Musiikin rytmissä... //Taaleri tänne, kiitos!

[Fairytaler]

”Niinpä niin”, Jorgos nyökkäsi toisen myöntäessä olevansa balettitanssija. Hän mittaili toista hieman vinosti ja hymähti sitten hyväksyvästi.
”Sen olet näköinenkin”, hän totesi hymyillen ja rapsutti vapaalla kädellään takaraivoaan, kun toinen kyseli hänen opinnoistaan ja puhumisistaan.
”Hahah”, Jorgos naurahti väkinäisesti.
”No niin, minä puhun tietysti kreikkaa ja englantia, suomea, ranskaa, saksaa, latinaa, espanjaa, italiaa… odotahan…” Jorgos luetteli ja laski sitten nopeasti sormillaan, miten monta kieltä oli jo ehtinyt sanoa ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
”Siinäpä ne”, hän tokaisi virnistäen villisti. Oli hassua kertoa osaavansa puhua niin montaa kieltä kuin hän osasi, varsinkin kun osaa niistä hän puhui omasta mielestään melko heikosti.
”Mutta niin no tuota, vanhempani omistavat turistiliikkeen Rhodoksella, joten ei kai se ole mikään yllätys, että puhun niin montaa kieltä kuin puhun. Kuten isänikin välillä on sanonut, pärjää hyvin jos puhuu suomea ja huonosti, jos ei. Minä tosin puhun parempaa suomea kuin isä, koska opettelin paljon nuorempana ja minulla sattuu olemaan jokin hämmentävänlaatuinen lahjakkuus siinä suhteessa… Tosin niin varmaan kaikilla täällä. Ei kai tänne muuten olisi päässytkään. Sinäkin varmaan olet lahjakas tanssija ja kaikkea. Et varmaan sekoa rytmeissä tai missään sellaisessa koskaan. Minä taas olen surkea tanssija. Pidän siitä, se on hauskaa, mutta en vain osaa. Se on kummallista, miten voikin olla hyvä jossakin, mutta sitten ei pärjää toisessa lainkaan. En minä silti kaikessa urheilussa ole huono. Olin ihan kohtalaisen hyvä jalkapalloilija, ennen kuin nilkkani hajosi, mutta en ollut onneksi niin hyvä kuin ystäväni, joista osa lähti jopa maailmalle…Mutta nyt minä varmaan olen jo puhunut liikaa,” Jorgos höpötti ja virnisti sitten viattomasti, kun sai viimein puheensa päätökseen.
”Anteeksi, olen kovin huono lopettamaan silloin kun pitäisi”, hän mumisi ja naurahti.
”Kerro sinä jotain. Meillä on tässä vielä aikaa… Matkaa riittää”, Jorgos pyysi, ja oli jo aikeissa alkaa luennoimaan matka-aiheisista asioista, kun tajusi sulkea suunsa.

Odottaessaan tytön aloittavan kertomuksensa, Jorgos varoi nojaamasta liikaa Giselleen, sillä vaikka arvelikin, ettei tyttö ollut heikkoa tekoa, ei hän tahtonut vääntää toisen selkärankaa nurin ja polvia pois paikoiltaan. Kyllä, Jorgos tiesi, että mahdollisuus siihen oli äärimmäisen pieni, mutta pojalla oli taipumus liioitella, eikä siitä päässyt helposti eroon.
”Sano sitten, jos tämä käy sinulle liian raskaaksi”, Jorgos pyysi sitten vilkaisten Giselleä sivusilmällä. Kaipa tämä saisi suunsa auki ilman hänen pyyntöjäänkin, mutta oli kuitenkin kohteliasta itse siitä huomauttaa.
”En halua, että päädymme molemmat maahan ja sitä kautta terveydenhoitajalle”, hän lisäsi ilkikurisesti naurahtaen ja pyöritteli silmiään. Sitten hän keskitti jälleen ajatuksensa kävelemiseen. Saisi tyttö edes hetken aikaa puhua, kun hän saisi keskityttyä muuhun.

[Suklaanappi]

Giselle hymyili Jorgosin toteamukselle. Eihän se tietenkään ollut sama, kuin kauniiksi kehuminen tai mitään, mutta ei tyttö sitä edes ollut odottanutkaan. Kai. Ainahan nyt kehuja oli mukava saada.
Neitokainen kuunteli toisen luetellessa kieliä, hämmentyen niiden oikeasta määrästä, mutta arveli sitten, että kaikkea tuo tuskin osaisi täysin sujuvasti puhua. Siihen tarvittiin jo aikamoinen ihmemies, jota tuskin löytyi ihan heti, vaikka SW olikin supernerojen koulu. Vaikkei Gis itseään välttämättä ihan superneroksi mieltänyt, mutta silti. Hän oli lahjakas omalla alueellansa. Tuo kuunteli edelleen, kun miehenalku jatkoi, höpöttäen vanhempiensa turistiliikkeestä Rhodoksella ja sitten kielitaidostaan, esimerkkinä suomen kielen taito. Puheenaihe kääntyi hetkeksi Giselleen, tämän tanssitaitoon ja niin poispäin, josta se palasi takaisin Jorgosin surkeaan tanssitaitoon ja sitä kautta sitten urheiluun yleensä, pompaten sen jälkeen johonkuhun hänen hyviin ystäviinsä.
Tyttö ei voinut olla naurahtamatta, kun tuo sitten lopulta arveli puhuneensa liikaa ja virnisti viattomasti hänelle. Gis pudisti kevyesti päätään, ikään kuin sanoakseen ettei se haitannut yhtään mitään.
”Sinua oli hauska kuunnella.” Giselle hymyili ennen kuin Jorgos sitten pyysi häntä kertomaan jotakin. Niin, tottahan se oli, että matkaa tässä olisi vielä ihan riittämiin.
Diiva vaikeni, yrittäen miettiä mitä voisi puhella. Pojan puheet olivat olleet niin rentoja, vaivattomasti keksittyjä, että sitä oli ihan oikeasti ollut hauska kuunnella. Mutta eihän hän nyt voinut pakottaa Jorgosia olemaan yksinään äänessä, vaikka olisikin halunnut. Sellainen ei ollut ensinnäkään sopivaa, eikä myöskään reilua.
Tyttönen nyökkäsi naurahtaen toisen sanoille. Niin, ei hänkään halunnut, että he molemmat päätyisivät maahan. Se ei ensinnäkään tuntuisi kovin mukavalta, ja niin poispäin.
”Jotenkin ihmeellisesti olen samaa mieltä kanssasi.” Gis virnisti toiselle.

