Törmäyskurssilla

[Darcy]

[ milady ja Anton tänne. \o/ ]

Toisinaan oppilaskunnassa toimiminen kasasi paljon asioita harteille, mutta tänään tavaraa oli kertynyt jo roimasti enemmän kuin normaalisti. Koulu oli järjestämässä jotain hienoa syysriehaa oppilaiden iloksi ja piristääkseen alati pimeneviä iltoja; ja nyt Jayden oli hoputettu valmistelemaan tapahtumaa liikuntasaliin. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt paikan päällä pyöriä, kun hänelle jo iskettiin käteen pari suurta laatikollista irtaimistoa, jotka piti toimittaa kanslistin luokse - sieltä ilmaisutaidon ryhmä saisi ne käsiinsä. He ilmeisesti harjoittelivat jotain pienimuotoista näytelmäpätkää illan viihdykkeeksi ja tarvitsivat asusteita ja muuta krääsää avukseen. Juoksupoikana toimiminen ei liiemmin häirinnyt Jaydenia, vaikka kampetta oli paljon enemmän kuin hän oli aluksi ajatellut.

Täydet pahvilaatikot sylissään poika suoriutui ulos liikuntasalin ovista, yrittäen varoa käytävällä kulkevia oppilaita parhaansa mukaan. Oppitunnit olivat juuri loppumassa ja porukkaa alkoi pikkuhiljaa valua ulos luokista; vaara siitä, että Jayden kippaisi kantamuksensa jonkun viattoman niskaan, suureni uhkaavasti kun ihmisten määrä käytävällä lisääntyi.
"Anteeksi", hän pahoitteli, osuttuaan yhden ikäisensä tytön olkapäähän ohittaessaan tätä käytävällä. Tyttö vilkaisi hänen suuntaansa ja mutristi huuliaan, vastaamatta mitään. Jayden kohotti hieman kulmiaan, mutta jatkoi matkaansa; mistä lähtien oppilaat olivat olleet näin epäystävällisiä? Tai sitten kyseisellä tytöllä oli vain ollut huono päivä, mistäpä hän sen tiesi.

Jayden luuli jo hetken verran selvinneensä ruuhkaisen käytävän vaaroista ja oli kääntymässä käytävän päässä vasemmalle, kohti sivurakennuksesta ulos johtavia ovia, kun hän tunsi törmäävänsä johonkin. Keneen, sitä Jayden ei nähnyt, sillä pahvilaatikot estivät näkyvyyden tyystin - sen verran hän tajusi, että päällimmäisenä sylissä ollut tavarasäilöä revähti auki ja osa sen sisällöstä tippui lattialle melkoisella kolinalla.
"Anteeksi, en nähnyt sinua tämän tavaralastin takaa", poika pahoitteli ja kumartui laskemaan tavarat sylistään lattialle, kääntäen katseensa siihen epäonniseen henkilöön, johon oli vahingossa tullut törmänneeksi. Häntä takaisin katsoi ehkä suunnilleen samanikäinen vaaleahiuksinen nuorukainen.
"Et haluaisi auttaa hieman? Tavaraa on aika paljon, ja kaikki tämä pitäisi kiidättää kansliaan", Jayden kysyi hieman kokeilevasti hymyillen ja noukki samalla lattialle tippuneita tavaroita takaisin avonaiseen pahvilaatikkoon.

[ Sorry toi minimaalinen autohitti, piti saada tää jotenkin törmäyskurssille. >) ]

[milady]

[doing! eiii haittaa ]

Kemia oli ehkä tylsin ja puuduttavin aine minkä Anton tiesi. Hän oli kiitollinen opettajalle, joka oli kerrankin päästänyt heidät pois aikaisemmin. Luokallinen ylipirteitä, meluavia oppilaita oli ängennyt lähes yhtä aikaa ulos samasta ovesta ja Anton oli jäänyt armotta jalkoihin. Siitäkin synnäköstä oli nyt selvitty hengissä ja nuorukainen käveli verkkaisesti käytävää pitkin. Hänellä oli sellainen olo että oli unohtanut jotain, mutta hän ei kuollakseenkaan keksinyt mitä se voisi olla. Hän oli unohdellut paljon asioita viimeaikoina. Muunmuassa kemian kirjan, josta opettaja ei ollut kovinkaan paljon pitänyt. Anton käveli ajatuksissaan eteenpäin käytävällä kädet taskuissaan, laahaten jalkojaan. Häntä väsyttikin vielä kaiken päälle. Tämä ei todellakaan ollut hänen päivänsä.

