Boogeyman

[Darcy]

”Kuinka niin outo? Minusta oli ihan asiallinen.”
Ainakin Raidenille. Mitä väärää oli ottaa kädestä kiinni, jos jompaakumpaa pelotti? Hän toimi aina tilanteen vaatimalla spontaaniudella, vaikka miettikin tarkoin mihin asti viivan saattoi vetää – oli saalis mikä tahansa, Raidenilla ei kestänyt kovin kauaa etsiä paras lähestymistapa. Jirou vaikutti syrjäänvetäytyvältä ja hieman sulkeutuneelta ja poikaan näytti tepsivän tuttavallinen härnääminen paremmin kuin hyvin, spontaaneista reaktioista puhumattakaan. Raiden kohotti kulmiaan hieman haastavasti, kun toinen viittasi sanoillaan hänen aikaisempaan strippausesitykseensä ja hiljeni sitten miettimään, mitä vastaisi ja miten asiansa ilmaisisi.
Kyllästyttyään seisoskeluun, kaksikosta vanhempi istuutui lattialle sängyn viereen ja kumartui nojaamaan sängyn laitaan. Hän laski käsivartensa päiväpeitteelle ja tuki leukansa käsiensä päälle, jääden katsomaan Jirouta odottavasti.

Oikeastaan toisen vastaus ei yllättänyt häntä.
”Et pidä siitä että sinuun kosketaan?” Raiden toisti, yrittäen havaita lauseen taakse piilotetun totuuden. ”Et siis tykkää, jos teen näin?”
Hän siirsi toista kättään ja sipaisi Jiroun kämmenselkää sormillaan. Poika vilkaisi nuorempaa kysyvästi ja veti kätensä takaisin, jääden kuuntelemaan lisää. Yksi juttu joka sattui lapsena? Jirou tosiaan osasi valita sanansa niin, että ne suorastaan huusivat olevansa pelkkää teatterilavastetta. Taisi olla toisen huonoa tuuria, että Raiden oli teräväkatseinen ja tarkkakorvainen, eikä hänen ajatuksenjuoksussaan ollut mitään vikaa – ei kestänyt pitkään ymmärtää, että toinen piilotteli jotain.
Tilanne vaati kuitenkin hieman kevennystä, joten hän säästi lisäkysymyksensä myöhemmälle ja hymyili.
”Pitää siis muistaa tästä eteenpäin aina kiljua kurkku suorana ennen kuin kosken sinuun, niin osaat varoa.”

Raiden nyökkäsi, kun toinen ihmetteli hänen valintaansa. Totuuspa hyvinkin.
Miksi sinä tartuit minua kädestä?
Rehellisesti sanottuna hän oli odottanutkin tätä, se sopi mainiosti pariksi hänen omalle kysymykselleen. Ja tähän hänellä oli vastauskin valmiina. Rehellinen tietysti, kuten aina.
”Se vain tuntui oikealta, en nähnyt mitään syytä, miksen olisi voinut tehdä niin”, hän vastasi. ”Ja sinä sitä ehdotit ensimmäisenä, joten oletin, että se oli sallittua.”
Jirou oli varmasti puhunut vain leikillään aikaisemmin, kun he olivat jutelleet sängyn alla asuvasta möröstä naamakirjan välityksellä, mutta mikään ei estänyt Raidenia ottamasta sanoja todesta. Hän katsoi nuorempaa poikaa viattomasta, kohauttaen olkiaan lähes huomaamattomasti.
”Sinä otat varmasti taas totuuden, joten…”
Tehtävät eivät tainneet olla Jiroun alaa.
”Mitä sinulle sattui lapsena?”

[Agitha]

"Niin", Jirou vahvisti, kun Raiden varmisti ymmärtäneensä hänen inhonsa kosketusta kohtaan oikein. Luultavasti hänen levoton liikahduksensakin olisi riittänyt kertomaan saman asian, sillä vaikka kyse oli vain hipaisusta, se aiheutti jännittyneessä pojassa välittömän reaktion. Normaalisti se olisi saattanut jäädä jopa huomaamatta, mutta oli vaikeaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota, kun se puheenaiheen ansiosta oli jatkuvasti hänen mielessään. Yhtä vaikeaa oli olla vilkuilematta Raidenia epäluuloisesti, sillä tämä oli loukannut Jiroun henkiöökohtaista tilaa jo useita kertoja. Tuntui pahalta epäillä kaveria ja luokkatoveria mistään likaisesta, sillä Raiden tuntui käyttäytyvän yhtä avoimesti kaikkien kanssa, mutta Jirou oli harvinaisen itsetietoinen. Hän tiesi olevansa sievä, ja inhosi sitä.
Raiden onnistui kuitenkiin pakottamaan hiljaisen naurahduksen ulos Jiroun huulilta keveillä sanoillaan. Hän ei ainakaan näyttänyt loukkaantuneensa, ja saattoi jopa ymmärtää, mistä kenkä puristi. Vitsiksi Jirou ei kuitenkaan viitsinyt puheita enää laskea vaan arveli, että luultavasti Raiden tyytyisi toteuttamaan uhkauseksensa kiljaista joka kerta, kuin aikoi käydä häneen käsiksi, eikä suihkaan pitäisi näppejään kurissa.
"Eikö olisi helpompaa vain olla koskematta?" Jirou ehdotti mutta hymyili lempeästi. Olli jollakin typerällä tavalla lohdullista, että Raiden aikoi roikkua (kirjaimellisestikin) hänessä olosuhteista riippumatta. Hänen olisi opittava ketteräksi väistelijäksi. "Saan vielä pahemmat traumat, ja rupean säikkymään kovia ääniäkin."