No, kaiketi sitä sitten pitäisi jotain yrittää puhella, eikö vain? Jep… Ballerinan täytyi tosissaan keksiä jotain kivaa, jota voisi puhella nuorukaiselle. Ei sitä nyt mitä vain voinut puhella. Mitäs Jorgos oli itse hänelle höpötellyt?
”Niin… Olen tosiaan täällä, kun yritän päästä eteenpäin ballerinan uralla. Olen ihan pienenä jo tahtonut ballerinaksi. Se on oikeastaan aika suloista. Aivan kuin jotkut haaveilevat jo pienestä pitäen jostain Hawardista tai Yalesta, ainakin niin olen kuullut.” Giselle naurahti hivenen, vilkaisten poikaa kevyesti. ”Olen aina pitänyt liikunnasta, tanssista ja musiikista, mitkä yhdistyvät baletista. Jotenkin vaan jotkut modernimmat tanssityylit eivät ole minua varten… Baletti on hienostunut ja arvostettu tanssilaji, kuten aika monet ajattelevat. Olisi mukavaa päästä sille uralle, ja sitten myöhemmin vaikka opettaa balettia. Innostus baletista lähti sitten äidiltäni, kun hän vei minut alkeisbalettiin. Kovin harva jatkaa sitä sen pidemmälle… Ja nyt olen täällä…” diiva puisti päätään. ”Vanhemmillamme ei ollut kovin paljoa aikaa minulle, niin kuin sinun vanhemmillasi on ainakin näyttänyt olevan. He ovat toki kannustaneet, mutta pääosa siitä, millaiseksi kasvoin, tuli lastenhoitajiltani.” Gis puri huultaan lopettaen. Tuskin tällaiset asiat Jorgosia kiinnostivat. Hups.
”Kysy sinä jotain, niin osaan jopa kertoa. Muuten puhelen vain omiani, ja typeriä asioita, jotka eivät varmaankaan sinua pätkän vertaa kiinnosta.” hän ehdotti hymyillen hieman anteeksipyytäväänkin sävyyn.

[Fairytaler]

Jorgos virnisti osittain nolona osittain iloisena, kun Giselle totesi, että häntä oli hauska kuunnella. Useimmiten Jorgos ajoi kaikki hermoromahduksen partaalle ainaisella puhumisellaan, tai sitten hän vain kuvitteli tekevänsä niin. Hän ei tuntenut ihmisiä yleensä tarpeeksi hyvin, jotta olisi voinut varmasti sanoa, mitä he milloinkin ajattelivat, joten ei ehkä ollut aivan luotettavin lähde tämän arvion kanssa. Eikä hän ehtinyt sitä sen enempää miettimäänkään, kun Giselle jo myötäili hänen sanojaan kaatumisesta ja totesi olevansa samaa mieltä. Jorgos virnisti leveästi ja naurahti hiukan. Ihmeellistä tosiaankin. Jorgos olisi vaikka voinut vannoa, että Giselleä olisi harmittanut maahan kaatuminen häntä enemmän. Jorgosia ei niin haitannut sotkea vaatteitaan, eikä kaatuminen tuntunut itsensä nolaamiseltakaan. Pahemmin hän tässä itsensä nolasi, nojatessaan tytön hartiaan. Sitä paitsi, oli luultavaa, että tyttöä siinä olisi enemmän sattunutkin. Hän kun sattui olemaan selkeästi Jorgosia pienikokoisempi, vaikkei Jorgoskaan pojaksi hirvittävän suuri ollut.

Kuten arvattavaa, Giselle alkoi kertoa baletista. Jorgos ymmärsi hyvin, että kaikkein helpoin oli kertoa siitä, mikä itselle oli tärkeintä. Tosin Jorgos ei tiennyt, mikä hänelle oli tärkeintä. Hän rakasti kyllä kielien oppimista, mutta hän pärjäsi koulussa muutenkin. Hänellä ei ollut sellaista selvää kutsumusta, jonka monet muut tuntuivat löytäneen. Sillä tavoin hän oli vajavainen. Hänestä puuttui pala, joka monille muodostui elämän ainoaksi sisällöksi. Koskaan ennen Jorgos ei ollut voinut sanoa kaipaavansa sitä, mutta nyt hänen puhuessaan Gisellen kanssa, poika tajusi miten hukassa tavallaan oli. Useimmilla hänen ystävillään oli selvillä tulevaisuuden ammattivalinta tai ainakin tavoite. Hänellä ei ollut mitään. Jos häneltä vietäisiin opiskelu pois, kuten jossakin vaiheessa tultaisiin viemään, hän olisi tyhjän päällä. Ilman mitään, mikä pitäisi hänet pinnalla.

Jorgos havahtui mietteistään, kun Giselle kehotti häntä kysymään jotakin. Ilmeisesti tyttö pelkäsi, ettei häntä huvittanut kuunnella. Olikohan hän näyttänyt siltä? Kyllähän Jorgos oli kuunnellut, vaikka hän olikin ollut hieman omissa ajatuksissaan. Ehkä hän oli keskittynyt liian paljon itseensä, eikä ollut kuullut tytön kysymyksiä? Tosin hän oli kyllä kuullut ja sisäistänyt jokaisen sanan, jonka tyttö oli sanonut, mutta ehkäpä hän sittenkin erehtyi?
”Umh.. Ei… Minusta sinua on hauska kuunnella”, Jorgos toisti tytölle saman kohteliaisuuden, jonka oli tältä saanut ja hymyili. Sitten hän kuitenkin päätti olla avulias ja sanoi:
”On varmaan hienoa, kun on tuollainen kutsumus kuin sinulle tanssi. Millaiselta tuntuu? Ja hyväksyykö perheesi sen?”

[Anteeksi kun kesti taas]

[Suklaanappi]

Giselle naurahti kuullessaan hänen hieman aiemmin sanomansa sanat toistettuina. Nyt ne kuulostivat aika pahasti kohteliaisuudelta, kuin tosissaan ja ihan rehellisesti sanotuilta sanoilta. Tyttö oli todella tarkoittanut sitä sanoessaan, että Jorgosia oli hauska kuunnella. Pojalla oli kiva ääni, ei mitenkään ihmeellinen, mutta ihan mukava, jota kyllä kuunteli ajankulukseen ja muutenkin. Ja niin diiva jäi odottamaan, saisiko jotain kysymyksiä avuksensa, tai edes jotain. Oli hankalaa pälättää ihan tyhjästä, Gis ei ollut koskaan ollut hyvä missään sellaisessa. Ei ainakaan tuntemattoman seurassa, tuttujen kanssa juttua sitten löytyi vähän kaikkialta. Mutta mitä hän olisi voinut jutella pojalle, jota tuki, jotta tämä pääsisi asuntoloihin nilkkansa kanssa, joka ei oikein tällä kertaa toiminut, jonkin vian takia? Niinpä, Gisellestä oli hankalaa keksiä juuri siinä tilanteessa jotain ei niin älyttömältä kuulostavaa sanottavaa.

