Sävelet sointuvaiset //Milady tänne!

[Suklaanappi]

//Jees, eli Milady, kerää ittes tänne!//

Tummatukkainen korealainen poika oli jälleen omalla paikallaan, käytävällä välitunnilla. Ei siinä varmaan mitään ihmeellistä ollut, että jätkä oleili käytävällä, kun ulkona pyrytti lunta, joten ulkonakaan ei oikein viitsinyt olla. Ilmeisesti suurin osa oppilaista oli valinnut saman vaihtoehdon näissä elämän varsin lukuisissa monivalintakysymyksissä, koska käytävällä oli oikein mukava tungos. Jos nyt tungosta voisi edes mukavaksi ikinä kutsua.
Dwight, niin kuin tämä nuori miehenalku oli ristitty siinä 17 vuotta sitten, istuskeli käytävän lattialla seinään nojaillen. Käytävän penkit olivat tietenkin täynnä, eikä hänellä ollut minkäänlaista aikomusta istuutua sellaiselle penkille, vaikka löytyisikin jonkin kokoinen paikka, johon herra olisi saattanut mahtua. Hän ei ollut tungoksien ystävä, kukapa nyt olisikaan? Dwightin pää oli nojautunut seinää vasten, tuon tummat silmät piiloutuneet luomien alle. Sellaisena tuo yleensä nähtiinkin, omiin maailmoihinsa vajonneena, polvet koukussa, kädet lattialla tukea tuomassa. Hän ei kuullut juuri yhtään mitään, ja jos joku tämän huomion olisi tahtonut, niin tämän olisi ollut pakko huutaa tai vielä luultavammin töytäistä poikaa, josta Dwight mitä todennäköisemmin saisi sydänkohtauksen ja jättäisi tämän julman maailman sillä hetkellä. Tai, ehkä se ei menisi kuitenkaan niin dramaattiseksi.

Koulupäivä oli jo onneksi yrittänyt yli puolen päivän. Herralla olisi enää yksi maantiedon tunti ja sen jälkeen päivä olisikin pulkassa. Ajatus olisi ehkä huojentanut häntä, mutta sellaisia tuo poika ei jaksanut juuri tällä hetkellä ajatella. Oikeastaan tuo ei ajatellut juuri mitään, vaan keskittyi vain ja ainoastaan musiikkiin, joka pauhasi hänen korvissaan nappikuulokkeiden välityksellä. Sekin oli normaalia. Enemmän kuin normaalia. Jos Dwightilla ei olisi ollut kuulokkeita korvissaan, niin se olisi ollut varsin epätavallista. Silloin luultavasti jokin todella oli vinossa, tai sitten tämä olisi luultavasti hukannut kuulokkeensa. No, onneksi tällä oli kyllä kuulokkeita muutamakin versio, että ei niitä kaikkia ihan heti kyennyt kadottamaan. Joku olisi varmaan katsonut häntä hivenen hölmöllä tavalla, yllättyneellä, sillä aivan heti ei olisi voinut arvata, mitä tämä kuunteli. Kuulokkeista nimittäin kuului Mozartin 28. sinfoniaa. Kyllä, poika oli ihme kyllä myös klassisen musiikin ystävä.

[milady]

// hilasin luuni paikalle, hitaasti, mutta varmasti //

Paita oli ihan lumessa, kengät märät ja hiukset käpertyneet kosteina ärsyttäville käkkäröille. Anton oli toki kasvanut Sveitsin alpeilla, muttei ollut koskaan oppinut pitämään lumesta. Päinvastoin. Se sai hänet kärttyisäksi, varsinkin nyt kun hän oli vaihteeksi myöhässä. Säveltäminen oli taas kaapannut hänet matkaansa eikä hän ollut huomannut lainkaan kuinka kello oli juossut eteenpäin ja eteenpäin. Lopulta, viisi minuuttia liian myöhään vaalea oli katsonut kelloa ja keksinyt lähteä juoksemaan päärakennukseen palauttamaan historian ainettaan. Opettaja todennäköisesti ei olisi enää paikallakaan, ellei hänellä ollut tunteja, mutta aina saattoi yrittää. Nuorukaisen oma koulupäivä oli ollut vain muutaman tunnin mittainen soittoharjoitusten takia, jotka nekin oli lopetettu tuntia liian aikaisin. Joutenoloon oli siis ihan aikaakin. Ainoa este oli aineen palautus.

