Musiikin rytmissä... //Taaleri tänne, kiitos!

[Suklaanappi]

Giselle

Puolipilvinen taivas kaartui koulun alueen yllä. Aurinko yritti pilkottaa valkeiden pilvenhattaroiden väleistä, mutta nämä eivät antaneet periksi, vaan pysyivät säteiden edessä melko tehokkaasti. Tällä hetkellä lähestulkoon autiota juoksurataa kiersi tummahiuksinen naisenalku, 17-vuotias sellainen. Giselle, koulun pikkaisen liikaakin diivaileva ballerina juoksi pitkin askelin radalla ripeällä tempolla, rintakehä hengityksen mukaan kohoillen.
Neitokaisen kauniisti kiiltävät tummanruskeat hiukset oli kiedottu ylös rennolle nutturalle, jotta hiukset eivät olisi tiellä tytön juostessa. Jotkin sortuvat olivat kuitenkin karanneet Gisin nutturasta, joten ne heilahtelivat ilmavirrassa, jota vasten diiva juoksi valkeilla lenkkitossuillaan. Ne olivat lähestulkoon käyttämättömän näköiset, sillä tietenkin vaatteet olivat tälle tytölle hyvin tärkeä ja vakavasti otettava asia. Giselle huolsi vaatteitaan tarkasti ja huolella, mutta oli myös aika tuhlaava, eikä hänellä nähty jatkuvasti samoja vaatteita yllä. Sehän oli jo nähty, uutta kehiin siis! Niin ainakin Gisellen mielestä, sillä rahaahan tällä oli, aivan liikaa, mutta sitä brunette ei koskaan sanoisi, että rahaa olisi liikaa. Rahaa ei koskaan voinut olla liikaa, ei koskaan. Mutta jos sitä oli, niin miksi jättäisi sen käyttämättä?

Korvissa roikkuivat valkeat kuulokkeet, uusinta mallia olevan musiikkikännykän syöstessä kuulokkeista reipastahtista popmusiikkia, jota Gis usein kuunteli lenkeillään. Musiikin piti tietenkin olla tarpeeksi tahdikasta, jotta olisi mielekästä juosta ja popmusa oli oikein hyvä vaihtoehto tähän tarkoitukseen diivan mielestä.
Yllättäen tyttö tunsi taskunsa värisevän, kun joku näytti lähettävän tekstiviestin tytölle. Giselle kaivoi valkeiden juoksushortsiensa taskusta kännykkänsä ja vilkaisi näyttöä. Prinsessan kasvoille syntyi lempeää ilmettä muistuttava hymy, kun tuo lukaisi tekstiviestin. Nopeasti brunette näpytteli vastauksen kevyesti hölkäten eteenpäin ja sujautti kännykän sitten takaisin taskuun. Nyt olisi taas keskityttävä juoksemiseen.

[Fairytaler]

Jorgos oli ollut aikeissa käydä pienellä lenkillä koulun juoksuradalla. Hän teki niin toisinaan, useimmiten varmistettuaan, että rata oli tyhjä. Hän ei pitänyt yleisöstä juostessaan. Vaikka poika muuten olikin sosiaalinen, oli urheilu hänelle jotenkin yksityinen asia. Nykyisin. Tai ainakin juokseminen. Mitä tahansa pallopeliä hän saattoi pelata isommalla porukalla, eikä tanssiminenkaan ollut ongelma, mutta juoksemisessa oli jotakin, mitä hän ei halunnut jakaa. Tällä kertaa Jorgos ei ollut kuitenkaan tarkistanut, oliko paikalla ketään ja joutui hieman pettymään. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kiertää kenttä muutamaan otteeseen, mutta joku tyttö, Giselle, jos Jorgos ei väärin muistanut, oli jo paikalla. Hetken poika harkitsi menemistä metsään, mutta totesi, että se saattaisi olla lähinnä murhaa hänen nilkoilleen. Oli siis vain muutama vaihtoehto. Hän voisi luovuttaa ja palata sisälle. Tai hän voisi yrittää saada tytöstä itselleen juoksuseuraa ja uuden kaverin Tai sitten hän voisi vain juosta, välittämättä tytöstä tippaakaan. Kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa Jorgos hylkäsi heti kättelyssä. Hän ei luovuttaisi, eikä tahtonut seuraa sillä hetkellä. Viimeinen vaihtoehto oli siis se, jota piti käyttää.

Hetken Jorgos seisoi paikallaan. Hän tahtoi varmistaa, ettei olisi häiriöksi. Kun tyttö tuli kierroksellaan tarpeeksi lähelle, Jorgos huikkasi:
”Giselle? Gisellehän se on? Haittaako, jos tulen myös radalle?”
Hän ei ollut varma, kuulisiko tyttö mitään. Saattoihan olla, että tämä kuunteli musiikkia niin kovalla, ettei sen läpi kuulunut muuta. Nyt kun tyttö oli näköetäisyydellä, Jorgos saattoi ensi kertaa tarkastella häntä. Selvästi urheilija, melkoisen kaunis, mutta jollain tapaa kuitenkin myös erikoinen. Jorgos ei oikein tiennyt, mitä olisi tytöstä ajatellut.