Millaiselta se tuntuu? Ai tanssi? Ainakin näin ballerina asian ymmärsi, kun Jorgos onneksi avusti häntä ja kysyi asiasta ja siitä, että hyväksyikö hänen perheensä sen. Tummatukka ei voinut olla kiitollinen siitä, että poika avusti häntä asiassa nimeltä ”puhuminen vain jostain”. Ilmeisesti toinen tahtoi kuulla vielä baletista, vaikka Giselle olikin hieman epäröinyt asian laitaa, mutta jos kerta Jorgos sitä kysyi, niin ilmeisesti asia sitten edes jollain tavalla kiinnosti toista. Ja olihan se mukavaa, että sai puhua siitä, mistä tiesi, mitä rakasti… Niin. Baletti oli juuri sellainen aihe Gisille. Sekä tietenkin muoti, vaatteet… kaikki tällainen, mutta baletti oli kaikkein eniten.
”Jos tarkoitat sitä, että miltä tanssi tuntuu… Hmm… En osaa kuvailla sitä, mutta rakastan sitä tunnetta, kun tanssiessa kaikki unohtuu. Ei enää välitä, missä on, tai kuka näkee, tai mitään, keskittyy vain siihen musiikkiin ja suoritukseensa. Se on todella mukava tunne.” neitokainen yritti kuvailla asiaa, jota oli oikeastaan aika pirullisen hankalaa kuvata. Ei hän ollut koskaan joutunut sitä kuvailemaan.
”Ja kyllä, perheeni todella hyväksyy sen. Toki voisin tehdä jotain järkevämpää, mutta… niin. Hyväksyy kuitenkin. Isä oikeastaan juuri huomasi Saint Waldensin ja ehdotti tätä.” Giselle jatkoi hymyillen.

”Mitä aiot myöhemmin ”isona” tehdä? Onko sinulla suunnitelmia, vai?” tyttö kysyi sitten, sillä ei halunnut koko aikaa olla äänessä. Hän kuitenkin jostain syystä, jota tyttö ei siis itselleen osannut selittää, tahtoi tietää vähän enemmänkin Jorgosista.

[Fairytaler]

Jorgos nyökkäsi nopeasti vastaukseksi, kun Giselle varmisti, mitä Jorgos tarkoitti. Ei hän ollut aivan sitä ajatellut kysyessään, mutta pojan mieleen juolahti, että kysymyksen todellinen merkitys olisi saattanut olla liian henkilökohtainen. Toinen ei ehkä pitäisi siitä, että häneltä udellaan jotakin hänen sisimmistä tunteistaan. Luultavasti tanssi oli Gisellelle tärkeä voimavara. Tuskin hän muuten olisi tullut kouluun, jossa saattoi opiskella sitä. Tai mistäpä Jorgos sitä olisi voinut tietää. Nuorena oli helppo tehdä tyhmiä päätöksiä. Jotkut niistä kykeni korjaamaan, mutta jotain jäi katumaan loppuiäkseen. Poika ei osannut kuitenkaan sanoa, jäisikö katumaan jotakin. Eikä hän tahtonut edes miettiä sellaista. Katuminen ei ollut mitenkään mukava aihe.

Jorgos nyökkäsi Gisellen puheille. Hän ymmärsi mitä toinen tarkoitti sillä, ettei osannut kuvailla tunnetta. Ei Jorgoskaan varmaan osaisi, vaikka hänen ongelmanaan sattui olemaan se, ettei hänellä ollut mitään sellaista harrastusta tai intohimoa, joka olisi aiheuttanut hänelle samanlaisia rakastamisen tunteita.
”Niin meilläkin. Vanhempani ehdottivat Saint Walden’sia minulle. He eivät tahtoneet… no joo. En halua kyllästyttää sinua”, Jorgos vastasi, mutta keskeytti sitten tajutessaan, ettei tuntenut Giselleä vielä niin hyvin, että tahtoisi kertoa tälle ihan koko tarinaansa. Sitä paitsi, Jorgosin miellyttämisenhalu olisi hyvä ase ihmiselle, joka tahtoi käyttää toisia hyväksi. Ei poika tosin osannut sanoa, oliko Giselle sellainen ihminen, mutta koska koskaan ei voinut tietää, hän katsoi paremmaksi pysyä vaiti. Eikä varmaan tekisi kovin hyvää vaikutelmaa itsestään, jos alkaisi vartin tuttavuuden jälkeen kerrata kaikkia ongelmiaan. Ei Jorgoskaan täysin ongelmaton ihminen ollut.

Jorgos hätkähti hiukan, kun tunsi yllättäen kipua nilkassaan ja irvisti osittain pahoittelevasti osittain ärtyneenä itselleen.
”Oho”, häneltä pääsi, mutta sitten hän ei sanonut mitään. Ei ennen kuin Giselle kysyi hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Joko Jorgos oli päättänyt? Joko hän tiesi? Ei. Jorgos ei tiennyt. Hän painoi katseensa maahan, yrittäen kovasti muotoilla siitä miettiväistä, mutta ei ollut varma onnistumisestaan. Tietämättään Giselle oli osunut kaikista kipeimpään kohtaan. Siihen tietoon, ettei Jorgos tiennyt tulevaisuudestaan mitään. Hän oli arvellut menevänsä opiskelemaan yliopistoon, mutta sen enempää hän ei ollut päättänyt. Ehkäpä hän menisi takaisin Kreikkaan tai sitten hän jäisi Englantiin? Tai muuttaisi taas jonnekin? Hitaasti Jorgos kohautti harteitaan.
”En oikeastaan tiedä vielä”, hän vastasi nielaisten palan kurkustaan ja pakottautui hymyillen katsomaan Giselleä.
”Entä sinä? Päädyt varmaan suurille lavoille tanssimaan tai jotakin?” hän kysyi hieman leikkisällä äänensävyllä, mutta kuitenkin aivan tosissaan. Giselle vaikutti sen verran määrätietoiselta, että varmasti saisi juuri sen, mitä lähti hakemaan.

