Seitsemän virhettä

[Agitha]

Rose naurahti hieman epävarmasti, ja vilkaisi kenkiensä kärkiä ennen kuin vastasi Peterin ehdotukseen.
"Joo, sovitaan niin", hän sanoi jo hieman rohkeammin. Alkujännitys oli laukeamassa ja Rose tunsi kehonsa rentoutuvan hiljalleen, sykkeensä tasaantuvan ja tärinän heikkenevän. Hän oli jo mokannut, nolannut itsensä, pyytänyt anteeksi ja selvinnyt tilanteesta hengissä, joten ehkä hänellä oli oikeus yrittää nauttia toisen ihmisen seurasta.

"Joo, käytävä käy ihan hyvin", Rose myöntyi, kun Peter ehdotti sitä juttelupaikaksi. Hänkin oli yrittänyt keksiä mukavia paikkoja missä vaihtaa muutama sananen, mutta hänen mielensä oli täysin tyhjä, mitä ideoihin tuli. Koulu tarjosi kyllä oivalliset olosuhteet opiskeluun, mutta se ei tuntunut tukevan oppilaiden välistä kanssakäymistä. Asuntola olisi ajanut sen tarkoituksen paremmin, mutta Rose ei halunnut poistua koulurakennuksesta ennen koulupäivän loppua. Seuraavan tunnin alkuun ei kuitenkaan ollut ikuisuutta aikaa.

Rose seurasi Peteriä parempien ideoiden puutteessa. Hän oli toivonut toisen tietävän suunnilleen minne mennä, mutta käytävälle tullessaan Peter pysähtyi, ja kysyi suuntaa. Rose hermostui hieman, mutta ei niin pahasti kuin aiemmin, ja katsoi käytävällä molempiin suuntiin ikään kuin olisi ylittänyt autotieta. Myös Peter taisi olla hieman epävarma persoona, joten Rose ei potenut niin huonoa omatuntoa tehdessään päätöksen toisen puolesta. Hän jos joku tiesi, miten hankalaa oli tehdä pikkuriikkisiäkin päätöksiä silloin, kun ne koskettivat jotain toista ihmistä.
"Uh... Tuolla päin on pari tyhjää penkkiä", Rose sanoi kysyvä sävy ehdotuksessaan, ja vilkaisi Peteriä saadakseen tukea tai torjunnan. "Voitaisiin vaikka mennä sinne..."
Jos Peter todella oli yhtä ujo kuin Rose, hän tuskin häiriintyisi siitä, että joku teki niinkin vaikean päätöksen hänen puolestaan. Rose lähti kulkemaan ripein askelin kohti muutaman penkin riviä käytävän seinustalla, ja istuutui sopivaksi katsomalleen penkille.
Epävarmuus teki taas tuloaan, ja Rose mietti, oliko sittenkään ollut hyvä idea ehdottaa juttelua. Ei hänellä ollut mitään juteltavaa, ja hän oli vieläpä huono sellaisessa! Entä jos Peter halusi vain olla kohtelias? Eikä hän voisi edes pyytää anteeksi, sillä he olivat juuri sopineet unohtavansa anteeksipyytelyn.

[Fairytaler]

Peter oli täydellisen tyytyväinen, kun Rose suostui valitsemaan paikan, johon suuntaisivat istuskelemaan. Olisihan Peter sen voinut itsekin tehdä, mutta jotenkin tuntui paremmalta, että toinen teki sen. Eikä vähiten siksi, että Rose vaikutti ihmiseltä, joka helposti jättäytyi päättämisten ja sen sellaisten ulkopuolelle. Joka tapauksessa tyhjät penkit, joita Rose oli ehdottanut, eivät kuulostaneet yhtään hullummalta ajanviettopaikalta, kuin mikään muukaan, joten Peter nyökkäsi. Hän lähti Rosen perään yhtä vikkelään tahtiin, peläten, että vaikuttaisi välinpitämättömältä, jos vain maleksisi. Sitä paitsi, tarkalleen ottaen Peter ei ollut maleksivaa tyyppiä. Hänen mielestään sellainen oli epäkohteliasta ja tympeää, eikä edes näyttänyt hyvältä.