"Joo, ei siinä mitään", Jirou kiirehti vakuuttelemaan, kun Raiden selvensi tekonsa motiiveja. Hän tunsi itsensä typeräksi kysyttyään jotain sellaista. "En minä sinua syytä, mutta sellaista ei satu ihan joka päivä. Minulle ainakaan. Ihmettelin vain."
Jirou hymyili hailakkaa hymyään ja kohautti olkapäitään.
Raiden osui oikeaan arvatessaan, että Jirou valitisi taas totuuden, joten hän tyytyi vahvistamaan tiedon oikeaksi vain pienellä nyökäyksellä.
Seuraavaa kysymystä hän oli osannut odottaa, mutta ei ollut keksinyt siihen mitään järkevää vastausta.
"Tässä vaiheessa on varmaan ihan turha vaihtaa tehtävään", hän pikemminkin totesi kuin kysyi ja koukisti polvensa nojatakseen niihin leuallaan. Hän kietoi käsivartensa sääriensä ympärille ikään kuin hänen olisi ollut kylmä, piiloutui polviensa taakse muulta maailmalta. Ja vieläkään hän ei tiennyt, mitä sanoa. Mikä oli liikaa, ja mikä liian vähän.
"Kyllä sinä varmaan osaat arvata", hän sanoi lopulta hymyillen edelleen, vaikka hymy muistutti surumielisyydessään enemmän irvistystä. "Mutta haluatko sinä oikeasti tietää? Koska minä en halua edes ajatella sitä."
Ja ymmärtäisikö Raiden? Oliko hän koskaan kokenut mitään vastaavaa? Ylireagoisiko hän, muuttuisi hysteeriseksi ja pursuisi sääliä? Vai alireagoisi, ehkä nauraisi tai ihmettelisi? Jirou ei ollut koskaan puhunut kenellekään asiasta ja hän pelkäsi, että epämääräisten muistojen ja mielikuvien muuttaminen sanoiksi toisi ne eloon uudella tavalla. Tekisi niistä todellisempia, sinetöisi kaiken. Voisiko hän unohtaa, kuvitella että mitään ei ollut tapahtunut, jos joku muukin tiesi? Oliko hänellä mitään oikeutta laskea edes pientä osaa salaisesta taakastaan toisen harteille vaikka tämä sitä itse pyysi? Eihän Raiden tiennyt, mitä kysyi.
"Kukaan ei tiedä tästä", Jirou sanoi vakavana. "Ei edes perheeni, eikä kukaan. Et saa koskaan mainita tästä sanallakaan missään, et edes minulle. Tämä... Ei saa muuttaa mitään. Ja jos Kazuo saa tietää, tapan sinut omin käsin. Kerronko silti?"
Viimeistään siinä vaiheessa Raidenin oli pakko tietää, mitä hän aikoi sanoa. Kuka tahansa täysijärkinen olisi tajunnut. Mutta pitikö hänen silti sanoa se ääneen? Entä yksityiskohdat? Hän kaipasi sääliä, tietenkin kaipasi, mutta samalla vihasi sitä kaikkea niin, ettei halunnut puhua siitä mitään. Pelkkä ajatus riitti, sanoja ei tarvittu. Entä jos sanat toimisivat kuin taika, ja hän joutuisi elämään kaiken uudestaan? Hän ei voinut tietää, mitä oli jo unohtanut.

[Darcy]

”En minä uskonutkaan, että syytät”, Raiden vastasi hivenen omahyväisesti hymyillen, katsoen Jirouta aivan kuin asia olisi ollut päivänselvä. Saattoi olla totta, ettei kukaan napannut kädestä kiinni ihan joka päivä, mutta tässä vaiheessa hän jo tavallaan oletti, että nuorempi poika ei enää luottaisi yleisiin normeihin hänen seurassaan. Jos jotain ei yleensä tapahtunut, ei enää tarkoittanut, ettei niin voisi sattua.
”Et sinä mihinkään tehtävään olisi kuitenkaan vaihtanut”, Raiden huomautti lempeämmin. ”Et olisi uskaltanut ottaa sitä riskiä, että kostaisin aikaisemmin alastontehtäväsi.”
Ei hän kyllä ollut ajatellut kostaa – kostaminen ei oikein sopinut hänen tyyliinsä -, mutta Jiroun ajatusmaailma selvästi toimi näin. Toinen liikahti sängyllä ja veti polvensa koukkuun kuin suojamuuriksi, piiloutuen niiden taakse. Raiden liikahti itsekin, parantaen asentoaan sängynlaitaa vasten, sillä jalat alkoivat puutua kovaa ja kylmää lattiaa vasten.