[Suklaanappi]

Jorgos sanoi, että hänenkin vanhempansa olivat ehdottaneet SW:tä hänelle. He eivät tahtoneet, mitä? Se jäi Gisellelle arvoitukseksi, sillä poika katkaisi puheensa, väittäen ettei halunnut ikävystyttää tyttöä. Tummatukka kohotti kevyesti kulmiaan ja käänsi katseensa muualle, jotta Jorgos ei vaivaantuisi hänen uteliaisuudestaan, joka jäi nyttemmin tyydyttämättä. Mutta eihän tyttö voinut painostaa toista puhumaan, ja voisihan se olla jotain paljon henkilökohtaisempaa kuin Gis osasi arvatakaan. Siinä tapauksessa painostaminen vain sotkisi koko homman, joten neitokainen katsoi parhaaksi pitää suunsa kiinni ja vain hymyillä kevyesti toiselle. Villit arvaukset singahtelivat tytön päässä, mutta ne eivät kylläkään olleet kovinkaan omaperäisiä, eikä Jorgos vaikuttanut sellaiselta angstiteiniltä, jonka tapauksessa vaihtoehdot olisivat voineet olla todella räiskyviäkin. Niinpä Giselle ei oikein keksinyt minkäänlaista vaihtoehtoa, joka olisi voinut sopia herralle tuosta vain, joten pikkuhiljaa diivan oli annettava sille periksi. Hän ei keksisi mitään ihmeellistä, eikä Jorgos kertoisi, joten asia olisi jätettävä unholaan. Tai ainakin aivojen perukoille tai jonnekin.

Ballerina hämmentyi huomatessaan toisen yllättäen vähän kuin hätkähtävän. Mitä oli tapahtunut, oliko jokin vinossa vai mitä? Katse etsiytyi takaisin Jorgosin kasvojen suuntaan, mutta tuo ei ainakaan sanonut yhtään mitään, joten ilmeisesti asia oli vähäpätöinen tai jotakin.
Puheenaihe kääntyi neitokaisen toimesta todellakin tulevaisuuden suunnitelmiin. Hän sai odottaa hetken vastausta, mutta ei se brunettea haitannut, kunnes sitten kuuli, ettei toinen oikeastaan vielä tiennyt. Olihan se hyvä pitää vielä kaikki suunnitelmat avoinna, Gis myönsi mielessään ja nyökkäsi. Hetkisen kuluttua hän sai sitten puhjeta lyhyeen ja huvittuneeseen nauruun, kun Jorgos tiedusteli hänen laitaansa, arvellen hänen varmaan päätyvän suurille lavoille tanssimaan tai jotain. Kovin oikeaan herra tuon arvauksensa pisti, vaikka se taisikin olla aikalailla itsestään selvää. Gisellehän tässä nyt kaikesta huolimatta oli kyseessä. Se tyttö, jolle baletti oli melkein kuin henki ja elämä.
”Sinne minä ainakin olen pyrkimässä, ja siksihän täällä sitten ollaan. Ja eikös tavoitteiden pidäkin olla tarpeeksi korkealla että niissä on jotain saavutettavaa, jotta ne sitten todella on joskus myös mahdollista saavuttaa?” Giselle hymähti ja hymyili omaa ihanaa hymyään.
”Tietty, jos en varsinaisesti pääse tanssimaan, tai sitten vanhempana kun nuoret vievät koko alan, niin voin rupea baletin opettajaksi. Sekin olisi aika mukavaa.” tuo lisäsi leppoisasti.
"Onko sinulla muuten sisaruksia?" hän kysäisi.

[Fairytaler]

Jorgos nyökkäsi Gisellen puheille. Niin tietysti. Opettaminen olisi vaihtoehto. Jotenkin Jorgosin vain oli vaikea nähdä kumpaakaan heistä opettamassa tulevaisuudessa. Tietysti he olivat vielä nuoria ja heillä olisi edessään vielä monta vuotta koulutusta, mutta joka tapauksessa ajatus oli hieman masentava. Jorgos ei uskonut, että Gisellekään tosissaan tahtoisi opettajaksi. Olisi kai siinäkin työssä oma hohtonsa, mutta toisaalta, mikä oli sen tavallisempi ammatti, kuin opettaja. Ja ei, Jorgos ei ollut varma, tahtoiko hän olla tavallinen. Niin tavallinen, kuin hänestä hyvää vauhtia oli tulossa.
”Niin, se on yksi mahdollisuus. Opettajana voisi olla ihan kivaa”, Jorgos myötäili vaivalloisesti, toivoen, että toinen päättäisi laittaa hänen äänensävynsä jalkakivun piikkiin. Toisinaan Jorgos vain tunsi itsensä niin keskeneräiseksi. Siksi hän yritti elää hetkessä. Tulevaisuus oli liian suuri ja pelottava.
”Ja joo. Ei ole mitään järkeä tavoitella asioita, jotka ovat liian helposti saatavissa. Koko jutusta menee maku”, Jorgos jatkoi, ollen tällä kertaa täysin samaa mieltä. Kai sitä joskus piti olla.

”Ei. Olen sekä esikoinen, että kuopus. Kaikki samassa paketissa. Vanhempani eivät enää kyenneet saamaan lapsia minun jälkeeni, syystä tai toisesta. Ja he olivat kai ihan tyytyväisiä. Vaikka tietysti voisi muuta luulla, kun he lähettivät minut pois. Mutta tietysti minä tajuan heitä. Olisin varmasti päätynyt sellaiselle uralle, jota en halua, jos olisin jäänyt Kreikkaan”, Jorgos vastasi Gisellen kysymykseen virnistäen leveästi.
”Entä sinulla?” Jorgos jatkoi hyväksi havaitsemaansa taktiikkaa ja jatkoi kysymyksellä. Se sai Gisellen puhumaan ainakin vähän. Ja aivan yhtäkkiä Jorgos tajusi, että hän oli sittenkin paljastanut sen osan itsestään, jonka oli aikonut pitää salassa. Jos Giselle olisi hyvä lukemaan rivien väleistä, hän tajuaisi pian, että Jorgos oli äärettömän miellyttämisenhaluinen.