[Plaa.. Sori, tuli vähän outo ja vastaaminen kesti..]

[Suklaanappi]

Kierros kului tasaiseen tahtiin Gisellellä, koska tämä oli löytänyt oikein hyvän rytmin ja pysyi siinä millin tarkasti. Hän oli keskittynyt musiikkiinsa, mikä vei samalla sopivasti tytön ajatukset rasituksen aiheuttamasta kivusta jaloissa, joka tuntui kaikesta huolimatta aika mukavalta. Se kertoi brunetelle tämän olevan todellakin elossa, ja oli enemmänkin miellyttävä tunne, kuin inhottava. Ei sillä, että Gis sitä koskaan muka epäilisi, kyllähän hän tiesi olevansa elossa, mutta se tunne voimisti sitä tietoa entisestään ihanasti. Ilmavirta hyväili neitokaisen kehoa juoksijan liikkuessa joustavin ja kevyinkin askelin eteenpäin ilmavirran lävitse. Lihakset olivat lämmenneet ja tytöllä oli mukavan lämmin olo.

Kentän reunalla hahmottui jonkun olennon, tai siis jonkun ihmisen olemus. Lähemmäs tultaessa ruskeat silmät erottivat tumman ihon ja mustat kiharaiset hiukset, jotka ilmiselvästi kuuluivat jollekulle nuorelle miehenalulle. Giselle kohotti kulmiaan hivenen lähestyessään toista ja erotti juuri ja juuri musiikkinsa takaa tämän sanat, jotka toinen lausui. Diiva oli hivenen ärtynyt siitä, että hänen täytyi hidastaa ja pysähtyä, että tytön rytmi keskeytyi, mutta ei tuo muutakaan voinut. Sormet nappasivat toisen napin korvasta olkapään ylitse roikkumaan, kun neito tunnisti nuorukaisen Jorgosiksi, Gisin kanssa samanikäiseksi kielien opiskelijaksi.
”Hei Jorgos?” brunette lausahti hivenen kysyvään sävyyn varmistaakseen, että muisti oikein, vaikkei oikeastaan epäillyt lainkaan muistiaan.
”Ei se tietenkään minua haittaa. Eiköhän tänne kaksikin mahdu”, neitokainen jatkoi sitten naurahtaen kevyesti ja hymyillen hurmaavaa hymyänsä.

[Fairytaler]

Jorgos nyökkäsi Gisellen kysyvälle tervehdykselle. Ja hymyili sitten tämän suostumukselle leveästi.
”Anteeksi, että minun piti keskeyttää sinut. Ajattelin vain, että jos urheilu tai juokseminen tai miten vain, on kovin yksityistä sinulle tai jotain. Siksi ajattelin että kysyn”, Jorgos selitti ja hieraisi niskaansa hieman vaivaantuneena. Jokin tässä tytössä sai hänet hermostuneeksi. Oli hankala sanoa, mikä se oli, mutta kaikesta huolimatta hänen oli purtava huultaan, jottei sanoisi mitään tyhmää.
”Mutta minä voin vaikka lähteä juoksemaan toiseen suuntaan, niin emme törmää kovin usein ja molemmat saavat olla rauhassa”, Jorgos ehdotti vikkelästi. Hän vilkaisi Giselleä nopeasti ja odottamatta vastausta, astui radalle, kiersi Gisellen taakse ja lähti juoksemaan.

Juoksemisessa oli jonkinlaista hohtoa, jota ei muissa lajeissa ollut. Juostessa ei voinut tai tarvinnut huomioida ketään muuta. Oli olemassa vain Jorgos itse ja rata. Se oli yksinkertaista ja helppoa, eikä aivoja tarvinnut vaivata kovin suurilla tai vaikeilla jutuilla. Oikeastaan juokseminen rentoutti paremmin kuin mikään. Ainakin Jorgosin tapauksessa. Hänelle sopi täysin pään tyhjentäminen ajatuksista silloin tällöin. Ei ollut olemassa juuri mitään sen parempaa, kuin tunne, joka juoksemisesta tuli. Tunne, joka nyt alkoi viiltää siinä huonommassa nilkassa epäilyttävästi. Jorgos vilkaisi jalkojaan, nyrpisti nenäänsä, mutta jatkoi juoksemista. Nyt ei auttaisi luovuttaa.

