Miksei aurinko vaan tule esiin? //Taelon!

[Suklaanappi]

[Taelon siis tänne Zoeyn kanssa.]

Ruokatunti oli tietenkin pidempi kuin muut välitunnit. Inhoamaansa koulupukuun pukeutuneella Rinillä ei kuitenkaan ollut nälkä, joten tuo oli päättänyt jättää ruokkiksen väliin, pelkkä omena laukkuunsa varattuna. Jos tälle tulisi myöhemmin nälkä, niin sen voisi napostella poskeen sitten ennen seuraavaa ruokailua, eikö niin?
Mustat nahkaiset kengät astuivat pihamaalle, pilviseen säähän. Onneksi ei sentään satanut, mutta olisihan se ollut mukavampaa, jos aurinko olisi pilkistänyt noiden pilvien välistä ja valaissut maata. Ei sillä, että olisi ollut pimeää, mutta silti. Rin nyt luonnollisesti rakasti aurinkoa. Kukapa sitä ei olisi rakastanut? Tai, kuka vihasi auringonpaistetta? Sellaista ihmistä tyttö ei ollut vielä koskaan tavannut, mutta maailma oli ihmeitä täynnä.

Japanilaissyntyinen tyttönen asteli pihan nurmikentälle siroin askelin. Yleensä hän oli ystäviensä piirittämänä, mutta ei tällä kertaa, sillä suurin osa näistä oli mennyt ruokailemaan. Ymmärsihän Rin sen, joten tuon oli nyt vaan pakko kestää oma seuransa. Ei hän tietenkään ajatellut itse olevansa kovin huonoa seuraa, mutta kun oli tottunut siihen, että oli ystäviä ympärillä, niin minkäs sille voi.
Reippaat askeleet pysähtyivät ja ruskeatukka istahti erään puun juurelle. Istuutuessaan neitokainen sattui vetäisemään toisen valkean kuulokkeen korvaltaan, joten nopeasti Rin painoi sen takaisin korvalleen. Hän heilautti kättään erälle tutulle, jota ei sen kummemmin tuntenut, laskien sitten päänsä puuta vasten ja sulkien silmänsä. Olento antautui kevyen popmusiikin vietäväksi ja antoi ajatuksensa ajelehtia sinne sun tänne. Ehkä joskus olikin ihan hyvä vaan pikkaisen rentoutua ja vain kuunnella musiikkia, eikä vaan touhuta? Sen asian tyttö unohti kovin helposti ollessaan tuollainen suloinen energiapommi. Tuskin Rin edes huomasi, että oli väsynyt, sillä ei juuri ajatellut asiaa.

Nyt Rin kuitenkin antoi ajatustensa ajelehtia. Ensi tunnilla olisi äidinkieltä. Se sai tytön vielä paremmalle tuulelle, sillä tuo piti äidinkielestä. Ei hän ollut niin hyvä kirjoittamaan sitä, mutta näyttelemisessä hän oli oikein lupaava lahjakkuus. Siksihän neitokainen oli tänne lopulta päätynyt, näyttelytaitojensa avulla. Pakoon perhettään. Rin hymähti hivenen, siirtäen sitten sen ajatuksen pikaisesti syrjään, sillä ei koskaan oikein halunnut ajatella perhettänsä. Kukapa nyt osaisi arvata, että tuolla söpöllä ja aurinkoisella tytöllä oli hivenen ongelmia perheessään, kun isä ei välittänyt ja uusi äitikin vain mollasi. Niinpä. Sitä neitokainen ei ollut varmaan koskaan kertonut kenellekään. Ei se muita kiinnostanut, vaan hänen iloinen seuransa.

[taelon]

// Ja Taelon tulee. //

Zoey käveli pitkin koulun käytävää tyynen rauhallisesti. Hänen kasvonsa olivat etäiset ja ilmeettömät, eikä kukaan ulkopuolinen pystynyt edes arvaamaan mitä tytön päässä liikkui. Ei niin, että kukaan ulkopuolinen olisi hänet edes nähnyt, sillä lähes kaikki oppilaat olivat ruokalassa. Mustahiuksinen oli tänään päättänyt jättää lounaan väliin, sillä vaikka hän ei yleensä ollut nirso ruoan suhteen, maksa oli jotain mitän hän ei yksinkertaisesti vain voinut sietää. Pelkkä ajatuskin puistatti häntä. Eikä asiaa auttanut se, että hänen vanhempansa tietenkin rakastivat maksaa ja olivat käytännössä pakkosyöttäneet sitä tyttärelleen. Olihai aivan naurettava ajatus että heidän tyttärensä inhoaisia maksaa.