[Tamtamtatam... Sinulle tylsyydenestolääkitykseksi : D]

[Suklaanappi]

Jorgisin myötäily opettajan ammatista oli omalla tavallaan ihan hemmetin suloista, sillä Gisellestä hieman tuntui, ettei tämä täysin tarkoittanut sanojaan. Okei, olihan se nyt pakko myöntää, ettei tuosta kunnianhimoisesta kaunottaresta ihan heti tullut mieleen opettaja. Eikä hän oikeasti tahtonut ruveta opettajaksi, vaikka toki olisi mielenkiintoista ja varmaan aika antoisaakin nähdä, kuinka pienistä taaperobalettitanssijoista sitten ehkä kasvaisi hoikkia ja kauniita tanssijoita. Mutta silti, paljon mieluumminhan tyttö olisi balettitanssija, kuin jokin balettikoulun opettaja, joka huomautteli säälimättä käsien ja nilkkojen asennosta. Kuinka leuka piti olla ylväästi kannateltuna ja kaikkea muuta sellaista. Gisistä asiat olivat tärkeitä, mutta ei hän välttämättä tahtonut sellaisesta huomautella jokaiselle balettitanssijaoppilaalle, jolta ne eivät sitten millään tulleet luonnostaan.

Sitten toinen kertoili, että oli ainoa lapsi. Neitokainen nyökkäsi hymyillen, miettien hieman, että millaiselle uralle poika sitten olisikaan päätynyt Kreikassa, ja tietäen toki, että Saint Walden’s Schoolisa opiskelu voisi avata paljon enemmän väyliä tulevaisuuteen, joista pitäisi sitten vain valita se oma tiensä, jota pitkin lähtisi kulkemaan. Ja koska Jorgos oli ilmeisimmin hieman eksyksissä sen tiensä suhteen, oli SW toki tälle oikein hyvä paikka, kieltämättä.
”Minä olen myös ainoa lapsi. Kaiketi vanhempani eivät vain tahtoneet sen enempää lapsia. Hyvin ymmärrettävää tosin, koska heillä ei ollut oikein aikaa edes minullekaan. Jos niin voisi sanoa, että lapsenvahdit kasvattivat minut, eivätkä suinkaan vanhempani.” Giselle vastasi edelleen hymyillen ja katsahti nuorukaiseen, joka oli hänen vierellään.
”Harrastatko sinä muuten jotain muutakin kuin lenkkeilyä, sekä sitten kielien opiskelua?” neitokainen kysyi, sillä ilmeisesti he olivat päätyneet kysymys-vastaus-kysymys-taktiikkaan, joka oli eittämättä ihan hyväkin tapa tutustua toiseen, eikä tytöllä ollut mitään sitä vastaan, että tutustuisi toiseen tässä matkan aikana.

[Fairytaler]

Jorgos mietti Giselleä. Oli jotenkin äärimmäisen luontevaa ajatella tämän olevan ainoa lapsi, jonka ei tarvinnut jakaa mitään eikä ketään. Sellainen ei tälle prinsessamaiselle olennolle olisi yksinkertaisesti edes sopinut! Tosin Gisellen elämä ei kuulostanut siltä, että se oli ollut kovin helppoa. Mahtoi olla outoa tulla lastenhoitajien kasvattamaksi. Jorgosilla ei ollut koskaan edes ollut lastenhoitajaa!
”Tuota, tämä on varmaan vähän epäsopiva kysymys, mutta miltä tuntui saada kasvatus lastenvahdeilta? Tai siis, että tuntuiko se jotenkin oudolta tai jotain?” Jorgos nieleksi ja virnisti sitten puolihuolimattomasti. Hän oli saanut kasvatuksensa naapurien, oman perheen ja tietysti sukulaisten avustuksella. Tai sen osan kasvatuksesta, mikä hänelle oli annettu. Pojan vanhemmat olivat luottaneet vapaaseen elämän tyyliin ja hän oli paljolti saanut oppia asioita kantapään kautta. Muistellessaan lapsuuttaan ja vertaillessaan sitä Giselleltä kuulemaansa Jorgos tunsi yhtäkkiä hämmentävää kiintymystä tyttöön ja räpytteli silmiään havainnolleen. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että voisi pitää toista ihmistä jotenkin tärkeänä tunnettuaan tämän alle puolituntia. Jorgos puraisi huultaan mietteliäästi ja vilkaisi Giselleä. Tyttö oli selvästi hyvä saamaan hänet sanattomaksi.

Giselle pelasti Jorgosin hänen mielessään vaanivalta möröltä asettaessaan seuraavan kysymyksen pelilaudalle.
”Äh. No tuota… Joskus olisin voinut sanoa, että urheilua yleensä, mutta sen enempää sitä ei ehkä tarvitse selittää, ottaen huomioon tilanteen jossa nyt olemme”, Jorgos naurahti vastaukseksi ja pudisti kevyesti päätään. Giselle ei ehkä uskoisi, jos hän väittäisi olevansa kovinkin aktiivinen urheilija.
”Vaikka kyllä minä silloin tällöin käyn kävelyllä tai juoksemassa tai pelaamassa jotakin. Riippuen vain jalkojen kunnosta, mitä voin milloinkin tehdä. Niin eli, lenkkeilyä, kuten nyt mainitsitkin. Mutta musiikkia kuuntelen aika paljon. En kyllä kreikkalaista, mutta kaikkea muuta oikeastaan. Haluaisin osata soittaa jotakin, mutta en vain osaa. Ja sitten tietysti lukeminen on minulle tärkeää. Historia on todella kiinnostavaa ja voit uskoa tai olla uskomatta, jos kerron, että voisin selittää Kreikan historiaa ja uskoa melko tarkasta joidenkin satojen vuosien ajalta”, Jorgos jatkoi sitten selittämistä ja huomasi äkkiä puhuneensa taas paljon enemmän, kuin oli aikonut.
”Umh.. Entä sinä? Harrastatko tanssimisen lisäksi muuta?”

[FINALLY! Anteeksanteeksanteeks, kun on kestäny niiiiin kauan!]

