemassa ja kävi koulussa. Ei Rose huomiota olisi kaivannutkaan, mutta silti...

Rose nolostui, ja veti kämmenensä suun eteen Peterin ilmoittaessa kotimaakseen Uuden-Seelannin. Hienoa, ei hän ollutkaan erehtynyt kuin puolen maapallon verran! Milloin hän oikein oppisi pitämään suunsa kiinni?
"Anteeksi", hän mutisi, ja katseli kaikkialle muualle paitsi Peteriin. "Ei se... Se vain lipsahti. Olen pahoillani."
Kuinka monella tapaa ihminen saattoi pyytää anteeksi?
Rosea hävetti. Yleensä hän ei ilmaissut mielipidettään minkään asian suhteen, ja se oli osoittautunut oikein hienoksi ideaksi. Miksi hänen siis oli pitänyt avata suunsa nyt? Miten typerää! Ihmisten ulkonäön kommentoinen ei ollut kohteliasta muutenkaan. Etenkään, kun englantilaismaiseksi sanominen ei välttämättä ollut ymmärrettävissä kehuksi.
"Tarkoitin vaan, ettet näytä sillä lailla... U-ulkomaalaiselta..." hän lisäsi vielä.
Seuraava kysymys sekoitti Rosea vielä enemmän.
"E-en minä tiedä! Kyllä minä ainakin ymmärrän sinun puhettasi, ehkä siinä on aksentti! Mutta on bristolilaisilla ja liverpoollaisilla ja manchesterilaisillakin... Ja täällä on amerikkalaisia..."

[Fairytaler]

”Niin tietysti. Minäkin asuisin kyllä asuntolassa, vaikka kotini olisi sadan metrin päässä”, Peter nyökkäsi harteitaan kohauttaen. Hän mietti omia kotiolojaan ja tunsi pienen syyllisyyden piston. Hänen elämänsähän oli ollut varsin helppoa. Hän oli aina saanut lähes kaiken minkä oli tahtonutkin, ja saanut sen vieläpä helposti. Vanhempien varakkuudesta oli kieltämättä ollut suurta hyötyä, vaikka lopulta Peterin omat ansiot olivat hänet Saint Walden’siin ohjanneet. Mutta ellei Peter olisi alun perin pitänyt puoliaan tanssin suhteen, eivät hänen vanhempansa olisi sitä antaneet harrastaa. Oliko elämä siis ollut helppoa vai ei? Siihen poika ei lopulta osannutkaan vastata. Ehkä olisi pitänyt. Joka tapauksessa Peter oli onnellinen päästyään kotoa pois. Hän oli huomattavasti onnellisempi saadessaan tehdä itselleen tärkeitä asioita omilla ehdoillaan. Hänestä oli tullut paljon itsenäisempi, vaikka hän olikin ollut lähes kauhusta suunniltaan tullessaan kouluun ensimmäisen kerran neljätoistavuotiaana.

”Hei, ei se oikeasti haittaa. Minusta on vain mukavaa, jos en erotu”, Peter yritti rauhoitella Rosea. Häntä kauhistutti oma tahdittomuutensa. Miten hän olikin onnistunut olemaan niin äärettömän inhottava? Eihän tyttö todellakaan ollut tehnyt mitään pahaa. Kohteliaasti vain kysynyt, mistä hän oli kotoisin ja… Peter puri huultaan ja naputti varpaitaan hermostuneesti lattiaan. Hänen katseensa laski jälleen maahan ja hän alkoi vetäytyä kuoreensa. Ei tämä ollutkaan mennyt niin hyvin, kuin miltä se oli vaikuttanut. Miksi hänen oli ollut pakko puhua siitä aksentista? Se oli täysin sivuseikka.

Peter tunsi velvollisuudekseen siirtää keskustelunaiheen turvallisemmille vesille, joka ei saisi kumpaakaan järkyttymään. Hänen vikansahan tämä oli. Peter oli vihainen itselleen siitä, että oli edes alkanut puhua Roselle. Tyttökin olisi varmaan paljon paremmalla tuulella, ellei olisi joutunut kasvotusten hänen kanssaan.
”Tuota… Anteeksi”, Peter sitten mumisi harmissaan. Hän ei kerta kaikkiaan keksinyt mitä sanoa.

[HUU]

[Agitha]