Zoey pudisti päätään. Hän ei halunnut tuhlata enää hetkeäkään asian ajattelemiseen. Sen sijaan hän alkoi pohtia, miten voisi käyttää lounastunnin. Hetken tuumittuaan mustahiuksinen päätti mennä koulun pihalle haukkaamaan vähän raitista ilmaa. Ja koska kaikki olivat ruokalassa, saisi hän olla varmaankin rauhassa. Niinpä tyttö suunnisti kohti ulko-ovia.

Päästyään ulos Zoey vilkaisi taivaalle. Sää oli pilvinen, mutta ei näyttänyt kuitenkaan siltä, että alkaisi sataa. Pihalla oli jonkin verran väkeä, mutta huomattavasti vähemmän kuin tavallisesti. Työn mielestä se oli vain hyvä, hän ei ollut tänään kovin seurallisella tuulella. Tosin ei hän ollut sellaisella tuulella koskaan. Hän ei vain yksinkertaisesti viihtynyt ihmisten seurassa.

Mustahiuksinen alkoi kävellä ympäri pihaa, ja löydettyään sopivan paikan kävi istumaan. Hän otti esille penaalin ja niin rakkaan kirjoituslehtiönsä, alkoi kirjoittaa ja oli pian autuaan tietämätön ympäröivästä maailmasta.

[Suklaanappi]

Neitokainen puunjuurella hätkähti rajusti. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja pää nytkähti irti puunrungosta. Rinillä kesti hetken aikaa ennen kuin tämä tajusi, mitä oli tapahtunut. Tyttö hymähti itselleen huvittuneena ja pudisti päätään. Eihän nyt tällaista voinut tapahtua! Hän oli nukahtanut, vahingossa. Oliko hän oikeasti noin väsynyt? Kyllähän neito sen tiesi, ettei ollut kovin kummoisesti viime yönä nukkunut, mutta silti! Kuinka näin oli päässyt käymään? Rin saattoi kuitenkin olla siitä tyytyväinen, ettei ollut nukahtanut tunnilla tai aivan lyhyellä välitunnilla, jolloin brunette olisi aivan takuulla myöhästynyt seuraavalta tunnilta. Se olisi ollut varsin harmillista tälle suhteellisen tunnolliselle opiskelijalle.
Sormet haroivat ruskeita hiuksia, kiskaisivat soljen irti. Rin kosketti kevyesti päätään, solki oli painanut hänen takaraivoaan inhottavasti, kun tuo oli painanut päänsä puunrunkoa vasten. Olisi pitänyt olla varovaisempi. Nyt taas pitäisi vaihtaa soljen paikkaa ja olla hieman varovaisempi soljen kanssa…

Sitten tyttönen huomasi saaneensa seuraa hivenen enemmän. Oppilaita oli jo kerääntynyt vähän enemmän kuin äsken pihalle. Rinin katse pysähtyi nuoren näköiseen tyttöön, varmaan häntä hieman nuorempaan, jolla oli mustat hiukset. Tämä oli kumartunut jonkin lehtiön ylle, ja samalla Rinin kiinnostus tätä kohtaan heräsi. Olisiko kovin ilkeää tuppautua seuraan? Hän kaipasi jotakuta, jolle voisi jutella vaan kevyesti.
Neitokainen nousi ja asteli lähemmäs, päästen tytön luokse.
”Hei, en ole tainnut nähdä sinua ennen?” Rin aloitti.
”Pistätkö kovin pahaksesi, jos istuudun seuraan, kun muut ystäväni ovat syömässä, eikä täällä oikein ole ketään?” tuo kysäisi.
”Olen muuten Rin.” hän lisäsi vielä, jääden odottamaan tyttösen vastausta toiveikkaana.