Kyllä hän oikeastaan osasi arvata, ei tarvinnut olla kovinkaan älykäs (mitä Raiden kyllä oli, ei sillä) ymmärtääkseen asian yskän jopa ilman että Jirou sanoi mitään raskauttavaa. Merkit olivat tietysti olleet ilmassa jo jonkin aikaa; tavallisesti ihmiset nauttivat kosketuksesta ja hakivat sitä oma-aloitteisesti, oli kyseessä sitten pieni hipaisu tai halaus, mutta toinen tuntui vain karttavan kaikkea fyysiseen kanssakäymiseen liittyvää, aivan kuten oli itse sanonutkin.
”Ei sinun ole pakko kertoa, luulen, että tiedän kyllä”, Raiden vastasi hetken päästä, kun Jirou kysyi halusiko hän oikeasti tietää. Oli surullista, miten tämänkaltaiset asiat vaikuttivat kaikkeen koko loppuelämän ajan – toinen tuskin koskaan oppisi olemaan sävähtämättä joka kerta kun joku koskettaisi, vaikka kyseessä olisi itselle rakas ihminen. Ihmismieli järkkyi vähemmästäkin.
”En kerro kellekään, turha pelätä”, hän lupasi oitis, kääntäen päätään niin, että nojasi vasemman poskensa käsivarsiaan vasten. ”Salaisuudet ovat salaisuuksia.”
Edes Kazuo ei siis tiennyt. Se oli pieni yllätys, sillä Raiden oli olettanut veljesten olevan sen verran läheisiä, että asian olisi voinut jakaa, mutta ilmeisesti ei. Tai sitten Jirou ei vain halunnut huolestuttaa veljeään.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus pojan viimeisen kysymyksen jälkeen, eikä Raiden vastannut siihen mitään. Hän katsoi Jirouta hetken arvioivasti, kunnes kömpi ylös lattialta sängyn vierestä ja loikkasi takaisin sen päälle huonetoverinsa seuraksi – ennen äkillistä liikettään hän kuitenkin päästi kiljahduksen ja karjahduksen välimaastoon kuuluvan äänen, ihan vain viestittääkseen toiselle, että kannattaisi väistää ellei haluaisi kokea fyysistä kosketusta.
Jirou ei kuitenkaan ollut Raidenin mieleen tarpeeksi nopea liikkeissään ja pian hän olikin jo pörröttämässä toisella kädessään pojan sileitä hiuksia. Samaan hengenvetoon hän istuutui itsekin selkä seinää vasten ja kietaisi kätensä Jiroun hartioiden ympäri, vetäen nuoremman pojan kainaloonsa.
”Ei sinun ihan totta tarvitse kertoa, jos et halua. Se oli ilkeä kysymys, erittäin ilkeä.”
Raiden nojasi poskensa Jiroun päälakea vasten.

[Agitha]