[Sori, kesti kauan ja on epämääräinen]

[Suklaanappi]

Pieni keskeytys. No jaa, joidenkin mielestä se olisi voinut olla kuolemanvakava juttu, mutta tällä hetkellä Giselle oli tarpeeksi hyvällä tuulella, ettei jaksanut välittää sellaisesta. Hivenen tyttöstä ihmetytti, että olisiko juoksemisen muka pitänyt olla jokin yksityinen asia, vai? Tuo ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitään sellaista. Kyllähän hän tanssimisessa keskittymisrauhaa aina vaati itselleen, mutta juokseminen oli eri asia. Se ei ollut lainkaan yhtä tärkeää Gisille, kuin mitä baletti oli ja tulisi aina olemaan. Juokseminen oli vain yksi tapa pysyä kunnossa, hoikkana ja hyvännäköisenä, mutta ei se mitään muuta tälle ruskeatukkaiselle diivalle merkinnyt.
”Eihän se mitään. Kyllähän epävarmana tietenkin saa kysyä…” Giselle lausahti hivenen naurahtaen, ennen kuin toinen ehti ehdottaa, että tuo lähtisi toiseen suuntaan. Neitokainen aikoi jo sanoa, että ei se häntä todellakaan haitannut, että radalle tulisi joku muu, mutta Jorgos olikin jo kiertänyt hänen taakseen ja lähtenyt juoksemaan.

Suloisella liikkeellä Gis kohautti olkapäitään ja lähti itsekin liikkeelle jatkaakseen matkaansa. Sormi nosti irti otetun kuulokkeen takaisin korvalle, kun tuo keskittyi saavuttamaan jälleen oikeanlaisen rytminsä, minkä oli kadottanut pysähdyksen jälkeen. Ei tietenkään kokonaan, sillä balettitanssijana hänellä oli hyvä rytmitaju, eikä ollut kovinkaan hankalaa kyetä kohta jo juoksemaan tasaiseen ja sopivaan tahtiin.
Niin diiva keskittyi vain jalkoihinsa, edessään olevaan rataan, eikä enää tuskin nähnyt tai kuullut mitään muuta. Vain musiikki pauhasi korvissa, niin kuin äsken, ja pikkuhiljaa jalatkin alkoivat tuntua samanlaisilta. Lennokkaalta ja vapauttavalta, voisi tätä tunnetta ehkä kuvata.

//Nyt tuli kyllä niin outoa tekstiä, ettäh...//

[Fairytaler]

Jorgos eteni radalla, pyrkien siihen täydelliseen ajattelemattomuuteen. Mitä tyhjemmiksi hän aivonsa saisi, sitä helpompi hänen olisi lopulta keskittyä kaikkiin asioihin. Kuten vaikka ranskan verbien taivutuksiin tai aina yhtä kummallisiin tilavuuslaskuihin. Jorgos keskitti ajatuksensa jälleen jalkoihinsa ja siihen viivaan, joka päällä hän juoksi. Hän päätti, että kulkisi koko matkan siten, että näkisi viivan tarkalleen jalkojensa välissä. Tätä yritystä tosin vaikeutti se, ettei poika nilkkojensa takia juossut täsmälleen suoraan. Jo syntymässä tullut vika oli ajan kuluessa vain pahentunut ja Jorgos tiesi, ettei pääsisi siitä koskaan eroon. Virheet luustossa oli mahdoton korjata kokonaan.

Jorgos kuunteli tasaista töminää ja lintujen hiljaista laulua metsässä juostessaan. Oli jotenkin niin rauhallista ja rentouttavaa. Äkkiä Jorgosin rauha järkkyi ja hän tunsi viiltävää kipua vasemmassa nilkassaan. Hetkeksi jalka menetti kokonaan voimansa eikä kantanut. Jorgos hypähti oikealla jalalla muutaman askelen, veti henkeä terävästi, irvisti ja jatkoi sitten matkaa. Kokemuksesta hän tiesi, ettei kipu kestäisi kauaa.

Jorgos vilkaisi taivaalla ja käänsi sitten katseensa eteenpäin. Radalla ei tuntunut yhtä hyvältä juosta nyt, kun hän tiesi jonkun muunkin olevan paikalla. Ei sillä, että Giselle olisi jotenkin häiriöksi ollut, mutta Jorgos ei voinut olla miettimättä, mitä tyttö hänestä ajatteli. Ehkä tämä uskoi, että hänellä oli huono kunto tai mietti, että hänen pitäisi laihduttaa. Tai sitten Giselle ei ajatellut hänestä mitään. Tai sitten… Jorgos ei päässyt aatteissaan pitemmälle, kun tunsi jalkansa nuljahtavan tuesta huolimatta. Ulkoterä kääntyi maata kohti saaden Jorgosin horjahtamaan.
”Ei… ei nyt”, hän manasi itsekseen puoli ääneen, mutta joutui saman tien toteamaan, ettei hänen kannattaisi enää jatkaa. Pysähtyessään poika tunsi olevansa hieman hengästynyt. Hän istahti radan reunaan päätään pudistellen ja tuijotteli nilkkaansa mietteliäänä. Ehkä kipu menisi pian ohi ja hän voisi jatkaa?