[taelon]

'Ja sä meet, kirkkauteen. Mut veri yöhön kahlitsee., Zoey kirjoitti paperille. Hän oli jo monta päivää sanoittanut viikkoja sitten säveltämäänsä laulua, ja se alkoikin viimein olla valmis. Vain yksi rivi ja se olisi sillä selvä. Tyttö katsoi aikaansaannostaan ja hymyili. Sisäisesti tosin, sillä eihän hän nyt keskellä koulun pihaa voinut alkaa oikeasti hymyillä. Hän alkoi mielessään laulaa ja se kuulosti kaikin puolin hyvältä. Vain viimeinen lause puuttui, eikä sopivia sanoja tuntunut löytyvän. Mitä jää? Vain pimeää. Oon yksin ilman ystävää, mustahiuksinen kirjoitti, mutta hetken mietittyään kumittikin sen pois. Ei se sopinut tähän kohtaan ja sitä paitsi lause oli jo toisessa kohdassa laulua. Tarvittiin jotain, joka päättäisi laulun tarinan.

Zoey:n pohdinnan keskeytti läheltä kuuluva tytön ääni. Hän nosti katseensa lehtiöstä ja huomasi ruskeahiuksisen tytön katsovan häntä. Hän vilkaisi ympärilleen tarkistaakseen, puhuiko tuo hänelle. Kun lähellä ei ollut ketään muuta, asia ilmeisesti oli niin. Zoey katsoi toista hieman epäilevästi, miksi ihmeessä tuo oli hänelle tullut juttelemaan. Eiväthän he edes tunteneet.

"Et varmaankaan. Minä en ainakaan ole tavannut sinua", Zoey vastasi tuon aloitukseen neutraalilla äänensävyllä. Ruskeahiuksisen toiseen kysymykseen hän olisi tahtonut vastata varsin pahasti, mutta ei halunnut olla epäystävällinen. Ja tuskinpa maailmaa kaataisi vaikka tuo nyt hetken hänen seurassaan olisi. "Siitä vain", tyttö totesi samaan neutraaliseen sävyyn. Toisen kertoessa nimensä hän tyytyi vain nyökkämään ja toteamaan: "Vai niin". Omaa nimeään hän ei kertonut, sillä ei toinen ollut sitä kysynyt ja tuskin tuota edes kiinnosti se. Ei ketään koskaan kiinnostanut hänen asiansa, ei niin että hän olisi halunnutkaan kertoa mitään muille.

[Suklaanappi]

Tyttö käänsi katseensa häneen lopulta, epäilevännäköisenä tosin, jolloin Riniä alkoi yksinkertaisesti kaduttaa. Eiväthän nyt kaikki olleet sellaisia yltiösosiaalisia hyypiöitä, kuin mitä hän oli. Ei hän oikeastaan tuntenut ketään muuta, joka olisi sellainen, kuin hän. Tietysti kaikki olivat persoonallisia omalla tavallaan, mutta olisi ollut kivaa tuntea edes joku, joka saattoi olla yhtä avoin kuin hän. No jaa, ehkä sellainen löytyisikin sitten joskus jostain kiven alta. Ehkä.

Ainakin toisen äänensävy oli neutraali, eikä sen pahemmin onneksi närkästynyt. Se helpotti hivenen neitokaisen oloa, mutta siltikään tuo ei voinut olla varma, että antaisiko toinen hänelle luvan istua seuraansa. Olisihan se mahdollista, että toinen sanoisi silti ei, ja silloin bruneten täytyisi vain hyväksyä se asia ettei häntä kaivattu, ja häipyä muualle.
Onneksi toinen kuitenkin antoi Rinille luvan istua seuraan. Se sai tytön kasvot loistamaan, kuin tämä olisi kertonut hänelle aivan fantastisen jutun. Kuin isä olisi antanut pikkutytölleen uuden barbin, mitä tämä oli jo hartaasti toivonut. Mutta sellainen Rin vaan oli.