Päärakennuksen käytävä oli täynnä ihmisiä, sen Anton joutui ikäväkseen toteamaan koettaessaan luovia tietään massan läpi. Hänen äkäisyytensä vain syveni askel askeleelta. Hän ei ikinä ehtisi palauttaa ainettaan ajoissa. Vaaleat hiukset liimaantuivat kasvoille ja peittivät näkyvyyden koko ajan ja nuorukaisen oli pakko sukia niitä koko ajan pois tieltä. Melu ja hälinä alkoi käydä herkkiin korviin, kun hänen oli taas pakko pysähtyä jonkun huojuvan ja naureskelevan kaveriporukan takia. Kiltisti vaalea odotti että porukka väisti, koska ei halunnut tuhlata sanojaan heihin. Luovittuaan tietään melkein viisi minuuttia Anton näki historianluokan oven häämöttävän kauempana. Hän väisti tyhjältä näyttävään käytävän reunaan. Ikävä sinänsä että se oli tyhjyys oli virhearvio. Nuorukainen lähti juoksemaan eteenpäin kohti ovea eikä huomannut seinään nojaillutta poikaa ajoissa. Vauhdin huumassa vaalea yritti jarruttaa ettei kompastuisi pojan jalkoihin. Märät, liukaspohjaiset kengät eivät olleet yhteistyökumppaneina kummoiset koulun lattiamateriaalilla eivätkä ne suostuneet pysähtymään.
"Hei varo!" vaalean oli pakko hihkaista.

Huuto tuli liian myöhään ja Anton lensi suoraa päätä vasten toisen jalkoja ja siitä mahalleen lattialle.

// hmm, miten nää ekat on aina tämmöisiä kummallisia? //

[Suklaanappi]

Dwight oli jo aivan muualla kuin siellä meluisalla käytävällä. Fyysinen olemus oli jäänyt käytävälle sinne muiden keskelle, mutta henkisesti hän oli rauhallisessa paikassa, lämpimässä kesässä, vailla huolia ja murheita. Tai, ei se oikeastaan ollut niinkään varmaa, että oliko hän sittenkään kesässä, kosta tuo ei nähnyt mitään konkreettista, mutta jossain ihanassa paikassa kaikesta huolimatta. Sellaisessa, jossa oli lämmin ja kevyt olo, jossa tuntui kuin olisi melkein painoton. Avaruus? Ehkä tummatukka sittenkin matkasi mielessään avaruudessa? Ei, ei avaruudessa. Ehkä se olisi vain valveen ja unen rajamaa? Tai tietoisuuden ja tiedottomuuden? Niin, se voisi ehkä kaikkein parhaiten kuvata Dwightin olotilaa sillä hetkellä, siinä paikassa ja niissä olosuhteissa. Poika näytti vain istuvan silmät kiinni seinustaa vasten, pää nojautuneena seinään. Eihän se nyt mitenkään ihmeelliseltä näyttänyt, ei todellakaan, vaan melkeinpä liian tavalliselta, ei tuo näytti oikeastaan aika näkymättömältä. Sitä herra aina kaipasikin, näkymättömyyttä. Dwight ei turhaan roikkunut suurissa porukoissa tai riehunut muiden kanssa, hän tahtoi vain olla normaali ja melkein näkymätön. Mutta ei kuitenkaan niin näkymätön, että… Niin.

Antonin huuto, vaikka se tulikin liian myöhään, tavoitti pojan korvat vaivoin Mozartin lävitse, joten tuo säpsähti raivoisasti toisen langetessa hänen jalkoihinsa. Silmät rävähtivät auki hetkessä ja katse kohdistui vaaleatukkaiseen poikaan, luultavammin hänen ikäiseensä. Dwight ei ensin tiennyt, mitä sanoisi toisen kierähtäessä lattialle, joten hänen ensimmäinen reaktionsa oli musiikin hiljentäminen ja kuulokkeiden sysääminen syliin. Sen hän teki varsin nopeasti, hätääntyen samassa, ettei toiseen vain ollut sattunut tai jotain. Ennen kuin tuo ehti estääkään, niin poika oli jo aloittanut.
”Anteeksi ihan kamalasti, mun ei todellakaan pitäisi istua tällä tavoin tässä. Sorisorisori, ei kai suhun sattunut tai mitään?” Dwight kysyi nopeasti hämmentyneen huolestuneella äänensävyllä.