Raidenin äkillinen sotahuuto sai Jiroun hypähtämään paikoillaan, mutta hän oli liian juurtunut sänkyynsä polvien taakse piiloutuneena, että hän olisi ehtinyt väistää. Hän henkäisi terävästi ja jäykistyi hetkeksi tuntiessaan toisen kädet ympärillään, mutta pakottautui sitten rentoutumaan epämääräisessä halausotteessa. Raiden tarkoitti hyvää, eikä Jirou voinut väittää, etteikö syleily olisi tuntunut hyvältä. Oli hän kokenut mitä tahansa, hän oli silti ihminen, eikä maailmassa ollut toista samanlaista lohtua kuin toisen ihmisen lämmin syli.
Jirou tunsi kasvojensa kuumottavan kun Raiden lepuutti poskeaan hänen päälakeaan vasten, veti lähemmäs lämmintä kehoaan. Yllättäen hän tunsi kurkkuaan kuivaavan, ja joutui rykäisemään hiljaa selvittääkseen sen.
"Ei se mitään", Jirou mutisi, kun Raiden moitti kysymysvalintaansa. "Et sinä voinut tietää."
Hän joutui todella miettimään, mitä sanoisi seuraavaksi. Raiden oli jättänyt avoimeksi mahdollisuuden kertoa koko tarina, muttei kuitenkaan vaatinut saada kuulla kaikkea, ei painostanut häntä puhumaan pelkällä läsnäolollaan. Jostain syystä hänestä tuntui, että jos hän koskaan aikoisi puhua aiheesta kenenkään kanssa, hänen olisi tehtävä se nyt ja yksinkertaisesti toivottava parasta. Hän ei tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, kun hän avaisi suunsa. Luultavasti hän vain puhuisi ja Raiden kuuntelisi, mutta entä jos se ei menisikään niin? Hän pelkäsi jotain pahaa tapahtuvan, jos hän avaisi suunsa, niin naurettavaa kuin se olikin.
"Minä", Jirou aloitti viimein yllättyen itsekin siitä, kuinka helppoa ensimmäisen sanan muodostaminen oli lopulta ollut. "Olin silloin seitsemän. Se oli vähän ennen kuin me muutettiin Englantiin. Me asuttiin enolla, kun isä oli kuollut, eikä meillä ollut varaa asua vanhassa kodissa. Se oli eno, joka..."
Jirou nielaisi ja hiljeni hetkeksi. Hän ei tiennyt kuinka jatkaa lausettaan, sillä yllättäen kaikki aiheeseen liittyvä sanasto oli haihtunut hänen mielestään. Mitä eno edes oli tehnyt hänelle? Oliko sille nimeä? Kaikki oli hämärän peitossa ja muistot, jotka yleensä vainosivat häntä silloin kun niitä vähiten kaipasi, kieltäytyivät palaamasta mieleen. Yksityiskohdat haihtuivat sitä mukaa kun hän yritti niitä muistaa, vaikka muutoin mitä kummallisimmat asiat saivat ne palaamaan hänen mieleensä. Hän tarvitsi niitä todistaakseen, että kaikki todella oli tapahtunut. Todistaakseen sen itselleen, ei Raidenille.
"Kukaan ei oikein tykännyt enosta, ja minä inhosin häntä jo valmiiksi. Hän oli tosi arvaamaton ja outo ja minusta tuntuu, että äitikään ei pitänyt hänestä, vaikka hän oli äidin veli. Yleensä eno huusi Kazuolle ja äidille, oli ilkeä kaikille, mutta minulle hän oli kiltti. Se oli... Pelottavaa.
Tietysti se meni siihen, että minä sain hoitaa kaiken kanssakäymisen enon kanssa koska olin ainoa, jolle hän ei räjähdellyt. Äiti ja Kazuo pysyivät poissa jaloista, minäkin parhaani mukaan, mutta jonkun oli pakko toimia kanavana enon ja meidän muiden välillä. Tietysti se olin minä.
Äiti ja Kazuo välttelivät kotona olemista, mutta aina kun minä yritin livistää, eno pyysi minua tekemään jotain. Yleensä kotitöitä, tiskaamista ja sellaista, ja eno katseli aina vierestä. Sitten kun olin tehnyt asian hyvin, hän otti minut syliinsä palkinnoksi. Minä pelkäsin häntä, enkä olisi halunnut, mutta olin liian arka sanomaan vastaan. Pelkäsin, että eno suuttuu. Hän... Piti minua sylissään tiukasti ja saattoi istua siinä puolikin tuntia tekemättä yhtään mitään. Mutta kyllä minä huomasin, että... hänellä s-seisoi."
Jirou hengitti syvään rauhoitellakseen sydäntään, välttääkseen tärisemistä ja änkyttämistä. Hänen oli kerrottava tarinansa loppuun, maksoi mitä maksoi. Hänen olisi sanottava se kaikki ääneen, jos hän koskaan aikoisi unohtaa.
"Sitten se alkoi mennä siihen, että minun piti antaa hänelle suukko, että pääsin pois. Joskus hän saattoi tehdä jotain kummallista, niin kuin tunkea sormensa minun suuhuni ilman mitään syytä tai kiehnätä nivusiaan minun takamustani vasten. Se oli kaikki niin outoa... Se tuntui pahalta ja minä pelkäsin häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta olin ainoa jolle hän ei huutanut... Minun oli pakko, Kazuon ja äidin takia."
Jirou piti pidemmän tauon yrittäen takertua niihin epämääräisiin muistikuviin, jotka hänellä olivat jäljellä.
"Sitten yhtenä päivänä jäin taas hänen kanssa yksin. Minua pelotti hirveästi ja menin piiloon, mutta hän löysi minut. Hän kiskoi minut pois sängyn alta, nauroi koko ajan, ja kiskoi minulta housut kinttuun."
Jirou saattoi edelleen kuulla enon vinkuvan naurun korvissaan, ja värähti. Hän ei halunnut muistaa enempää, ja hänen teki mieli oksentaa. Miksi juuri hän?
"Hän vain... Kosketteli minua. R-runkkasi minua, ja minä vain itkin. Se oli ihan... Kamalaa. Sattui. Jossain vaiheessa hän lopetti, varmaan tuli omiin housuihinsa. Minä menin suoraan nukkumaan ja itkin niin, että äiti ja Kazuo olivat ihan huolissaan, mutta en vain voinut sanoa mitään. Se oli ainoa kerta... Viimeinen kerta... Pian sen jälkeen me muutettiin Englantiin ja eno jäi Japaniin. Nyt hän on kuollut, joku hermosairaus. Elämäni paras päivä oli, kun kuulin, että hän on kuollut..."
Jirou lopetti tarinansa värisevään uloshengitykseen. Siinä se. Kaikki se rintaa puristava tuska, ahdistus ja pelko kiteytettynä muutamaan sanaan. Nyt maailmassa oli joku toinen, joka tiesi tismalleen, mitä oli tapahtunut. Tapahtumat eivät olleet enää pelkkä hämärä muisto, vaan todellinen kokemus. Nyt Raidenkin tiesi.
"Anteeksi. Et varmaan olisi halunnut tietää", Jirou mutisi tuntien itsensä uupuneeksi kuin rankan urheilusuorituksen jälkeen. Toisin kuin enon kädet, päinvastoin kuin enon kädet, Raidenin käsivarret, lämmin hengitys ja sormet hiusten lomassa toivat lohtua ja turvaa. Jirou olisi voinut itkeä.
"Anteeksi..."