[Suklaanappi]

Neitokainen ei katsellut enää lainkaan ympärilleen. Hän tiesi, että jos hän ajattelisi liikaa, niin juoksu häiriintyisi. Sen tähden tuo keskittyikin ainoastaan musiikkiinsa, minkä oli jo aikoja sitten todennut hyväksi kaveriksi juoksulenkeillä. Musiikki vei ajatukset tehokkaasti muualle, ainakin hyvä musiikki. Eihän Giselle nyt mitään huonoa musiikkia kuuntelisi. Tyttö keskittyi hengittämään sopivassa tahdissa askeltensa määräämässä rytmissä, välittämättä mistään ulkopuolisista seikoista. Ei hän jaksanut ajatella toista radalla juoksevaa henkilöä, keskittyi vain omaan suoritukseen. Niin baletissakin piti tehdä. Jos joku tunaroi, ei saanut häiriintyä, vaan jatkaa vain omaa tanssiaan. Sillä jos kaikki keskeyttäisivät, koko esitys oli pilalla. Sen Gis oli oppinut jo vuosia sitten, ja samaa periaatetta saattoi soveltaa asiassa kuin asiassa, melkein missä vain.

Diiva huomasi juuri parahiksi, kuinka toinen horjahti radalla. Tummaverikön leuka kohosi ja tuo käänsi katseensa Jorgosiin, kun tämä horjahti. Toinen pysähtyi ja istahti radan reunaan päätään puistellen. Poika tuijotti nilkkaansa, mikä sai Gisellen kiinnittämään huomionsa tähän paremmin. Tytön otsa rypistyi hivenen, mutta tuo hiljensi vauhtiaan hivenen, lopulta kävelyksi ja päätyikin hetken kuluttua nuorukaisen kohdalle. Vihertävät silmät katselivat hetken Jorgosia, ennen kuin hän lähti astelemaan toisen luokse.

Olikohan poika kunnossa? Oliko tuo nyrjäyttänyt nilkan, vai mitä? Oliko hän satuttanut jalkansa pahastikin? Tietysti Gisin piti kysyä, oliko Jorgos kunnossa… vai ei. Ja voisiko hän esimerkiksi auttaa toista.
”Jorgos… Oletko sinä ihan kunnossa?” neitokainen kysäisi ja istahti toisen viereen katsoen poikaa huolestunut ilme kasvoillaan.

[Fairytaler]

Jorgos punastui ja painoi päänsä nähdessään. Tämä tästä nyt vielä puuttuisi. Eikö ollut jo tarpeeksi nöyryyttävää joutua istuksimaan radan sivussa, vaikka oli juossut vasta hädin tuskin kahtasataa metriä. Pitikö Gisellen, joka oli jo häntäkin ennen juossut vaikka miten pitkään, eikä näyttänyt edes väsyneeltä, tulla siihen viereen ilkkumaan? Giselle ei kuitenkaan vaikuttanut tulleen ilkkumaan pysähtyessään Jorgosin eteen. Gisellen kasvoilla oli ilme, jota Jorgos ei osannut tulkita. Kai se näytti huolestuneelta. Tyttö istahti hänen viereensä, mutta Jorgos ei viitsinyt katsoa häneen päin.
”No tavallaan olen joo”, Jorgos vastasi Gisellen kysymykseen ja kohautti harteitaan.
”Vanha vamma, joka ei aina tykkää urheilemisesta”, hän selitti väkinäisesti, kiskoi sitten kengän pois vasemmasta jalastaan ja veti lahkeen ylös. Hän katsoi nilkkatukea hetken miettivänä. Se näytti olevan aivan oikein. Ehkä se oli liian löysällä ja siksi päästänyt jalan nuljahtamaan. Vilkaisemattakaan Giselleen Jorgos kiristi tukea nilkassaan, puhalsi ilmaa suustaan ja työnsi sitten kengän takaisin jalkaansa.
”Äh, kyllä tämä tästä”, Jorgos mumisi sitten hivenen rauhattomasti. vasta nyt hän katsahti nopeasti Giselleen ja nyökkäsi.
”Kiitos vain”.

Jorgos ei ollut varma, haluaisiko nousta seisomaan, jos Giselle oli lähettyvillä. Hän tiesi kokemuksesta, ettei ollut olemassa keinoa siihen, että voisi ennustaa, olisiko jalka kunnossa vai ei. Toisinaan se oli, toisinaan se ei ollut. Pakko se kuitenkin olisi kokeilla. Eihän hän voisi vain istua siinä ja odottaa, että Giselle lähtisi. Se olisi typerää. Vaikka olihan Jorgos ennenkin tehnyt typeriä asioita. Kaikesta älykkyydestään huolimatta hän osasi olla todella hölmö ja lapsellinen. Ainakin aina silloin, kun ei tahtonut sitä.
”Tuota, en tahdo pidätellä sinua. En varmaan kumminkaan voi enää jatkaa niin että… no joka tapauksessa. Kiitos”, Jorgos mumisi hämillään. Olisi aika nousta, oli Giselle sitten katsomassa tai ei. Hitaasti poika työnsi itsensä seisaalleen, mutta sai saman tien tuta, että takapuoli tukevasti maassa saattaisi olla turvallisempaa.
”Pahus”, hän manasi ja vajosi takaisin istumaan. Nilkka ei kantanut.