[Suklaanappi]

Pieni huvittunut hymy leikitteli tytön huulilla, kun tämä kuuli Jorgosin kysymyksen siitä, että miltä tuntui saada kasvatus lastenvahdeilta. Suloisen kevyesti neitokainen kallisti hieman päätään samalla kun sitten puisti päätään kieltävästi. Hetken aikaa Giselle oli hiljaa, mietti kysymystä ja oikealta tuntuvaa vastausta, sillä tyttö ei varsinaisesti ollut koskaan oikein ajatellut asiaa. Ehkä joskus oli tullut asia puheeksi jonkun toisen kanssa, mutta ikinä diiva ei ollut syventynyt asiaa sen enempää pohtimaan. Hän oli vain luultavasti olkiaan kohauttaen lausahtanut jotain vähättelevää, mutta nyt hän huomasi miettivänsä tarkkaan lapsuuttaan ja sitä, miltä todellakin tuntui tulla kasvatetuksi lastenhoitajien toimesta, eikä suinkaan vanhempiensa tai jonkun muun. Toki opettajatkin olivat sitten myöhemmin Gisiä kasvattaneet, mutta se peruskasvatus tuli juuri lastenhoitajalta.
”Tuo on oikeastaan aika mielenkiintoinen kysymys”, neitokainen myönsi ensin hymyillen.
”Mutta ei… Ei varsinaisesti, koska jos nyt ajattelee, että minähän olen saanut kasvatuksen vain ja ainoastaan lastenhoitajilta. Se on ollut minulle luontevaa ja olen aina hyväksynyt sen ja pitänyt sitä oikeana, enkä ole miettinyt, että miltä se erityisemmin tuntuu. Se on ollut minulle normaalia, ja olisin vain ihmetellyt, jos olisin saanut kasvatuksen joltain muulta taholta. Se olisi ollut minulle outoa, aivan kuin sinusta taitaa olla outoa ajatella saada kasvatus lastenhoitajilta, eikö?” hän vastasi katsellen Jorgosia puhuessaan.

Sitten tytön seuraavan kysymyksen siivittämänä, hän sai jälleen Jorgosin puhumaan tuolla miellyttävällä äänellä, johon Giselle oli jo alitajuisesti mieltynyt jostain kumman syystä. Ei hän sitä varmaankaan itse tajunnut, mutta niin vain oli tapahtunut, vahingossa.
Tummaverikkö nyökkäsi hymyillen ensin nuorukaisen vastaukselle, joka viittasi urheiluun. Ei, sitä nyt ei tarvinnut neitokaiselle selittää, ja katsellaan tämä kehotti vaiti toista jatkamaan. Ja niinhän Jorgos sitten jatkoikin. Mainiten lenkkeilyn, musiikin, lukemisen ja historian. Gisellen kulmat kohosivat puoliksi yllättyneisyyden, puoliksi taasen kiinnostuneisuuden tähden tästä tiedosta. Historia ei ollut koskaan oikein kiinnostanut tyttöä, etenkään koulussa opetettava historia, joka pitäytyi niissä sodissa ja suurimmissa valtion johtajissa ja ties missä, eikä kertonut mitään kiinnostavaa, kuten sitä, miten sen ajan ihmiset elivät. Se Gisiä olisi kiinnostanut, mutta minkäs teet, kun koulu ei pitänyt sitä tärkeänä.
”Een varsinaisesti. Kyllähän mä musiikkia kuuntelen ja käyn lenkillä ja niin poispäin. Kaikki nämä normit: kuuntelen musiikkia, tapaan ystäviä, käyn kaupungilla, kyllä sä ne taidat tietää. Mutta tanssi on se tärkein juttu, johon se intohimo menee.” neitokainen kertoili.
Hetken aikaa hän oli hiljaa, miettien mitä voisi sanoa, kysyä tai jotain. Ettei keskustelu tyrehtyisi tai mitään. Mutta ikävä kyllä Giselle ei oikeastaan keksinyt yhtään mitään.

[Fairytaler]

Jorgos vilkaisi Giselleä tutkivasti ja väläytti sitten ystävällisen hymyn. Hän ei ollut tajunnut ajatella asiaa siltä kantilta, mutta nyt kun tyttö totesi kasvatuksen saamisen lastenhoitajilta tuntuvan normaalilta, ei Jorgos voinut kuin pitää itseään hieman typeränä.
”Niin tietysti. Eihän sokeakaan voi sanoa, onko maailma kaunis vai ei”, poika myönsi ja pudisti sitten päätään. Hän yritti kuvitella omaa elämäänsä niin, ettei olisi saanut kasvatustaan vanhemmiltaan, isovanhemmiltaan ja lähes koko muulta suvulta, vaan joltakin ulkopuoliselta. Ajatus pikku-Jorgosista tekemässä kepposia nuorelle tekopirteälle lastenhoitajalle sai hänet virnistämään leveästi.
”Varmaan vain hyvä, että minä olen saanut kasvatukseni vanhemmiltani”, Jorgos tokaisi hitaasti ja naurahti perään olleensa melko kuriton lapsi.
”Minua sai aina olla komentamassa”, Jorgos selitti, tosin hieman liioitellen totuutta. Hän oli lopulta ollut melko kiltti ja avulias. Ainoastaan hänen älykkyytensä oli tuntunut tuottavan ongelmia, sillä hänellä oli tapana tentata asiakkaita turhankin lujasti, saaden nämä joskus katoamaan ennen aikojaan. Useimmiten pojan vanhemmat olivat vain nauraneet näille välikohtauksille, mutta oli Jorgos joskus nähnyt isänsä vilkaisevan huokaisten kassaan. Vaikka kepposten tekemisestä Jorgos oli aina pitänyt ja aiheuttanut niillä isovanhemmilleen lisää harmaita hiuksia. Poika muisti isoisänsä joskus väittäneen, että Jorgosin puuhat nopeuttivat hänen kaljuuntumistaan. Jorgos ei ollut oikein tiennyt, miten suhtautuisi väitteisiin, mutta oli lopulta vain nyökytellen poistunut paikalta ja jatkanut keppostelua seuraavana päivänä.

Jorgos kuunteli Giselleä vaitonaisena tämän kertoessa harrastuksistaan ja nyökkäsi sitten.
”Olen oikeastaan kateellinen sinulle”, hän tokaisi sitten virnistäen perään hieman vaivaantuneesti. ”Siis siitä, että olet löytänyt intohimosi. Minä en ole päässyt vielä sinne asti. Tietenkin rakastan kielien opiskelua, mutta välillä tuntuu, ettei se ole kuitenkaan se, mihin minut on luotu, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Historia on välillä huomattavasti kiinnostavampaa ja siihen voisin uppoutua päiväkausiksikin. Olisi todella upeaa olla joskus vaikka arkeologi!” Jorgos selitti tajuamatta puhevauhtinsa nopeutuneen ja kreikkalaisen aksentin voimistuneen joka sanalla. Hän alkoi selvästi innostua jostakin.
”Tietysti monet olettavat, että minusta tulee simultaanitulkki tai menestyvä liikemies. Pikkuserkkuni jaksaa aina muistuttaa, että näkisi minut mielellään tummansinisessä puvussa muiden poliitikkojen seurassa. Hän väittää, että olisin hyvä poliitikko, koska pidän puhumisesta, mutta en ehkä osaisi olla niin ympäripyöreä. Päätyisin kuitenkin selittämään asiat liian rehellisesti. Enkä todellakaan haluaisi osallistua siihen manipulointiin ja paperien pyörittämiseen!” poika jatkoi vaahtoamistaan, kunnes tajusi taas höpöttävänsä ja vilkaisi Giselleä anteeksipyytävästi, ehkä miljoonannen kerran koko lyhyen matkan aikana.
”Oh. Anteeksi”.