[Darcy]

Raiden oli jo tiennyt valmiiksi, ei Jiroun olisi ollut pakko kertoa, ei todellakaan. Ja silti nuorempi avasi suunsa ja aloitti, vaikka hän oli perunut kysymyksensä vain hetkeä aikaisemmin. Ilmeisesti taakan kantaminen yksin alkoi käydä jo pikkuhiljaa liian raskaaksi, vaikkei Jirou ollutkaan kovin heikko ihmisenä, ainakaan henkisellä tasolla. Kaikilla oli asioista, joista he mieluummin vaikenivat, ei siinä ollut mitään erikoista – toisten salaisuudet olivat pahempia kuin toisten, mutta niistä vaiettiin yhtä kaikki.
Kun nuorempi poika ei vääntäytynyt irti ja kiemurrellut kauemmas, pois kosketusetäisyydeltä, Raiden pysyi itsekin paikoillaan; ilmeisesti halaus ei ollut kiellettyjen asioiden listalla. Hän oli kyllä varoittanut etukäteen sotahuudon kera, mutta Jirousta ei voinut olla varma.
”Ei sinun tarvitse kertoa”, hän vielä sanoi, ikään kuin muistutukseksi siitä, että toisella oli mahdollisuus perääntyä milloin vain itse halusi. Raiden oli kuitenkin hyvä ja reilu kuuntelija, joten hän kyllä pysyisi paikoillaan kertomuksen loppuun saakka kuin harmaa kivi, jos Jirou päättäisi joka tapauksessa avautua.

Ensimmäinen sana karkasi toisen huulilta ja Raiden keskitti kaiken energiansa kuuntelemiseen, painaen jokaisen sanan mieleensä kuin se olisi ollut elintärkeä. Jo ensimmäisten lauseiden jälkeen kävi selväksi, että hänen veikkauksensa oli osunut täysin oikeaan – tosin hän ei ollut ajatellut toisen osapuolen olevan osa Jiroun perhettä (tässä tapauksessa ei ehkä osa ydinperhettä, mutta sukulainen kuitenkin). Se teki asiasta vielä jollain tavalla inhottavamman ja Raiden kykeni ymmärtämään, miksei toinen ollut halunnut puhua siitä kellekään, edes omalle veljelleen.
Oli hämmentävää, ettei pojan äiti ollut huomannut mitään. Tai jos olikin, tämä ei ollut liikauttanut asian eteen yhden yhtä lihasta, ei yrittänyt puhua pojalleen tai veljelleen. Totta kai tällaiset asiat olivat vaikeita, mutta olisi silti luullut lapsen terveyden ja turvallisuuden menevän muun edelle. Mitä pidemmälle Jirou kertoi, sitä enemmän Raiden alkoi päästä sisälle siihen, miksei toinen pitänyt että häneen koskettiin; kuka tahansa olisi suhtautunutta sillä tavalla tällaisen jälkeen.
Helpottava tieto oli tietenkin se, että asia oli jäänyt vain yhteen kertaan, vaikka se olikin aika laiha lohtu.

Anteeksi. Et varmaan olisi halunnut tietää.
Raiden ei ollut täysin varma olisiko halunnut vai ei, mutta ei sillä ollut paljon väliä. Hän tiesi nyt joka tapauksessa, eikä asiassa ollut mitään anteeksipyydeltävää.
”Älä minusta murehdi, aivan turhaan pyydät anteeksi”, hän torjui anteeksipyynnön. ”Joskus asian sanominen ääneen auttaa unohtamaan, tai ainakin lievittää tuskaa – jaettu kipu on pienempi kipu.”
Ei sillä, että jos itseä potkittiin päähän, olisi kannattanut mennä hakkaamaan muita, mutta asioista keskusteleminen ja niiden kertominen jollekulle toiselle usein auttoi ja vieläpä ihan testatusti. Raiden käänsi hieman päätään, painaen huulensa Jiroun hiuksiin. Oli julmaa, että toisen huoleton lapsuusaika oli tuhottu kokonaan ja poika oli joutunut kasvamaan ulos fantasiamaailmastaan pakottamalla – ei sellaista toivonut kellekään.
”Sinun vuorosi keksiä kysymys, otan uudelleen totuuden”, Raiden ilmoitti hiljaa, koska hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta huutaakaan, Jirou kyllä kuuli ihan hyvin.

[Agitha]