Juuri kun nuorukainen oli ajatuksissaan päässyt siihen tulokseen, ettei päivä voisi paheta millään muulla keinolla, kuin sillä että hän olisi unohtanut avamensa huoneeseen, jonka ovi oli luonnollisesti lukossa, joku törmäsi häneen. Tai pikemminkin jokin. Ensin se näytti kävelevältä laatikkopinolta, kunnes sen takaa paljastui punertavahiuksinen, ulkomaalaisen näköinen nuorukainen.
"Anteeksi, en nähnyt sinua tämän tavaralastin takaa".
Järki käski Antonia vastaamaan pojalle jotain, mutta kielenkannat olivat juuttuneet kiinni. Sanaakaan hän ei saanut suustaan, onnistui sentään pienen nyökkäyksen pojalle suomaan. Kun tämä sitten pyysi häntä auttamaan tavaroiden kanssa, hän nyökkäsi pikaisesti. Eleet varmaankin vaikuttivat lihaskrampeilta tai ainakin ne tuntuivat siltä että ne näyttivä hassuilta. Anton sätti itseään ja kirosi ujouttaan ääneti. Hän kumartui nostamaan lattialta mustan peruukin ja laittoi sen varovasti pahvilaatikkoon. Vaitonaisena hän auttoi keräämään lattialle levähtäneitä esineitä takaisin laatikkoon.

[suo anteeksi mulle tämä minimaallisen pieni vastaus o.,.o]

[Darcy]

[ ei se mittää, ihan kiva pelata tämmöstä normaalin mittasta vaihteen vuoks, ku SW:ssä joidenkin kanssa pelatessa tuppaa viestit aina leviimään käsiin.... : D ]

Hitsit, toinen vaikutti lähinnä siltä kuin kissa olisi käynyt viemässä kielen - poika ei vastannut mitään, nyökkäsi vain hieman vaivalloisen näköisesti. Jayden kohotti vasemman kätensä pörröttämään ruskeita hiuksiaan, hieman miettelijäänä.
"Olen Jayden", hän esittäytyi hetken kuluttua, kun kaikki tavarat oli saatu lattialta takaisin laatikkoon. "Oppilaskunnan juoksupoika tällä hetkellä, hauska tutustua."
Sanojensa vahvisteeksi hän virnisti poikamaisesti, kohottautuen takaisin oikeaan pituuteensa toinen pahvilaatikoista sylissään. Toinen poika ei puhunut mitään, joten ehkä tämä oli mykkä? Kaikki oli mahdollista, eikä Jayden ollut ainakaan vielä törmännyt yhteenkään ujoon henkilöön; kaikki Saint Walden'sissa tuntuivat tietävät mitä siellä tekivät, ja käyttäytyivät sen mukaisesti. Toisaalta, eivät kaikki voineet olla sosiaalisuuden multihuipentumia.

"Jos haluat auttaa, viitsisitkö kantaa tuon toisen laatikon? Se on vähän kevyempi kuin tämä, sisältää ilmeisesti jotain päähineistöä ja kankaita", Jayden jatkoi tavalliseen tapaansa kohteliaasti, nyökäten toista, lattialla edelleen olevaa laatikkoa kohden. Kanslia oli täysin toisessa rakennuksessa, joten sinne täytyisi kävellä hetkisen verran - toivottavasti kanslisti olisi paikalla, eikä heidän tarvitsisi ninjailla sisälle huoneeseen kepulikonstein tai jättää laatikoita oven eteen.
"Oletko ollut täällä kauankin? En ole ihan perillä porukasta, tulin itsekin vasta pari viikkoa sitten", hän totesi ja odotti, kunnes toinen poika oli saanut nostettua laatikon lattialta ennen kuin lähti kävelemään ovia kohden. "Onneksi koulu on aika pieni, on vaikea hukkua ihmisvilinän sekaan."
Se oli totta, Saint Walden'sissa oli erittäin pienet mahdollisuudet tekeytyä täydelliseksi seinäruusuksi - aina löytyi joku, joka tunsi sinut nimeltä tai naamalta. Ja oppilaita oli niin vähän, että yhteishenkikin tuntui mukavan miellyttävältä.

