Saint Tokyo's

[Agitha]

Agin kirjoittamaa ficciä Saint Walden'sin luokkaretkestä Tokioon. Pääosia näyttelee Jirou ja Raiden, joten K-18 materiaalia odotettavissa. Luvassa useampi luku, ja jos intoa riittää, niin useampia parituksia. Päivitän kuin jaksan ja hajotkaa - ensimmäinen "julkaisemani" ficci ikinä. Jos jollain on valitettavaa, kehuttavaa, kritisoitavaa, ehdotettavaa tai mitä muuta tahansa, joka pitää yllä kirjoittamisen liekkiä, palautetta voi laittaa tänne. Tämä topic on omistettu vain ficille...

1. luku - Saint Arrival

Melu Saint Walden’sin oppilaita kuljettavassa linja-autossa oli melkoinen. Autoa ajava kuljettaja oli jo aikaa sitten asettanut korvilleen äänieristävät kuulokkeet, joista kuuluva rauhoittava jazz-musiikki oli laskenut hänen verenpaineensa takaisin normaaleihin lukemiin. Kukapa olisi uskonut, että istuimien päällä kiipeilevät ja juomalauluja hoilaavat rasavillit teinit olivat todellisuudessa lapsineroja, poikkeuksellisia lahjakkuuksia, joiden hartioilla tulisi lepäämään kaikki luomakunnan suuret ongelmat, kestävän kehityksen ja atomien halkomisen pulmat? Että äänekäs, vaaleatukkainen poika ratkoi samoja matemaattisia kysymyksiä ydinfyysikkojen kanssa, tai että tumma kiharapää ei ollut eläessään saanut kokeestaan yksinumeroista arvosanaa? Että nukkuva poika oli omistanut elämänsä kuvataiteelle, tai että hänen takanaan murjottava oppilas oli esiintynyt televisiossa ensimmäisiä kertoja jo ennen kuin osasi puhua? Ulkopuolisen silmissä he kaikki näyttivät tavallisilta lapsilta, jotka olivat istuneet lentokoneen ahtaissa tuoleissa liian monta tuntia ja kävivät ylikierroksilla kiitos valvotun yön. Linja-auton kuljettaja oli esimerkillinen ulkopuolinen, ja hänen puolestaan suurin osa auton takaosassa riehuvista levottomista oppilaista olisi saanut hypätä ulos auton ikkunasta ja lyödä viisaat päänsä kovaan moottoritiehen. Oli Saint Walden’sin onni, että joku sen oppilaita edeltävä nero oli keksinyt jazzin ja kuulokkeet, ja että matkaa oli jäljellä enää viitisentoista minuuttia.

Raiden, mainittu kympin oppilas, jolla oli lainehtiva korpinmusta tukka ja syvät hymykuopat, tökkäsi vieressään retkottavaa poikaa sormenpäällään ja hykerteli itsekseen saadessaan toisen äännähtämään unissaan ja kurtistamaan kulmiaan. Nukkuja liikahti, ja nojasi päätään Raidenin olkapäähän välttääkseen kaatumisen ja bussin lattialle kierähtämisen.
“Nukkuuko Jirou?” kysyi Damien, vaaleatukkainen ikiliikkuja, jonka älykkyysosamäärä ylitti sadankuudenkymmenen. “Vai kuherteletteko te?”
Raiden virnisti ilkikurisesti alahuultaan puraisten ja käänsi päätään sen verran, että saattoi katsoa penkin selkänojan yli roikkuvaa poikaa herättämättä Jirouta.
“Kuherrellaan. Sinä häiritset.”
“Se näyttää kuolleelta.”
“Nekrofilia miellyttää. Se vie hengen, mutta rakkaus on kypsää.”
Damien tyrskähti ja oli vähällä horjahtaa Jiroun istuimen selkänojan yli.
“Selittää hitosti. Poikaystäväsi on zombie”, Damien päätteli, ja nyppäisi irti yhden kanelinruskean hiuksen nukkuvan pojan päästä. Uhri ei näyttänyt pitävän eleestä, ja liikahti levottomasti unissaan.
“Damieeen”, kutsui Damienin vieressä istuva pitkä poika, Cass, joka muuttui hämmästyttävän
huomionkipeäksi joka kerta, kun Jirou tuli puheeksi.
“Mitämitämitä?, Damien hölisi ja laskeutui takaisin omalle paikalleen viihdyttääkseen Cassia, jonka huulet olivat uhkaavassa mutrussa. Hetkessä koko hänen huomionsa oli keskittynyt muualle, ja hän jätti Jiroun ja Raidenin rauhaan.
Nukkuva Jirou vaistosi kevyen unensa läpi vaaran poistuneen, ja avasi suuret, tummat silmänsä. Hänellä kesti hetki todella herätä, paikantaa ympäristönsä ja tajuta, että hän nojaili Raidenin olkaan.
“Oho”, hän mutisi ja nousi istumaan ryhdikkäämmin. “Ollaanko me pian perillä?”
“Joo. Nukuit melkein kaksi tuntia”, Raiden vastasi. Jirou hieraisi kasvojaan ja räpytteli silmiään karistaakseen unihiekan rippeet pitkistä ripsistään.
“Meno ei ilmeisesti ole rauhoittunut.”
“On se. Oliver sammui.”
Jirou vilkaisi pikaisesti nuorta poikaa, joka tuhisi kippurassa omittuaan vuoteekseen puolikkaan penkkirivin auton puolivälissä.
“No on sekin muutos parempaan päin.”
Raiden virnisti. Hän tiesi, kuinka paljon Jirou rakasti rauhaa ja harmoniaa. Ne olivat harvinaista herkkua heidän sekopäisessä koulussaan.
“Hotelli näkyy! Hotelli näkyy!” toitotti Rui, Raidenin paras ystävä ja Jiroun tuhahtelun ja hiljaisen vihanpidon kohde. Hän oli rynnännyt ikkunaan toiselle puolelle bussia, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Vain Raiden ja Jirou jäivät istumaan käytävän autioituneelle puolelle, sillä Jirou kieltäytyi liikauttamasta lihastakaan Ruin elämöinnin takia, eikä Raiden tuntenut oloaan tarpeeksi urheilulliseksi kiivetäkseen hänen ylitseen yhden hassun hotellin takia.
“Takkia päälle. Kohta ollaan perillä”, hän kehotti ja sai Jiroulta nyökkäyksen vastaukseksi. Vaaleampi poika nousi ylös kurkotellakseen heidän takkinsa alas hattuhyllyltä. Raiden päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun korkealle kurkottaminen nosti Jiroun paidanhelmaa sen verran, että sen alta paljastui kaistale pehmeää ihoa, ja sipaisi sormillaan poikaystävänsä vatsaa. Jirou värähti ja loi Raideniin kysyvän katseen, mutta sai vastaukseksi vain viattoman hymyn ja kulmien kohotuksen. Sellainen Raiden oli aina, arvoituksellinen ja käsittämätön leveä hymy huulillaan.
“Ole hyvä”, hän sanoi ojentaen Raidenille tämän takin, ja pukeutui sitten omaansa. Hiljalleen muut oppilaat seurasivat heidän esimerkkiään, keräsivät kasaan ympäri autoa levitellyt tavaransa ja istuivat aloilleen kun luokkaretken valvoja uhkasi, ettei yksikään oppilas astuisi jalallaan Tokion maaperälle, ennen kuin joukossa vallitsisi taas kuri ja järjestys.

“Onpa pieni”, Jirou tuomitsi, kun he viimein saapuivat matkatavaroineen hotellihuoneeseen, joka oli tummanvihreä ja niin ahdas, ettei sinne olisi mahtunut toista parisänkyä siellä valmiiksi olevan lisäksi.
“Niin olet sinäkin, muru. Tulee aika tiivis tunnelma”, Raiden kommentoi tehden äänensävyllään ja elekielellään selväksi, ettei lisäläheisyydestä ollut lainkaan harmia.
“Olen sinua pidempi”, Jirou huomautti jättäen tarkoituksella kommentoimatta Raidenin sutkautusta tiiviistä tunnelmasta. Hän tiesi kyllä, mitä hänen parinsa tunnelmalla tarkoitti.
“Et ole”, Raiden väitti vastaan ja loi Jirouun leikkisän silmäyksen purren alahuultaan hymyillessään.
“Mitä? Olenhan. Sentillä.”
“Mitataanko?”
“Millä?”
“Viivoittimella.”
“Miten-? Äh.”
“Housut kinttuun, rakas!”
“Tiedät, etten tarkoittanut sitä niin.”
“Tarkoititpa. Olet vain ujo.”
“Anna olla. Unohda. Hei!”
Jiroun suuret silmät laajenivat entisestään, kun Raiden painoi hänet vasten kapean eteiskäytävän seinää ja ryhtyi hypistelemään hänen vyönsä solkea toisella kädellään. Hento puna kohosi hänen poskilleen, ja Raiden oli hyvillään siitä. Jirou ei koskaan oppinut pitämään suutaan tukossa, eikä ikinä lakannut tyydyttämästä Raidenia äärimmäisillä reaktioillaan.
“Oikeasti. Olen väsynyt”, hän mutisi saaden Raidenin itsevarman virnistyksen levenemään entisestään.
“Sitten meidän pitänee siirtyä sänkyyn.”
“Matka oli pitkä. Haluan levätä.”
“Totta kai! Mitä sinä oikein kuvittelit, että siellä sängyssä muka tehdään?”
Puna Jiroun kasvoilla syveni muutamalla asteella, ja hän kurtisti kulmiaan harmistuneena, kun Raiden hihitti hänen reaktiolleen.
“Sinulla on kiimainen mieli, rakas”, Raiden virnuili, eikä Jirou viitsinyt vastata kommenttiin mitään.
He raahasivat molempien poikien matkalaukut huoneen perälle sen ainoaan nurkkaukseen, jossa niille oli tilaa. Raidenilla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä purkaa tavaroitaan, mutta järjestelmällinen Jirou avasi laukkunsa sen kahleista ja kaivoi esiin kaikkein välttämättömimmät ja tarpeellisimmat esineet, kuten hammasharjan ja shampoon. Sillä aikaa Raiden oli ehtinyt valloittaa vihreän päiväpeitteen peittämän sängyn, ja selasi television kanavia raajat joka suuntaan sojottaen.
“Menen kylpyyn”, Jirou ilmoitti ja havainnollisti tietoa heilauttamalla vaaleanpunaista shampoopulloa pitelevää kättään kylpyhuoneeseen päin. Raiden, joka oli yllättävän uupumuksen vallassa, vastasi hänelle nostamalla peukalonsa pystyyn kääntämättä katsettaan televisiossa pyörivästä pesuainemainoksesta. Ilmeisesti myös hänellä oli rajansa. Jostain syystä ajatus sai Jiroun hymyilemään. Ehkä Raiden nukahtaisi sillä aikaa, kun hän olisi kylvyssä.
Kylpy oli ehdottomasti erinomainen idea. Kuten kaikki heidän hotellihuoneessaan, myös amme oli pieni, mutta ainakin se oli puhdas ja siihen valuva höyryävän kuuma vesi oli tarpeeksi lämmintä rentouttamaa kovia kokeneet lihakset. Valkoinen kylpyamme täyttyi hiljalleen samalla, kun Jirou kuoriutui ulos vaatteistaan ja viikkasi likapyykkinsä vessanpöntön kannen päälle, vaikka ne päätyisivätkin lopulta mytyksi likapyykkikassin pohjalle. Huolellisuudestaan huolimatta hän oli huomattavasti pikkuhiljaa täyttyvää ammetta nopeampi ja tuhlasi muutaman ylimääräisen hetken oman peilikuvansa tuijottamiseen.
Peilin takaa häneen katsoi 16-vuotias, sirorakenteinen poika, jonka niiden luonnollisesta väristä vaalennetut tumman kullanruskeat hiukset valuivat otsalle ja suurten silmien eteen, piilottaen suorat kulmat, jotka kertoivat vakavasta luonteesta. Ruumiinrakenteeltaan hän oli muiden ikäistensä kaltainen, toisin kuin kaksi vuotta vanhempi Raiden, vaikkakin poikkeuksellisen kapeaharteinen ja siro. Vaikka hänen rintakehänsä oli litteä eikä jalkojen välissä roikkuva todistusaineisto jättänyt epäilyksen varaa sukupuolen suhteen, Jirou oli poika, joka oli monia tyttöjä sievempi, ja vihasi sitä puolta itsestään. Joskus hän pohti, oliko täysin hänen poikkeuksellisen ulkomuotonsa ansiota, että Raiden oli sattunut iskemään silmänsä häneen. Olisiko Raiden koskaan onnistunut hurmaamaan häntä luontaisella vetovoimallaan, jos hän olisi ollut ruma ja tavallinen? Hän ei ollut koskaan nähnyt kyseisen pojan katsovan ketään rumaa muutamaa sekuntia pidempään.
Jirou havahtui tutuista, synkistä mietteistään, kun ammeessa olevan veden loisteputkilampun valossa kiiltävä pinta vaati hänen huomiotaan lähestymällä uhkaavasti ammeen reunaa. Nopeasti Jirou väänsi
suihkun hanat kiinni estääkseen ammetta tulvimasta yli, ja loi viimeisen vilkaisun peilikuvaansa, joka teki samoin päinvastaisessa suunnassa ennen kuin upotti varpaansa kuumaan veteen.
Aluksi vesi poltteli, mutta siihen tottui nopeasti. Jirou kiipesi ammeeseen ja hukutti itsensä syvälle veteen viitsimättä odottaa kehon sopeutumista tilanteeseen. Hän oli astunut kylpyyn aikaisemminkin, ja joka kerta hänen kehonsa oli toipunut polttavasta vedestä muutamissa minuuteissa, eikä hänellä ollut mitään syytä olettaa, etteikö niin tapahtuisi taas. Tämä tieto ei tosin riittänyt pyyhkimään pois pientä irvistystä hänen kasvoiltaan, kun viileään ilmaan tottunut alaston iho kohtasi kylpyveden ensikertaa.
Jirou liukui syvemmälle ammeeseen, kunnes vain hänen päänsä ja polvensa olivat pinnan yläpuolella. Hän taivutti niskaansa ja nojasi päätään taaksepäin, kunnes hänen takaraivonsa oli korvia myöten veden alla, ja sulki silmänsä. Korviin tulviva vesi vaimensi kaikki äänet hänen ympäriltään, ja silmänsä sulkien Jirou saattoi kuvitella olevansa toisessa maailmassa, lipumassa aina vain kauemmas ja kauemmas todellisuudesta.
Korvat täynnä vettä ja silmät ummessa rentoutuva poika ei huomannut, että hän sai seuraa kylpyhuoneeseen.
Omahyväisesti virnistelevä Raiden silmäili ammeen pohjalla makaavaa poikaystäväänsä ilkikurinen virne huulillaan. Jirou ei ollut huomannut hänen tuloaan, ja näytti nauttivan ylhäisestä yksinäisyydestään vedenalaisessa haavemaailmassaan. Raiden ei pitänyt mitään kiirettä silmäillessään vedenalaista näkymää hoikan Jiroun rentoutuneesta vartalosta polkien samalla housunsa lattialle. Paidan hän oli jo hylännyt sängyn viereen lattialle.
Raidenin iho oli tummempi kuin Jiroun, ja hän oli rakenteeltaan huomattavasti jäntevämpi, vaikkakin yhtä hoikka. Hän ei arkaillut esitellä vatsalihaksiaan tai kurinalaista kehoaan toisin kuin ujompi poika, ja hän tiesi varsin hyvin, ettei maailma ollut harmissaan tästä ilmiöstä. Paidaton Raiden keräsi katseita jopa itsepäisesti sulkeutuneelta poikaystävältään, ja se oli jo saavutus itsessään.
Riisuttuaan myös alusvaatteensa Raiden upotti varpaansa kylpyveteen hitaasti ja varoen, jottei Jirou huomaisi tunkeilijaa ennen kuin olisi liian myöhäistä. Hän laski molemmat jalkansa veden alle ja ammeen pohjalle ennen yllätyshyökkäystään.
Loiskeiden ja roiskeiden saattelemana Raiden istahti ammeen pohjalle nopeasti ja arkailematta saaden veden tulvimaan sen reunojen yli ja Jiroun hätkähtämään niin rajusti, että poika onnistui vetäisemään aimo annoksen vettä nenäänsä. Raidenilla oli hyvää aikaa asettua hajareisin Jiroun lantion päälle, kun toinen poika pärski ja tuhahteli tyhjentääkseen poskiontelonsa ylimääräisistä nesteistä.
“Luoja, Raiden!” Jirou pärskähti toivuttuaan säikäytyksestä, joka oli ollut vähällä koitua hänen kohtalokseen. “Mitä ihmettä sinä teet?”
Raiden virnisteli odotellessaan tilanteen uppoamista Jiroun mieleen kokonaisuudessaan.
“Halusin kylpyyn. Tekee tosi hyvää matkan jälkeen”, hän vastasi. Hänen virneensä levisi entisestään, kun hän huomasi Jiroun silmien laajenevan pojan hahmottaessa viimein koko tilanteen. Oli viihdyttävää seurata sivusta, kuinka Jiroun katse vaelteli hänen vartalollaan puoliksi säikyn ja puoliksi kiinnostuneen näköisenä. Kuinka ujo poika ei osannut päättää, tuijottaisiko avoimesti näkymää, josta piti niin paljon, vai kääntäisikö katseensa ja käskisi hänen painua tiehensä. Raiden suorastaan tunsi, kuinka Jirou ahmi hänen kehoaan katseellaan, painoi mieleensä jokaisen kaaren ja yksityiskohdan, ennen kuin yritti taas keskittää huomionsa muualle. Oli ilo katsella nuoremman pojan hennosti punastuneita kasvoja, raotettuja, vaaleita huulia ja levotonta katsetta.
“Olisit voinut varoittaa”, Jirou sanoi lopulta. Raiden tulkitsi syytöksen myöntäväksi vastaukseksi ja päätti, ettei edes maanjäristys saisi häntä liikahtamaan sijoiltaan Jiroun päällä.
“Minä varoitin”, hän torjui torut. “Olit niin omassa maailmassasi, ettet huomannut. Mitä ajattelit, rakas? Minua? Minua ja seksiä?”
Jirou tuhahti.
“Ajattelin, että on ihanaa saada kylpeä omassa rauhassa.”
“Höpöhöpö, sinulla oli jo ikävä minua.”
Raidenin itsevarmuus ei pettänyt koskaan, ja se jaksoi ällistyttää Jirouta yhtä uudelleen.
“Jää sitten. Mutta olen oikeasti väsynyt.”
“Ilman muuta. Siitä ei ole epäilystäkään.”
Jirou ei ollut aivan varma, oliko Raiden ymmärtänyt hänet oikein, ja hän päätti niellä ylpeytensä ja varmistaa asian.
“Se tarkoittaa sitä, että ei seksiä.”
Kuten aina seksin tullessa puheeksi, ja etenkin kuullessaan sanan neitseellisen Jiroun suusta, Raiden virnisti ilkikurisesti.
“Ei kukaan ole puhunut seksistä mitään. Mitä ihmettä sinä höpiset?”
Jirou ei viitsinyt vastata mitään, nipisti vain huulensa yhteen mielenosoituksellisesti ja risti käsivartensa rinnalleen.
“Mitä sinä edes tarkoitat seksillä, kulta?”
Jiroun silmät kapenivat ja huulet mutristuivat herttaisesti, kun hän yritti päätellä, mitä Raiden ajoi takaa. Heidän kanssakäymisensä tuntui aina olevan jonkinlaista valtataistelua, jossa Jirou taisteli ylpeytensä ja Raiden libidonsa puolesta. Oli selvää, mihin Raiden tähtäsi, mutta keinot vaihtelivat tilanteesta riippuen hämmästyttävän paljon kielien rajattomasta luovuudesta.
“Tarkoitan yhdyntää.”
“Emme me voi yhtyä. Me olemme molemmat poikia, vaikka sitä onkin vaikea uskoa sinusta.”
“Penetraatiota.”
“Ja mitä se on?”
“Tiedät kyllä.”
Raiden kallisti päätään ja hymyili hämäävän viattomasti. Hän nojasi eteenpäin ottaen tukea ammeen reunasta Jiroun pään takana, ja painautui lähemmäs toisen kehoa. Hän painoi päänsä Jiroun korvan viereen, ja madalsi ääntään sellaiselle tasolle, josta tiesi Jiroun pitävän.
“Sano se ääneen, Jirou.”
Poika hänen allaan liikahti levottomasti.
“Sano mitä?”
“Että mitä penetraatio on. Mitä minä silloin teen sinulle?”
Raiden tiesi katsomattakin, että Jirou lehahti tulipunaiseksi kuullessaan kiusoittelevat sanat mutistuna suoraan korvaansa. Oli vaikeaa hillitä halua puhaltaa kuumaa ilmaa toisen iholle, ja ajaa tätä hulluksi hiljaisella kiusoittelulla.
“Eikö?” hän kysyi tietoisena siitä, että Jirou oli yksinkertaisesti menettänyt puhekykynsä, eikä olisi suostunut puhumaan rivoja edes kännipäissään. “Oletko unohtanut? Ehkä meidän pitää virkistää sinun muistiasi?”
Jirou liikahti taas levottomasti. Kuten Raiden tiesi katsomattakin, hänen poskilleen oli kohonnut heleä puna, kun hänen sydämensä oli ryhtynyt pumppaamaan lisää verta kiihtyvään verenkiertoon innoissaan Raidenin läheisyydestä. Nuori keho ei osoittanut enää minkäänlaisia uupumisen merkkejä, vaan näytti kaipaavan aivan uudenlaista rentoutusta mielen räpiköidessä vielä ajatusta vastaan. Raidenin eleistä oli helppo päätellä, ettei Jiroun ponneton vastarinta liikuttanut häntä tippaakaan.
“Oliko se tätä?” Raiden uteli pyyhkäistessään Jiroun alahuulta peukalonsa kärjellä ja painaessaan sille sitten pienen suudelman. Nuorempi poika henkäisi äänettömästi, ja raotti huuliaan hieman toivottaen tervetulleeksi hellät suudelmat, joita Raiden ei lopulta painanutkaan hänen huulilleen.
“Ei?” Raiden kiusoitteli. “Entä tätä?”
Hän laski toisen kätensä veden alle Jiroun vatsan iholle, ja kosketteli hänen torsoaan kevyesti sormenpäilleen liikutellen kättä hitaasti ylöspäin. Jirou kurtisti kulmiaan ja yritti epätoivoisesti keksiä, millä verukkeella saisi Raidenin lopettamaan, ennen kuin hän itsekin innostuisi ajatuksesta. Uusi erävoitto vain kasvattaisi tummatukkaisen pojan egoa entisestään.
“Eikö tätäkään? Hmm…”
“Raiden…”
Raiden laski huulensa Jiroun kaulan suolaiselle iholle, ja näykkäisi lihaa kevyesti. Se sai Jiroun liikahtamaan levottomasti, sillä kertaa hieman avoimemmin kuin aikaisemmin. Nuoremman pojan vaaleiden huulien välistä kuuluva henkäisy oli edellistä syvempi. Raiden hymyili Jiroun ihoa vasten, ja Jirou huomasi sen. Mikä omahyväinen paskiainen Raiden osasikaan olla.
Veden pinta heilahti, kun Raiden vaihtoi asentoa ja kohottautui ylös, istumaan parempaan asentoon pitäen Jiroun varmasti aloillaan istumalla edelleen tämän lantion päällä. Toisen pojan kehon reaktiosta päätellen se olisi tosin pian mahdotonta, ja hän saisi etsiä itselleen uuden istuimen, tai vaihtoehtoisesti vetäistä istuimensa omaan syliinsä. Hänen katseensa vaelsi tietäväisesti Jiroun keholla pysähtyen vasta, kun hänen oma kehonsa tuli vastaan.
“Tämä voisi olla jo vähän lähempänä”, hän mutisi vilkaisten viekkaasti hymyillen Jiroun kasvoja. Alakynteen jäänyt vaikutti kovin punakalta, ja hän loi Raideniin katseen, joka oli samaan aikaan syyttävä ja tahattoman seksikäs. Se sai tummatukkaisen painamaan pikaisen suukon vaaleamman huulille, jotka olivat edelleen mielenosoituksellisesti mutrussa.
Raiden hivuttautui hitaasti taaksepäin rikkomatta hänen ja Jiroun välillä vallitsevaa tiivistä katsekontaktia. Hän lipaisi huuliaan ja virnisti taas, ennen kuin laski katseensa ja kätensä Jiroun sisäreisille. Hän ryhtyi hieromaan lihaa sormiensa alla lempein ottein, mutta hivutti käsiään hitaasti ylöspäin lisäten painetta lähestyessään kriittisiä alueita. Jirou vaikutti täysin lamaantuneelta, kuten aina ennen varsinaista vauhtiin pääsemistä, ja Raiden tulkitsi sen hiljaiseksi myöntymiseksi.
“Sinä pidät tästä”, Raiden myhäili omahyväisesti nojautuen hieman eteenpäin irrottamatta kuitenkaan otettaan Jiroun lantiolta. “Sinä pidät tästä, ja sen huomaa.”
Jirou kurtisti kulmiaan Raidenin omahyväiselle virneelle, mutta ei voinut väittää vastaankaan. Hänen kehonsa puhui puolestaan, ja kieltäytyminen olisi vain lisännyt vettä Raidenin myllyyn. Reisiä hyväilevät kädet tuntuivat paremmilta kuin Jirou antoi ymmärtää, eikä hän voinut mitään toiveelle, joka koski Raidenin lämpimiä käsiä muutamia senttejä ylempänä.
Maailma oli kuitenkin julma paikka, joka teki kaikkensa nöyryyttääkseen Jirouta hänen ihailemansa ihmisen edessä, eikä Raiden julmureista pahimpana aikonut päästää häntä helpolla. Hän irrotti otteensa Jiroun reisiltä hieraistuaan niitä muutamaan otteeseen hieman painokkaammin, ja kumartui taas Jiroun ylle. Hän laski kasvonsa niin lähelle toisen kasvoja, että Jirou saattoi tuntea hänen kuuman hengityksen omilla, herkistyneillä huulillaan.
“Sano se, Jirou.”
“Sano mitä?”
“Että sinä nautit tästä.”
“En sano. Itse tungit mukaan kylpyyn.”
Raiden hymähti ja näykkäisi Jiroun solisluuta hampaita säästelemättä nuolaisten arkaa puremaa heti perään peittääkseen pienen, pistävän kivun nautinnolla. Se toimi aina yhtä hyvin.
“Jirou…” Toinen samanlainen, ja vaimea kurkkuäännähdys Jiroun puolelta. “Sano että pidät tästä.”
Raiden suuteli vaaleamman leukaperää ja näykkäisi tämän korvalehteä hengähtäen tahallaan suoraan toisen korvaan mahdollisimman kiusaavasti. Jirou sulki silmänsä toivoen siten välttyvänsä mielihyväryöpyltä, mutta eleellä oli häneen päinvastainen vaikutus.
“Jos et sano, niin tulkitsen sen niin, ettet pidä. Sitten ei voida muuta kuin pakottaa sinut pitämään.”
Kieltäytyminen ei ollut koskaan ollut vaihtoehto.
Toimien itsevarmaan tapaansa Raiden tarttui Jiroun leukaan ja käänsi tämän kasvot omiaan kohti painaakseen hänen huulilleen syvän, intohimoisen suudelman, jota alistuva osapuoli oli salaa kaivannut. Raiden ei kieltä tai kuumia henkäyksiä säästellyt, ja kokemattomampi joutui taistelemaan pysyäkseen mukana hänen vauhdistaan. Hiljalleen Jiroun passiivisuus osoitti kuitenkin katoamisen merkkejä, ja vaikka hänestä ei ollutkaan päihittämään Raidenin ketterää kieltä omallaan, hän ei taistellut vastaan. Raidenin häikäilemätön hyökkäävyys ja suorasukainen röyhkeys, itsevarma tapa ottaa haluamansa oli jotakin, josta edes Jirou ei voinut kieltäytyä. Kiihkeät suudelmat polttelivat hänen sisuskalujaan, riuhtaisivat Jiroun kehon terveen järjen ulottumattomiin, ja saivat sen vastaamaan Raidenin huomionosoituksiin innokkaasti. Jirou oli järkevä aina ilonpilaajaksi asti, mutta jokin Raidenin varmoissa otteissa ja vaativassa asenteessa sai hänet hylkäämään vanhat tottumuksensa ja kadottamaan itsensä.
Ei aikaakaan, kun heidän kumpaisenkin hengitys oli kiihtynyt siinä määrin, että Raidenin oli vetäydyttävä haukkaamaan happea.
“Hyvä poika”, hän henkäisi virnistäen ja tarttui Jirouta olkapäistä, ennen kuin tämä ehti täysin toipua huumaavasta suudelmasta. Hän painoi hänet lujemmin vasten ammeen reunaa ja upotti hampaansa hänen pehmeään ihoonsa. Jirou voihkaisi, ja sai vinon hymyn kohoamaan Raidenin huulille, jotka keskittyivät kuitenkin pian täysin näykkimään, imemään ja suutelemaan ihoa allaan.
Suudelmat eivät malttaneet pysytellä vain kaulalla, vaan laskeutuivat nopeasti alemmas, rintakehälle ja sen alapuolelle, kunnes veden raja tuli vastaan. Jirou oli mennyttä kalua, ja se oli selvää viimeistään siinä vaiheessa, kun Raiden kohotti katseensa vilkaistakseen toisen kasvoja kysyvästi. Vaaleamman posket heloittivat punaisina, huulet olivat herkullisesti raollaan ja silmät puoliummessa heijastaen edelleen epävarmuutta, mutta kasvavissa määrin myös himoa. Jirou tiesi, että Raiden kiusoitteli häntä tarkoituksella, mutta näky hänen edessään oli liian houkutteleva. Raiden kumartunut hänen puoleensa, täyteläiset huulet hänen ihoaan vasten, kiusoitteleva pilke tummissa, kauniissa silmissä. Se oli epäreilua.
“Et voi väittää, ettetkö haluaisi minua”, Raiden mutisi hiljaa hänen rintakehäänsä vasten ja loi häneen taas yhden, pirullisen katseen.
“Hm?”
“Tunnen sen.”
Jiroulla kesti hetki tajuta, mistä Raiden puhui. Ymmärtäessään yskän viimein hän punastui niin, että hänen kasvojaan kuumotti ja kihelmöi kuin ne olisivat olleet tulessa.
“E-ei sille voi mitään”, hän kakisteli häpeissään.
“En minä sinua syytä”, Raiden naurahti vaimeasti. “Päinvastoin.”
Hän liu’utti kätensä Jiroun kehoa pitkin niin alas, että hän yletti koskettamaan erektiota, joka tuntui suorastaan kerjäävän huomiota omistajansa häpeästä huolimatta. Jirou värähti, ja päästi ulos terävän hengähdyksen. Raiden katsoi hänen kasvojaan innostunut pilke silmissään.
“Olen mielissäni”, hän ilmoitti ja kumartui hitaasti, tuskallisen hitaasti Jiroun ylle painaakseen suudelman pojan huulille irrottamatta hellää otettaan Jiroun mielentilasta kertovasta todistusaineistosta.
Jostain kuului jyskytystä, mutta Jirou arveli äänen johtuvan hänen sydämensä kiihtyneestä sykkeestä. Raidenin huulet ehtivät tuskin hipaista hänen huuliaan, kun huoneen ovelta kuului huudahdus.
“Tulen sisään!”
Tulija oli saanut oven ulkopuolelta auki, ja tepasteli nyt röyhkeästi sisään heidän huoneeseensa. Jirou jähmettyi, ja myös Raiden näytti valppaalta, tai vähintäänkin uteliaalta.
Jirou toivoi, että he olisivat vain voineet istua hiljaa aloillaan ja toivoa vieraan tunkeilijan menevän pois, mutta Raiden oli toista mieltä.
“Hohoi!” tummempi huikkasi. “Kylppärissä!”
Jirou kiroili hiljaa.
He eivät olleet odottaneet vieraita, joten kylpyhuoneen ovi oli auki ja tunkeilija saattoi astella suoraan huoneeseen, jonka ilma oli höyrystä samea ja jonka kaakeloidut seinät tihkuivat niille tiivistynyttä vettä. Ovi aukesi, ja Jirou tunnisti Damienin vaalean tukkapehkon kaiken sen sumunkin läpi.
“Ai te olette molemmat täällä!” Damien tervehti iloisesti ikään kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään kummallista. “Jommankumman avainkortti löytyi käytävän lattialta. Vähän sama kuin kylpisitte ovet auki! Täällä on seinät muutenkin kuin paperia.”
Raiden naurahti samaan rentoon sävyyn, kuin Damien höpötti.
“Jätä se kortti yöpöydälle.”
“Selvä, herra!”
Damien teki kuten käskettiin, ja palautti kortin sen oikean omistajan sängyn viereen pienelle pöydälle. Jirou toivoi, että rasittava blondi olisi vain huikannut hyvästit ja lähtenyt tiehensä, mutta Damienistahan ei niin helpolla päästy.
“Millainen kylppäri teillä on?” hän uteli työntäen päänsä sisään kylpyhuoneeseen jo toistamiseen, ja katseli ympärilleen. Huomatessaan, miten kiusallisessa asennossa Jirou ja Raiden olivat, hän virnisti niin että jokainen hammas varmasti näkyi.
“Ai täällä on kylpyamme”, hän totesi kommentoimatta sen sisältöä millään tavalla. “Siistiä. En päässyt vielä katsomaan kunnolla, koska Cass valloitti sen heti kun päästiin huoneeseen. Se ei kestä hikisiä vaatteita tai rasvaista tukkaa matkan jäljiltä. Pitäisi päästä paskalle, mutta teidänkin kylppäri on vähän niin kuin varattu…”
Puhuessaan Damien silmäili vuoroin Raidenia ja vuoroin Jirouta. He olivat nähneet toisensa alasti lukuisia kertoja sisäoppilaitoksensa suihkutiloissa ja pukuhuoneissa, eikä Damien vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kummastakaan heistä. Jiroun jähmeä ilme näytti kuitenkin huvittavan häntä kohtalaisissa määrin, ja sai hänet hihittelemään itsekseen.
“Älä meistä välitä!” Raiden kehotti ikään kuin kyse olisi ollut samassa keittiössä syömisestä. “Meillä on ihan omat puuhat Jiroun kanssa, emme me sinua katsele!”
Jirou älähti ääneen epäuskoiseksi vastalauseeksi vaikka tiesi, että eri mieltä oleminen vain yllyttäisi kahta idioottia jatkamaan farssiaan.
Damien näytti hetken ajan yllättyneeltä, mikä oli hyvin poikkeuksellista häneltä, mutta pian hän kohautti olkapäitään ja virnisti tavalla, jonka hän näytti kopioineen Raidenilta.
“Miten vaan. Pahoittelen hajuhaittaa!”
Jiroun kauhuksi ja Raidenin huviksi Damien kiskaisi housunsa alas ja istahti heidän pöntölleen kuin olisi liittynyt heidän seurakseen päivällispöytään. Myös keskustelu oli päivällistasoa, eikä Jirou voinut mitään muuta kuin yrittää olla tukehtumatta rintaa puristavaan myötähäpeään ja kiskoa suihkuverhoa kylpyammeen eteen sen verran kuin Raidenin alta kykeni.
“Mitä tykkäätte Tokiosta?” Damien uteli ja leikitteli vessapaperirullalla aikansa kuluksi. Ilmeisesti hänen hätänsä ei ollutkaan niin suuri, kuin hän oli antanut ymmärtää.
“Tokio on hieno kotikaupunki”, Raiden virkkoi ansaiten Damienilta kysyvän katseen.
“Ai sinäkin olet Japanista. Luulin, että olet hybridi. Minä asuin ennen Shimotsumassa.”
“Missä se on?”
“Helvetin kuusessa, mutta yllättävän lähellä Tokiota.”
Jirou ei ottanut osaa keskusteluun, vaikka myös hänellä oli historiansa Japanin maaperällä. Hän ei puhunut niistä ajoista mielellään, eikä varsinkaan kylpyhuoneessa pöntöllä istuvan Damienin seurassa ollessaan itse kylvyssä Raidenin kanssa. Siitä huolimatta hän oli hieman utelias kuulemaan mitä Raidenilla oli sanottavaa, sillä tummatukkainen poika ei puhunut perheestään kovin usein. Damienista ei niin väliä.
Vessapaperinrullausäänistä päätellen Damien sai viimein toimitettua asiansa ja Jirou toivoi, että koettelemus olisi siltä erää ohi. Vedettyään pöntön ja jopa pestyään kätensä pikaisesti Damien riuhtaisi suihkuverhon auki, ja heilautti kättään suurieleisesti hyvästiksi.
“Olisi kiva tulla kylpyyn mukaan, mutta pitää varmaan jättää toiseen kertaan!” hän huikkasi. Raiden nauroi.
“Kerro toki ensi kerralla etukäteen, niin otetaan myös leluja mukaan!”
Damien repesi äänekkääseen nauruun. Raiden vaikutti tyytyväiseltä yleisönsä reaktioon.
“Kumiankkoja, ja sellaista”, hän selvensi kiinnittämättä mitään huomiota Jiroun ärtyneeseen tuhahdukseen.
“Joo joo, totta kai!” Damien myötäili leveä virne huulillaan. “Flaksia tykö”, hän toivotti ja poistui kylpyhuoneesta ja pian myös hotellihuoneesta itsekseen hihitellen.
Sillä sekunnilla, kun huoneen ovi paukahti kiinni, Jirou huokaisi dramaattisesti ja selvästi ärtyneenä. Raiden ei välittänyt poikaystävänsä turhautuneisuudesta, vaan kääntyi takaisin tämän puoleen kuin he molemmat olisivat nauttineet Damienin vierailusta täysin rinnoin.
“Miwa on hyvä jätkä, vaikka tulikin käymään vähän huonoon aikaan. Mihin me jäätiinkään?”
Jiroun oli vaikea uskoa, että Raidenilla todella oli otsaa käyttäytyä niin tahdittomasti. Oli täysin Raidenin tapaista kokeilla kepillä jäätä ja mahdollisuuksia vielä moisen yllätysvierailunkin jälkeen. Yritys oli turha ja Raiden tiesi sen, vaikka väänsikin kasvoilleen pettyneen ilmeen Jiroun puistellessa päätään torjuvasti.
“Olen valmis”, vaaleampi ilmoitti yksinkertaisesti, nousi seisomaan ja astui pois ammeesta napaten mukaansa hotellin pyyhkeen ja kylpytakin. Raiden ei yrittänyt estellä häntä, sillä se olisi ollut turhaa. Oli selvää, että Jirou oli vihainen.
Raiden ei turhia kiirehtinyt, vaan peseytyi rauhassa ja antoi Jiroun toipua suuttumuksestaan omissa oloissaan. Tuntiessaan olonsa puhtaaksi ja virkistyneeksi hänkin nousi, ja Jiroun esimerkkiä noudattaen kietoi pyyhkeen lantionsa ympärille ja nappasi jäljelle jääneen kylpytakin kainaloonsa.
Oli Jiroun vuoro heittäytyä sängylle katsomaan televisiota, ja Raidenin vielä peseytyessä hän oli jo ehtinyt kietoa kylpytakin ympärilleen sekä kuivata vartalonsa. Hiukset olivat edelleen märät ja näyttivät siksi normaalia tummemmilta, mutta ne olivat suunnilleen auki kammatut ja poissa silmiltä. Raidenin saapuessa huoneeseen hävyttömästi ilkosillaan ja tukkaansa kuivaten Jirou soi hänelle nopean katseen, mutta siirsi sen nopeasti takaisin televisioon. Ainakaan hän ei murjottanut ja pitänyt mykkäkoulua, vaikka katseen pikainen pois kääntäminen saattoi yhtä hyvin johtua kainoudesta kuin pahantuulisuudestakin.
Kuivattuaan itsensä huolimattomasti, kietaistuaan kylpytakin löysästi ympärilleen ja raotettuaan pienen huoneen ikkunaa saadakseen kostean ilman ulos Raiden istahti sängyn päätyyn ja vilkaisi olkansa yli televisiota tuijottavaa Jirouta. Pojan jalat olivat paljaat, mutta kylpytakki huolellisesti sidottu. Käsivarret lepäsivät rentoina vatsan päällä, ja ruskeiden silmien katse oli tiiviisti televisioon suunnattu. Hän näytti suloiselta sillä tavalla vakavana ja reissussa rähjääntyneenä.
“Kulta”, Raiden kutsui viekas hymy huulilleen kohoten. “Oletko vihainen siitä, että Damien palautti avainkortin, jonka toinen meistä kadotti?”
Jirou huokaisi ja Raiden käytti tilaisuuden hyväkseen kontatakseen sängyn toiseen päätyyn Jiroun viereen.
Raidenin sanat saivat koko tilanteen kuulostamaan naurettavalta, ja Jirou ryhtyi välittömästi potemaan huonoa omatuntoa lapsellisesta vihoittelustaan. Ei ollut Raidenin syytä, että Damien tahdittomana ihmisenä ei nähnyt mitään ongelmaa tunkeutua toisten ihmisten kylpyhuoneisiin. Vaikka Raiden olikin lähtenyt mukaan leikkiin innokkaasti, kuten aina, ei häntä voitu siitä syyttää. Toki hän oli jättänyt käskemättä Damienin painua tiehensä, mutta niin oli myös Jirou. Raiden pelasi korttinsa liian hyvin, tai sitten Jirou oli liian kiltti. Luultavasti molempia.
“En minä ole vihainen”, Jirou lopulta huokaisi. “Mutta en minä riemuissanikaan ole. Se oli noloa.”
“Näh”, Raiden vastasi ja heilautti laiskasti toista kättään. “Se oli nolompaa Damienille kuin meille.”
“En usko. Me puhutaan nyt ihmisestä, joka on tullut humalassa kouluun ja nainut kaikkia ystäviään ainakin kerran.” Jiroun huonosti piilotettu halveksunta Damienin huoletonta elämäntapaa kohtaan kuulsi vahvasti läpi hänen puheestaan. “Hän olisi tullut myöhemmin, jos olisi nolostunut.”
“Ei se ole niin tarkkaa”, Raiden intti. “Ajattelet liikaa, Jirou.”
Jirou käänsi katseensa Raideniin yllättyneenä, mutta toinen oli vain yhtä vaikealukuista hymyä kuten aina, ja vastasi hänen kysyvään katseeseensa samalla mitalla. Raiden kutsui häntä hänen omalla nimellään vain harvoin, sillä ei kaikilta lempinimiltään ehtinyt. Monet olisivat olleet iloisia tullessaan kutsutuksi rakkaaksi tai prinsessaksi, mutta Jirou piti enemmän omasta nimestään. Se ei ehkä ollut kovin kaunis nimi, mutta se viittasi vain häneen. Raidenilla oli useita kultia, rakkaita ja muruja, mutta todennäköisesti vain yksi Jirou.
“Kutsuit minua Jirouksi.”
“Mitä outoa siinä on? Se on sinun nimesi, muru.”
Raidenista oli mahdotonta ottaa selvää.
“Hmm… “ Jirou ei jatkanut aiheesta enempää. “Olisit silti voinut käskeä hänet tiehensä, eikä pyytää liittymään seuraan.”
“Niin sinäkin”, Raiden vastasi kuten Jirou oli arvellutkin. Hän sai vastaukseksi vain uuden huokauksen.
“Olet varmasti minua lyhyempi jo”, Raiden väitti yllättäen ja sai Jiroulta uuden, hämmentyneen katseen.
“Miten niin?”
“Huokailet niin usein, että kutistut pikkuhiljaa.”
“Mitä?”
Raidenin riemuksi Jiroun huulille levisi hidas, harvinainen hymy ja silmiin syttyi hetkeksi eloisa tuike, joka niistä puuttui liian usein.
“No niin sitä sanotaan! Että joka kerta kun huokaat, kutistut vähän”, Raiden väitti.
“No ei varmasti sanota”, Jirou naurahti ja hymyili edelleen.
“Ihan oikeasti!”
“Miksi sinä sitten olet vielä lyhyempi kuin minä?”
“En minä ole!” Raiden virnisti ovelasti. “Kuljen vain kumarassa.”
Jirou puisteli päätään epäuskoisesti hymyillen.
“Entä Kazuo sitten?”
Kazuo oli Jiroun isoveli, joka oli lyhyt, mutta vielä sitäkin äkäisempi.
“Kazuo huokailee paljon”, Raiden väitti. “Et voi väittää, ettet ole huomannut.”
“No en kyllä ole…”
“Hän väin huokailee äänekkäästi. Näin!”
Raiden havainnollisti väittämäänsä vetämällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja huutamalla kovaan ääneen “HAA!”. Jirou hätkähti äkillistä kovaa ääntä, ja tuijotti Raidenia hetken yllättyneenä. Sitten hän oivalsi, mistä oli kyse. Kazuo oli äänekäs etenkin suutuspäissään, ja huusi paljon ja usein. Ehkä sitä saattoi pitää eräänlaisena kovaäänisenä huokailuna. Hymy, joka oli hetkeksi kadonnut hänen kasvoiltaan, palasi takaisin.
“Ehkä tuossa on vähän järkeä”, Jirou tunnusti.
“Totta kai siinä on järkeä! Minähän sen keksin.”
Jirou ei vastannut mitään. Hymyili vain. Esimerkkiä noudattaen Raidenkin piti suunsa kiinni ja keskittyi televisio-ohjelmaan hetkeksi. Japanilainen TV erosi englantilaisesta huomattavasti, mutta Tokiossa kasvanutta Raidenia se ei jaksanut kauaa kiinnostaa. Jirou sen sijaan näytti seuraavan liikkuvaa kuvaa hyvinkin keskittyneesti, vaikkei ruuanlaitosta kertova ohjelma itsessään kovin kiinnostava ollutkaan.
“Miten tuo luetaan?” Jirou kysyi yllättäen ja osoitti televisioruudulle ilmestyneessä reseptissä olevaa vierasta kanjia.
“Palsternakka.”
“Ah.”
“Sinäkin osaat lukea?” Raiden pikemminkin totesi kuin kysyi.
“Tietysti. Asuin täällä kahdeksanvuotiaaksi enkä mitenkään olisi voinut arvata, että muutan joskus Englantiin.”
“Totta… Olet kyllä englantilaistunut hyvin. Kuulostat ihan paikalliselta.”
“Ai? Kiitos.”
“Brittiaksentti on tosi homo. Se sopii sinulle.”
Jirou ei viitsinyt vastata huomautukseen enää mitään ja oli melko varma, ettei myöskään paikalliselta kuulostaminen ollut välttämättä kovin hyvä asia, kun tarkemmin ajatteli.
“Mikset koskaan puhu japania? Kyllä sinä varmaan osaat vielä”, Raiden ihmetteli. “Voitaisiin puhua keskenämme sitä, eikä kukaan muu ymmärtäisi. Tai ainakaan ihan kaikki. Kazuokin kiroilee välillä japaniksi.”
Hämmästyttävän moni Saint Walden’sin oppilaista oli joko japanilainen tai opiskellut japania vieraana kielenä.
“Meillä kotona puhutaan enimmäkseen englantia. Ja…”
“Ja?”
“Japanin puhumisesta tulee huonoja muistoja.”
Raiden ei vastannut mitään. Hän tiesi varsin hyvin, mistä muistoista Jirou puhui. Oli surullista, että menneisyyden aaveet vaikuttivat niinkin arkipäiväiseen asiaan, kuin puhuttuun kieleen.
Kuten aina aiheen tullessa puheeksi, Jirou vakavoitui taas, sulkeutui kuorensa sisään ja lakkasi hymyilemästä. Raiden ei halunnut hänen unohtuvan taas omiin muistoihinsa, ja päätti vaihtaa aiheitta. Epätoivoiset tilanteet vaativat epätoivoisia keinoja.
“Jirou”, Raiden kutsui poikaa tämän omalla nimellä jo toistamiseen. Puhuteltu kohotti kysyvän katseensa Raideniin, joka ei yllättäen tiennytkään, mitä oli aikonut sanoa. Hän kietoi kätensä Jiroun kapeiden hartioiden ympärille epäraidemaisen kömpelösti, ja tuijotti televisioruutua, joka kertoi Tokiossa olevan 20 astetta lämmintä ja puolipilvistä.
“Se paskiainen on kuollut”, hän sanoi lopulta.
“Tiedän”, Jirou vastasi. Muita sanoja ei tarvittu.
Jirou oli hyvin otettu Raidenilta saamastaan poikkeuksellisesta huomiosta. Toki Raidenilla, kuten kaikilla ihmisillä, oli vakava puolensa, mutta sen näkyminen ulospäin oli harvinainen ilmiö. Jirou oli iloinen, että Raiden otti edes jonkin asian sen ansaitsemalla vakavuudella. Hänen psyykeensä ei olisi kestänyt pilkantekoa asiasta, joka tuntui pilanneen koko hänen elämänsä.
Hitaasti hän nojasi vasemmalle, Raidenia vasten, ja painoi päänsä tämän olalle. Kumpaakaan heistä ei enää hymyilyttänyt, vaikka raskas aihe, johon he olivat tuhlanneet vain muutamia sanoja, olikin loppuun käsitelty. Molempien katseet olivat tiukasti kiinni televisiossa, kalaruuissa ja riisissä, ikään ohjelma olisi ollut kovinkin kiinnostava.
Raiden oli ensimmäinen, joka pitkästyi, ja päätti keksiä parempaa tekemistä. Jirou nojaili hänen olkaansa edelleen, hypistellen hajamielisesti hänen aamutakkinsa vyötä ja tuijottaen televisiosta vakavin silmin. Raidenin toinen suupieli vääntyi hitaasti hymyyn, kun hän painoi kasvonsa vasten Jiroun hiuksia, ja painoi kevyen suudelman tämän päälaelle. Jirou liikahti, vilkaisi häntä kysyvä tuike silmissään, mutta Raiden ei sanonut mitään. Sen sijaan hän tarttui nuoremman pojan leukaan, kohotti tämän kasvot omiaan kohti ja painoi hellän suudelman tämän huulille.
Jirou ei ollut tottunut moisiin rakastaviin hellyydenosoituksiin Raidenin taholta, sillä suurin osa heidän yhdessä viettämästään ajasta (ja sitä oli paljon) koostui kiusoittelusta ja murjottamisesta, hauskanpidosta ja samassa huoneessa istumisesta eri asioita tehden. Raiden ei ollut romanttisimmasta päästä, ellei yrittänyt saavuttaa käytöksellään jotain muuta, Jiroun tapauksessa enimmäkseen seksiä.
Jirou vastasi suudelmaan, vaikkakin hieman epäluuloisesti. Kun hän tunsi Raidenin käden aamutakkinsa vyöllä, hän vetäytyi kauemmas sentin tai pari, ja katkaisten suudelman.
“Raiden”, hän huokaisi väsyneesti. Raiden ei vastannut mitään, vetäisi hänet vain takaisin kainaloonsa ja painoi hänen huulilleen vielä nopean suukon, joka oli tuskin kevyttä kosketusta kummempi. Jirou oli hyvillään siitä, että Raiden antoi asian olla.
He keskittyivät taas televisiokuvaan, keskustelivat kanjeista silloin tällöin ja vain makasivat siinä. Jirou rentoutui hiljalleen, antoi ajatustensa harhailla vapaasti. Ne kiersivät tuttuja ratoja taiteen kautta koulunkäyntiin, ja sitten taas Raideniin. Raideniin, joka vain istui hänen vieressään ja hieroi hajamielisesti hänen oikeaa olkapäätään peukalollaan. Sellaiset hetket saivat Jiroun muistamaan, miksi hän oli mennyt ihastumaan omahyväiseen, päällekäyvään, ilkkuvaan ja kevytkenkäiseen poikaan, jolla oli maailmankaikkeuden kaunein ja ärsyttävin hymy.
Tuhannet kilometrit heidän takanaan olivat kieltämättä pitkät ja uuvuttaneet heidät molemmat, niin Jiroun kuin Raideninkin. Siinä missä Jirou selvisi väsymyksestään kunnon yöunilla, Raiden toipui muin keinoin, ja joskus oli tehtävä kompromisseja.
Itsekseen vienosti hymyillen Jirou nousi pois Raidenin kainalosta, ja kääntyi poikaa kohti. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain, ja sillä kertaa oli Raidenin vuoro näyttää yllättyneeltä. Nuorempi ryömi hänen eteensä, ja painoi hänen huulilleen kevyen, hitaan suudelman, josta hänellä ei ollut aikomustakaan vetäytyä kauemmas. Hetken hän tunsi Raidenin epäröivän luultavasti silkkaa yllättyneisyyttään, mutta pian hän tunsi, kuinka toinen poika syvensi suudelmaa.
Jirou oli rauhallinen ja maltillinen suutelija. Aluksi Raiden ei ollut tiennyt, kuinka moisiin perhossuukkoihin olisi tullut suhtautua, sillä ne olivat kaikkea muuta kuin rajuja ja seksikkäitä. Oli mahdotonta sanoa, mihin Jirou milloinkin suudelmallaan pyrki, kaipasiko vain huomiota vai oliko se kutsu pidemmälle. Raiden inhosi kaikkea vitkastelua ja romanttisia höpinöitä, ja pyrki aina suoraan kohti varsinaista toimintaa ja olennaista asiaa. Jiroun kanssa hänen oli kuitenkin ollut pakko opetella rauhallisemmille tavoille, sillä mikäli hän teki siirtonsa liian nopeasti, toinen poika tunsi olonsa uhatuksi ja pakeni paikalta. Ja hiljalleen, ajan kanssa, hän oli oppinut ymmärtämään, mitä Jirou milloinkin halusi. Milloin suudelma oli vain hellyydenosoitus, ja milloin sitä toivottiin syvennettävän.
Senkertainen suudelma oli selvästi syvennettäväksi tarkoitettu.
Jiroun ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä pian Raiden ymmärsi, mistä päin sillä kertaa tuuli, ja kohotti sormensa pojan niskan taakse silittääkseen sileää ihoa lämpimillä sormenpäillään. Hän painautui lähemmäs suudelmaan, johon hän pian pitkästyi, ja jota hän ohjasi jännittävämpään suuntaan. Hän raotti Jiroun huulia kielellään, ja imaisi tämän alahuulta leikkisästi, ennen kuin vetäisi toisen päälleen, osittain syliinsä.
Hän ei aikonut antaa Jiroulle aikaa ajatella, sillä nuorempi poika tuli helposti toisiin aatoksiin ja peruisi sanattoman lupauksensa. Raiden koukisti polviaan pakottaen Jiroun painautumaan hieman lähemmäs hänen rintakehäänsä, ja liikahtamaan miellyttävästi hänen lantionsa päällä.
Pian huulet eivät olleet enää tarpeeksi, ja suudelmat siirtyivät iholle, Jiroun kaulalle lähelle korvaa ja leukaperiä. Raiden oli oppinut nopeasti mitä kohtaa nirhaista ja mitä nuolaista, jos halusi saada Jiroun viileän ulkokuoren rakoilemaan ja hänet äännähtämään tavalla, joka olisi yllättänyt kenet tahansa siihen tottumattoman. Yleisestä olettamuksesta huolimatta Jirou ei ollut kivestä tehty, ei edes seksin suhteen, ja jos joku sai hänet sulamaan, niin Raiden.
Jirou ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla hyvillään vai harmissaan siitä, että Raiden onnistui taas vetämään pidemmän korren, ottamaan tilanteen haltuunsa ja tekemään hänelle mitä halusi. Se oli aina yhtä epäreilua, mutta Jiroun oli vaikea olla vihainen, kun mielihyvän väreet levisivät koko hänen kehoonsa Raidenin löytäessä juuri ne paikat, jotka tuottivat hänelle eniten nautintoa. Hän ei edes huomannut, kuinka Raidenin kädet löysivät tiensä hänen aamutakkinsa vyölle, ja kuinka sormet löysäsivät siihen huolellisesti sidottua solmua.
Raiden avasi Jiroun aamutakin vyön hitaasti ja mahdollisimman huomaamattomasti. Hän oli oppinut taitavaksi, vaivihkaiseksi riisujaksi, ja pitikin vaatteiden pois ottamista omana erityistaitonaan. Jiroun kanssa se oli osoittautunut erittäin hyödylliseksi taidoksi, sillä ujon pojan kanssa oli oltava vuoroin nopea ja vuoroin mahdollisimman huomaamaton, jos tahtoi päästä minkäänlaisiin tuloksiin. Jirou oli haaste, eikä Raiden ollut koskaan hävinnyt tai luovuttanut kesken pelin.
Kun aamutakin vyö oli turvallisesti auki, ja Raiden piti Jiroun mielen ja kehon kiireisenä kielellään ja huulillaan, hän hivutti kätensä toisen aamutakin alle, siirsi kangasta pois tieltään ja paljasti yhä enemmän alastonta ihoa. Jirou värähti, kun viileä ilma hipaisi hänen rintakehäänsä, ja peläten edelleen lumouksen särkymistä Raiden veti pojan niin lähelle omaa kehoaan, kuin mahdollista, ja nykäisi aamutakin kangasta, kunnes toinen Jiroun olkapäistä tuli näkyviin. Hän keskitti suudelmansa ja hyväilynsä kankaan alle paljastuvalle iholle vaatien yhä enemmän ja enemmän työskentelytilaa käsilleen ja huulilleen.
Jiroun puolelta vaadittiin vain yksi, myöntävä äännähdys, jonka hän hymisi Raidenin olkaa vasten. Se oli merkki, lupa jatkaa eteenpäin.
Jirou ei saanut aikaa ajatella, kun Raiden päätti kokeilla onneaan ja kiepautti hänet alleen. Vanhempi poika painoi hänen ranteensa hotellihuoneen sängyn patjaa vasten, virnisti omahyväisesti, ja jatkoi siitä, mihin oli jäänyt. Jirou huomasi aamutakkinsa vyön auenneen kuin itsestään, ja nyki kangasta turhaan vartalonsa peitoksi. Raiden piti sen itsepintaisesti sivussa painautuen lähemmäs.
Hetken he vain makasivat siinä, päällekkäin, Jirou hengitystään tasaten ja Raiden kasvot Jiroun kaulaa vasten haudattuina. Hetki oli kaunis, ja melkein liiankin rauhoittava.
Ei, hetki oli selvästi aivan liian rahoittava.
Ei kestänyt kauaakaan, kun Jirou huomasi, että Raiden tuntui hieman liian raskaalta hänen päällään. Hän liikahti levottomasti, melkein torjuvasti, ja veti itsensä pois Raidenin alta. Raiden ei reagoinut mitenkään, vaan valui pois hänen päältään kuin sula hylje edes yrittämättä estellä. Hänen silmänsä olivat kiinni, suunsa auki, ja Jirou oli melko varma, että näki kuolan kimaltelevan pojan alahampaiden takana. Jotain ennenkuulumatonta oli tapahtunut.
Raiden oli nukahtanut kesken lämmittelyn.
Hetken ajan Jirou oli järkyttynyt ja harkitsi Raidenin pulssin tarkistamista. Raiden ei ikinä nukahtanut kesken minkään, mikä saattoi johtaa johonkin kiinnostavampaan! Toki pojan unenlahjat olivat uskomattomat, tämä nukkui milloin vain ja missä vain, mutta hotellihuoneessa poikaystävänsä kanssa?
Hidas hymy levisi Jiroun huulille. Siinä missä joku muu olisi voinut loukkaantua niin äkkinäisestä keskeytyksestä, Jirou piti sitä melkein hellyttävänä. Vaikka Raiden saattoi joskus vaikuttaa kiimaiselta ikiliikkujalta, jota oli mahdoton kuluttaa loppuun, hänenkin oli joskus pakko ladata akkujaan ja nukkua. Ihan niin kuin Jiroun, ja kaikkien muidenkin oppilaiden, jotka olivat matkustaneet tuhansia kilometrejä, jotka kärsivät aikaerorasituksesta, ja jotka olivat viimein onnistuneet levittelemään tavaransa ympäri hotellihuoneitaan.
Jiroukin tunsi olonsa raukeaksi, ja halusi liittyä heihin. Raidenia, joka retkotti nyt surkeana puoliksi poissa sängyltä, oli aivan turha yrittää kiskoa lakanoiden alle, joten Jirou tyytyi riisumaan oman aamutakkinsa, heittämään sen Raidenin päälle, ja sujahtamaan itse peitteiden alle lämpimään. Raiden heräisi kyllä ennemmin tai myöhemmin kylmään tai lihaskramppiin, ja selviäisi Jiroun viereen lämpimään, jos näkisi sen tarpeelliseksi.
Jiroun mielialaa saattoi kohottaa sekin tieto, kuinka pahantuulisena Raiden heräisi huomatessaan jättäneensä väliin tilaisuuden harrastaa seksiä. Hän nukahti kevyt hymy huulillaan.