Penkit olivat paljon lähempänä kuin Peter oli arvioinut ja hänen oli hiukan hankala pysäyttää vauhtinsa ja istahtaa. Kuitenkin tanssijan notkeudellaan hän pyörähti varovasti penkin reunalle, nosti laukkunsa hartialtaan ja kääntyi sitten Roseen päin. Hän oli harkiten jäänyt hiukan matkan päähän, koska siitä oli helpompi jutella, eikä hän sitä paitsi itsekään välttämättä tahtonut kokea kovin läheistä kontaktia toiseen.
”Amh… Tuota, mistä sinä kuulit tästä koulusta? Tarkoitan siis, kun monet ovat kuulleet joltain valmentajalta tai opettajalta tai joltain”, Peter kysyi hetken kuluttua melko varovaiseen sävyyn. Hänellä oli yhä tuoreesti mielessä aiemmat keskustelunpätkät, jotka olivat lähes saaneet toisen sekaisin – ja sitä myötä hänet itsensäkin. Peter oli jo aikeissa lisätä, ettei toisen tietenkään olisi pakko vastata, kun tajusikin pidättäytyä tekemästä sitä. Se voisi olla typerää.

[Nannnannnaaa. Sori, se on lyhyt]

[Agitha]

Hetken aikaa Rose haki sopivaa asentoa, istui ensin toisella kankullaan ja sitten toisella, ja risti lopulta jalkansa. Epävarmuudella oli tapana kuvastua hänen kaikista eleistään, eikä hän onnistunut saamaan edes istumista vaikuttamaan yksinkertaiselta ja helpolta. Siinä missä joku muu saattoi vain lysähtää penkille ja jäädä siihen asentoon mihin sattui pyllähtämään, Rose pohdiskeli asiaa sen kaikilta kannoilta. Ei kai hän istunut kenenkään paikalla? Eiväthän hänen jalkansa olleet tiellä? Istuiko hän liian leveästi? Näyttikö hän typerältä? Sellainen huolehtiminen oli henkisesti kuluttavaa.
Rose käänsi katseensa hermostuneesti Peteriin, kun poikakin oli asettunut aloilleen. Istuminen, niin monimutkaista kuin se Roselle olikin, oli huomattavasti yksinkertaisempaa kuin keskusteleminen. Miksi ihmeessä hän oli edes ehdottanut rupattelua? Hänhän oli siinä niin huono.
Peter päätti kuitenkin tehdä aloitteen, mutta vain osittain Rosen helpotukseksi. Tietämättään hän osui juuri siihen arkaan paikkaan.
"Umm... No..." Rose kangerteli ja kipristeli varpaitaan kenkiensä sisällä. Hän ei halunnut valehdella, mutta ei hän voisi väittää olevansa hyvä missään, missä hän ei ollut.
"Minä... Tai siis, en varsinaisesti kuullut tästä koulusta mistään..." hän mutisi. "Minulla on sukulaisia täällä työntekijänä... Tai siis... Isoisäni on rehtori..." Viimeisen lauseen tyttö lausuin niin hiljaa, että melkein kuiskasi.
Totuus. Kylmä ja kova totuus, olkaa hyvä. Ja seuraavaksi Peter varmaan sanoisi, että hänen täytyi olla lahjakas ja fiksu ja utelisi hänen koulumenestyksenstään.
"Tuota, mistä sinä kuulit?" Rose kiirehti kysymään, ja pakotti huulilleen kohteliaan hymyn. "Tästä koulusta siis. Tai kun tulet niin kaukaa kuin toiselta puolelta maailmaa ja kaikkea, niin varmaan jotain aina jännittävää kautta!"
Oli huomattavasti miellyttävämpää puhua Peteristä kuin Rosesta.