Wake me up when September ends //kaappimonsterii!

[Suklaanappi]

# Joo, eli monsteri tänne kera Fleurin häiritsemään Dwie-parkaa! =D #

Koulupäivä oli loppunut vähän alle tunti sitten, mutta musiikin luokkaan pääsi edelleen. Se asia oli kieltämättä mukavaa Dwightin mielestä, ja vielä lisänä sekin, että luokka oli autiona. Seuraa herranen ei tietenkään kaivannut, halusi vain pianon koskettimet taitavien sormiensa armoille. Seura olisi vain häirinnyt häntä. Ei sillä, että Dwight varsinaisesti mitenkään epävarma olisi soittaessa ollut, mutta silti… Hän vain piti enemmän rauhasta ja siitä, että saattoi vain uppoutua soittamiseen ilman, että joutui keskittymään johonkin muuhun siinä samalla. Dwight taisi arvostaa vähän liikaakin omaa rauhaansa, josta sai nauttia kyllä ihan kiitettävän paljon. Harvat todella häiritsivät tuota aasialaisnuorukaista.

Tummanharmaaseen t-paitaan, suoriin, hieman kuluneisiin farkkuihin ja joskus valkeina olleihin tennareihin sonnustautuneena tuo työnsi oven paremmin auki päästäkseen pujahtamaan luokkaan. Kainalossa oli kansio, josta löytyi nuotteja, niin kuin yleensäkin, kun herra päätti musiikin luokkaan suunnata. Ja sitä nyt tapahtui vähän väliä.
Dwight katseli ympärilleen luokassa suljettuaan oven takanaan ja empi hetken aikaa pianon ja kitaran välillä, kunnes päätyi hetken mielijohteesta pianoon. Toki kumpikin oli omiaan laulun säestykseen, mutta tällä kertaa nuorukainen harjoittaisi vain pianon soittoa. Kai. Niin hän oli ainakin suunnitellut, sillä ei Dwight aikonut luokassa kauaa istua ja soittaa. Ei enää, kun pitäisi kai läksytkin tehdä ja silleen… Ja huominen historian essee pitäisi vielä viimeistellä kaiken lisäksi.

Niinpä päätöksen tehtyään hän suuntasi pianon luokse. Tuoli kirahti hitusen nuorukaisen istahtaessa siihen ja kääntyessä sitten pianon puoleen asettaen ensimmäisenä esillä olevan nuotin paikalleen. Eikä enää kestänyt kauaakaan, ei varsinaista hetkeäkään, kun tuo oli laskenut sormet koskettimille ja suljetun oven takana Green Dayn kappaleen Wake Me Up When September Ends ensisävelet lennähtivät ilmoille ja Dwight pääsi vajoamaan musiikin suloiseen maailmaan, unohtamaan kaiken muun, enää näkemättä tai kuulematta yhtään mitään muuta kuin soittonsa.

[kaappimonsteri]

[ Anteeksi, huomasin vasta eilen että täällä tämmöinenkin on :3 ]