[Agitha]

2. luku - Saint Snack

2.
Melu Saint Walden’sin koulun varaaman hotellin ravintolassa oli melkoinen. Aamiaista tarjoileva nutturapäinen tarjoilijatar katseli hämmentyneenä, kun äänekäs joukko arkivaatteisiin pukeutuneita englantilaisen sisäoppilaitoksen oppilaita marssi aamiaissaliin kaikki enemmän tai vähemmän unisina, mutta jokainen yhtä uteliaana ja innokkaana työntämään sormensa kuumaan misokeittoon tai nauramaan ruokapuikoille. Oppilaille varattu aamiainen alkoi kuudelta, ja seitsemään mennessä salin olisi oltava valmis hotellin yksityisasiakkaita varten. Nutturapäiselle tytölle tulisi kiire, ja hän toivoi aamiaisen menevän hyvin ja nopeasti. Hän oli töissä vasta toista viikkoa, eikä tahtonut saada niskoilleen työnantajansa vihoja siitä hyvästä, että levoton nuorisojoukko päättäisi ryhtyä ruokasotaan. Valvojista huolimatta joukko näytti huonosti organisoidulta, melkein kuin opettajat olisivat toivoneet oppilaiden toimivan omapäisesti. Tämä kertoi joko luottamuksesta, tai täydellisestä uskon puutteesta kurinpitoa kohtaan.
“Mitä? Tilataan listalta?” huudahti Kazuo, Jiroun veli, joka oli turhaan yrittänyt etsiä katseellaan seisovaa pöytää. Kukaan ei ollut varma, kenelle kysymys oltiin esitetty, joten epävarmaa nyökyttelyä satoi joka puolelta. “Millainen aamiainen se on muka olevinaan?”
Kenelläkään muulla ei näyttänyt olevan ongelmaa asian kanssa, ja kun seisova pöytä ei mystisesti ilmestynytkään salin kauimmaiseen nurkkaan, kaikki asettuivat kuuden hengen pöytiin omiin kuppikuntiinsa, ja ryhtyivät pohtimaan, mikä vaihtoehto kolmesta olisi paras ja täyttävin.
Jirou ja Raiden istuivat toisiaan vastapäätä, Raiden selvästi poikaystäväänsä unisempana ja melkein nyreänä, Jirou sulkeutuneena omana itsenään. Rui, Raidenin paras ystävä ja Jiroun paras inhokki, istui Raidenin viereen näyttäen selvästi tyytymättömältä siihen, ettei voisikaan kasata itselleen täydellistä ja riittoisaa aamiaista seisovasta pöydästä. Häntä vastapäätä ja Jiroun oikealla puolella istui Rey, Ruin huonekaveri, joka oli henkeäsalpaavan hyvännäköinen ja karmivuuteen asti viileä ja välinpitämätön. Jirou ei pitänyt tästä järjestelystä, sillä mikäli hän ei olisi inhonnut Ruita niin paljon, Reyn läsnäolo olisi häirinnyt häntä yhtä paljon. Hänen oli pakko sietää molempia Raidenin ystävinä.
Viidenneksi ja kuudenneksi osapuoleksi pöytäseurueeseen liittyivät Ren ja Chet, poikapari, jonka osapuolet edustivat kaikkia mahdollisia vastakohtia. Chet tuli toimeen Raidenin kanssa, toisin kuin Ren, mutta he molemmat olivat Jiroun ystäviä. Ren, joka oli vakava ja sulkeutunut kuten Jirou, oli kasvanut hänelle tärkeäksi ihmiseksi, kun taas Chet oli hänen tuttavansa lähinnä pakon edestä. Jirou ei tiennyt, mitä ajatella Chetista, mutta Chet tiesi pitävänsä Jirousta ja olevansa tälle korvaamaton apu.
“Otan länsimaalaisen aamupalan”, Rui ilmoitti ja Jirou joutui puremaan kieltään, ettei olisi vastannut ilmoitukseen tuhahtamalla, ettei ketään kiinnostanut. “Olen syönyt japanilaista viimeiset 19 vuotta, ja nyt siihen pitäisi palata taas.”
Raiden virnisti.
“Olen kyllä aika varma, että kuppinuudelit tehdään jossain Kiinassa”, Raiden huomautti naureskellen itsekseen Ruin tietokoneiden ympärillä pyörivälle elämäntavalle. Chet oli ainoa, joka kiinnitti huomautukseen mitään huomiota.
“Tehdäänkö?” hän kysyi kohottaen katseensa ruokalistasta, jota oli parhaillaan tutkinut. Kukaan ei tiennyt, Ren tuhahti.
“Luulin, että nuudelit on japanilaista ruokaa niin kuin curry!” Chet ihmetteli välittämättä merkitsevästä hiljaisuudesta, joka hänen jokaista lausettaan tuntui seuraavan. Jirou oli ensimmäinen, joka ei kestänyt enempää.
“Nuudelit tulevat Kiinasta, ja curry Intiasta”, hän selitti rauhallisesti. Rui ja Raiden tyrskähtelivät, Rey nyppi olematonta nukkaa hihastaan, ja Ren toivoi olevansa muualla.
“Eh?” Chet ihmetteli. Jirou oli iloinen, ettei tällä ollut ruokaa suussaan, sillä se olisi luultavasti pudonnut pöydälle. “Mutta olen syönyt nuudeleita Japanissa! Ja täällä on curryravintoloita!”
“Niin on Englannissakin”, Ren huomautti viileästi. Chet näytti järkyttyneen tästä uudesta tiedosta. “Jirou, mitä sinä otat?”
Ren ja Jirou istuivat pöydän vastakkaisissa kulmissa, mutta päättivät kuin yhteisestä sopimuksesta käyttäytyä kuin olisivat olleet pöydän ainoat aterioitsijat.
“Otan japanilaisen”, Jirou vastasi silmäillen listaa. “Minulla on ikävä japanilaista ruokaa.”
Ren nyökäytti päätään ymmärtäväisesti.
“Minäkin ajattelin ottaa sen. Samoin Chet.”
Chetilla ei ollut asiaan vastaansanomista.
“Minä otan kiinalaisen”, Raiden ilmoitti päättäen tehdä asiat eri tavalla, kuin kukaan muu pöydässä istujista. Katseet kääntyivät automaattisesti Reyhyn, joka ei ollut sanonut mitään.
“Länsimaalainen”, hän totesi lyhyesti, ja onnistui silti vaikuttamaan viileältä ja kuumalta samaan aikaan. Jirou ei ollut koskaan ymmärtänyt, mistä Ruin huonekaverin karisma oikein kumpusi.
“Tarjoilija!” Raiden huikkasi, kun kukaan muu ei osoittanut oma-aloitteisuuden merkkejä. Tarjoilijankin ajatukset näyttivät olevan muualla. “Tarjoilija!”
Raiden huokasi dramaattisesti, ja kurotti kätensä ohi kulkevan tarjoilijan suunaan. Ennen kuin Jirou ehti potkaista häntä pöydän alla, hän oli ehtinyt nipistää nuorta tarjoilijatarta takamuksesta.
“Tar-joi-li-ja!” Raiden painotti. Aluksi tyttö näytti äkäiseltä, mutta pehmeni silmissä nähdessään Raidenin hymyn, joka riitti sulattamaan Jirounkin.
“Kolme japanilaista, kaksi länsimaalaista ja yksi kiinalainen”, hän tilasi kaikkien puolesta ja puraisi alahuultaan. Jirou ei voinut enää hillitä itseään, ja potkaisi flirttailevaa poikaystäväänsä pöydän alla tuloksetta. Tarjoilijatar kirjoitti tilauksen ylös ennätysvauhtia, kumarsi ja kiirehti keittiöön täyttämään Raidenin vaatimattomat toiveet.
“Se kävi helposti”, Raiden riemuitsi, ja ansaitsi Jiroulta kylmän katseen. Se ei jäänyt Raidenilta huomaamatta, vaikka hän teeskentelikin muuta.
Raidenin ansiosta heidän pöytänsä sai ruokansa ennen muita, ja veti siksi puoleensa kateellisia katseita puoleensa. Jirou, Ren ja Chet Renin painostamana kiittivät ruuasta asiallisesti, kun taas Raiden, Rui ja Rey näyttivät viittaavan käytöstavoille röyhkeillä kintaillaan.
“Onko hyvää?” Raiden kysyi Jiroulta, kun he olivat syöneet vaitonaisina muutaman minuutin lukuun ottamatta Chetia, joka äänteli ruokansa kanssa kummallisesti, hörppi keittoaan äänekkäästi ja kilisteli kulhoja toisiaan vasten.
“On”, Jirou vastasi lyhyesti ja rehellisesti. Hän piti japanilaisesta ruuasta enemmän, kuin mistään muusta.
“Anna kun maistan.”
“Ole hyvä.”
Jirou työnsi aamiaistarjotintaan Raidenia kohti, mutta Raiden ei tehnyt elettäkään koskeakseen siihen.
“Syötä minua”, hän käski ilkikurinen tuike tummissa silmissään.
“Älä ole tyhmä.”
“Syötä minua.”
Jirou ei vastannut mitään, vaan keskittyi omaan ruokaansa.
“Jirou”, Raiden sanoi painokkaasti, eikä irrottanut vaativaa katsettaan poikaystävästään, joka tuijotti tiiviisti omaa aamiaistaan. Jirou huokaisi.
“Okei sitten.”
Viitsimättä tehdä tilanteesta sen suurempaa numeroa ja toivoen vain Raidenin tukkivan suunsa Jirou nappasi puikkoihinsa umeboshipallon, ja toi sen Raidenin suun eteen. Raiden vain hymyili.
“Sinun pitää pyytää minua sanomaan ‘aa’. Muuten se ei mene oikein.”
Jirou tuhahti kärsimättömästi. Tarjoilijatyttö seurasi heidän puuhiaan uteliaasti.
“Sano aa”, hän myöntyi, ja työnsi luumun Raidenin avonaiseen suuhun mahdollisimman epäromanttisesti.
“Mm. Hyvää”, Raiden sanoi ja lipaisi huuliaan. Hän tiesi olevansa varsinainen piru mieheksi.
“Ren, sano ‘aa’!” kuului pöydän toisesta päästä. Katseet kääntyivät Chetiin, joka toisti Jiroun äskeistä liikesarjaa innokas hymy huulillaan. Kuten tavallista, Renin ilme oli päinvastainen.
“Istu alas ja syö”, hän komensi Chetia, joka kurkotteli vaarallisesti pöydän yli.
“En ennen kuin sanot ‘aa’!”
Jos Jirou oli vastahakoinen, niin Ren oli mennyt lakkoon. Siitä huolimatta tämä ei voinut muuta kuin avata suunsa ja kirota Chetin mielessään alimpaan helvettiin. Pian hänkin oli saanut oman umeboshinsa.
“Minulla olisi ollut omatkin…” hän mutisi häpeissään. Jirou ajatteli, että se oli vähän suloista, vaikka hän saattoikin ymmärtää Renin tuskan.
“Hei Rui”, sanoi vuorostaan Rey, joka oli istunut hiljaa siihen saakka välittämättä muiden puuhista. “Avaa suusi ja sano ‘aa’!”
Ruin huulille levisi leveä, tietäväinen ja ärsyttävä hymy, ja hän avasi suunsa, kuten käskettiin. Rey kurottautui pöydän yli ja työnsi hänen suuhunsa puoliksi syödyn paahtoleivän. Rui oli vähällä tukehtua, mutta selvisi leivästään hengissä Jiroun harmiksi. Tilanteessa ei ollut mitään eroottista, mutta jokin Reyn tyynen itsevarmassa olemuksessa sai koko yrityksen näyttämään kiehtovalta. Hänessä oli mystistä karismaa, joka veti Jiroun katseen puoleensa kerta toisensa jälkeen, vaikka käytännössä hänen olisi kuulunut tuntea Reyta kohtaan samanlaista inhoa, kuin Ruita, sillä kumpikin heistä nautti hänen nöyryyttämisestään siinä määrin, että herkempi olisi saattanut puhua kiusaamisesta. Reysta oli vaikea ottaa selvää, ja Jiroulla oli jatkuvasti sellainen tunne, että poika roikkui heidän seurassaan vain pilkatakseen heitä.
Kun koko seurue oli syöttänyt toisiaan, luokkaretken valvoja päätti puuttua asiaan näyttääkseen oppilaille heidän paikkansa ikään kuin he olisivat aiheuttaneet suurtakin häiriötä.
“Toisten ruokien maistaminen on okei, mutta yrittäkää olla työntämättä kyynärpäitänne niiden sekaan”, opettaja neuvoi ja vilkaisi merkitsevästi Chetin kyynärpäätä, joka näytti uineen misokeitossa.
Vanha opettaja ei pitänyt siitä, kun miespuoliset oppilaat käyttäytyivät keskenään liian tuttavallisesti. Se sai hänet epäilemään koulussa vallitsevaa järjestelmää, joka erotti tytöt ja pojat toisistaan tehokkaasti. Ehkä olisi ollut terveellisempää, jos seksuaalisesti aktiiviset teini-ikäiset olisivat saaneet toteuttaa itseään luonnollisella tavalla, eikä heidän olisi tarvinnut etsiä korviketta toistensa seurasta. Opettaja käytti mielellään tätä teoriaa, kun hän yritti selittää itselleen koulussa vallitsevaa homovillitystä, joka lietsoi stereotypiaa siitä, etteivät nerot voineet koskaan tehdä mitään samoin kuin 94% väestöstä.
“Selvä”, Jirou totteli nöyrästi ja nyökäytti päätään. Raidenin huulille levisi pilkallinen hymy, ikään kuin koko tilanne olisi ollut vain huonosti näyteltyä komediaa.
Kun kukaan muukaan ei räksyttänyt vastaan (sellainen oli harvinaista Saint Walden’sissa), opettaja palasi paikalleen Damienin ja Oliverin väliin, jotka eivät ilmeisesti kyenneet syömään asiallisesti ilman henkilökohtaista valvontaa.
“Kiitos ruuasta!” Raiden kailotti hetken kuluttua. Jirou kohotti katseensa riisikulhostaan hämmästyneenä Raidenin tyhjälle tarjottimelle. Kiinalainen aamiainen ei ollut vaikuttanut lainkaan sen pienemmältä kuin muutkaan, joten kyse täytyi olla Raidenin ainutlaatuisesta kyvystä syödä kuin hevonen. Jirou oli tuskin puolessa välissä omaa annostaan, mutta häntä pidettiinkin hitaana syöjänä.
“Nopeammin nyt, muru!” Raiden kannusti nauttien silminnähtävästi siitä, kun Jirou yritti ahtaa sisäänsä enemmän ruokaa kuin sinne oikeastaan mahtui. Tämä yritti aina niin kovasti miellyttää muita, että oli valmis vaikka oksentamaan tai kärsimään mahakivuista koko päivän, kunhan ei jäisi palloksi kenenkään toisen jalkaan. Raiden jaksoi huvittua siitä yhä uudestaan, eikä hävennyt näyttää sitä.
“Annas kun minä autan!” hän puhahti sitten kärsimättömänä virnistellen Jiroun kulmien kurtistukselle. Hän noukki Jiroun ruokaa vähän sieltä ja vähän enemmän täältä, ja hänen avustuksellaan aamiainen tuli syödyksi kunnialla loppuun.
“Pitää kokeilla huomenna japanilaista”, Raiden päätti ja nojasi suurieleisesti taaksepäin tuolillaan kuin olisi käynyt ruokalevolle. “Oli hyvää.”
Jirou tunsi syöneensä aivan liian nopeasti ja ihmetteli, miten Raiden saattoi edes puhua huomisesta ruuasta.

Ensimmäisen päivän ohjelmanumero oli vaatimaton, sillä suurin osa oppilaista kärsi aikaerorasituksesta, eikä ollut nukkunut kovin hyvin. Myös kulttuurishokki vaati veronsa, ja opettajat olivat päättäneet viisaasti ottaa ensimmäiset päivät rennosti. Oppilaille annettiin mahdollisuus tutustua paikalliseen kulttuuriin ja ympäristöön rauhassa, mutta kokonainen vapaapäivä olisi ollut tuhlausta. Tehtävänanto oli höllä, mutta tehtävänanto yhtä kaikki.
Oppilaille annettiin iltapäivä aikaa etsiä Meiji Jingu -temppeli Yoyogi-puistosta. Puisto oli epäilemättä suuri, halkaisijaltaan useita kilometrejä, mutta useamman tunnin aikataulu antoi oppilaille mahdollisuuden tutkia myös puiston ympäristöä ja käydä syömässä haluamassaan paikassa.
Oppilaat jakautuivat pieniksi ryhmiksi tai pareiksi omien valintojensa mukaan, ja Jirou näki paljon vaivaa päästäkseen viettämään aikaa kahden Raidenin kanssa. Raiden seurasi huvittuneena vierestä, kun Jirou kehotti Renia menemään Chetin kanssa kahdestaan, torjui Ruin hieman liian töykeästi, kieltäytyi soluttautumasta mihinkään valmiiksi olemassa olevaan ryhmään, ja käski epätoivoisen Kazuon painua hiiteen, kun tämä syystä tai toisesta vaati päästä kolmanneksi pyöräksi hänen ja Raidenin seuraan. Jirou, joka oli hämmästyttävän huono sanomaan ei, ja joka yritti aina olla kiltti ja kohtelias tasapuolisesti kaikille, oli valmis poikkeamaan sovinnollisista käytöstavoistaan voidakseen kulkea Raidenin kanssa kahdestaan puistossa. Se oli herttaista, mutta ei niin hellyttävää, että se olisi estänyt Raidenia nauramasta pojan päättömälle poukkoilulle ja huonolle selittelylle.
Suurin osa oppilaista halusi mennä puistoon Harajukun päädystä, joten Jirou ja Raiden päättivät valita hieman pidemmän reitin, ja kävelivät Shinjukun keskustan läpi puiston Shinjukun sisäänkäynnille.
“Täällä on niin rauhallista”, Jirou sanoi ja taivutti niskaansa nähdäkseen korkeiden puiden latvat. “On vaikea uskoa, että olemme ihan keskellä metropolia.”
Raiden tuijotti taivasta katselevaa Jirouta ja työnsi kätensä nahkatakkinsa taskuihin. Jirou näytti harvoin niin rauhalliselta ja rentoutuneelta, sillä yleensä hänen koko olemustaan varjosti loputon kulmien kurtistelu ja hermostunut huokailu, epäröinti ja epäluuloisuus. Raidenista tuntui, kuin hän olisi vienyt rakkaan lemmikkinsä lenkille sille ominaiseen elinympäristöön ja päästänyt sen juoksentelemaan vapaana.
“Yoyogi sopii sinulle”, hän sanoi ja kaivoi taskustaan savukkeen ja sytyttimen. “Hitto, sytkäri ei toimi.”
“Mitä? Miten niin sopii?” Jirou ihmetteli. “Ei paikasta voi sanoa noin.”
“Voihan. Se näyttää hyvältä sinulla”, Raiden virnuili ja katsoi Jirouta päästä varpaisiin kuin olisi arvioinut, miltä puisto Jiroun päällä näytti. Jirou vain puisteli päätään, mutta näytti hieman rentoutuneemmalta kuin tavallisesti. Hän jopa hymyili.
“Kulta, onko sinulla tulta?” Raiden kysyi. “Ei varmaan, kun et sinä polta. Hitto. Sytkäristä loppui kaasu.”
“On minulla.”
Raiden näytti harvoin niin yllättyneeltä.
Jirou kaivoi taskustaan tulitikkuaskin, ja ojensi sen Raidenille.
“Miksi sinulla on nämä mukana?” Raiden kysyi ja tarttui ojennettuun askiin.
“Koska en kestä sinua tärisevänä ja hermostuneena”, Jirou vastasi melkein salaperäisesti.
“Raahaat tikkuja mukanasi minun pahojen tapojeni suojelemiseksi? Olen imarreltu.”
“Vähentäisit polttamista, niin minun ei tarvitsisi vaivautua. Se on inhottava tapa.”
“Miksi sitten kannat niitä tulitikkuja? Ilman niitä en voisi polttaa.”
Kolmannella yrittämällä Raiden onnistui sytyttämään savukkeensa, ja tunki tikut omaan taskuunsa. Jirou ei välittänyt. Raiden veti ensimmäiset henkoset, jotka olivat aina parhaat. Hän piti savun hetken keuhkoissaan, ennen kuin puhalsi sen ulos.
“Jaa-a”, Jirou vastasi salaperäisesti. Siitä oli muodostumassa hyvää vauhtia tapa. “Ehkä siksi, että ajattelen aina sinua ensin.”
Raiden ei koskaan punastellut, mutta Jirou huomasi, että hänelle tuli kiire imeä lisää savua sisäänsä.
“Logiikkasi kusee.”
“Niinkö?”
“Jos ajattelisit minun parastani, pakottaisit minut lopettamaan. Syöpäkääryleet tappavat minut.”
“En minä ajattele sinun parastasi. Ajattelen sinua. Se on eri asia.”
Joskus Jirou puhui kuin 60-vuotias kirjailija, ja Raiden olisi halunnut nipistää häntä poskesta.
“Selitä vähän tarkemmin, professori Yano.”
“Jos sinä haluat tupakoida, niin se on sinun asiasi. Minä en pidä siitä, mutta tuen sinua siinä silti”, Jirou selitti. “En minä voi sinua tuomita.”
He kävelivät hetken vaiti, Jirou kädet selän takan yhteen liitettyinä ja Raiden puhallellen savua kuin höyryveturi.
“Kaikilla on vain yksi elämä”, Jirou sanoi sitten. Raiden tiesi, että hän halusi höpistä syvällisiä. Siihen tarvittiin vain Jiroun unelias katse ja päätään nyökyttelevä ja sopiviin väleihin ynähtelevä Raiden, ja pian loppupäivän voisi omistaa hauskanpidolle.
“Minun mielestäni on parempi elää lyhyt, täysi elämä, kuin pitkä ja turha. Jos joku haluaa tupakoida, niin hänen pitäisi. Jos joku ei halua tehdä töitä, niin ehkä hänen kannattaa tehdä jotain muuta. Se on ainoa tapa tulla onnelliseksi.”
Raiden oli yllättynyt kuullessaan Jiroun puhuvan niin. Jiroun, joka säilytti lyijykyniään siistissä rivissä ja pelasi shakkia tosissaan. Hän päätti ilmaista ihmetyksensä ääneen.
“Ei kuulosta ollenkaan sinun elämänkatsomukseltasi. Sinähän se aina sanot sellaisia juttuja kuin ‘niin vain kuuluu tehdä’ tai ‘mitä se muka hyödyttää’. “
“Totta”, Jirou vastasi. “Ehkä minä sen takia en ole niin onnellinen, kuin haluaisin.”
Raiden ei pitänyt siitä suunnasta, johon keskustelu oli menossa. Hän sytytti uuden savukkeen ja heitti tulitikun maahan.
“Höpö höpö! Olet maailman onnekkain jätkä, kun sinulla on niin mahtava poikaystävä”, hän ilmoitti, ja kaappasi Jiroun kainaloonsa. Jirou horjahti ja kompuroi.
Raiden ei halunnut kuulla enempää. Hän halusi Jiroun olevan onnellinen ja hän tiesi, että puheet onnesta johtivat aina siihen samaan aiheeseen - kuolemaan. Hän inhosi kuolemaa, ja inhosi sitä, miten Jirou otti sen puheeksi säännöllisin väliajoin. Nuorempi poika oli aivan liian kiinnostunut kuolemasta, tuntui pitävän sitä jonain romanttisena, kauniina loppuna ja päätöksenä elämän kärsimyksille. Raidenin mielestä kuolema tarkoitti vain sitä itseään, mutta joskus se tuntui olevan hänen pahin kilpailijansa. Hän oli jo kerran ollut vähällä menettää Jiroun sille kilpailijalle, kuolemalle, ja muisto sai hänet kalpenemaan vieläkin. Hän oli tyytyväinen, että oli aloittanut uuden savukkeen.
“Mietit kuolemaa ihan liikaa. Se on itsekästä”, hän moitti. Jirou katsoi häneen hämillään.
“Kuolemaa? En minä puhunut mitään kuolemasta.”
Raiden huomasi virheensä ja sadatteli mielessään. Jiroun kasvot sulivat lempeään hymyyn.
“Oletko sinä noin huolissasi minusta?” Jirou kysyi. Raiden ei nähnyt mitään syytä valehdella.
“Joo.”
Jostain syystä Jirou näytti olevan hyvillään siitä.
“Ei sinun tarvitse. En minä enää halua kuolla.”
Ne sanat lämmittivät Raidenin sisintä enemmän kuin tupakan savu.

Puistossa oli hiljaista luultavasti siksi, että oli arkipäivä. Kävellessään puiden varjostamilla poluilla Jirou ja Raiden eivät törmänneet toisiin ihmisiin kovinkaan usein, ja tämän huomattuaan Jirou rentoutui vähän. Raiden rutisti häntä edelleen kainalossaan, mikä teki kävelemisestä vaikeaa, mutta joka kerta kun Jirou yritti hivuttautua kauemmas käytännön syistä, Raiden puristi hänen olkapäätään vähän kovemmin. Se oli noloa, sillä ne harvat vastaantulijat katsoivat heitä pitkään.
“Hei, me aletaan olla temppelialueella”, Raiden huomasi alittaessaan torii-kaaren. “Etsitään se hemmetin temppeli ja painutaan syömään. Minulla on nälkä.”
Jirou oli samaa mieltä, vaikkei hän ollutkaan aivan niin nälkäinen kuin hänen pohjaton poikaystävänsä.
“Sinun pitäisi pukeutua noin”, Raiden sanoi ja huitaisi kädellään koilliseen. Jirou katsoi hänen osoittamaansa suuntaan.
“Miten?”
“Noin!”
Jirou näki vain kaksi mikoa, jotka lakaisivat polkua temppelin puutarhassa.
“Pukeudu mikoksi! Se olisi söpöä”, Raiden sanoi ja Jirou pyöräytti silmiään.
“Mikot on naisia.”
“Siksi se sopisikin sinulle niin hyvin”, Raiden sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Jirou yritti tyrkätä hänet kauemmas, mutta yritys sai hänet vain nauramaan. Jirou astui hänen varpailleen.
“Haluatko käydä rukoilemassa?” Jirou kysyi huomatessaan temppelin päärakennuksen heidän edessään. Raiden katseli rakennusta epäluuloisesti, mutta kohautti sitten olkapäitään.
“Oletko shintolainen?” Raiden kysyi. “Mennään vaan, jos haluat.”
“En oikeastaan tiedä. Äiti meni naimisiin katolisessa kirkossa, mutta minusta tuntuu, että hän liittyi siihen varta vasten häiden takia. En tiedä mitä me oltiin ennen Englantiin muuttoa.”
Jiroun isä oli kuollut, ja äiti uusissa naimisissa. Jirou ei ollut koskaan vaikuttanut mitenkään erityisen uskonnolliselta, vaikka muuten kelpo kansalainen olikin, ja hänen välinpitämätön suhtautumisensa uskontoaan kohtaan vain vahvisti tätä käsitettä. Sitä, miksi Jirou oli ehdottanut rukoilemista, Raiden ei ymmärtänyt.
He kiipesivät muutamat askelmat ylös päärakennuksen sisäpihan erottavan aidan taakse, jonka ohi heillä ei ollut asiaa. Yukataan pukeutunut vanha nainen rukoili sen edessä, mutta muutoin myös temppelin ympäristö oli tyhjä. Joko muut oppilaat olivat eksyneet, tai sitten he olivat olleet huomattavasti heitä nopeampia.
“Paljonko lahjoitat rahaa?” Jirou kysyi ja kaivoi lompakostaan 50 jenin kolikon. Raiden ei vastannut mitään, vaan katsoi vierestä, kun Jirou kumarsi temppelille kahdesti, heitti kolikkonsa aidan yli, ja taputti käsiään yhteen kaksi kertaa ennen kuin sulki silmänsä ja keskittyi rukoilemaan. Kun hän oli valmis, Raiden toisti saman, paitsi että hänen lahjoituksensa oli suuruudeltaan 1000 jeniä kahden 500 jenin kolikon muodossa, sillä setelin heittäminen olisi ollut liian outoa.
“Tuhat jeniä?” säästeliäs Jirou älähti. “Mitä ihmettä sinä oikein rukoilit?”
Raiden virnisti.
“Että antaisit minulle persettä tänään.”
Jirou punastui ja oli iloinen siitä, ettei rukoileva vanhus luultavasti ymmärtänyt englantia.
“Kannattiko sen takia nyt heittää 1000 jeniä hukkaan?”
Raiden oli miettivinään kysymystä hetken.
“Totta. Summa on ihan liian pieni. Taidankin rukoilla, että antaisit minulle persettä nyt!”
Ennen kuin Jirou ehti estää, Raiden oli jo kaivanut esiin 5000 jenin setelin, ja pudotti sen aidan yli. Jirou katsoi, kun se liihotteli pienten kolikoiden joukkoon kuin olisi halunnut mahtailla suuruudellaan.
“Mitä sinä teet? 5000 jeniä?” Jirou huudahti ja näytti siltä, että olisi mielellään ravistellut Raidenia. Pojan hätääntynyt ilme sai Raidenin virnuilemaan entistä leveämmin.
“Me oltaisiin voitu maksaa meidän ruoka tuolla!”
Raiden kaivoi korvaansa pikkusormellaan ja kohotti kulmiaan Jiroulle.
“Se oli minun rahani. Sitä paitsi voin tarjota sinulle joka tapauksessa, joten älä vaivaa sillä pientä päätäsi.”
Jirou näytti tyytymättömältä, mutta sille Raiden ei voinut mitään.
“Nyt kokeillaan, onko shintolaiset oikeassa!” Raiden ilmoitti. “Tämä on tieteellinen tutkimus! Jos sinä annat minulle persettä, niin jumalat ovat olemassa ja ihmeitä tapahtuu!”
Jirou, joka ei ollut vieläkään päässyt yli hukkaan heitetystä 5000 jenin setelistä, ei vaikuttanut yhtä innokkaalta.
“Sinuna en valittaisi. Minä en ollut se, joka nukahti eilen kesken kaiken”, hän huomautti., mutta Raiden ei loukkaantunut.
“Olen tosi pahoillani siitä.” Hän luultavasti oli. “Lupaan korvata sen sivulle kymmenkertaisena heti, kun haluat. Vaikka tässä ja nyt!”
Jirou huokaisi.
“Ei tarvitse. Saat anteeksi.”
Raiden näytti kuitenkin innostuneen ideastaan liikaa antaakseen asian jäädä sikseen. Hän astui Jiroun luokse, ja kietoi kätensä pojan alaselän ympäri.
“Oletko varma? Minusta sen tekeminen temppelissä voisi olla aika tuhmaa”, Raiden kuiskutti hänen korvaansa antaen huuliensa hipoa nuoremman pojan korvalehteä kiusoitellen. Jos rukoilemassa käynyt vanhus ei ollut katsonut heitä tavallista kauemmin aikaisemmin, hän katsoi viimeistään silloin.
“Raiden”, Jirou sanoi painokkaasti ja yritti astua kauemmas hillitäkseen yli-innokasta poikaystäväänsä.
“Rakas!” Raiden vastasi vähintään yhtä painokkaasti ja teki parhaansa näyttääkseen surkealta kuin sateeseen hylätty kissanpentu. “Minun itsetunto kärsii kun torjut minut jatkuvasti! Sydänhän tässä särkyy!” hän valitti dramaattisesti ja läimäytti oikean kätensä rintakehälleen ihan kuin hänen sydäntään olisi oikeasti kivistänyt.
“Sinun itsetunnollesi tekee ihan hyvää vähän kärsiä”, Jirou ilmoitti ja puisteli päätään, mutta Raiden ei voinut olla huomaamatta pientä hymyä pojan kasvoilla. Se oli pehmenemisen merkki.
“Itsetunto on osa minun charmiani”, Raiden väitti, vaikka Jirou ei näyttänyt lainkaan vakuuttuneelta. “Ilman sitä en olisi ollenkaan näin rakastettava.”
“Se ei tarkoita sitä, että minun pitäisi vaalia sitä. Sinä pidät siitä tarpeeksi hyvää huolta jo itsekin”, Jirou huomautti. Raiden näytti entistä huvittuneemmalta.

He olivat tuhlanneet tuskin puolta tuntia temppelin etsimiseen, ja saivat loppupäivän vapaaksi, sillä kokoontuminen hotellilla olisi vuorossa vasta illalla. Raiden oli tuttuun tapaansa nälkäinen, mutta Jirou halusi kasvattaa ruokahaluaan tappaen aikaa puistoa kierrellen, taka-ajatuksenaan kahdenkeskeinen aika Raidenin kanssa. Hän ei itsekään tiennyt, miksi halusi kiduttaa itseään sillä tavoin, sillä Raiden sai hänet turhautumaan samanaikaisesti kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta rakkaus oli sokea, ja Jirou epäilemättä enemmän tai vähemmän rakastunut. Oli eri asia tunnistaa omat paheet ja hyväksyä ne, kuin todella päästä niistä eroon.
“Mennään tuonne!” Raiden ehdotti ja osoitti autiota aukiota, jonka keskellä kasvoi käppyräinen mänty. “Pidetään piknik!”
Jiroulla ei ollut mitään ajatusta vastaan, vaikkei heillä ollutkaan mukanaan ruokaa, mutta hän huomasi maassa jotakin, joka sai hänet toisiin aatoksiin.
“Tuossa lukee, ettei tuonne saa mennä”, Jirou sanoi ja osoitti maahan pystytettyä kylttiä. “Ehkä se on rauhoitettu tai pyhä tai jotain.”
Raiden viittasi rauhoitetuille pyhille kintaalla.
“Pah! Me ollaan käyty Ruin kanssa dokaamassa tuolla, kun me asuttiin täällä. Ei siitä kukaan mitään sanonut.”
“Sitten me ei ainakaan mennä tuonne. Etsitään joku toinen paikka.”
Jirou ei halunnut jakaa hänen ja Raidenin ruohomätästä Ruin kanssa.
He kävelivät eteenpäin vielä jonkin matkaa, kunnes he saapuivat vielä suuremmalle aukealle. Se oli vähintään jalkapallokentän kokoinen, rinne vietti loivasti alaspäin ja puiston puiden latvojen yläpuolelle piirtyi Shinjukun kellotornin ja pilvenpiirtäjien sinertävät rajat. Se oli rauhallinen paikka, ja heidän ympärillään oli tilaa hengittää, vaikkeivät he olleet paikan ainoat retkeilijät.
Jirou halusi jäädä aukean reunaan, kauas tiestä mutta lähelle puita, sillä liian keskelle istuessaan hän tunsi olonsa suojattomaksi. Ruoho oli runsasta ja vihreää vielä niin lähellä puitakin, joten Raiden ei välittänyt.
Heillä ei ollut mukanaan eväskoria tai vilttejä, mutta Raiden istui paljaalle maalle ja Jirou levitti itselleen takkinsa istuimeksi.
“Japanissa puistot tuntuvat ihan erilaisilta”, Jirou puheli ja katseli taivasta oikaisten jalkansa suoriksi eteensä. “Englanti on vähän niin kuin kokonaan yhtä puistoa, mutta Japanissa nämä tuntuvat jotenkin erilaisilta. Tai ehkä se on vain Tokio, tai vain tämä puisto.”
Raiden ei vastannut mitään. Hänen mielestään kaikki puistot tuntuivat samalta, ja parhaissa puistoissa oli useampi jäätelö- ja hodarikoju, mutta hän päätti pitää mielipiteensä omanaan.
“Nälkä”, hän valitti sen sijaan. “Ulkoilma tekee nälkäiseksi.”
Jirou näytti olevan hieman pahoillaan, poti luultavasti huonoa omatuntoa siitä, että oli vaatinut päästä kiertelemään puistoa. Hän loi Raideniin huolestuneen vilkaisun, jonka vanhempi poika kuittasi tarpeettomaksi nopealla virnistyksellä, joka paljasti tämän hymykuopat.
“Ei se mitään”, hän sanoi ennen kuin Jirou ehti avata suutaan pyydelläkseen anteeksi itsekkyyttään.
“Näin yhden kojun matkan varrella”, Jirou sanoi ja sai Raidenin näyttämään heti paljon kiinnostuneemmalta. “Siellä myytiin taiyakia. Tuo minullekin.”
Raiden nousi ylös paljon nopeammin, kuin olisi kyennyt ellei kyseessä olisi ollut ruoka. Jirou kaivoi takkinsa taskusta esiin lompakon, vaikka Raiden teki jo lähtöä ilman sitä.
“Minä maksan”, Jirou sanoi ojentaen 1000 jenin seteliä Raidenia kohti. “Sinulla ei ole enää varaa. Lahjoitit 6000 jeniä temppelille.”
Raiden näytti olevan kahden vaiheilla, jatkaako matkaa kuin ei olisi kuullut Jiroun sanoja. Lopulta hän kuitenkin palasi muutaman askelen verran, ja vastaanotti setelin. Ilmeisesti 6000 jeniä olivat verottaneet hänen kukkaroaan.
“Onko maulla väliä?” hän huomasi kysyä.
“Ei”, Jirou sanoi ja hymyili.

Kun Raiden palasi ruuanhakumatkaltaan, Jirou näytti nukkuvan. Hän makasi pitkällään maassa, takki pään taakse tyynyksi mytättynä, silmät ummessa ja rauhallisesti hengittäen. Hän ei liikkunut, kun Raiden kyykistyi hänen viereensä kaksi taiyakikalaa mukanaan. Hän tuijotti poikaa hetken, mutta päätti olla herättämättä tätä. Nukkuva Jirou tarkoitti tupla-annosta taiyakia.
Ilmeisesti Jirou ei ollut kuitenkaan kovin syvässä unessa, jos edes nukkui ollenkaan, ja avasi pian silmänsä. Hän vilkaisi Raidenia, muttei vaatinut toista leivosta itselleen. Siitä hyvästä Raiden poti äkillisen omatunnonpuuskan, ja kosketti toisella taiyakilla Jiroun poskea. Leivos jätti jälkeensä kolme murusta sileälle iholle.
Jirou katsoi häneen hämmästyneenä.
“Kyllä sinä olisit voinut syödä ne molemmat.”
“Ota se. Toin sen sinulle.”
“Kiitos.”
Jirou vastaanotti kalan edelleen hieman hämillään, ja ryhtyi näykkimään sitä rauhalliseen tahtiinsa.
“Älä skippaa aterioita”, Raiden kehotti. “Olet laiha.”
“Olenko?”
“Joo. Tai et. En minä tiedä. Olet pieni.”
“Paraskin puhuja.”
Raiden nauroi.
He söivät leivoksensa vaitonaisina, ja Raiden viimeisteli omansa ensimmäisenä. Hän rypisti käärepaperin taskuunsa ja vilkaisi taas Jirouta, joka ei näyttänyt oppivan syömään nopeammin.
“Anna kun autan”, hän sanoi ja ojensi kättään Jiroun taiyakia kohti. Jirou veti sen kauemmas.
“En anna. Sanoit, että olen laiha.”
“Minulla on vielä nälkä.”
“Eikä ole. Söit jo omasi.”
“Anna haukku!”
Jirou puisteli päätään, ja suojeli leivostaan ojentamalla sitä pois päin Raidenista.
“Et saa.”
“Sitten otan.”
Jiroun olisi pitänyt osata varautua Raidenin seuraavaan liikkeeseen, sillä pojan huulille levinnyt itsevarma, leikkisä hymy, josta Raiden oli tunnettu, kertoi pojan aikeista tarpeeksi.
Yhdellä tuuppauksella rintakehään Raiden oli selättänyt Jiroun, ja kiivennyt hänen ylleen nelinkontin. Hän puristi kädellään Jiroun taiyakikäden rannetta, ja katsoi toista silmiin kuin saalistaja saalistaan.
“Kyllä minulle jokin muukin kelpaa, kuin taiyaki.”
Jirou oli tapansa mukaan lamaantunut, ja tuijotti ylleen kumartunutta poikaa suurin silmin. Hän ei edes huomannut, kuinka Raiden taivutti hänen kättään, kunnes yletti koskettamaan sen puristuksiin unohtunutta leivosta kielellään. Jos suinkaan mahdollista, Jiroun silmät laajenivat entisestään, kun Raidenin kiusoitteleva kieli lipaisi taiyakin pintaa kevyesti ja vihjaillen, silmien katseen siirtymättä kertaakaan pois Jiroun omista.
“Hmm… Ehkä haluankin syödä jotain muuta”, Raiden kiusoitteli, ja taittoi palasen Jiroun taiyakista.
“Jatketaan siitä, mihin jäätiin aamulla. Sano ‘aa’!”
Jirou ei liikahtanutkaan, mutta avasi suunsa luultavasti valittaakseen tai muistuttaakseen Raidenia siitä, että he olivat julkisella paikalla. Mitä ikinä hän aikoikaan sanoa, se jäi ikuisesti mysteeriksi, sillä Raiden työnsi etusormensa hänen suuhunsa raottaakseen hänen huuliaan hieman lisää. Näkyi sai Raidenin virnistämään, vaikka se olisikin ollut vielä houkuttelevampi, jos Jirou olisi ollut alasti.
Ilmeisesti Jirou taipui hänen tahtoonsa enemmän kiusoittelun pelossa, ja avasi suunsa, jotta Raiden sai syöttää hänelle taittamansa palasen. Raidenin sormet viipyivät Jiroun huulilla hetken liian pitkään.
“Voin syödä itsekin”, Jirou mutisi. Raiden hänen lantionsa päällä, seksikäs hymy huulillaan ja pahat mielessään, ei sopinut julkisille paikoille muiden ihmisten keskuuteen.
“Älä nyt, haluan syöttää”, Raiden vakuutti virnuillen, ja taittoi taas uuden palasen leivoksesta Jiroun kädessä. Jirou ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin totella.
“Hyvä poika”, Raiden mutisi matalasti, kun Jirou suostui ottamaan suuhunsa seuraavankin palasen. Ennen kuin nuorempi poika ehti pureksia loppuun, Raiden oli jo painanut nopean, mutta sitäkin kiihkeämmän suudelman hänen huulilleen.
“Maistut taiyakilta”, Raiden koki tarpeelliseksi ilmoittaa. Jirou kurtisti kulmiaan.
“Ja kenenköhän syytä se sitten on?”
Jiroun silloin tällöin esiin putkahteleva asenne muistutti taas olemassaolostaan, kun Jirou päätti kiskaista Raidenin uuteen suudelmaan hiuksista käsin. Mitä hänellä oli enää hävittävää, kun kaikki silminnäkijät tuijottivat kahta suutelevaa poikaa jo muutenkin kuin olisivat nähneet aaveen? Miten hän aikoi estää Raidenia etenemästä liian pitkälle… Se oli kokonaan toinen asia.
“Ja jos kosket minuun kerrankin -!” joku huusi heidän vieressään. Ehkä he eivät tunnistaneet puhujaa, tai ehkä he olivat liian keskittyneitä toisiinsa, mutta pian se oli hieman liian myöhäistä.
Kazuo Yano, Jiroun isoveli, kompastui puoliksi omiin jalkoihinsa ja puoliksi maassa makaavaa pariskuntaan juostessaan mäkeä alas takaperin ja huitoessaan vihaisesti perässään tulevalle punatukkaiselle Vince Greenbergille. Kaatuminen ja maahan pyllähtäminen ei ollut omiaan kohottamaan hänen herkästi tulistuvaa mieltään muutenkaan, mutta se, keihin hän oli sattunut kompastumaan, oli se viimeinen tikki joka sai hänet suutahtamaan lopullisesti.
Vince näytti iloisen yllättyneeltä, ikään kuin ei olisi juuri törmännyt kuherteleviin luokkatovereihinsa kesken rauhallisen puistokävelyn.
“Jirou ja Raiden!” hän tervehti tuttavallisesti ja iloisesti. “Miten menee?”
Jirou ja Kazuo olivat jäätyneet niille sijoilleen ja tuijottivat toisiaan silmiin kuin odottaen, kumpi puhkeaisi puhumaan ensin. Raiden ei heistä piitannut, ja heilautti Vincelle kättään tervehdykseksi.
“Moi. Mitäs täs-” hän aloitti, mutta joutui keskeyttämään, kun Kazuo päätti käyttää suunvuoronsa hänen sanojensa yli.
“Mitä vittua?!” tämä huudahti. “Mitä vittua, Jirou?!”
Niin Jirou kuin kaikki muutkin olivat jo niin tottuneet Kazuon raivonpuuskiin, ettei kukaan viitsinyt kommentoida huudahdusta samalla äänenvoimalla takaisin.
“Mene pois, Kazuo”, Jirou totesi hivenen kylmästi ja enemmän kuin hivenen vaivaantuneena. Kazuo tiesi, että hän seurusteli Raidenin kanssa, mutta jaksoi tehdä asiasta numeron joka ikinen kerta.
“Mitä vittua sinä teet Jiroulle?” Kazuo kääntyi Raidenin puoleen. Raiden ei voinut vastata, sillä hän joutui käyttämään kaiken keskittymiskykynsä pidätelläkseen naurua. “Painukaa himoilemaan jonnekin muualle! Helvetin noloa! En halua katsetta! Vittu!” Kazuo ilmoitti. Raiden raapi poskeaan ja Jirou huokaisi syvään.
“Hei, Kazu, älä nyt kiihdy“, Vince toivoi. “Tämä on nähty ennenkin. Ja jos miettii mitä me eilen tehtiin sen suklaakast-!”
“TURPA KIINNI VINCE!” Kazuo karjaisi ja Raiden oli vähällä tukehtua pidätettyyn nauruun. Jirou nojasi päätään kämmeneensä häpeissään. Kaikki tiesivät, että Vince oli jostain kumman syystä korviaan myöten rakastunut Kazuoon, ja jostain syystä Kazuo ei ollut vielä hankkinut pojalle lähestymiskieltoa. Yleisen käsityksen mukaan he ryhtyisivät seurustelemaan heti, kun Kazuo uskaltaisi astua lasikaapistaan ulos.
“Tämä… Voi vittu!” Kazuo näytti repivän hiuksiaan. “Jirou, tästä puhutaan vielä! Vince, missä vitussa se temppeli on?”
Ilmeisesti myös Kazuo oli liian häpeissään jatkaakseen moraalisaarnaansa, ja halusi vain pois tilanteesta. Jirou oli siitä hyvin kiitollinen.
“Älä hikeenny, Kazu. Kyllä se vielä löytyy”, Vince vakuutteli, ja ryhtyi ohjaamaan Kazuota eteenpäin alaselästä käsin. Kazuo läimäytti hänen kätensä pois.
Jirou istui hiljaa aloillaan Raidenin hykerrellessä naurusta, kunnes Vince ja Kazuo olivat kadonneet puiden taakse kulkien väärään suuntaan, mikäli he aikoivat löytää temppelin.
“Oletko kunnossa?” Jirou kysyi saadessaan ajatuksensa viimein kasaan. Kazuo oli käytännössä astunut suoraan Raidenin päälle.
“Joo joo”, Raiden lupasi edelleen heikkona naurukohtauksensa jäljiltä. “Kazuon potkuihin on totuttu!”
“Onkohan Kazuo kunnossa? Hän kaatui aika inhottavasti…” Jirou huolehti tuttuun tapaansa.
“Ainakin hän kävelee. Sitä pirua mikään nitistä!”
“Raiden”, Jirou torui painokkaasti, mutta katsottuaan Raidenia silmiin hänkin tajusi, miltä kuulosti. Oli vaikea olla nauramatta mukana, kun vanhemman pojan tummat silmät tuikkivat täynnä silkkaa huvittuneisuutta, ja suu oli vääntynyt leveään hymyyn.
Nauru tarttui, ja lopulta he molemmat makasivat maassa nauraen sydämiensää kyllyydestä.