[milady]

Anton pelkäsi kaatumista. Hän pelkäsi sitä enemän kuin mitään, joka taas johtui siitä että hänen ystävänsä oli joskus kaatunut pyörällä ja hänen päänsä oli alkanut vuotaa verta. Näky oli ollut niin abstrakti ja pelottava, että kaatumiskammo ei ollut kovinkaan yllätävä jälkiseuraus. Kaiken tämänkin kammoilun jälkeen vaalea makasi nyt pitkin pituuttaan koulun lattialla.
”Anteeksi ihan kamalasti, mun ei todellakaan pitäisi istua tällä tavoin tässä. Sorisorisori, ei kai suhun sattunut tai mitään?”
Sattuiko häneen...? Jalkoihin ei ainakaan, eikä päähän, hyvä sinänsä, mutta kyynärpäässä oli varmaan jonkunlainen ruhje. Vatsassakin tuntui epämukavalta.
"O-olen ihan kunnossa... Ja sitä paitsi voisin katsoa mihin juoksentelen..." vaalea onnistui sihisemään ja kääntyy selälleen, kömpien sitten ylös.

Hän kohtasi tumman aasialaissyntyisen nuorukaisen hämmästyneet kasvot. Toinen oli tainnut todellakin säikähtää hänen kompurointiaan ja episodia noin yleensäkin. Toinen oli sveitsiläiselle uusi kasvo, mikä sinänsä ei ollut mikään yllätys, koska hän harvemmin keskittyi ihmisten kasvoihin kovin tarkasti. Ehkä he olivat samassa opiskeluryhmässä, kuka tiesi, mutta Anton ei siltikään keksinyt pojan nimeä, vaikka kuinka yritti. Turha vaiva.

[Suklaanappi]

Ainakin toinen sanoi olevansa ihan kunnossa. Lisäten myös, että hän voisi katsoa, mihin juoksenteli. Pojan ääni oli kylläkin pelkkää sihinää, mikä ei täysin saanut Dwightia vakuuttumaan siitä asiasta, että vaalea poika todellakin olisi kunnossa. Ei tuo nyt verta vuotanut, nähtävästi ainakaan, mutta ainakin tämä oli varmaan säikähtänyt ja jotain? Kai… No, kukapa nyt ei olisi säikähtänyt siinä tilanteessa? Vieläkin Dwight tunsi sydämensä olevan hieman epävakaalla päällä, mutta oli se kyllä rauhoittumassa.
Poika, jonka nimeä Dwight ei muistanut, tai tiennyt, kömpi ylös ja tummatukka hieroi kevyesti jalkojaan, joihin toinen oli törmännyt. Ei niihin varsinaisesti sattunut, olivat vain saaneet kolauksen.

Sitten tuo suoristi selkänsä ja kohotti jälleen katseensa vaaleaan poikaan, nyt hivenen kiinnostuneempana, kun säikähdys oli hälventynyt ja päästänyt uteliaisuuden tilallensa. Dwight empi hetken, mitä sanoisi, mutta pakko kai tässä nyt olisi sentään jotain sanoa. Eivät he nyt täysin tuppisuina voineet olla, tai sitten vaaleatukka vain lähtisi ja jättäisi hänet rauhaan.
”Oliko sulla joku kiire, kun sä sillä tavoin täällä ryntäilit? Käytäväthän eivät ole kovin hyviä kiitoratoja, koska törmäyksen mahdollisuus on aika suuri.” poika totesi neutraalilla, ehkä kuitenkin hieman kysyvällä äänensävyllä ja jäi odottamaan toisen reaktiota sanoihinsa.
”Niin… Olen Dwight, emme ole varmaankaan esittäytyneet aiemmin toisillemme?” hän lisäsi vielä nopeasti ennen kuin toinen ehtisi vastata aikaisempiin sanoihin.
Vau, Dwighthan puhui. Ja oikein kunnolla. Ihme oli tapahtunut.