[milady]

[no ehkä nää mullaki vielä leviää, kuhan tästä lämpenen xD]

Jayden. Anton oli ihan varma, että oli kuullut jonkun puhuvan Jaydenistä aikaisemminkin. Toisaalta, hän oli myös huomannut että koulussa kaikki puhuivat kaikista, ainakin joskus. Omaa nimeään poika ei vielä ollut kuullut, mutta ei kyllä ollut hirveästi kenellekkään sitä levitellyt.
"Hauska tutustua".
Anton päätti saada kielenkantansa irti.
"Kiitos samoin... Olen Anton".
Jes! Se onnistui! Hän sai suunsa auki, vaikkei siltä tullutkaan kuin hiljaisia sanoja, mutta sanoja nekin olivat. Poika oli tyytyväinen itseensä, vaikka tiesi ettei tästä kannattaisi ylpistyä, kaikki muutkin puhuivat, yleensä enemän kuin hän. No, kaikessa ei voinut olla paras.

Anton yllättyi kun kuuli pojan olleen täällä vasta vähän aikaa. Hän oli yksi niistä ihmisistä, joiden poika oletti kuuluvan koulun piireihin, niihin ihmisiin jotka kaikki tunsivat. Hän näytti siltä. Hänen olemuksensa oli sellainen. Oli kyllä myös mahdollista, että Antoniin verrattuna kaikki näyttivät siltä.
"Viitsisitkö kantaa tuon toisen laatikon?
Anton nyökkäsi taas. Yksinäiset 'kyllä' ja 'ei' sanat olisivat vain kuulostaneet kamalilta, koska hänen äänensä värisi. Hän ei voinut sille mitään, että häntä jännitti kamalasti. Syvään hengittäen poika kumartui ja nosti laatikon lattialta syliinsä havaiten sen todellakin kevyeksi. No, hänen ei tarvitsisi tuskailla minkään muun kuin keskustelemisen suhteen. Toinen lähti kohti ovia ja Anton seurasi perässä.

"Olen ollut vajaan viikon, joten ei ihme jos et ole huomannut minua".
Olipa taas järkevä kommentti, poika ajatteli. Hän seurasi toista ulos leveistä ovista ja tajusi ettei hänellä ollut aavistustakaan missä kanslia sijaitsi.

[Darcy]

[ ....................huomaa et on aamu, sekoilen näitten pelien kanssa jotain ihan omiani. Nii siis Jaydenhan on käyny kouluu jo kaks vuotta, ei kaks viikkoo........................ ahahahaha lol. tänää ei oo mun päivä. : D ]

Hei, eihän se ollutkaan mykkä! Oli vaikea muistaa milloin Jayden olisi kokenut yhtä suurta helpotuksen tunnetta, kun toinen poika avasi suunsa ja kakisti ulos ymmärrettäviä sanoja, eikä mitään mongerrusta. Anton, hmm? Hän asteli ulos rakennuksen ulko-ovista toinen laatikko sylissään, jääden odottamaan, että apulainen ehti mukaan.
"No, kyllä sinä nopeasti soluttaudut tänne, porukka on omien kokemusten mukaan suurimmaksi osaksi aika mukavaa ja ystävällistä", Jayden vastasi, kun Anton tarinoi olleensa Saint Walden’sissa vasta vajaan viikon verran. Ei ollut mitenkään uusi juttu, että kouluun saapui oppilaita kesken lukukauden, olihan kyseessä kuitenkin yksityiskoulu, jonne sai lähettää lahjakkaat lapsensa milloin halusi. Suurin osa oli ilmeisesti rikkaista perheistä tulleita, kovin monella ei ollut varaa maksaa tämän luokan lukukausimaksuja...