Fleur nyppäisi puhtaan valkoisesta, edestä rypytetystä pitkähihaisestaan häiritsevän karvan ja suoristi tummanruskeaa hamettaan. Hän loi vielä viimeisen kriittisen katseen ulkonäköönsä ennenkuin laittoi jalkaansa yksinkertaiset, mustat balleriinat ja suunnisti ulos huoneestaan käsissään tummanvioletti nuottikansio. Heti loman alettua harpisti lähtisi Ranskaan katsomaan perhettään. Iloisemmaksi tapaamisen teki se tosiasia, että hänen isoäitinsä tulisi myös olemaan kartanolla vierailulla. Fleur näki isoäitiään harvoin, sillä tämä asui Pariisin sydämessä ja tuli harvoin Lyoniin kun Fleurkin oli siellä. Mutta se ei erityisemmin haitannut naisenalkua, se vain teki yhteisistä hetkistä entistä tärkeämpiä.
Senpä vuoksi tyttö oli jo hyvissä ajoin päättänyt soittaa isoäidille tämän lempikappaleen, Renaudin Mistral Gagnantin, ja vielä tämän lempi-instrumentilla pianolla. Onneksi kappale oli jo valmiiksi pianolla soitettu niin mitään sovittamisia ei oltu tarvittu, oli tarvinnut hankkia vain nuotit. Sitä Fleur oli harjoitellut viimeiset kaksi kuukautta, ja oli tyytyväinen harjoittelunsa tuloksiin. Tosin tällä soittokerralla tyttö ei ollut aikeissa soittaa kappaletta, ainakaan alussa. Hän ajatteli enemminkin irroitella hiukan ja soittaa kaikkea mitä mieleensä sai jottei kangistuisi kaavoihinsa. Kuitenkin varmuuden vuoksi Fleur oli ottanut nuotit mukaansa, jos vaikka kokisi tarpeelliseksi harjoitella vielä vähän lisää.
Lähestyessään musiikinluokkaa hän kuuli pianon äänen, ja se sai harpistin rypistämään siististi nyppittyjä kulmakarvoja. Fleur oli toivonut ettei musiikinluokassa olisi ollut ketään, mutta se oli näköjään ollut turha toive. Tyttö aukaisi oven ja löysi sieltä itseään nuoremman pojan, jonka nimen muisteli olevan Drew? Dwight? Jotain sinne päin.
"Excusez-moi, ajattelitko käyttää musiikkihuonetta kauankin?" Fleur kysyi vahvalla aksentillaan, ja toivoi ettei se kuullostanut toisen korvaan törkeältä.

[Suklaanappi]

# Joo, mä mietinki että pistänkö yksärii et ookko huomannu mut jooh. =D #

Tummatukkaisen sormet suorastaan liisivät koskettimilla. Ne hapuilivat vain harvoin, vielä harvemmin osuivat väärään koskettimeen synnyttääkseen inhottavan äänen Dwightin korviin ja saadakseen tuon huulet mutristumaan tyytymättömästi. Ei, herra teki vain vähän virheitä, etenkin tuttujen kappaleiden kohdalla. Ja nämä, mitä tuo nyt soitteli ilokseen, olivat hänelle varsin tuttuja. Niihin ei kovin usein kyllästynyt, joten juuri sen tähden ne olivatkin nuorukaisen lempikappaleita soitettaessa pianolla. Hän ei nähnyt muuta kuin nuotit, tuntenut muuta kuin koskettimet ja ilman sormiensa alla. Eikä kuullut mitään muuta kuin ne kauniit sävelet, jotka hän sai taiottua pianon koskettimien välityksellä. Onneksi Dwight ja koskettimet olivat aika hyviä kavereita keskenään, joten mitään sen suurempaa kinaa ei siitä tullut. Eihän tuo muuten olisi voinut harjoitella.
Niinkin kai voisi sanoa, että Dwight oli vajonnut tavallaan jonkinlaiseen transsiin niin kuin aina soittaessaan. Siitä ei havahduttu, vaikka nuotteja käänneltiinkin, ei tietenkään, mutta transsi syventyi tietysti aina soittamaan taas ruvettaessa. Sellainen hän vain oli. Hassu pojankoltiainen, joka meni aina omiin maailmoihinsa musiikin kautta. Siksihän ne musiikkihommat Dwightille kai niin tärkeitä olivat. Se oli hänen oma juttunsa. Eikä kukaan voisi viedä sitä häneltä. Ei etenkään nyt, kun hän oli jo syventynyt soittamiseen täydellisesti.