[Agitha]

3. Saint King

3. Tarjoilijatar, jonka tumma nuttura oli huomattavasti sotkuisempi kuin aamulla, ja jonka silmien alla oli havaittavissa turvonneet pussit, vaikka tyttö oli nuori, arveli olevansa maailman huono-onnisin tarjoilija, mitä työvuoroihin tuli. Hän oli kuvitellut ehtivänsä lähteä kotiin, ennen kuin hänen työpaikkanaan toimivaan hotelliin majoittuva oppilasjoukko palaisi takaisin majapaikkaansa, ja vaatisi itselleen ruokaa. Ilmeisesti sellaisesta hemmottelusta oli kuitenkin turha edes haaveilla, sillä hänet oltiin huijattu ylitöihin lupaamalla illasta kaksinkertainen palkka, jolla hän voisi ostaa uuden parin punaisia korkokenkiä, joita hän ei koskaan tulisi käyttämään. Ennen kuin hän oli ehtinyt riisua esiliinaa päältään ja sanomaan ei, hän huomasi seisovansa hotellin ravintolan ovella aamuisessa asemassaan, ja kumartavansa nöyrästi jokaiselle sisään astuvalle oppilaalle, jotka eivät edelleenkään vaikuttaneet lainkaan sen älykkäämmiltä kuin aamulla, vaikka olivat sivistäneet itseään Japanin rikkaalla kulttuurilla, ja näyttivät vain hieman uupuneemmilta ja huomattavasti levottomammilta, kuin aamu-unisina ja uteliaina.
Sinä iltana nutturapäinen tarjoilija päätti suostua hyvän ystävänsä kosintaan, mennä naimisiin ja ennen kaikkea lopettaa tarjoilijan hommat, mutta tämä tapahtui huomattavasti myöhemmin, eikä liity Saint Waldensin oppilaisiin millään muulla tavalla kuin sillä, että tämä toimivat ratkaisevina osatekijöinä tätä päätöstä tehtäessä.
Oppilaita ei ollut ruokasalissa vielä kovin montaa, mutta tarjoilijatar tiesi, että melu tulisi olemaan melkoinen.
“Miksi me tulimme tänne syömään?” Raiden valitti ja nyki Jiroun hihaa kuin pikkulapsi. “Olisin halunnut ulos! Olisin halunnut pitsaa ja pastaa ja currya ja pihvin!”
Jirou irrotti Raidenin otteen paidastaan lempein ottein kuin synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja PMS-oireista kärsivä äiti ja huokasi syvään, jiroumaiseen tapaansa.
“Koska Sekime ja Oliver pyysivät meitä syömään kanssaan, ja koska heillä ei ollut varaa niihin ravintoloihin, mihin sinä halusit. Täällä ruoka on ilmaista”, Jirou vastasi äänensävyyn joka kertoi, ettei hän olisi halunnut vastata samaan kysymykseen kolmatta kertaa. “Sinulle ei kelvannut mikään halvempi paikka.”
“Mikset sinä maksanut niitä?” Raiden kysyi ikään kuin Sekime ja Oliver eivät olisi seisseet puolen metrin päässä heistä. Hän ansaitsi närkästyneen mulkaisun ja paljon puhuvan hiljaisuuden poikaystävältään.
“Anteeksi jos meistä on vaivaa”, Sekime sanoi ja hymyili aidosti pahoillaan ja hieman hämillään siitä, että Raiden suhtautui heidän seuraansa sillä tavalla. Hän ei ollut koskaan ollut Raidenin kanssa mitenkään merkittävissä väleissä, ja kaikki tunnustivat hänet lähinnä Sekimen parhaan ystävän poikaystävänä. Sen sijaan kukaan ei tiennyt, että Raiden oli hänelle samaa aikaa kilpailija, joka oli onnistunut voittamaan puolelleen ne Jiroun tunteet, jotka Sekime olisi halunnut itselleen. Hän ei ollut koskaan paljastanut tunteitaan, eikä hän uskonut kenenkään tietävän niistä, joten hän tyytyi vain hymyilemään vaivaantuneena, vaikka hänen sydämensä läpätti joka kerta kun Jirou mulkaisi Raidenia äkäisesti tai soi hänelle hymyn. Hymyn, jonka Jirou soi vain ystävilleen.
“Ei se haittaa mitään!” Jirou kiirehti vakuuttelemaan, ja hymyili ystävähymyään. Raiden kiskoi hänet kainaloonsa ja puhalsi hänen korvaansa ikään kuin hän ei olisi yrittänyt keskittyä keskusteluun Sekimen kanssa. Hetken ajan Jirou näytti siltä, että olisi mielellään antanut kuonoon poikaystävälleen, ja se oli harvinaista se. Raiden oli ärsyttänyt häntä tarkoituksella koko illan, mutta Jirou oli yhtä lauhkea kuin Sekime - toisin sanoen mahdoton suututtaa. “Minusta on kivaa, että te tulitte.”
Jirou puhui “teistä”, mutta tarkoitti lähinnä Sekimea. Hän ei tuntenut Oliveria, mutta ennakkokäsitystensä perusteella ei pitänyt pojasta paljoakaan. Hän ihmetteli, miksi Sekime oli viettänyt koko päivän 15-kesäisen irvailijan kanssa, mutta oli tullut siihen tulokseen, että oli syy mikä tahansa, Oliverin seuraa olisi kestettävä. Poika käyttäytyi huomattavasti rauhallisemmin ollessaan Sekimen kanssa, eikä ollut ehtinyt elämöimään paljoakaan, johtui se sitten seurasta tai väsymyksestä.
Raiden taas oli Oliverin seurasta hyvillään. Jiroun ja Sekimen kanssa illallinen kolmisin olisi epäilemättä tappanut hänet tylsyydellään, ellei hän olisi ehtinyt päättää päiviään ensin omin käsin puheenaiheen kääntyessä kivilajeihin tai johonkin yhtä pitkästyttävään. Jirou ja Sekime olivat tylsimyksiä, joiden käsitys hurjasta illasta käsitti lähinnä mustan teen juomisen vihreän sijaan. Oliver sen sijaan saattaisi esittää ohjelmanumeron, joka kääntäisi illan suunnan, ja saisi Raidenin pysymään hereillä. Jirou oli suostunut yhteiseen illanviettoon Raidenin vastalauseista huolimatta, ja saisi kestää illan seuraukset.
Kun he astuivat sisään hotellin tuttuun ravintolaan, Jirou pani merkille, että alakuloiselta vaikuttava tarjoilijatyttö terästäytyi huomattavasti huomatessaan Raidenin astuvan sisään.
“Jos me syödään, niin syödään sitten kunnolla!” Raiden ilmoitti ja marssi aamuiseen pöytään kuin olisi omistanut koko ravintolan. Muiden ei auttanut kuin seurata häntä, Jirou turhautuneena, Sekime asemaansa alistuneena ja Oliver huolestuttavan välinpitämättömänä.
“Koulu maksaa kaiken, niinhän?” Raiden varmisti, ja avasi ruokalistan, jonka tarjoilijatyttö oli kiikuttanut heidän pöytäänsä epätavallisen reippaasti. Jirou mulkaisi häntä varoittavasti.
“Tilaa kuin normaali ihminen”, hän varoitti. “Ei koululla ole varaa rahoittaa sinun syömisiäsi.”
Raiden hymyili niin viattomasti, että näytti uhmakkaalta. Sekime näytti vaistoavan kireyden ystävässään ja salaisessa ihastuksensa kohteessa, ja päätti tarjota tälle hetken hermolomaa.
“Pidätkö ruuasta, Kuroki?” hän kysyi kaikkein ystävällisimpään sävyyn. Yllättävää kyllä, Raiden ei jättänyt häntä kokonaan huomiotta, ja kääntyi hänen puoleensa. Jostain syystä Sekimesta tuntui, kuin Raiden olisi vaikuttanut jotenkin vihamieliseltä, mutta vaikutelma katosi nopeasti, kun tämä avasi suunsa.
“Kukapa ei pitäisi, Torres?” hän esitti retorisen kysymyksensä aivan yhtä makeaan ja tuttavalliseen sävyyn kuin hänen puhuttelemansa poika, ja vain Jirou ajatteli sen olevan epäilyttävää, muttei sanonut mitään.
“Voit joskus tulla koemaistakaan minun ruokiani jos haluat”, Sekime jatkoi liioitellun ystävällisellä linjallaan, joka vaikutti epäuskottavalta kenen rahansa muun toimesta. “Olen aika hyvä kokki. Tykkään laittaa ruokaa.”
Raiden virnisti ja selasi ruokalistaa.
“Ei minun tarvitse.”
Sekime näytti yllättyneeltä ja kysyvältä, joten Raiden päätti selventää.
“Osaan laittaa ruokaa itsekin. Hyvää ruokaa. Vai mitä Jirou.”
Jirou näytti hieman vastahakoiselta, muttei voinut olla myöntämättä totuutta maistettuaan Raidenin keitoksia.
“Totta se on. Raiden on tosi hyvä kokki”, hän myönsi, ja Raiden näytti ylpeältä. Sekime ei voinut olla pohtimatta, olisiko Jirou pitänyt enemmän hänen laittamastaan ruuasta.
“Jiroukin sen myönsi, joten se pitää paikkansa”, Raiden vahvisti. Sekime päätti olla antamatta periksi, ja yrittää edelleen virittää keskustelua Raidenin kanssa. Hän ei pitänyt Raidenista lainkaan, eikä se liennyt yllättävää, mutta Jiroun illan pelastaakseen hän oli valmis uhraamaan paljon. Tämä näytti siltä, että olisi mielellään viettänyt muutaman hetken yksin jossakin hiljaisessa kolkassa, ja Sekime teki parhaansa täyttääkseen tämän toiveen, vaikka hiljaisen kolkan löytäminen olikin mahdotonta heidän seurassaan ja tilanteessaan.
“Minkälaista ruokaa sinä laitat?” hän kysyi Raidenilta.
“Kaikenlaista.”
“Osaatko tehdä mitä vaan, jos saat ohjeet?”
“Suunnilleen.” Raiden ei näyttänyt tippaakaan vaatimattomalta, mutta Sekimen iloksi hänen ylhäinen egonsa oli imarreltu valitusta aiheesta ja panoksestaan siihen, eikä hän vaikuttanut enää aivan niin ivalliselta ja kylmältä.
“Ai! Olen miettinyt yhtä juttua. Luin yhden ohjeen, jossa…”
Jiroun ja Oliverin yllätykseksi Raiden ja Sekime syventyivät ruuanlaittoa koskevaan keskusteluun jättäen heidät sen ulkopuolelle. Oliver oli edelleen epäilyttävän vaitelias, ja Jirou todella sai hetkensä hiljaisuudessa, jota tahditti vain Raidenin ja Sekimen tasainen puheensorina ja tarjoilijan keskeytys, kun tämä toivoi saada kuulevansa heidän tilauksensa.
Kun ruoka saapui pöytään, Jirou alkoi tuntea olonsa hieman mustasukkaiseksi, kun puheensorina Raidenin ja Sekimen välillä ei tauonnut hetkeksikään. Kuulosti siltä, kuin he olisivat puhuneet kokonaan eri kieltä, ja hän olisi voinut vannoa, että Raiden teki sen tarkoituksella. Jirou ei osannut päättää, kaipasiko enemmän Raidenin vai Sekimen huomiota.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt murehtia hetkellistä yksinäisyyttään kauaa, kun hänen lautasellaan käväisi haarukka, joka ei ollut hänen. Se iski lautasen reunalle jätettyyn sieneen kuin saalistava haukka, ja katosi sitten pöydän toiselle puolelle parempiin suihin. Jirou kohotti katseensa syylliseen hämillään, ja kohtasi Oliverin omahyväisen hymyn.
“Onko sinulla tylsää?” Oliver kysyä töksäytti suorapuheiseen, lähes röyhkeään tapaansa. “Huokailit aika dramaattisesti.”
Jirou tyytyi vain hymyilemään vaisusti, ja näytti melkein surumieliseltä.
“Sori… Ei ollut tarkoitus huolestuttaa.”
Hän ei keksinyt muutakaan sanottavaa, ja Oliver virnisti avoimen pilkallisesti.
“No hyvä. Olin niin kamalan huolissani.”
Sarkasmia nuoremman pojan äänessä ei voinut olla huomaamatta ja Jirou vannoi mielessään, että pojan vanhemmat olivat tehneet jotain hyvin väärin yrittäessään kasvattaa tästä nöyrää ja ystävällistä kansalaista.
Oliverin haarukka hyökkäsi seuraavaksi Sekimen lautasen kimppuun, ja se yksinkertainen ele riitti kiinnittämään Sekimen huomion toisaalle keskustelusta kukkakaalilajikkeista ja kuivahiivan makuominaisuuksista.
“Pidän tänään juhlat”, Oliver ilmoitti. Myöa Raiden, joka oli käyttänyt hiljaisen hetken hyväkseen tunkemalla suunsa täyteen ruokaa, näytti hieman kiinnostuneemmalta. “Pelataan kuningaspeliä, opettajilta on lupa. Miwa tuo juotavaa.”
Jirou oli melko varma, että opettajat eivät olleet antaneet lupaa mitä Damien Miwan juomiin tuli, mutta luultavasti raittiiksi otaksuttu oppilaiden välinen leikki oltiin laskettu ryhmähenkeä kohottavaksi toimeksi. Luultavasti kukaan valvojista ei puuttuisi mehuksi naamioituihin viinapulloihin, kunhan kukaan ei aiheuttaisi häiriötä, sillä todennäköisesti opettajat olivat ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi vähintään yhtä päissään, kuin suuri osa oppilaista tulisi olemaan. Hän ei ollut varma, mitä hänen olisi kuulunut siitä ajatella.

“Mikä on kuningaspeli?” kysyi Jocey Greenwood, kun Oliverin kutsuun vastanneet 16 henkilöä olivat asettuneet melkein symmetriseen rinkiin koulun oppilaille varatun salin lattialle. Ei ollut sattumaa, että Kingreenwoodina tunnettu Jocey osoitti mielenkiintoa leikkiä kohtaan, jossa mainittiin kuninkuus.
“Se on vähän niin kuin japanilainen pullonpyöritys”, selitti Shuya, Raidenin isoveli, joka oli pikkuveljensä täydellinen vastakohta. Hän oli rauhallinen ja kypsä, ja Jirou tuli hänen kanssaan toimeen erinomaisesti, mikä oli omiaan aiheuttamaan Raidenissa epätavallisia mustasukkaisuuden puuskia. “Jokaiselle jaetaan lappu, jossa on satunnainen numero. Jonkun lapussa ei ole numeroa vaan kruunu, ja hänestä tulee kuningas kierroksen ajaksi. Hän saa päättää mielivaltaisesti, mitä kaksi hänen valitsemaansa henkilöä joutuvat keskenään tekemään. Yleensä se on jotain pikkutuhmaa, suutelemista tai muuta vastaavaa. Kukaan ei kuitenkaan tiedä toistensa numeroita, joten jos kuningas käskee vaikka numero viiden ja kahdentoista suudella, kukaan ei tiedä, ketkä tehtävän ovat saaneet, ennen kuin vitonen ja kaksitoista tunnistavat itsensä heille arvotuista lapuista. Se on ihan hauska ja enimmäkseen harmiton peli.”
Kaikki oppilaat eivät olleet kuulleet pelistä, mutta suurin osa heistä näytti suhteellisen innokkaalta kokeilemaan sen pelaamista. Joukossa oli joitakin epävarmoja yksilöitä, kuten Jirou, joka oli saapunut porukkaan Raidenin seuralaisena, Ren joka oli tullut pitämään Chetia silmällä, ja Lily, joka vahti luultavasti poikaystäväänsä Joceyta. Joukkoon mahtui myös muutamia yllättäviä kasvoja, kuten Shuya, joka kyllä osallistui mielellään kaikkeen, mutta pysytteli enimmäkseen syrjässä, Faith, joka tunnettiin lähinnä Ruin hoitona ja erinomaisena nyrkkeilijänä, sekä Kazuo, jolla oli mukanaan Vince, ja joka ilmeestä päätellen piti kokoontumista typeränä, muttei kuitenkaan lähtenyt pois.
“Jos jollain on kysyttävää, niin pelin aikana oppii!” ilmoitti kohtalokkaasti Oliver, joka sekoitti parhaillaan kulhoa, jossa oli 15 paperilapulle kirjoitettua numeroa ja yksi kömpelösti piirretty kruunu. “Ottakaa laput!” nuorimmainen komensi, ja kulho kiersi kädestä käteen, kunnes jokainen puristi kädessään taitettua ruutupaperia. Kului hetki, kun kaikki katsoivat omaa lappuaan.
“Olen kuningas!” hihkaisi sitten Oliver, ja näytti kaikille kuninkuutta symboloivaa lappusta kuin mitalia.
“Kusetusta!” huudahti Damien, joka oli juuri laittanut pullonsa kiertämään myötäpäivää. “Oliver huijaa!”
“Eikä huijaa”, tuhahti Ren kyllästyneesti tehden koko olemuksellaan selväksi, että toivoi pelin olevan jo ohi. “Se on sattumaa. Collins, ketkä tekee ja mitä?”
Oliver mietti hetken.
‘”Aloitetaan helpolla! 7 ja 13 suutelee 5 sekuntia!”
Jirou vilkaisi omaa lappustaan, jossa komeili numero 5 ja totesi, ettei käsky koskenut häntä. Sen sijaan hänen vasemmalla puolellaan istunut Raiden nousi ylös, kuten teki myös Rey, joka istui hänen vieressään. Kumpikaan ei näyttänyt olevan pahoillaan arpaonnesta, ja he antoivat toisilleen esimerkillisen, yli 5 sekuntia kestävän suukon, joka sai Jiroun kasvot synkkenemään mustasukkaisuudesta.
Suudelman lopuksi Rey kävi takaisin istumaan tyynen rauhallisena, ja Raiden antoi itselleen raikuvat aplodit, johon liittyivät myös Damien, Chet, Rui ja Jocey. Oliver näytti tyytyväiseltä, ja paperilaput palautettiin kulhoon.
“Laitetaan se kulho keskelle”, ehdotti Ren, joka oli ojentanut punertavaa nestettä sisältävän pullon Jiroulle koskematta sen suuaukkoon huulillaan. Jirou teki hetken epäröityään samoin, ja ojensi pullon Raidenille, jolle juoma näytti maittavan erinomaisesti. “Saadaan tämä päättymään nopeammin, kun sen ei tarvitse kiertää kädestä käteen.”
Muut olivat samaa mieltä.
Seuraavalla kierroksella kuninkaan titteli siunaantui Faithille, joka kehotti kahdeksikkoa suutelemaan viitosta poskelle. Peli pysyi edelleen lähes mielenkiinnottomana, kun Rui nousi seisomaan, ja asteli Chetin luokse painaakseen tämän poskelle värittömän suudelman. Vain Ren jaksoi näyttää tarkkaavaiselta ja yhtä mustasukkaiselta kuin Jirou aiemmin.
Onni oli Faithin puolella myös kolmannella kierroksella, ja sillä kertaa hän määräsi tehtävän Raidenille, jonka oli määrä puraista Renia korvasta. Jirou ja Ren näyttivät sillä kertaa yhtä nyrpeiltä, ja Raiden lähes riemukkaalta kumartuessaan Jirou yli näykkäistäkseen Renin korvaa leveä hymy huulillaan. Jirou huomasi, kun Ren menin kananlihalle.
Seuraavalla kierroksella kuninkaaksi kruunattiin Damien, jonka tehtävänantoa kaikki pelkäsivät, ja joka lankesi Ruille ja Renille aiheuttaen pientä helpottunutta närää niissä, jotka eivät vielä olleet päässeet osallistumaan peliin. Koska kyse oli Damienista, käsky oli astetta rivompi, ja Rui joutui sulattamaan sormiinsa suklaata, jonka Renin oli määrä nuolla. Ihmeellistä kyllä, Ren ei poistunut huoneesta, mikä sai Jiroun epäilemään hänen maistaneen Damienin punaista juomasekoitusta, vaan siirtyi Ruin viereen ja tarttui päättäväisesti tätä ranteesta. Huoneen jokainen silmäpari seurasi tiiviisti, kun Ren kohotti Ruin sormet huulilleen, ja nuolaisi ne puhtaaksi yhdellä vahvalla imaisulla mulkoillen samalla ympärilleen vihaisesti.
“Ren puree!” Rui valitti, muttei voinut lakata nauramasta nähtyään Renin ilmeen.
Damienin voittoputki jatkui samoin kuin Faithilla aikaisemmin, ja seuraavaksi hän komensi kolmosen ja yhdeksikön syömään banaania eri päistä samanaikaisesti. Pelin alun ansiosta kaikki odottivat Raidenin tai Ruin nousevan ylös, mutta yllättyivät nähdessään uusien kasvojen liittyvän mukaan. Sekime ja Lily ilmoittivat olevansa arpaonniset, joten Lily asteli Sekimen luokse kokonaan kuorittu banaani kädessään. Vaikka huoneessa oli vain kaksi tyttöä, joista Lily oli toinen, ei banaanin syöminen näyttänyt kovin jännittävältä. Lily ja Sekime onnistuivat välttämään huuliensa koskettamisen, ja hymyilivät toisilleen toverillisesti tehtävän päätteeksi. Damien näytti hieman tyytymättömältä, ja yritti selvästi keksiä jotain jännittävämpää.
Hän ei päässyt kuitenkaan toteuttamaan suunnitelmiaan, sillä seuraava kuninkuus osui Renin kohdalle, ja hän käski Ruin ja Shuyan kätellä toisiaan. Innokkaimmat pelaajat nurisivat vastalauseensa, kun ystävykset puristivat toistensa kättä avoimen huvittuneina.
Muut olivat tuskin aukaisseet seitsemään kertaan taitettuja paperilappujaan, kun Rauskun naurahdus rikkoi hetkellisen hiljaisuuden. Jirou kuuli, kun Ren hänen vieressään voihkaisi hiljaa, ja ymmärsi täysin ystävänsä tunteet niin paljon kuin poikaystäväänsä rakastikin. Peli oli siihen saakka pysynyt suhteellisen kesynä Damienin tehtävänantoa lukuun ottamatta, mutta ilmeisesti siveellisyyden aika tulisi olemaan ohi. Raidenilta oli turha odottaa pusua poskelle.
“Hmm”, Raiden hymisi pitkittäen odottavaa hiljaisuutta tarkoituksella. “Neljä…” Damienin ja Sekimen välissä istuva Cass voihkaisi. “Juo numeron yhdeksän”, Faith ponkaisi seisomaan “suusta. Viinaa.”
Raidenin tukijoukoiksi liputtautuneet oppilaat, toisin sanoen Damien ja kumppanit, vihelsivät ja hurrasivat, kun Faith näytti kalpealta ja huonovointiselta, ja Cass lähinnä epäuskoiselta. Kukaan ei ollut kuullut Cassien ja Faithin vaihtaneen kovinkaan montaa sanaa, eikä heitä voinut sanoa ystävyksiksi hyvällä tahdollakaan, sillä he tuskin tervehtivät toisiaan kadulla, jos sattuivat törmäämään. Toki suusta juominenkin oli yksi tapa tehdä tuttavuutta, mutta…
“Selvä!” Faith julisti saaden suurimman osan joukosta ymmälleen odottamattomalla tahdonvoimalla. “Tehdään se, niin päästään siitäkin eroon.”
Damienin pullo, joka taisi olla jo toinen laatuaan, kiersi nopeasti kädestä toiseen kunnes se saavutti Cassien ja Faithin. Määrätietoisesti, tosin edelleen hieman kalvakkana, Faith kaatoi suuhunsa ruhtinaallisen annoksen väkijuomaa ja heittäytyi selälleen lattialle Cassien eteen. Cassie näytti epäröivän, mutta kasvojen menetyksen pelossa hän kumartui kuitenkin tytön yläpuolelle, painoi huulensa tämän huulille niin kevyesti kuin tilanteessa oli mahdollista (eli ei kovin kevyesti), ja imaisi sisuksiinsa niin paljon nestettä kuin kummallisesta asennostaan kykeni. Faith nieli loput, ja molemmat irvistivät joko siksi, että tilanne oli epämiellyttävä tai koska juoma oli kitkerää, voimakkaasti alkoholilla terästettyä.
Onnen jumalattaret hyvittivät kuitenkin oikkunsa Cassielle seuraavalla kierroksella, kun kruunulappunen asui hänen kohdalleen.
“Hmm…“, Hän mietti ja katseli ympärilleen kuin olisi yrittänyt päättää, kenet pistelisi poskeensa seuraavaksi. “Kolmonen meikkaa… Neljäntoista.”
Jotain kosmeettista Cassielta oli osattu odottaakin, mutta muiden pettymykseksi kolmoseksi osoittautui Lily, joka ei kauniimmasta sukupuolestaan huolimatta meikannut, mutta joka epäilemättä osasi vähintäänkin tämän jalon taidon alkeet.
“Kuka on neljätoista?” Damien kysyi, kun kukaan ei ilmoittautunut meikattavaksi. Kaikki katselivat ympärilleen uteliaasti, ja Kazuon tulipunaiset kasvot paljastivat äkkipikaisen pojan tuomion.
“Kazuolla on 14!” huikkasi avuliaasti Vince, joka istui Kazuon oikealla puolella. Kazuo loi häneen murhaavan katseen, joka ei näyttänyt häntä hätkähdyttävän.
“Lily meikkaa Kazuon”, määräsi Jocey, joka koki selvästi arvovallanpuutetta jouduttuaan olemaan niin pitkään kruunutta.
“No? Onko kellään meikkiä?” kysyi Lily katsellen ympärilleen. Faith kaivoi laukustaan puuterin ja ripsivärin, ja Damienin vihjailevan kyynärpään uhriksi joutunut Cassien nosti taskustaan vastahakoisesti meikkivoiteen, jota hän jostain selittämättömästä, turhamaisesta syystä kantoi aina mukanaan.
“Tässäkö kaikki?” Lily kysyi, kun neljäntoista pojan ja kahden tytön muodostamasta joukosta ei löytynyt sen enempää kosmetiikkaa. “Selvä.”
Kazuo näytti edelleen hummerilta joko häpeästä tai suuttumuksesta, mutta Lily näytti tyynen rauhalliselta levittäessään pojan kasvoille kohtuullisen määrän kaikkea, mitä he olivat onnistuneet keräämään. Ero ei ollut päätä huimaava, sillä Kazuo oli pojaksi varsin sileäihoinen, ja hänen ripsensä olivat lyhyet ja tummat.
“Noin? Valittamista?” Lily kysyi reippaasti ja katsahti yleisöön, erityisesti Cassieen, joka oli tehtävän määrännyt. Kenelläkään ei ollut ja Lily pääsi istumaan takaisin rinkiin.
Seuraavan kruunun nosti Rey, jonka tehtävänantoa kaikki odottivat innolla. Rey puhui vähän, ja oli aina yhtä etäinen ja viileä, eikä edes hänen huonekaverinsa Rui osannut arvata, millaisen tehtävän hän tulisi määräämään. Suurin osa oppilaista joutui pettymään, kun olkapäitään kohautteleva Shuya ja Faith joutuivat vaihtamaan hammasharjoja keskenään.
“Miten tylsää. Minä käytän Renin hammasharjaa koko ajan”, oli Damienin mielipide asiasta. Ren näytti pahoinvoivalta kuullessaan huonekaverinsa uutiset.
Damienin onneksi Kingreenwood julistettiin seuraavaksi kuninkaaksi, ja Joceyn määräämä tehtävä vaikutti astetta innostavammalta. Kahden oppilaan tuli vaihtaa keskenään vaatteet, ja jokainen huoneessa oleva poika toivoi, että toinen valituista olisi tyttö. Arpaepäonni ei kuitenkaan sillä kertaa osunut Lilyn tai Faithin kohdalle, vaan Oliver ja Vince nousivat seisomaan. Epäilemättä hetkeäkään Oliver oli kuoriutunut ulos vaatteistaan, ja odotti kärsimättömänä, kun Vince taisteli useiden solkien ja voiden ja katu-uskottavien, tiukkojen vaatteittensa kanssa. Oliver oli pieni ja luiseva, ei lainkaan samaa kokoluokkaa Vincen kanssa, joten hänen päällään punk-hengen mukaiset vaatteet olivat lähinnä hämmentävä ilmestys. Myöskään Vince ei joutunut tukalaan tilanteeseen, sillä Oliver oli pukenut päälleen löysät olovaatteet, ja peli pääsi jatkumaan normaalisti.
Seuraava kruunu osui Ruin kohdalle, ja kuten odotettiin, tehtävänanto oli astetta jännittävämpi. Oikeastaan siinä määrin, että jopa Jirou ja Ren tarttuivat vastahakoisina pulloon siinä pelossa, että joutuisivat kärsimään tehtävänannosta.
“15 feikkaa orgasmin seiskalle”, Rui ilmoitti. Jirou palvoi lappuaan, jossa komeili huolimattomasti piirretty luku kahdeksan, ja kääntyi sitten katsomaan, kuka onneton oli saanut osakseen niin inhottavan tehtävän.
Damien rämähti äänekkääseen nauruun, joten oli helppo olettaa hänen olevan onnekas seiska. Ren sen sijaan näytti äkisti kalvenneen, ja Jirou kurkisti hänen lappuaan hänen olkansa yli vain todetakseen, että se sisälsi kohtalokkaan luvun 15. Ilmeisesti myös Damien huomasi muutoksen Renin kasvojen värissä, eikä enää voinut lopettaa nauramista.
“Lähden pois”, Ren ilmoitti tyynesti mutta selvästi ärtyneenä, ja nousi seisomaan. “Hauskaa loppuiltaa.”
“Ren älä!” parahti Chet, ja tarttui loukattua poikaystäväänsä hihasta. “Jää tänne! Se on vaan peli!”
Ren näytti olevan eri mieltä eikä selvästikään voinut käsittää, miksi hänen poikaystävänsä halusi hänen teeskentelevän saavansa orgasmin toisen pojan kanssa, etenkään Damienin. Hän loi kysyvän katseen Jirouun, joka vaikutti olevan huoneen ainoa täysjärkinen hänen lisäkseen, mutta nuorempi poika tyytyi vain kohauttamaan hartioitaan avuttomana. Hänen puolestaan Ren olisi saanut lähteä, mutta ennen kuin hän ehti avata suutaan, Raiden puhui hänen puolestaan.
“Älä ole tuollainen ilonpilaaja”, hän pyysi. “Se on vain leikkiä. Vai pelkäätkö, että saattaisit vahingossa paljastaa jotain, mitä me muut emme tienneet?”
Se riitti Renille. Ilmeisesti ajatus siitä, että joku saattoi edes vihjata hänen olevan kiinnostunut Damienista epäkaverillisessa mielessä (tai millään muullakaan tavalla) riitti yllyttämään häntä suorittamaan annetun tehtävän.
Jopa Damien näytti hivenen yllättyneeltä, kun Ren asteli hänen luokseen, istui hajareisin hänen syliinsä ja kohotti kätensä nuoremman pojan olkapäille.
“Damien”, hän sanoi mahdollisimman neutraalilla äänellä. “Uh. Ah. Tulin juuri.”
Huoneeseen laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus lukuun ottamatta Renia, joka suunnisti takaisin omalle paikalleen ja iski takamuksensa maahan päättäväisen näköisenä.
“Se oli aika… Surkeaa”, kommentoi tehtävän määrännyt Rui. Muut näyttivät edelleen järkyttyneiltä Renin kehnosta esityksestä, mutta kukaan ei uskaltanut tuomita sitä peläten saavansa osakseen yhden pojan murhaavista mulkaisuista. Chet toipui ensimmäisenä.
“Jos Ren kuulostaa tuolta kun hän feikkaa, hän ei ole koskaan feikannut minulle!” hän julisti ylpeänä. Ren kopautti häntä rystysillään päähän. Muut oppilaat päättivät unohtaa koko hämmentävän välikohtauksen, ja moni tarvitsi palanpainikkeeksi vettä vahvempaa.
Seuraavilla kierroksilla Jocey määräsi Cassien laulamaan balladin Sekimelle, ja Sekime päätti Lilyn tunnustavan rakkautensa Ruille. Kumpikaan tehtävä ei herättänyt yleistä hilpeyttä tai mielenkiintoa, sillä Cassien oltiin kuultu laulavan useasti, eikä Lilyn esitys Ruin edessä vaikuttanut kovin uskottavalta vastaavan tilanteen epätodennäköisyydestä puhumattakaan. Pullo kiersi tiheään tahtiin, ja Jirou oli melko varma, että niiden määrä oli moninkertaistunut. Opettajien ratsian pelossa pullo ystävineen pysyi melko lailla piilossa, ja siitä juotiin vain nopeita kulauksia ennen kuin se ojennettiin seuraavalle, mutta Jiroun mielestä se sattui hänen käteensä hieman liian usein ollakseen ainoa lajiaan. Hän ei kohottanut pulloa huulilleen kunnolla kertaakaan, mutta teeskenteli juovansa pieniä kulauksia välttyäkseen paheksuvilta katseilta. Jopa Ren oli sortunut juomaan aimo huikkia luultavasti tulevien tehtävien varalle.
Neljännentoista kierroksen kuninkuus sattui Chetin kohdalle, eikä kukaan ollut yllättynyt, kun tanssitaidoistaan tunnettu Chet määräsi tehtäväksi sylitanssin. Suurin osa joukosta toivoi tehtävän osuvan jollekin muulle, eivätkä edes Raiden, Damien tai Rui vaikuttaneet kovin innokkailta laittamaan lantioliikkeillä koreaksi. Jopa Chet vaistosi kiristyneen, odottavan tunnelman, ja pitkitti päätöstään, ennen kuin julisti uhrinsa numeron.
Jirou ja Ren huokasivat helpottuneina yhteen ääneen, kun kumpikaan ei kokenut karvasta kohtaloa takamusta keikutellen. Sen sijaan Rui pomppasi ylös autuaan näköisenä, ja Jirou arvasi oikein hänen olevan se, joka sylitanssin oli juuri arpajaisissa voittanut.
“Tule isin syliin!” Rui kailotti vilkuillen ympärilleen innokkaasti. “Ei mitään pelättävää!”
Ikuisuudelta tuntuvan hetken verran oli hiljaista, mutta sitten hieman huonovointisen näköinen, heikosti hymyilevä Faith nousi seisomaan. Rui näytti siltä, kuin olisi voittanut lotossa.
“Hyvä, sisko!” kannusti Oliver, joka ei ollut mitään sukua Faithin kanssa. Tyttö hymyili hänelle lempeästi, ikään kuin kyse olisi ollut huudahduksesta nyrkkeilymatsissa eikä ennen sylitanssia.
“Tarvitaan tuoli!” ilmoitti Damien ja pomppasi ylös kuin vieteriukko noutaakseen irtonaisen istuimen salin seinustalta. Hän asetti sen keskelle rinkiä, ja Rui istui sille kuin kuningas hovissaan.
“Meillä ei ole musiikkia!” valitti Jocey. “Tilataan tänne kaiuttimet!”
Hänen tyttöystävänsä ehti hätiin huolissaan hänen holtittomasta rahankäytöstään.
“Ehkä vain taputetaan tahtia?” Lily ehdotti saaden osakseen hyväksyvää mutinaa. Jocey näytti siltä, että tilaisi stereot saliin sillä sekunnilla, kun Lilyn haukankatse välttäisi.
Muut hakkasivat tahtia kun Faith, jota ei oltu pilattu tanssijoiden sulolla vaikka urheilullinen olikin, esitti kömpelön tanssinumeron puoliksi Ruin sylissä. Hän oli kasvoiltaan erittäin punainen, mutta kun hän lopetti, hän ei näyttänyt olevan lainkaan niin nöyryytetty, kuin hänen ehkä olisi pitänyt. Rui taputti häntä rohkaisevasti takamukselle hyvällä menestyksellä ja Jirou pohti, oliko heitä koskevissa huhuissa sittenkin jotain perää.
Seuraavaksi kruunu sattui Faithille ikään kuin palkinnoksi onnistuneesta tehtävän suorittamisesta. Tyttö päätti, ilmeisesti nauttien omasta turvatusta asemastaan, että yhdeksikkö saisi riisua yhdeltätoista paidan. Koska tehtävä osui Raidenin ja Chetin kohdalle, ei kukaan jaksanut kiinnostua pikaisesta operaatiosta, joka jätti Chetin ylävartalon paljaaksi. Ennen kuin Raiden oli ehtinyt istua takaisin aloilleen, seuraavat laput oltiin jo nostettu, ja hän joutui tyytymään siihen, jonka Jirou hänelle oli satunnaisesti valinnut.
Kruunu siirtyi Kazuon päähän, mikä aiheutti selvästi pientä pettynyttä nurinaa. Lyhyttä poikaa kun ei pidetty mielikuvituksen huippuna, ja monet olivat varmoja, että seuraava tehtävä liittyisi turpaan lyömiseen. Monien yllätykseksi Kazuolla oli ainakin sitä parempi idea.
“Kuutonen istuu seiskan sylissä koko loppupelin ajan.”
Oliverin ja Cassien välissä istunut Sekime nousi ylös, ja katseli uteliaasti ympärilleen. Kun Lily heilautti kättään vaisuksi tervehdykseksi, monien ilmeet muuttuivat sääliviksi. Jopa Kazuo poti huonoa omaatuntoa, sillä Sekime oli pitkä poika, ja Lily hento kuin heinänkorsi, ja suunnilleen yhtä lyhytkin. Hänen ylpeytensä ei kuitenkaan antanut periksi, joten hän taputti maata edessään ja levitti jalkojaan, jotta Sekime pääsi istumaan niiden väliin. Lily joutui kurkkimaan pojan ohi nähdäkseen jotain tämän takaa, ja avulias Sekime nojasi tätä tehtävää helpottaakseen vasemmalle. Asetelma ei ollut kovin ergonominen, mutta peli oli peli, jonka sääntöjä oli noudatettava.
Seuraava kuninkuus ei jättänyt arvailuille varaa, kun Vincen vaatteisiin pukeutunut Oliver pomppasi seisomaan ja määräsi samaan hengenvetoon ykkösen nuolemaan kasin varpaita. Chet hihitti jo pelkkää ajatusta jonkun kielestä hänen varpaidensa välissä, ja Lilyn harmiksi tämä joku osoittautui Joceyksi. Pojat olivat huonekavereita ja ylimpiä ystävyksiä, ja Jocey näykkäisi Chetin isovarvasta kuin vanha tekijä ennen kuin nuoli jokaisen ulokkeen niin märiksi, ettei edes Oliverilla ollut asiaan huomauttamista. Chet nauroi koko toimituksen ajan, sillä hänen ystävänsä kieli sattui olemaan kutittavaa sorttia.
Kahdeksastoista kuningas ei ollut aivan yhtä innokas kuin edeltäjänsä, ja kesti hetken, ennen kuin kukaan huomasi Reyn hymyilevän omahyväisesti. Hänen karismansa vaiensi koko joukon, ennen kuin hän ilmoitti tehtävänannon tavallisella puheäänellä.
“Kymmenen nukkuu kahdeksikon kanssa seuraavan yön.”
“Saako tehtävät jatkua pelin jälkeenkin vai?” kysyi Sekime. Kukaan ei osannut vastata, ja kaikki katselivat ympärilleen. Ren näytti siltä, että olisi mielellään esittänyt kieltävän mielipiteensä, mutta piti mölyt mahassaan.
“Saa kai”, Damien totesi lopulta. “Siitä tulee jännempää niin.”
Sekime hymyili ystävällistä, alistuvaista hymyään.
“Siinä tapauksessa joku joutuu nukkumaan minun kanssai”, hän ilmoitti.
“Toivottavasti et kuorsaa”, huikkasi Lily hänen selkänsä takaa. Kesti hetken ennen kuin muut ymmärsivät, mitä hän tarkoitti.
“Mitä? Sekime ja Lily taas?” Oliver huudahti. “Kohtalo parittaa teitä!”
Rui vihelsi, ja Sekime ja Lily kohauttivat olkapäitään. Kummallakaan heistä ei ollut mitään toista vastaan, ja molemmat tulivat helposti toimeen vieraidenkin ihmisten kanssa. Jocey näytti hieman nyrpeältä menettäessään mahdollisuuden nukkua ensimmäisen yön tyttöystävänsä kanssa, mutta Sekimen huonekaveriksi liputtautunut Oliver ei näyttänyt välittävän järjestelyistä.
“Jocey, minä nukun sinun kanssasi!”
Järjestely tyydytti kaikki, ja sekä Sekime että Lily olivat salaa kiitollisia siitä, että saisivat sittenkin nukkua rauhassa ilman riehuvaa, vaateliasta huonetoveria.
Chet, jonka varpaat olivat edelleen märät, tuli kruunatuksi jo toistamiseen. Taas hänen tehtävänantonsa koski tanssia, ja selvästi huono-onninen Sekime sai tehtäväkseen ravistella takamustaan Kazuolle, joka oli kasvoiltaan punainen kuin paloauto ja yhtä kuuma kuin palo, jota se auto tarvittiin sammuttamaan.
Tanssiliike ei taaskaan hurmannut seksikkyydellään, mutta Kazuon ilme riitti huvittamaan koko joukkoa. Musiikki hoidettiin taas taputtamalla, ja Jocey kaivoi vaivihkaa taskustaan kännykän, jolla tilaisi heidän viihdykkeekseen parhaat stereot, jotka rahalla sai, kun Lily oli juuttunut Sekimen alle.
Kingreenwood sai taas arvoisensa tittelin kahdennellakymmenennellä kierroksella, ja päätti lisätä kapuloita rattaisiin.
“Kielari. Kunnon kielari”, hän ilmoitti varmalla äänellä. Sillä kertaa Jiroun onni petti.
Hän katseli kauhuissaan viatonta paperilappusta, jossa luki hänen tuomionsa tummalla musteella kirjoitetun nelosen muodossa. Pelin ensimmäinen kielisuudelma, ja se sattui juuri hänen kohdalleen? Kohtalolla oli naurettavan huono huumorintaju.
Hieman hädissään Jirou vilkaisi Raidenia, joka olisi parhaassa tapauksessa osunut hänen parikseen. Raidenin huvittuneesta, leveästä virnistyksestä päätellen näin ei ollut, ja Jirou nielaisi.
“Ketä minä pussaan?” Chet kysyi silmät loistaen, ja Jirou oli vähällä tukehtua. Chetiako hänen oli määrä suudella? Entä jos hän olisi vain hiljaa tai juoksisi pakoon?
Kuin aavistaen hänen ajatuksensa Raiden tarttui häntä ranteesta, ja kohotti hänen kätensä ylös.
“Jirouta! Jirou sai nelosen!” hän ilmoitti avuliaasti. Jirou toivoi hänelle hidasta ja tuskallista kuolemaa.
“Eh?!”
Chet kalpeni silmissä, ja Jirou tuijotti tiiviisti lattiaa.
“Mutta… Mutta…” Chet änkytti. “Jirou on vasta 16!”
Damien tuhahti.
“Entä sitten? Sinä olet vasta 18! Olet sinä nuorempiakin pannut”, hän huomautti saaden Renin rykäisemään varoittavasti. “Ei sinulla olisi mitään ongelmaa Oliverin kanssa!”
Se oli totta, ja sen huomasi Chetin kasvoilta.
“Mutta… Jirou on niin viaton” hän mutisi.
“Minäkin olen viaton!” hihkaisi Oliver, jota kukaan ei uskonut.
“En minä voi tehdä sellaista!”
Kaikille oli täysi mysteeri, mistä Chetin yllättävä siveys oikein oli peräisin. Kahden vuoden ikäero ei merkinnyt paljoa mitään, etenkään kun Jirou oli kypsä ikäisekseen, ja erityisesti Chetiin verrattuna.
“Ei Jirou ole viaton”, Raiden ilmoitti tyynesti, mutta tarpeeksi kuuluvalla äänellä. “Me tehdään tällaista koko ajan, ja minäkin olen 18!”
Jirou punastui, eikä löytänyt sanoja kieltääkseen väitettä.
“Mutta…” Chet änkytti.
“Älä ole nössö!” komensi Rui. “Kieltä vaan peliin, sillä siitä selvitään.”
Chet näytti suunnilleen yhtä epävarmalta kuin Jirou tunsi olevansa astellessaan hänen lähelleen, ja kyykistyessään hänen eteensä.
“Ei ole koko päivää aikaa!” ilmoitti Cassie kärsimättömästi, ja Chet kumartui varovaisesti, melkein ujosti, Jiroun puoleen, ennen kuin painoi varovaisen suukon hänen huulilleen.
Se ei tyydyttänyt vaateliasta yleisöä.
“Nyt sitä kieltä!” huikkasi Vince, ja Jirou puristi kätensä nyrkkiin kuin valmistautuen taisteluun.
Chet ei ollut huono suutelija. Jiroun kokemusta kaikenlaisesta vähääkään seksuaalisesta kanssakäymisestä rajoittui suurissa määrin Raideniin, ja Chetin suuteleminen tuntui hyvin erilaiselta. Jirou ei osannut päättää, tuntuiko se paremmalta kuin Raidenin kanssa, eikä hänellä ollut aikaa pohtiakaan. Chetin vaativa kieli pyyhki ajatukset hänen mielestään, ja vaikka tämä ei ollutkaan niin hyökkäävä ja suoraviivainen kuin Raiden, joutui Jirou nojaamaan taaksepäin kuin paetakseen. Kun Chet viimein vetäytyi kauemmas, hänen huulensa punoittivat rajusti, ja hän saattoi edelleen maistaa Chetin suussaan.
“Chet! Tuo näytti melkein raiskaukselta!” Damien moitti saaden osan joukosta nauramaan. “Käsittele pientä varoen!”
Jirou ei ollut näistä puheista hyvillään, mutta vielä ärtyneemmältä näytti mustasukkainen Ren, joka tuijotti tiiviisti eteensä. Jirou käänsi katseensa Raideniin, joka näytti yhtä huvittuneelta kuin aiemminkin ja mietti, miksei Raiden näyttänyt tuntevan mustasukkaisuutta hänestä.
Seuraava kruunu koristi Damienin sekavaa, vaaleaa tukkapehkoa. Tehtävä oli odotusten mukainen.
“Ykkönen juo kympiltä shotin mahalta!” poika julisti heiluttaen ties kuinka monetta erehdyttävästi mehupullolta näyttävää pikku laittomuutta ilmassa. Shotti, paidattomuus ja astetta uskaliaampi tehtävä lankesivat Oliverille ja Joceylle.
“Mutta mistä me saadaan shottilasi? Vai juoko tuo sen minun mahalta suoraan?” Oliver kysyi harvinaisen asialliseen sävyyn, sillä tehtävä oli selvästi lähellä hänen sydäntään. Oli muiden kannalta onnekasta, että juuri Jocey ja Oliver joutuivat suorittamaan sen, sillä heillä ei liiemmin ollut ylpeyttä tai kasvoja, joita menettää.
“Mahalta suoraan vaan “, määräsi kuningas. “Kunhan päästää eteenpäin.”
Alamaiset tottelivat valtiastaan mukisematta. Toimista seurasi Oliverin paljas, märkä vatsa, punertava, läpikuultava lätäkkö lattialla ja Jocey, joka oli kumartunut sen ääreen imaistakseen mahdollisimman paljon lattialle levinnyttä nestettä sisäänsä, ennen kuin joku siistisi sen pois. Shotti ei varsinaisesti tullut juoduksi Oliverin vatsalta, vaikka se todistusaineiston perusteella olikin hänen ihollaan käynyt. Damien näytti kuitenkin tarpeeksi tyytyväiseltä, ja laskeutui omahyväisen näköisenä takaisin istumaan, kun Oliver kiskoi Vincen housuja alemmas välttääkseen voimakastuoksuiset roiskeet niiden kankaalla.
Peli alkoi mennä hieman liian hurjaksi heikkohermoisimpien makuun, ja monet huokaisivat helpotuksesta, kun seuraava vuoro osui maltillisen Shuyan kohdalle. Poika näytti huomaavan tämän tunnelmanmuutoksen, ja hillitsi menoa kohdalleen sattuneen mahdollisuuden avulla.
“Kolme ja yksitoista pitävät toisiaan kädestä loppu illan ajan.”
Ehdotus kuulosti viattomalta kunnes selvisi, keistä oli kyse.
Jopa Ruin hymy hyytyi, kun hän huomasi Renin murhaava katseen. Kenen tahansa muun kanssa se olisi ollut viatonta ja söpöä, mutta Renin… Kaikki, jotka kykenivät kuvittelemaan itsensä Ruin tilalle Jirouta ja Chetia lukuun ottamatta, saivat kylmiä väreitä.
Ren nousi seisomaan jäykkänä kuin kivi, näyttäen myös yhtä kylmältä ja kovalta astellessaan Ruin luokse. Rui ei kavahtanut taaksepäin, mutta jonkinasteinen pelko paistoi hänen silmistään, kun Ren istui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä kuin olisi yrittänyt kuristaa sen kuolioon. Rui ajatteli, että siitä hyvästä Ren olisi ansainnut kunnianimen Rautanyrkki, muttei uskaltanut sanoa sitä ääneen.
Oliverin hyvä onni jatkui, ja kohottaakseen hieman Renin jäädyttämää tunnelmaa hän päätti komentaa Kazuon syömään banaania Reyn vyön alta. Kun kävi ilmi, keille tehtävä lankesi, koko piiri Kazuota lukuun ottamatta repesi nauruun tai ainakin hymyili hieman. Reylle ojennettiin kuorittu banaani, joita huoneeseen tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä (vaikka ne luultavasti olivat peräisin jonkun eväslaatikosta tai hotellin avokätisistä varastoista), ja hän sijoitteli sen roikkumaan ulos housunkaulukseltaan juuri sepaluksen yläpuolelle niin, että se aiheutti uuden naurunremakan. Rey näytti tyytyväiseltä saamaansa huomioon, vaikka hymyilikin vain vähän.
“Eikö sitä banaania voi laittaa vähän sivuun tai jotain?” Kazuo pyysi ja risti käsivartensa rinnalleen. “Miksi ihmeessä sen muka pitää olla… tuossa?!”
“Ei Rey, et siirrä sitä”, Oliver huudahti, vaikkei Rey ollut tehnyt elettäkään koskeakseen banaaniin tai siirtääkseen sitä ajatuksensa voimalla. “Sen pitää olla näin!”
Kuninkaan tahto oli ehdoton, eikä edes Kazuon kiukusta kihisevä, entistä punakampi naama onnistunut sitä muuttamaan.
“Haistakaa paska kaikki”, Kazuo toivotti katkerasti polvistuessaan seisomaan nousseen Reyn eteen. “Se on vain hedelmä!”
Kukaan ei kyennyt esittämään vastalausettaan, sillä kaikki olivat liian keskittyneitä pidättelemään nauruaan.
Banaani oli toki hedelmä, mutta Kazuon nöyryytetty olemus ja punaiset posket saivat sen näyttämään joltain ihan muulta. Joukon kokemattomimmat Jirouta (sillä hän oli Kazuon veli) katsoivat melkein lumoutuneita, kun normaalisti niin äkkipikainen poika ympäröi banaanin huulillaan pää kenossa, jauhoi hedelmää ja nieli niin, että pieni aataminomena pomppi. Vince ei edes peitellyt ihastustaan, joskin hän vaikutti myös hieman kateelliselta tai mustasukkaiselta.
Kun viimeinenkin banaaninpala oli kadonnut Kazuon vatsalaukkuun, tämä siirtyi hyvin hiljaisena takaisin omalle paikalleen, eikä puna kadonnut hänen kasvoiltaan koko loppuiltana, mikä saattoi toki liittyö myös siihen alkoholin määrään, jolla hän oli tuskaansa lievittänyt. Rey taas käyttäytyi, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Erityisesti Kazuo näytti helpottuneelta, kun seuraava kuninkuus osui Renille, ja tehtäväksi määrättiin runon lausuminen. Se ei ollut mitään verrattuna siihen, että joutui nuolemaan toisen ihmisen kehon erinäisiäö ulokkeita tai harrastamana intiimiä toimintaa vieraan ihmisen kanssa, mutta sen haastavuudesta päätellen Renkin oli ymmärtänyt pelin hengen, ja päätti kostaa kärsimänsä nöyryytyksen omalla tavallaan.
Arpaonni ei suosinut valmiiksi sylikkäin istuvia Lilya ja Sekimea, jotka joko Sekimen nauttiman alkoholin ansiosta (Lily oli vesiselvä, kuten aina) tai ihan muuten vain näyttivät tulevan hyvin juttuun omatoimisesti, eikä sylikkäin istumnen näyttänyt tuottavan heille ongelmia, vaikka Lilyn asema Sekimen alla näyttikin hieman hullunkuriselta.
Runon ajaksi Sekime nousi pois Lilyn päältä, polvistui toisen polvensa varaan, ja veti koko lorun hatusta.
“Sä oot mun oma kulta
Oot mun jalkojeni alla oleva multa
Baby mä oon tulta
Jos suukon saan mä sulta”
Runo oli kaikin puolin hirveä ja epärunollinen, mutta se esitettiin sellaisella tunteella ja sellaisten suosionosoitusten saattelemana, että Ren päätti hyväksyä suorituksen ja palata takaisin synkkiin aatoksiinsa Ruin käsipuolessa.
Seuraava monarkki, Cassie, antoi Jiroulle luvan piirtää dramaattisesti huokaavan Renin naamaan. Renin kannalta huonomminkin olisi voinut käydä, ja Jirou näytti oikeasti olevan pahoillaan vastaanottaessaan mustan tussin, jonka joku oli laukustaan kaivanut. Ren ei ollut mielissään siitä tiedosta, että saisi kasvoihinsa piirtojälkiä tussista, joka olisi vaikea pestä pois, mutta Jiroun tuntien hän ei joutunut pelkäämään saavansa otsaansa kirkkovenettä tai jotain hämmentävää tekstiä tai eksoottista sanaa.
Kauempana istuvat oppilaat kurkottelivat kaulaansa nähdäkseen, kun Jirou otti toisella kädellään tukea Renin olkapäästä, ja maalasi tämän nenän mustaksi. Hän piirsi Renin poskiin vielä sievät kissan viikset, eikä voinut olla hymyilemättä vetäytyessään pois ja napsauttaessaan tussin korkin kiinni. Cassie ei voinut olla tyytymätön suoritukseen, vaikka Jiroulla olisikin ollut mahdollisuus sotkea Renin naama täysin. Nyrpeä poika viiksineen ja nenineen Ruin käsipuolessa roikkuen oli jo niin hellyyttävä näky, ettei kukaan voinut edes nauraa. Ren ei tosin nähnyt itseään, mutta jostain syystä myöskään häntä ei edes hymyilyttänyt.
Seuraavan kierroksen alussa vallitsi pitkä hiljaisuus, ennen kuin Rey rikkoi sen hymähtämällä. Kaikki hiljenivät jälleen, vaikka kyse oli vain pienestä äännähdyksestä.
“Hmh. Kakkonen ja…” Faith ähkäisi. “Seiska. Kielari. Kunnollinen sellainen.”
Se oli pelin toinen kielisuudelma.
Jirou tuijotti kauhuissaan paperinpalasta, jossa komeili pahaenteinen numero seitsemän.