"Millä linjalla olet?", Jayden kysäisi keskustelun virkistykseksi. "Sekin voi vaikuttaa siihen, kenet tuntee ja kuinka hyvin - saman linjan oppilaat lyöttäytyvät aika usein yhteen."
Mikä analyytikko hänestä oli yhtäkkiä tullut? No, ehkei Anton laittaisi pahakseen, vaikka hän puhuikin lämpimikseen mitä sylki suuhun toi. Jayden hidasti hieman askeliaan huomattuaan harpponeensa tavalliseen tapaansa hieman liian kiireisesti eteenpäin, ja vilkaisi oikean olkansa ylitse, pysyikö Anton vielä matkassa.
"Itse olen urheilulinjalla, harrastan nyrkkeilyä, vaikka en mikään riitapukari olekaan", hän kertoi virnistäen. "Nyrkkeily on ehkä enemmän sellainen... Aggressioiden vapauttamiseen tarkoitettu harrastus. Eipähän tarvitse mottailla ketään vapaa-ajalla, kun voi käydä kurittamassa nyrkkeilysäkkiä."
Hmm, hölisiköhän hän taas liikaa?

Bläh, oli paljon mukavampi täyttää hiljaisuus pienellä small-talkilla, kuin polkea eteenpäin ilman mitään sosiaalista kanssakäymistä. Ja hänhän oli suorastaan repinyt Antonin mukaansa koulun käytävältä, joten oli hänen velvollisuutensa yrittää edes hieman viihdyttää poikaa.

[milady]

[hyvää huomenta vaan joo : D no hyä että huomasit xD]

Toinen puhui ja puhui. Ei se Antonia haitannut. Oli vain hauskaa että joku vaivautui puhumaan hänelle, sitä kovin moni ei vielä ollutkaan tehnyt. Ja sitä paitsi pojalla oli hauska ääni. Sitä oli kiva kuunnella ja sen hyväntuulisuus sai vaaleankin piristymään kemian tunnin aiheuttamasta hetkellisestä salamamasennuksesta. Toinen vaikutti mielenkiintoiselta. Vai että nyrkkeilijä... Anton ei osannut päättää oliko se hyvä vai huono juttu; vaikka toinen sanoikin ettei ole riitapukari ja että hän jätti tappelemisen salin puolelle, tieto siitä että tämä oli nyrkkeilijä huolestutti nuorukaista. Toinen oli häntä arviolta kymmen kunta senttiä lyhyempi, mutta hän itse ei ollut kummoinen tappelija.
"Olen musiikissa", Anton vastasi hänelle esitettyyn kysymykseen ja piti ajatustauon pohtien, kertoisiko toiselle mitä instrumenttia soitti.

Kuullessaan pojan soittavan viulua toinen voisi reagoida usealla tavalla, mutta todennäköisesti joko nauraisi hänet maanrakoon tai sitten jättäisi asian huomiotta. Itseasiassa, nuorukainen ajatteli, toinen oli ehkä arvannutkin että pojan instrumentti oli niinkin tyttömäinen kuin viulu. Ei viulu pojan omasta mielestä ollut tyttömäinen mutta... Anton huomasi tekevänsä sitä taas. Miettivänsä pitäisikö hänen muuttaa itseään miellyttääkseen muita, vaikka olikin mukamas luopunut tästä.
"Soitan viulua", hän sanoi lopulta.
Sitten hän syventyi taas toisen tarkkailuun, odottaen tämän reaktiota, valmiina pakenemaan pois paikalta.

[Darcy]

[ Ei kaikkee voi aina tajuta. : D Oon varmaan sekoillu jotain muutaki, ku vastasin kaheksaan muuhunki peliin......... En uskalla mennä lukemaan niitä. ]

Jayden nyökkäsi hyväksyvästi Antonin kertoessa olevansa musiikkilinjalla, osoittaakseen kuulleensa toisen sanat.
"Muusikko siis? Minä en ole koskaan osannut soittaa muuta kuin suutani", hän vitsaili hymyillen, astellen samalla pihan poikki kohti päärakennusta, jonka aulasta pääsi kipaisemaan nopeasti kansliaan. Hän tiesi pari hyvää oikoreittiä, joten ne kannatti nyt käyttää hyväksi.
Jayden oli jo kysymässä, mitä instrumenttia toinen soitti, muttei ehtinyt ennen kuin Anton vastasi, aivan kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.
Viulu?