Jorgos vaikeni ja käänsi katseensa eteenpäin. Vasta nyt hän huomasi, miten lähelle koulua he olivat tulleet. Hämärästi hän tajusi, ettei tahtoisi erota Gisellestä aivan vielä, mutta mitä todennäköisimmin aika oli aivan kohta käsillä.
”Me olemme melkein perillä”, Jorgos totesi hieman hyödyttömästi ja väänsi kasvoilleen irvistyksen ja virneen välimuodon, eikä voinut ymmärtää, miksei hallinnut kasvojaan.

[Suklaanappi]

Pojan vertaus sokeasta sai tytön hieman naurahtamaan ja nyökkäämään vahvistaakseen toisen sanojen järkevyyden. Nii-in, niissä oli perää.
Neitokainen vilkaisi toisen sanoille, että oli varmaan vain hyvä kun tuo oli saanut kasvatuksensa vanhemmiltaan. Kuinka niin? Ennen kuin Giselle ehti kysellä mitään selitystä tuohon väitteeseen, selitti Jorgos olleensa melko kuriton lapsi. Sitä tummaverikön oli oikeastaan aika hankala ymmärtää, sillä toinen nyt vaikutti järkevältä ja hillityltä nuorelta miehenalulta. Joten miten sellainen persoona sitten kykeni olemaan kuriton lapsena? Sellainen pikkuruinen jästipäinen ongelmatapaus, joka sai vanhemmat, opettajat ja kaikki tuskastumaan tempuillaan. Sellainen ei ihan osunut yhteen Gisin mielikuvan kanssa, mutta toisaalta, kaikki oli mahdollista. Eihän hänkään ollut aina ollut sellainen kuin mitä nyt oli. Tai siis… ainahan tyttö oli ollut hemmoteltu ja lellitty ja itsekäs ja voimakastahtoinen, mutta kuitenkin…
Antaessaan ajatuksiensa pohtia hivenen sitä, millainen toinen olikaan ollut lapsena, diiva tuskin huomasi, kuinka hänen huulilleen syntyi ihan pienoinen hymy. Kiharatukka yritti kuvitella toisen kovistelemassa luokkatovereilleen taikka jotain, mikä taisi kyllä mennä ihan pieleen sen totuuden kanssa, mutta ihan sama. Gis ei kuitenkaan saanut mitään kummempaa tarkennusta siihen, että millainen se kuriton lapsi oikeastaan oli ollut, joten hän oli vain oman mielikuvituksensa varassa siinä suhteessa. Mutta ehkä neitokainen ei edes halunnutkaan tietää täyttä totuutta. Joskus oli kivempi vain arvailla ja vetää ihan överiksi.

Nyt hän katsoi hieman hämmentyneenä toiseen tämän tokaistessa olevansa oikeastaan kateellinen hänelle. Mistä niin? Sitäkään kysymystä tytön ei tarvinnut lausua, kun Jorgos sitten jatkoi. Niin tosiaan, neitokainen oli löytänyt intohimonsa.
Tuo kuunteli toisen puhetta, jonka vauhti nopeutui ja samalla Giselle saattoi huomata aksentin voimistuvan. Se kuulosti oikeastaan aika mukavalta, mutta siihen neito ei tietenkään sen kummemmin keskittynyt vaan toisen sanoihin. Leppoisasti neitokainen naurahti toisen pyytäessä taas kerran anteeksi ja Giselle puisti päätään hymyillen.
”Älä pyydä anteeksi. On mukava kuunnella sinua, ihan totta.” hän hymyili.

Jorgosin todetessa, että he olivat melkein perillä, Gisellekin huomasi kuinka lähellä he todellakin olivat. Harmi siinä mielessä, sillä hänelle olisi kelvannut hieman pidempikin matka. Kun he olivat uppoutunet keskusteluun, niin tyttö oli unohtanut kokonaan sen, miten he edes olivat päätyneet tähän paikkaan.
”Siltä näyttää.” neitokainen huokaisi.
”Noh, kaikki loppuu aikanaan.” Giselle virnisti hivenen toiselle, vaikkakaan ei kovin riemukkaasti.
”Olisi ollut mukavaa jutella vielä pidempäänkin, mutta… niin.” tyttö kohautti hieman toista olkaansa.
”Miten sinun jalkasi muuten jakselee?” hän kysyi vilkaisten toisen jalkaa.

# Ei yhtään kestänyt. Ja sori, loppu töksähti. #

[Fairytaler]

Siitä huolimatta, että Jorgos oli luonteeltaan ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen, hän ei ollut tottunut olemaan kovin lähellä muita ihmisiä. Tavalliset satunnaiset halaukset, poskisuukot tai kättelyt eivät olleet mikään ongelma, mutta jossain määrin tuntui hassulta roikkua toisen niskassa. Oli tosin totta, että he olivat kävelleet jo sen aikaa, ettei kosketuksen enää pitäisi häiritä, mutta Jorgos ei voinut olla tuntematta kylmien väreiden alkavan yhtäkkiä hiipiä selkäänsä pitkin. Se tosin saattoi johtua muistakin syistä. Saattoi olla, että Jorgos oli hämmästynyt sitä, että Giselle oli jo toiseen kertaan todennut hänen puhettaan olevan mukava kuunnella. Tai siitä, että hän oli erehtynyt tutkimaan jalkansa kuntoa ja todennut, että saattaisi voida kävelläkin sen kanssa ilman tukea.

Hetken Jorgos punnitsi vaihtoehtojaan. Jos hän yhtäkkiä irrottaisi Gisellestä ja toteaisi pärjäävänsä vallan mainiosti itsekin tästä eteenpäin, teolla voisi olla sekä hyviä, että huonoja seurauksia. Giselle saattaisi suuttua ja kuvitella Jorgosin käyttäneen häntä hyväkseen, tai luulla, että hän olikin kyllästynyt tytön seuraan. Toisaalta kylmät väreet saattaisivat loppua ja hän saattaisi kyetä pelastamaan kasvonsa koulun muiden oppilaiden edessä. Ei sillä, että Jorgosia olisi mitenkään nolottanut kulkea tytön tukemana… ainakaan paljon.