[No huh. Ei kovin kaunista. Anteeksi.

[Suklaanappi]

Neitokainen kohotti pienoisesti kulmiaan toisen sanoessa, että hän oli tavallaan ihan kunnossa. Tuo jäi odottamaan lisäselitystä, mitä kaipasi ja niinhän poika selittelikin sen olleen vanha vamma, joka ei aina pitänyt urheilemisesta. Siitä Gisellellä ei ollut aavistustakaan, että minkälainen vamma, mutta hän katseli hiljaa mitään sanomatta, kuinka kiristi nilkkatukeaan ja työnsi sitten kengän takaisin jalkaansa. Toinen vakuutteli että kyllä tämä tästä, vaikkakin äänensävyssä oli Gisin mielestä jonkin verran pientä rauhattomuutta, vilkaisten nopeasti brunetteen, joka nyökkäsi sitten. Kun kerta poika ei hänen apuaan tarvinnut, niin eipä hän mitään muutakaan oikein voinut tehdä, joten tuo nousi maasta ja kiristi poninhäntäänsä niskassaan.
Sitten diiva kallisti päätään ja laski katseensa sitten kaukaisuudesta, jonne oli katsahtanut kiristäessään poninhäntäänsä, poikaan. Tuo mumisi, ettei varmaan voinut enää jatkaa, niin hän voisi aivan hyvin lähteä. Giselle nyökäytti päätänsä hivenen ja arveli, että jos toinen todellakin tahtoi, niin kaiketi tämä tosiaan voisi häipyä takaisin radalle. Kuitenkin jokin osa tytöstä oli sitä ajatusta vastaan. Eihän hän nyt voisi jättää toista vain sillä tavoin. Pääsisikö Jorgos edes asuntolalle itsekseen tai minne nyt menisikään?

Hänellä oli kestänyt hetken aikaa tehdä päätös, joka ei vieläkään oikein ollut selvillä. Ja sitten poika näytti yrittävän nousta, joten bruneten katse kääntyi taasen miehenalkuun. Kuitenkin toisen oli pakko palata takaisin maankamaralle. Se sai tytön puremaan punnitsevasti alahuultaan, koska hänen ei nyt ainakaan tehnyt mieli lähteä radalle ja jättää Jorgos oman onnensa nojaan, vaikka tuo olikin vakuutellut sen olevan normaalia ja niin poispäin. Mutta silti…
”Tuota, oletko varma, ettet halua, että vaikka autan sinut asuntolaan tai jonnekin? Siis ei tietenkään pakko, mitta… niin, jos nyt vaan tahdot, niin ihan hyvin mä voin sua auttaa. Ei mulla mitään ihmeellistä tässä edes ollutkaan, yksi lähes olematon lenkki tuskin saa minua yllättäen pullahtamaan pulskaksi.” Giselle sanoi ja päästi pienoisen naurahduksen sanojensa jälkeen huuliltaan.
Niin, se olisi ihan Jorgosin valinta.

[Fairytaler]

Nilkkaa pisteli ja kiristi. Akillesjänne tuntui olevan pahemmin jumissa kuin koskaan ja se oli paljon se. Hän oli usein saanut paikkansa heikkoon kuntoon pelattuaan rannalla kavereidensa kanssa, mutta tämä oli jotain uutta. Hänhän oli vain juossut tasaisella maalla!

Jorgos irvisti itsekseen. Hän inhosi sitä heikkoutta, joka tuntui hänet vallanneen sillä hetkellä. Hän kohotti katseensa Giselleen anteeksipyytävästi ja huokasi. Tyttö näytti empivän jotakin, kunnes kysyi kysymyksen, joka sai Jorgosin vaivaantumaan, vaikka hän tiesi, että olisi itse kysynyt täsmälleen saman kysymyksen, jos olisi ollut Gisellen asemassa.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa? Siis, että jos voisit auttaa”, Jorgos mumisi sitten vastaukseksi. Hän ei todellakaan tahtonut olla vaivaksi tai muutenkaan vaikea, mutta minkä hän siinä tilassa mahtoi. Jalka oli mennyt pitkästä aikaa niin pahasti, että se vaikeutti liikkumista. Yleensä koko juttu selvisi hetken levolla, mutta Jorgos tunsi, ettei se tähän auttaisi. Sitä paitsi, jos apua tarjottiin, olisi ollut typerä olla ottamatta sitä vastaan.