"Nätti soitin, minusta se on elegantti, tyylikäs", hän kommentoi välittömästi. Viulistit olivat aina jotenkin niin asiallisia ja tiesivät mitä tekivät - oikein soitettuna viulumusiikki kuulosti kauniilta. Jossain määrin Jayden kadehti niitä, jotka osasivat olla tuolla tavalla luovia ja laittaa sisäiset tunteensa peliin harrastustensa kanssa. Olihan hän itsekin tosissaan nyrkkeilyn kanssa ja päässyt sen parissa pitkälle, mutta ei sitä voinut kutsua kovin luovaksi harrastukseksi, kuten esimerkiksi soittamista tai taiteilua.
"Kauan olet soittanut? Varmaan jo jonkin aikaa, kun kerran olet Saint Walden'sissa", hän suoritti omia nopeita johtopäätöksiään ystävälliseen sävyyn, kääntyen vastaan tulleen rakennuksen kulmauksesta oikealle. He olivat enää parin askeleen päässä päärakennuksen ulko-ovista, ja sen tajuttuaan Jayden kiristi tahtiaan, kipaisten pari hassua askelmaa ylös yhdellä suurella harppauksella päästäkseen ovitasanteelle.

Hetken verran hän taiteili sylissään olevan laatikon kanssa saadakseen toisen kätensä vapaaksi, jotta kykeni vetämään oven auki.
"Teidän jälkeenne", hän totesi ja nyökkäsi sisätilojen suuntaan, pitäen ovea auki Antonille, jotta tämä pääsi sisälle asti. "Aulan vasemmalta puolelta lähtee käytävä, joka ohittaa opettajien huoneen."

[milady]

[kannattaa kuule käyä kattoo iha siltä varalta ettei siel oo jotai tosi pahoja mokia ja sit menee iha sekasi koko kuvio ...... : D]

Anton naurahti kepeästi kun toinen laski leikkiä suustaan. Kylmä tajunnan aalto iski hänen lävitseen ja hän oli pyörtyä onnesta, kun toinen ei nauranutkaan hänelle. Hän ei näyttänyt edes huvittuneelta. Yllättävää kyllä, hän vaikutti pikemminkin vaikuttuneelta kuin halveksivalta.

"Kauan olet soittanut? Varmaan jo jonkin aikaa, kun kerran olet Saint Walden'sissa"
Vaikka itsestään ja omista asioistaan puhuminen ei ollut Antonille kovinkaan luonnollista, ei edes siinä määrin että hän puhuisi ainoasta elämänikäisestä rakkaudestaan tähän asti, viulusta, nyt se ei kuitenkaan haitannut häntä. Toiselle oli niin helppo puhua.
"Olen soittanut 5-vuotiaasta... Eli 12 vuotta", hän suoritti pikaisen laskutoimituksen.
"Kauanko sinä olet nyrkkeillyt?"
Anton olisi halunnut kysyä jotain muutakin, muttei ehtinyt kun toinen harppasi nopeasti rappuset ylös ovelle. Poika säpsähti toisen äkkinäistä pyrähdystä ja unohti keskittyä kävelemiseen, meinaten saman tien kaatua naamalleen maahan. Tasapainon korjaaminen onnistui kuitenkin nopeasti, eikä sen katoamista varmaan edes huomannut. Hieman nolostuneena hän vilkaisi toista nopeasti ja käänsi katseensa maahan, kipittäen nopeasti askelmat ylös.

Toinen oli avannut oven Antonille, joka asteli siitä sisään jääden odottamaan että toinenkin pääsi sisälle ja lähti sitten suunnistamaan tämän osoittamaan suuntaan. Koulurakennuksen, tai pikemminkin rakennuskompleksin suuruus valkeni hänelle vasta nyt. Hän kiitti onneaan että oli tavannut Jaydenin. Ehkä toinen voisi auttaa häntä toistekin suunnistamisessa...