"Ehkä..." Jirou vastasi vaisusti Raidenin vakuuttaessa, että tapahtuman ja jo pelkän muiston aiheuttama tuska heikkenisi, kun hän viimein oli saanut avattua menneisyyttään käsittelevän sanallisen arkkunsa. Hän toivoi, että Raidenin sanat olisivat totta, vaikka juuri sillä hetkellä hänestä tuntui, että varomattomat sanat olivat vain tuoneet kivuliaat muistot takaisin pintaan sieltä, minne hän oli ne jo osittain haudannut.
"Kiitos, kun kuuntelit", Jirou mutisi vielä. Raidenilla tuskin oli aavistustakaan kuinka paljon hän katui kertomustaan jo nyt. Oli vain toivottava, ettei hän katunut sitä yhtä paljon kuin Jirou. Vähintä mitä Jirou olisi voinut tehdä, olisi ollut anteeksi pyytäminen, mutta hän aavisteli pyydelleensä anteeksi tarpeeksi yhdelle illalle. Sekin oli huono tapa äärimmäisyyksiin vietynä, ja aina silloin tällöin hänelle huomautettiin asiasta. Oli luultavasti sanomattakin selvää kuinka pahoillaan hän oli.
Jirou tunsi kevyen suudelman päälaellaan ja liikahti hieman vilkaistakseen Raidenin kasvoja. Toisen pojan ilme ei paljastanut mitään tämän mielenliikkeistä. Kasvot olivat tismalleen samanlaiset kuin ennenkin, vaikka niitä ei sillä hetkellä koristanutkaan leveä hymy, eikä ilkikurinen pilke silmissä ollut niin ilmeinen ja kiusoitteleva kuin yleensä. Sen sijaan Jirou, joka oli normaalisti lähinnä hermostunut ja vakava niin eleiltään kuin ilmeiltäänkin, antoi tunnetilansa heijastua kasvoiltaan poikkeuksellisen vapaasti. Jännittynyt totisuus ei toki ollut hälvennyt niiltä kokonaan, mutta niiltä heijastui myös muita tunnetiloja, päällimmäisenä selvä inhon ja vihan tunne. Saavuttaakseen Jiroun ehtymättömän vihan oli tehtävä paljon - siihen mennessä vain yksi ihminen oli yltänyt sinne asti.
Jirou oli unohtanut kokonaan, että he pelasivat edelleen peliä. Oli Raidenin vuoro tehdä paljastus. Mutta mitä hän voisi kysyä? Kaikki mieleen tulevat kysymykset olivat joko sopimattomia tai typeriä, eikä Jirou tiennyt toisesta läheskään tarpeeksi osatakseen valita kaikkien kiperimpiä kysymyksiä. Jollain kierolla tavalla hän halusi kostaa jouduttuaan paljastamaan syvimmän salaisuutensa - toisaalta Raiden ei ollut tehnyt mitään väärää. Oli luultavasti turvallisinta pysyä mahdollisimman perinteisellä linjalla.
"Onko ketään, johon olet ihastunut tai rakastunut nyt?" hän kysyä lipsautti ennen kuin ehti edes ajatella, mitä oikeastaan kysyi. Hän katui sanojaan välittömästi. Mikä hän oikein kuvitteli olevansa, 13-vuotias tyttö pyjamabileissä? Ja mitä se edes hänelle kuului? Jirou puraisi huultaan harmissaan. Mistä lähtien hänestä oli tullut sellainen lörppö?
Sanottua oli kuitenkin mahdoton saada sanomattomaksi, ja tarkemmin ajateltuan kysymys oli melko hyvä, mikäli Raiden vastaisi rehellisesti. Oliko mahdollista, että menevällä Raidenillakin oli heikko kohtansa, inhimilliset tunteet ja kyky ihastua? Saiko joku toinen ihminen Raidenin sydämen hakkaamaan ja kasvonsa kuumottamaan?
Tarkemmin ajateltuna kysymys ei ollut lainkaan niin huono, kuin Jirou oli aluksi pelännyt, ja hän oli melkein innokas kuulemaan vastauksen. Sen lisäksi se toimi hyvin puheenaiheenvaihtajana, eikä edellistä aihetta tarvitsisi ottaa enää puheeksi.
"Jos sinä vastaat rehellisesti", Jirou lupasi tuntien olonsa poikkeuksellisen levottomaksi, melkein kärsivälliseksi. "Niin minä otan tehtävän."

[Darcy]

Raiden ei vastannut mitään Jiroun kiitokseen, puisti vain hieman päätään. Hän nojautui parin sentin verran kauemmas, siirtäen nuoremman pojan hartioiden ympäri kietomansa käsivarren asentoa rennompaan. Toisella olisi täysi mahdollisuus siirtyä itsekin siveellisemmän välimatkan päähän jos halusi, ei Raiden Jirouta väkisin ollut paikoillaan pitämässä. Lähentelyä hän nyt vähiten tahtoi tässä vaiheessa harjoittaa, varsinkaan kun toinen oli juuri paljastanut asiaan liittyviä ikäviä yksityiskohtia.
Jostain täysin tuntemattomasta syystä tupakka alkoi äkkiä tuntua erittäin houkuttelevalta – tupakointi saattoi olla huono tapa, mutta pitihän hänellä yksi pahekin olla; muutoin Raiden olisi jopa saattanut olla täydellinen. Hermosauhut eivät olleet kuitenkaan nyt mahdollinen vaihtoehto, joten hän tyytyi vain mutristamaan hieman huuliaan. Hän oli kyllä hyvä kuuntelija, ei siinä mitään ja tiesi kuinka asiaan täytyi näennäisesti reagoida, mutta sen syvällisemmin Raiden ei tilanteeseen päässyt mukaan.

”Hm?”
Jiroun kysymys sai vanhemman pojan nojaamaan takaraivonsa huoneen seinää vasten ja kallistamaan hieman päätään. Oliko ketään, johon hän oli ihastunut tai jopa rakastunut? Tuskinpa vain. Raiden ihastui harvoin ja rakastunut hän ei ollut koskaan ehtinyt olla, joten vastauksesta muodostuisi erittäin negatiivisesti sävyttynyt, jollei hän keksisi jotain pelastusta.
Kuka ylipäätään kysyi tällaisia kysymyksiä huonekaveriltaan, jolta oli juuri saanut lohdutusta?
Ellei sitten… Raiden käänsi päätään Jiroun suuntaan, katsoen nuorempaa poikaa pitkään ja miettivästi. Pikkuhiljaa hänen kasvoilleen alkoi kuitenkin nousta virnistys, jota hän ei edes yrittänyt peittää. Voisiko olla? Olisiko näin?
”Ei tällä hetkellä, mutta lähitulevaisuudessa… kenties”, hän vastasi lopulta mietteliäällä äänellä, pitäen katseensa yhä tiiviisti toisessa. Vastaus oli ollut rehellinen, eikä sitä käynyt kieltäminen; luulisi, että jopa Jirou uskoisi hänen sanansa.