"Ah, no... Hyvä", Rose vastasi rauhoittuen hieman, vaikka tunsi olonsa edelleen epävarmaksi. "Et sinä erotu. Tai minä en ainakaan huomannut..."
Hän hymyili hieman epävarmasti. Peter oli saattanut sanoa niin vain silkkaa kohteliaisuutta, mutta Roselle ei ollut lainkaan vieras ajatus haluta sulautua joukkoon. Ehkä toinen oli siinä suhteessa samanlainen kuin hän.
Rose seisoi vaivaantuneena ja vaitonaisena paikallaan, kun Peter pyysi anteeksi jotakin, mihin hän ei todellakaan ollut syyllinen.
"Ah! Ei se mitään! Se oli kokonaan minun vikani", Rose selitti, vaikka oli jo hieman sekaisin siitä, mistä hän nyt itseään syytti ja mistä Peter pyysi anteeksi.
Tilanne oli hullunkurinen, sillä he molemmat näyttivät olevan suunnilleen yhtä sekaisin sanoissaan ja ajatuksissaan, ja silti kumpikin vain pyysi anteeksi. Rosea alkoi väkisinkin hymyilyttää vähän.
"Jos... Jos me vain unohdetaan tämä juttu, kun kumpikaan ei loukkaantunut tai mitään", hän ehdotti ujosti, hymyillen edelleen hieman. Ehkä asia olisi sillä kuitattu, eikä kenenkään tarvitsisi pyytää anteeksi hetkeen.
"Umm..." Rose sanoi sitten, ja vilkuili ympärilleen hieman levottomasti. "Tässä ei ehkä kannata seistä, olemme varmaan opettajien tiellä ja kaikkea", hän ehdotti sitten varovaisesti. "Ehkä... Ehkä kannattaisi siirtyä jonnekin missä emme ole tien tukkeena? Tai siis... Jos sinä vain haluat?"
Rose sipaisi hermostuneesti letiltä karanneen hiussuortuvan takaisin korvansa taakse. Oliko hän juuri pyytänyt toista liittymään seuraansa? Ei se ollutkaan niin vaikeaa.

[Fairytaler]

Peter taiteili kasvoilleen kevyen hymyn, kun Rose totesi, ettei hän erottunut. Se oli vain hyvä asia, ainakin Peterin mielestä. Hän oli todellakin onnellinen siitä, että saattoi sulautua massaan ja jäädä vähän taka-alalle. Siellä hän tunsi olevansa hyvässä paikassa. Hän näki muut ja muut näkivät hänet, mutta häntä ei pidetty mitenkään erilaisena. Hän ei ollut niin nuori, että häntä olisi katsottu silmät hämmästyksestä pyöreinä, eikä hän myöskään ollut mitenkään poikkeuksellisen superhyperlahjakas. Hän oli vain oma itsensä ja se riitti. Tai jos jollekulle ei riittänyt, sille Peter ei voinut mitään, mutta siitä hän ei ottaisi paineita. Eihän kaikille tarvinnut kelvata.

Peter tutkaili Rosea äänettömänä. Se oli varmaan yksi ärsyttävimpiä piirteitä hänessä. Peter tarkkaili ihmisiä – paljon. Hän tahtoi tutki heitä varmistuakseen siitä, miten he reagoivat asioihin ja miksi niin. Se oli tavallaan hyvin turvallinen keino päästä lähemmäs ihmisiä ja heidän tuntemistaan, vaikka silloin jäikin itse hieman ulkopuolelle. Nyt Rosen reaktio kuitenkin yllätti hänet täysin. Mistähän tyttö puhui? Mikä oli hänen vikansa? Mitä he pyytelivät anteeksi.
”Unohdetaan. Ja tuota, mitä jos sovimme, ettei kumpikaan enää pyydä anteeksi yhtään mitään?” Peter nyökkäsi ja ehdotti hitaasti kasvoillaan sama vino ilme, kuin yleensäkin, tällä kertaa säestettynä huvittuneella pilkkeellä silmäkulmassa.

Rosen pyyntö sai Peterin melkein häkeltymään. Pyysikö joku häntä oikeasti mukaansa?
”Joo, mennään vain. Olet luultavasti oikeassa”, Peter vastasi nyökäten ja olisi samassa ollut valmis potkimaan itseään takapuolelle. Hän oli nopea hahmottamaan ihmisten mielialoja ja varsinkin asioita, jotka niihin vaikuttivat, mutta ei ollut saanut pidettyä suutaan kiinni oikeassa kohdassa. Jos Rose nyt taas hämmentyisi, saattaisi kestää kauan, että kumpikaan heistä saisi taas jutun juuresta kiinni.
”Tuota, mennäänkö vaikka…” Peter ei ihan heti keksinyt, mikä paikka voisi olla hyvä. Hän harvoin vietti vapaa-aikaansa muualla kuin kirjastossa, jossa ei oikein voinut jutella, omassa huoneessaan, lenkillä tai tanssisalilla. Yksikään paikoista ei tuntunut sellaiselta, että Peter olisi vienyt ketään sinne juttelemaan.
”Mennäänkö vaikka etsimään käytävältä joku istumapaikka tai jotain?” hän sitten ehdotti puraisten huultaan kuin ohimennen. Yhtäkkiä puhuminen tuntui taas todella vaikealta.

Peter vilkaisi Rosea ja lähti sitten oven suuntaan. Hän mietti hetken, olisiko tarjoutunut kantamaan Rosen kirjoja tai jotakin, mutta se olisi tuntunut jotenkin turhan viralliselta ja kliseiseltä tai jotakin. Siispä hän vain tyytyi avaamaan oven ja pitämään sitä auki, jotta Rose saattoi astua ulos.
”Kumpaan suuntaan?” Peter kysyi sitten viitaten ensin oikealle, sitten vasemmalle ja katsahtaen sitten nopeasti Roseen.