[Darcy]

Ou. Kaksitoista vuotta. Jayden kohotti kulmiaan vähintäänkin vaikuttuneena.
"Se on pitkä aika", hän kommentoi, astellen Antonin perässä sisälle aulaan katsottuaan ensin, että ovi painui kiinni heidän perässään. Hmm, ai että kauanko hän oli nyrkkeillyt? Jayden rypisti hieman kulmiaan, laskien vuosia taaksepäin.
"Sanoisin, että seitsemän vuotta osuu aika kohdilleen", hän vastasi hetken mietittyään, ja nyökkäsi sanojensa vastapainoksi. Harrastus oli kohtalaisen pitkäaikainen, muttei sentään ihan tuolla tasolla kuin Antonin ja viulun yhteinen taival. Toisaalta, olisi voinut olla kummallista, jos Jayden olisi aloittanut nyrkkeilyn jo esimerkiksi viiden vanhana - kuka tasapainoinen vanhempi iskee viisivuotiaan lapsensa nyrkkeilykehään hakkaamaan säkkiä?
Ajatus sai ruskeahiuksisen hymyilemään.

Käytävä jatkui opettajien ja kuraattorin huoneiden ohitse, kunnes se vihdoin kääntyi oikealle ja he päätyivät hieman pienempään käytävään. Sen varrella oli vain kaksi ovea; toisesta pääsi kansliaan, toisesta kokoustiloihin. Jayden asteli kanslian oven eteen ja laski kantamuksensa sen eteen lattialle, siirtäen katseensa ovessa olevaan lappuun, jonka mukaan kanslisti olisi tavattavissa vasta parin tunnin päästä. Bisneksiä ilmeisesti.
"Laske se laatikko tuon toisen päälle", Jayden ohjeisti ohimennen ja huitaisi kädellään lattialle laskemaansa laatikkoa kohden. "Joudumme luultavasti kuitenkin jättämään nämä tähän, kanslistia ei näy ihan hetkeen."

Hitsiläinen, mitä hän nyt keksisi?
"Onko sinulla seuraavaa tuntia? Minulla on hyppytunti, enkä todellakaan tiedä miten sen kuluttaisin", Jayden selitti kulmat kurtussa, tökkien etusormellaan itseään leukaan. Hänen pitäisi ainakin etsiä jostain paperia ja kynä, jotta voisi kirjoittaa laatikoiden päälle jonkinlaisen viestilapun kanslistia varten.

[ jhdgjfhjfkhh lyhyttä. sydämeni itkee verta. Sano ihmeessä, jos keksit tähän jotain äksönii. : DD ]

[milady]

[hmm... ei hajuakaan kuule... koitan keksiä jotakin kuitenkin... : DD]

Antonilla oli työ ja tuska pysyä Jaydenin perässä, joka selvästikin tunsi koulun kuin omat taskunsa. Vaalea sen sijaan yritti opetella jokaisen askeleen nyt ulkoa, koska hänen tuurillaan joku kuitenkin tulisi kysymään kanslian sijaintia häneltä heti huomenna. Vaikka nuorukaisella olikin hyvä muisti ja keskittymiskyky, oli silti vaikeaa keskittyä kuuntelemaan - ja ymmärtämään - toisen puhetta ja kävellä yhtä aikaa. Hän kuitenkin oli ainakin kuulevinaan että toinen oli sanonut nyrkkeilleensä seitsemän vuotta. Anton tyrmistyi. Kuinka ihmeessä joku saattoi harrastaa liikuntaa niin kauan?