Tuo istahti toisen lähelle nurmikolle, asetteli koulupukunsa hameen paremmin ja kohotti sitten katseensa tyttöön, joka ei ollut suostunut kertomaan nimeään. Ehkä toinen ei todellakaan olisi kaivannut seuraa. Se harmitti Riniä, hän olisi halunnut kivan juttukaverin, mutta niin… Ehkä kuitenkin voisi edes yrittää.
”Mikä sun nimi on?” hän kysäisi hymyillen omaa suloista ja vilpitöntä hymyään.
”Sano sitten oitis, jos haluat lähettää mut helvettiin, kyllä mä meen. En mä halua sua sen pahemmin häiritä, mutta kun mä vaan olen tällainen typerä yltiösosiaalinen hölmö, joka vaan haluaa aina tutustua kaikkiin ja niin poispäin.” Rin jatkoi melkein heti kysymyksensä perään.
”Mitä sä muuten kirjoitat?

[taelon]

Zoey katsoi hämmästyneenä, miten Rin innostui saatuaan luvan istua. Ei hänen seuransa nyt niin ihanaa voinut olla. Päinvastoin hänen seuransa oli juuri se mitä kukaan ei halunnut. Niin ainakin oli ollut hänen edellisessä koulussaan. Tyttö pakotti muistot palaamaan takaisin mielensä syvyyksiin ennen kuin ne edes pääsivät kunnolla pinnalle. Ne sattuivat liikaa ja hän pelkäsi tyynen ulkokuorensa pettävän toisen edessä. Sitä hän ei todellakaan halunnut. Zoey oli kylmä ja tunteeton, kaikki sen tiesivät, eikä hän halunnut kenenkään saavan toisenlaista käsitystä hänestä.

Pian toinen kysyikin hänen nimeään. "Zoey", mustahiuksinen totesi. Ei hänen nimensä mikään valtionsalaisuus ollut, joten aivan hyvin hän pystyi sen kertomaan. Henkilökohtaisemmat kysymykset olivat niitä, joita tyttö vierasti. Rinin seuraava lause aiheutti ilmiön, joka oli lähes yhtä harvinainen kuin auringonpimennys tai lentävät lehmät. Zoey hymyili. Hymy oli äärimmäisen pieni, ja käväisi tytön kasvoilla ehkä sadasosasekunnin, mutta se kuitenkin oli tapahtunut. "Ehkä... sinun ei kuitenkaan tarvitse mennä helvettiin asti", hän totesi hieman huvittuneena. Toisen lausahdus oli saanut hänen hieman rentoutumaan. Mutta tietenkin hänen suojapanssarinsa pysyi tietenkin paikallaan, joten tämän pienen muutoksen näkisi vain sellainen joka tuntisi mustahiuksisen hyvin. Ja sellaisia henkilöitä ei tästä maailmasta vielä löytynyt.

Rinin kysymyksen jälkeen Zoey vilkaisi lehtiötään. "En mitään sen ihmeempiä, sanoitan erästä biisiä", hän vastasi. Samassa hän muisti, että viimeinen lause puuttui yhä. Nyt hän ei kuitenkaan voinut sitä kehitellä, se vaatisi keskittymistä ja hiljaisuutta, ei vieressä istuvaa ja kyselevää tyttöä. Mutta eipä tässä mikään hengenhätä ollut, Zoey voisi tehdä sen valmiiksi vaikka illalla.

[Suklaanappi]

Tyttö totesi nimekseen Zoey, jolloin Rin nyökäytti päätään hymy yhä kasvoillaan. Hän tarkasteli toista mietteliäänä, yritti päästä selville, että miksi ihmeessä tyttö oli tuollainen, vai oliko toinen vain oikeasti tuollainen kylmä. Kyllähän neitokainen sen tiesi, että täällä nerojen koulussa kaikki eivät välttämättä olleet sellaisia avoimia energiapommeja kuin hän, vaan enemmänkin jäykkiä tosikkoja. Se oli tietenkin harmi, mutta minkäs sille Rin olisi voinut?
Juuri kun ruskeatukka oli saanut pääteltyä, että hymyä nyt ei ainakaan toisen kasvoilta tultaisi näkemään, niin se yllättäen tapahtuikin. Varsin nopeasti, mutta kyllä tyttö sen huomasi. Zoey sanoi, ettei hänen ehkä kuitenkaan tarvinnut mennä helvettiin asti. Rinin kasvoille pysyi yhä hymy, mutta hän naurahti myös. Selvä, ei helvettiin sentään, sepäs mukavaa, tyttönen ajatteli mielessään.