Tai, niinhän sitä luulisi. Nuorukainen ei kuullut oven aukaisusta aiheutuvaa ääntä, oli liian keskittynyt kuuntelemaan synnyttämiään sointuja, mutta siinä samassa soitto lakkasi tämän hätkähtäessä. Joku puhui. Eikä se ollut hän, vaan joku muu. Joku, jonka ääni lähti jostain luokan oven lähettyviltä. Joku, jonka ääni taisi kuulua tytölle.
Dwight käänsi katseensa neitokaiseen, silmät edelleen hieman säikynnäköisinä. Hän koetti saada kasvojaan, ja ääntään tottelemaan vastatakseen toiselle, kun puna oli hieman kohonnut tummatukan poskille. Hän hieraisi niskaansa.
”En mä tiiä…” tuo aloitti sitten vilkaisten pianoa ja nuottejaan.
Sitten katse palautui takaisin tyttöön, jonka nimi taisi alkaa F:llä. Kai.
”En mä kai aatellut tätä kovin kauaa käyttää, mut…”
Niin, mitä mutta? Sitäkö, että Dwight oli vasta pääsemässä vauhtiin vai mitä?
”Pitäskö sun päästä?” hän kysäisi sitten, vaikka se taisikin olla pikkuisen typerä kysymys.

[kaappimonsteri]

[ Anteeksi kesto, oli ylppärit järjestettävänä ja muuta pikkukivaa ettei aikaisemmin ehtinyt : P ]

Fleur mietti hetken päänsä sisällä löytääkseen itseään tyydyttävän vastauksen pojan kysymykseen. Hän ei tiennyt kuinka suuri tarve toisella oli soittaa, että oliko hän valmistautumassa kisoihin tai vastaavaa, vai soitteliko tämä vain huvikseen. Jos tarve oli todellinen, niin periaatteessa hän voisi olla soittamatta tänään ja vain vetäytyä huoneeseensa kuten melkein joka päivä. Mutta toisaalta tyttö koki suurta tarvetta saada päästää sormensa liukumaan koskettimilla eikä se tunne häiviäisi ennenkuin ajatus toteutuisi. Toisaalta, hänellä oli mukanaan nuotit isoäidin kappaleeseen, joten hän voisi sanoa harjoittelevansa sitä ja siksi hänen oli välttämätöntä päästä soittamaan. Eihän se olisi suoraan valehtelua, jos Fleur saisi pojan häipymään hän ensin soittaisi kappaletta jonkin aikaa kunnes olisi varma, että poika olisi turvallisen välimatkan päässä ja sitten alkaisi soittamaan mitä haluaa. Eikä siitä olisi haittaakaan, hyvähän se oli jos saisi vielä vähän lisäharjoitusta, ja kertaus oli tunnetusti opintojen äiti.
Vaikka harpisti oli harkinnut monia toimimisvaihtoehtoja, niin todellisuudessa aikaa oli kulunut vain muutama sekunti. Eihän se käynyt päinsä että mietti yksinkertaista kysymystä monta tuntia kun vastauksen saisi sanottua kuin apteekin hyllyltä.
"No minulla kyllä on yksi kappale, mitä minun pitäisi harjoitella", Fleur sanoi hiukan pahoittelevaan sävyyn ja heilautti nuottikansiotaan merkiksi. Olihan se kuitenkin ikävää, jos joutui lopettamaan kesken kaiken, tai jos edes vaikutti siltä. Tyttö itse tiesi tunteen, kun oli joutunut kokemaan saman monen monituista kertaa. Vaikka oppilaita, jotka keskittyivät musiikkilinjaan, oli koulussa suhteellisen vähän, niin heitä oli silti liikaa kun otti huomioon, että musiikkihuoneita oli vain yksi.
"Entä sinä? Onko sinulla erityisen suurta tarvetta musiikkihuoneen käyttöön?" harpisti kysyi ystävällisesti. Vaikka hän kieltämättä sisäiseti halusi pojan ulos huoneesta mahdollisimman nopeasti, niin ei se silti ollut tekosyy käyttäytyä huonosti. Yleensä huonosti käyttäytyminen jopa hidasti lähtemisprosessia, kun piti ruveta riitelemään ja suoltamaan loukkauksia puoleen ja toiseen. Niin, yställisyys oli paras toimintatapa tällaisissa tilanteissa. Tosin liian ystävälliseksi ei pitänyt ruveta, silloin toisella saattaisi riittää juttua maailmantappiin asti ja se taas johtaisi samanlaiseen tilanteeseen kuin huonokäytöksisyys, että lähtemisestä ei tulisi yhtikäs mitään.