Kuin lukien Jorgosin ajatukset Giselle päätti yllättäen nostaa kissan pöydälle todettuaan itsekin, ettei matkaa ollut enää paljon jäljellä.
”Miten sinun jalkasi muuten jakselee?”
Huonompaa hetkeä esittää se nimenomainen kysymys, ei toinen olisi voinut valita. Jorgos hätkähti hieman ja hänen hartiansa kiristyivät. Nyt oli tehtävä päätös. Päätös.
”Öh”, Jorgos hörähti epäviisaasti ja vilkaisi Giselleä hieman paniikinomaisesti.
”No siis tuota noin… Se saattaa olla ihan okei jo, en tosin ole ihan varma”, hän sanoi hieman epävarmana ja käänsi katseensa jalkoihinsa.
”Voin koettaa kävellä itsekin loppumatkan. Sinäkin voit jo jatkaa omille teillesi jos tahdot. Ei sillä, että minä tahtoisin, sillä sinun kanssasi on ollut mukavaa, mutta siis… Niin”, Jorgos urahti hätäisesti ja kiemurteli kävellessään.

[Suklaanappi]

Hän katsoi, kuinka toinen reagoi hänen kysymykseensä. Jorgos taisi hitusen hätkähtää ja se sai taasen neitokaisen kohottamaan vielä pikkaisen kysyvästi toiselle kulmiaan. Eihän tyttö nyt kuitenkaan mitään ihmeellistä ollut kysynyt, ei tietenkään. Hän oli vain kysynyt, että miten toisen jalka jakseli. Ei siinä mikään kummallista ollut, eihän? Ei kai. Ainakaan Giselle ei uskonut niin. Neitokaiselta ei jäänyt huomaamatta toisen vilkaisu, ei tietenkään, mutta tummatukka ei sanonut siitä toistaiseksi yhtään mitään. Toki se häntä ihmetytti, mutta ei se pakottanut tyttöä kuitenkaan sanomaan mitään. Sen sijaan tuo vain hymyili rohkaisevasti Jorgosin hörähdyksen jälkeen, odottaen vastausta tyynen rauhallisesti, yhä kysyvä pilke vihreissä silmissään.

Pieni ilahtunut hymy valtasi tummatukkaisen huulet, kun poika arveli sen saattavan olla ihan ok. Tietenkin Gis oli siitä iloinen, ettei Jorgosin jalka enää sillä tavalla tuntunut haittaavan, toki. Ainahan hän oli iloinen muiden puolesta, kuka nyt sitä kehtaisi ruveta epäilemään tämän neitokaisen ollessa kysymyksessä? Niin…
Nuorukainen sanoi, että voisi koettaa kävellä itsekin loppumatkan, joten hän voisi jatkaa omille teilleen niin tahtoessaan. Diiva pudisti päätään pikkaisen ehkä huvittuneenakin, sillä eihän tuo nyt tietenkään voisi lähteä. Tai siis, voisi toki, mutta ensinnäkin, Gisellen ei tarvinnut lähteä, hän halusi vain vaihtamaan vaatteet, ja toisekseen, hän halusi tietenkin nähdä, että Jorgosin jalka todella olisi ihan okei.
”En mä enää viitsi minnekään lähteä, taidan vaan häipyä suihkuun.” Giselle vastasi hymyillen omaa suloisen vaatimatonta hymyään toiselle välittämättä sen kummemmin pojan hieman sekavankin kuuloisesta lopusta.
Mutta, kun kerta toinen arveli, että voisi koettaa kävellä ilman hänen tukeaan, ballerina irrotti varovasti otteensa toisesta ja astui kauemmaksi. Ainakin pojan asento näytti siltä, että tuo todella pystyisi pysymään pystyssä ja kävelemään, joten Gis keskittyi vain katsomaan toista ja lähtemään sitten taasen kohti asuntolarakennusta, miettien varsin iloisena ja innokkaana edessä olevaa suihkua. Se kuulosti nimittäin aika hyvältä. Kieltämättä.

He päätyivätkin sitten asuinrakennukselle ja oli kaiketi järkevää häipyä omille teilleen. Luonnollisesti.
”Oli kiva jutella kanssasi, Jorgos.” tummatukkainen lausahti jälleen hymyillen toiselle ja samalla kaiveli huoneensa avainta taskustaan, jonne oli se sujauttanut.
”Mutta, nähdään taas, vai mitä?” hän lausahti vielä, sillä tietysti Giselle nyt halusi tutustua paremmin toiseen, kun Jorgos nyt oli tuolla tavoin mukavalta vaikuttanut. Ei Giselle tietenkään mitään hyvää uutta tuttavaa halunnut noin vain jättää käyttämättä.

[Fairytaler]

Jorgos tunsi Gisellen irrottavan otteensa hänestä ja pakttautui laskemaan painoa kipeän nilkkansa päälle. Hitaasti hän otti muutaman arkailevan askelen, mutta huomatessaan, ettei kipu ollut enää aiemman veroinen hän virnisti.
”Tämä taitaa oikeasti toimia. Kiitos!” Jorgos henkäisi sitten epämääräisesti, tietämättä aivan itsekään sanojensa merkitystä. Hän pyyhkäisi silmilleen valahtaneen hiuskiehkuran ylös ja lähti sitten seuraamaan Giselleä vaiteliaana. Gisellen kanssa oli ollut mukava jutella ja kulkea. Hän ei olisi kovin mielellään myöntänyt sitä, mutta hänestä oli ikävää, ettei tyttö enää ollut aivan niin lähellä.

Asuinrakennuksen ovella Jorgos pysähtyi. Hän kääntyi katsomaan Giselleä, joka oli jo kaivanut avaimet taskustaan. Jorgos tutkaili tyttöä vielä nopeasti päästä varpaisiin ja hymyili sitten.
”Joo, sinunkin kanssasi oli kiva jutella”, hän tokaisi ja lisäsi, ”varmasti nähdään vielä”.
Sitten poika kääntyi uudelleen kyljittäin tyttöä kohden ja nousi portaita pitkin ovelle.
”Hei sitten,” hän sanoi ja pujahti ovesta sisään. Koskaan Jorgos ei ollut ollut tyytyväisempi nilkkavammastaan.

[Ärr... lyhyt, surkea, vastaaminen kesti kauan. Anteeksi! Pelien lopettelu ei oo mun vahvuuteni. Mutta Jorgos kuittaa.]