Japanilaissyntyinen näki, kuinka toinen tyttö vilkaisi lehtiötään, johon oli äsken niin keskittyneesti kirjoittanut jotakin, ennen kuin tuo vastasi, että oli vain sanoittanut erästä biisiä. Rin kohotti jo kevyesti kiinnostuneena kulmiaan tämän kuullessaan. Zoey olisi siispä sanoittaja? Ensin tyttö oli jo ehtinyt rinnastaa toisen niihin sikaälykkäisiin neroihin, jollaiseksi neito itse ei tietenkään itseänsä luokitellut, mutta nyt tulikin ilmi, että toinen olikin luova persoona. Sanoittaja. Se oli oikein kiinnostavaa, ja sai tietenkin uteliaan Rinin heräämään.
”Vai olet sinä sanoittaja?” tuo naurahti hymy huulillaan, ”Itse en tee muuta kuin hyppelehdin lavalla erilaisiin rooleihin verhoutuneena.”
Äänestä kuuli, että tyttö vähätteli kevyesti taitojaan, vaikka se ei tehnytkään oikeutta hänen todellisille taidoilleen, sillä tuo oli oikeasti hyvä näyttelijä. Toki Rinissä olisi vielä paljon kehitettävää, mutta siksihän täällä oltiin, että potentiaalia ja parannettavaa löytyi.
”Millaisia biisejä sä yleensä sanoitat? Sävellätkö myös, vai sanoitatko pelkästään?” tyttö tiedusteli, unohtaen kokonaan olla kohtelias ja hillitty. Mutta olihan hän sanonut, että jos toinen tahtoi lähettää hänet helvettiin, niin lähettäkööt. Ja se kyllä piti edelleen.

[taelon]

Zoey lueskeli tekstiään samalla, kun kuunteli Riniä. "No, mitä nyt ihan harrastusmielessä teen lauluja", hän totesi vähättelevästi. Toisen tytön seuraavan lauseen jälkeen hän kääntyi katsomaan tuota hieman kysyvästi. "Näyttelijä?", mustahiuksinen kysyi. Hän käänsi katseensa taas vihkoonsa ja hymähti. "Sanot sen kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä", Zoey sanoi hiljaa. "Näytteleminen on se ainoa asia, mitä minä en osaa. Enkä luultavasti tule koskaan oppimaankaan", hän jatkoi. Niinä, täydellinen oppilas, pelkkiä kymppejä saava ja kaikilla aloilla lahjakas Michaela "Zoey" Eneas ei osannut näytellä. Ja jos ilmaisutaito olisi ollut pakollinen aine, hänen keskiarvonsa olisi taatusti tippunut. Hän oli aina ihaillut hyviä näyttelijöitä, osittain koska tiesi, että ei ikinä pystyisi samanlaisiin suorituksiin. Hän osasi kyllä esittää etäistä ja tunteetonta paremmin kuin täydellisesti, sitähän hän teki joka päivä. Mutta vastapainona kaikenlaisten tunteiden näyttäminen ja erilaisiin rooleihin eläytyminen oli jotain, mihin hän ei yksinkertaisesti pystynyt.

Eikä ongelmana ollut vain näyttelytaitojen totaalinen puute. Pahemmaksi sen teki se, että näyttelijän täytyi esiintyä yleisölle. Zoey ei pystynyt pitämään suullista esitystä edes pienelle luokalle, saati esiintymään suuren yleisön edessä. Tyttöä alkoi tärisyttää jo pelkkä ajatuskin. Onneksi Rinin seuraava kysymys pakotti hänet takaisin nykyhetkeen. "Kaikenlaisia", mustahiuksinen vastasi välttelevästi. 'Lähinnä sellaisia, jotka saavat iloisimmatkin ihmiset hautomaan itsemurhaa', hän jatkoi mielessään. "Ja kyllä, yleensä myös sävellän laulut itse", hän lisäsi. Säveltämisestä tuli äkkiä mieleen myös musiikista pitävä, mutta muuten niin ärsyttävä Dani, tai "Geb" kuten tuo itseään kutsui. Zoey vilkaisi varovasti ympärilleen varmistaakseen, ettei kyseinen henkilö vaan ollut lähettyvillä. Ihme kun hän oli saanut olla näinkin pitkään rauhassa vainoajaltaan. Kun liiankin tuttua brunettia ei kuitenkaan näkynyt, hän keskittyi taas Riniin.