[Agitha]

4. luku - Saint Drama Queen

4. Kuinka pelin toinenkin kielisuudelma oli voinut osua hänen kohdalleen? Hän tunsi muiden painostavat katseet, mutta piti katseensa tiukasti paperilapussaan. Sillä kertaa ei tarvittu Raidenia kertomaan, kuka kohtalokkaan luvun oli saanut, sillä se paistoi Jiroun kasvoilta kilometrien päähän. Suuri osa häneen suunnatuista katseista, jotka tuntuivat niin kovin painostavilta, olivat säälinsekaisia, ja vain harvat vahingoniloisia. Lyhyt poika, jolla oli kauniit kasvot, ja joka näytti siltä kuin olisi juuri kuullut kuolemantuomionsa, keräsi sääliä kivisydämisiltäkin.
Mutta hänen poikaystävänsä sydän ei ollut kiveä. Se oli sulamatonta, ruostumatonta terästä.
“Se on vain suukko”, Raiden huomautti huvittuneisuus sanojensa läpi paistaen. “Sinähän tykkäät suukoista. Mikä siinä on niin kamalaa?”
Jirou ei vastannut mitään. Hiljaisuus kuulosti merkitykselliseltä, mutta todellisuudessa hän ei itsekään tiennyt. Oli kai turha yrittää selittää, ettei hän varsinaisesti ollut pussailevaa tyyppiä, ja että jokainen pakotettukin suudelma tuntui petokselta Raidenia kohtaan. Se oli naurettavaa, sillä Raidenin ei voitu sanoa pysyneen täysin uskollisena Jiroulle heidän koko suhteensa ajan, joten muutamassa peliin liittyvässä suudelmassa ei olisi pitänyt olla mitään ongelmaa.
Hitaasti alistuneen näköinen ja hivenen huonovointisen näköinen Jirou kohotti katseensa Faithiin, joka näytti yhtä säälivältä ja pahoittelevalta kuin Chet muutama minuutti sitten. Hän yritti hymyillä ja kohautti olkapäitään..
Se oli Jirou, joka käveli Faithin luokse, ja istui maahan hänen eteensä. Se oli myöskin Jirou, joka lopulta kumartui painamaan suudelman tytön huulille selvästi virheistään oppineena, sillä mukana oli myös asiaan kuuluva kömpelö kieli.
Kun Jirou irrottautui, hänen mielensä löi tyhjää. Hän tiesi vain, että tyttöjen suuteleminen tuntui hassulta, ja että hän tarttuisi vihdoinkin Damienin toimittamaan, rinkiä kiertävään pulloon.
“Ei enää kielareita Jiroulle”, toivoi Sekimen takana istuva Lily, joka oli jo kietonut kätensäkin pojan vyötärön ympärille, vaikkakin toverillisesti. Sekime nyökytteli, ja muut pysyivät vaiti.
Kuten Jirou oli mielessään vannonut, pullon osuessa hänen kohdalleen hän kaatoi sen sisältämää nestettä suorana kurkustaan alas, eikä tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, kun Raiden määräsi Lilyn ja Shuyan käymään suihkussa yhdessä.
“Siinäkö kaikki?” kysyi Lily ylimielisesti.
“Joo”, Raiden vastasi vähintään yhtä itsevarmasti. Näytti siltä, että heidän välillään oli meneillään jonkinlainen jääräpäiden taisto.
“Eikö mitään muuta?”
“Ei.”
“Oletko varma? Pelkkä suihku?”
“Jep.”
“Et sitten valita myöhemmin!”
“Jos valittamisen aihetta löytyy, etsin pehmopornoni muualta.”
“Se on sitten sovittu!”
“Ilman muuta.”
Lily virnisti.
“Shuya!” hän huikkasi Sekimen olan yli. “Me tehdään se vaatteet päällä!”
Shuya näytti tytölle peukaloa. Kukaan ei osannut sanoa, oliko Lily juuri voittanut Raidenin tämän omassa pelissä, sillä pojan kasvot eivät värähtäneetkään harmistuneisuuden merkiksi.
Seuraavalla kierroksella Jirou joutui irrottautumaa pullosta hetkeksi, mikä teki hänelle erittäin hyvää, sillä sekoitus oli kaikkea muuta kuin hyvää, se poltteli sisuskaluja ja pyrki vatsalaukusta takaisin ylös jo ennen kuin oli ehtinyt imeytyä verenkiertoon.
“Rauhallisesti, muru”, Raiden neuvoi, ja ojensi pullon vieressään istuvalle Ruille. “Vaikka aloititkin myöhään, niin vielä ehtii!”
Jirou ei ollut siitä varma. Viina tuskin maittaisi hänelle enempää edes silloin, kun se olisi noussut kunnolla päähän.
“Kaksi ja kuusi vaihtaa sukkia keskenään”, Jirou komensi keksimättä mitään sen jännittävämpää. Hänen vieressään istuva Raiden riisui sukkansa, solmi ne tiiviiksi palloksi, ja heitti ne kehän toisella puolella istuvalle Sekimelle samalla, kun poika riisui omat sukkansa ja liu’utti ne lattian kautta hänelle. Kukaan ei ollut erityisen vaikuttunut tehtävän tasosta, mutta se annettiin Jiroulle anteeksi nopeasti.
Arpaonni suosi Sekimea samalla, kun hän kiskoi Raidenin sukkia jalkaansa. Taistellessaan toisen vaatekappaleen kanssa hän ehdotti tehtäväksi pusua, ja numeroiksi neljää ja kymmentä. Kukaan ei uskaltanut vastustaa kuninkaallista tahtoa, vaikka se sattuikin valitsemaan uhreikseen ne, jotka sitä kaikkein vastahakoisimmin noudattivat.
“Ren on toinen!” ilmoitti Rui, jonka käsipuolessa Ren edelleen istui, kuten oltiin määrätty.
“Ja Kazuo toinen”, paljasti Vince. Kumpikaan nöyryytetyistä, murjottavista pojista ei liikauttanut niveltäkään.
“Hei jätkät, vähän vauhtia siihen hommaan!” toivoi Damien kärsimättömästi. “Se on yksi pusu vaan!”
Kuin yhteisestä sopimuksesta Ren ja Kazuo istuivat aloillaan, eivätkä virkkaneet sanaakaan.
Odotettuaan jotain tapahtuvan noin viidentoista sekunnin ajan, ryhmä sai tarpeekseen.
“Selvä!” huudahti Rui. “Vince, ota Kazuo!”
Vince teki työtä käskettynä, lukitsi ihastuksensa käsivarret tämän taakse uhrin parahduksen saattelemana ja ryhtyi puoliksi kiskomaan ja puoliksi työntämään poikaa kohti Renia. Rui, joka puristi Renin kättä jo valmiiksi, teki tälle samoin ja jäi odottamaan toista vankia saapuvaksi.
Sen enempää Ren kuin Kazuokaan ei pyristellyt vastaan, sillä kumpikin heistä oli vangitsijaansa pienikokoisempi, ja turhan elämöinti olisi innostanut yleisöä lisää. Kazuota ja Renia ei voitu sanoa samanlaisiksi persooniksi, mutta sillä kertaa he olivat asiasta yhtä mieltä. Tilanteesta pitäisi päästä yli niin nopeasti kuin mahdollista.
Kun pojat olivat kasvokkain, Ren kumartui Kazuon puoleen yhä käsivarsilukossaan, ja painoi tämän huulille kevyen, kylmän suukon. Kazuo näytti yllättyneeltä, melkein loukatulta, mutta nopeasti myös helpottuneelta, kun suukosta oltiin päästy niin helposti. Vastahakoinen Vince vapautti hänet otteestaan, ja hän luikki takaisin paikalleen lattialle. Ruikin päästi Renin pois osittain, mutta puristi edelleen pojan kättä omassaan, kuten pelin säännöt vaativat. Renin käsi oli viileä, ikään kuin tämä olisi tarkoituksella imenyt siitä kaiken lämmön pois.
Juhlittuaan tuoretta kruunaustaan Vince komensi Chetin nuolaisemaan Cassien kaulaa. Tehtävä ei taaskaan ollut jännittävä, sillä vaikka kukaan Joceyta ja Lilya lukuun ottamatta ei ollut varma mitä Chetin ja Cassien välillä oli vuosi sitten tapahtunut, heidän tiedettiin olleen hyvinkin äänekkäitä lyhytkestoisesta, mutta sitäkin kiihkeämmästä suhteestaan. Kumpikaan pojista ei ollut edes ujo, ja monet käyttivät hetken hyväkseen noustakseen uuteen humalaan.
Seuraavaksi Rui valitsi vanhan, mutta hyväksi koetun tehtävän, ja määräsi Shuyan ja Sekimen viettämään yön yhdessä. Se ei ollut täysin ongelmatonta, vaikka kumpikin pojista olivat äärimmäisen ystävällisiä, ja onnistuisivat varmasti jakamaan huoneen.
“Mutta minä nukun jo Sekimen kanssa”, huomautti pieni Lily pitkän pojan selän takaa. “Miten tämän kanssa tehdään.”
Kukaan ei osannut vastata, joten päätös jäi monarkin harteille.
“Nukkukaa kaikki kolme yhdessä”, päätti kuningas Rui huolettomasti. “Kyllä te mahdutte. Lily on pieni.”
Myöskään Lilylla ja Shuyalla ei ollut ongelmia keskenään, He olivat oikeastaan jonkin sortin ystävykset, joten ainoa pedin jakamiseen liittyvä ongelma koski sängyn leveyttä ja siihen ahtautuvien ihmisten mukavuudenhalua. Kumpikaan pojista tuskin yrittäisi mitään typerää edes humalassa, joten Lily oli turvassa siinäkin mielessä. Hänen onnensa olisi voinut olla huonompikin, sillä hän olisi saattanut joutua nukkumaan seuranaan vaikkapa Rui, joka ei takuulla olisi jättänyt käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, ja tehnyt lähempää tuttavuutta koulun sievimmän, järkevimmän ja varatuimman tytön kanssa.
“Sekime, yritä olla haalimatta enempää petikavereita”, Shuya pyysi. “Meillä on ahdasta jo muutenkin.”
Puhuessaan hän katsoi merkitsevästi Oliveria. Ele sai Sekimen hämilleen, mutta nuorimman, liian suuriin vaatteisiin pukeutuneen pojan ilme ei värähtänytkään.
Sekime, jonka yöunet uhkasivat häiriintyä merkittävästi, nosti piiriä kiertävästä kulhosta lohdutuspalkkiokseen lapun, jossa komeili kädestä käteen kiertänyt musta kruunu.
“Kympin pitää… Lausua paras iskurepliikkinsä kolmosen korvaan”, hän päätti.
“Pitääkö se sanoa niin, että kaikki kuulee?” kysyi Damien, joka antoi kaikkien ymmärtää, että hän olisi ollut numero kymmenen, vaikka hänen lapussaan oli kaksi ykköstä.
Sekime ei tiennyt.
“Öö…” hän sanoi epävarmasti. “Se pitää kuiskata, joten ei kai sitä muut saa tietää?”
Sekime oli toivoton romantikko, joka selvästi toivoi muodostavansa yhden tai useamman uuden pariskunnan kehässä istuvista sinkuista. Hänen epäonnekseen kumpikin osallinen oli varattu, sekä harvinaisen kykenemätön yhteistyöhön.
“No, kenelle minä kuiskaan?” kysyi Chet, joka näytti säikkyvän poikaystävältään saamaan vihaista mulkaisua. Piiri pysyi vaiti, kunnes Renin siirryttyä Jiroun viereen joutunut Chet sattui vilkaisemaan vasemmalle puolelleen, ja voihkaisi yhtä kuuluvasti, kuin Jirou olisi halunnut voihkaista.
“Taas?!”
Joukko remahti nauruun. Ei ollut ensimmäinen tai toinen kerta, kun peli yritti muodostaa Jirousta ja Chetistä paria. Jirou ei edes yrittänyt olla tahdikas, sillä he molemmat tunsivat olonsa tismalleen yhtä epätoivoiseksi, eivätkä edes yrittäneet peittää sitä. Hän painoi päänsä kämmenensä suojaan ja toivoi aamun koittavan kymmenisen tuntia etuajassa..
“No ette sentään joudu nuoleskelemaan!” lohdutti Oliver, joka ei ollut yhtään pahoillaan. Hän sai osakseen harvinaisen, ärtyneen mulkaisun Jiroulta, ja kohotti kulmiaan huvittuneena.
“Ihan oikeasti!” tuhahti Vince ja risti käsivartensa rinnalleen. “Tässä alkaa jo kuvittelemaan, että teillä on oikeasti meneillään jotain, kun olette niin ujoja. Jiroun tarvitsee vain kuunnella!”
Chet näytti kiusaantuneelta, mutta ei keksinyt mitään vastaan sanottavaa. Melkein tottuneesti hän kumartui Jiroun puoleen, kohotti toisen kätensä suunsa peitoksi siltä varalta, että joku osaisi lukea huulilta, ja kuiskutti äärimmäisen kiusaantuneen Jiroun korvaan iskurepliikin, jolla oli tottunut saamaan kenet tahansa.
“Oliks äitis hattara, kun oot noin makea?”
Toisin kuin kuka tahansa normaali ja järkevä, Jirou ei purskahtanut nauruun, vaan punastui rajusti ja nojasi hieman kauemmas Chetista. Reaktio sai yleisön mielikuvituksen laukkaamaan, ja aiheutti yleisen naurunremakan. Jopa Ren tyrskähti, tosin hillitysti.
“Mitä Chet sanoi?” kuului kysymys useammilta huulilta. Jirou puisteli punaista päätään, ja pysyi vaiti.
“Sanoiko se, että sinulla on kauniit silmät tai jotain?” Rui uteli.
“Se on minun kakkosvaihtoehtoni”, Chet sanoi puoliksi ylpeänä ja puoliksi häpeissään. “Mutta ykkönen toimii aina!”
Tämä tieto kirvoitti uteliaisuutta, mutta Chetin parhaiten tuntevat olivat melko varmoja siitä, että salainen iskurepliikki johti pääasiassa sääliseksiin, mutta sen se teki varsin tehokkaasti.
Monet toivoivat, että Jiroun ja Chetin kiusaantunut voittoputki olisi jatkunut, mutta Vincen seuraava tehtävä, joka koski housujen riisumista toiselta, lankesi Damienin ja Reyn ylle. Taas yleisön mielenkiinto siirtyi viinaan, kun mahdollisimman lutkamaisesti hymyilevä Damien ryömi Reyn luokseen, ja kiskoi tältä housut nilkkoihin. Tehtävä olisi saattanut olla nöyryyttävä Reyn kannalta, ellei pojan valtava, särkymätön ego olisi saanut housut kintuissakin seisomista vaikuttamaan upealta. Hän astui ulos alas vedetystä vaatekappaleesta, ja viikkasi farkkunsa siististi viereensä, ennen kuin istui alas pelkät tummat bokserit päällään. Ketään ei naurattanut, eikä Rey näyttänyt olevan lainkaan häpeissään. Cass sen sijaan näytti närkästyneeltä, ja kampesi poikaystävänsä tiukasti kainaloonsa, kun tämä palasi takaisin suoritettuaan tehtävänsä.
Vaikka yleisö ei ollutkaan päässyt näkemään Jiroun tai Chetin alusvaatteita, seuraava tehtävä, joka osui taas tämän taivaissa määrätyn pariskunnan kohdalle, ei jättänyt ketään kylmäksi. Oikeastaan se sai enemmän tai vähemmän alkoholia nauttineen joukon hurraamaan, kun vastahakoinen Chet määrättiin kosimaan vielä vastahakoisempaa Jirouta, joka todella toivoi olevansa missä tahansa muualla. Yhtäkkiä vapaaehtoistyö Afrikan kehitysmaissa ei kuulostanut lainkaan sen hullummalta idealta.
“No on kyllä aikakin”, totesi tehtävän määrännyt Lily, huoneen ainoa vesiselvä oppilas. “Tuota flirttailua on saatu katsella ihan tarpeeksi kauan!”
Ren oli edelleen nyrpeä, mikä ei yllättänyt ketään, mutta Raidenin vaitonaisuus herätti yleistä kummastusta. Se selittyi kuitenkin helposti pullolla, jonka kanssa poika parhaillaan teki tuttavuutta välittämättä tilanteesta, johon hänen poikaystävänsä oltiin pakotettu.
Chet, joka ei enää jaksanut taistella vastaan, polvistui oikeaoppisesti Jiroun, joka olisi yhtä halunnut panna hanttiin, eteen. Lily tarkkaili heitä kuin haukka, ja Chet vaistosi sen helposti. Olihan hän joskus varta vasten odottanut saavansa tytöltä katseita osakseen.
“Jirou”, hän sanoi vakavana, kun Oliver oli pakottanut Jiroun nousemaan seisomaan. “Tuletko vaimokseni?”
“Ei se ole vaimoksi!” ilmoitti Jocey, joka oli juonut jo melkoisesti ja antoi sen näkyä kauas. “Se on mieheksi! Jirou on mies! Olen nähnyt sen suihkussa!”
Lily mulkaisi poikaystäväänsä uhkaavasti Sekimen selän takaa, mutta Jocey ymmärsi viisasta vaikenemista koskevan vihjeen väärin.
“Koulun suihkussa!” hän korjasi. “Ei missään… henkilökohtaisessa suihkussa! Lily, älä nyt suutu!”
Lily tuhahti, Jocey ryömi Cassien ja Damienin ohi hänen luokseen, ja ryhtyi lepyttelemään tyttöystäväänsä pyydellen vuolaasti anteeksi sitä, että oli sattunut kiinnittämään huomiota Jiroun sukupuoleen heidän ollessa yhtä aikaa suihkussa, koska kauniskasvoisen Jiroun sukupuoli ei ollut sanomalla selvä. Lily ei kuunnellut, mutta kopautti poikaystäväänsä rystysillään päälaelle, kuten Ren aiemmin. Jocey ei lannistunut, tai edes tuntenut iskua, joten pariskunnan annettiin selvitellä välinsä rauhassa.
“Jirou”, Chet yritti uudestaan. “Tuletko aviomiehekseni?”
Jirou ei ollut varma, mitä hänen olisi kuulunut kysymykseen vastata, joten hän epäröi. Se sai aikaan hiljaista hihittelyä.
“En tule”, hän vastasi lopulta päättäen pelata varman päälle. Chet näytti murtuneelta. “Sori, olen varattu, ja me ei tunneta kovin hyvin”, Jirou selitteli saaden aikaan sillä kertaa huomattavasti avoimemman naurunremakan.
“Tarve selitellä, Jirou?” Rui uteli. Jirou käyttäytyi, kuin poikaa ei olisi olemassakaan. Kylmä käytös aiheutti hajanaista hämmennystä oppilastovereissa, kuten se teki aina. Jiroun ei tiedetty inhoavan ketään muuta samalla tavalla. “Olisit voinut vain sanoa, että hetki on vähän huono!”
“Turpa kiinni, Rui”, koki Raiden Ruin parhaana ystävänä tarpeelliseksi ojentaa. Huoneessa ei ollut oppilasta, joka ei olisi yllättynyt tästä keskeytyksestä, ja heistä Rui näytti hämmentyneimmältä. Kerrankin hän sulki suunsa pyydettäessä, ja peli jatkui.
Jirou, joka oli selvinnyt alkupelin suuremmitta vaikeuksitta, alkoi kaipaamaan aikoja, joina hänen kohdalleen sattuvat tehtävät koskivat viattomia kielisuudelmia. Hän ei viitsinyt edes yllättyä, kun seuraavakin tehtävä siunaantui hänelle, ja oli kiitollinen kaikesta siitä alkoholista, jonka hän oli sisälleen kaatanut, ja joka rauhoitti hänen mieltään vähän. Hän ei pitänyt humalasta tai sen aiheuttamasta turruttavasta tunteesta, mutta ainakin se sai kaiken tuntumaan vähän helpommalta.
Oliver, joka vaikutti siltä, että oli saanut tarpeeksi juotavaa pieneen kokoonsa nähden, komensi Jiroun suutelemaan Renin selkärangan jokaista nikamaa ylhäältä alaspäin. Ren näytti siltä, kuin olisi menettänyt elämänhalunsa, muttei kehdannut alkaa nyrpistelemään nenäänsä Jiroulle. Ainakin Jirou kanssa saattoi olla varma siitä, ettei tehtävästä tulisi myöhemmin kuittailtua, ja että häpeän tunne oli molemmin puoleinen. Kumpikin halusi tehtävän olevan ohi mahdollisimman nopeasti, joten Ren riuhtaisi paitansa pois melkein väkivaltaisesti ja Jirou siirtyi Raidenin ohi hänen luokseen.
Joku olisi saattanut kuvitella, että he olivat niin hyvät ystävykset, ettei sanoja tarvittu, mutta totuus liittyi luultavammin kiusaantuneisuuteen. Ren käänsi Jiroulle selkänsä ja Jirou nielaisi, ennen kuin painoi ensimmäisen, kevyen suukon hänen niskalleen. Ren värähti, ja Jirou viimeisteli nopeasti tehtävänsä ollen tapansa mukaan perusteellinen mutta mahdollisimman etäinen. Niin oli paras heidän molempien kannalta.
“Tuo oli puhdasta pornoa!” ilmoitti Oliver riemuissaan. Hän ei edes huomannut, kun Cass irrotti pullon hänen kädestään ja ojensi sen Damienille, joka ei näyttänyt olevan kovin innokas tarjoamaan sitä eteenpäin. “Puhdasta pornoa! Katsokaa Renin ilmettä!”
Jirou tuijotti häpeissään maahan, muttei voinut olla kohottamatta katsettaan nopeasti nähdäkseen ystävänsä kasvot. Niillä ei näkynyt mitään epätavallista, sillä niille kohonnut puna saattoi yhtä hyvin olla hänen mielikuvituksensa tuotetta. Hän siirtyi takaisin omalle paikalleen, ja sai Raidenilta osakseen merkitsevän katseen, kun taas Chet katsoi häntä pitkään mahdollisimman vaarallisen näköisenä. Se oli hieman nurinkurista kun otti huomioon, mitä Chet oli Jiroun kanssa joutunut tekemään vasta muutama minuutti sitten.
Jirou oli varma, ettei seuraava tehtävä voisi enää sattua hänen kohdalleen, mutta ilmeisesti tilastot sen enempää kuin onnettaretkaan eivät olleet hänen puolellaan. Hän tuijotti epäuskoisena viitosta, joka kertoi hänen kohtalonsa olevan suklaan syöttäminen kuutoselle. Tehtävä oli kesy, sillä se oli Renin määräämä, mutta silkasta periaatteesta Jirou olisi toivonut voivansa vajota maan alle ikuisiksi ajoiksi.
“Jirou? Taas?” ihmetteli Damien. “Onko sillä vitun hyvä vai vitun huono tuuri?”
Poika puhui sen verran kovaan ääneen, että hänen ja Oliverin väliin joutunut Cassie raukka joutui rauhoittelemaan myös häntä.
“Ja kuka on se toinen?” kysyi Rui ja pyyhkäisi katseellaan ihmisjoukon yli. Hänen katseensa pysähtyi Chetiin, joka näytti hyvin kiusaantuneelta.
“Taas?! älähti Jocey. “Hankkikaa jo huone!”
Jirou ei voinut uskoa epäonneaan todeksi vastaanottaessaan muutaman suklaakonvehdin, jotka hänen oli määrä toimittaa Chetin suuhun. Chet oli hyvin hämillään tilanteesta, ja Jirou käytti tilaisuuden hyväkseen survoakseen karamellit tämän suuhun. Hän yritti olla epäromanttinen ja tahditon, mutta siitä huolimatta Chetin kielen kärki lipaisi hänen sormenpäitään, ja hän punastui.
“Pornoa!” kailottivat Oliver ja Damien yhteen ääneen. Chet näytti yhtä punaiselta kuin Jirou, ja yritti istua mahdollisimman kaukana pojasta. Se ei johtunut inhosta, vaan silkasta siveellisyydestä. Jiroukin hivuttautui istumaan lähemmäs Raidenia, ja yritti tulkita tämän ilmeettömiä kasvoja. Mikään ei edelleenkään näyttänyt vaivaavan poikaa, ja Jirou kurtisti kulmiaan harmissaan. Oliko hän todella ainoa, joka tunsi mustasukkaisuutta?
Chet ansaitsi seuraavan kuninkuuden palkkioksi kovasta työstään, ja päätti kostaa maailmalle määräämällä mahdollisimman kiusallisen tehtävän.
“Kolmetoista puree neljäätoista nännistä!” hän ilmoitti. Joukossa oli vain kaksi tyttöä, mutta niin Faith kuin Lilyin näytti huonovointiselta. Olisi yksinkertaisesti epäreilua, jos toinen heistä valittaisiin purtavaksi.
Arpaonni osui Faithin kohdalle, mutta kaikkien helpotukseksi hän oli kuolettava numero kolmetoista. Neljätoista osui Oliverin kohdalle, mikä sai aikaan hihityskohtauksen sekä Oliverissa että Damienissa.
“Okei, sisko!” Oliver sanoi ja kiskoi Vincen paidan kurkkuunsa paljastaakseen vatsansa ja rintakehänsä. “Antaa palaa!”
Faith ei tiennyt, olisiko hänen kuulunut olla iloinen kohdalle sattuneesta henkilöstä vai ei. Toisaalta hänelle olisi voinut käydä huonomminkin, sillä hän tunsi Oliverin ennestään, mutta toisaalta 15-vuotiaan, joukon nuorimmaisen, lähenteleminen tuntui hyvin väärältä. Oliver ei ehkä ollut poika viattomimmasta päästä, mutta hän oli alkanut pitää tätä jonkinlaisena pikkuveljen korvikkeena.
Mutta koska muutkin olivat nöyryyttäneet itseään muiden edessä, myös Faith kumartui Oliverin eteen, ja näykkäisi kevyesti itsekseen naureskelevan pojan nänniä. Sitä edes Oliver ei voinut pitää seksikkäänä, vaikka nämä nauroikin entistä lujemmin.
“Kutittaa!” hän hihitti.
Faithinkin uurastus palkittiin seuraavan kierroksen kuninkuudella. Hän huomasi olevansa hieman humalassa tajutessaan määränneensä tehtäväksi kielarin, mutta tunsi olonsa helpottuneeksi tajutessaan, ettei tehtävä voisi sattua hänen omalle kohdalleen.
Katseet kääntyivät automaattisesti Jiroun suuntaan, joka ei onneksi joutunut osalliseksi senkertaiseen suudelmaan.
“Ketä minä pussaan?” kysyi Cass melkein rennosti. Suuteleminen ei ollut hänelle mikään ongelma, etenkin kun Damien oli umpihumalassa ja mukana pelin hengessä. Hetken oli täysin hiljaista, kun kaikki katselivat ympärilleen. Sitten Kazuo ponnahti seisomaan kuin vieteriukko näyttäen erittäin punaiselta ja kiusaantuneelta.
“Minua.”
Myös Cassie punastui, ja hetken ajan kaksi poikaa vain tuijottivat toisiaan. Sen lisäksi Vince tuijotti murhaavasti Cassieta, ja Damien pullon pohjaa autuaan tietämättömänä tai välinpitämättömänä ympärillä tapahtuvista asioista.
Cass ja Kazuo olivat huonekaverit ja ystävykset muutenkin, joten reaktio yllätti jokaisen. Kazuon tiedettiin olevan homofoobinen (päällisin puolin), mutta Cassien hämmennys ihmetytti kaikkia. Cass ei ollut ujo.
“No niin, suukkoa peliin”, hoputti Raiden, joka odotti pelin jatkuvan. “Jiroukin pystyi siihen. Älä häviä pikkuveljellesi”, hän yllytti. Kazuo mulkaisi häntä myrkyllisesti, mutta ilmeisesti ne sanat olivat kaikki mitä hän tarvitsi. Hän asteli päättäväisesti Cassien luo, tarttui poikaa olkapäistä melkein väkivaltaisesti, ja painoi lujan suudelman tämän huulille. Cass näytti yllättyneeltä, mutta toipui nopeasti, ja vastasi suudelmaan.
Se oli intohimoinen suudelma, joka veti kaikki hiljaiseksi. Kun Kazuo lopulta irrottautui, ja palasi omalle paikalleen, kukaan ei uskaltanut kommentoida mitään, ja kummallinen välikohtaus päätettiin vain unohtaa.
Seuraavaksi Shuya määräsi Reysta Cassien henkilökohtaisen orjan. Tehtävänanto olisi saattanut aiheuttaa yleistä hilpeyttä, ellei Ren olisi ollut oma, ylimielinen itsensä, ja hyväksynyt tehtävän olkiaan kohauttamatta. Se oli jollakin tavalla karmivaa, ja monet olivat hyvin varmoja siitä, ettei Cassie uskaltaisi juoksuttaa Reyta.
Kun kruunu siirtyi seuraavaksi Ruin päähän, monet voihkaisivat ja toivoivat, ettei tehtävä vain osuisi omalle kohdalle. Rui päätti kerrata hyvän, vanhaksi todetun tehtävän, ja komensi Cassien teeskentelemään orgasmia Damienin päälle.
Aluksi Cass vaikutti hieman vaivaantuneelta, ja Damien keskittyi itsepäisesti pulloonsa. Lopulta pidempi poika päätti kuitenkin ottaa tehtävän vastaan haasteena, kiskoi poikaystävänsä irti pullosta, ja asettui tämän syliin hajareisin.
Kohtaus oli kieltämättä hyvin eroottinen, sillä Cass oli nuori näyttelijälahjakkuus, ja antoi pelille kaikkensa, Jopa Damien näytti menevän hieman hämilleen, kun hänen poikaystävänsä kiemurteli ja voihki hänen päällään ennen kuin teeskenteli saavansa mieltä järisyttävän orgasmin. Cass tulisi voittamaan taidonnäytteellään seuraavan Oscarin. Siitä ei ollut kysymyskään.
Cassien ja Damienin näytös sai kaikki niin hämilleen, ettei kukaan Faithia lukuun ottamatta jaksanut kiinnostua seuraavasta tehtävästä, joka johti Oliverin piiskaamaan maassa nelinkontin seisovaa Ruita Vincen vyöllä. Tehtävä oli Raidenin määräämä, mutta edes kuningas ei näyttänyt saavan siitä mitään irti, sillä näky oli jokseenkin jokapäiväinen Saint Walden’sissa. Niin Oliverilla kuin Ruillakaan ei ollut juuri minkäänlaisia estoja.
Seuraavaksi hilpeisiin tunnelmiin kohonnut Vince määräsi taas yhden kielisuudelman. Se sattui riehakkaan Oliverin ja Sekimen kohdalle, mikä asetti Lilyn hieman tukalaan tilanteeseen, kun Oliver saapui Sekimen luo ja oli vähällä kaataa pojan alleen maahan. Moista nuoleskelua oli muutenkin kiusallista katsella lähietäisyydeltä.
Ne, jotka tiesivät Sekimen tunne-elämästä mitään, näyttivät hieman hämmentyneiltä. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan Oliverin läheisyydestä, vaikka oli melko yleisesti tiedossa, että hänen uskollinen katseensa oli jo pidemmän aikaa ollut suunnattuna Jiroun suuntaan. Monet epäilivät alkoholin sekoittaneen pojan pään ja tehneen tästä epätoivoisen.
Kun Sekime ja Oliver viimein erkanivat toisistaan, tilanne muuttui Sekimen kannalta vielä mielenkiintoisemmaksi, kun viileä Rey komensi Jiroun näykkäisemään tämän kaulaa. Jirou, joka oli luultavasti ainoa, joka ei ollut tietoinen Sekimen tunteista, hymyili ystävälleen pahoitellen, ja asteli tämän luokse. Monet panivat merkille, miten Sekime nielaisi ja tuijotti tiiviisti kattoa, kun Jirou upotti hampaansa lempeästi hänen kaulansa iholle. Se ei sopinut kuvaan äskeisestä Oliverin kanssa tapahtuneesta, kiihkeästä suutelosta.
“Sori”, Jirou pahoitteli vielä ja pyyhkäisi sormenpäillään pientä, punertavaa jälkeä, jonka oli Sekimen kaulaa nirhaissut. Sekime hymyili eikä näyttänyt, kuinka pieni jälki ei suinkaan ollut se, mistä häntä kivisti eniten.
Myös Cassien ja Kazuon kummalliset välit ja heitä koskevat luulot ja puheet saivat lisää vettä rattaisiinsa, kun Jocey komensi Cassien avaamaan Kazuon vyön hampaillaan. Siihen nähden, miten rajusti Kazuo oli poikaa hetki sitten suudellut, hän näytti hämmästyttävän ujolta. Hän tuijotti tiiviisti vastakkaista seinää, kun Cass kumartui hänen eteensä, ja ryhtyi taiteilemaan auki hänen vyönsä solkea kieltään ja hampaitaan apuna käyttäen. Kazuo oli taas tulipunainen, ja näytti hyvin kiusaantuneelta. Hän sulki vyönsä heti, kun Cass oli saanut sen tehtävänannon mukaisesti auki. Vince näytti mustasukkaiselta.
Jirou oli jo ehtinyt herätellä toiveita pelionnensa kääntymisestä ja haaveile siitä tilanteessa pelin päättymisestä pikimmiten ilman sen suurempia välikohtauksia. Hän oli valmis jopa toivomaan kurjaa kohtaloa ja välttämättömiä, vaikeita tehtäviä luokkatovereilleen, kunhan hänen itsensä ei tarvitsisi osallistua leikkiin enää kertaakaan. Toivo oli hyvin turha, ja heti seuraavalla kierroksella hän huomasi puristavansa toista kohtalokkaista luvuista. Ennen kuin Damien ehti määrätä tehtävänantonsa, Jirou joi pitkän kulauksen kitkerää nestettä selvitäkseen salista ulos täysjärkisenä illan päätyttyä. Hän katui tekoaan heti tuntiessaan edellisten ryyppyjen nousevan päähän, lamaannuttavan estot ja aistit.
Hän ei ollut suorittanut tehtävää Raidenin kanssa vielä kertaakaan, mutta kohtalottarien mielestä sen aika oli nyt. Se olisi saattanut olla melkein mukavaa, jos Damien ei olisi määrännyt Raidenia strippaamaan Jiroulle, ja jos tehtävän siveellisempi, romanttisempi versio olisi sijoittunut pelin alkupäähän.
“Pitääkö minun myös tanssia?” Raiden kysyi asiallisesti, tosin hieman taevallallista voimakkaammin puhuen. Edes hän ei ollut selvinnyt runsaista annoksista Damienin punertavaa taikajuomaa seurauksitta.
“Häh?” kysyi Damien johon alkoholilla oli ollut huomattavasti selkeämpi vaikutus. “Ihan sama, vaatteet pois vaan!”
“Saanko riisua Jiroun?”
“Häh?” Damien joutui miettimään hetken, mutta luovutti todetessaan ajattelemisen ylivoimaiseksi viholliseksi. “Älä riisu sitä. Voitte hoitaa loput myöhemmin illalla. Niin kuin minä ja Cassie!”
Damien nojasi raskaasti vasten kiusaantunutta, mutta vastaaviin tilanteisiin tottunutta poikaystäväänsä, ja hymyili rumasti. Raiden kohautti olkapäitään.
“Vapaat kädet siis.”
Jostain syystä Jirouta pelotti.
Ehkä kyse oli alkoholista, ehkä väsymyksestä, todennäköisesti molemmista, mutta Jirou ei ehtinyt edes huomata mitä tapahtui, kun Raiden oli jo syöksynyt hänen syliinsä ja painanut salin tummaa tammilattiaa vasten ilkikurinen hymy huulillaan. Tilanne muistutti liikaa niitä hetkiä, kun he olivat kahdestaan, ja Jirou punastui. Raiden ei turhia viivästellyt.
Tuttuun, nopeatempoiseen tahtiinsa hän napitti paitansa auki, heitti sen huolettomasti lattialle, ja kävi vyönsä kimppuun. Jirou pohti, oliko Raiden vielä tavallistakin nopeampi toimissaan, vai oliko humalatila hidastanut hänen omaa reaktiokykyään, sillä hänestä tuntui kuin vaatteet olisivat vain kadonneet hänen lantionsa päällä istuvan Raidenin päältä. Pian tämä oli jo alusvaatteisillaan, kumartuneena hänen ylleen, katse käännettynä yleisöä kohti.
“Otanko nämä pois myös?” Raiden kysyi vakavana ja ujutti sormensa alushousujensa kuminauhan alle valmiina riisumaan ne. Damien makasi selällään maassa ja hyräili, joten kuninkaan mielipide päätettiin poikkeuksetta jättää kuulematta. Raiden oli jo kiskaisemassa viimeisen vaatekappaleen yltään, kun Rui puuttui peliin.
“Tuo riittää!” hän huudahti nopeasti. “Siinä olisi jo vähän liikaa nähtävää. Eiköhän me sulatella tätäkin näkyä vielä muutama päivä.”
Rui kuulosti huolettomalta, mutta Raiden tiesi, että hän oli tosissaan. Ilmeisesti yleisössä oli joku tai joitakin, joiden viattomia silmiä Rui halusi suojella. Osa Raidenista halusi kapinoida käskyä vastaan, mutta osa päätti luovuttaa. Hän ehtisi esitellä itseään luokkatovereilleen joku toinen päivä.
“Eli se oli siinä?” hän varmisti. “Eipä ollut kovin vaikeaa.”
Jirou näytti hieman kalpealta, ja Raidenin suureksi huviksi hänellä oli vaikeuksia nousta takaisin istuma-asentoon. Hetken näytti siltä, että hänkin jäisi makaamaan velttona lattialle kuten Damien parhaillaan teki
Jiroun muistikuvat loppu-illasta olivat hämäriä, eikä hän helpotuksekseen joutunut suorittamaan mitään tehtävää hetkeen. Muut joutuivat vuorollaan palkituiksi tai rangaistuiksi henkilön omasta vakaavuudesta päätellen. Tehtävät vaihtelivat kielisuudelmista korvan näykkimiseen, ja vain Ren onnistui hillitsemään kohoavaa tunnelmaa hetkellisesti määrätessään Faithin tekemään Lilyn läksyt. Raiden osoittautui kuninkaaksi muutamalla kierroksella, ja pyrki määräämään mahdollisimman kieroutuneita ja seksuaalisia tehtäviä uhreilleen. Jirou ei ollut yksi heistä ennen kuin myöhemmin illalla.
“Okei, okei! Kuunnelkaa!” Raiden sanoi ja kohotti kätensä vaientaakseen riehakkaat oppilaat kuin saarnaava profeetta. “Ykkönen ja 15 menee yhdessä suihkuun. Alasti!”
Lily ja Shuya olivat kiertäneet vastaavan tehtävän ilmoittavalla peseytyvänsä vaatteet päällä, mutta Raidenin määräyksen jälkeen se ei ollut enää mahdollista. Yksi toisensa jälkeen oppilaat huokailivat helpotuksesta, kun heidän lukunsa vaihtelivat kahdesta neljääntoista. Kaikki, paitsi Jirou ja Chet. He istuivat pitkään vaiti tietoisina siitä, että kohtalo yritti jälleen saattaa heitä yhteen. Sen selvittämiseen ei tarvittu edes sanoja.
“Hei!” huudahti Rui. “Se on taas Jirou ja Sekime!”
Siinä vaiheessa Ren, joka oli istunut pitkään vaiti osallistumatta leikkiin millään tavoin, ponkaisi seisomaan ja marssi ulos salista kasvot uhkaavan ilmeettöminä. Hänen mustasukkaisuutensa oli ylittänyt sietokyvyn rajat, ja Jirou tunsi olonsa kurjaksi hänen puolestaan. Hän katsoi huolissaan Chetia, joka näytti tuntevan samoin.
Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Chet oli rynnännyt Renin perään jättäen kaksi paikkaa tyhjäksi. Aluksi salissa oli hiljaista, ikään kuin kaksi peliin osallistunutta olisivat juuri kuolleet, mutta hiljalleen elämä palasi oppilaiden keskuuteen, ja huoli Renista painui Jirounkin mielessä taka-alalle. Hän toivoi, että Chet olisi tahdikas ehkä ensimmäistä kertaa elämässään, ja onnistuisi lepyttämään verisesti loukatun Renin.
Uusi kierros oli kuitenkin tuskin lähtenyt käyntiin, kun peli jouduttiin keskeyttämään taas.
“Damien sammui”, ilmoitti Cass melkein kyllästyneeseen äänensävyyn. Ilmeisesti se oli osa heidän jokapäiväistä rutiiniaan. “Me lähdetään selvittelemään ton päätä! Heippa kaikki!”
Pitkä poika nousi seisomaan ja onnistui kuin ihmeen kaupalla saamaan huonovointisen näköisen poikaystävänsä jaloilleen. Puoliksi Damienia raahaten ja puoliksi häntä kantaen Cassiekin poistui salin suurista ovista. Taas oli hiljaista.
“Mekin lähdetään”, ilmoitti Lily sitten, sillä tilanne vaikutti siihen sopivalta. Jocey näytti hieman vastahakoiselta, muttei uskaltanut tai viitsinyt laittaa vastaan. “Kiitos kivasta illasta!” Lily näytti oikeasti tarkoittavan sitä. “Ja Sekime ja Shuya, me nähdään varmaan Sekimen huoneessa?”
Kumpikin poika virnisti ja nyökkäsi. “Sori Oliver, joudut nukkumaan Joceyn kanssa tämän yön”, tyttö lisäsi vielä. Oliver heilautti huolettomasti kättään. Ilmeisesti se ei ollut hänelle minkäänlainen ongelma.
Kun Lily ja Jocey tekivät lähtöä, myös Faith nousi.
“En taida uskaltaa jäädä ainoaksi tytöksi. Hyvää yötä!” hän sanoi. Rui iski hänelle silmää.
Kuin yhteisestä sopimuksesta jäljelle jääneet oppilaat odottivat vielä hetken siltä varalta, että joku muukin olisi halukas siirtymään yöpuulle. Ilmeisesti enempää lähtijöitä ei kuitenkaan ollut, vaikka Jirou harkitsikin vaihtoehtoa ankarasti.
Huomattavasti huvennut joukko päätti jatkaa peliä vielä hetken. Riski saada tehtävä omalle kohdalle kasvoi, ja Ruin, Raidenin ja jopa Reyn ilmeistä saattoi päätellä, ettei luvassa olisi mitään helppoa.
Kutistunutta kuningaskuntaa valittiin hallitsemaan Rey. Jirou pelkäsi tulevaa henkensä puolesta, ja ällistyi kuullessaan tehtävänannon, vaikka se sattuikin hänen omalle kohdalleen.
“Eli Shuya syöttää Jirouta aamupalalla?” Raiden varmisti ällistyneenä. Ilmettä Reyn kasvoilla oli mahdoton tulkita, kun tämä nyökäytti päätään. Jirou ja Shuya vaihtoivat yllättyneinä katseita keskenään. Verrattuna aikaisempiin tehtäviin tehtävänanto vaikutti suorastaan miellyttävältä.
Seuraava kuningas oli Shuya, joka ansaitsi Jiroulta elinikäisen kunnioituksen ja pyyteettömän uskollisuuden seuraavalla tehtävänannollaan.
“Neljä ja kaksitoista poistuu pelistä.”
Rui ja Oliver voihkaisivat.
“Keksi nyt jotain järkevämpää!”
Shuya hymyili rauhallisesti, ja lopulta kaltoin kohdellut alamaiset hyväksyivät kohtalonsa. Oliver nousi ja lähti nukkumaan, mutta Rui jäi vielä seuraamaan peliä.
Kun Jirou nosti kruunun itselleen seuraavalla kierroksella, hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän tiesi, että se oli hänen mahdollisuutensa päättää peli siihen paikkaan, ennen kuin vaikkapa Rey tai Raiden määräisivät jotain erityisen ilkeää.
“Kuusi ja yksitoista putoaa pois”, hän sanoi nopeasti kykenemättä peittelemään silkkaa helpottuneisuutta, joka loisti hänen kasvoiltaan satojen metrien päähän.
Hänen vieressään istuva Raiden ei näyttänyt kovin pettyneeltä laskiessaan kuutosensa lattialle.
“Me mennään sitten petiin, nuppuseni”, hän totesi. Jirou hymyili vielä hieman leveämmin. Myös Kazuo laski numeron yksitoista eteensä.
“Vince”, hän komensi yksinkertaisesti ikään kuin Oliverin vaatteisiin pukeutunut poika olisi ollut hänen koiransa tai henkivartijansa. Vince ymmärsi yskän, hyvästeli muut Kazuon puolesta, ja poistui. Jirou ja Raiden lähtivät pian heidän jälkeensä.
Saliin jäivät vain Shuya ja Rey, jotka luultavasti eivät jatkaneet pelaamista kahdestaan myöhään yöhön.

