CIRCUS KABUKI

[Agitha]

PROLOGUE

Se sirkus oli ainutlaatuinen, ennen näkemätön ja poikkeuksetta loppuun myyty.
“Hyvät naiset ja herrat!” Hillittömät aplodit ja täydestä katsomosta kuuluvaa kohinaa, joka kuulosti samalta kuin vuolas vesivirta. “Hyvät naiset ja herrat!” Joku vihelsi. “Hyvät naiset ja herrat! Tervetuloa aikamme edelläkävijän, sukupuolettoman viihdeteollisuuden, tasa-arvon lippulaivan, uskomattoman, mielettömän, kauniin ja komean, rajun ja rohkean CIRCUS KABUKIN pariin!” Lisää kohinaa ja kuohuntaa. “Sirkuksemme on ainoa laatuaan, ja kuten te kaikki tiedätte, kaikki sen esiintyjät ovat miehiä! Älkää antako ennakkoluulojenne ja näköaistinne pettää teitä, vaikka vakuutankin teille - ette tule uskomaan silmiänne! Hyvät naiset ja herrat, naisten näköiset herrat, ja kaikki siltä väliltä!” Satoja käsipareja hakattiin yhteen, eivätkä naiset, herra, naisten näköiset herrat tai muut sukunimet ja tittelit ottaneet rauhoittuakseen. “CIRCUS KABUKI on viimein täällä! Minä olen tirehtöörinne Cass, ja te olette maailman paras yleisö! Toivottakaa meidät tervetulleiksi sydämiinne ja mieliimme, niin me toivotamme teidän tervetulleeksi CIRCUS KABUKIIN!
Yleisö totteli.
Katselin näytöksen alkua kulisseista, punaisen verhon takaa, kuten olin tehnyt aina ennenkin. Cass, meidän tirehtöörimme, keulakuvamme ja niin kutsuttu johtohahmomme, viihdytti kolmesataapäistä yleisöämme lipevillä valheillaan, kehuillaan ja imartelullaan. Senkertainen yleisö ei ollut meidän paras yleisömme, sillä se titteli kuului ehdottomasti Lontoon yönäytökselle numero kolme, mutta kukaan ei ollut keksinyt lievempää ilmaisua elintärkeän yleisömme miellyttämiseksi. Elimme katsomon huudoista, huokauksista ja lipputuloista, jotka katsomo oli epävakaista istuimistaan maksanut. He tarjosivat meille leipää sirkushuveja vastaan. He olivat illan todellisia tähtiä, joita me vain viihdytimme tempuillamme.
Cassien esittelypuhe oli helppo ymmärtää väärin, mutta sillä kertaa yksikään kotiäiti ei noussut ylös, kaapannut kahta tyhjää tuijottavaa, kuolaavaa lasta kainaloonsa, ja häipynyt. Emme olleet aikuisviihdeteatteri, vaikka esittelypuhe olikin totta siltä osin, että jokainen sirkusperheemme jäsen oli sukupuoleltaan täysverinen mies. Sitä oli vaikea uskoa siinä vaiheessa, kun pienikokoisimmat pojat iskivät peruukit päähänsä, heittivät leningit ylleen ja kiinnittivät silmäluomiinsa pitkät ripset. Vaikka olimme aloittaneet pohjalta, rooliasuihin olimme panostaneet aina. Se oli välttämätöntä meidän alallamme, jonka huipulle olimme kohonneet.
Cass lausui vielä muutaman sanan, ennen kuin kumarsi, ja teki tilaa ensimmäiselle ohjelmanumerolle. Olimme päättäneet aloittaa näytöksen jollain yksinkertaisella.
Pyöreälle, perinteiselle lavalle asteli itsevarmasti Rui, joka osasi heitellä palloja ja keiloja, mutta pärjäsi paljon paremmin äänentoiston ja valaistuksen kanssa. Hän vietti suurimman osan ajastaan näytökseen liittyvän koneiston parissa, mutta jonglööraaminen oli tarpeeksi yksinkertaista ja näyttävää, jotta hänkin sai oman ohjelmanumeronsa. Hänen smokkinsa kimalteli valossa, kun hän pyörähteli ja heitteli keiloja kaksi kertaa oman pituutensa korkeudelle. Yleisö ei ollut tyydyttynyt, mutta odotti kiihkeästi seuraavaa numeroa. Rui ei ollut pudottanut ainuttakaan keilaa, joten tuleva esitys ei voinut olla huono.
Takahuoneesta kurkistelevana näin, kuinka Rui heitti pois pikkutakkinsa, korvasi valkean kauluspaidan toisella, ja palasi aitiopaikalleen koneiston taakse. Niitä ei voinut jättää yksin hetkeksikään, ei edes toisen valvovan silmän alaisuuteen. Ne olivat Ruille kuin lapsia.