[Suklaanappi]

Rin hymähti toisen vähätellessä taitojaan, tai ainakin tuo uskoi että toisella todella oli taitoja, jos tämä oli kerta tänne päätynyt. Eikös se siitä kertonut, kun tänne oli päässyt, niin oli pakko löytyä edes jonkinlaista potentiaalia? Saint Walden’s School oli sen verran hyvä koulu, että ei sinne mitään luusereita päästetty, onneksi. Vaikka ei sillä, että Rinistä löytyisi sellaista nirppanokkaa, joka vain vilkaisisi ”alempiarvoisia” pitkin nenänvarttaan ja tuhauttaisi nenäänsä ohi sipsuttaessaan. Ei hänestä todellakaan ollut sellaiseen, mutta eipä tuo edes halunnut olla sellainen. Se olisi vain ihan sairaan tylsää. Paljon mieluummin tyttö oli aivan oma iloinen itsensä.
”No jaah… Kukaan ei voi olla täydellinen, haluatko kuulla listan asioista, joissa minä olen älyttömän huono, suorastaan surkea?” Rin virnisti kallistaen suloisesti päätään. Siitä listasta tulisi pitkä, jos tytölle annettaisiin miettimisaikaa, mutta luultavammin Zoey ei sitä halunnut kuulla, siltä ainakin neitokaisesta tuntui. Mutta jos toinen haluaisi, niin tietenkin hän sitten puisi omia epäkohtiaan oikein kunnolla. Niitä Rin ei ollutkaan pitkään aikaan ajatellut.

Toinen tyttö vastasi välttelevästi kirjoittavansa kaikenlaisia lauluja. Se oli varsin ympäripyöreä vastaus, jota hän ei todellakaan olisi tahtonut saada, mutta saipa nyt kumminkin. Sitten Zoey lisäsi myös säveltävänsä yleensä laulut itse. Eli toinen oli lahjakas yhtä lailla niin sanoittamisessa kuin säveltämisessä. Monilahjakkuus toisin sanoen, Rin ajatteli mielessään ja nyökkäsi kevyesti.
”Onko se sinulle helppoa? Tai siis, niin… Hyvä kun minä edes onnistun kunnollisia aineita kirjoittamaan… Kadehdin aina kaikkia, jotka osaavat oitis alkaa kirjoittaa, tai ainakin saavat hyviä tekstejä aikaan. Säveltämistä en nyt ole koskaan kokeillut, mutta luultavasti pinnani ei kestäisi siinäkään kovin hyvin.” tyttö naurahti.
”Niin, ja mistä ne inspiraatiot oikein tulevat?” hän lisäsi vielä toisen kysymyksen nopeasti perään, jottei Zoey ehtisi vastaamaan edelliseen vielä.

[taelon]

Zoey selaili lehtiötään mietteliään näköisenä. "Eipä kai...", hän totesi hiljaa enemmäkin itselleen kuin Rinille tuon sanoessa, ettei kukaan ollut täydellinen. Ei niin että mustahiuksinen olisi luullut itseään täydelliseksi, päinvastoin hän tiesi kyllä olevansa täynnä vikoja. Eikä hän myöskään ollut mikään täydellisyydentavoittelija tai hikipinko, koulumenestys ja kaikki hänen muutkin taitonsa olivat puhdasta lahjakkuutta. Tietenkin hän opiskeli ahkerasti, mutta ei kuitenkaan viettänyt kaikkea aikaansa nenä kiinni kirjoissa niin kuin monet muut saman keskiarvon omaavat opiskelijat. "Kyllähän sinä voit ne kertoa, jos haluat", Zoey totesi ehkä jopa hieman huvittuneesti Rinin kysymykseen.