”Voin tietysti odottaa, että jos tahdot vielä juosta tai jotakin. Voi olla että tämä menee siinä ajassa ohikin”, Jorgos kiirehti antamaan mahdollisuuksia, kun tajusi sen olevan kohteliasta. Pojan ilme oli kysyvä ja melkein utelias, vaikka hän ei oikeastaan edes odottanut Gisellen vastausta. Hän mietti omaa huonoa tuuriaan ja typeryyttään. Hän oli huomannut merkit. Miksei hän siis ollut totellut niitä? Se oli varmasti ollut sitä kuuluisaa typeryyttä, joka eli muuten älykkään Jorgosin päässä vahvana ja kiusallisena. Hän osasi antaa itsestään harvinaisen ääliömäisen kuvan – ja osasi olla harvinaisen ääliömäinen.

Jos Jorgos jostain tahtoi itseään kehua, saattoi hän ainakin todeta olleensa fiksu, kun ei ollut lähtenyt metsään. Se tästä olisi puuttunutkin. Sitä nilkka ei olisi ainakaan kestänyt ja siellä hän olisi ollut yksin, ilman toivettakaan saada apua – ainakaan ennen pimeää. Täällä sentään oli muitakin, eikä koululle ollut kovin pitkä matka.

[Suklaanappi]

Giselle kuuli toisen muminan. Ainakin poika myöntyi ja otti hänen apunsa vastaan, kuitenkin kysäisten vielä, ettei siitä olisi liikaa vaivaa. Mitä vaivaa? Samahan se oli, mihin hän aikansa käyttäisi, kun oli tässä jo juokseminen ihan kunnolla keskeytetty. Eipä se niin kamalasti haittaisi, vaikka lopettaisikin jo tähän. Ei hän tosiaankaan siitä mitenkään kostuisi, yksi lenkki vähemmän elämässä. Hah.
Nopeasti Jorgos kuitenkin tarjoutui jo odottamaan, jos hän tahtoisi vielä juosta tai jotain. Varmaan tarjous tuli kohteliaisuudesta, tietenkin, mutta Gis pudisti päätään kevyesti.
”Ei sillä oikeastaan enää ole mitään väliä, että juoksenko vai en. Ei se ollut mitään tärkeä juttu, että mun olis pitänyt just tänään, juuri tänä aikana, juosta 45 minuuttia ja sitten jotain… En yleensä harrasta sellaista turhan tiukkaa päiväohjelmaa.” neitokainen naurahti suloisella äänellään.

Hetken aikaa kaksikon välille laskeutui hiljaisuus. Brunette tarkasteli mietteliäästi nuorukaista, joka istui yhä maassa ja mietti, miten voisi kaikkein parhaiten auttaa tämän asuntolaan. Sinne tuo kaikkein luultavimmin halusi, jos kerta vamma oli jo vanha, eikä tällä sinällään ollut mikään tulen palava hoppu päästä terveydenhoitajan puheille, tai jotain. Onneksi matkaa koululle ei ollut mitenkään hirmuisesti, kyllä he varmaan ihan kunnialla sinne pääsisivät. Onneksi Giselle omasi kyllä pituutta jonkin verran, vaikkei ollutkaan sonnustautunut korkokenkiin. Millä korkokengillä muka nyt voisi juosta edes? Kuitenkin pituus oli ihan hyväksi, sillä lyhyellä tytöllä olisi varmaan pikkaisen vaikeuksia auttaa Jorgosia, joka kuitenkin oli aika pitkä.

Gis päätti katkaista hiljaisuuden, sillä voisihan pojastakin olla hivenen mukavampaa istua jossain sisällä, kuin tuossa radan reunassa.
”Niin… Pitäisiköhän meidän tässä yrittää lähteä, vai? Haluat varmaan vaihtaa alustaa johonkin mukavampaan, kuin radan reunaan.” neito lausahti ehdottavaan sävyyn, ja mikäli toinen vastaisi myöntävästi, tuo kyllä auttaisi toisen pystyyn.

[Fairytaler]

Jorgos nyökkäsi kiitollisena, kun Giselle ei tahtonut jatkaa juoksemista. Jostain syystä hän suhtautui tähän myönnytykseen kuitenkin hieman varautuneesti. Tytön ääni oli kyllä lempeä, mutta jokin hänen sanoissaan epäilytti Jorgosia. Mutta miksipä tyttö ei oikeasti voisi olla ihmisystävällinen tapaus? Miksi Jorgosin piti epäillä sitä? Eihän hänellä ollut todisteita mistään muusta!
Hiljaisuus oli harvinainen ilmiö Jorgosin seurassa. Yleensä poika puhui, puhui, puhui ja – puhui! Hän oli luonteeltaan puhelias ja ystävällinen, eikä yleensä mikään saanut hänen vauhtiaan hidastumaan. Hän halusi olla kaikkien kaveri, mikä ei välttämättä ollut hirvittävän hyvä piirre – vaikka ei huonokaan.
”Tiukat päiväohjelmat ovat vähän tylsiä”, Jorgos myönsi lopulta ja virnisti melko väkinäisesti. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa ja sekin oli harvinaista.
Jorgos Dialemaz, hän komensi itseään, koeta nyt vähän ryhdistäytyä!