[Suklaanappi]

Nuorukainen mutristi hitusen huuliaan toisen sanoessa, että tällä olisi kyllä yksi kappale, jota pitäisi harjoitella. Se oli harmillista, hyvin harmillista, sillä Dwight ei tietenkään olisi halunnut jättää pianoa tuon tytön sormien armoille. Mutta toisaalta, voisiko hän edes sanoa mitään, kun ei ollut edes itse varsinaisesti harjoittelemassa yhtään mitään? Oli vain soittamassa omaksi huvikseen. Olisi siis aika tökeröä vain varata musiikkiluokka omaan käyttöönsä, jos neitokaisella kerta oli siihen ihan kunnollinen tarvekin. Dwightillahan ei sellaista ollut. Ei huvikseen soitteleminen ollut mikään tarve, eikä mitään muutakaan. Se oli vain mielihalu, joka voitaisiin nitistää, kun Fleur kerta musiikkiluokkaa tarvitsi. Sitä paitsi, tyttö käyttäytyi häntä kohtaan ystävällisesti, joten nuorukaisella ei ollut myöskään minkäänlaista varsinaista syytä edes kieltää toista käyttämästä musiikkiluokkaa sillä hetkellä. Ei mikään muu syy kuin vain se, että hän halusi soittaa. Mutta ikävä kyllä Dwight ymmärsi, ettei se syy olisi yhtään niin pätevä eikä järkeväkään.
”Ömm…” tummatukkainen ynähti Fleurin kysellessä, oliko hänellä erityisen suurta tarvetta luokan käyttöön.
Dwight pudisti sitten päätään toiselle. Eihän hänellä sellaista tarvetta ollut, ei.
”Ei oikeastaan. Kunhan huvikseni soittelin, joten… kai sinun pitäisi sitten tähän päästä.” hän sanoi hieraisten niskaansa hitusen vaivaantuneena.
Niin, toisen oli pakko päästä harjoittelemaan, eikä Dwigtilla ollut oikeutta estää tätä pääsemästä harjoittelemaan. Pettyneenä Dwight irrotti sormensa lopulta koskettimilta ja kurottautui nuottejaan kohden, joita oli levitellyt vähän turhankin laajalle epähuomiossaan. Eihän hän tietenkään halunnut aiheuttaa sotkua, mutta vielä vähemmän hän oli halunnut keskeyttää soitantansa, joten nuottien sijainti ei ollut kylläkään ollut kovin päällimmäisenä herrasen mielessä.
”Mikä kappale se muuten on?” Dwight kysäisi nyt ystävälliseen sävyyn hymyillen toiselle pikaisesti vilkaistuaan tähän.
Niin, kaipa sitä nyt voisi kysyä siinä välissä, kun aasialaispojalla hitusen kesti siinä järjestellä omia nuottejaan takaisin pinoon ja kansioon. Eihän tytön toki tarvitsisi kertoa, kunhan nyt pientä uteliaisuuttaan vain kysyi asiaa.

[kaappimonsteri]