Mustahiuksinen katseli toista tyttöä pää hieman kallellaan tuon kysellessä. Rinin lopetettua hän käänsi katseensa eteenpäin ja hänen katseensa muuttui hieman poissaolevaksi. Zoeyn täytyi oikein miettiä, mitä vastaisi. Ensimmäiseen kysymykseen ei ollut vaikea vastata, mutta toinen olikin aivan eri asia. "Se riippuu täysin siitä, kuinka hyvä inspiraatio minulla on sillä hetkellä", hän vastasi tuijottaen jalkoihinsa. "Yleensä se on helppoa, mutta tietenkin minulla on aikoja, jolloin tuntuu etten saa mitään aikaiseksi. Mutta helpoksi sen tekee luultavasit juuri se, että minä pidän siitä. Kaikenlainen kirjoittaminen on ollut minulle se kaikkein rakkain asia jo lapsesta asti, siitä lähtien kun...", mustahiuksinen tajusi mitä oli sanomassa ja lopetti lauseensa kuin seinään. Keskustelu oli menossa aivan liian henkilökohtaiseksi Zoeyn makuun. "Samoin säveltäminen on helppoa silloin kun siitä pitää. Totta kai se vaatii kärsivällisyyttä, mutta on se sen arvoista", hän selitti. Sitten mustahiuksinen piti taas tauon, katse yhä suunnattuna maahan. "Inspiraatio... se tulee niin monista asioista. Joskus se tulee ihan omasta mielikuvituksesta tai ajatusmaailmasta, joskus kuunnellessa sopivaa musiikkia. Silloin tällöin se tulee omasta tai muiden kokemuksista", tyttö tajusi jälleen puhuneensa sivu suunsa. "Tai jostain", hän lisäsi nopeasti kohauttaen olkapäitään.

[Suklaanappi]

Hän ei voinut olla yllättymättä, kun Zoey totesi, että kyllähän hän ne voisi kertoa, jos tahtoi. Se oli pikemminkin ollut retorinen kysymys, eikä neitokainen ollut uskonut, että toinen todellakin olisi mukamas takertunut siihen sen pahemmin, mutta ilmeisesti hän oli aliarvioinut tytön. No, miten tuo muka olisi voinut jotain sellaista luulla, kun tyttö ei alkuunkaan ollut vaikuttanut kovinkaan innokkaalta keskustelemaan jostain tyhjänpäiväisistä aiheista. Mutta ihme kyllä, kyllä toinen oli kehottanut Riniä kertomaan omia vikojaan, mikäli tuo halusi niin. Ja kun kerta neitokainen oli siitä sanonut, niin ei tuolla ollut halua peruakaan sanojaan.
”No muutaman mainitakseni… olen surkea matematiikassa, paikallaan pysymisessä, öö… ruuanlaitossa… kyllä toi leipominen onnistuu, mutta ei kokkaaminen, osaan vaan saada ruoan palamaan pohjaan… ja sitten neulomisessa…” neitokainen luetteli pienesti virnistäen ja kohautti vielä lopuksi olkapäitään.

Sitten tuo kuunteli toisen sanoja. Kieltämättä ne olivat mielenkiintoisia, koska hän ei ollut koskaan keskustellut varsinaisesti kenenkään taiteilijan kanssa. Ja taiteilija Zoey nyt oli. Näyttelemistä Rin ei varsinaisesti laskenut taiteeksi, tai… ehkä laski, mutta hän arvosti hyvin paljon kirjailijoita ja sitä. kuinka nämä saivat ihmiset tuntemaan eri tunteita pelkillä teksteillään.
”Niin, tietenkin.” hän lausahti toisen lopettaessa nopeasti.
”Aivan kuten näyttelemisessä. Ne roolien toteutukset vain tulevat aina jostain mielipiteestä taikka mielikuvasta tai jostain.” Rin kohautti olkapäitään.
”Teetkö koskaan mitään tarinoita tai sen sellaisia vai kirjoitatko ainoastaan lyriikoita?” tuo uteli sitten.
”Ja sano jos kysymykseni ärsyttävät sinua. En todellakaan halua olla ikävystyttävä tai tunkea väkisin seuraasi puhumaan idioottimaisia.” hän lisäsi vielä.