[Agitha]

Luku 5. - Saint Doubts

5. Jirou ei ollut varma johtuiko se alkoholin vaikutuksesta vai jostakin muusta.
“Minulla on huono olo.”
Hän makasi vatsallaan hänen ja Raidenin hotellihuoneen sängyllä nojaten päätään käsivarsiinsa, tuntien olonsa yhtä huonovointiseksi kuin kalpeaksi kuin miltä hän näytti. Raiden
istui sängyn reunalla hänen vieressään, ja taputti häntä olalle toverillisesti ikään kuin kyse olisi ollut jostakin jokapäiväisestä murheesta, joka haittasi Jiroun elämää säännöllisesti joka perjantai.
“Laskuhumala vai tuleeko ylös?” hän kysyi sävyyn, jonka Jiroun juopuneet korvat suodattivat kuulostamaan ystävälliseltä ja huolehtivaiselta. Ehkä se johtui siitä, että Raiden ei nauranut, vaikka tilanne oli epäilemättä koominen.
“En tiedä”, Jirou mutisi patjaa vasten. Jostain syystä lakanan läpi hengittäminen sai hänen olonsa hieman paremmaksi, vaikka se oli luultavasti pölyinen ja haisi lakanalta, eikä sen alla oleva runkopatja tehnyt hengen vetämistä ainakaan helpommaksi.
“Pitäisikö siirtyä kylppäriin?”
“En tiedä.”
“Pystytkö kävelemään?”
“En tiedä.
“Mennäänpä.”
Raiden puoliksi auttoi ja puoliksi nosti Jiroun istumaan sängyn laidalle. Poika oli hieman kalpea, muttei näyttänyt siltä, että olisi antamaisillaan ylen. Luultavasti kyseessä oli laskuhumala, joka alkoholiin tottumattoman Jiroun mielestä tuntui maailmanlopulta. Raiden itsekin tiesi olevansa pienessä sievässä, - se oli välttämätöntä Damienin juomatarjoilun jälkeen - mutta jokin Jirou-raukan dramaattisessa esimerkissä liian nopeasti juodusta, petollisesta myrkystä sai hänet tuntemaan olonsa suunnilleen niin selväksi, kuin se niissä promilleissa oli mahdollista. Hän työnsi kätensä Jiroun kainalon ali ja selän ympäri tukien poikaa ohjatakseen tämän kaakeloituun, helposti siivottavaan huoneeseen, jossa kylmää ja kuumaa vettä oli tarjolla tarpeiden mukaan.
“Et ole kyllä yhtään söpö humalassa”, hän huomautti pojalle, jonka hän istutti vessanpöntön kannen päälle tukevamman istuimen puutteessa. “Mikset ole sellainen, että roikkuisit minun käsivarressani ja lirkuttelisit siitä, miten paljon minua rakastat?”
“Olenko minä koskaan sellainen?”
“Tai sellainen kiimainen, että et voisi pitää käpälöitäsi irti minusta! Saisit jotain kuumia ideoita jostain rooliasuista tai jotain.”
Jirou ei viitsinyt vastata Raidenin yksinpuheluun mitään.
“Tai olisit päällekäyvä. Jotain sitomisjuttuja, tiedäthän?”
“Turpa kiinni.”
“Oi muru, puhut rivoja!”
Jirou hieraisi kasvojaan ja toivoi, että henkisen tyhjäkäynnin sijaan Raiden olisi ymmärtänyt ojentaa hänelle kostean pyyhkeen tai vesilasillisen. Erikseen pyytäminen tuntui liian monimutkaiselta ja uuvuttavalta tehtävältä.
Raiden sipaisi hänen silmilleen valuneen otsatukan sivuun, ja kokeili hänen poskiaan ja otsaansa.
“Onko sinulla kylmä?” tummempi kysyi. Jirou puisteli päätään, mutta värisi kylmästä saman tien. Raiden huokasi.
“Laitetaan sinulle kylpy.”
Hän ryhtyi valuttamaan ammeeseen kuumaa vettä. Odottaessaan sen täyttymistä hän ryhtyi napittamaan auki Jiroun paitaa, ja hankkiuduttuaan eroon vaatekappaleesta, hän siirtyi taistelemaan pojan farkkujen ja vyön kanssa. Se ei ollut kovin seksikästä, vähän kuin olisi ruumista riisunut, mutta Raidenin oli silti vaikea vastustaa kiusausta kutittaa nuoremman pojan paljaita kylkiä. Sen sijaan hän painoi nopean suukon Jiroun otsalle. Hän huomasi, kuinka tämän suupielet värähtivät hieman, vaikka olo oli niinkin huono kuin Jirou oli antanut ymmärtää.
“Kylpyyn!” hän komensi riisuttuaan poikaystävänsä. “Hukkumiskuolema on parempi kuin hypotermia.”
“Oletpa sinä positiivinen”, Jirou mutisi mutta kampesi itsensä ylös, sillä kertaa omin avuin, ja liukui ammeeseen kuuman veden alle. Se ei tuntunut niin polttavalta kuin yleensä. Hänen jäsenensä olivat turrat.
“Käyn kysymässä respasta, jos niillä olisi sinulla särkylääkkeitä. Muuten huominen on aika helvetillinen meille kaikille”, Raiden sanoi sitten ja suoristi selkänsä tehden selvästi lähtöä. Hän sujautti jalkaansa hotellin tarjoamat tohvelit, ja hymyili Jiroulle, joka katsoi häntä yllättyneenä ja kunnioittaen.
“Tekisitkö sen? Se olisi iso apu”, poika mutisi otettuna hänen huomaavaisuudestaan. Jos Raidenilla olisi ollut omatunto, hän olisi saattanut katua sitä, ettei hänellä ollut aikomustakaan häiritä hotellin työntekijöitä keskellä yötä.

Jirou yritti kovasti olla nukahtamatta. Hän ei halunnut suoda Raidenille sitä hupia, että poika löytäisi hänet tajuttomana ammeesta ikään kuin hän todella olisi juonut itsensä sammumiskuntoon (mitä hän olikin, muttei halunnut myöntää sitä etenkään Raidenille kaikista maailman ihmisistä). Hän tuijotti kattoa ja yritti keksiä sen valkoisessa pinnassa jonkin kiintopisteen, jota voisi tuijottaa. Yksi kohta oli toisia tummempi, tai sitten valo osui siihen heikosti. Minkä muotoinen se oli? Koiran?
Kun Jirou kuuli hotellihuoneen oven käyvän, hän tajusi nukahtaneensa hetkeksi, ja kohosi nopeasti takaisin istuma-asentoon siitä laiskasta makuuasennosta, johon hän oli luisunut unissaan. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan, kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun Raiden lähti, mutta vilkaistuaan sormenpäitään hän totesi, ettei hän ollut kovin paljoa ryppyisempi kuin aiemmin. Hän ei ollut siis maannut ammeessa niin kauaa, että hänen ihonsa olisi ehtinyt kurtistua joko kosteudesta tai vanhuudesta. Jälkimmäinen mahdollisuus oli todella huolestuttava, mutta Jirou päätti olla olematta tyhmä eikä tarkistanut kuvaansa peilistä. Aikaa oli kulunut korkeintaan minuutteja.
“Jirou?” Raiden huhuili. Sillä kertaa oman nimen kuuleminen sai Jiroun kurtistamaan kulmiaan. Raiden oli joko vakavissaan jostakin (epätodennäköistä) tai yritti liehitellä häntä toteuttaakseen jonkin typerän suunnitelman (hyvin todennäköistä). Hän tunsi olonsa tarpeettoman varautuneeksi, ikään kuin hän olisi aistinut ilmassa vaaran.
Ilmeisesti Raidenin kanssa vietetty aika oli terästänyt hänen aistejaan, sillä pian hän tajusi, ettei Raiden ollut tullut yksin.
“Kenet sinä toit?” hän vastasi kutsuun tylsästi jaksamatta ryhtyä leikkimään niitä leikkejä, joihin Raiden hänen epäilemättä toivoi osallistuvan.
Raiden ei vastannut mitään, mutta kurkisti sisään kylpyhuoneen oven raosta.
“Sulje silmäsi, muru! Minulla on sinulle yllätys!”
Jirou risti kätensä puuskaan ja teki selväksi, ettei aikoisi sulkea silmiään edes räpäyttääkseen niitä. Hän ei tiennyt mitä Raiden suunnitteli, mutta hänen vakava katseensa oli jo valmiiksi syyttävä, sillä oli se mitä tahansa, siihen liittyi kolmas ihminen. Keskellä yötä. Kun Jirou oli kylvyssä. Eikä särkylääkkeitä näkynyt missään.
Raiden ei hänen mielenosoituksellista murjotuksestaan välittänyt, vaan kiskaisi selvästi hieman vastahakoisen vieraansa kylpyhuoneeseen.
Jirou ja Chet tuijottivat toisiaan silmiin pitkän tovin nähden oman pakokauhunsa heijastuvan toisen silmistä. Jirou yritti keksiä, miksi Raidenin oli välttämättä tuotava huoneeseen vieraita silloin (ja vain silloin) kun hän sattui olemaan kylvyssä ja tavalla tai toisella sellaisessa tilassa, ettei hän olisi halunnut nähdä ainoatakaan puolituttua.
Raiden oli selvästi päättänyt jättää esittelemättä heidät toisilleen, mikä oli toki tarpeetonta, mutta mikä sai aikaan jäätävän hiljaisuuden. Jirou ei halunnut olla epäkohtelias Chetin kuullen, ja Raiden tiesi sen. Kuinka käskettiin hiiteen ihminen, jonka mielenvikainen poikaystävä oli päättänyt napata mukaansa öiselle vierailulle?
“Öö”, oli hyvä alku. “Olen kylvyssä…”
Jirou tiesi, ettei hän kuulostanut kovin älykkäältä, ja luultavasti jopa Chet oli huomannut tämän seikan, vaikkei poika ollutkaan penaalin terävin kynä.
“Joo”, Chet vastasi ylläpitäen heidän korkeatasoista keskusteluaan. “Tuota…”
Se oli siis Raidenin idea. Chetilla ei näyttänyt olevan hänelle mitään asiaa.
Jirou huomasi, että Chet silmäili hänen vartaloaan vaikealukuinen ilme kasvoillaan. Se ei keventänyt kiusaantunutta tunnelmaa lainkaan ja Jirou vannoi mielessään, ettei puhuisi Raidenille mitään loppuviikkoon.
“Leikkikää kiltisti lapset”, Raiden toivoi julmasti virnistellen. Ennen kuin Chet ehti tehdä yhtään mitään, tai Jirou nousta ylös ammeen pohjalta, syyllinen oli livahtanut ulos huoneesta. Oven toiselta puolelta kuuluva kolina ei jättänyt arvailuille varaa, ja Jirou tuijotti ovea tyrmistyneenä.
“Se…” Chet aloitti tuijottaen ovea epäuskoisena.
“Laittoi tuolin kahvan alle, ettei ovea saa auki”, Jirou täydensi.
“Miksi…?”
Se vaati vain hieman ajatustyötä, ja muisto oli niin tuore, ettei humalatila juurikaan ollut pyyhkinyt sitä Jiroun mielestä.
“Se kuningaspeli. Raiden määräsi meidän suihkuun yhdessä.” Jirou voihkaisi, ja hieraisi taas kasvojaan. Hän halusi vain nukkumaan, mutta kun Raiden oli saanut jotain päähänsä, siitä ei päästäisi yli vastaan taistelemalla.
“Hei!” Chet sen sijaan yritti ja ryntäsi ovelle kuvitellen, että ääni sillä tavoin saattaisi kantaa viereiseen huoneeseen paremmin. Raiden ei vastannut mitään, mutta Jirou saattoi kuulla hänen virnistävän.
“Mitä vittua, Kuroki?”
Ei vastausta.
Jirou valui taas syvemmälle ammeeseen.
“Ei sitä kannata huudella”, Jirou huokaisi väsyneesti. “Ei se kuuntele kuitenkaan.”
“Mutta en minä voi viettää yötä täällä!” Chet vinkaisi. “Jos Ren herää ja olen poissa…”
Jirou saattoi vain toivoa, että Raiden olisi tuntenut häntä kohtaan samanlaista pelonsekaista kunnioitusta, kun Chet näytti osoittavan Renille. Niin Chet kuin Renkään ei lukitsisi poikaystäväänsä kylpyhuoneeseen vieraan pojan kanssa pakottaakseen nämä yhdessä suihkuun. Luultavasti edes Damien ei tekisi sellaista.
“Pääset nopeammin ulos, jos vain riisut vaatteet ja tulet kylpyyn”, Jirou totesi alistuneesti tehden kaikin mahdollisin tavoin selväksi, ettei ajatus ollut sen enempää hänenkään mieleensä. Chet näytti murskatulta, säälittävältä.
“Onko minun pakko?” vanhempi poika kysyi surkeana. Jirou puisteli päätään, muttei jaksanut myöskään yrittää keksiä pakosuunnitelmaa.
“No… Me ollaan käyty pesulla yhdessä ennenkin, vai mitä?” Chet ryhtyi höpöttämään sitten pikemminkin vakuuttaakseen itsensä kuin Jiroun. “Eikä siinä ole mitään väärää. Tai siis, sisaruksetkin käy samassa kylvyssä. Käytkö sinä Kazuon kanssa samassa kylvyssä?”
“En.”
“No joo, mutta ei me ollakaan sisaruksia. Se on vain kaverillista. Mitä vikaa siinä on? Sitä paitsi minulla on kiire takaisin Renin luo tai hän heittää kihartimeni ulos hotellin ikkunasta. Niin on käynyt ennenkin, ja se oli ihan kamalaa, koska en voinut käydä hakemassa sitä takaisin sillä tukalla. Jouduin soittamaan huonepalveluun ja avaamana heille oven huppu päässä. Se maksoi viisi puntaa.”
Jirou tuijotti vaivaantuneena vastakkaista seinää, kun Chet ryhtyi kiskomaan vaatteita pois päältään kappale kerrallaan. Kumpikin pojista vältteli toisen tuijottamista, ja kun Chet laskeutui kylpyveteen Jiroun seuraksi, he kumpikin välttivät katsomasta toisiinsa. Oven toisella puolella oli edelleen hiljaista.
“Sori, kun seurustelen tuollaisen pällin kanssa”, Jirou mutisi. “En tiedä mitä näen hänessä.”
Chet kohautti vaivaantuneena olkapäitään ja yritti hymyillä lavuaarille.
“No, hänellä on hyvä kroppa ja söpö hymy.”
Jirou ei ollut varma, miten Chetin kommenttiin olisi tullut suhtautua. Kiusaantunut hiljaisuus laskeutui heidän välilleen jälleen.
“Sori, oikeasti”, Jirou jatkoi sitten. Anteeksipyyteleminen oli hänen tapansa pitää keskustelua yllä. “Tämä on tosi kiusallista meille molemmille. Varmaan inhottavaa sinun mielestäsi.”
Chet näytti menevän hieman hämilleen, ja kiemurteli hetken paikoillaan.
“Ei tämä ole inhottavaa”, poika vastasi sitten rehellisesti. “Se vain… Luulin aina, että olet minun ikäiseni. Tai vanhempi. Renin ikäinen. En minä tiedä. Ja sitten kun tajusin, että oletkin 16...”
Jirou hymyili myötätuntoisesti. Hän ei vaikuttanut ulkoisesti ikäistään vanhemmalta, mutta pienestä saakka häntä oltiin moitittu ja kehuttu pikkuvanhuudesta.
“Kun lupasin lainata sinulle niitä leluja ja selitin kaikenlaista suihinotosta”, Chet selvensi. Jirou ei voinut olla myöntämättä, etteikö Chetin avoimuus seksiä kohtaan olisi hämmentänyt häntä, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei ollut tuntenut oloaan mitenkään seksuaalisesti uhatuksi, mikä oli oikeastaan aika yllättävää.
“No… Suojaikäraja on 16”, Jirou yritti lohduttaa.
“Joo, tiedän, mutta… Olet niin pieni.”
“Etkä ole tehnyt tahallasi mitään väärää”, Jirou jatkoi.
“En!” Chet vahvisti kiireesti ikään kuin rauhallisempi vastaus olisi saattanut osoittautua hänen turmiokseen. “Tai siis sanoin silloin, että olisin varmaa jo pannut sinua, jos et olisi varattu, mutta en minä silloin tuntenut sinua näin hyvin ja minä nyt panisin ketä vain, ei millään pahalla, tai siis joskus teinkin niin, ennen kuin Ren tuli kuvioihin ja vähän rajoitti sitä hommaa, hän kun on niin mustasukkainen, ei minään loukkauksena, mutta niin se vain on.”
Jirou toivoi, että Chet olisi jättänyt edes muutaman yksityiskohdan pimentoon, muttei kehdannut huomauttaa asiasta peläten uutta hermostunutta puheryöppyä.
“Älä huoli siitä”, hän vastasi pakottaen kasvoilleen jäykän hymyn. Chet näytti helpottuneelta.
“Olet oikeasti hyvä tyyppi”, vanhempi poika tunnusti. “Tai siis olet enemmän Renin tapainen, hirveän fiksu ja kaikkea, mutta et ihan niin frigidi, vaikka on Renilläkin lämpimät hetkensä, oikeasti on. Tai siis toki olisi kiva jos kihartaisit tukkaasi useammin, koska se näyttää oikeasti kivalta, ja käyttäisit niitä farkkuja mistä minä sanoin silloin aiemmin, ne on tiukat, mutta näyttää hyvältä kun olet noin hoikka, mutta olet aina tosi kiltti kaikille, tosi ystävällinen, vaikka vähän jäykkä, jos saan sanoa. Aluksi vähän ihmettelin kyllä, että mitä peliä se sinun touhusi Raidenin kanssa oli, koska rehellisesti sanottuna te ette kyllä sovi yhteen, vaikka en minä tietenkään kaikkea tiedä, mutta siltä se aluksi vaikutti. Sori, en oikeasti tiedä kaikkea. Minä… Sori.”
Chet hymyili vaivaantuneena, kuin anteeksi pyytäen, eikä Jirou voinut olla vastaamatta hymyyn, vaikka hän olikin kadottanut Chetin puheripulin punaisen langan jo aikoja sitten.
“Joo, ei haittaa ollenkaan. Tuota… Kiva. Kiitos neuvoista”, Jirou sanoi ja haroi kosteaa tukkaansa. “Tuota… jos vaikka noustaan? Tai siis tämä varmaan lasketaan, ja jos ei lasketa, niin…”
Hän ei keksinyt mitään tarpeeksi julmaa mutta toteuttamiskelpoista rangaistusta Raidenille, joten hän päätti jättää loput Chetin mielikuvituksen varaan.
Chet näytti sisäistävän uutta informaatiota hetken, mutta ymmärsi sitten nousta ylös.
“Ota tuo pyyhe”, Jirou mutisi. “Se on puhdas.”
Hän tuijotti tiiviisti suihkuverhoa, ennen kuin Chet oli onnistunut kietomaan pyyhkeen lantionsa ympärille. Chet poistui huomaavaisesti huoneesta kuivattelemaan itseään vähemmän kosteaan tilaan, ja Jirou nousi ylös.
Poistui huoneesta?
Ei voinut olla…
Hän käänsi katseensa kylpyhuoneen oveen, joka retkotti selällään. Hän kietoi pyyhkeen nopeasti ympärilleen, ja kurkisti hotellihuoneeseen, jossa Chet parhaillaan pukeutui. Pukeutumispöydän tuolia oltiin kyllä siirrelty, se oli selvästi käynyt jopa kolisemassa kylpyhuoneen ovea vasten, mutta tukkeena se ei ollut. Luultavasti se ei ollut ollut sitä missään vaiheessa. Raidenia ei näkynyt luonnollisesti missään, mutta Jirou ei tarvinnut häntä todetakseen, mitä oli tapahtunut. Raiden oli kusettanut heitä, virtsannut suoraan päin näköä antaen tarkoituksella ymmärtää, ettei kylpyhuoneen ovea saisi auki laskien kaiken sen varaan, ettei kumpikaan heistä ymmärtäisi yrittää avata sitä. Siinä hän oli onnistunut, ja oli luultavasti sen vuoksi ymmärtänyt paeta paikalta ennen kuin kumpikaan oli huomannut petosta.
“Chet”, Jirou sanoi tuntien olonsa yllättäen hyvin väsyneeksi, hyvin ärtyneeksi ja hyvin janoiseksi. “Ovi”, hän selitti lyhyesti ja viittoi takanaan olevan kylpyhuoneen avonaista ovea kohden, joka näytti pilkkaavan heitä. Kesti suunnilleen kolme sekuntia, ennen kuin Chet tajusi mistä Jirou puhui. Hän oli sanaton, ja teki sen selväksi tuijottamalla kylpyhuoneen ovea suu ammollaan päästämättä pihaustakaan.
“Raiden…” hän sanoi lopulta. Jirou tyytyi vain nyökkäämään. “Hitto”, hän älähti, tukisti itseään ja pyyhälsi pois hotellihuoneesta vieden pyyhkeen mukanaan ja jättäen sukkansa jälkeensä. Jirou päätti palauttaa ne hänelle huomenna, kun hän viettäisi päivän Renin ja Chetin kanssa puhumatta Raidenille sanaakaan.

Aamiainen, toisin kuin edellinen, oli hyvin hiljainen tapahtuma. Ne, jotka useimmiten pitivät tasaista meteliä ja elämää yllä, olivat sinä aamuna hyvin vaisuja. Sen sijaan yleensä rauhallisemmiksi, vakavammiksi ihmisiksi tunnustetut oppilaat olivat tavallista eloisimpia, ikään kuin he olisivat imeneet voimia muiden epätoivosta. Ilmassa oli vahingoniloa, mutta myös sääliä, pääsärkyä ja yliherkkyyttä päivänvalolle. Nopeasti katsomalla oli vaikea arvioida, oliko edellinen ilta muodostanut uusia siteitä oppilaiden välille, tuhonnut vanhoja tai muuttanut sosiaalisia rakenteita, mutta yksi asia oli hyvin varma - Raiden oli toteuttanut uhkauksensa pesettää Jiroun ja Chetin saman suihkun alla.
Tietenkään niin Chet kuin Jiroukaan ei ollut ottanut asiaa puheeksi illan jälkeen, mutta toiset eivät olleet sokeita. Siitä päätellen, kuinka Chet liehitteli Renia, kuinka Jirou istui hotellin ravintolan vastakkaisella seinustalla kuin Raiden, ja kuinka Chet ja Jirou näyttivät pitävän välillään hyväntahtoisen, mutta välttämättömän etäisyyden. Kumpikaan ei kyennyt katsomaan toista silmiin samalla tavoin kaiken edellisenä iltana tapahtuneen jälkeen.
Siinä missä Jirou, Raiden, Rey, Rui, Chet ja Ren olivat aikaisemmin muodostaneet jonkinlaisen kuuden ihmisen ryhmän, joilla ei ollut mitään yhteistä keskenään, mutta jotka usein päätyivät viettämään aikaa toistensa kanssa, oli se nyt hajonnut. Jirou oli piirittänyt itsensä epätavallisella määrällä ihmisiä. Luultavasti hän oli aikonut viettää aikaa pääasiassa Sekimen kanssa. Oliver ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa mutta jostain syystä, luultavasti silkkaa huomionkipeyttään ja itsekkyyttään, hän ei suostunut poistumaan Sekimen rinnalta saadessaan jatkuvasti sääliviä katseita ja päälaelle taputuksia hyväuskoiselta pojalta, vaikka hänen krapulansa vaikutti hyvin teeskennellyltä. Ilmeisesti yhdessä vietetty yö oli myös lähentänyt Sekimea ja Lilya, ja koska kumpikaan heistä ei ollut juonut itseään huonoon kuntoon, he rupattelivat leppoisasti keskenään tuoden jonkinlaista arkista turvallisuudentuntua niille, joiden maailma tuntui kääntyneen päälaelleen aamuisen pahoinvoinnin seurauksena. Siellä missä oli Lily, oli myös Jocey, joka lepuutti päätään tytön sylissä kuolemaakin kalpeampana ja epätavallisen vaisuna, ja jopa Shuya näytti löytäneen sopivaa seuraa lähinnä Lilysta ja Sekimesta, joiden kanssa hän oli ilmeisesti viettänyt mukavaa ja suhteellisen raitista loppuiltaa vielä pelinkin päätyttyä.
Raiden taas käyttäytyi itsepäisesti kuin olisi ollut kokonaan Jiroun oma, henkilökohtainen päätös vaihtaa porukkaa, ja vietti aikaansa Ruin ja Reyn seurassa. Koska Ren oli selvästi näreissään Raidenille, hän ja Chet eivät olleet liittynet heidän seuraansa. Renin vihonpidosta kertoi se, että hän ja Chet olivat lyöttäytyneet samaan joukkoon Damienin ja Cassien kanssa. Se oli tilanne, johon Ren ei ajautunut kuin olosuhteiden pakosta. Myös Kazuo ja Vince näyttivät viettävän aikaa samaisessa porukassa. Saatettiin siis puhua jonkinlaisesta kolmeen joukkoon jakaantumisesta, joiden välillä vain harvat oppilaat viitsivät palloilla. Näiden ryhmien välillä ei ollut varsinaista vihanpitoa - kaikki salissa oleva jännite tuntui keskittyvän Jiroun ja Raidenin sekä Renin ja Chetin välille.
Jirou vältti katsomasta Raidenin suuntaan, ja tuijotti tiiviisti aamiaisannosta edessään. Vuoroin Sekime, joka oli kiireinen Oliverin kanssa, ja vuoroin Shuya yrittivät piristää häntä. Hän ei itse sitä huomannut, mutta joka kerta kun hänellä ja Raidenilla oli ollut jonkinlaista kinaa (eli suunnilleen joka toinen päivä), koko koulu joutui kärsimään hänen ympärillään leijuvasta tummanpuhuvasta pilvestä, joka veti huomiota puoleensa vaikka Jirou olisi halunnut vain olla rauhassa.
“Jirou”, Shuya kutsui kiinnittääkseen ajatuksiinsa uponneen ystävänsä huomion seitsemännen kerran sen aterian aikana. Sekime oli yrittänyt samaa yhdeksän kertaa, ja Jiroun itsepäinen hajamielisyys ja vähäsanaisuus ärsytti etenkin Oliveria ja Joceyta, jotka tosin ärsyyntyivät myös sähkön surinasta lampuissa ja valossa tanssahtelevista pölyhiukkasista.
“Jirou”, Shuya sanoi kahdeksannen kerran, ja viimein Jirou kohotti häneen kysyvän, melkein melodramaattisen apean katseen. “Sano ‘aa’!”
Jirou tuijotti häntä kuin riivattua.
“Mitä?”
“Sano ‘aa’. Täytetään se eilinen tehtävä, jonka Rey meille määräsi.”
“En jaksa enää miettiä sitä peliä”, Jirou vastasi hieman hämillään siitä, että jopa Shuya näytti muistelevan sitä vielä.
“En minäkään”, Voihkaisi pöydän taakse vajonnut Oliver, joka lepuutti päätään Sekimen sylissä Joceyta matkien.
Shuya ei sanonut mitään, mutta loi nopean katseen Raidenin porukan suuntaan. Vain Jirou huomasi sen. Hän ei ollut varma, yrittikö Shuya auttaa häntä vai vain ärsyttää pikkuveljeään, mutta sillä hetkellä myös Raidenin ärsyttäminen oli lähellä Jiroun intressejä. Jos Raiden jotain inhosi, niin sitä kuinka hyvin Jirou ja Shuya tulivat keskenään toimeen.
Jirou ei voinut mitään pienelle, ilottomalle hymylle, joka kohosi hänen huulilleen.
“Aa”, hän sanoi ja vastaanotti makupalan, jota Shuya ruokapuikoissaan piteli. “Mm. Tämä on kyllä aika hyvää myös. Onko tuo kiinalainen aamupala?” hän kysyi aidosti uteliaana ja toisen annosta silmäillen.
Shuya puisteli päätään.
“Ei, mutta keittiö ottaa vastaan erikoistilauksia. Inhoan luumuja, joten pyysin umeboshin tilalle grillattua lohta. Se on tosi hyvää, eikö?”
Jirou nyökäytti päätään unohtaen Raidenin hetkeksi.
“Minäkin haluan kokeilla tuota. Onko tuo nattoa?”
“On.”
“Miksei minulla ole nattoa? Minulla oli eilen”, Jirou pohti.
“Kaikki ruoka on perseestä. Haluan pitsaa”, ilmoitti Jocey pöydän alta.
“Pitsakin on ruokaa”, huomautti Lily, mutta hieman pehmeämpään sävyyn kuin tavallisesti.
Sekime tunsi taakan vierähtävän sydämeltään, kun Jirou syventyi japanilaista ruokakulttuuria koskevaan keskusteluun Shuyan kanssa, ja jopa hymyili vähän.
“Jirou?” hän kutsui sopivaan väliin. “Minä otin länsimaalaisen aamupalan. Haluatko maistaa?”
“Toki”, Jirou lupasi, ja Sekime koki aamunsa parhaan hetken päästessään syöttämään palan paahtoleipää salaisen lemmittynsä suuhun. Hänen etusormensa hipaisi Jiroun ylähuulta, ja sillä hetkellä hän ajatteli, että hän oli hyvin onnekas vain päästessään viettämään aikaa pojan kanssa, pelkkänä ystävänäkin.
Raiden valitsi sen hetken työntää tuoliaan taaksepäin äänekkäästi ja poistua ravintolasta ilman Ruita tai Reyta. Se saattoi olla silkkaa sattumaakin, mutta Sekime laittoi sen merkille. Jirou sen sijaan rupatteli taas vuolaasti Shuyan kanssa.
Jossain välissä Oliver oli pudottautunut polvilleen pöydän alle, ja puraisi Sekimea polvesta. Sekime ei osannut päättää, laskettiinko se aamun hienojen hetkien joukkoon vai ei.

Opettajat olivat tietämättään valinneet Uenon museokierrokselle huonon päivän. Ehkä he olivat kuvitelleet, että vanhan pergamenttikääröt ja haarniskat helpottaisivat heidän omaa kankkustaan, tai sitten he eivät olleet tulleet ajatelleeksi, että oppilaat saattoivat kärsiä samasta vaivasta ensimmäisen kunnollisen Tokiossa vietetyn yön jälkeen. Joka tapauksessa heidän tarkoitusperänsä olivat olleet hyvät, kun he olivat poikkeuksellisesti päättäneet antaa oppilaiden jakautua pareiksi, ja muodostaa sattumanvaraiset ryhmät näitä pareja yhdistelemällä. Se oli hyvä tapa saada jokaiseen ryhmään sen jäsenille joku tuttu ja kaksi vierasta, jottei tehtävä olisi epämiellyttävä olematta kuitenkaan liian helppo, eväsretkeksi laskettava huvitteluhetki vain hyvien ystävien kesken. Luokkahengen ylläpitäminen oli erittäin tärkeää, ja oppilaiden oli tultava toimeen vieraampienkin toveriensa kanssa. Pareiksi jakautuminen oli tehty ennen Tokioon matkustamista, joten Jiroun oli luovuttava sinnikkäästä yrityksestään vältellä Raidenia aamupäivän ajan, ja palattava tahdittoman poikaystävänsä rinnalle, kun opettaja ryhtyivät jakamaan hajanaista, hälisevää joukkoa neljän hengen ryhmiin. Se ei saanut häntä laskemaan sotakirvestään alas, eikä Raiden kietonut kättään hänen ympärilleen.
Se ei ollut päivistä parhain. Pelkässä Raidenissa olisi ollut Jiroulle tarpeeksi sietämistä sinä päivänä, mutta ryhmän muut jäsenet osoittautuivat melkein huonoimmiksi mahdollisiksi vaihtoehdoiksi heti Ruin ja Reyn jälkeen. Jiroulla ei ollut mitään henkilökohtaista Damienia ja Cassia vastaan, muttei myöskään mitään yhteistä heidän kanssaan. Damien oli kovaääninen, suurieleinen ja ärsyttävä, Cassie taas turhamainen diiva, joten kumpikaan heistä ei ollut samaa maata Jiroun kanssa. Sen lisäksi hänellä oli sellainen tunne, ettei Cass pitänyt hänestä lainkaan. Tämä kuvitelma vahvistui, kun Cass näytti kääntävän katseensa nyrpeänä muualle, kun heidän ryhmänsä kokoontui.
Damien oli vaikealukuinen itsensä, kuten aina, roikkui tasapuolisesti Cassiessa ja jopa Raidenissa jättäen Jiroun huomiotta joko tarkoituksella tai vahingossa. Raiden taas näytti nauttivan Jiroun kannalta tukalasta tilanteesta, ja yritti käyttäytyä kuin mitään epätavallista jännitettä ei olisi ollut ilmassa ollen varsin tietoinen siitä, kuinka paljon se nuorempaa ärsytti.
Junamatka Uenoon, Tokion toiselle puolelle, taitettiin yhtenä suurena ryhmänä, mutta Uenon asemalla, syrjässä kiireisestä ihmismassasta, joka oli jatkuvassa liikkeessä, heille jaettiin yksi kartta ryhmää kohti, viisi tuntia aikaa ja kolme museota, jotka heidän tulisi löytää ja kiertää haluamassaan järjestyksessä. Jotta oppilaat todella kiertäisivät museot, eivätkä vain juoksisi niiden läpi päästäkseen pitämään hauskaa, heille jaettiin kaksi sivua kysymyksiä ja vastauskaavakkeet, jotka heidän tulisi palauttaa täytettyinä. Niitä ei arvosteltaisi, mutta Saint Walden’sin oppilaiden kunnianhimon tuntien jokainen täyttäisi paperinsa huolella kilpaillakseen toisten kanssa. He vaikuttivat usein idioottijoukolta, mutta tekivät koulutehtävänsä perusteellisesti muutamaa laiskaa poikkeusta lukuun ottamatta. Raiden oli laiska ja poikkeuksellinen, ja päätti tehdä sen varmuuden vuoksi hyvin selväksi.
“Näihin tietää vastaukset jo valmiiksi”, hän sanoi selatessaan yhteen niitettyjä monisteita läpi ja käyden läpi niiden kysymyksiä. “Miten ne oikein kuvitteli, että me muka jaksetaan kiertää museot kun noihin saisi kirjoitettua vastaukset omasta päästä?”
Damien nyökytteli mukana.
“Tämä asiat käydään läpi tavallisissakin kouluissa, eikö? Miten ne oikein olettaa, ettei me muka muistettaisi vastauksia ulkoa?”
Cassie ja Jirou pysyivät visusti hiljaa, Jirou osittain mielenosoituksellisesti, mutta myös samasta syystä Cassien kanssa - niin Damienin kuin Raideninkin älykkyys yksin ylitti todennäköisesti heidän yhteenlasketunkin aivokapasiteettinsa. Oli jotenkin ironista, että joukon villeimmät, levottomimmat oppilaat olivat myös reilusti älykkäimpiä, todellisia neroja. Jiroukaan ei ollut tyhmä, muttei silti muistanut ulkoa vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Cassie ei näyttänyt olevan lainkaan paremmin perillä Japanin historiasta kuin hän.
“Kyllä ne silti kannattaa kiertää”, Jirou huomautti viileästi. “Siellä voi olla jotain kompakysymyksiä. Opettajat on voineet jättää jotain omia vihjeitä, tai jotain.” Se ei olisi mitenkään mahdotonta Saint Walden’sin kaltaisessa koulussa, jossa ulkoa osaaminen oli itsestäänselvyys, melkein lunttaamiseen verrattava rikkomus. Tieto oli myös sisäistettävä, ja määrätyt tehtävät suoritettava, jotteivät opettajat jäisi työttömiksi.
“Enpä usko”, Damien sanoi ja taitteli omasta vastauspaperistaan lennokin. “Ei ne ole ehtinyt kiertää näitä museoita ja pudotella sinne jotain rasteja. Me vasta tultiin tänne”
Cass ja Raiden olivat hiljaa, eikä Jirounkaan tehnyt mieli väittää vastaan. Hän oli huonolla tuulella, ja yhtä haluton työskentelemään tarpeettomasti kuin muutkin.
“Minä voisin kyllä silti kiertää nämä”, Cassie totesi yllättäen. Kukaan ei ollut osannut arvata, että hän olisi kiinnostunut Japanin historiasta. Luultavasti hän ei ollutkaan, mutta halusi silti kierrellä paikkoja syystä tai toisesta. Damien katsoi häneen hämillään.
“Miksi? Turhaa työtä. Mennään mieluummin syömään okonomiyakia”, Damien sanoi. Raiden näytti olevan samaa mieltä.
Jirou sai idean, jonka toteuttaminen saattaisi helpottaa hänen tukalaa tilannettaan, vaikkei se käynytkään varasuunnitelmasta, eikä riittäisi pelastamaan koko päivää.
“Ehkä meidän kannattaisi jakautua kahtia. Minäkin haluan kiertää museot. Voin mennä Cassien kanssa. Te voitte tehdä mitä te haluatte”, hän ehdotti viileästi. Kolme poikaa tuijottivat häntä ymmällään. Jopa Raiden näytti pudonneen kelkasta, ja Jirou oli salaa hyvillään siitä.
Damien toipui järkytyksestä ensimmäisenä.
“Okei!” hän sanoi. “Me mennään Raidenin kanssa syömään. Tehkää te naiset kaikki työ.”
Cass avasi suunsa sanoakseen vastaan, mutta Raiden puhui ensin.
“Tehkää ykkössivu, niin me täytetään kakkossivu Damin kanssa.”, hän sanoi. Hän puhui heille molemmille, mutta tuijotti vain Jirouta. Jirou ei voinut olla ajattelematta, että Raiden yritti haastaa hänet johonkin, sillä katse oli pitkä ja kiihkeä. “Sovittu? Hienoa”, hän jatkoi ennen kuin kukaan ehti kertoa omaa mielipidettään. “Soitellaan!”
Cass jäi tuijottamaan suu auki poikaystävänsä loittonevaa selkää, kun Raiden ja Damien lähtivät kävelemään toiseen suuntaan hakaten toisiaan selkään toverillisesti. Vasta kun kumpikin poika oli kadonnut näkyvistä, Cass tuntui saavan puhekykynsä takaisin.
“Öö…”
Jirou tiesi, että tilanne oli luultavasti hyvin kummallinen Cassien kuvakulmasta, sillä he eivät todellakaan olleet ylimmät ystävykset. Luultavasti hän oli onnistunut vaikuttamaan siltä, että halusi viettää aikaa kahdestaan Cassien kanssa, mutta selitteleminen olisi luultavasti vain pahentanut tilannetta. Oli parempi käyttäytyä kuin tilanne olisi ollut täysin normaali.
“Käydäänkö ensin vaikka kansallismuseossa?” hän ehdotti ja tutkaili päättäväisesti alueen karttaa välttääkseen katsomasta Cassieta silmiin. “Se on ilmeisesti tuo tuolla.”
“Joo, okei…”
He lähtivät kävelemään kohti Jiroun osoittamaa rakennusta, kulkivat vaitonaisina ja ympärilleen katsellen vältelläkseen toisiaan. He olivat yhtä epävarmoja siitä, mistä heidän olisi pitänyt puhua, vai olisiko paras vain olla hiljaa ja toivoa ajan kuluvan nopeasti.
Cass näytti kallistuvan painostavan hiljaisuuden puoleen, mutta Jirou tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Cass saattoi inhota häntä jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä, mutta jää olisi rikottava, saatava sulamaan edes vähän. Muuten päivästä tulisi pisin koko Jiroun elämän aikana.
“Tuota… Tykkäätkö Japanin historiasta?” hän kysyi, kun hiljaisuutta oli kestänyt mauttoman kauan.
“Öö”, Cass sanoi taas. “No joo, kai. En mä tiedä siitä kauheasti mitään. Mutta ei mun tehnyt mieli mennä syömäänkään, ja tota…”
Jirou käänsi katseensa pitkään poikaan ja odotti tämän jatkavan. He mahtoivat näyttää hullunkuriselta parilta, sillä heillä oli pituuseroa parisenkymmentä senttiä, eivätkä heidän kasvonsa olisi voineet olla erilaisemmat.
“Niin no, Damien on Japanista”, Cass jatkoi sitten hieman alistuneeseen sävyyn, ikään kuin olisi päättänyt, ettei paljon puhuva hiljaisuus johtaisi mihinkään. “Se ei sano sitä, mutta välillä musta tuntuu, että sille on kauhean tärkeää, jos mä osoitan jotain kiinnostusta tätä maata kohtaan. Se on yrittänyt opettaa mulle japaniakin, ja vaikka se esittää kovista, niin mä näen miten se on iloinen, kun mä tajuan jotain. Nyt on aika hyvä tilaisuus tutustua tähän paikkaan, joten saman tien nämä kai voi kiertää.”
Jirou nyökkäsi ja suuntasi katseensa takaisin eteensä. Hän ei tiennyt Damienista juuri mitään, joten puheenaiheena poika oli melko yksipuolinen. Cassien sanojen myötä jäykkä ilmapiiri tuntui kuitenkin katoavan hiljalleen, joten Jirou päätti pitää jutustelua yllä.
“Damienilla ja Raidenilla on helppoa, kun ne on niin fiksuja”, hän myönsi. “Minä en ainakaan osaa vastata näihin kysymyksiin ilman mitään taustamateriaalia. Ehkä se on parempi, että me idiootit tehdään asiat pitemmän kaavan mukaan.”
Sen sanottuaan Jirou puraisi kieltään. Idiootiksi kutsuminen ei todellakaan ollut paras mahdollinen tapa hieroa tuttavuutta, kun välit eivät alun alkaenkaan olleet kovin hyvät. Cass näytti hieman yllättyneeltä Jiroun sanavalinnasta ja katsoi häneen kummaksuen, mutta sitten ehkäpä molempien helpotukseksi hänen huulilleen levisi vaivaantunut hymy.
“Joo, totta. Ja kai tämä voi olla ihan kiinnostavaakin”, hän myönsi.
Sen jälkeen tunnelma keveni huomattavasti, eikä Jirousta enää tuntunut, kuin Cassie olisi viettänyt aikaa mieluummin krokotiilin kanssa.
He ostivat liput museon aulasta ja Jirou huomasi, kuinka myyjätär katsoi Cassieta pitkään. Cassie oli kieltämättä poikkeuksellisen komea, ja kypsän näköinen ikäisekseen. Jirou katsoi häntä salaa, eikä hän voinut olla myöntämättä totuutta. Cassiella oli persoonalliset kasvot, jotka vetivät katsojan huomion puoleensa, suorastaan vangitsivat katseen. Mitä enemmän häntä katseli, sitä selvempää se oli - Cassien kasvoissa ei ollut piirrettä, joka ei olisi korostanut sopusuhtaisesti toista, eikä hän silti näyttänyt tylsältä tai kivikasvoiselta. Sen lisäksi hän oli pitkä, ja vaikkei hän ollut kovin lihaksikas, hän oli harteikas ja hoikka. Ei ollut mikään ihme, että myyjätär oli vähällä laskea vaihtorahat väärin. Cassielle tilanne näytti olevan jokapäiväinen, eikä se saanut hänessä aikaan minkäänlaista poikkeuksellista reaktiota.
Kun he olivat syvemmällä museossa, tarpeeksi kaukana infopisteestä ja lipunmyynnistä, Jirou hymyili Cassielle vähän.
“Olisit ehkä saanut meille liput ilmaiseksi”, hän huomautti. Cass näytti olevan hämillään ja tuijotti häntä kysyvä katse silmissään. “Minusta näytti siltä, kuin se nainen olisi halunnut synnyttää sinun lapsesi.”
Cassie naurahti. Hän näytti imarrellulta, eikä edes yrittänyt peittää sitä.
“En mä huomannut”, hän sanoi omahyväiseen sävyyn, joka kertoi, että hän oli huomannut. “Olisi varmaan pitänyt yrittää pyytää alennusta. Me tosin melkein saatiin se alennus, kun se sekosi niissä vaihtorahoissa. Olisit iskenyt sille silmää, niin se olisi pudottanut ne kaikki”, hän jatkoi. Oli Jiroun vuoro näyttää kummastuneelta.
“Mitä?”
“Etkö huomannut?” Cass kysyi ja kohotti kulmiaan. “Se katsoi sua kuin olisi halunnut pistellä poskeensa, ja kun ojensit ne rahat, se meni ihan sekaisin.”
Jirou punastui hämillään.
“Ei kai? Eikö se tuijottanut sinua?”
“No tuijotti se muakin”, Cass vastasi vaatimattomasti. “Mutta sua myös.”
“Miksi ihmeessä?”
Jirou tajusi kuulostavansa typerältä, ja punastui taas. Cass näytti hetken tyytymättömältä hänen nöyrään vaatimattomuuteensa, mutta kohautti sitten hartioitaan.
“No koska olet noin söpö. Tytöt tykkää sellaisista pojista, mitä haluaa paijata päähän kuin jotain koiranpentua. Näytät aina niin surkealta, että kaikki tytöt katsoo sinua sen näköisinä, että ne haluaisi laittaa sinut pahvilaatikkoon ja viedä kotiin.”
Jirou oli hyvin hämillään tästä uudesta kuvauksesta eikä sanonut mitään, ennen kuin he olivat saapuneet ensimmäisen lasivitriinin kohdalle. Hän katseli hajamielisenä haarniskaa, joka oli kuulunut jollekin muinaiselle samuraille tai sotilaalle, ja silmäili esittelytekstiä sen vieressä.
“Eikö tytöt tykkää enemmän sellaisista harteikkaista pojista, jotka vie ne moottoripyörällä kotiin?” Jirou kysyi sitten ja kaivoi esiin kuulakärkikynän ja paperinivaskan, joka sisälsi sekä kysymykset että vastauspaperit. “Sellaisista vähän mystisistä ja synkistä ja suojelevaisista? Näetkö mikä tuo vuosiluku on?”
“1584”, Cass vastasi. “Tarvitsetko lasit? Tuo on aika isolla. Ja tytöt tykkää monenlaisista ja usko pois, etenkin vanhat tädit tykkää tuollaisista pikkupojista niin kuin sinä.”
“En, tarkoitin tuota toista. Vai onko sekin 1584? Ja vanhat tädit?! Ei kai… Kuulostaa jotenkin väärältä.”
“On se. Sinulle voisi sopia lasit. Sellaiset isot. Sellaiset on muodissa nyt, ja tytötkin tykkää. Minäkin haluaisin sellaiset, mutten oikeastaan tarvitse. Minulla on parit askartelukaupasta ostetut. Niitä voi käyttää asusteina.”
“En minä tarvitse laseja, ja en kyllä tyttöjäkään… Eikä ne tykkää minusta. Yleensä ne käyttäytyy, kuin olisin niille joku kilpailija. Miten tuo nimi luetaan?”
“No juuri tarkoittaa, että oot niiden mielestä söpö! Huolestuttavan söpö! Joskus ne katsoo muakin pahalla. Kopioi se nimi suoraan tuosta, ei sitä tarvitse lausua.”
“Miksi ihmeessä? Luulisi, että tytöt kilpailevat sinusta, eivät sinun kanssasi. Yritän lukea tuota japaniksi, ihan vain harjoituksen vuoksi.”
“Lue se vaan englanniksi, niin päästään eteenpäin. Ja tytöt on tosi monimutkaisia, ei niistä ota selvää.”
“Okei… Kopioitko sitten nämä minulta? En tiedä tytöistä, kun en ole koskaan ollut kauhean kiinnostunut.”
“Öö… Joo. Ai olet aina ollut homo vai?”
“No… Niin kai?”
“Sítten sulla ei ole ollut miehistä pulaa. Onko tuo juttu seuraava? Mikä se on? Joku maalaus?”
“Äh… No… Raiden on ensimmäinen poikaystäväni… Joo, mennään sinne seuraavaksi.”
“Mitä?! Oikeasti? Sä näytät siltä, kuin olisit ollut poikien kanssa aina!”
“Öö… Kiitos kai…”
“Siis ei pahalla! Mutta siis se on aika selvää, että sä oot homo. Ja niinhän ne sanoo, että jotkut on liian söpöjä heteroiksi. Mä oon kyllä huomannut, että jos mä pidän jotain poikaa söpönä, niin yleensä se on myös homo. Joku homotutkajuttu.”
“Oletko minä niin söpö, etten voi olla hetero? Onko tuo miekka?”
“No… En mä meinaa näitä pahalla! Mutta siis joo. Vaikka se tyttö kyllä silti tuijotti sua! Älä näytä tollasta naamaa! Kannattaa vaan hyväksyä se, jos on hyvännäkönen. Siitä on oikeesti iloa.”
“En minä ole koskaan ajatellut , että olisin jotenkin hyvännäköinen… Pienenä minua luultiin aina tytöksi, mutta en tiedä onko se hyvännäköisyyttä.”
“On se. Sitä sellaista nättipoikatyyliä, tiedäksä? Toi on aika siisti. Mikä se on?”
“Se on varmaan joku kilpi… Enpä tiedä, ei minulla ole koskaan tullut mitään hyvää tästä hyvännäköisyydestä… Oikeastaan vain pahaa.”
“Ai niin kuin mitä? Entäs Raiden? Se tuskin ois innostunut susta aluksi, jos olisit ollut ruma. Siis kun se ensivaikutelma kuitenkin riippuu usein ulkonäöstä ja sellaisesta, ei sitä voi välttää.”
“No enpä tiedä onko Raiden niin kauhean hyvä juttu myöskään… Hei siihen ei saa koskea!”
“Hups. Miten niin ei ole hyvä juttu? Ettekö te ole ihan rakastuneita?”
“Niin no… Siitä voi olla montaa mieltä… Mennään tuonne!”
“Ai joo… Mä vähän katoin, että olitte pikkasen viileitä tänään. Tapahtuko jotain?”
“Meillä on vähän riitaa… Ei se kovin iso juttu ole.”
“Mitä kävi?”
“En halua puhua siitä.”
“Me riidellään Damienin kanssa koko ajan. Se on tosi rasittavaa, mutta siks mä ymmärrän, jos haluat kertoa missä mennään. Tai siis jotkut ihan tyhmätkin jutut voi tuntua tosi isoilta joskus. Mulla ainakin.”
“Tämä on oikeasti tyhmä juttu. Se liittyy siihen eiliseen kuningaspeliin.”
“Ai siihen? Joo, monilla meni sen takia vähän karille… Damien tosin oli niin humalassa, ettei me olla edes ehditty riitelemään vielä. Sillä on kuulemma kauhea darra. Aamulla se oksensikin. Varmaan siksi se karkasi niin äkkiä Raidenin mukaan. Pelkäs, että rupean puhumaan sen kanssa täällä.”
“Kuulostaa aika tutulta… Tosin se oli Raiden, joka halusi päästä eroon minusta. Kai Damien vain oli se pienin mahdollinen paha.”
“Ne varmaan palvelee hyvin toistensa tarkotusperiä. Niillä on varmaan paljon yhteistä.”
“No en tunne Damienia, mutta…”
“Enkä mä Raidenia, mutta musta tuntuu silti, että mä tiedän miltä susta tuntuu. Mitä kuningaspelissä oikein kävi? Raiden mustasukkainen, tai jotain? Tai sinä?”
“Ei sellaisesta ole kyse… Olisikin. Enemmänkin siitä, ettei Raiden ole mustasukkainen ollenkaan. Tai siis hänestä näytti olevan hirveän hauskaa, kun jouduin Chetin pariksi koko ajan. Kyllä minä tiedän, että se on vain peliä, mutta silti…”
“Se oli kyllä outoa! Mutta eikö se sitten oikeasti häirinnyt Raidenia? Tai siis mä luulin että se vain esittää kovista. Käydäänkö tuolla? Tuo näyttää tärkeältä.”
“Ei, Raidenia ei oikeasti kiinnosta. En ymmärrä, mitä hänen päässään liikkuu…”
“Sehän taisi määrätä sulle ja Chetille sen yhden tehtävänkin? Sen suihkujutun.”
“Joo… Ja oikeastaan se myös vaati toteuttamaan sen sen pelin jälkeen.”
“Mitä?”
“Raiden piti huolen siitä, että me myös mentiin suihkuun Chetin kanssa.”
“Se jätkä ei tosiaan tunne mustasukkaisuutta… Melkein kadehdittavaa. Raidenin kuvakulmasta siis. Mä olen mustasukkainen Damienista koko ajan.”
“Joskus sitä miettii, välittääkö hän ollenkaan…”
“No… Rehellisesti sanottuna mä en tiedä. Mutta siis sehän kuitenkin seurustelee sun kanssa? Eihän Raiden ole kauhean seurustelevaa tyyppiä?”
“No jaa… Tuntuu että minä olen ainoa tässä suhteessa, joka tekee edes jotain asian eteen.”
“Mä en kyllä oikeasti osaa sanoa mitään…”
“Tuo on aika hieno, eikö? Katso noita värejä! Mutta… Sori jos olen ymmärtänyt jotain väärin, mutta eikö Damien ole myös aika… Hmm… No juorut kertoo kaikenlaista ja…”
“No, siis se oli. Ennen mua. Mutta nyt se on kesyyntynyt, ainakin se tuntuu siltä.”
“Miten sait sen tapahtumaan?”
“Ai minkä?”
“Sen, että Damien kesyyntyi, jos sitä sanaa voi käyttää…”
“En tiedä, oikeastaan. Onhan se vieläkin ihan toivoton, juo hirveästi edelleen.”
“Pettääkö hän sinua?”
“Öö, en usko? En ainakaan ole saanut kiinni, ja kyllä mä uskon Damienin rehellisyyteen. Se on vähän tyhmä, mutta ei niin tyhmä.”
“Ikinä?”
“No ei kai?”
“Ai…”
“Raidenko pettää sua?”
“No… En tiedä. Silloin kun meidän juttu ei ollut virallinen, niin hän sai mennä miten halusi… Tai siis… Raidenin seksielämä on niin aktiivinen ja minä taas…”
“Silloin hän oli muiden kanssa?”
“Joo…”
“Anteeks nyt vaan, mutta aika paska tyyppi.”
“Sanoin, ettei se ollut virallista silloin.”
“Silti! Se oli saanut sut rakastumaan itseensä. Ois ottanut vähän vastuuta!”
“Eh… Umm… No ei se ole hänen vikansa…”
“Uskotko sä oikeesti tohon? Siis mieti nyt.”
“No… En halua ajatella mitään muutakaan. Se, että hän olisi saanut minut rakastumaan itseensä vain ilkeyttään on…”
“Paska ajatus. Mutta jos se on totta?”
“En halua puhua siitä.”
“Sori.
“Ei se mitään…”
“Ei ole minun paikkani sanoa, mutta… Mieti tarkkaan mitä teet. Tai siis Raiden on ihan hyvä jätkä, ja en tunne kumpaakaan teistä, mutta välillä näyttää siltä ettei tuo-.”
“Tiedän. Minä… Minun pitää miettiä asioita.”
“Sori, en oikeasti halua puuttua. Mutta jos vaan kaipaat vinkkejä tai jotain, niin kysy. Tai siis minulla on kokemusta Damienista ja…”
Jirou puisteli päätään, mutta sen saattoi tulkita myös myöntymisen merkiksi, sillä hän hymyili hieman.
“Lupaan puhua sinulle, jos minulla on jotain kysyttävää”, hän vakuutti.