"Niin", Fleur totesi ilmeellä josta näki, ettei hän ihan täysin nauttinut tilanteesta. Kieltämättä harpistille tuli hiukan syyllinen olo kun pakotti toisen lähtemään pianon äärestä, vaikka selvästi olisi tahtonut olla pidempäänkin. Mutta ei tyttö kuitenkaan aikonut perua sanojaan että toinen saisi jatkaa, hyvänen aika ei. Sehän johtaisi vain ovimatoksi joutumiseen jos ei omia oikeuksiaan puolustaisi. Välillä oli toki pakko nyörtyä, mutta ei se hyvää tehnyt. Joka kerta kun ei itseään puolustanut ruokki ideaa, ettei sitä edes tarvinnut tehdä, ja se taas johtaisi siihen, että lopulta antaisi kaikkien kävellä ylitse. Oli paljon parempi puolustaa omia oikeuksiaan, vaikka siitä saattaisi joku muu hiukan kärsiä. Kerran se vain kirpaisee.
"Renaudin Mistral Gagnant. Ranskalainen kappale 80-luvulta. Et varmaan ole kuullutkaan koko kappaletta?" Fleur vastasi hymyillen. Hän ei ainakaan usko, että poika olisi kuullut kappaletta, olihan se sentään suhteellisen vanha, ja vaikka monet sen klassikoksi mieltävät ei erityisen tunnettu ainakaan muualla maailmalla. Harpisti ei uskonut, että kukaan muu tässä koulussa kappaletta tietäisi hänen lisäkseen. Tyttö itsekään ei varmaan tietäisi sitä, ellei hänen isoäitiään olisi. Isoäiti oli tutustuttanut Fleurin kappaleeseen jo varsin nuorella iällä, ja siksi hänkin oli mieltynyt siihen. Se oli yksinkertainen, mutta omalla tavallaan kaunis.
Samalla tyttö havahtui ja tajusi huonot tapansa. Tässä hän rupatteli iloisesti pojan kanssa, jonka nimeä ei tiennyt ja jolle ei edes ollut esittäytynyt. Se ei kuulunut Fleurin mielessä hyviin tapoihin, pitäisihän sitä hyvänen aika esittäytyä sille jonka kanssa keskustelee.
"Olen muuten Fleur. Mikä sinun nimesi on?" tyttö tiedusteli miellyttävään tyyliin hymyillen. Nyt hän pystyi olemaan taas ainakin hetken verran tyytyväinen, että käyttäytyi edes jotenkuten korrektisti.

[Suklaanappi]

Toinen vastasi kappaleesta ja mietti hetkisen aikaa. Ikävä kyllä herranen sai todeta, ettei ollut kuullut kappaletta, vaikka nimi vaikuttikin edes jokseenkin tutulta. Mutta ainakaan Dwightilla ei sytyttänyt kokonaan, joten oli pakko vain pudistaa päätään vastaukseksi toiselle.
”Nimi vaikuttaa kyllä jotenkin tutulta, mutta kun en saa mitään melodianpoikasta päähäni, niin en ainakaan voi varmuudella sanoa tuntevani.” Dwight vastasi nyt järjestellessään edelleen nuotteja takaisin pinoon ja kansioon. Ei hänen pitänyt aiheuttaa tällaista sotkua, ties mitä tyttö hänestä ajatteli, kun nuotit olivat täysin levällään, mutta ihan sama. Ei nuorukaisella varmaan paljoakaan painoarvoa toisen silmissä ollut, hän oli vain yksi joku huuhailija, joka oli päätynyt soittamaan ja joka nyt sitten kohta katoaisi omille teilleen. Niin, tuskin hänen nimeäänkään edes tarvittaisiin, joten…
Yllättäen tummatukkainen tajusi toisen esittäytyvän ja kyselevän nyt hänen nimeään. Tummat silmät katsahtivat Fleuriin.
”Olen Dwight.” nuorukainen vastasi ja veti kasvoilleen hymyntapaisen.
Sitten tuo painoi päänsä takaisin nuotteihin, siirsi viimeiset kansionsa väliin ja sulki kansion kannen huolellisesti, jotta nuotit eivät vahingossakaan karkaisi sieltä. Ehkä hänen pitäisi hankkia toinenkin kansio, kun nykyinen meinasi jo pullistella. Mutta minkäpä Dwight sille mahtoi, että soitti paljon, ja että piti olla vaihtoehtoja, jottei kyllästyisi ja päätyisi vain jankkaamaan yhtä ja samaa kappaletta.
”Noin… Siinä taisi olla kaikki.” hän arveli ääneen ja vilkaisi nyt Fleuriin samalla kun nousi ylös pianon takaa ja hivuttautui pois soittimen luota.
Nyt hänellä ei ollut enää minkäänlaista tarvetta jäädä tänne, sillä oli antanut tytölle luvan tulla tilalleen ja nyt oli aika myös antaa se tila tälle.
”No, minä tästä taidan häipyä pois häiritsemästä.” Dwight totesi hieraisten niskaansa ja hymyillen hitusen jälleen tytölle astellessaan samalla pari askelta taaksepäin kohti ovea.