”Tehtävä siis? Oletko ihan varma?”, Raiden kysyi vielä varmistukseksi, jos toinen vaikka haluaisi vielä pyörtää sanansa ja ottaa sittenkin totuuden. Tehtävien keksiminen oli helppoa ja niiden toteutuksen katsominen viihdyttävää, mutta Jiroun tapauksessa Raiden ei ollut täysin varma saisiko kumpikaan heistä revittyä mitään hauskaa irti tehtävästä. Ja kun hänen tehtävänsä tuppasivat usein olemaan hieman… Kyseenalaisia. Tosin, Jirou oli kyllä aikaisemmin laittanut aika hyvin vastusta heitettyään tehtäväksi strippaamisen.
”Minä voisin olla julma ja kostaa sinulle sen vaatteiden poisheittämisen”, Raiden aloitti, ”mutta koska olen rauhaarakastava ja erittäin ihana ihminen, annan asian olla.”
Mitä Jirou, pieni ja viaton Jirou voisi tehdä?
Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus, jonka aikana Raiden vain katsoi toista.

”Usko itseesi”, hän lopulta sanoi, ”ja vaikka mitä kävisi, yritä muistaa, ettei se ollut sinun syytäsi.”
Siinä oli varmasti ihan tarpeeksi tehtävää Jiroulle. Toivottavasti poika ei kuolisi yrittäessä. Raiden kurotti toista kättään ja tökkäsi etusormellaan nuorempaa nenänpäähän, vetäytyen sitten takaisin siveellisen välimatkan päähän.

[Agitha]

"Mikä on noin hauskaa?" Jirou kysyi hieman loukkaantuneeseen äänensävyyn huomatessaan Raidenin kasvoille hitaasti leviävän kaikkitietävän virnistyksen. Hänen harmikseen punastumista oli mahdoton välttää, kun hän tajusi, kuinka hänen sanansa saattoi ymmärtää väärin. Ei kai Raiden oikeasti kuvitellut, että hän olisi ihastunut poikaan? Sukupuoli itsessään ei ollut Jiroulle varsinainen ongelma, ainakaan se suurin niistä, mutta eiväthän he edes tunteneet toisiaan kovin hyvin. Jirou oli saattanut hetken mielijohteesta mennä paljastamaan toiselle syvimmän salaisuutensa, mutta eihän se vielä itsessään riittänyt kertomaan sen enempää ystävyyden syvyydestä kuin sen rajoja ylittävästä kiintymyksestäkään.
"Älä käsitä sitä väärin", Jirou kiirehti korjaamaan väärin ymmärretyt sanansa. "Se oli ihan viaton kysymys."
Ei, huonekaveriin ihastuminen olisi huono idea. Raiden oli toki hieno ihminen ja Jirou käsitti erittäin selvästi, miksi tämä saattoi kiehtoa useita, mutta hän ei ollut ihastuvaa tyyppiä. Sellaiset tunteet Jirou oli päättänyt hylätä kokonaan - hän ihastui harvoin, ja teki mitään asian eteen vielä harvemmin. Romanssit eivät kiinnostaneet häntä.
"Älä saa mitään hassuja ideoita", hän varoitti vielä, eikä voinut estää pientä hymyä pyrkimästä huulilleen vastaukseksi Raidenin avoimelle virnistykselle.
"Hmm... Niinkö?" Jirou hymähti, kun Raiden kertoi ettei hänellä ollut ketään erityistä mielessään. Sen enempää hän ei udellut, eikä myöskään epäillyt Raidenin sanoja. Ei hänellä ollut mitään syytä olettaa toisin. Se tarkoitti sitä, että hänen olisi vastaanotettava tehtävänsä sellaisena kuin se hänelle määrättiin, vaikka ei hän mihin tahansa ryhtyisi. Luultavasti Raiden oli tarpeeksi inhimillinen välttääkseen tietyn sortin tehtäviä, eikä Jirou suostuisi tekemään mitä tahansa vain siksi, että häviäisi muuten pelin. Hän muisti kyllä nöyryyttäneensä Raidenia hetki sitten, ja oli siksi valmis tekemään jotain, mitä ei ehkä muutoin tekisi. Vaikka sitten riisuutumaan, jos niikseen tulisi.
Jirou ehti jo ähkäistä mielenosoituksellisesti kun Raidenkin näytti muistavan, millaisen tehtävän hän oli juuri saanut. Ilmeisesti Jirou oli kuitenkin heistä kahdesta se julmempi, sillä Raiden vakuutti olevansa tarpeeksi hyväsydäminen päästääkseen toisen pälkähästä. Jirou tiesi vaikuttavansa tarpeeksi kiusaantuneelta jo täysissä pukeissaankin, ja olisi luultavasti Raideninkin kiusaantumaan puolestaan seistessään toisen edessä ilkosillaan niin hermostuneena.
Siitä huolimatta Jirou oli odottanut ainakin lievää kostoa, jonkinlaista nöyryytystä, joten tehtävänanto yllätti hänet täysin.
"Usko...?" Jirou toisti Raidenin lauseen ensimmäisen sanan itsekseen mutisten ja tuijotti toista hämmentyneenä, ikään kuin olisi yrittänyt lukea sanojen syvemmän merkityksen toisen kasvoilta. Täpäytys nenänpäähän palautti hänet kuitenkin takaisin todellisuuteen.
"Öö", Jirou sönkötti. "Haluatko vielä leikkiä vai oletko jo kuluttanut tarpeeksi ylimääräistä energiaa nukkuaksesi?" hän kysyi ikään kuin olisi ollut Raidenin lapsenvahti. Niin hän kai tavallaan olikin.
"Minua alkaa jo väsyttää... Aiotko ihan oikeasti nukkua tässä? Tai siis kyllä se käy, mutta oikeasti?" Jirou lisäsi vielä tuodakseen oman kantansa esiin. Menneiden muisteleminen oli imenyt hänestä tehokkaasti mehut, ja hän arveli nukahtavansa poikkeuksellisen helposti, jos vain sulkisi silmänsä.