[milady]

Vatsan kivistäminen ei tuntunut loppuvan. Biologian tunntien opetusten perusteella Anton epäili keuhkojensa vähintään haljenneen, mutta koska hän oli hengissä näin tuskin oli, joten se siitäkin hypoteesista. Vaikka ajatus oli hieman sumeahko, nuorukainen saattoi kuulla toisen sanat ja keksiä kohtalaisen järkevän vastauksen.
"Mu-mun piti viedä historian essee..." vaalea mutisi.
Hän sai ajatuksensa suunnilleen selkeiksi ja jäi katsomaan aasialaista joka esittäytyi Dwightiksi. Poika oli ehkä hänen ikäisensä, korkeintaan vuoden vanhempi tai nuorempi. Kaiken kaikkiaan tämä oli oikein miellyttävän näköinen nuorukainen. Anton nielaisi. Se ikävä tosiasia, että toinen oli mukava ja kohteliaan ystävällinen, sai vaalean olon tuntumaan epävarmalta ja vaikealta. Ujous puski taas traktorin lailla pintaan.

"Olen Anton", vaalea vastasi toisen esittäytymiseen ja painoi katseen jalkoihinsa. Ei, ei! Hän teki sen taas ja sai itsensä varmaan näyttämään kovinkin säälittävältä. Katse ei kuitenkaan noussut kengänkärjistä, vaikka hän kuinka koetti sitä irti riuhtoa. Kansio, jossa essee oli, roikkui hänen kädessään löysästi. Kauluspaita oli liimautunut hartioista kiinni t-paitaan sen alla ja hiukset yhä enemmän kippurassa. Olo oli kuin ujolla pikkupojalla.

[Suklaanappi]

Dwight sai kuulla, että toisen piti viedä historian essee. Aijaa, hän ajatteli, mietti mitä sanoisi vai pitäisikö sanoa vielä jotain. Onneksi vaalea poika vastasi olevansa Anton, jolloin hän saattoi vain nyökätä pieni hymy huulillaan. Toinen painoi katseen jalkoihinsa ja tummatukka sai jälleen aihetta miettiä, että pitäisikö oikeasti sanoa jotain. No jaa, ehkä Antonin kannattaisi todellakin mennä palauttamaan se essee, koska myöhästyneet esseet eivät olleet kunniassa Saint Walden’s Schoolissa, eikä varmaan yhtään missään muuallakaan.
Hermostuneen oloisesti tuo sutaisi hiuksiaan. Kannattaisiko hänen ehdottaa, että toinen veisi sen esseen sinne opettajalle, jos siis oli kerta kunnossa, eikä jäisi turhaan siihen istuskelemaan. Kai se olisi paras, kun Anton ei näköjään tehnyt elettäkään lähteäkseen minnekään.
”Tuota… Pitäisikö, sun viedä se essee sinne opettajalle? Myöhästyneet palautukset eivät ole opettajien mieleen, ainakaan käsittääkseni.” Dwight lausahti virnistäen hienoisesti toiselle.

Nuorukainen nousi, koska katsoi parhaakseen vaihtaa paikkaa. Joku muukin voisi vielä langeta hänen jalkoihinsa, eikä ajatus jostain syystä miellyttänyt miehenalkua. Herralle olisi siis paras, ja kaikille muillekin, että hän vaihtaisi paikkaa johonkin hieman turvallisempaan vaihtoehtoon. Mutta ei penkille, ei todellakaan. Ehkä Dwightin vain kannattaisi jäädä seisomaan käytävän seinustalle, jotta veisi kaikkein vähiten tilaa.
Laukku heilautettiin olalle ja ruskeiden silmien katse kohdistettiin Antoniin, pienen hymyn kera.
”Jos todella haluat palauttaa sen, niin kannattaa varmaan pistää vähän vauhtia.” Dwight huomautti nopeasti osoittaen opettajaa, joka oli sulkemassa historian luokan ovea.
”Hei!” hän huikkasi miehelle, mutta huuto hukkui käytävän hälinään.