Jirou, joka oli ollut varma, ettei Cassie pitänyt hänestä, yllättyi huomatessaan, että oikeastaan he tulivat melko hyvin toimeen keskenään. Heidän harrastuksiaan ei voinut kuvailla varsinaisesti yhteneviksi, ja heidän kiinnostuksen kohteensa olivat kaukana toisistaan, mutta heillä oli silti jotakin yhteistä - arvaamaton, kevytkenkäinen poikaystävä. Aina kun hiljaisuus uhkasi käydä painostavaksi, toinen heistä keksi valitettavaa omasta kumppanistaan, ja siitä riitti keskustelemisen aihetta seuraavaksi varttitunniksi. Jirou sai jonkinlaista kieroutunutta lohtua siitä, että Cass oli onnistunut kesyttämään villin Damienin itselleen. Se valoi häneen toivoa siitä, että jonakin päivänä myös Raiden saattaisi asettua aloilleen siinä määrin kuin se tältä oli mahdollista.
Museoiden kiertäminen sujui sukkelaan, ehkä hieman liiankin nopeasti, sillä Jirou olisi mielellään jäänyt ihastelemaan joitakin historiallisia arvoesineitä pidemmäksi aikaa, mutta Cassien kärsivällisyys ei riittänyt perusteellisemmalle tutkimustyölle. He täyttivät kaavakkeensa, ja päättivät sitten siirtyä lounastamaan läheiseen, ylihinnoiteltuun kahvilaan.
Cassien rohkaisemana Jirou uskalsi kohottaa katseensa myyntitiskistä, ja kiinnitti huomiota heitä palvelevan naismyyjän liikkeisiin ja eleisiin. Yllätyksekseen hän huomasi, että hänen omalla läsnäolollaan oli tyttöön samanlainen vaikutus, kuin Cassien viekoittelevalla hymyllä. Kun Jirou uskalsi kiittää myyjää hymyillen, Cass loi häneen ylpeän katseen, ikään kuin pojan uusi kohtalainen itseluottamus olisi ollut kokonaan hänen ansiotaan. Hän ei ollut täysin väärässä.
Kun he istuutuivat pöytänsä ääreen, Jirou pyöritteli lusikkaa teemukissaan ja näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotain. Niin hän halusikin.
“Olin aika varma, että inhoat minua”, hän myönsi. “Tai en tiedä… Ehkä se on vain minun kuvitelmaani. Mutta välillä on tuntunut siltä, kuin olisit katsonut minua tosi pahasti.”
Jirou odotti Cassien heilauttavan kättään huolettomasti ja nauravan hänen aiheettomalle pelolleen, mutta sen sijaan pitkä poika hieraisi vaivaantuneena niskaansa.
“Niin no…” hän sanoi. “Ehkä… Ehkä vähän inhosikin. Tai siis… En tuntenut sinua silloin niin hyvin. Mutta tajusin, että olen väärässä.”
Jirou katsoi häntä uteliaasti kulmat koholla. Cass vaikutti melkein salaperäiseltä tuijottaessaan kahvilan ikkunasta ulos, vaikkei ulkona ollut mitään kiinnostavaa nähtävää.
“Niinkö? Sori, jos olen tehnyt jotain…”
“Ei se sitä ole! Päinvastoin! Tai siis… Äh…” Cass näytti luovuttavan ja suoristi ryhtinsä kuin kertoakseen jotain tärkeää. “Olot niin hiljainen, etkä oikein puhu kenellekään, ja hengaat vain hyvännäköisten tyyppien kanssa. Ajattelin, että oot joku snobi, mutta ei se niin ollutkaan. Sori.”
Jirou ihmetteli mielessään, laskettiinko Raiden kumppaneineen koulun hyvännäköisten joukkoon. Luultavasti kyllä. Vaikkei hän pitänytkään poikaystävänsä ystävistä, ei hän voinut kieltää, etteivätkö he olisi kaikki olleet komeita. Jopa Rui, joka ei tuntunut edes pitävän erityistä huolta ulkonäöstään.
Jirou ei ehtinyt sanoa mitään, kun Cass päätti jatkaa.
“Jaolinmyöskateellinensiitäkunoletnoinsöpö.”
“Mitä?”
“Olin… Olin vähän kateellinen siitä, kun olet nopin söpö. Tai siis… Tosi kateellinen.”
Jirou näytti ällistyneeltä.
“Mitä… Miksi?”
Cass kuului ehdottomasti koulun kuumimpiin, seksikkäimpiin ja komeimpiin poikiin. Sen lisäksi hän oli yksi pisimmistä, toisin kuin Jirou, joka hävisi pituudessa suurimmalle osalle koulun pojista ja jopa useille tytöille. Ei ollut mitään syytä, miksi hänen olisi kuulunut olla kateellinen Jiroulle.
“No kun… Sinä olet niin kaunis. Oikeasti.”
Jirou ei tiennyt, kuinka kehuihin olisi pitänyt suhtautua, ja sai vaivaantuneisuudellaan myös ´Cassien kiusaantumaan.
“Sinulla on sileä iho ja olet noin hoikka ja sinulla on kiiltävät hiukset ja suuret silmät ja suloiset kasvot! Minä… Minä haluan sinun ihosi!”
Jirou tuijotti Cassieta sanattomana. Cass oli inhonnut häntä koska… hän oli toivonut saavansa hänen ihonsa itselleen? Se ei kuulostanut järkevältä, mutta sopi erinomaisesti kuvaan.
“Ai? Öö…” Jirou sanoi. “Tuota… Kiitos… Öö… Ikävää etten voi antaa ihoani sinulle.”
“Ei se mitään”, Cass sanoi vakavana. “Ja sori kun tuota… Olen niin pinnallinen. Olet oikeasti ihan kiva tyyppi.”
Jirou hymyili. Häntä sanottiin kivaksi tyypiksi harvoin siihen nähden, kuinka usein häntä kehuttiin sieväksi.
Heidän pöytänsä oli vähällä keikahtaa kumoon, kun kaksi tulipunaista tyttöä ryntäsi heidän luokseen pysäyttäen vauhtinsa pöytään törmäämällä.
“A-a-a-a-a-anteeksi!” toinen sanoi japaniksi. Cass ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan, joten Jirou päätti ottaa asiakseen hoitaa puhumisen. “Tulisitteko… Tulisittekosamaankuvaanmeidänkanssa?”
Jirou räpytteli silmiään hetken, ja nyökkäsi sitten.
“He haluavat kuvaan meidän kanssa?” hän selitti Cassielle. Pitkän pojan kasvoille levisi ymmärtäväinen, omahyväinen hymy, ja hän nyökytteli päätään tytöille kuin olisi olettanut heidän olevan vähä-älyisiä.
“Totta kai!” hän huudahti ja ponkaisi seisomaan. Jirou katsoi häneen epävarmana, mutta joutui nousemaan seisomaan, kun Cass tarttui häntä käsivarresta. Tytöt näyttivät olevan onnensa kukkuloilla.
He pyysivät viereisessä pöydässä olevaa perheenäitiä ottamaan kuvan. Jirou seisoi epävarmana Cassien ja lyhyttukkaisen tytön välissä, kun Cass taas poseerasi itsevarmasti käsi toisen tytön ympärille kiedottuna varastaen kaiken kuvaan kohdistuvan huomion itselleen. Tyttö, jonka olkapäätä hänen kämmenensä oli muutaman sekunnin ajan koskettanut, näytti olevan pyörtymäisillään onnesta.
Tytöt poistuivat tuhansien kiitoksien saattelemana toisilleen hihitellen. Jirou tuijotti heidän peräänsä hämillään. Hänelle ei ollut koskaan tapahtunut mitään vastaavaa. Cassiella, jolla selvästi oli kokemusta asiasta, ei ollut mitään syytä olla kateellinen hänelle.
“Ne luulivat, että me ollaan julkkiksia”, Jirou selitti Cassielle. Cassie näytti siltä, kuin olisi ollut tyttöjen kanssa asiasta samaa mieltä.

He poistuivat kahvilasta, kun Cassie sai harvinaisen tekstiviestin poikaystävältään.
“Niillä on vissiin tylsää. On sitä mieltä, että meidän olisi parasta olla valmiita.”
He sopivat tapaamisen samaan paikkaan, kuin missä olivat aiemmin eronneet. Jirou ei odottanut Raidenin tapaamista innolla, sillä vaikka hän oli keskustellut asiasta Cassien kanssa tuntikausia, Raiden oli edelleen sama kusipää, ja he olivat edelleen samassa pattitilanteessa kuin aiemminkin.
“Kyllä se siitä vielä”, Cass vakuutti ikään kuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. Jirou ei ollut asiasta niinkään varma.

[Agitha]

Luku 6 - Saint Jealousy

6. “Naiset on niin hitaita”, valitti Damien kovaan ääneen. Hän ja Raiden olivat ehtineet sovitulle tapaamispaikalle muutamaa minuuttia Cassia ja Jirouta ennen, ja joutuivat odottamaan heitä tuskalliset kolme minuuttia, jonka Damien oli kuluttanut yrittäen vaatia itselleen henkoset Raidenin savukkeesta. Raiden oli pitänyt sätkän kokonaan itsellään silkkaa ilkeyttään vedoten Damienin alaikäisyyteen, jota pojalla oli edessään vielä muutama viikko.
Raidenin läsnäolo oli väliaikaisesti kohottanut Damienin itsetunto- ja nenäkkyyslukemat äärimmilleen, ja Jirou tunsi hetkellistä sääliä Cassieta kohtaan nähdessään tämän vaivalla kouluttaman ja kesyttämän poikaystävän sylkäisevän maahan.
“Sori, että olemme myöhässä”, Jirou mutisi vaikka tiesi, että he olisivat joutuneet seisomaan aloillaan Raidenin tupakkatauon verran joka tapauksessa.
“Damien!” Cass karjaisi niin kantavalla ja kirkkaalla äänellä, että kolme muuta läsnäolijaa hätkähtivät. Damienin ryhti näytti hetkellisesti paranevan ikään kuin joku olisi komentanut häntä seisomaan asennossa. “Minulla on sinulle asiaa. Tule!”
Hän tarttui poikaystäväänsä kädestä sellaisella otteella, joka olisi sopinut paremmin kamppailulajiotteluun kuin rauhalliseen kävelyyn Uenon puistoissa, eikä Damien ehtinyt edes hyvästellä Raidenia kompuroidessaan Cassien perässä. Pian he olivat jo kadonneet näkyvistä, ikään kuin Cass olisi tarkoituksella kurvannut lähimmän nurkan taakse piiloon.
Jirou ja Raiden jäivät kahden.
Hetken Jirou tunsi olonsa petetyksi, kun Cassie oli sillä tavalla jättänyt hänet kahden kaiken pahan alun ja juuren, Raidenin, kanssa, mutta sitten hän ymmärsi, että luultavasti hänen uusi ystävänsä oli tehnyt hänelle palveluksen, tai oli ainakin yrittänyt parhaansa.
Jirou potkaisi pientä kiveä kenkänsä kärjellä ja tuijotti maata vaivaantuneena. Yksikään potkittavan näköinen kivi ei antanut vastausta hänen kysymyksiinsä tai saanut Raidenia kapsahtamaan hänen kaulaansa anteeksiantoa anoen.
“Te kävitte jo syömässä vai?” hän kysyi sitten päätyen lopulta siihen tulokseen, ettei mykkäkoulun pitäminen ainakaan parantaisi tilannetta.
“Jep, mutta voidaan me käydä syömässä jotain, jos sinä haluat. Minua hiukoo edelleen”, Raiden sanoi niin arkiseen sävyyn, ettei Jirou voinut olla kurtistamatta kulmiaan. Kuvitteliko Raiden, että hän oli jo antanut kaiken anteeksi, vai eikö tämä tapansa mukaan yksinkertaisesti välittänyt?
“Me syötiin jo Cassien kanssa”, Jirou sanoi kuulostaen hieman viileämmältä kuin oli aikonut. “Mutta voidaan me mennä jonnekin, jos sinä tarjoat.”
Hänen yllätyksekseen Raiden suostui.

He päätyivät samaan kahvilaan, missä Jirou oli istunut Cassien kanssa aiemmin. Myyjätär ei kuitenkaan näyttänyt tunnistavan häntä, eikä katsonut häntä samalla tavalla pitkään kuin aiemmin. Näyttikö hän todella niin erilaiselta Raidenin seurassa, vai oliko hänen vaivaantuneisuutensa ja huonotuulisuutensa todella niin tehokas vetovoimantappaja, kuin hänen oltiin annettu ymmärtää? Vai varjostiko Raiden häntä charmillaan, joka tuntui lämmittävän kaikkien muiden mieltä, paitsi Jiroun?
He istuivat eri puolelle kahvilaa kuin aikaisemmin, sillä Raiden halusi polttaa samalla, kun lipitti mustaa kahviaan, vaikka oli aiemmin väittänyt olevansa nälkäinen. Jirou joi vain teetä. Hänen ruokahalunsa Raidenin seurassa ei ollut parhaimmillaan.
“Kai tiedät, että olen vihainen sinulle?” hän kysyi synkästi, kun Raiden ei puhunut heti.
“Oletko?” Raiden kysyi ja taputteli tuhkat pois savukkeensa kärjestä välinpitämättömän näköisenä.
“Olen. Etkö aio kysyä mistä?”
“Mistä?”
“Eilisestä.”
Raiden puraisi kieltään hillitäkseen itseään kysymystä “mikä niistä kaikista sinut tällä kertaa suututti?”
“Mitä eilisestä?” hän kysyi sen sijaan.
“Huijasit Chetin minun kanssani kylpyyn.”
“En huijannut ketään.”
“Annoit ymmärtää, että lukitsit oven.”
“Enpäs. Itsehän te ette sitä ovea avanneet. Ei siitä voi minua syyttää.”
“Teit sen tahallasi.”
“Entä sitten?”
“Chet joutui vaikeuksiin Renin kanssa.”
“Eikö se ole heidän ongelmansa?”
“Miksi teit niin?”
“Koska pelin säännöt sanoivat niin. Sääntöjä pitää totella, vai mitä prinsessa?”
“Tiesit, että suuttuisin.”
“Mistä olisin voinut tietää?”
Keskustelu Raidenin kanssa ei johtanut mihinkään, ja Jirou käänsi katseensa synkeänä pois. Kun hän viimein katsoi taas Raideniin, tämä istui edelleen siinä samassa asennossa, sama ylimielinen hymy huulillaan, eikä näyttänyt katuvan tippaakaan.
“Sinulle ei kannata edes yrittää puhua. Antaa olla”, Jirou tuhahti ja nousi lähteäkseen. Silloin Raidenin ilme muuttui jokseenkin parempaan suuntaan.
“Mitä sinä sitten haluat minun sanovan?” vanhempi poika kysyi tyynesti. Hän tiesi, että pelkästään hänen sanansa riittäisivät pysäyttämään Jiroun. Hihaan tarttuminen olisi ollut turhaa ja epätoivoista.
“Pyytävän anteeksi.”
“Anteeksi.”
“Niin, että tarkoitat sitä.”
Raiden levitteli käsiään avuttomana.
“Ja mitenhän sen muka pitäisi onnistua? Teet tästä liian suuren numeron. Unohtaisit koko jutun.”
“Minä en tätä aloittanut. Oletko jo sanonut kaiken, mitä sinulla on sanottavaa?”
Raiden kohautti olkiaan.
“Sinähän sen näytät päättävän kuitenkin.”
Jirou ymmärsi, että keskusteleminen oli turhaa.

Jirou ei ollut viitsinyt yrittää enempää. Keskustelut Raidenin kanssa olivat aina samanlaisia, uuvuttavia sanaharkkoja, jotka eivät johtaneet mihinkään. Jos hän pyysi Raidenia pyytämään anteeksi, Raiden pyysi häneltä anteeksi, muttei tarkoittanut sanojaan tai ollut lainkaan pahoillaan. Jos hän syytti Raidenia jostakin, vanhempi vain kohautti olkiaan ja totesi hänen tekevän kärpäsestä härkäsen, tai kumosi hänen väittämänsä ilmoittamalla, että kaikki oli tavalla tai toisella Jiroun omaa syytä. Se ei ollut edes kunnollinen syytös, ei haaste riitaan. Se oli vain toteamus, jonka Jiroun oli määrä niellä sellaisenaan, sillä muuta hän ei tulisi saamaan. Jos hän jatkoi inttämistä liian pitkään, Raiden väitti hänen etsivän riidan aiheita tahallaan, ja sai hänet näyttämään syylliseltä. Jokainen riita ja sen selvittämisyritys päättyi samalla tavalla, ja lopulta Jiroun oli pakko luovuttaa ja antaa olla. Se katkeroitti hänen mieltään, sai hänet tuntemaan, että hän oli suhteen ainoa halukas osapuoli. Sellaisina hetkinä hän ajatteli, että Raiden vain leikitteli hänen tunteillaan. Se ei tuntunut lainkaan mahdottomalta, kun otti huomioon yhtälön kaikki osatekijät.
Jirou ei etsinyt unelmiensa prinssiä, kuten Raiden oli joskus väittänyt. Hän vain oli mennyt rakastumaan toivottomaan renttuun, ja hieman liiankin sinisilmäisenä romantikkona toivoi saavansa joko vastarakkautta tai jyrkän torjunnan, jotta olisi voinut siirtyä eteenpäin.
“Jirou?”
Jirou kohotti katseensa käsistään, joita hän oli tuijottanut mietteliäästi. Hetken hän kuvitteli näkevänsä Raidenin.
“Onko jokin hätänä?” Sekime kysyi.
Hylättyään Raidenin kahvilaan oman kahvinsa ja Jiroun teekupillisen puolikkaan seuraan, Jirou oli suunnannut läheiseen puistoon. Hän tiesi, että hänen yläpuolelleen kaartuvat puiden oksat ja nauravat harakat rauhoittaisivat hänen mieltään, ja syrjässä istuessaan hän saisi olla rauhassa ja selvitellä mieltään. Päivä oli tarpeeksi lämmin, joten Jirou ei enää palellut kiedottuaan takkinsa hieman tiukemmin ympärilleen.
“Olen ihan kunnossa”, Jirou vakuutti huolestuneelle ystävälleen surumielisesti hymyillen.
“Näytit vähän surulliselta äsken”, Sekime sanoi, ja istuutui hänen viereensä puiston penkille. “Mitä tapahtui?”
Jirou ei voinut olla hymyilemättä apeasti. Jotenkin Sekime tuntui aina tietävän, milloin hänen mielensä oli maassa, ja jotenkin hän oli aina silloin paikalla. Hänelle oli turha yrittää valehdella, ja katsoessaan Sekimen lempeisiin silmiin Jirou tiesi, ettei hän edes halunnut.
“Riitelin taas Raidenin kanssa. Sitä samaa vanhaa.”
Sekime ei udellut enempää.
He istuivat hetken hiljaa. Jirou tuijotti maahan kuivuneita lehtiä ja Sekime kahta harakkaa, jotka kiistelivät saaliista, ikää kuin maailma ei olisi ollut hyönteisiä täynnä. Ne muistuttivat vähän ihmisiä. Harakoista pienempi ei edes yrittänyt lentää pois ja näyttää suuremmalle, kuinka hyvän saaliin se kykenisi nappaamaan omillaan.
Jiroun kämmen lepäsi hänen vieressään puistonpenkillä, ja Sekime käänsi katseensa siihen hitaasti. Se oli yksinäinen käsi, suorastaan pyysi häntä tarttumaan itseensä, viemään sen huulilleen ja suutelemaan sen selkämystä. Jiroulla oli pitkät, hoikat sormet, taitelijalle ominaiset, ja Sekime olisi halunnut ujuttaa omansa niiden lomaan. Sen sijaan hän puristi kätensä nyrkkiin.
“Meidän ryhmä on jo valmis. Haluaisitko tehdä jotain?” hän kysyi. Jirou hymyili hieman aidommin, ja nyökkäsi.
“Onko sinulla jotain erityistä mielessä?”
“Täällä on eläintarha. Siellä on kuulemma pandoja”, Sekime kertoi, ja taputti olkalaukkuaan, jossa säilytti alueen karttaa. Jirou ei ollut tutkinut sitä yhtä tarkoin, sillä Raidenin läsnäolo ja rupattelutuokio Cassien kanssa oli kiinnittänyt hänen huomionsa muualle.
“Näin Vincen ja Kazuon siellä”, Sekime jatkoi. “Vince oli ostanut Kazuolle pehmopandan.”
Jirou naurahti ja Sekimesta tuntui, kuin aurinko olisi hetkeksi pilkistänyt näkyviin paksun, harmaan pilviverhon takaa, joka oli peittänyt taivaan koko päivän.
“Kazuo mahtoi olla iloinen”, hän sanoi. “Hän pitää pandoista.”
“Voin ostaa sinulle pandan jos haluat.”
Jirou puisteli päätään.
“Tai jonkun muun eläimen, jos pidät jostain toisesta enemmän”, Sekime yritti.
“Ei sinun tarvitse. Paljonko lippu maksaa?”
“1200 jeniä.”
Jirou kaivoi esiin lompakkonsa, ja tutki hetken rahatilannettaan. Hän päätti, että eläintarha olisi hänen rahojensa arvoinen.
“Voin kyllä maksaa sinut sisään. Minä sinut kutsuin”, Sekime lupasi, kun hänen matkamuistotarjouksensa oltiin torjuttu. Sillä kertaa Jirou näytti lähes järkyttyneeltä, mutta hymyili sitten.
“Ei sinun tarvitse. Voin maksaa itse”, hän vakuutti lempeästi. “Se, että saan viettää aikaa kanssasi, on reilusti sen arvoista, Sekime.”
Sekime ei voinut lakata hymyilemästä.

“Hyi! Onpa ruma!” Jirou huudahti ja nojasi aitaan, joka erotti hänet ja eksoottisen, tumman eläimen toisistaan.
“Loukkaat sen tunteita”, Sekime moitti lempeästi. “Minusta se on söpö. Muistuttaa vähän minua”, hän huomautti ja katsoi aidosti säälien eläintä, jota ei oltu siunattu kauniilla väreillä, sulavilla muodoilla tai edes suloisella karvaturkilla. Se oli muodoton ja tumma, ja sillä oli kummalliset kasvot.
“Nyt minulle tulee huono omatunto”, Jirou valitti. “Toivottavasti en loukannut sen tunteita. Mutta et sinä tuolta näytä!”
“Keneltä tuo sitten näyttää?” Sekime kysyi ja asteli Jiroun viereen aidan taakse.
“Kazuolta”, Jirou sanoi vakavana, mutta purskahti sitten nauruun. Sekime ei muistanut, milloin hän olisi nähnyt hänet yhtä hyväntuulisena ja vapautuneena, eikä hän voinut olla huvittumatta Jiroun typerästä vitsistä.
“Nyt loukkasit Kazuon tunteita.”
“Se oli kehu. Mikä tämän eläimen nimi on?”
“Se taitaa olla tapiiri. Se lukee tuossa.”
“Ah.”
Kun Sekime oli pyytänyt Jiroun seurakseen eläintarhaan, hän oli tehnyt sen hetken mielijohteesta, eikä ollut kuvitellut ajatuksen olevan sellainen menestys. Hän oli löytänyt Jirousta uuden, ihastuttavan puolen, kun poika oli osoittanut lapsenomaista, ujoa kiintymystä eläimiä kohtaan, mutta jaksoi silti kiinnostua myös suurista tauluista, joissa kerrottiin kyseisestä eläinlajista kolmella eri kielellä. Leijonan pentujen näkeminen oli kohottanut Jiroun mielialaa huomattavasti, eikä aiemmasta alakulosta ollut jälkeäkään. Melkein kuin he olisivat olleet maailmassa, jossa Raidenia ei ollut olemassakaan, Sekime ajatteli katkerana.
“Haluatko jäätelöä? Voin tarjota”, hän sanoi, ja viittoi kohti jäätelökojua, joka seisoi lähellä laamojen aitausta.
“Eh? Ei sinun tarvitse tarjota minulle”, Jirou yritti taas inttää. “Käyttäydyt kuin nämä olisivat treffit!”
Sekime hymyili, vaikka hänen sisintään kirpaisi. ‘Eivätkö nämä sitten ole?’ hän olisi halunnut kysyä.
“Minä haluan tarjota”, Sekime vakuutti. Jirou alistui hymyillen.
“Kunhan annat minun ostaa sinulle juotavaa myöhemmin”, hän myöntyi.
“Ilman muuta.”
Sekimen aikeet jäätelön suhteen olivat olleet viattomat, mutta nähdessään hämmästyttävän vaaleanpunaisen mehujään, jonka Jirou oli valinnut itselleen, hän katui ehdotustaan.
“Etkö pidä tavallisesta jäätelöstä?” Sekime kysyi valittuaan itselleen tavallisen, valkoisen ja kylmän vaniljapallon.
“Pidän, mutta saan siitä vatsani kipeäksi”, Jirou selitti. Hän asteli lähimmän puistonpenkin luokse ja istuutui sille. Penkiltä oli hyvä näkymä aitaukseen, jossa flamingot patsastelivat ja esittelivät yleisölleen kirkkaan väristä sulkapeitettään.
“Ai”, Sekime sanoi, muttei uskonut. Mehujäät olivat huomattavasti halvempia, ja Jirou yritti taas olla kohtelias. Jos tämä vain olisikin tiennyt niistä likaisista mielikuvista, jotka mehujään ympärille kiertyvät huulet hänen mieleensä toivat... Hän yritti katsoa mitä tahansa muuta kuin ystäväänsä ja jäi tuijottamaan neonvärisiä lintuja aidan toisella puolella.
“Mutta eikö sinulla ole sellainen valokuva, missä syöt Kazuon jäätelöä?” hän kysyi sitten pitääkseen keskustelua yllä ja ajatuksensa siveellisillä poluilla. Hän kuulosti tarkoittamattaan hieman syyttävämmältä, kuin oli aikonut. Jirou naurahti hänen äänensävylleen.
“Ai muistat sen. Oikeastaan se on minun jäätelöni, ja se oli ehkä ainoa suullinen, jonka sain siitä syödä. Kazuo söi loput”, hän selitti. “En minä niin pienistä määristä vatsaani saa kipeäksi”, hän lisäsi vielä luoden melkein leikkisän katseen Sekimeen, joka hyväsydämisyyttään kehtasi epäillä hänen sanaansa.
“Mutta mistä sinä sitten tiesit, että Kazuo syö sen sinun puolestasi? Tai siis, miksi ostit jäätelön jos et kuitenkaan voi syödä sitä?” Sekime kuulusteli ja sai Jiroun katsomaan häntä yllättyneenä ja hämillään.
“En muista”, hän totesi. Jirou ei heti ymmärtänyt, miksi Sekime kuulusteli häntä jäätelön syönnistä niin kiivaasti. Sitten asia valkeni hänelle, ja hänen kasvonsa sulivat lempeään hymyyn.
“Minä halusin mehujään”, hän huomautti arvaten Sekimen epäilykset oikein. “Äsken. En tiennyt, että se loukkaisi sinun tunteitasi.”
Oli Sekimen vuoro olla hämillään.
“Et sinä minua loukannut!” hän kiirehti sanomaan. “Halusin vain varmistaa, ettet valinnut tuota siksi, että se on halvempi.”
Jirou vilkaisi jäätelökojun hinnastoa uteliaasti.
“Oh, niin onkin. En edes huomannut.”
Sekimea hävetti, mutta hän oli silti hyvillään. Hän ei halunnut, että Jirou kohteli häntä samaan viileän kohteliaaseen tapaan, kuin hän kohteli muita. Hän halusi nähdä sen itsekkään Jiroun, joka mutristeli suutaan Raidenille ja mökötti mitä kummallisimmista asioista. Hän halusi omia sen Jiroun kokonaan itselleen, olla ainoa, jolle poika uskalsi sen puolen näyttää. Hän ei halunnut jatkuvasti kohdata sitä viileää ystävyyden muuria, jonka Jirou oli heidän välilleen tietämättään pystyttänyt, muttei rohjennut myöskään murtaa sitä. Se sattui, ja kaikki mitä hän saattoi tehdä, oli hemmotella poikaa siinä määrin kuin se oli mahdollista. Jäätelön tarjoaminen hänen sydämensä valitulle, joka kuulu toiselle miehelle, oli Sekime raukan ainoa lohtu.
“Toivottavasti se on hyvää”, Sekime toivoi vilpittömästi ja erehtyi kääntämään katseensa Jirouun.
Jirou ei näyttänyt kuuntelevan häntä, vaan tuijotti pitkäjalkaisia lintuja mietteliäästi jäätelöään imeskellen. Hänen katseensa oli utuinen, ikään kuin hän ei olisi katsonut eteensä lainkaan, ja kylmä jäätelö oli värjännyt hänen huulensa herkullisen punaiseksi. Sekime tuijotti näkyä lumoutuneena ja seurasi katseellaan sulanutta pisaraa, joka valui hiljalleen mehujään vartta pitkin, kunnes se kosketti Jiroun peukaloa. Viileä pisara näytti havahduttavan Jiroun, ja Sekime näki vilahduksen pojan vaaleanpunaisesta kielestä, kun tämä nuolaisi sen pois sormensa päästä. Varmistaakseen, ettei vastaavia vahinkoja päässyt valumaan ja sotkemaan paikkoja enempää, Jirou nuolaisi mehujäätä sen koko pituudelta, pelasti sulaneen pintakerroksen parempiin suihin, ennen kuin se valuisi maahan. Niin tehdessään poika kallisti päätään vähän, ja lipaisi huuliaan irrotettuaan huulensa ja kielensä jäätelön pinnasta. Sekime oli vähällä tukehtua omaan sylkeensä, ja hän yskäisi kuuluvasti saadakseen taas happea.
Jirou katsoi häneen kysyvin, syntisen viattomin silmin, ja Sekime pudotti jäätelönsä maahan keskittyessään aukomaan suutaan sanattomana.
“Ah! Voi ei! Et ollut ehtinyt syödä sitä melkein ollenkaan”, Jirou voihkaisi myötätuntoisesti. Sanat olivat edelleen kuivuneet Sekimen kurkkuun, eikä hän kyennyt vastaamaan mitään.
“Haluatko uuden?” Jirou huolehti, mutta huomasi sitten jotain tärkeämpää. Hän kaivoi taskustaan nenäliinan, ja ryhtyi taputtelemaan sillä Sekimen reittä, jolle hän oli epähuomiossa pudottanut osan sulaneesta jäätelöstään. “Sitä on joutunut tänne myös.”
Hän siisti Sekimen housut parhaansa mukaan, ja käänsi sitten katseensa poikaan hymyillen kuin taivaan enkeli.
“Olet kauhean kömpelö, Sekime!” hän naurahti.
Sekime tuijotti hänen lähelleen kumartuneen Jiroun kasvoja sanattomana. Tapa, jolla pojan huulet muodostivat hänen nimensä, lumosi hänet, eikä hän kyennyt liikkumaan. Jirou oli niin lähellä, että hän tunsi hänen hengityksensä ihollaan, kiusasi häntä huomaamattaan hulluuden partaalle. Vai tekikö hän sen sittenkin tarkoituksella? Oliko lähelle kumartuminen sanaton viesti, pyyntö painaa suudelma sille huumaavalle suulle? Sekime ei ollut varma, joten hän kumartui lähemmäs…
“Sekime!” joku huudahti hänen vieressään. Se oli ainoa ääni maailmassa, joka kykeni rikkomaan lumouksen. “Olet pudottanut jäätelösi!”
Sekime liikahti kauemmas niin nopeasti, että näytti hypähtävän, ja käänsi katseensa Oliveriin, joka tuijotti hänen maahan unohtunutta jäätelöään kädet puuskassa. Kuvitteliko hän vain, vai näyttikö Jirou hieman nyreältä nähdessään nuoren pojan?
“Tarjositko sinä Jiroulle jäätelön?” Oliver uteli välittämättä siitä, ettei kumpikaan poika ollut edes tervehtinyt häntä. “Sinun pitää tarjota minullekin! Tuo on niin epäkohteliasta!”
Sekime katsoi vuoroin Jirouta, joka oli jo viimeistellyt jäätelönsä, ja kantoi tyhjää tikkua kädessään, ja vuoroin Oliveria, joka mutristeli suutaan harmissaan siitä, ettei Sekime ollut käyttänyt selvännäkijänkykyjään ja ostanut hänellekin jäätelöä.
Sekime ei voinut mitään hymylle, joka pyrki hänen huulilleen väkisin.
“Voin tarjota sinulle. En halua olla epäreilu”, hän lupasi ja kaivoi taskustaan lompakon ja lompakostaan muutaman kolikon. “Eikö sinulla ole omaa rahaa?”
“On minulla!” Oliver virnisti. “Mutta syön mieluummin sinun rahoillasi.”
Sekime ei ehtinyt sen enempää naurahtaa kuin vetäistä kättään poiskaan, kun Oliver oli jo napannut hänen tarjoamansa kolikot, ja livistänyt kioskille tilaamaan suurinta annosta, minkä rahalla sai.
“Varo, ettei Oliver tule mustasukkaiseksi”, Jirou varoitti tietäväisesti hymyillen. Sekime punastui vähän ilman mitään varsinaista syytä. Hän olisi halunnut huutaa, ettei kyse ollut mistään sellaisesta, että Jirou oli hänen ainoansa, mutta taas sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Ehkä se oli parempi niin.
“Ei tullut vaihtorahaa”, Oliver ilmoitti kantaen kädessään kolmepalloista jäätelöä. “Katso, otin strösseleitä!”
Hän esitteli jäätelöään ylpeänä poikamainen hymy huulillaan, ja jopa Jiroun oli pakko ajatella, että Oliver osasi joskus olla ihan suloinen.

Oliver kieltäytyi jättämästä heitä rauhaan loppupäivän aikana. Jos Jirou oli osoittanut jonkinasteista innostusta eksoottisia eläimiä kohtaan, niin Oliverin suhtautumistapa oli lähinnä hysteerinen. Sen lisäksi, että hän muistutti lähinnä kymmenvuotiasta jutellessaan eläinten kanssa hassusti äännellen, vaikka oli Jirouta vain vuoden nuorempi, hän oli hyvin kiinnostunut biologiasta ja eläimistä, ja ryntäili innoissaan aitaukselta toiselle. Hän tiesi hämmästyttävän paljon kustakin lajista, ja luennoi pitkään norsulajeista ja kirahvien evoluutiosta välittämättä siitä, kuunteliko kukaan. Sekime joutui tarttumaan häntä paidan selkämyksestä, kun hän oli vähällä kiivetä aidan yli, eikä hänellä tai Jiroulla ollut koskaan ollut niin innokasta, energistä ja asiantuntevaa opasta. Se oli yllättävä ja hauska kokemus, ja Jiroun mielipide Oliverista muuttui vähän. Sekime sen sijaan nautti isoveljellisestä roolistaan täysin rinnoin, ja kuten tavallista, Oliver sai hänet unohtamaan sydänsurunsa ja toivottoman rakkautensa Jirouta kohtaan. Päivän päätteeksi Sekime oli niin iloinen, että osti Oliverille delfiiniavaimenperän. Hän olisi halunnut ostaa Jiroullekin jotain, mutta Jirou kieltäytyi tarjouksesta kohteliaasti.

Illalla Jirou odotti, että Oliverin oli pakko poistua vessaan, ennen kuin hän hyvästeli Sekimen. Sekime tunsi sydämensä hypähtävän heti, kun hän jäi kahden Jiroun kanssa, ja sitä seurasi tuttu, raskas tunne, joka painoi hänen rintaansa ja synkensi mieltään.
“Kiitos kun kutsuit minut tänne. Se piristi minua paljon”, Jirou sanoi vilpittömästi ja hymyili Sekimelle. Sekime ei voinut olla vastaamatta hymyyn, vaikka se sattui.
“Aiotko nyt palata hotellille vai?” hän varmisti ja työnsi kätensä taskuun jottei Jirou olisi nähnyt, kuinka hän puristi ne nyrkkiin. Ilmassa oli varmasti jotain, Sekime tunsi sen ihollaan ja luissaan. Ehkä se oli punertava taivaanranta, tai sitten kyse oli lempeästä tuulenvireestä, joka liikutteli heidän hiuksiaan kuin elokuvissa. Ilta ei ollut vielä siinä. Hän ei antaisi sen olla.
“Joo”, Jirou vastasi ja sipaisi hiussuortuvan takaisin korvansa taakse, missä se ei koskaan pysynyt kovin kauaa. Se oli vanha tottumus ajoilta, kun Jiroun hiukset olivat olleet pidemmät. “Sinun pitäisi varmaan odottaa täällä, ettei Oliver ihmettele, minne me katosimme.”
Se oli huonosti naamioitu pyyntö saada palata hotellille yksin. Jirou ei näyttänyt enää samalla tavalla ahdistuneelta, kuin aiemmin päivällä, mutta hänen silmistään näki, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Sekime ymmärsi.
“Joo, totta kai. Se pöllö ei varmaan osaisi hotellille takaisin yksin”, Sekime vastasi. Jirou nyökkäsi, ja oli jo kääntymäisillään lähteäkseen, mutta Sekime pysäytti hänet ojentamalla kätensä häntä kohti äkisti, kuin olisi yrittänyt estää häntä lähtemästä. Jirou näytti kysyvältä.
“Jirou… Odota hetki”, Sekime sanoi, ennen kuin kykeni ajattelemaan. Hän tarttui toista poikaa olkapäistä, puristi niitä ehkä liiankin lujasti kuin rohkeutta hakien.
“Sinulla on… Likaa tuossa”, hän sanoi ja kohotti toisen kätensä taskustaan Jiroun poskelle. Peukalo sipaisi kevyesti suupieltä, jossa Sekime oli ollut näkevinään likaa. Oikeasti se oli puhdas, tietysti oli.
Niin Jirou kuin aikakin jähmettyivät aloilleen, kun Sekime kumartui hitaasti häntä kohti. Hän tiesi, että se mitä hän aikoi tehdä, oli vastoin kaikkia maailman lakeja. Jirou oli poika ja Sekimen paras ystävä, alaikäinenkin, ja rakastunut toiseen. Sekime ei halunnut rikkoa heidän välillään vallitsevaa luottamusta ja aitoa rakkautta, mutta oli väärin, että hän joutui jatkuvasti tukahduttamaan tunteensa. Hän joutui valehtelemaa itselleen ja Jiroulle, petti myös Raidenin vaikenemalla rakkaudestaan tämän poikaystävää kohtaan. Johti se mihin tahansa, hänellä oli oikeus yhteen suudelmaan. Eikö rakkauden pitänytkin ylittää kaikki esteet? Sekime halusi uskoa niin.
Mutta kun heidän välillään oli vain muutama sentti, hän epäröi. Sillä aikaa Jirou oli ehtinyt kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, rutisti häntä lujasti, vetäytyen sitten kauemmas. Se oli kiihkeä, mutta ehdottomasti pelkkien ystävien välinen halaus.
“Kiitos kun huolehdit”, Jirou sanoi ja pyyhkäisi suupieltään puhdistaakseen sen olemattomasta liasta. “Pärjään kyllä. Nähdään huomenna!”
Sekime heilautti kättään hymyillen kankeasti, Jirou kääntyi, ja käveli pois.

Raiden nojaili puuhun ja katsoi, kun Jirou syleili Sekimea. Se oli liian pitkä halaus ollakseen viaton, kahden pojan kehot olivat aivan liian lähellä toisiaan. Jirou puristi Sekimen paitaa nyrkkiinsä kuin olisi yrittänyt pitää pojan lähellään ikuisesti, vaikka vaatteista repien. Mitään niin kiihkeää ei tapahtunut pelkkien ystävien kesken.
Samaa mieltä näytti olevan kauempana seisova Oliver. Niin oli helppo päästellä ärtyneestä ilmeestä nuoren pojan kasvoilla.

[Agitha]

7. luku - Saint Loneliness

Pt. 1

7. Jirou toivoi voivansa taittaa matkan hotellille yksin ja selvitellä ajatuksiaan siinä samalla. Sekimen seura oli aina yhtä tervetullutta, ja se oli piristänyt häntä selvästi silläkin kertaa, mutta siinä seurassa hän ei yksinkertaisesti ehtinyt ajattelemaan. Joskus se oli hyvä asia, sillä Jirou oli tietoinen siitä, että vähäisempi ajatteleminen olisi tehnyt erittäin hyvää hänen mielenterveydelleen, mutta silloin tällöin oli hyvä nollata pää. Toiset tekivät sen väkijuomia nauttien, Jirou teki sen omalla tavallaan - murheissa ja itsesäälissä kieriskellen.
Aurinko oli jo laskenut, ja puistossa oli hämärää. Puut näyttivät suuremmilta kuin päivänvalossa, ja pensaiden varjot olivat syvät. Maa kiilsi vähän, vaikka päivällä ei ollut satanut. Ehkä se oli kuuraa, ehkä katulamppujen keltaisen valon heijastuma sileäpintaisissa kivissä. Se antoi kaikelle aavemaisen hehkun, joka tuntui kuvaavan Jiroun mielialaa naurettavan hyvin. Kävellessään hän kietoi takkia tiukemmin ympärilleen ja mietti, olisiko Renillä aikaa hänelle sinä iltana. Renin seurassa hän saisi olla rauhassa olematta yksin.
Katulampun vieressä seisova, savua puhalteleva hahmo kiinnitti Jiroun huomion. Hän oli oppinut tunnistamaan Raidenin polttaman savukemerkin hajun, joten hän tiesi jo etukäteen, kenen katseen hän tulisi kohtaamaan kasvonsa kohottaessaan.
Raiden tutkaili häntä häpeilemättömästi, kädet syvälle nahkatakin taskuun tungettuina, puoliksi poltettu savuke suupielessä roikkuen. Hänen silmänsä näyttivät siinä valossa pikimustilta, vaikka Jirou tiesi, että ne olivat oikeasti kauniin ruskeat. Ne eivät näyttäneet heijastavan minkäänlaisia tunteita, ikään kuin ne olisivat imeneet itseensä kaiken valon ympäriltään. Sillä tavalla seistessään Raiden näytti vähän pelottavalta. Jirou torjui kummallisen mielihalun kammata tummat suortuvat pois Raidenin kasvoilta ja sitoa ne ylös silkkinauhalla.
He molemmat seisoivat hiljaa aloillaan ikään kuin he eivät olisi tienneet, kuuluiko heidän olla siinä. Puhuminen tuntui vaikealta, johtui se sitten synkästä puistosta tai aiemmista tapahtumista, mutta poiskaan ei voinut juosta. Jirou ei muistanut olleensa vastaavassa tilanteessa koskaan aiemmin ja ihmetteli, miksei Raiden sanonut mitään.
Raiden ei kääntänyt katsettaan minnekään, ennen kuin tumppasi tupakkansa ja sytytti uuden. Jirou oli näkevinään hänen huulillaan ilkikurisen virneen, ennen kuin kasvot palasivat takaisin ilmeettömään tilaansa uuden savukkeen kohotessa huulille. Se sai hänet punastumaan harmistuneena ja hänet valtasi epäilys, että Raiden nautti kiusaantuneesta hiljaisuudesta sopimattoman paljon. Ilmeisesti hänen olisi puhuttava ensin.
“Oletko menossa takaisin hotellille?” hän kysyi hieman kankeasti yllättäen itsensäkin äänensävynsä tasaisuudella ja viileydellä. Hän puristi kätensä nyrkkiin takkinsa hihoissa, sillä hänen sormiaan paleli. Raiden tuijotti häntä herkeämättä, kallisti päätään ja siristi silmiään ikään kuin olisi yrittänyt nähdä hänet paremmin tai miettiä sopivaa vastausta.
“Olen”, hän vastasi yksinkertaisesti ja kohotti kulmiaan hieman kuin kysyäkseen, miksi Jirou sellaista uteli. Hän ei sanonut muuta, ja Jirou liikahti kiusaantuneena.
“Haluatko mennä yhdessä?” hän pakottautui kysymään vaikkei ollut varma, halusiko Raidenia rinnalleen juuri silloin. Raiden näytti vaistoavan hänen epäröintinsä.
“Näytät siltä, että haluat olla yksin”, hän huomautti naulan kantaan saaden Jiroun kiusaantumaan entisestään.
“Niin no…” Jirou oli hyvin huono valehtelemaan. Hän piti siitä piirteestä itsessään, sillä hän arvosti rehellisyyttä, mutta Raidenissa se aiheutti aina samaa hilpeää huvittuneisuutta.
Jirou ei viimeistellyt lausettaan, eikä Raidenkaan sanonut mitään, kun he lähtivät astelemaan kohti puiston porttia vierekkäin samaan tapaan, kuin olivat tehneet Yoyogissa vain päivää aiemmin. Se hetki tuntui olevan valovuosien päässä heistä, kun he ohittivat Uenon puiston synkän sisäänkäynnin toisella puolella Tokiota.
Raiden ei antanut sen näkyä päälle päin, mutta Jiroun itsepäinen mykkäkoulu ja ylpeät askelet ärsyttivät häntä suunnattomasti. Pojissa oli puolensa tyttöihin nähden, eikä niistä vähäisin ollut asioiden kiihkeys ja yksinkertaisuus, jotka korvasivat ne sanat, joita sai tai ei saanut sanoa, tai jotka piti sanoa tietyssä tilanteessa oikeaan äänensävyyn planeettojen ollessa sopivassa kulmassa aurinkoonsa nähden. Raiden oli ajoittain hyvin varma, että hän seurusteli tytön kanssa, väitti Jirou sukupuolestaan mitä tahansa. Oli harmillista, ettei poika ainakaan toistaiseksi ollut osoittanut merkkejä rintarauhasten liikakasvusta.
“Miksi olet vihainen?” Raiden kysyi sitten äkisti ja toivoi, että olisi saanut Jiroun hämmentymään ja takeltelemaan sanoissaan ja siten osoittamaan, että murjotti vain murjottamisen ilosta. Raidenin harmiksi Jirou oli hyvin perusteellinen loukkaantuessaan jossain, ja vastasi kysymykseen välittömästi.
“Koska huijasit minut kylpyyn Chetin kanssa.”
Raiden hillitsi äkillisen halun nipistää Jirouta poskesta, ja yritti suhtautua asiaan sen ansaitsemalla vakavuudella.
“Oliko se sitten niin kamalaa? Minusta Chet on kiva. Söpö myös.”
Jirou vilkaisi häntä murhaavasti. Raiden teki terävän johtopäätöksen, ettei hänen lähestymistapansa ollut oikea. Oli aika kokeilla jotain muuta.
Hän tarttui Jirouta olkapäästä, käänsi pojan ympäri ja vetäisi tämän lämpimään halaukseen, joka ei olisi jättänyt ketään kylmäksi. Ketään, paitsi erästä ruskeatukkaista, itsepäistä pikkupoikaa, joka loukkaantui mitä typerimmistä pikku piloista.
Hän tunsi, kuinka Jirou rentoutui hänen sylissään hieman, luultavasti tahtomattaan. Hänen suunsa oli lähellä nuoremman pojan korvaa, joten hän saattoi puhua hiljaa, melkein kuiskaten.
“Rakas”, hän mutisi. “Tekikö Chet sinulle jotain? Jotain pahaa? Kerro sedälle…”
Jirou vaistosi, ettei Raiden ollut tosissaan, ja tyrkkäsi pojan kauemmas, vaikka rikkoikin syleilyn hieman vastahakoisesti. Yö tulisi olemaan kylmä ja pimeä, ja Jirou tunsi hallan nipistelevän ihoaan jo valmiiksi. Raidenin kehon lämpö oli ollut tervetullut, mutta hänen typerä leikinlaskunsa ei.
“Tyhmä”, Jirou tuhahti, mutta Raiden oli näkevinään jonkin hymyn tapaisin karehtivan pojan vakavilla kasvoilla.
“Kulta, oikeasti!” Raiden jatkoi kykenemättä luopumaan leikistä. “Jos Chet koski sinuun sormellaankaan, niin katkaisen sen”, hän lupasi vakavana. Jirou kohotti hänelle kulmiaan epäuskoisesti.
“Chet ei ole samanlainen paskiainen kuin sinä”, nuorempi huomautti. “Ja sinä olet liian laiska suojelemaan minun siveyttäni hengelläsi.”
Raiden ei ollut varma, oliko Jiroun kommentti tarkoitettu jokseenkin itseironiseksi, joten hän päätti olla nauramatta.
“Höpö höpö”, hän huitaisi huolettomasti tupakattomalla kädellään. “Suojelen prinsessaani vaikka yhdeksällä hengellä!”
Jirou ei uskonut, mutta näytti leppyvän hieman. Hän rentoutui huomattavasti, ja he kävelivät hetken hiljaisuuden vallitessa.
“Oliko tuo anteeksipyyntö?” Jirou kysyi sitten. Raiden ei tiennyt, joten hän kohautti olkapäitään välinpitämättömään tapaansa.
“Haluatko, että se olisi?” hän kysyi ja vilkaisi poikaa, joka oli muka vaivihkaa ujuttanut sormensa hänen sormiensa lomaan. Jiroun sormet olivat kylmät, ja Raiden olisi halunnut kysyä, kumpi heistä olikaan tuhonnut ääreisverenkiertonsa epäterveellisillä elämäntavoillaan. Oli naurettavaa, kuinka helposti Jirou paleli, ja silti Raiden tunsi jonkinlaista alkukantaista halua lainata takkiaan hänelle. Jirou tuskin olisi arvostanut elettä, eikä Raidenkaan varsinaisesti halunnut luopua lämmikkeestään, joten hän ei sanonut mitään.
“Totta kai haluaisin”, Jirou vastasi empimättä.
“Miksi?”
Se kysymys sai Jiroun epäröimään hetken, ikään kuin hän ei olisi arvannut Raidenin kyseenalaistavan kaikkea, mitä hän sanoi.
“Että voisin antaa sinulle anteeksi”, hän vastasi lopulta.
Raiden seisahtui, ja suuteli häntä huulille välittämättä vastaantulijoista.
“Hyvä poika”, hän kehaisi. Jirousta tuntui, ettei kaikki ollut mennyt hänen suunnitelmiensa mukaan, mutta se ei ollut olennaista.