[Darcy]

Jiroun reaktio oli ihan odotettava, mutta Raiden ei ollut moksiskaan – hän vain nyökkäsi ponnekkaasti ja katseli toista sillä välin, kun tämä aukoi suutaan saadakseen jotain älykästä ilmoille. Hämmennys suorastaan paistoi nuoremman kasvoista ja koko olemuksesta, mutta ainakin tämä oli sisäistänyt lauseen.
”Jos sinua kerran väsyttää, meidän täytyy pitää tällaisia juttutuokioita useamminkin”, Raiden ilmoitti. ”Nukahdat varmasti paremmin.”
Hän viittasi sanoillaan Jiroun uniongelmaan, jotka poika oli jo moneen otteeseen päivitellyt facebook-tunnuksensa seinällä. Mitä leikkimiseen tuli… Raiden tuskin koskaan lopettaisi sitä, mutta ehkä Jiroun ei tarvinnut tietää.
”Minun energiavarastoni ovat täydellisessä harmoniassa, ylimääräistä energiaa ei ole olemassakaan”, hän vastasi totisena ja vilkaisi ympärilleen, katsoen myllättyä sänkyä paremmin. Aikoiko hän nukkua tässä? Miksipä ei, jostain syystä Raiden rakasti muiden ihmisten vieressä nukkumista – kaiken muun hän kyllä mielellään teki yksin, eikä ollut kummoinen ryhmäpelaaja, mutta nukkuminen oli asia aivan erikseen.

”Haluatko että menen pois?”
Raiden kohdisti katseensa Jirouhun. Hänen ilmeensä oli vähintäänkin sydäntä särkevän näköinen, ei toinen voisi häätää häntä huoneen tyhjillään olevaan sänkyyn. Sen petivaatteet olivat vieläkin siististi viikattuna sängyn päädyssä, patja näytti siltä, ettei siinä oltu nukuttu hetkeen ja sängyn alusta oli pelkkää mustaa pimeyttä, jossa lymysi Rosemary odottamassa viatonta uhriaan.
Jirou ei voinut olla niin sydämetön, että olisi pakottanut hänet nukkumaan siinä sängyssä.
Toisaalta, häntä itseään ei väsyttänyt lainkaan – Raiden oli ikuinen yökukkuja ja torkkui satunnaisesti tunnin tai pari päivällä oppituntien välissä, ruokatunnilla, tuntien jälkeen ja illalla. Öiseen aikaan hän yleensä teki läksynsä jos sellaisia oli tai harjoitti paheellista elämäänsä, joten nukkumiselle ei jäänyt kovin paljon aikaa.
”Näh, sinä voit nukkua, luulen että olet unen tarpeessa enemmän kuin minä”, hän lopulta totesi Jiroulle, siirtyen sängyn laidalle ja siitä seisomaan. Raiden asteli laukkunsa luokse, jonka oli aikaisemmin jättänyt lattialle ja nosti sen yhdellä kädellä vapaan sängyn päälle, alkaen availla vetoketjua. Tavarat pitäisi purkaa, eikä kukaan tekisi sitä kuitenkaan hänen puolestaan – ja huonetarkastajat eivät antaisi aamutarkastuksessa kovinkaan hyviä pisteitä, jos huoneessa makasi purkamaton matkalaukku ja toinen sänky siltä kuin siinä ei olisi nukuttu edes silmäystä koko yönä.

Raiden siirsi osan tavaroistaan yöpöydälle ja aamutossunsa sängyn viereen, heittäen vaatteensa nopeasti vapaana olevaan kaapinpuoliskoon, iskien sitten laukkunsa sängyn alle piiloon. Tehtävä ei ollut vaatinut kovin paljon aikaa ja nyt hän asteli suoraan huoneen valokatkaisijan luokse, iskien sen kiinni yhdellä huitaisulla – huoneeseen laskeutui täydellinen pimeys. Hetken päästä tilaa kuitenkin valaisi sytkärin liekki, kun Raiden sytytti tupakkansa, siirryttyään huoneen ainoan ikkunan ääreen. Jirou ei arvostanut sisällä polttamista, joten hän kiltti ja huomaavainen ystävä ja avasi ikkunan ihan pyytämättä, jotta savut leijailisivat sieltä ulos, eivätkä jäisi sisälle pyörimään.
”Hyvää yötä”, hän ilmoitti hieman hymyillen, vilkaisten Jiroun sängyn suuntaan. Hän tuskin nukkuisi itse kovin paljon, mutta toinen saisi kyllä ummistaa silmänsä – kasvavat nuoret kaipasivat unta.

[ .....and thaaaaat's it ? Jirou nukahti ku napista painamalla eiks je ? ]