Muutaman käännöksen ja kurvin jälkeen vaalea oli jo ihan sekaisin suunnasta ja oppimistaan askeleista. Hän tuskin osaisi omin avuin ulos rakennuksesta. Jayden pysähtyi pikkuruisessa käytävässä oven eteen ja laski laatikon maahan. Kädellään viitaten hän kehotti Antonia tekemään samoin; ja niin poika tekikin. Hän laski laatikkonsa toisten päälle ja mietti mitäs sitten pitäisi tehdä. Nyrkkeilijäpoika puhui sanoi että heidän olisi kaiketi jätettävä laatikot siihen. Hurjan kompleksin kleptomaniaa kohtaan omaava vaaleaverikkö mietti uskaltaisiko laatikot jättää siihen noin vain... "Onko sinulla seuraavaa tuntia? Minulla on hyppytunti, enkä todellakaan tiedä miten sen kuluttaisin."

Vaalea muisteli lukujärjestystään kuumeisesti. Ei, hänellä ei olisi seuraavaa tuntia.
"E-ei minulla ole..." hän änkytti.
"Hemmettiäkö minä änkytän?!" hän sätti itseään ajatuksissaan saman tien.
Kielenkantoja oli vaikea hallita. Pojan teki mieli ehdottaa yhteistä lorvailuhetkeä, muttei halunnut tungetella.

[Darcy]

[ Sori kesto : ((( ]

Antonin vastauksen kuultuaan Jayden kohotti hieman kulmiaan. Toivottavasti toinen ei ainakaan änkyttänyt hänen takiaan, ei kai hän nyt niin pelottava voinut olla... Toivottavasti. Tosin vain pari lausetta sitten hän oli puhunut nyrkkeilystä ja sanonut harrastaneensa sitä seitsemän vuotta, joten ehkä tämä oli ihan itseaiheutettua.
"No, ehkä haluat kuluttaa aikaa kanssani?"
Miksi hän oli kysynyt tällaista? Jos Anton ihan oikeasti ajatteli, että Jayden hakkaisi hänet heti silmän välttäessä, toinen varmaan vastaisi myöntävästi, vaikka hän pyytäisi tätä hyppäämään kaivoon. Hitsiläinen. Jayden olisi voinut lyödä itseään otsaan, kuinka hänestä oli tullut tällainen vajokki?
"Ei mikään pakko tietenkään, ajattelin vain, että ehkä kahdestaan on mukavampaa."
Huh, hieno korjaus.

Mitä hän yleensä teki hyppytunneillaan? Treenasi tietenkin, mutta tuskin Anton haluaisi tulla katsomaan hänen treenaustaan. Se oli loppujen lopuksi aika tylsää, joko Jayden teki kuntopiiriä, harjoitteli liikkeitä tai sitten hän kävi lenkillä. Hyppynarun hyppiminenkin oli ihan tehokas tapa harjoittaa jalkalihaksia.
"Hmm, normaalisti minä treenaan, mutta ehkä tänään voitaisiin tehdä jotain muuta", hän mietti ääneen, katsahtaen Antonia. "Miten sinä yleensä kulutat hyppytuntisi?"
Niin, olihan se ihan ystävällistä kysyä, mitä toinen mahdollisesti teki tai halusi tehdä. Jayden oli taas omaan tyypilliseen tapaansa vain porhaltanut eteenpäin ja unohtanut olla kohtelias.

Ainiin, se lappu!
"Melkein unohdin", Jayden sanoi äkkiä, etsien koululaukustaan kynän ja repi samalla vihkonsa kulmasta palan, "että se lappukin piti kirjoittaa. Olen aika lahopää."
Hän tuki paperinpalan ovea vasten ja kirjoitti siihen nopeasti siistillä käsialallaan viestin kanslistille, kikkaillen valmiin lapun sitten toisen laatikon päälle. Hänellä ei ollut teippiä tai sinitarraa, joten piti vain toivoa, että se pysyisi paikoillaan.

[milady]

Helpotuksen huokaus oli vähällä karata vaalean huulilta tämän kuullessa toisen sanat. Hänen ei tarvinnutkaan tuntea syyllisyyttä tai itseinhoa, koska ei uskaltanut ehdottaa lorvintaa yhdessä, kun toinen tekikin sen hänen puolestaan. Se oli erittäin hyvä asia.
"Ainahan minulle seura kelpaa..." mutisee omaan tapaansa, niin, että toinen sen kuitenkin kuuli.
Toisen moittiessa itseään lahopääksi, Anton mietti vastaustaan kysymykseen, johon ei ennen sitä ollut ehtinyt vastaamaan.