Jorgos kohotti katseensa, kun kuuli Gisellen kysymyksen ja nyökkäsi.
”Joo, kieltämättä voisi olla mukava vaihtaa paikkaa”, Jorgos myönsi ja hymyili nyt rauhallisesti. Hän mittaili Giselleä hetken katseellaan. Tyttö oli vain vähän häntä lyhyempi – jopa omituisen pitkä balettitanssijaksi, sikäli kun Jorgos mitään tiesi. Toisaalta hän ei ollut edes täydellisen varma siitä, että tämä tanssi nimenomaan balettia. Tanssija tämä kuitenkin hänen tietääkseen oli.
Todettuaan Gisellen kutakuinkin sopivan mittaiseksi, hän koukisti oikean jalkansa, ja nousi käsiä apuna käyttäen seisomaan. Hän varoi visusti varaamasta painoa vasemmalle jalalleen, ettei joutuisi jälleen päätymään ruohonjuuritasolle.
”Umh… Mitenhän me..?” Jorgos mumisi kysyvästi ja virnisti sitten hyväntuulisesti. Tässä tilanteessa oli jotain täysin koomista, vaikka toisaalta ei kuitenkaan mitään hauskaa. Kaikesta sitä pitikin riemua repiä. Epävarmasti Jorgos ojensi kätensä ja laski sen Gisellen hartialle. Eiväthän he pääsisi puusta pitkään, jos toinen ei tekisi aloitetta.

[Suklaanappi]

Hymähdys kantautui neitokaisen suusta, kun toinen sitten myönsi hetken kuluttua tiukkojen päiväohjelmien olevan vähän tylsiä. Niin, ne totisesti olivat tylsiä, mutta joskus tosin aika käytännöllisiäkin, kun ei millään meinannut saada sitten mitään aikaiseksi. Se olikin yleensä paha tilanne, ainakin jos Gisellestä puhuttiin, joten joskus ne aikataulut olivat tarpeen. Onneksi hänellä oli kuitenkin aika hyvä itsekuri, sitähän jo baletissa kaivattiin, mutta välillä nyt sattui pienoisia vahinkoja, eikä niille vaan voinut mitään.
Diiva hymyili ystävällisen sävyistä hymyään toiselle kuullessaan Jorgosin myöntävän, että voisi kieltämättä olla mukava vaihtaa paikkaa. Niinhän hänkin oli jo arvellut… Tuo huomasi toisen katseen itsessään, mutta ei se tyttöä hetkauttanut. Gis oli tottunut arvioivaan katseeseen vartalollaan, katsoihan hänkin miespuolisia henkilöitä useasti sillä katseella. Tosin nyt taisi olla kyseessä vain mittailu, miten hän voisi auttaa, eikä se, että kuinka seksikän ruskeaverikön vartalo oli. No, mittaileva katse kuitenkin, se oli pääasia.

Tuo joutui perääntymään pari askelta antaakseen tarpeeksi tilaa pojalle, jotta ei olisi turhan lähellä, kun tämä nousi pystyyn. Giselle tunsi lihaksensa olevan jännittyneinä, joten tuo ehtisi ainakin jotenkin reagoida, jos Jorgos olisi horjahtanut johonkin suuntaan. Tulos sitten saattaisi olla aivan mitätön, mutta siitä nyt ei puhuttukaan.
Neito kohautti vaiti olkapäitään, miettien samalla kun mietti vieläpä että miten auttaisi poikaa parhaiten, niin lisäksi, että miten toisella saattoi olla noin hyväntuulinen virne huulillaan. Sitten Jorgos laski epävarman oloisesti kätensä hänen hartialleen ja Gis vilkaisi pikaisesti kättä, nyökäten sitten kevyesti. Hän katsahti toisen vyötäröön ja tarttui sitten vyötärölle empivästi.
”Tukeeko tää tarpeeksi, vai pitäskö mun pitää jostain muusta?” tummatukka kysyi varmistelevaan sävyyn, koska ei todellakaan halunnut päästää Jorgosia kaatumaan rähmälleen maahan. Siinä vasta voisi käydä pahasti, eikä se ajatus houkutellut.