[milady]

Toinen ehdotti esseen palautusta. Tosiaan. Saint Walden's ei todellakaan ollut unelmapaikka myöhästelijöille, vaikkei Anton sellainen ollutkaan. Todellisuus oli tälläkin kertaa toinen.
"Ei tällä kiire ole... Palautus on ens viikolla, mutta sain tämän jo valmiiksi ja ajattelin palauttaa jo nyt."
Tyypillistä; Anton asetti itselleen aikarajoja, deadlineja ja viimeisiä päiviä ja rikkoessaan omat asetuksensa poti sellaisia tunnontuskia, ettei ikinä kenenkään muun aikarajojen rikkomisesta. No, sellaistakin sattuu. Nyt hän oli myöhässä, mutta taas vain sanoineen; Dwight huikasi historianopettajalle, joka ei kyllä huutoa kuullut. Eikä se haitannut.

"No mutta... Taidan silti lähteä häiritsemästä..." Anton sanoi hiljaa.
Hän oli vaivannut toista jo turhankin kauan ja tällä olisi pian tuntikin alkamassa. Anton kohotti katseensa takaisin korealaisen kasvoihin. Tunnelma oli hieman vaivautunut. Hän ei tiennyt mitä muuta olisi sanonut. Eikö jotain kuitenkin olisi pitänyt sanoa...?
"A-anteeksi vielä, että mä törmäilin sillä tavalla..."
Hän kohotti kansion puristuksiin rintaansa vasten, hieman tyttömäisestikin ehkä, ja nyökkäsi toiselle pienesti.

//rgraah, anteeksi lyhykäisyyteni//

[Suklaanappi]

”Ai…” poika totesi kuullessaan pojan sanat siitä, että palautus oli vasta ensi viikolla. Yleensä Dwight palautti aineensa edellisenä, tai viimeisenä päivänä, vaikka olisikin saanut aineen tehtyä jo ikuisuus taaksepäin. Hän ei vain oikein osannut olla ajoissa, koska mistäs sitä tiesi, jos vaikka tahtoisikin jotain lisäillä tai muuttaa aineessaan. Niinpä, silloin kyllä harmittaisi aika paljon, jos aine olisi jo palautettu. Parempi siis oli palauttaa myöhempään, kuin liian aikaisin. Dwight ainakin oli sitä mieltä…
Anton sanoi, että taisi silti lähteä häiritsemästä. Tummatukka nyökäytti hivenen päätään, mietti mitä vastata, sillä oikeastaan hän olisi tahtonut tutustua paremmin. Kai. Ei hän ollut aivan varma, mitä olisi halunnut, mutta kyllä he varmaan muutenkin törmäisivät täällä. Vaikkeivät nyt aina niin kirjaimellisesti törmäisikään.

Toinen pyyteli vielä anteeksi törmäilyään, mikä sai aasialaispojan naurahtamaan kevyesti ja hieman huvittuneestikin. Hän puisti kevyesti päätään.
”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Tulipahan vähän jännitystä taas muuten niin tylsään välituntiin edes hetkiseksi aikaa.” Dwight naurahti hymyillen kevyesti. Anton näytti kieltämättä aika suloiselta puristaessaan kansion rintaansa vasten, muistuttaen ilmiselvästi hieman teinitytöltä, tai joltain.
”Noh, ainakin sä saat törmäillä muhun milloin tahdot, kunhan et nyt mukiloi minua ihan henkihieveriin siinä. Tai siis…” poika puraisi kieltään miettien, mitä olikaan sanonut.
”No… Kai me täällä nähdään…” tuo yritti korjailla sanojaan pienen hymyn kera ja hieraisten niskaansa oikealla kädellään hämmentyneen näköisenä.
”Välkkä loppuu ihan just, niin… No… nähdään.” Dwight lausahti vielä nopeasti perään, ennen kuin käännähti ympäri ja lähti posket kuumina harppomaan maantiedon luokkaa kohden. Toivon mukaan opettaja tulisi nopeasti, että poika saisi hieman muuta ajateltavaa, kuin tuo kiusallinen tilanne.

//Kai tää oli tässä? Kiitos tästä lyhyestä pelistä... Vois ehkä joskus ottaa uusiks? Jos ei silloin olis niin kamalan kiusallista? XD//