Hänellä oli kovin vähän hyppytunteja, joten aikaisemmin ei ollut tarvinnut ajatella, että mitä silloin tekisi. Hän oli aina mennyt huoneeseensa, tarttunut viuluun ja alkanut soittaa tai vastaavasti kaivanut nuottilehtiönsä ja soittanut, kirjoittaen vähän välein uusia tahteja tekeillä olevaan sävellykseensä. Tuollainen selitys ei sopinut hänen suuhunsa, eikä toinen varmaankaan olisi halunnut kuulla selitystä soittamisesta ja nuoteista muutenkaan, koska harrasti hieman... räväkämpää vapaa-ajan toimintaa.

"Lähinnä soitan... Viulua siis."
No olipa yllättävää; viulisti soittaa viulua. Anton ylisti itsekseen nerouttaan katsellessaan toisen kirjoittamista.
"… Eli en mitään kovin mielenkiintoista."
Se oli pakko lisätä sanojen perään, jotta hän ei vahingossakaan tylsistyttäisi toista. Siitä oli hetki aikaa, kun hän oli puhunut toiselle ihmiselle, jos opettajia ei laskettu, muustakin kuin läksyistä ja ryhmätöistä. Hän olisi aikamoinen ääliö ja nörtti ja vaikka mitä muuta mukavaa, jos nyt onnistuisi ajamaan pois ihmisen joka oli puhunut hänelle jopa pidempään kuin puoli minuuttia ja kertonut jotain itsestäänkin. Toisaalta Jaydenin karkottaminen kertoisi niin paljon hänen sosiaalisesta lahjakkuudestaan.

[Eii haittaa : )]

[Darcy]

Jayden väläytti Antonille hymyn.
”Hyvä, ei yksin ole mukavaa olla”, hän totesi hyväntuulisesti, pörröttäen toisella kädellä huolettomasti vaaleita hiuksiaan. Tosin, Jayden itse viihtyi ihan hyvin omassakin rauhassaan, eikä kyllä Antonkaan näyttänyt sellaiselta ihmiseltä, joka kuolisi ahdistukseen joutuessaan eroon muista ihmisistä. Oliko se sitten yksinäisyyttä vai itsenäisyyttä, siitä sai tietysti olla montaa mieltä.
”Olisi kiva joskus kuulla kun soitat.”
Vaikkei musiikkilinjalla ollutkaan, kyllä hän musiikista silti nautti ja sitä kuunteli.

”Onko sinulla jotain rästissä olevia kouluhommia tai jotain esseitä, jotka pitäisi kirjoittaa?” Jayden tiedusteli. ”Nyt olisi hyvää aikaa saada ne tehdyksi. Tai sitten voisimme vaikka… Äh, en tiedä. Minulla on vaikka mitä tekemättä, pitäisi huonettakin hieman siistiä, koska suurin osa sotkusta on minun aiheuttamaani.”
Ennen kuin hän ehti estää itseään, sanat vain pulppusivat jälleen kerran suusta ja pian Jayden huomasi selittävänsä taas elämänkertaansa ääneen koko kansalle.
”Anteeksi, en saisi valittaa”, hän virnisti pahoittelevasti. ”Se on typerää.”
Elämässä oli niin paljon hyvääkin sisältöä, ettei pienistä epäkohdista pitänyt valittaa. Jostain syystä Jayden tunsi hieman vihastuvansa itselleen, kun oli taas päätynyt tuskastelemaan omaa tilaansa – jos hän halusi parannuksen, sen täytyi lähteä itsestä, ei asioiden selittäminen muille muuttanut mitään.

”Joten, mitä haluaisit tehdä?”
Jayden kääntyi kokonaan Antonin suuntaan, katsoen tätä hienoisesti hymyillen. Jostain syystä toinen poika vaikutti hieman eksyneeltä koiranpennulta, eikä sellaiselle voinut olla ankara – hymy piirtyi suupielille ihan omia aikojaan.