“Luuletko, että tänä yönä sataa lunta?” Jirou kysyi tuijottaen ulos hotellihuoneen yksinkertaisesta ikkunasta. Hän nojasi sormillaan lasiin vain kevyesti, jottei jättäisi siihen sormenjälkiä, mutta hänen hengityksensä muodosti siihen siitä huolimatta muodottoman huurrepilven. Ikkunasta ei nähnyt ulos, ja se toimi lähinnä peilinä, heidän huoneensa heijastajana, sillä ulkona oli liian pimeää. Näkymä ei ollut kummoinen valoisallakaan, ja Raidenin mielestä Jirou oli typerä tuijottaessaan ulos pimeyteen. Hän tuijotti paljon mieluummin aamutakin peittämää takamusta, joka sattui sopivasti keskelle hänen näkökenttäänsä Jiroun noustessa istumaan huoneen ainoalle, ikkunan eteen sijoitetulle kirjoituspöydälle.
“Tuskin. On lokakuu”, Raiden huomautti masentavasti, ja Jirou mulkaisi häntä ikkunan kautta varoittavasti. Raiden ei voinut käsittää miksi.
“Tykkäätkö sinä sitten lumesta?” hän kysyi toivoen Jiroun huomaavan, kuinka mallikkaasti hän yritti ylläpitää tasokasta keskustelua ja kuunnella, mitä Jiroulla oli sanottavaa.
“En erityisemmin”, Jirou vastasi ja huokaisi syvään. Raiden ei voinut ymmärtää, mitä nuoremman pojan päässä liikkui, ja päätti antaa asian olla.
Jirou jatkoi tuijotuskilpailua heijastuksensa kanssa, ja Raiden levittäytyi vuoteelle kuin laiska meritähti.
“Tule tänne”, hän kehotti tuijottaen huoneen masentavaa kattoa.
“Hm?” Kerrankin Jirou oli se, joka ei kuunnellut.
“Tule tänne”, Raiden toisti ja heilautti kättään niin kutsuvasti, kuin siitä asennosta kykeni. “Etkö kuuntele?”
Hän tunsi katsomattakin, kuinka Jirou tuijotti häntä epäluuloisesti. Lopulta nuorempi liukui alas kirjoituspöydältä, ja kapusi sängylle Raidenin viereen. Kun Raiden ei sanonut mitään, ja piti silmänsä tiukasti ummessa, Jirou kävi kärsimättömäksi.
“Nyt minulla on tylsää”, hän huomautti.
“Ei minun katselemiseni voi olla sen tylsempää kuin ikkunan tuijottaminen”, Raiden väitti. “Olen kaunis kun nukun. Aivan ihana.”
“Mistä tiedät? Et voi nähdä itseäsi jos nukut.”
“Voinhan. Unissani.”
Jirou puisteli päätään, ja Raidenin huulille levisi tietäväinen virne, vaikkei hän ollut voinut nähdä elettä.
“Sinun pitää herättää minut”, Raiden päätti.
“Et sinä nuku.” Raiden vaikutti oikukkaalta, ja Jirou kuulosti epäluuloiselta.
“Nukun kohta, jos et herätä minua nyt.”
“Miten sinut sitten pitää herättää?”
“Antamalla pusun.” Raiden mutristi huuliaan kaikkea muuta kuin kutsuvasti.
“Okei.”
Raiden yllättyi iloisesti, kun Jirou laski kätensä hänen toiselle puolelleen ja kumartui hänen ylleen antaakseen hänelle kevyen, nopean suukon. Raiden hymyili suudelmaan, ja ennen kuin Jirou ehti vetäytyä takaisin edelliseen asentoonsa, hän oli kiertänyt kätensä pojan ympärille ja veti tämä äkisti alas, puoliksi päälleen. Oli huvittavaa, miten Jirou yllättyi eleestä, vaikka hänen olisi kuvitellut tottuneen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin huomionosoituksiin vietettyään aikaa Raidenin kanssa. Hän yritti rimpuilla itsensä mukavampaan asentoon, mutta Raiden rutisti häntä lujasti, ja lopulta hänen oli pakko rentoutua lepuuttamaan päätään Raidenin rintakehää vasten. Jos hän kuunteli tarkasti, hän saattoi kuulla sydämen lyöntien kumahtelevan vaimeasti Raidenin rinnassa. Sydän löi rauhalliseen, tasaiseen tahtiin.
“Nyt tämä muuttuikin taistelurobotiksi”, Raiden ilmoitti silmät edelleen ummessa. “Prinssivaihe meni jo. Tämä tykkää napata pieniä poikia otteeseensa eikä päästä irti.”
Jirou hymyili hieman.
“Tyhmä.”
Joskus oli vaikea uskoa, että Raiden oli heistä se vanhempi.
“Nyt tämä syö sen”, Raiden ilmoitti ja tarttui suullaan toffeenruskeisiin hiuksiin Jiroun päälaella. Jirou kavahti kauemmas, vaikka se olikin vaikeaa Raidenin liioitellun tiukassa otteessa.
“Hyi! Niistä tulee kuolaiset”, Jirou älähti, ja yritti tökätä Raidenia poskeen sormenpäällään. Hänen kätensä ei taipunut tarpeeksi.
“Et sinä ennenkään minun kuolaani ole pelännyt”, Raiden huomautti. “Olet syönytkin sitä.”
“Älä puhu noin. Kuola on ällöttävää.”
“Onko sinulla kokemuksia muidenkin kuolasta, kuin minun?”
“Et sinä ole ainoa ihminen, jota minä olen suudellut.”
“En niin. Näin kun pussailit eilen Chetin ja Faithin kanssa.”
“Niitä ei lasketa.” Jirou tuhahti.
“Eikö? Ketä sinä sitten muka olet suudellut?”
“Se ei ole sinun asiasi.”
“Onko Sekime hyväkin suutelija?”
Raiden puraisi kieltään, sillä sanat olivat karanneet hänen huuliltaan omia aikojaan, hänen tahtomattaan.
“Sekime?” Jirou ihmetteli. “En minä ole suudellut Sekimea.”
“No se on hieno juttu”, Raiden ilmoitti ja toivoi voivansa vielä perääntyä tulevasta kiusallisesta ristikuulustelusta. “Minulla on nälkä. Mennään syömään.”
Jirou ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa, ja loi Raidenin uteliaan katseen parhaan kykynsä mukaan.
“Älä yritä vaihtaa aihetta. Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä suutelisin Sekimea?”
Raiden kohautti olkapäitään ja ujutti sormensa Jiroun aamutakin vyönsolkiin.
“Se oli vain heitto.”
“Eikä ollut. Miksi minä suutelisin Sekimea?”
“Te olette niin läheisiä, en minä tiedä. Anna jo olla.”
Jirou huomasi iskeneensä asian ytimeen ja kieltäytyi antamasta sen olla. Hän huomasi tilaisuutensa saada Raidenin tunnustamaan mustasukkaisuutensa, eikä aikonut heittää sitä hukkaan.
“Miksi minä suutelisin Sekimea vain, koska olen läheinen hänen kanssaan?”
“En minä tiedä!” Raiden vaikutti selvästi närkästyneeltä ja varsin tietoiselta siitä, ettei Jirou antaisi periksi ennen kuin olisi saanut haluamansa vastauksen. “Jos rakastat häntä?”
“Rakastanhan minä.”
Raiden tuijotti Jiroun päälakea sanattomana ja epävarmana siitä, millainen ilme hänen olisi pitänyt kasvoilleen vääntää. Hän ei nähnyt nuoremman kasvoja, eikä osannut edes arvata, kareiliko niillä ilkikurinen, kiusoitteleva hymy.
“Rakastatko?”
“Totta kai rakastan”, Jirou vakuutti, ja kohotti katseensa Raidenin kasvoihin. “Rakastan myös Kazuota ja Renia. Chetiakin vähän.” Chetin kohdalla Raiden tyrskähti ja Jirou tökkäsi häntä poskeen toistamiseen. “Se on ihan erilaista rakkautta. Tuo on sama asia kuin se, jos minä väittäisin, että sinä olet rakastunut Ruihin.”
“Olenhan minä.”
“Muuten kuin platonisesti.”
“Niin! Rui on elämäni rakkaus.”
“Ei Rui voi olla kenenkään rakkaus.”
Raiden repesi nauramaan.
“Teeskentelet kilttiä, mutta olet kyllä aika paskiainen”, hän syytti. “Pahempi kuin Rui!”
“Kukaan ei ole pahempi kuin Rui”, Jirou tuhahti mielenosoituksellisesti.
“Miksi inhoat Ruita niin paljon?” Raiden kysyi. “Hän on hauska. Rento. Avulias. Rehellinen. Rakastaa lapsia ja luontoa. Toivoo maailmanrauhaa…”
“En tiedä”, Jirou sanoi arvoituksellisesti. “Ehkä olen mustasukkainen.
“Ruista?” Raiden naurahti. “Et sinä voi-!”
“Samalla laikka, kun sinä olet Sekimesta”, Jirou sanoi tyynesti mutta harvinaisen jääräpäisesti.
“Mut-!” Raiden yritti aloittaa taas, mutta Jirou kohotti etusormensa hänen suulleen vaientaakseen hänet. Raiden työnsi kielensä ulos ja nuolaisi sitä, mutta pysyi vaiti.
“Olen iloinen”, Jirou sanoi. Raiden pyöräytti silmiään.
“Oletko todella?”
“Olen.”
“Oikein kovasti?”
“Joo. Koska olet mustasukkainen.”
“No hyvä. Jos sinä olet iloinen…”
Raiden ei viitsinyt viimeistellä lausettaan, vaan päätti näyttää käytännössä, mitä tarkoitti. Hän kiepautti Jiroun alleen näppärästi kierähtämällä käytännössä nuoremman pojan päälle. Jirou ähkäisi mielenosoituksellisesti, sillä Raiden oli hieman höyhentä painavampi.
“Mitä sinä teet?” Jirou kysyi selvästi syyttävään äänensävyyn, sillä hän tiesi kysymättäkin.
“Hyödynnän sinun iloisuuttasi”, Raiden vastasi reippaasti ja painoi huulensa kevyesti toisen huulille, sillä ne olivat sopivasti herttaisessa mutrussa.
“Jos sinä tarkoit-”, Jirou aloitti, mutta Raiden hiljensi hänet suudelmalla. Aluksi hän vaikutti hieman vastahakoiselta, sillä Raiden oli katkaissut hänen lauseensa mielivaltaisesti keskeltä poikki, mutta hiljalleen hänkin suli suudelmaan. Raidenin huulet tuntuivat aina yhtä huumaavilta hänen omiaan vasten, johtui se sitten kokemuksen tuomasta varmuudesta tai siitä, että siinä oli juuri Raiden. Hienoinen tupakan maku ja vaativat, lämpimät huulet, jotka pitivät Jiroun kiireisenä. Hän mietti ohimennen, oppisiko hän koskaan Raidenin veroiseksi suutelijaksi, vai oliko jo ero heidän luonteissaan este sille.
“Mh”, Jirou äännähti ja käänsi päätään sen verran, että onnistui vapauttamaan suunsa puhuakseen. Hän ehti tuskin vetää henkeä, kun Raiden oli jo sopeutunut muutokseen, ja painoi uuden suudelman hänen huulilleen. Se oli syvempi ja kiihkeämpi. Raidenin kieli pakotti hänen kielensä painiin kanssaan, eikä Jiroulla ollut mielenlujuutta kieltäytyä. Hän kohotti kätensä Raidenin olkapäille kuin pitääkseen pojan aloillaan, estääkseen tätä karkaamasta pois.
Hän tunsi hymyn kohoavan Raidenin huulille, ennen kuin tämä irrottautui hänen huuliltaan näykkäistäkseen hänen kaulaansa terävästi. Jiroun oli mahdoton hillitä hiljaista ynähdystä, joka paisutti Raidenin egoa silminnähden.
“Olet ilkeä”, Jirou syytti sävyyn, joka ei ollut samalla tavalla leikkisä ja lempeä kuin rakastavaisilla yleensä. Raiden todella oli ilkeä.
“En kuule sinun valittavan”, Raiden huomautti virnistäen. Ennen kuin Jirou huokasikaan, hänen aamutakkinsa vyö oltiin jo avattu siitä siististä solmusta, jolle hän sen oli sitonut, ja Raidenin käsi oli eksynyt vaeltelemaan hänen paljaalla rintakehällään kiusoittelevan kevyesti. Raidenin sormenpäät tuntuivat sileiltä hänen ihoaan vasten.
“Vaihdetaanko parempaan asentoon?” Raiden ehdotti, tai pikemminkin ilmoitti, ennen kuin kipusi pois Jiroun päältä kiskoen nuoremman mukanaan turhaa hellyyttä säästellen.
“Kyllä minä pääsen ylös itsekin”, Jirou huomautti hivenen ärtyneesti ja hieraisi sitä kohtaa käsivarrestaan, jonka ympärille Raiden oli sormensa kietonut.
“Lakkaa valittamasta, kultaseni”, Raiden pyysi niin kohteliaasti kuin osasi. “Istu siihen ja ole hiljaa.”
“Näinkö?”
“Mm.”
Normaalisti Jirou olisi loukkaantunut Raidenin töykeydestä. Hän ei tiennyt, mikä esti häntä sillä kertaa.
Hän asettui istumaan sängyn päätyä vasten kuten pyydettiin, puristuksiin Raidenin jalkojen väliin. Raiden kumartui hänen yläpuolelleen ja pyyhkäisi hänen poskeaan kämmenselällään näyttäen hetken lähes mietteliäältä. Jirou nojasi poskeaan hänen kättään vasten ja katsoi Raidenia suoraan silmiin pää hieman kallellaan.
Raiden kumartui hänen lähelleen ja suuteli hänen korvalehteään, ennen kuin siirtyi Jiroun huulille. Suudelma oli kevyt ja huomattavasti romanttisempi kuin aiemmin. Se sai Jiroun sydämen hakkaamaan lujemmin, läpättämään hänen rinnassaan innokkaasti. Raiden sormeili hänen kaulaansa kevein ottein. Jiroun kädet lepäsivät toimettomina Raidenin paidan kangasta lempeästi puristaen. Jokin sai Raidenin toimimaan tavallista hellemmin, ja Jirou piti siitä. Hän oli odottanut jotain muuta Raidenin aiemman käytöksen perusteella.
Raidenin sormet laskeutuivat Jiroun kaulalta hänen rintakehälleen ja vatsalleen työntäen aamutakin kangasta pois tieltä. Se valahti pois Jiroun toiselta olkapäältä, ja Raiden näykkäisi hänen solisluutaan. Jirou henkäisi.
“Mitä mietit?” hän kysyi hiljaa Raidenin huulia vasten uteliaana kuulemaan, mikä sai toisen niin herkälle tuulelle.
“Kuvittelin sinut ottamassa suihin Sekimelta.”
Raiden vetäytyi suudelmasta, muttei liikahtanut senttiäkään kauemmas. Hän hipaisi Jiroun huulia peukalollaan, antoi otsatukkansa kutittaa Jiroun kasvoja. Hänen huulillaan oli vieno hymy, sillä Jirou näytti ihastuttavan hämmentyneeltä hänen rehellisyytensä ansiosta.
Raidenin sormet vaelsivat Jiroun alavatsalla ja piirtelivät nuoremman pojan iholle kiusaavia, muodottomia kuvioita, jotka laskeutuivat yhä alemmas, kunnes saavuttivat lantioluut ja niiden väliin jäävän alueen.
“Eikö se olisi seksikästä?”
Raiden siirsi toisen kätensä Jiroun sisäreidelle hieroen sitä kämmenellään karkein ottein. Hän kuuli, kuinka uusi, terävä henkäys karkasi Jiroun huulilta.
“Sinun suusi hänen kalullaan, kun minä katselen. Etkö pitäisi siitä?”
Jirou ei löytänyt puhekykyään. Hän ei ollut varma, mitä hänen olisi tullut ajatella Raidenin puheista, mutta hänen kehonsa tiesi. Se piti kiusoittelevasta alistamisesta, Raidenin suorasukaisesta rivoudesta. Raiden tiesi sen ja piti siitä myös. Se oli puoli Jiroussa, josta kukaan muu ei tiennyt.
Raiden laski avonaiset huulensa Jiroun korvan päälle, tiesi kuinka lämpimältä hänen hengityksensä Jiroun ihoa vasten tuntui. Hän tunsi pojan jännittyvän allaan.
“Olen aika varma, että hän rakastaisi sitä”, hän mutisi Jiroun korvaan matalalla äänellä. “Sinun sievän suusi imevän häntä, sievät sormesi hänen ympärillään. Eikö niin?”
Raiden huomasi Jiroun rintakehän kohoilevan nopeammin, kehon heränneen hänen kiusoittelunsa johdosta.
“Ehkä voisimme pyytää Sekimen tänne nyt, ja kysyä mitä mieltä hän on asiasta.”
Jirou henkäisi, kietoi sormensa lujemmin Raidenin paidan kankaan ympärille. Hän nojasi päätään Raidenin olkapäähän, ja Raiden tunsi hänen hengityksensä omalla ihollaan jopa paidan läpi.
“Mitä luulet?”
“Luulen, että sinun pitäisi koskettaa minua. Kunnolla”, Jirou viimein henkäisee. Hänen äänensä on hieman käheä.
Raiden totteli. Hän siirsi kätensä Jiroun aamutakin kankaan alle ja antoi sormiensa hyväillä Jiroun kuumaa ihoa. Jirou nosti toisen kätensä Raidenin käden päälle, ja työnsi sen vaativasti alemmas. Raiden kosketti hänen kasvavaa erektiotaan ja hän värähti ja henkäisi.
“Pidätkö siitä?” Raiden kiusoitteli.
“Joo. Kunnolla nyt”, Jirou onnistui sanomaan. Hän liu’utti kätensä Raidenin pään taakse ja käänsi heidät molemmat sopivaan kulmaan nuollakseen tiensä Raidenin huulille.
Raiden hieroi kättään häntä vasteen, hitaasti ja seksikkäästi, eikä koskaan aivan tarpeeksi. Raiden osasi käsitellä häntä oikein, tiesi mistä hän piti, eikä Jirou kyennyt keskittymään suudellakseen häntä kunnolla. Hän saattoi vain antaa raotettujen huulien koskettaa Raidenin huulia uudestaan ja uudestaan.
Jirou ei kestänyt kauaa, hän ei koskaan kestänyt, ja hän tuli Raidenin sormille terävästi henkäisten. Raiden nuolaisi sormiaan näyttävästi ajaen Jiroun hulluuden partaalle.
“Ummgh”, Jirou mumisi epäselvästi.
Raiden naurahti matalasti, mutta hänen levottomasti liikkuva kätensä Jiroun reidellä oli todiste siitä, ettei hän ollut vielä valmis.
Jirou painoi kasvonsa Raidenin kaulalle.
“Anna minulle sekunti.”
Raiden laski kätensä Jiroun niskalle ja kuljetti Jiroun kosteiden hiusten sekaan. Jirou käänsi päätään katsoakseen häntä kasvoihin. Hän ei tarvinnut muuta.
Hän painoi Raidenin selälleen hotellin vuoteelle. Oli Raidenin vuoro olla hämillään, kun hänen selkänsä kosketti patjaa peittävää lakanaa, ikään kuin hän ei olisi osannut kuvitella, mitä hän siellä alhaalla teki.
Jirou asettui hänen viereensä, puoliksi hänen päälleen, ja vapautti Raidenin paitansa kahleista. Hänen aamutakkinsa oli valunut pois hänen päältään, ja sijaitsi nyt jossain päin vuodetta, eikä Jirou halunnut olla ainoa. Raidenin keho paljastui kankaan alta, eikä Jirou voinut olla ihailematta sitä hetken. Hän piti Raidenin vartalosta, ja Raiden oli siitä ylpeä. Se tuntui kummalta ja miellyttävältä Jiroun sormien alla, kun hän laski ne alemmas Raidenin keholla.
“Oletpa sinä innokas tänään”, Raiden kommentoi. Jirou huomasi, että hänen äänensä oli tavallista matalampi. Hän päätti tyytyä hymyilemään salaperäisesti. Raiden piti siitä hymystä. Se sai Jiroun näyttämään melkein seksikkäältä.
Miten hän olisi voinut jättää kostamatta kaiken sen nautinnon, jota Raiden oli hetki sitten hänelle tuottanut?
Jirou ei pitänyt kiirettä, ja lopulta Raiden turhautui ja potki itse housunsa pois alusvaatteiden kera.
Jiroun katse laskeutui Raidenin erektiolle, joka oli siihen asti jäänyt täysin huomiotta. Hän laski sormensa sille melkein innokkaasti, ja sai hiljaisen äänen, melkein kuin hymähdyksen, karkaamaan Raidenin kurkusta. Se sai Jiroun tuntemaan olonsa itsevarmemmaksi, sillä edes Raiden ei ollut voittamaton.
Jirou sulki huulensa Raidenin ympärille hymyillen edelleen. Raiden hymisi uudestaan, ja liikutti kätensä takaisin Jiroun niskalle painaakseen pojan varmemmin itseään vasten. Kun Jirou päästi hänet suustaan lähes kokonaan, kiersi kielellään hänen kärkensä ja nuoli häntä koko hänen pituudeltaan, Raidenin ote Jiron niskalla tiukkeni.
Jirou painautui hänen kättään vasten, ja sitten taas lähemmäs hänen lantiotaan. Raiden tuijotti mielissään huulia ympärillään, ohjasi Jiroun liikkeitä kädellään.
Pian Jirou tunsi, kuinka Raiden jännittyi ja laukesi joka puolelle hänen suutaan. Jirou halusi olla hyvä poika, ja nieli kaiken, ennen kuin laskeutui makaamaan mahalleen Raidenin viereen. Raiden hengitti kuin raskaan urheilusuorituksen jälkeen, ja Jirou laski kätensä hänen rintakehälleen.
“Mh?” Jirou kysyi. Raiden nyökkäsi, veti peiton heidän päälleen ja sammutti valot.

“Oletko oikeasti noin mustasukkainen Sekimesta?” Jirou kysyi käpertyessään Raidenin viereen pimeydessä.
“Miksi sinun pitää kysellä tuota koko ajan?” Raiden kysyi unisesti.
“Koska se on niin uskomatonta.”
Raiden kiskaisi nuoremman pojan kainaloonsa pitäen huolta siitä, että Jiroun tukki suunsa.
“Turpa kiinni ja nuku jo”, Raiden toivotti ja puristi Jirouta kylkeään vasten.
Jirou oli hetken vaiti, ja tuijotti Raidenin profiilia hämärässä, joka värjäsi kaiken sinertäväksi sitten, kun silmät tottuivat vähäiseen valoon.
“Mitä tekisit, jos minä vain katoaisin?” hän kysyi.
Raiden ei vastannut mitään.

Seuraavana aamuna Jirou oli poissa.

[Agitha]

7. luku - Osa 2

Raidenin tukka sojotti jokaiseen ilmansuuntaan sekä eteen ja taakse, kun hän viimein kohotti tumman päänsä tyynyjen välistä ja maiskutteli kuivunutta suutaan katsellen ympärilleen unisin silmin. Hän oli nukkunut hyvin, mikä tarkoitti sitä, että Jirou oli nukkunut huonosti. Se oli heidän tapansa nauttia toisistaan yhteisessä vuoteessa, häiritä toistensa unta ja tehdä lepääminen mahdottomaksi. Jirou voitti sen kamppailun hyvin harvoin, ja silläkin kertaa hän oli päätynyt nukkumaan sängyn laidalle yhteisen peiton viileimmän kulman kanssa siksi ajaksi, kun Raiden nautiskeli sängystä sen koko leveydeltä ja kääri itseään kahdelle ihmiselle tarkoitettuun peittoon kuin koteloituva toukka. Hän teki sen tahallaan aina silloin tällöin, sillä se sai Jiroun nielemään ylpeytensä ja käpertymään hänen kainaloonsa miellyttävällä tavalla, mutta sinä yönä se oli ollut spontaania. Raiden oli ylpeä huumorintajuisesta alitajunnastaan.
Se, että Jirouta ei näkynyt missään, ei ollut kovin huolestuttava merkki. Jirou heräsi häntä ennen lähes aina lukuun ottamatta niitä öitä, jotka hän nukkui unilääkkeiden voimalla. Silloin hän muistutti ruumista ja hikoili inhottavasti.
Raiden nousi ylös, näki sen verran vaivaa että puki ylleen löysät housut ja paidan, joka kuului ilmeisesti Jiroulle, sillä kooltaan sen muistutti lähinnä tyttöjen vaatteita. Jirou parka joutuisi etsimään itselleen uuden paidan, sillä Raiden ei vaatekappaleestaan aikonut luopua nähtyään sen vaivan, että oli ylipäätään pukenut päälleen. Hän laahusti hotellihuoneen vessalle, riuhtaisi oven auki, ja totesi huoneen yhtä tyhjäksi kuin edellisen sillä perusteella, että kukaan ei toivottanut hänelle hyvää huomenta tai toivonut yksityisyyttä ja omaa rauhaa. Kaikesta päätellen Jirou oli ottanut kunnon etumatkan sinä aamuna ja kiirehtinyt jo aamupalalle. Sen kunniaksi Raiden pesi hampaansa Jiroun hammasharjalla todettuaan, että hänen omassaan oli hiuksia.
Kun hän poistui hotellihuoneesta hän sattui panemaan merkille, että nuorempi poika oli jättänyt jälkeensä olkalaukun, jossa hän tuntui kantavan koko omaisuuttaan, (ja yleensä myös muille seurueen jäsenille kuuluvia tavaroita), jota ilman hän ei lähtenyt minnekkään. Vaikka kengät puuttuivat, Jirou tuskin oli kiirehtinyt aamiaista kauemmas.

Hotellin ravintolassa Raiden istahti pöytään, jonka ympärillä söivät Rui, Ren, Chet, Oliver, Damien ja Sekime. Seurue näytti perin tavalliselta jos mukaan ei laskettu Chetia, joka piti jostain syystä aurinkolaseja nenällään, vaikka päivästä näytti tulevan kaikkea muuta kuin kirkas. Jirou näytti puuttuvan myös ravintolasta, mikä oli jo hieman kummallista, mutta unohtui nopeasti kun Rui ilmoitti olevansa kurkkuaan myöten täynnä japanilaista ruokaa, ja tyrkkäsi Raidenille aamiaisensa rippeet. Tämä aiheutti Oliverissa riehakkaan reaktion ja pakottavan tarpeen varastaa ruokaa Raidenilta oikeudenmukaisuuden nimeen, jolloin hän joutui korkottelemaan pöydän yli ja tyrkkäsi Damienin maitolasin kumoon. (Oli epäselvää, oliko Damien laskenut lasinsa Oliverin kyynärpään viereen tahallaan vai vahingossa). Lasin sisältö kaatui Chetin syliin, joka alkoi huutaa sisäisestä tuskasta kylmän maidon imeytyessä hänen uuden paitansa etumukseen ja yritti takertua lohtua hakien Reniin, joka oli kovin vastentahtoinen sotkemaan itseään tuoreella maidolla. Sen vuoksi hän kavahti kauemmas ja kuunneltuaan Chetin surkeaa uikutusta poikaystävien velvollisuuksista hän päätti poistua koko tilasta. Renin poistuminen kirvoitti ylienergisessä Damienissa pakottavan tarpeen juosta tämän perään repimään tilanteesta lisää huumoria irti. Oliver, joka oli kaatanut maitolasin Chetin syliin kurkotellessaan kohti Ruin lautasta, oli myöskin saanut osansa maitosotkusta, ja vaati Sekimea lähtemään kanssaan vessaan pesemään tahra pois. Niinpä pöytään jäivät vain Rui, Chet ja Raiden tämän nopeatempoisen tapahtumasarjan seurauksena.
Raiden pisteli poskeensa oman annoksensa, puolet Ruin annoksesta, ja Chetin tähteet. Chet vaikutti surkealta poltettuaan poikaystävänsä päreet jälleen kerran, ja istui aloillaan harvinaisen hiljaisena. Raiden keskittyi ruokaan, ja Rui ymmärsi viritellä keskustelua vasta, kun Raidenin vatsa oli täynnä.
“Missä sinun lemmikkisi on?” hän kysyi.
“Ei ole näkynyt”, Raiden totesi huolettomasti ja pyyhki suunsa Jiroun paidan hihaan. Ehkä hän sittenkin vaihtaisi paidan omaansa ennen kuin lähtisi ulos. “Ehkä se karkasi naapuriin. Missä sinun lemmikkisi on?”
Ruilla kesti viitisen sekuntia ymmärtää, ketä Raiden tarkoitti.
“Reytakaan ei ole näkynyt”, hän oivalsi viimein. “Ehkä se karkasi sinun narttusi kanssa. Toivotaan ettei Jirou pamahda tiineeksi.”
Raiden tyrskähti.
“Olisiko se niin paha? Jirou on hedelmällisessä iässä ja se pitäisi kyllä astuttaa, ettei tule valeraskauksia tai jotain vauvakuumetta”, Raiden virnuili. Oli Ruin vuoro tyrskähtää.
“Olisi varmaan pitänyt leikata Rey vahinkojen välttämiseksi”, Rui lohkaisi. Molemmat pojat repesivät äänekkääseen nauruun ja saivat osakseen varoittavan katseen aamiaista valvovalta opettajalta. Chet uikutti edelleen paitansa kohtaloa ja yritti imeä paitaan imeytynyttä maitoa siitä ulos lutkuttamalla miehustaansa. Näky oli kaikkea muuta kuin hellyttävä.
“Hei Chet”, Raiden huikkasi ja käänsi aurinkolasipäisen pojan huomion itseensä. “Oletko nähnyt Jirouta missään?”
Chet pohti kysymystä hetken, mutta se ei ollut mitenkään epätavallista. Lopulta hän näytti keksivät oikean vastauksen. Raidenin teki mieli kyseenalaistaa pojan järjenjuoksu, mutta hän tiesi Renin tekevän sen hänenkin puolestaan.
“Näin eilen”, Chet ilmoitti. “Illallisella. Sinäkin olit siellä.”
“Entä tänään?”
Chet puisteli päätään.
Raiden nousi ylös, näpäytti lasit pois pojan nenältä ansaiten osakseen mielenosoituksellisen mulkaisun ja mutristetun suun, ja laahusti ulos ravintolasta kohti hotellihuonettaan.

Jirou ei ollut heidän huoneessaan edelleenkään, kun Raiden kurkisti sisään. Pojan laukku oli kuitenkin edelleen vanhalla paikallaan, joten Raiden saattoi olla varma, etteivät he olleet kulkeneet ristiin. Varmuuden vuoksi hän kurkisti tummaan olkalaukkuun ja varasti sieltä tulitikkuaskin omaan taskuunsa. Kaikki Jiroun tavarat olivat edelleen paikallaan ja hyvässä järjestyksessä laukun pohjalla. Oli varmaa, ettei Jirou lähtisi minnekään ilman lompakkoaan ja puhelintaan.

Matkalla ulos Raiden törmäsi käytävällä Sekimeen. Kumpainenkin poika vaikutti hyvin haluttomalta edes vilkaisemaan toisiaan, eikä minkäänlaiselle yhteistyölle ollut syytä etenkään, kun Jirou ei ollut läsnä. Vasta, kun Sekime oli porhaltanut melkein oman huoneensa ovelle ja Raiden oli jo ehtinyt painaa hissin nappia, hän kääntyi huokaisten ja kutsui Sekimea. Sekime näytti yllättyneeltä, mutta palasi hänen luokseen. Raidenin ei tarvinnut astua askeltakaan.
“Oletko nähnyt Jirouta missään?” Raiden kysyi toiselta tyynesti tunkien kätensä nahkatakin taskuun rennosti ja torjuvasti. Hän tarkkaili Sekimea pää kallellaan ja huomasi, miten varjo käväisi tämän ystävällisillä kasvoilla kun Jiroun nimi kuului hänen kilpakosijansa huulilta. Siitä huolimatta lempeä Sekime yritti hymyillä ja olla kohtelias. Se ärsytti Raidenia.
“En ole”, hän vastasi. “Minäkin haluaisin löytää hänet. Minulla on… Sanottavaa hänelle.”
Raiden piti huolen, ettei hänen ilmeensä värähtänytkään.
“Niinkö? Niin minullakin. Sano terveisiä, jos törmäilette”, Raiden vastasi. Sekime hymyili väkinäisesti ja nyökkäsi, ennen kuin teki taas lähtöä.
Raiden ei huutanut hänen peräänsä kohteliaisuudeksi naamioitua loukkausta, vaikka hän olisi halunnut.
Ehkä Jirou oli sittenkin oikeassa. Ehkä hän oli vähän mustasukkainen.

Jollain konstilla Jirou onnistui välttelemään Raidenia koko päivän. Päivän ohjelmaa vetävä opettaja oli sairastunut, ja oppilaille oli siunaantunut yllättävä vapaapäivä ja mahdollisuus tutkia metropolia tarkemmin niin vapaasti, kuin he itse halusivat. Se rajasi Jiroun olinpaikaksi Tokion, viiden miljoonan asukkaan suurkaupungin, mikä oli kovin laiha lohtu.
Aamupäivän Raiden nautti vapaudestaan Ruin seurassa.
Iltapäivällä hän tunsi olonsa hivenen yksinäiseksi ja pelasi korttia Damienin kanssa. Hän rikastui 1000 jenillä.
Illalla hän alkoi olla huolissaan.
Koko päivän ajan hän oli törmännyt säännöllisesti sekä Sekimeen, että Reniin, eikä kummallakaan ollut minkäänlaista havaintoa Jirousta. Kazuokin osoitti olemassaolonsa muutamaan otteeseen, mutta Raiden ei viitsinyt lähestyä häntä huomattuaan pojan olevan poikkeuksellisen äkäisellä päällä. Siellä täällä räjähtelevä Kazuo takasi kuitenkin sen, ettei Jirou ollut hänenkään seurassaan, eikä Raiden keksinyt ketään muuta, joka huolisi Jiroun kintereilleen roikkumaan. Chet pyöri Renin jaloissa kuin sylikoira, ja kaikki muutkin näyttivät oleva läsnä. Kaikki, paitsi Rey.
Oli kuitenkin mahdotonta, että Jirou olisi liittynyt Reyn seuraan. Oli hyvin yleisesti tiedossa oleva tosiasia, ettei Jirou pitänyt Reysta juuri lainkaan ja että Rey ei pitänyt juuri kenestäkään, joten heidän ei voitu olettaa kulkevan yhdessä.

Raiden alkoi tuntea olonsa typeräksi kurkistellessaan jatkuvasti hotellihuoneeseensa varistaakseen, ettei Jirou ollut pujahtanut sinne kenenkään huomaamatta. Huone pysyi tyhjillään, eikä Jiroun paluusta näkynyt merkkejä.
Illan pimetessä hän päätti niellä ylpeytensä, ja etsi Renin käsiinsä. Ren oli rationaalisempi ja vähemmän ärsyttävä, kuin Sekime, ja osoittautuisi hyödyllisemmäksi etsintäoperaatiossa.
“Hei Ren”, Raiden kutsui tavoittaessaan pojan hotellin aulassa Chet seurassaan. “Minulla on asiaa.”
Ren näytti kysyvältä, muttei kovin innokkaalta ja kiinnostuneelta, ja asteli Raidenin luo Chet kannoillaan.
“Öö, yksin?” Raiden ehdotti ja nyökkäsi Chetia kohden.
“Ehh?” Chet älähti pettyneenä. “Miksi ihmeessä! Eihän teil-… Ahaa!”
Chet näytti oivaltavan jotakin suurta ja tärkeää, ja käänsi katseensa Raideniin.
“Aiot tunnustaa Renille! Tiesin tämän! Mutta häntä et saa!”
Raiden ja Ren tuijottivat Chetia kuin halpaa makkaraa, ja sitten toisiaan kuin se halpa makkara olisi homehtunut. Jos heitä jokin yhdisti, niin täysi kykenemättömyys ymmärtämään toisen ajattelutapaa. Vain Chet oli tarpeeksi yksinkertainen jättääkseen sellaisen seikan huomiotta.
“Chet, häivy”, Ren toivoi ystävällisesti ja sai poikaystävänsä sydämen särkymään kahdeksannen kerran sinä päivänä.
Raidenilla ei ollut kärsivällisyyttä katsella murtunutta naamaa.
“Kyllä Chetkin voi tulla. Hän saattaa vaikka tietää jotain.”
Chet tunsi olonsa hyödylliseksi.
Raiden ei tiennyt, miksi hän vaivautui pyytämään Renin ja Chetin syrjään. Hänellä ei ollut kerrottavanaan salaisuuksia, ja aula oli tyhjä vastaanottovirkailijaa lukuun ottamatta.
“Onko kumpikaan teistä nähnyt Jirouta tänään?”
“Ei”, Ren vastasi kummankin puolesta kuulostaen hieman kärsimättömältä.
“Minäkään en. Yleensä hän seuraa minua kuin koira. Tiedättekö missä hän on?”
Taas Ren vastasi kieltävästi ja Raiden tunsi olonsa vielä typerämmäksi kuin hotellihuoneessa ravatessaan. Hän kohautti olkapäitään.
“Ei muuta siinä tapauksessa.”
“Raiden!” Chet huudahti kun Raiden oli jo kääntynyt mennäkseen. Raiden kääntyi ympäri vielä kerran ja näytti kysyvältä.
“En tiedä Jirousta mutta eikö Reykin ole jossain?” Chet ihmetteli. “Ehkä he ovat yhdessä.”
Vain Chet oli tarpeeksi typerä ehdottaakseen jotain sellaista. Ren osoitti sen mielellään.
“Älä viitsi. Sen jälkeen kun Rey yritti pukea Jiroun mekkoon Jirou on vältellyt häntä kuin ruttoa. Ja syystä”, Ren huomautti tuhahtaen. Raiden virnisti muistolle, sillä hän oli sattunut piipahtamaan huoneessaan nähdäkseen tämän ainutlaatuisen tilanteen.
“Mutta eikö ruttoa kannata vältellä tosi paljon? Siihen kuolee 100% varmuudella”, Chet tiesi. Ren säästi hänet siltä tiedolta, että ruttoa tavattiin edelleen, ja että se oli kukistettavissa tavallisilla antibiooteilla. “Minä näin kun Rey jutteli Jiroun kanssa aiemmin, joskus koululla. Ja sitten ne menivät luokkaan yhdessä, ihan kuin niillä olisi ollut jotain salaisuuksia!”
Ren ei kestänyt enempää ja muksautti suulasta poikaystäväänsä takaraivoon nyrkillään.
“Minä olin Jiroun kanssa silloin. Rey tuli sanomaan, että Jirouta kaivataan historian luokassa. Sen jälkeen he eivät ole minun tietääkseni puhuneet”, Ren korjasi.
“Mutta Jirou sanoi…!” Chet aloitti. Ren tuhahti taas ja vaihtoi painoa jalalta toiselle kuin olisi ollut niin pitkästynyt, että hänen jalkansakin alkoivat puutua.
Raiden alkoi kuitenkin tuntea kiinnostuvansa paljastuvasta kuviosta jo silkkaa uteliaisuuttaan. Hänellä ei ollut varsinaista kiirettä minnekään, joten hän voisi saman tien uhrata kallisarvoisen viisiminuuttisen juoruillakseen Chetin kanssa. Ainakin poika osasi olla omalla hölmöllä tavallaan viihdyttävä ja vei hänen ajatuksensa pois Jiroun mystisestä katoamisesta ainakin osittain.
“Mitä Jirou sanoi?” Raiden kysyi harvinaisen lempeästi kuin olisi puhunut lapselle. Ren näytti epäluuloiselta, mutta Chetiin keino tepsi.
“Hän kertoi minulle jälkeen päin, että Rey oli valehdellut hänelle ja houkutellut hänet luokkaan kanssaan. Ja siellä luokassa hän teki jotain kamalaa!”
“Jirou ei ole kertonut minulle mitään tuollaista”, Ren huomautti epäluuloisesti. Kyse saattoi hyvin olla jostakin Chetin kieroutuneesta päiväunesta.
“Ei tietenkään ole!” Chet kivahti. “Ei sinulle voi kertoa tällaisia, kun olet näin tunteeton! Hänen piti saada purkaa sydäntään hyvälle kuuntelijalle, eli minulle!”
Ren ei ottanut asiaan kantaa vaan kohautti olkapäitään. Raiden tunsi olonsa yhä kärsimättömämmäksi. Oli kyse Chetin henkilökohtaisesta fantasiasta tai ei, ainakin tarina kuulosti kiinnostavalta.
“Mitä hän Jiroulle teki?”
“Yritti pukea taas naisten vaatteisiin!”
“Ja sitten?”
“Mitä sitten?”
“Mitä sitten tapahtui?”
“Jirou livahti karkuun.”
Tarina ei ollut lainkaan niin jännittävä kuin Chet oli antanut ymmärtää, eikä se yllättänyt Raidenia. Jostain syystä Ren näytti kuitenkin hieman kiinnostuneemmalta.
“Onko tuo totta?” hän kysyi. Chet mutristi tuohtuneena huuliaan.
“Totta kai se on totta! Jos minä olisin keksinyt sen, Rey olisi ottanut Jiroun takaapäin liitutaulua vasten!”
Ren ja Raiden olivat molemmat sitä mieltä, että Chet oli oikeassa.
“No, jos näette Jiroun naiseksi pukeutuneena niin kertokaa minulle”, Raiden pyysi tullessaan siihen tulokseen, että oikeastaan Chetin kertomus ei liittynyt Tokioon mitenkään. “Nähdään!”
Oli Renin vuoro estää Raidenia lähtemästä.
“Olet kylmä paskiainen, tiesitkö sen?” hän syytti. Raiden katsoi häneen hivenen yllättyneenä ja huvittuneena.
“Näin ne sanovat.”
“Kukaan ei tunne Reyta kunnolla. Ei edes Rui. Rey ei ole kovin sosiaalista tyyppiä, ja silti hän on lähestynyt Jirouta uudestaan vain yhden mekon takia. Eikö se huolestuta sinua?”
“Kyllä minäkin pukisin Jiroun mekkoon, jos saisin tilaisuuden”, Raiden vastasi kulmat koholla.
Chet punastui ja upposi omiin fantasioihinsa.
Raidenin asenne ärsytti Renia.
“Se ei ole minun asiani, mutta en yllättyisi, vaikka Rey olisi vaarallinen. Luokkatoverin pakkomieleinen naiseksi pukeminen ei ole kovin terve harrastus”, hän huomautti viileästi, kuin ohimennen.
Raiden epäili teoriaa, jonka mukaan hänen luokkatoverinsa olisi pakkomielteinen paloittelumurhaaja.
Renin mielestä se oli yllättävän todennäköinen.

Toisin kuin olisi voinut odottaa, Chetin kertomus jäi kaivertamaan Raidenin mieltä. Oli mahdollista, että Jirou oli joskus yrittänyt puhua hänelle tapahtuneesta eikä hän ollut kuunnellut, mutta silloin se oli tuntunut merkityksettömältä. Nähtyään Renin vakavan ja syyttävän katseen (jota se toki oli muutenkin 95% ajasta) asian tullessa puheeksi Raiden oli ryhtynyt epäilemään omaa hyväuskoista logiikkaansa ja pohtimaan oliko sittenkin mahdollista, että Rey oli osallinen Jiroun katoamiseen. Hän ei uskonut kauhukuviin lentelevistä suolenpätkistä ja väkivaltaisesta hyväksikäytöstä, mutta tarkemmin ajateltuna Rey oli saattanut kiristää Jiroun kanssaan esimerkiksi vaateostoksille jollakin verukkeella. Jirou oli muutenkin huono kieltäytymään yhtään mistään, yksinkertaisesti kykenemätön sanomaan ei, ja jopa Raiden tiesi hänen pelkäävän Reyta lähes epäterveellä tavalla. Oli Raiden Jiroulle kuinka ilkeä tahansa, joku muu tekemässä sitä hänen sijastaan sai hänen vatsansa muljahtamaan epämukavasti.
Vain yhdestä hän saattoi olla varma. Kaikki ei ollut kuten normaalisti. Jirou oli jättänyt laukkunsa heidän huoneeseensa, vaikka hän ei unohtanut tavaroitaan jälkeensä juuri koskaan, häntä ei ollut näkynyt koko päivänä, hän ei ollut jättänyt viestiä, ja Rey oli ollut poissa yhtä kauan kuin Jirou.

Sekime yllättyi, kun Raiden lähestyi häntä jo toisen kerran sinä päivänä. Hän ei voinut sanoa tuntevansa Raidenia kovin hyvin, mutta poika vaikutti hieman vähemmän ylimieliseltä kuin aiemmin päivällä kutsuessaan häntä.
“Niin?” Sekime kysyi niin viileästi kuin osasi. Siinä hän menestyi aina yhtä huonosti.
“Minulla on sinulle asiaa”, Raiden sanoi ja vilkuili ympärilleen. “Kahdenkeskeistä.”
Sekime tunsi olonsa epäluuloiseksi, ja seurasi Raidenia kulman taakse hieman vastahakoisesti. Se ei näyttänyt Raidenia haittaavan, ja hän meni suoraan asiaan.
“Mitä sinä tiedät Jirousta ja Reysta?”
“Jirousta ja Reysta?” Sekime toisti yllättyneenä. “En minä tiedä Reysta juuri mitään…”
“Niin niin niin.” Vasta nyt Sekime huomasi, että Raiden vaikutti hieman kireältä. “Tiedät kuitenkin sen mekkojupakan?”
Koko kouluhan siitä tiesi. Siitä oli valokuviakin. Sekime nyökkäsi.
“Onko mitään sellaista tapahtunut sen jälkeen?”
Sekime ei voinut olla epäilemättä Raidenin motivaatiota. Jos kyse olisi ollut normaalista, rakastavasta poikaystävästä, hän olisi epäillyt kyseessä olevan mustasukkaisuuden, mutta hänen edessään seisova poika oli Raiden Kuroki. Raiden ei tuntenut mustasukkaisuutta, sen tiesivät kaikki.
“No, kerran Rey houkutteli Jiroun tyhjään luokkaan ja yritti pukea hänet taas?” Sekime paljasti hieman kysyvään sävyyn epävarmana siitä, mitä Raiden ajoi takaa.
“Tiedän jo siitä. Mitä muuta?”
Raiden kuulosti kiireiseltä kuulustelijalta murhatapauksen äärellä.
“No…” Sekime tunsi olonsa hieman vastahakoiseksi, ikään kuin hän olisi jakanut elintärkeää informaatiota vihollisjoukon johtajalle. Sen lisäksi tapahtumat, joista Raiden halusi tietää, oli uskottu hänelle salaisuuksina. Jirou olisi kertonut pojalle itse , jos olisi halunnut.
Hetken ajan Sekime aikoi pitää suunsa kiinni, mutta jonkin Raidenin olemuksessa sai hänet toisiin aatoksiin. Jos hän ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi pitänyt toista lähes epätoivoisena, mikä oli tietenkin mahdotonta Raidenin tapauksessa.
“Rey on kuulemma yrittänyt lähestyä häntä muutenkin, mutta Jirou on livistänyt karkuun. Hän vaikuttaa aina todella ahdistuneelta kun Rey on lähellä. Olen miettinyt -.”
“Jirou vaikuttaa aina ahdistuneelta.”
Sekime kurtisti kuliaan keskeytykselle.
“Ehkä”, hän myötäili vastahakoisesti haluttomana väittämään vastaan. “Miksi kysyt.”
Oli Raidenin vuoro pohtia, halusiko hän jakaa tärkeän tiedon Sekimen kanssa.
“Jirou on kadonnut”, hän sanoi lopulta selvästi haluttomana.
“Mitä?”
“Ja Rey myös.”
Luultavasti Sekime ymmärtäisi hänen naurettavat pelkonsa. Sekime jos joku.
“Miten niin kadonnut?”, tämä ihmetteli. Raiden kuvitteli, että Sekimekin olisi huomannut jotain. Hänhän roikkui Jiroussa yhtä intohimoisesti kuin Jirou Raidenissa.
“En ole nähnyt koko päivänä. En edes aamulla. Hänen laukkunsa on meidän huoneessa, mutta kengät ovat poissa. Hän ei sanonut lähtevänsä minnekään eikä tietenkään voi vastata puhelimeen täällä Tokiossa. Kukaan ei ole nähnyt häntä sitten aamun.”
Sekime näytti niin järkyttyneeltä kuin Raiden oli odottanutkin. Hyvä. Nyt hän ei ollut ainoa, joka teki itsestään narrin juoksentelemassa kuvitelmien perässä.
“Mutta… Ei kai Rey…” Sekime aloitti kulmat huolestuneessa kurtussa.
“Ei tietenkään! Mutta Jirou olisi hyvä löytää. Ehkä se on eksynyt jonnekin.”
Sekime nyökäsi.
“Lähden etsimään Shinjukusta”, hän ilmoitti ja sai Raidenin kohottamaan kulmiaan yllättyneenä.
“Miksi ihmeessä?”
“Jos hän olisi täällä joku olisi varmasti nähnyt hänet. Ja jos hän olisi lähtenyt kauas, hän olisi ilmoittanut siitä ja ottanut laukkunsa mukaan. Hänen täytyy siis olla jossai lähellä, ja luultavasti eksyksissä. Ei hän ole kauas voinut mennä.”
Raidenin oli myönnettävä, että Sekimen sanoissa oli järkeä.
“Lähden etsimään häntä”, Sekime päätti. Raiden olisi kohottanut kulmiaan vielä enemmän, jos olisi kyennyt.
“Mitä? Sinä?”
“Niin. Tunnen nämä seudut, koska kasvoin täällä. Jonkun hänet on löydettävä.
“Minä tulen mukaan.”
“Mitä? Sinä?”
“Niin. Muuten sinäkin eksyt.”