Sekime, joka tuurasi Ruita tämän heitellessä palloja, oli jo ehtinyt vaihtaa soivan, rytmikkään kappaleen mystisempään, eksoottiseen, hidastempoiseen musikaaliseen taidonnäytteeseen, joka muistutti minua viidakoista.
Rey, käärmekuningas, kuin käärme itsekin. Ei ulkoisesti, sillä hän oli hyvin miellyttävä katsella, suorastaan huolestuttavan miellyttävä, mutta hänet oli helppo kuvitella Raamatun käärmeeksi, syylliseksi ihmiskunnan syntiinlankeemukseen, viettelijäksi. En ollut koskaan ottanut hänestä selvää, sillä hän puhui harvoin, ja silloin kun hän avasi suunsa, kukaan ei tiennyt pilailiko hän vai oliko hän vakavissaan. Erään teorian mukaan hän ei ollut koskaan vakavissaan, ja pilkkasi koko elämää olemassaolollaan. Silti hänen äänensä oli pehmeä ja liikkeet sulavat kuin käärmeellä. Hänen paljas rintakehänsä hurmasi yleisön naiset ja naisenmieliset.
Kun Rey oli pelotellut yleisön herkimpiä valtavilla matelijoillaan tarpeekseen, lavalle astui Damien pukeutuneena tulipunaiseen pukuun seuranaan ja seuralaisenaan veljensä Oliver, jonka tumma peruukki peitti hänen oman mustan, lyhyen kuontalonsa, ja jonka iltapuku sopi täydellisesti Damienin asuun. He olivat nuoria, mutta Damien oli erinomainen pilailemaan näköaistin kustannuksella, luomaan optisia illuusioita. Oliver, jonka oma ohjelmanumero sijoittui sillä kertaa puoliajan toiselle puolelle, odotti kiltisti vuoroaan, kunnes hänen oli määrä kadota pieneen laatikkoon ja sitten pienestä laatikosta. Tässä tempussa olivat hyödyksi sekä Damienin ilmiömäinen tapa saada asiat katoamaan (myös työajan ulkopuolella), sekä Oliverin notkeus ja kyky puristautua hyvin pieneen, tukalaankin tilaan (jota myös hän hyödynsi mielellään myös vapaa-ajallaan, tosin tarkoituksella).
Kokomustaan pukeutunut Raiden valloitti lavan vaatimattomalla olemuksellaan ja hurmaavalla hymyllään. Se hymy ei sopinut lainkaan niihin veitsiin ja miekkoihin, joita hän kantoi mukanaan, vaikka teräaseista heijastuva valo osuikin suoraan hänen hampaisiinsa. Hän teki miekoilla mitä vain - heitteli niitä, nieli niitä, ripusti niitä itseensä, muttei koskaan toisiin. Sillä kertaa hän ei heitellyt veitsillä ketään muita - myös se sai odottaa. Lyhyillä aasialaisilla miekoilla leikitteleminen oli vasta esimakua tulevasta.
Kazuo ja Jirou, veljekset, jotka pukeutuivat lavalla vastaväreihin ja syystä, seurasivat Raidenin näytöstä. He olivat notkeita ja ketteriä, akrobaatteja ja trapetsitaiteilijoita, mutta vain silloin, kun yleisö hurrasi. He olivat kauniita, erityisesti nuorempi heistä, mutta lavalta poistuttuaan jäykkiä ja joustamattomia. Jirou, nuorempi veli, oli hiljainen ja vakava, kun taas Kazuo oli äkkipikaista, herkästi tulistuvaa sorttia. He tekivät yhteistyötä vain ilmassa roikkuessaan ja kieppuessaan, mutta sen he tekivät saumattomasti, vaikka arjen kitka tekikin sen vaikeaksi uskoa.
Viimein! Viimein oli minun vuoroni. Minun, ja kumppanini Renin vuoro. Sillä aikaa, kun Jirou ja Kazuo taivuttelivat itseään kummallisiin, vaarallisen näköisiin asentoihin, meidän yllemme puettiin esiintymisasut. Minulle, teatterin ristiinpukeutumisteeman mukaisesti, aseteltiin vaaleanpunainen tyllihame, kuin taas Ren sai päälaelleen mustan minisilinterin. Oli hienoa pukeutua vaatteisiin edes joskus, vaikka meidän vaatteemme olivatkin huomattavasti niukemmat, kuin muilla esiintyjillä. Sekime, joka piti huolta minusta ja Renista, ja joka valvoi esiintymistämme lavalla, saapui paikalle kiireesti hyläten äänentoisto- ja valaistustehtävänsä täysin Ruin huomaan. Hän kiinnitti mustat hihnat minun ja Renin kaulaan kiinnitettyihin komeanastaisiin kaulapantoihin, ja komensi meidän rinnallemme. Minusta tuntui, kuin Ren olisi luonut minuun halveksuvan katseen, kun tuijotin hitaasti nousevaa esirippua innokkaasti läähättäen.