[Fairytaler]

Jorgosista tuntui hassulta, kun Giselle painoi kätensä hänen vyötärölleen. Hän ei muistanut koska olisi ollut kenenkään tytön kanssa yhtä läheisessä kontaktissa viimeksi. Paitsi niin, Pixien kanssa. Mutta Pixie nyt halaili ihan ketä tahansa, eikä Jorgos osannut tuntea itseään siinä suhteessa mitenkään erikoiseksi. Sivusilmällä poika vilkaisi vieressään seisovaa tyttöä ja mietti miten kaunis tämä oli. Hän piti tytön ulkonäöstä ja vaikka aina ennen oli pitänyt tätä jotenkin kuivana ja kylmänä, hän huomasi mielipiteensä muuttuneen. Giselle saattaisi olla ihan tutustumisen arvoinen ihminen.
”Joo, ihan tarpeeksi se tukee”, Jorgos tokaisi hieman liian myöhään ja painoi päänsä nolona.
”Ja hei, anteeksi nyt vielä. En ajatellut lainkaan, että tässä voisi käydä näin. Ei se yleensä…” Jorgos aloitti, mutta keskeytti sitten. Olisi kai turha selitellä. Luultavasti se vain saisi Gisellen tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi tai jotakin.

”No, mennäänkö sitten?” Jorgos lopulta ehdotti ja otti varovaisen askelen eteenpäin. Hän mietti kuumeisesti, kuinka paljon painoa uskaltaisi varata kipeälle nilkalleen. Vai uskaltaisiko varata yhtään? Pakkohan hänen oli. Ei Giselle voisi häntä kantaakaan. Hitaasti poika laski jalan maahan ja siirsi toisen vilkkaasti sen ohitse, jottei nilkkaan kohdistuisi painetta yhtään pidempään kuin oli tarvetta. Se olisi kuitenkin kaikkein varmin tapa pitää jalka edes jonkinlaisesti kunnossa.

Jorgos arveli, että kulkeminen voisi olla hivenen epämukavaa, jos molemmat vain kävelisivät tuppisuina, joten päätti pistää hieman vauhtia elämään ja kysyi:
”Etkö sinä tanssikin balettia? Vai olenko väärässä?”
Kai sitä nyt jotakin piti puhua, vaikka keskustelunaihe olikin jo miljoona vuotta sitten loppuun kulutettu.

[Plööplää... Anteeksi hitaus...]

[Suklaanappi]

Tyttö ei voinut olla hymähtämättä toisen selittelyille, hymyili sitten ymmärtäväisenä ja nyökkäsi. Kyllä hän ymmärsi, ei Jorgosin sitä tarvinnut selitellä. Ei kukaan nyt varmaankaan mitään sellaista etukäteen suunnitellut. Tai, kyllähän Giselle oli joskus näytellyt sellaista, että oli mukamas nyrjäyttänyt nilkkansa ja niin poispäin, kun oli nähnyt jonkun kiinnostavan yksilön. Kuka mies ei muka nauttisi sitä, että sai auttaa kaunista hädässä olevaa neitokaista? Niinpä, se oli maailman laki, että miehet riensivät auttamaan tummaa kaunotarta, kun tämä oli pulassa. Mutta eipä diivalla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin. Kunhan hän sitten aina kykeni myös korvaamaan saamansa avun.

Neitokainen ei aikonut estellä, kun toinen sitten ehdotti, että he menisivät ja otti askeleen eteenpäin. Brunette palasi takaisin siihen hetkeen ja keskittyi kantamaan pojan painon, kuinka paljon tämä nyt sattuikaan häneen nojaamaan. Ei tuo nyt sentään mikään heikko ollut, joten tyttö varoi tarkoin horjumasta, mikä oli onneksi suhteellisen helppoa, kaikesta huolimatta. Gis tarkasteli Jorgosia, jotta voisi huomata, jos tämä sattuisi horjahtamaan johonkin suuntaan ja kykenisi siten ottamaan myös toisen kiinni ja auttamaan löytämään taasen tasapaino.

Sitten Jorgos päättikin avata suunsa, ja varmisti että eikö hän tanssinutkin balettia. Puheenaiheena se ei ollut kummoinen, mutta pieni hymy syntyi Gisellen huulille ja tämä nyökkäsi vahvistaakseen asian oikeaksi.
”Kyllä, tanssin balettia.” tuo hymähti hymyillen. Sitten tyttö alkoikin miettiä, miksi poika olikaan täällä. Liikunta-ala se olisi muuten voinut olla, mutta ottaen huomioon Jorgosin vamman, se ei ollut mahdollista. Ei koulu sellaista urheilijaa kuitenkaan tänne huolisi. Mutta mikä sitten? Matemaattiset aineet? Musiikki? Mm… Jotenkin nuo vaihtoehdot eivät oikein tuntuneet oikeilta, mutta… Entä sitten kielet? Voisiko se olla se?
”Olitko sinä kielien linjalla?” hän kysäisi, mutta muistellen sen olevan oikea vaihtoehto, tuo jatkoi vielä toisella kysymyksellä, ”Mitä kieliä osaat?”.