Sekimesta tuntui, että he olivat haravoineet kaikki Shinjukun kadut. Raidenista tuntui, että hän tarvitsi ryypyn.
Kello lähestyi yhdeksää illalla.
“Entä jos hän on oikeasti pulassa? Vaikka kidnapattu?”
Sekimen jossittelut olivat alkaneet käydä Raidenin hermoille jo tunti sitten, ja kun siihen yhdistettiin epätietoisuuden aiheuttama turhautuminen, hän ei epäröinyt purkaa huonotuulisuuttaan toiseen.
“Kukaan ei jaksaisi pitää sitä vankina kovin kauaa. Se ulisisi ja vinkuisi kunnes kidnappaajat anoisivat armoa ja maksaisivat sille, jotta se painuisi tiehensä”, hän vastasi omasta mielestään hyvin todenmukaisesti. Sekime ajatteli toisin.
“Ehkä sinun seurassasi…” hän mutisi kääntäen katseensa päinvastaiseen suuntaan, jottei Raiden kuulisi. Raiden kuuli silti.
“Mitä sinä sanoit?”
Sekime ei viitsinyt haastaa riitaa, vaan huokaisi turhautuneena,. Silti hän ei voinut olla jatkamatta.
“Jirou ei ole sellainen, kuin sinä annat ymmärtää. Hän ei ole sinun uskollinen lemmikkisi, vaan oikea ihminen, ja harvinaisen ystävällinen ja mukava sellainen. Olisit kiitollinen hänestä.”
Raiden tuhahti.
“Miksi olisin kiitollinen hänestä? Kyse on vain Jirousta, ja tällä hetkellä hän on pelkkä piikki lihassa.”
Se oli julminta, mitä Sekimelle saattoi sanoa, ja se suututti häntä.
“Hän rakastaa sinua!” Sekime huomautti hieman kovempaan ääneen kuin oli aikonut. “Noinko vähän sinä kunnioitat hänen tunteitaan? Noinko vähän sinä häntä arvostat?”
Raiden katsahti Sekimeen hieman yllättyneenä, sillä hän ei ollut kuullut tämän kohottavan ääntään juuri koskaan. Ilmeisesti Jirou todella oli hänen arka pisteensä, varsinainen kantapää, johon osuvat iskut sattuivat aina. Heidän yhdessä viettämänsä aika ei ollut sujunut niin rattoisissa tunnelmissa kuin se olisi sujunut toisenlaisessa seurassa, sillä he eivät yksinkertaisesti sopineet yhteen, ja jos Jirou ei olisi ollut heitä yhdistävä tekijä he tuskin olisivat viettäneet sekuntiakaan aikaa keskenään. Se raastoi molempien hermoja, mikä kiristi tunnelmaa entisestään. Kummatkin kun sattuivat olemaan valmiiksi jännittyneitä jo Jiroun tuntemattoman kohtalon vuoksi.
“Sinä ja Jirou olette ihan samanlaisia. Kumpikin paasaa tunteista ja vain tunteista, aina sama levy. Niin ärsyttävää”, Raiden tuhahti. Sekime kiristeli hampaitaan ja päätti luovuttaa itsensä hillitsemisen suhteen. Jos Raiden sai piruilla hänelle, hänellä oli oikeus antaa takaisin samalla mitalla. Ehkä he voisivat samalla selvitellä välinsä, ja ne joko paranisivat tai katkeaisivat kokonaan. Mikä tahansa oli parempi kuin jännite, jota he eivät koskaan päässeet purkamaan.
“Et vain ymmärrä”, Sekime väitti. “Sen siitä saa, kun on noin tunteeton.”
Raiden naurahti ilottomasti.
“Sinähän se tiedät kaiken tunteista. Ja rakkaudesta! On ehdottoman puhdasta ja hyvää kuolata varattujen poikien perään, lähennellä heitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja ottaa salakuvia kännykällä. Suorastaan ihailen sinua! Sinut pitäisi nimetä pyhimykseksi.”
Sekime oli pitkään hiljaa ja yritti hillitä itseään. Se oli hyvin vaikeaa, kun Raiden ei selvästikään ollut halukas yrittämään sovussa elämistä.
“En yhtään ihmettele, miksi Jirou on niin onneton sinun kanssasi”, hän mutisi hiljaa, mutta Raiden kuuli senkin.
“Niin, sinähän voisit tehdä hänet onnelliseksi, eikö niin? Sinun tunteillasi ja rakkaudellasi! Hitot siitä ettei hän tunne samoin sinua kohtaan, riittää että sinä rakastat häntä”, Raiden vastasi pilkallisesti
“Minä sentään rakastan häntä!”
Sekime ei edes viitsinyt piilotella tunteitaan Raidenin edessä. Tarkkasilmäisenä tämä oli huomannut hänen tunteensa jo aikoja sitten, se oli selvää. Raiden ei ollut yhtä sokea kuin Jirou, sen huomasi jo hänen puheistaan.
“Mikset sitten ota häntä?” Raiden kysyi. “Yritä edes! Katsotaan mihin sinusta on!”
“Et antaisi minun. Tulisit tielle.”
Raiden naurahti.
“Tottakai. Viimeksi kun tarkistin, hän oli minun poikaystäväni.”
“Olet julma”, Sekime sähähti. “Antaisit hänen tehdä omat valintansa itse!”
“Annanhan minä!” Raiden naurahti taas ja levitteli käsiään kuin ei olisi täysin ymmärtänyt, mistä Sekime häntä syytti. “Hän saa mennä heti kun hän haluaa! En minä juokse hänen peräänsä.”
Se oli Sekimelle liikaa. Hän tiesi tarkalleen, kuinka paljon Jirou Raidenista välitti ja kuinka paljon hän olisi ollut valmis tämän eteen tekemään. Raiden sen sijaan osoitti viileää välinpitämättömyyttä, suoranaista tunteettomuutta, eikä osannut arvostaa sitä onnea, jonka hän oli onnistunut puolelleen voittamaan. Sekime olisi antanut mitä tahansa saadakseen Jiroulta osakseen yhtä voimakkaita tunteita, hän oli nähnyt kuinka hän kärsi Raidenin takia ja puolesta, ja silti Raiden oli valmis heittämään sen kaiken hukkaan noin vain.
“Kuinka sinä kehtaat?” Sekime ärähti ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli tarttunut lyhyempää poikaa kauluksesta ja painanut hänet seinää vasten. Raiden näytti yllättyneeltä, muttei kovin pelokkaalta. Hän luotti omaan oikeaan koukkuunsa ja tiesi sen palvelevan häntä hyvin ja tehokkaasti jos niikseen tuli.
“Kuinka sinä kehtaat?” Sekime toisti. “Hän rakastaa sinua, ja sinä kohtelet häntä näin epäinhimillisesti!”
Raiden vastasi Sekimen vihaiseen katseeseen tyynesti.
“Mitä sinä muka rakkaudesta tiedät?” hän kysyi viileästi ja ivallisesti.
“Selvästikin enemmän kuin sinä!”
“Olet ihastunut kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäsi, olet vielä neitsyt, olet tuskin seurustellut kenenkään kanssa! Mitä sinä muka tiedät?”
Sekime ei kyennyt vastaamaan mitään, mutta kiristi otettaan Raidenin paidan etumuksessa.
“Kuvittelet olevasi rakastunut, mutta et ole edes valmis näkemään sen vertaa vaivaa, että saisit hänet tuntemaan samoin. Kuvittelet että tunnet elämää suurempia tunteita, vaikka oikeastaan kyse on vain alkukantaisista himoista ja ahneudesta. Väität olevasi hänen ystävänsä, mutta et kykene peseytymään hänen kanssaan samassa tilassa, sillä omat halusi pettävät sinut. Et voi edes istua hänen lähellään ajattelematta hävyttömyyksiä ja silti luulet, että sinulla on oikeus rakastaa häntä.”
Sekime avasi suunsa ja sulki sen taas, ennen kuin kykeni puhumaan.
“Ei… Ei se ole niin…” hän mutisi tietäen, että ainakin osa Raidenin sanoista oli totta. Tietenkin hänellä oli tiettyjä haluja ja himoja, mutta ne eivät olleet syy vaan seuraus! Jostain syystä hän epäröi silti.
“Eikö?” Raiden tuhahti. “Olet pelkuri. Et uskalla edes lyödä minua.”
Sekime katsoi Raidenia epäuskoisena. Halusiko Raiden hänen lyövän häntä? Miksi?
“Haluaisin lyödä sinua”, hän sanoi hitaasti, epäröiden. “Mutta en tee mitään mikä saattaisi pahoittaa Jiroun mielen.”
“Tekopyhää”, Raiden tuhahti. “Näkisit edes vähän vaivaa. Ei se ole niin vaikeaa.”
Sekime ei ehtinyt vastaamaan mitään toisen sanoihin ennen kuin tunsi Raidenin huulet omillaan. Se oli lyhyt, kiihkeä suudelma, johon Sekime ei olisi ehtinyt mukaan vaikka olisi halunnutkin.
“Ei se ole niin vaikeaa”, Raiden toisti omahyväisesti hymyillen. Häntä ei näyttänyt hävettävän tippaakaan, mutta Sekime oli lehahtanut tulipunaiseksi. “Ruumiillisten himojen tyydyttäminen, toisen lähestyminen. Se on vain suudelma tai halaus, älä tee siitä elämää suurempaa asiaa.”
Sekime, viisinkertainen isoveli, tunsi olonsa lapseksi tai nuoreksi teinipojaksi, joka joutui isoveljensä nuhtelemaksi. Hän ei varsinaisesti pitänyt siitä tunteesta, mutta kykeni vain tuijottamaan Raidenia sanattomana.
“Yritä päästä tällaisista jutuista yli, ja mieti sitten uudestaan. Ehkä sitten et vaikuta niin tekopyhältä.”
Sekime ei osannut sanoa, oliko Raidenin sanoissa järkeä vai ei. Hänen päänsä oli liian pyörällä.

Raidenin tapa korvata sota rakkaudella osoittautui siinä mielessä tehokkaaksi, että alkanut riita katkesi kuin seinään ja Sekime oli kovin mietteliäs lopun matkaa hotellille. Vasta aulassa hän huomasi, että he olivat palanneet löytämättä Jirouta. Hän oli aikeissa ottaa asian puheeksi, kun Raiden kutsui heille hissin, ja avasi suunsa puhuakseen ihan jostain muusta.
“Kun sinä kerran olet noin naurettavan tunteellinen, niin kerro, mitä minun pitäisi tästä ajatella”, Raiden sanoi. Hissin kello kilahti, ja hän astui sisään Sekime perässään. “Eilen minä ja Jirou harrastimme seksiä. Hyvää seksiä. Jirou oli aivan minun pauloissani.”
Sekime olisi mielellään lyönyt Raidenia suoraan nenään, mutta ei uskaltanut, sillä pelkäsi saavansa uuden suukon.
“Mutta seksin jälkeen Jirou kysyi, että mitä tekisin, jos hän vain katoaisi”, Raiden jatkoi välittämättä Sekimen kiusaantuneesta ilmeestä. “Ja aamulla hän oli kadonnut. Mitä minun pitäisi siitä ajatella?”
Sekime vilkaisi Raidenin sivuprofiilia pikaisesti ja näki heti, että hän oli tosissaan. Turpaan antaminen saisi jäädä toiseen kertaan. Hän nielaisi.
“En tiedä… Jos olisin ollut sinun tilallasi…” Raiden vilkaisi häntä huvittuneesti, mutta Sekime ei välittänyt. “Jos olisin ollut siinä, en olisi päästänyt häntä pois. Olisin pitänyt häntä sylissäni aamuun asti. Ettei hän… Katoaisi.”
“Miksi?”
“Koska… Pelkäisin, että niin käy. En haluaisi menettää häntä.”
“Mutta hän vain jossitteli.
“Miksi hän jossittelisi sellaista, jos hän ei tarkoittaisi sitä?”
Molemmat pojat tuijottivat vaitonaisina toisiaan.
“Onko…” he molemmat aloittivat samana aikaan. Raiden luovutti, ja antoi Sekimen viimeistellä yhteisen lauseen. “Onko Jirou ollut jotenkin poikkeuksellisen alakuloinen viimeaikoina?”
“En tiedä… Hän on aina sellainen…”
“Entä jos…”
Kumpikaan ei halunnut viimeistellä lausetta.
Hissi pysähtyi, ja ovien avauduttua Kazuo syöksyi sisään peittäen kasvonsa käsillään. Hän itki.
Sekime ja Raiden katsoivat toisiaan taas ja nousivat ulos hissistä. Kummallakin oli vahva tunne, että Raidenin ja Jiroun hotellihuone saattaisi paljastaa jotain tärkeää.
Sekime tunsi kivuliaan palan kurkussaan. Olisiko Jirou todella voinut…?
Tuonelan joella ei tarvittu laukkua tai lompakkoa.


// AN: Toisin kuin suunnittelin, tarina ei pääty vielä tähän. Voitte odottaa lukua kahdeksan kaikessa rauhassa. Yrittäkää olla pidättelemättä hengitystänne siihen asti, koska se voi olla kohtalokasta. //

[Agitha]

7. luku - Osa 3

Raiden ja Sekime olivat tuskin koskaan kokeneet samanlaisia tunteita, varsinkaan samaan aikaan. Mutta sillä kertaa he kumpikin tunsivat epämiellyttävän paineen kasvavan alavatsassaan askel askeleelta, kun he etenivät pitkin hotellin käytäviä Jiroun ja Raidenin huonetta kohden. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta kumpikin muisteli mielikuvaa itkevästä Kazuosta ja päivän tapahtumista. Olivatko he yhtä typeriä ja vainoharhaisia, vai saattoivatko he molemmat olla oikeassa?
Raiden saattoi lähes maistaa oman typeryytensä. Sekime pohti, oliko olemassa maailmaa ilman Jirouta. Niin kaukaiselta kuin ajatus päivänvalossa olisikin tuntunut, sillä hetkellä se oli totta.
He saapuivat Jiroun ja Raidenin hotellihuoneen ovelle vaitonaisina, sanomatta enää sanaakaan. Raiden kaivoi esiin avainkorttinsa ja Sekime katsoi vierestä, kun huoneen ovi avattiin. Hän pelkäsi sitä, mitä tulisi ehkä sisällä kohtaamaan. Eihän Jirou olisi niin voinut tehdä, eihän?
Raiden muisteli Jiroun viimeisiä sanoja edellisenä iltana. Hän oli teeskennellyt nukkuvaa, mutta olisiko hänen sittenkin pitänyt kuunnella? Oliko se ollut vihje? Hän raotti huoneen ovea.
Jiroun laukku oli vanhalla paikallaan siinä, minne se oltiin viimeksi jätetty. Raiden tunsi pettymyksen vääntävän vatsaansa kunnes hän huomasi, että myös kulahtaneet mutta siisteinä pidetyt tennistossut olivat tulleet takaisin.
“Jirou?” Sekime kutsui huomattuaan saman.
He vilkaisivat toisiaan epävarmoina siitä, oliko nimen toistamisessa mitään järkeä. Jotain kummallista oli tekeillä…
“Hm?” kuului hiljainen vastaus Raidenin ja Jiroun vuoteelta. Kanelinruskean, taipuisan tukan peittämä pää kurkisti kapeaan eteiseen nurkan takaa kysyvä katse ruskeissa, suurissa silmissä.
Raidenin teki mieli lyödä otsansa kaapin oveen, ja niin hän tekikin. Sekimen kasvoille levisi helpottunut hymy ja hän avasi suunsa toistaakseen parhaan ystävänsä nimen, sillä kertaa lempeämmin.
“Sekime?” Jirou ehti kuitenkin ensin. “Raiden?!”
Sitä nimiyhdistelmää ei yleensä käytetty samassa lauseessa.
“Onneksi olet kunnossa!” Sekime huudahti antaen maailmalle ja jopa Raidenille kaikki sen synnit anteeksi nähdessään ystävänsä täysissä ruumiin ja mielen voimissaan. “Pelkäsin jo pahinta!”
Raiden nojasi otsallaan vaatekaapin oveen kuin olisi kivettynyt paikoilleen.
“Pelkäsit pahinta? Mitä? Miksi?” Jirou ihmetteli silmät ymmyrkäisinä kuin hämmentyneellä lapsella.
“Koska etsimme sinua ja-”, Sekime aloitti, muttei koskaan saanut viimeistellä lausettaan, sillä Raiden riuhtaisi otsansa irti vaatekaapin ovesta ja asteli Jiroun eteen muutamalla harppauksella tukkien siten Sekimen suun varsin tehokkaasti. Tarpeettoman huolen yksityiskohtia tuskin kannatti paljastaa tarpeettoman huolehtimisen maailmanmestarille, Jiroulle.
“Ei mitään!” Raiden kiirehti sanomaan ja kääntyi Sekimen puoleen. “Kiitos avusta Sekime, nähdään!”
Jirou yritti sanoa jotain ja kurkisti Raidenin ohi nähdäkseen hämmentyneen Sekimen. Ennen kuin Sekime ehti tehdä minkäänlaista päätöstä Raiden oli jo sysännyt hänet ulos huoneesta hieman turhankin rajuin ottein.

“Mitä ihmettä?” Jirou kysyi, kun Raiden oli hankkiutunut Sekimesta eroon käsittämättömän kiihkeästi.
“Hm? Miten niin?”
“Miksi olit Sekimen kanssa?”
“Mitä kummallista siinä on?”
“Tiedän, ettette pidä toisistanne. Miksi olitte yhdessä?”
“Emmekö me saisi olla kavereita?”
“Miksi olitte tulossa tähän huoneeseen? Etsittekö te minua? Mikset soittanut?”
“Tarvitseeko siihen jonkin erityisen syyn?”
“Voisitko lakata vastaamasta kysymyksiin kysymyksillä?”
“En.”
Jirou huokaisi ja risti kätensä puuskaan.
“Olit äsken aika töykeä Sekimelle, vaikka olitte tulossa tänne yhdessä. Salailetko jotain?” hän kysyi katsoen poikaystäväänsä syyttävästi. Raiden ei sietänyt sitä katsetta.
“Minäkö tässä olen tehnyt jotain väärin?” hän tuhahti, ennen kuin ehti hillitä kieltään ja käyttäytyä tuttuun, välinpitämättömään tapaansa. Illan mittaan kiristyneet hermot alkoivat höltyä, mutta sillä oli sivuvaikutuksensa, joka esiintyi turhautumisena ja pahantuulisuutena. “Minunko syytäni on, että jouduin tulemaan Sekimen kanssa tänne?”
Jirou kohotti kulmiaan yllättyessään Raidenin puolustautuessa niin kiihkeästi.
“Älä väitä, että olisi ollut Sekimen idea viettää aikaa sinun kanssasi. Mitä te puuhasitte?”
Jirou katui sanojaan saman tien, puraisi huultaan ja vilkaisi Raidenia arasti. Vanhempi poika vaikutti kireältä muutenkin, eikä luultavasti halunnut kuulla perättömiä syytöksiä mahdottomien kaverisuhteiden muodostamisesta.
“Niin, eihän Sekime voi saada kummallisia päähänpistoja. Ne ovat kaikki minun. Ne ovat aina minun!”
Raiden kuulosti hämmästyttävän katkeralta ja Jirou tuijotti häntä silmiään hämillään räpytellen.
“Onko… Jokin hullusti?” hän kysyi lempeästi hankkiutuen ensimmäisenä eroon riitaa haastavasta äänensävystä. Aito huoli, joka heijastui tietämättömän Jiroun silmistä, sekä ärsytti että miellytti Raidenia. Hän kohotti kätensä mustan, laineikkaan tukkansa sekaan ja veti syvään henkeä.
“Unohda”, hän totesi ja toivoi, ettei Jirou olisi seissyt hänen tiellään tukkien kulkuväylän syvemmälle huoneeseen.
“Eli on…” Jiroun katse muuttui yhä huolestuneemmaksi, melkein pelästyneeksi. “Mikä…?”
Raiden ei sanonut mitään, mutta hymyili sitten ja puisteli päätään. Jirou huomasi heti, että hymy oli kovin iloton.
“Se on typerää. Anna olla.”
Vasta nyt Raiden alkoi selvästi tajuta, kuinka hölmöltä hänen huolensa oli vaikuttanut. Jirou oli yhden päivän poissa, ja hän huolestui sillä tavalla! Hän oli aina pitänyt nuorempaa poikaa rakastuneena hulluna, mutta nyt hän alkoi epäillä omaakin mielenterveyttään. Itsemurha? Mistä hän oli edes saanut sellaista päähänsä? Tai luokkakaveri kidnappaamassa Jiroun? Naurettavaa.
“Mutta jos se painaa sinua…”
“Kuulostat ihan äidiltäni, nuppuseni. Kannattaa lopettaa aisoissa”, Raiden kehotti saaden taas otteen tuttuun, kepeään puhetapaansa. “Missä olit tänään? Sinua ei näkynyt koko päivänä”, hän jatkoi muka ohimennen, vaikka Jirou selitys kiinnosti häntä poikkeuksellisen paljon.
Mutta Jirou ei ollut tyhmä.
“Ah!” hän oivalsi, ja lämmin hymy levisi hänen kasoilleen. “Siitäkö on kyse?”
Raiden ei viitsinyt ryhtyä vänkäämään vastaan. Kuvitelkoon Jirou, mitä halusi.
“Ehkä”, hän kohautti olkiaan. Viimein Jirou siirtyi pois hänen tieltään, ja hän pääsi astelemaan syvemmälle huoneeseen ja heittäytymään sen ainoalle vuoteelle.
“Olin isäni haudalla”, Jirou vastasi aiemmin esitettyyn kysymykseen. “Sinne on jonkin verran matkaa, joten lähdin aikaisin. Sen jälkeen kävin vanhan kotini luona. Sen tilalle on rakennettu uusi talo.”
Vastaus ei tyydyttänyt Raidenia edes kaikessa loogisuudessaan. Jirou istuutui sängyn laidalle hänen viereensä, ja hän kääntyi laiskasti kyljelleen voidakseen katsoa nuoremman pojan sieviä kasvoja alhaalta päin.
“Sinulla on nenäkarvoja”, hän huomautti. Jirou vei kätensä nenälleen melkein hätääntyneen näköisenä, ja Raiden nauroi.
“Vitsi, vitsi!” hän huomautti. “Olet karvaton kuin posliininukke, kultaseni. Tämä kuvakulma imartelee sinun muotojasi.”
Jirou ei näyttänyt huvittuvan leikinlaskusta ainakaan huomattavissa määrin, mutta sellainen hän oli. Raiden arveli hänen hykertelevän naurusta jossain mielensä uumenissa. Hän ainakin olisi hykerrellyt, jos olisi ollut Jirou.
“Suu tukkoon”, Jirou pyysi. “Olitko huolissasi minusta?”
Raiden ei vastannut kysymykseen mitään.
“Jos menitkin vain moikkaamaan isääsi, mikset sanonut siitä minulle?” hän puolestaan kysyi.
“Minähän sanoin”, Jirou vastasi ja kohotti kulmiaan. “Aamulla, kun nousin. Ja pyysin sinua ilmoittamaan muillekin.”
“En minä muista mitään sellaista.
“Hmm… Ehkä nukahdit uudestaan ja unohdit siksi? Kuinka pitkään sinä oikein nukuit? Minä nousin seitsemältä.”
“Minä nousin jo puoli kahdeksan”, Raiden huomautti. “Kuinka nopeasti sinä oikein syöt?”
Jiroukin näytti olevan hämillään.
“Olin syönyt suunnilleen niihin aikoihin kun sinä heräsit, ja tulin takaisin huoneeseen. Luulisi, että olisimme törmänneet. Oletko varma, että heräsit puoli kahdeksalta, etkä myöhemmin?”
Raiden tunsi olevansa suhteellisen varma. Jirouhan olisi nähnyt hänen nukkuvan heidän huoneessaan, jos näin olisi ollut.
“Söitkö sitten aamiaista yksin? Kukaan ei ollut nähnyt sinua, kun kyselin”, Raiden kysyi. Jirou hymyili taas.
“Sinä siis olit huolissasi minusta!” hän huudahti voitonriemuisesti. Raiden heilautti kättään välinpitämättömästi.
“Joo joo, miten vaan. Missä oikein söit?”
“Olet suloinen, kun nolostut.”
“Missä söit aamiaista?”
“Hotellin ravintolassa”, Jirou vastasi ja kurtisti kulmiaan. “Söin Chetin kanssa, koska Ren ei ollut vielä tullut. Lähdin ennen kuin muut saapuivat.”
“Chet sanoi, ettei ollut nähnyt sinua.”
“Eh?”
“Kyselin perääsi. Hän ei ollut nähnyt sinua. Eikä Rui tai kukaan muukaan.”
“En minä nähnyt muita.. Mutta Chetin kanssa juttelin jonkin aikaa.”
Raiden näytti mietteliäältä.
“Valehteliko Chet?” hän kysyi ääneen.
“Miksi hän niin olisi tehnyt?” Jirou ihmetteli. Raiden oli samaa mieltä.
“Ihan sama. Se tyyppi on kuitenkin sekaisin. Mutta lähditkö ilman laukkuasi? Tiedän, että olen sanonut sinun olevan siihen liian kiintynyt, mutta eikö noin iso harppaus vieroituksessa ole vähän turhan raju?”
“En minä lähtenyt ilman laukkuani”, Jirou vastasi. “Minulla oli se mukana koko ajan.”
Nyt Raiden oli hämillään.
“Mutta näin laukkusi, kun tulin ruokailun jälkeen katsomaan, olitko paikalla. Laukku oli täällä, kengät ei.”
“No, kävin syömässä ilman laukkuani…?”
“Mutta söin sinun jälkeesi, etkä millään voinut käyttää yli puolta tuntia tänne kävelemiseen!”
“En käyttänytkään. Tulin nopeasti.”
“Mutta….” Raiden haroi taas hiuksiaan. “Oletetaan, että minä nousin 7:30 ja näin laukkusi. Lähdin syömään, ja kävelimme jossain vaiheessa ristiin, koska et ollut enää ruokalassa kun saavuin sinne. Se on ihan mahdollista hissien ja muun sellaisen kanssa.”
“Käytin portaita”, Jirou huomautti. “Toinen hisseistä oli huollettavana…”
Se selitti jotain, muttei tarpeeksi.
“Miten vaan.” Oli Raidenin vuoro tuntea olonsa salapoliisiksi mysteerin äärellä. “Saavuit tänne siis ehkä 7:35 tai jotain. Ja sitten lähdit isäsi haudalle?”
“Niin…”
“Ja otit laukkusi mukaan?”
“Niin.”
“Mutta tulin tänne suunnilleen 8:00 ja laukkusi oli edelleen täällä. Tiedän, koska tarkistin oletko ottanut lompakkosi mukaan.”
Jirou oli hetken hiljaa.
“Ah!” hän muisti sitten. “Kävin juttelemassa Renille sitä ennen. Hän oli ilmeisesti hermostunut Chetille ruokalassa, ja tavoitin hänet hänen huoneestaan. Olin varmaan siellä sillä aikaa, kun sinä tarkistit laukkuni. Sen jälkeen hain sen, ja lähdin juna-asemalle.”
Raiden mietti asiaa hetken. Jiroun selitys tuntui loogiselta, ja häpeäkseen hän joutui myöntämään, että vaikka hän oli käynyt huoneessaan vielä iltapäivällä, hän oli vain olettanut Jiroun laukun olevan siellä. Hän ei ollut tarkistanut asiaa kolmatta kertaa. Mutta siinähän ei ollut kaikki…
“Sanoit, että kävit Renin luona, ennen kuin lähdit?”
“Niin?”
“Ren sanoi, ettei ollut nähnyt sinua koko päivänä. Hän on tylsimys, muttei valehtelija.”
Jirou näytti yllättyneeltä. Hänellä oli jokseenkin samanlainen, vaikkakin kauniimmin muotoiltu mielikuva Renista.
“Totta… Milloin puhuit hänelle?”
Jirou oli salaa erittäin hyvillään siitä, että Raiden oli juossut hänen jäljillään koko päivän, mutta ei viitsinyt keskeyttää poikaystävänsä pohdintoja. Se olisi loukannut Raidenin ylpeyttä liikaa.
“Iltapäivällä. Ehkä kolmen aikaan?”
“Hmm…”
He molemmat vaipuivat hiljaisuuteen hetkeksi.
“Tämä on vain ehkä, mutta… Entä jos Ren oletti sinun nähneen minut aamulla, eikä ajatellut, että puhuit koko päivästä?”
Raiden ei muistanut sanamuotoaan tarkkaan, mutta taas kerran Jirou osoitti yllättävää loogista päättelykykyä.
“Hmm… Oletetaan näin”, Raiden tokaisi lopulta. “Vaikka en silti ymmärrä, miksi Ren sitten vaikutti niin huolestuneelta kun mainitsin Re-…” Raiden puraisi kieltään ja keskeytti lauseensa tajutessaan, että Reyn ja kidnappausteorian mainitseminen saattaisi aiheuttaa turhaa hilpeyttä Jiroussa. “Hän vaikutti huolestuneelta.” hän korjasi lausettaan. Jirou ei ainakaan osoittanut epäilevänsä kömpelöä korjausta.
“Ehkä hän oli huolissaan, koska sinäkin olit, koska hän oletti sinun nähneen minut aamulla?”
Taas Jirou oli järkevä. Se alkoi käydä ärsyttävästi. Raiden inhosi tuntea olonsa typeräksi.
“No… Ehkä… Hmm….”
Chetin mysteerin lisäksi Raiden ei keksinyt mitään muuta epäloogisuutta koko tapahtuneessa. Aamun tapahtumat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa lentämään ja mielensä ylireagoimaan. Uudelleen mietittynä kaikki oli suorastaan naurettavan selvää.
“Olisit edes soittanut”, hän huomautti.
“Minun puhelimeni ei toimi täällä. Siksi sanoin sinulle aamulla. Sitä paitsi Kazuo luultavasti tiesi, missä olin.”
Raiden ei ollut kysynyt asiasta Kazuolta, mutta se johtui siitä, että poika oli vaikuttanut niin huonotuuliselta koko päivän.
“Kazuosta puheen ollen… Näin hänen itkevän”, Raiden paljasti. “Hetki sitten, kun tulin tänne Sekimen kanssa. “
Hän oli odottanut Jiroun näyttävän järkyttyneeltä tai vähintään yllättyneeltä, mutta nuoremman pojan kasvoille levisikin surumielinen hymy.
“Ihan mahdollista. Isä oli Kazuolle tärkeä. Tänään on hänen kuolinpäivänsä. Siksi kävin haudallakin.”
Oli yllättävää, kuinka niinkin mitätön sivuseikka sai loogisen selityksen. Raidenilla ei ollut enää mitään ihmeteltävää, jos Reyn poissaoloa ja Chetin äkillistä muistikatkosta ei laskettu. Yksinään kumpikin seikka vaikutti normaalilta ja satunnaiselta.
“Mikset ottanut Kazuota mukaasi teidän isän haudalle?” Raiden päätti ihmetellä kuitenkin. “Jos isä oli hänelle niin tärkeä, että hän jopa itki!”
Jirou kellahti kyljelleen Raidenin viereen ja tuki päätään käsivarrellaan.
“Kazuo itki jo nyt. Hän olisi itkenyt itsensä kuivaksi rusinaksi, jos hän olisi tullut mukaan.”
Sekin kuulosti järkevältä. Asia oli Raidenille harvinaisen selvä ja loppuun käsitelty.
“No, se selvisi sillä. Hienoa. Ei muuta kysyttävää”, hän ilmoitti, mutta Jirou oli toista mieltä.
“Hei, et sinä ole ainoa, joka on elänyt pimennossa. Mitä sinä olet tehnyt tänään?”
Raiden kohautti olkiaan ja loi Jirouun kysyvän katseen, ikään kuin tämän esittämä kysymys olisi ollut epälooginen siinä tilanteessa.
“Pelasin korttia. Shoppailin Sekimen kanssa. Sitä tavallista.”
“Mitä teit Sekimen kanssa?” Jirou kysyi tuhannennen kerran ja päätti, ettei lakkaisi kyselemästä ennen kuin saisi kunnon vastauksen. Raiden tuntui vaistoavan tämän.
“Etsin sinua”, hän vastasi yksinkertaisesti ja kohautti taas olkapäitään.
“Miksi?”
“Koska olit hukassa.”
“Mutta enhän minä ollut.”
“Olisinko etsinyt sinua, jos olisin tiennyt?”
“No et kai… Mutta Sekimen kanssa?”
“Hän vain sattui tarttumaan matkaan.”
Jirou hymähti mietteliäästi ja näytti lopulta sulattavan selityksen. Eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä, että Raiden ja Sekime olisivat aikoneet jotain muuta . Tarkemmin ajateltuna Raidenin väite vaikutti ainoalta loogiselta.
Raiden kierähti selälleen ja tuijotti kattoa. Jirou tuijotti yhä Raidenia, mutta laski päänsä alas käsivartensa päälle.
“Olen iloinen, että yritit löytää minut”, Jirou sanoi sitten hiljaa. Hän vaikutti aina häveliäältä ja hermostuneelta mitä kummallisimmissa tilanteissa, ja Raiden mietti, mistä hän sai kaiken sen voiman sanoa oikeasti noloja ja hölmöjä asioita vakavalla naamalla.
“No hyvä. Se oli kauhea vaiva”, Raiden tokaisi, mutta Jirou huomasi hänen suupieliensä kaartuvan keveään hymyyn.
“Anteeksi siitä.”
Jiroukin hymyili.
Raiden pyöritteli mielessään taskuun unohtunutta savuketta, joka suorastaan vaati polttamaan itsensä illan kruunuksi, kun hän huomasi Jiroun ryömivän lähemmäs häntä ja ujuttavan sormensa hänen paitansa alle. Jiroun sormet olivat aina niin kylmät. Hänen vatsansa iho mahtoi tuntua miellyttävän kuumalta niitä vasten.
“Mikä tuli?” hän kysyi ja käänsi katseensa Jiroun päälakea kohden, kun poika asettui makaamaan hänen kylkeään vasten. “Ikävä?”
“Mm”, Jirou vastasi. Pehmeät huulet kaartuivat hymyyn, mutta otsatukka peitti silmät Raidenin näkyvistä. Hän ei uskaltanut arvailla, kiilsivätkö ne hivenen ilkikurisesti vai eivät.
“Olit minusta nelisentoista tuntia erossa. Kyllä minäkin kaipaisin itseäni. Täysin ymmärrettävää”, Raiden totesi ja nyökäytti päätään hyväksyvästi.
“Olen tottunut näkemään sinut useammin”, Jirou sanoi ja käänsi päätään katsoakseen Raidenia silmiin. Hänen a silmissään ei ollut minkäänlaista leikkimielisyyttä, kuten Raiden huomasi. Ei niissä koskaan ollut, olivathan ne Jiroun silmät.
“Käyttäydyt kuin nainen”, Raiden huomautti. “Miehet eivät tule kiehnäämään kylkeen.”
“Onko valittamista?”
“Ei oikeastaan.” Raiden virnisti.
“Ehkä on hyvä, että olet bi”, Jirou mutisi hiljaa ja Raiden hymähti.
“Joskus se on erittäin hyvä.”
Jirou painoi kasvonsa hänen kaulaansa vasten, ja painoi pian keveän suukon hänen iholleen.
“Älä kiusaa vanhaa miestä”, Raiden valitti teennäisen tuskastuneena. “Minäkin olin sinusta erossa koko päivän.”
Leikinlasku kirkasti Jiroun kasvot, ja hän hymyili lempeästi kuin maan päälle tömähtänyt enkeli. Hän todella näytti feminiiniseltä, Raiden ajatteli. Ei aivan naiselta, mutta hyvin kauniilta pojalta.
“Tiedän, että kaipasit minua. Ei sinun tarvitse sanoa sitä”, Jirou mutisi vaimeasti ja kuljetteli sormenpäitään pitkin Raidenin kasvojen kaarteita, hyväili hänen ylähuultaan ja hipaisi poskipäitä.
“Hyvä. Olen sitten hiljaa”, Raiden lupasi. Hän saattoi melkein tuntea, kuinka Jiroun sydän läpätti onnesta. Se sai hänetkin hymyilemään, tuntemaan olonsa hieman lämpimämmäksi kuin yleensä. Se oli vaikuttava saavutus Jiroun kaltaiselta pojalta, tunteelliselta hullulta ja jääräpäältä, joka ei ollut Raidenin tyyppiä muuten kuin ehkä ulkoisesti. Mikä ihme heidätkin oli ajanut sillä tavalla yhteen?
Raiden muisti lupauksensa pysyä vaiti ja sen sijaan, että olisi lohkaissut tilanteeseen jotain nasevaa, hän päätti tehdä sellaista, ja painaa huulensa Jiroun huulille keveään suudelmaan. Jirou suorastaan kerjäsi sitä käpertyessään hänen lähelleen sillä tavalla, ja vastasikin suudelmaan välittömästi, eikä arkaillut tavalliseen tapaansa. Se miellytti Raidenia.
Suudelman syvetessä Raiden virnisti Jiroun huulia vasten. Jirou saattoi tuntea sen selvästi.
“Oletpa tyytyväinen”, nuorempi mutisi epäonnistuen yrityksessään kuulostaa moittivalta.
“Totta kai. Pääsen pukille.”
“Kuka niin sanoi?”
Raiden ei vastannut mitään, mutta laski katseensa merkitsevästi puolisen metriä alemmas Jiroun keholla viitaten selvästi siihen, ettei ollut kuullut uutisia pikkulinnuilta. Jirou punastui.
“Et voi väittää, että olisin väärässä”, Raiden huomautti voitonriemuisesti.
“Olet röyhkeä. En ole luvannut vielä mitään.”
“Lupaatko?”
“Olet röyhkeä.”
Jirou se ei vain voinut olla tyytyväinen mihinkään, Raiden harmitteli mielessään, ja päätti olla välittämättä siitä sivuseikasta. Eihän kukaan ollut kysynyt Jiroun mielipidettä kuitenkaan.
“Rentoudu, sisko”, Raiden pyysi, ja painoi Jiroun toisenkin olkapään patjaan kiinni kavuten siten osittain toisen päälle. “Olen hellä.”
Jirou ei edes viitsinyt pyytää toista todistamaan väitettään todeksi, sillä Raidenin innostuessa herkistä hetkistä oli hellyys kaukana. Ei sillä, että hän olisi valittanut.
Raiden laski uuden suudelman hänen huulilleen, muttei koskaan painautunut aivan niin lähelle, kuin Jirou olisi halunnut. Suudelma säilyi kevyenä ja kiusoittelevana, ja oli vaikea olla ajattelematta, että Raiden olisi tehnyt sen jostain muusta syystä kuin kiusoitellakseen, pilkatakseen omaa lupaustaan olla hellä.
Kumpaakaan heistä ei oltu varsinaisella kärsivällisyydellä pilattu, vaikka sitkeydellä kyllä, joten pian huulille suunnatut suukot siirtyivät ensin suupielille, ja sitten kaulalle. Kevyetkin hellyydenosoitukset saivat Jiroun taivuttamaan kaulaansa, mukautumaan Raidenin liikkeisiin toisen haluamalla tavalla. Raiden palkitsi hänet astetta kuumemmilla suudelmilla, ja Jirou hymyili itsekseen hieman ollessaan varma, ettei Raiden nähnyt. Se olisi paisuttanut toisen pojan valtavaa egoa entisestään.
“Raiden…” Jirou mutisi. “Voisin tehdä yhden lupauksen.”
“Minkä?”
Ikään kuin Raiden ei olisi muka tiennyt.
“Kerron sen jälkeen, kun me ollaan naitu.”
Täydellinen voitto Raidenille, mutta sillä kertaa Jirou päätti sen hänelle suoda.
Raiden kipusi hänen päälleen, tarttui häntä hiuksista ja taivutti hänen päätään vasemmalle saadakseen sen parempaa kulmaan uutta suudelmaa varten. Kun lupa oltiin kerran saatu, hän ei epäillyt näyttää tyytyväisyyttään ja lähes lapsekasta innokkuuttaan yrittäessään saada Jiroun tuntemaan jotain samankaltaista. Ja Jirouhan tunsi, vaikkei näyttänytkään sitä aivan niin selvästi. Hän antoi Raidenin suudella häntä, totuttautui tunteeseen ja mukautui toisen liikkeisiin. Jonkun toisen mielestä, jossakin muussa tilanteessa, hän olisi saattanut vaikuttaa vastahakoiselta tai viileältä, mutta Raiden tiesi paremmin. Jirou oli hidas kuin etana, muttei täysin tunteeton tullessaan käsitellyksi oikealla tavalla. Maailmassa tuskin oli ihmistä, jota Raiden ei olisi osannut käsitellä, eikä Jirou ollut siinä suhteessa poikkeus.
Raiden lipaisi Jiroun ylähuulen kaarta kielellään nopeasti, ennen kuin painoi vaativamman suudelman hänen suupielilleen. Se kutitti hieman, lähetti lämpimiä väreitä pitkin hänen kehoaan. Suudelmat muuttuivat hieman huolimattomaksi, huulten väliseksi rytmittömäksi kosketukseksi, joka katkesi ajoittain kummankin osapuolen keuhkojen huutaessa happea kiihtyneeseen verenkiertoon. Se ei heitä häirinnyt.
Raiden ujutti sormensa Jiroun paidan alle, siveli pojan lämmintä ihoa sormenpäillään saaden sen värähtämään hieman. Jirou yritti peittää terävän henkäyksen suudelman alle, mutta epäonnistui. Raiden hymyili hänen huuliaan vasten, ja kuljetti peukaloaan hänen korvalehteään pitkin viestittääkseen, ettei Jiroun kannattanut edes yrittää hämätä häntä. Sen sortin tuntemusten näyttäminen oli sallittua, jopa suotavaa ja toivottavaa. Ne saivat Raidenin nostamaan Jiroun paidan helmaa ylemmäs, kunnes vatsa ja rintakehä paljastuivat kankaan alta, ja vaatekappale tuntui hyödyllisemmältä lattialla kuin omistajansa päällä. Jirou irrottautui patjasta sen verran, että saattoi vetää paidan päänsä yli ja kadottaa sen sinne minne se sillä hetkellä kuului. Hän laski sormensa myös Raidenin paidan helmalle, mutta pysähtyi sitten.
“Onko tämä minun paitani?” hän kysyi katsellen kankaan tuttua kuviota kulmiaan kurtistaen.
“On”, Raiden vastasi rehellisesti ja painoi suukon Jiroun poskelle ennen kuin poika ehti hermostua ja sysätä häntä pois kuulustellakseen häntä paitavarkaudesta. Se luultavasti tyynnytti nuoremman mieltä vähän.
“En muista lainanneeni tätä.”
“Et lainannutkaan. Lainasin itse.”
“Muistaakseni olen sa-”, Jirou aloitti mutta Raiden nosti kämmenensä hänen suulleen vaimentaen lauseen lopun merkityksettömäksi muminaksi.
“Otan sen pois nyt heti!” Raiden lupasi ystävällisesti ja kiskaisi paidan päältään yhdellä tottuneella liikkeellä. Raiden Kuroki, riisuutumisen kruunaamaton maailmanmestari.
Jirou ei voinut valittaa. Ei etenkään unohtuessaan katselemaan Raidenin rintakehää ja vatsaa, joita saattoi vaatimattomasti kuvailla hyvin muodostuneiksi. Oli ikuinen mysteeri, kuinka laiska Raiden sai sen aikaan.
“Tuijotat aina minun tissejäni”, Raiden huomautti huvittuneena tarkkailtuaan Jiroun mietteliästä katsetta hetken. “Pidätkö niistä?”
Jirou läimäytti, tai pikemminkin taputti, häntä olkapäähän, ja jätti kätensä siihen.
“Ei sinulla ole tissejä, tyhmä”, hän huomautti jättäen vastaamatta varsinaiseen kysymykseen.
“Pidätkö siitä?” Raiden kuulosti ylpeältä.
“Pidän…”
Raiden tarttui hänen käteensä ja ohjasi sen rintakehälleen. Jirou katsoi häneen kysyvästi, mutta sai vastaukseksi vain uuden suudelman. Hänen toinen kätensä jäi lepäämään Raidenin rinnalle toisen unohtuessa tämän olkapäälle. Raiden nojasi kyynärvarsiinsa jottei olisi maannut Jiroun päällä koko painollaan, muttei silti irrottanut otettaan toisen pojan hiuksista. Ne toimivat kuin ohjaksina hänen tahtoessaan Jiroun taivuttavan niskaansa, jotta hän voisi siirtyä suutelemaan pojan kaulaa.
Jiroun kaulan iho oli herkkä ja pehmeä, eikä Raiden epäröinyt merkitessään sitä hampaillaan ja kielellään saaden vastaukseksi hyväksyviä äännähdyksiä, henkäyksiä ja hymähdyksiä. Hän tunsi Jiroun liikauttavan lantiotaan kuin parempaa asentoa hakien, vaikka todellisuudessa hän halusi painautua lähemmäs Raidenin kehoa. Raiden täytti mielellään tämän äänettömän pyynnön. Hänen toisen kätensä sormet irrottautuivat Jiroun hiuksista ja laskeutuivat nuoremman lantiolle tunnustelemaan kehoa farkkujen etumuksen päällä.
“Olet herkkä”, Raiden huomautti huvittuneena ja nautti neitseellisestä punastuksesta, jolle toinen ei voinut mitään.
“Turpa tukkoon jo”, Jirou mutisi ja vetäisi Raidenin lähemmäs itseään. Tämä ei vastustellut ja päätti jopa toteuttaa nöyrän pyynnön pysyä vaiti. Kielelle ja huulille löytyi parempaakin tekemistä Jiroun iholla yhä alempana tämän kehoa.
Raiden kuljetti kieltään Jiroun vatsalla ja lantiollaan luoden silloin tällöin ilkikurisia katseita ylemmäs saaden Jiroun nielaisemaan näyttävästi ja kääntämään katseensa pois. Raidenin kieli tuntui niin kuumalta.
Raiden päätti, että he molemmat olivat valmiita. Kaikesta päätellen Jirou ainakin oli, ja hän itse oli sattunut syntymään valmiina. Lupia kyselemättä hän avasi Jiroun vyön soljen ja ryhtyi ujuttamaan housuja pois tämän jalasta. Jirou auttoi nostamalla lantiotaan hieman, eikä inahtanutkaan tyytymättömyyden merkiksi.
Raiden viskasi Jiroun farkut lattialle sinne unohtuneiden paitojen joukkoon ja ujutti sormensa tämän boksereiden kuminauhan alle puraisten huultaan ilkikurisesti hymyillen. Jiru epäröi, kuten tavallista, mutta Raiden ei välittänyt. Se oli heidän molempien parhaaksi. Hän vapautti Jiroun viimeisen vaatekappaleen kahleista ja nautti eteensä avautuvasta näystä, joka paljasti kaikki hänen aavistuksensa oikeiksi.
Raiden ei aikaillut, ja pian Jirou tunsi lämpimän käden koskettavan nivusillaan kosketellen herkkää ihoa vaativasti. Hän joutui kiristelemään hampaitaan, ettei olisi antanut periksi pakottavalle tarpeelle kaartaa selkää ja alistua osoittamaan mielihyvä häpeällisen selvästi. Käsi liikkui hitaasi ylemmäs. Liikkeen aiheuttaman mielihyvän varjolla Raiden työnsi sormensa hänen sisäänsä venyttääkseen häntä. Jirou värähti.
“Liian pian…” hän valitti hiljaa, mutta Raiden tiesi hänen puhuvan palturia. Jo pelkkä äänensävy kertoi tarpeeksi.
Sormet Jiroun sisällä tuntuivat epämukavilta, mutta hän tiesi tunteen olevan ohimenevä. Raiden tiesi mitä teki, kantoi mukanaan liukastetta jopa vanhainkoteihin ja kouluun, ja osasi olla välittämättä Jiroun ikuisesta epäröinnistä. Jirou tiesi, että parempaa oli luvassa. Parempaa heille molemmille, sen Raiden saattoi luvata. Malttamaton hän oli, muttei typerä.
Suudelmat ja ihon hyväily rauhoittivat Jirouta samalla, kun Raiden venytti ja liukasti häntä tarpeeksi, jotta saatettiin puhua ainakin näennäisestä valmistelusta tulevaa varten. Hyväilyt Jiroun keholla ja kehon vastaukset niihin olivat saaneet aikaan sen, ettei kumpikaan heistä halunnut venyttää hetkeä enää sen pidempää. Jopa Jirou oli lakannut epäröimästä ja salli nautinnon itselleen päästen yli häpeästään hiljalleen.
Jirou pidätti hengitystään, kun Raiden työntyi hänen sisälleen. Hän yritti rentoutua, tunsi toisen pojan lämmön lähellään ja sisällään eikä ollut varma, kumpi heistä värisi enemmän. Raiden lepuutti päätään hänen korvansa vieressä, ja Jirou kuuli ja tunsi selvästi kuuman hengityksen, joka oli miellyttävästi kiihtynyt. Hänen omakaan hengityksensä ei ollut lähelläkään rauhallista tai tasaista. Raidenin liikkeet saivat hänet henkäisemään tukahtuneesti.
Jirou saattoi tuntea nautinnon Raidenin kehossa, tunsi toisen kuumuuden ihollaan ja otteen hiuksissaan kiristyvän. Se sai hänet kohottamaan lantiotaan, muuttamaan työntöjen kulmaa kunnes Raiden löysi sen, mitä he molemmat olivat etsineet. Kun Raidenin työnnöt tavoittivat Jiroun herkimmän pisteen, nuorempi poika todella taivutti selkäänsä, sulki silmänsä ja raotti huuliaan kykenemättä enää hillitsemään ulosantiaan. Se oli miellyttävä näky, sai Raidenin hymyilemään itsevarmasti ja kiihdyttämään työntöjään. Jirou tuntui kireältä ja kuumalta, sai hänet lähestymään rajojaan ja näykkimään nuoremman ihoa kiusoitellen samalla, kun hänen kätensä eksyi toisen erektiolle vielä kerran. Jirou voihkaisi, kiristyi hänen ympärillään ja Raiden painautui yhä syvemmälle pakottaen pojasta ulos uusia, samanlaisia reaktioita.
Nautinto hämärsi mielen. Selvä ajatteleminen muuttui mahdottomaksi.
“Olet toivoton”, Jirou mutisi hänen olkapäätään vasten saaden voimakkaan työnnön palkinnoksi sanoistaan. Raiden ei sanonut mitään, mutta Jirou tunsi pojan huulien kaartuvan hymyyn hänen ihoaan vasten. Se sai hänetkin hymyilemään vähän, kohottamaan lantiotaan niin paljon kuin mahdollista.
Se ajoi hänet rajan yli, sai hänet lihaksensa jännittymään ja kehonsa vääntelehtimään. Mielellä ei ollut enää minkäänlaista valtaa hänen maailmassaan, purkautuva nautinto teki ajattelemisen silkaksi mahdottomuudeksi.
Hänen voimaton, häpeilemätön reaktionsa sai myös Raidenin kokemaan mielihyvän korkeimman huipun, hymähtämään matalasti lauetessaan Jiroun sisään.

“Sotkit meidät”, Raiden huomautti kun he kumpikin olivat palanneet takaisin maan pinnalle syntisestä taivaastaan. “Katso nyt tätä!” Hän kastoi sormensa sameaan nesteeseen, jota Jirou pyyhki vatsaltaan nenäliinalta. Vain nuoremman pojan paheksuva katse esti häntä viemästä sormea suulleen.
“Sinä sen aiheutit”, Jirou mutisi hiljaa ja yritti heittää käytetyn paperin roskakoriin. Se laskeutui lattialle ja Raiden naurahti.
“Sori”, hän hymähti ja kaappasi nuoremman pojan kainaloonsa. Eivät he jaksaisi käydä pesulla kuitenkaan.
“Minulla on nälkä. Nukutaan” Raiden mutisi ja sulki silmänsä.
“Olet niin ristiriitainen”, Jirou huomautti, muttei voinut peittää huulilleen pyrkivää hymyä nähdessään Raidenin autuaan ilmeen.
“Sori, en kuule. Nukun jo”, Raiden mutisi ja kierähti kyljelleen. Jirou käpertyi hänen viereensä. Nukahtaminen jonkin sellaisen jälkeen ei ollut kovin vaikeaa.
Kun Jirou tuhisi hiljaa hänen vieressään, Raiden kietoi kätensä pojan vyötärön ympärille lujasti ja vannoi hiljaa mielessään, ettei päästäisi sinä yönä irti. Jirou ei pakenisi minnekään ennen seuraavaa aamua.


Sekime tunsi olonsa yksinäiseksi ja hylätyksi seistessään Raidenin ja Jiroun oven takana tultuaan häädetyksi hotellihuoneesta Raidenin toimesta. Ovi hänen edessään näytti kylmältä, se piilotti taakseen hänen ensirakkautensa ja vihamiehensä, jotka eivät äänistä päätellen ainakaan huutaneet tai riidelleet. Seinä eristi hänet huoneen tapahtumilta, ja ovi pysyi vaiti. Sekimen sydäntä riipaisi inhottavasti eikä hän voinut olla ajattelematta katkerasti, ettei taaskaan ollut voittanut yhtään mitään.
“Sekime?”
Se oli Oliverin ääni. Oliver kantoi mukanaan jojoa, jonka oli löytänyt luultavasti joko roskakorista, kadulta, tai jonkun toisen tavaroiden seasta.
“Olet väärällä ovella.”
Sekime hymyili Oliverille vaikka tiesi, että hymy näytti kankeudessaan ja väkinäisyydessään vain irvistykseltä.
“Tiedän. Taisin olla vähän hajamielinen. Minun huoneeni taitaa olla tuolla”, hän sanoi ja osoitti Oliverin selän taakse jatkuvaa käytävää.
“Sekin on väärä huone”, Oliver ilmoitti. “Haluan, että tulet minun luokseni.”
Sekime tunsi hämmentyvänsä ja kohotti kulmiaan. Hänen ilmeensä sai Oliverin ilkikurisen hymyn levenemään.
“Mutta me asumme samassa huoneessa”, Sekime huomautti. Oliver näytti olevan tietoinen tästä seikasta.
“Totta. Mennään meidän huoneeseen.”
Sekime ei täysin ymmärtänyt, mistä suunnasta silloin tuuli, mutta hän tunsi raskaan sydämensä kevenevän hieman. Yksin Oliverin sanat eivät riittäneet sitä tekemään, sillä poika oli käsittämätön kaikessa moniselitteisyydessään muutenkin, mutta lämpimän, rehellisen ja poikamaisen hymyn ja hänen käteensä tarttuvan käden vaikutuksesta niin pääsi käymään.


“Ren, anna pusu!” Chet pyysi ja ojentui kirjaan keskittynyttä poikaystäväänsä kohden huulet törrössä. Ren katsahti häneen pikaisesti ja näytti tulevan siihen tulokseen, ettei painaisi huuliaan toisen omille.
“Ota jo nuo aurinkolasit pois päästäsi”, hän ehdotti sen sijaan ja taittoi kirjan sivun koirankorvalle siltä varalta, että se pian riistettäisiin häneltä väkivaltaisesti.
“En!” Chet sanoi ja tarttui lasiensa sankoihin. “Ostin tämä Harajukusta! Nämä on siistit!”
“Näytät typerältä. Sisällä on hämärää. Et edes näe eteesi nuo päässä.”
“En niin!” Chet ilmoitti ylpeänä. “Vähän vaikea vastata, kun ihmiset kysyvät, olenko nähnyt sitä ja tätä. Juttelin Jiroun kanssa aamulla, enkä edes tiennyt mihin suuntaan pitäisi katsoa!”
“Idiootti…” Ren mutisi. “Mistä noin tummia aurinkolaseja edes saa? Anna ne tänne.”
“En! Heität ne kuitenkin pois!”
“Miksi tekisin niin?”
Chet mietti hetken.
“Koska olet kateellinen?”
Keskustelua oli turha jatkaa, ja Ren paukautti kirjansa kannet kiinni tarttuen sitten Chetin aurinkolasien sankoihin ja vetäisi ne pois pojan päästä.
“Iik! Häikäisee!”, Chet huudahti ja vei kämmenensä silmilleen. Ren tuhahti.
“Näissä laseissa on mustat suojamuovit. Mikään ihmekään, jos et näe niiden läpi kunnolla.”
Hän repäisi muovinpalat pois linssien päältä paljastaen todellisen lasin, jonka läpi näki kyllä hämärämmässäkin tilassa vallan mainiosti, vaikkakin entistä heikommin.
“Tässä.” Hän ojensi lasit takaisin Chetille. “Idiootti.”
Chet asetteli aurinkolasit takaisin nenälleen ja huudahti ihastuneena.
“Näen näistä läpi!”
“Niinpä… Ren myötäili ja mietti, montako vuorokautta kotiinpaluuseen vielä oli.