Kiinanshakkia vai sittenkin kiinalaista shakkia?

[Fairytaler]

[Ja kirkkaus tähän suuntaan kiitos! Pahoittelut epämääräisestä pituudesta : )]

Peter istui oleskeluhuoneessa pöydän ääressä. Hän oli ristinyt vasemman jalkansa tuolille alleen ja keinutteli itseään hiljaa sivulta toiselle. Sellaiselle nuorelle kuin Peter, oli lähes tuskaa istua paikallaan, mutta juuri muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tanssinopettaja oli kieltänyt poikaa harjoittelemasta tai muutenkaan rasittamasta itseään sinä päivänä. Hän oli nimittäin tunnilla epäonnistunut tanssikuviossa ja horjahtanut. Paino oli ollut oikealla jalalla ja polvi oli vääntynyt. Ensin se ei ollut tuntunut missään, mutta muutaman minuutin kuluttua jalka oli pettänyt alta, eikä Peter ollut pystynyt tanssimaan. Hyvä kun kykeni kävelemään salista ulos ja takaisin majoitusrakennuksille. Tanssitunti oli siis loppunut lyhyeen ja Peter oli poistunut mukanaan kehotus pitää pari päivää taukoa ja jos polvi olisi silti kipeä, pitäisi mennä lääkäriin. Poika ei ollut kovin tyytyväinen tähän käänteeseen. Hänen oli ollut tarkoitus hioa erästä soolokoreografiaa lähipäivinä tavallistakin ahkerammin, mutta nyt hän joutui tyytymään vain koulutöihin. Sitä paitsi hänen takaraivossaan kyti jatkuvasti pelko siitä, että hänet potkittaisiin pihalle. Peterin keskiarvo ei ollut tarpeeksi hyvä, jotta hän olisi päässyt sisään ilman tanssiharrastustaan ja jos se vietäisiin häneltä pois, hän ei todennäköisesti saisi koulussa jatkaa. Tosin silloin tilanne olisi sellainen, ettei Peter välttämättä haluaisi jatkaa mitään yhtään missään. Tanssi oli hänen elämänsä.

Peter oli saanut koulutehtävänsä tehtyä suurin piirtein puoli tuntia sitten ja oli siitä pitäen istunut aloillaan. Hän oli koonnut kirjansa takaisin laukkuunsa ja vetänyt sillä hetkellä kesken olevan Eragonin esiin, mutta ei ollut saanut sanaakaan luettua. Polvi kivisti silloin tällöin, eikä hän muutenkaan voinut keskittyä lukemiseen. Hän kaipasi nyt sosiaalista kontaktia enemmän kuin mitään.

[kirkkaus]

Päivän viimeinen tunti, valinnainen kemian laboratoriokurssi, päättyi siinä vaiheessa, kun kukin työpari oli valmis ja Rosa oli siten päässyt jo varttia ennen kellon soittoa. Hän nautti käytävien hiljaisuudesta ja rauhasta kävellessään huoneeseensa koulukirjat kainalossa. Koulu oli sisäoppilaitoksessa niin lähellä, ettei mitään reppua tarvittu, kauhealla kaatosateella kirjat voisi vaikka muovipussittaa tai jotakin. Huoneensa rauhaan Rosa ei kuitenkaan jäänyt, kemian kaksoistunnin ja algebran lisäkurssin jälkeen hän kaipasi jotakin muuta kuin kotitehtäviä. Rosa kaivoi esiin ensin gokirjansa ja aikoi ottaa esiin muutkin gotarvikkeet, mutta hänen aivonsa olivat edelleen koulun jäljiltä jokseenkin täysin kuormitetut. Ei aitoa opiskelua, ei juuri nyt, hän päätti.

Sen sijaan Rosa kaappasi pari kevyempää kirjaa (klassista fysiikkaa yleistajuisesti ja aasialaisten lautapelien historia) ja kasansa päällimmäiset pelilaudat kainaloonsa ja lähti huoneesta. Se oli liian luonnollinen paikkaa tehdä kotitehtäviä, ja siksi hän tunsi siellä olonsa aina vaivautuneeksi mikäli ei ollut niitä vielä tehnyt. Hänen tullessaan oleskelutilaan tunnit eivät olleet vieläkään ohi ja paikka oli harvinaista kyllä, hiljainen kuin hauta. Osa huoneen pöydistä ei ollut vielä käytössä, niiden päälle oli nostettu tuolit ja ainoa jo käyttövalmis ympäristö oli pihanpuoleisten ikkunoiden luona.

Se ei kuitenkaan ollut tyhjä: joko muukin oli päässyt ajoissa koulusta. Rosa ei tuntenut yksinään lueskelevaa poikaa, ilmeisesti heillä ei ollut yhteisiä tunteja, ja hän seisahtuikin sekunniksi pohtimaan jatkaako istumaan aikomaansa paikkaan (ainoa käytössä oleva pöytä oli juurikin pojan vieressä!). No, tuskin siitä mitään ihmeellistä tapahtuu, Rosa tuumi. Hän käveli pöydän luo, asetti rauhallisesti tavaransa sille ja poikaan katsomatta istuutui. Mitäköhän tänään tuli otettua mukaan..? Syrjäsilmällä Rosa kuitenkin vilkaisi poikaa. Poika oli aika pieni, varmaan häntä nuorempi, ja punatukkainen. Olihan Rosa hänet jossain joskus nähnyt, käytävällä tai ruokalassa, hän muisti nuo hiukset. Hän ei nähnyt kokonaan pojan lukeman kirjan kantta, mutta joltakin nuorten fantasialta se näytti.

[Fairytaler]

Peter lehteili kirjaa hajamielisesti eteenpäin, jättäen lukemisen kesken. Hän ei kyennyt keskittymään, joten miksipä sitä olisi päätään sen enempää vaivannut. Peter luki sanan sieltä, toisen täältä ja mietti, miten Eragonin mahtaisi lopulta käydä. Hänen oli pitänyt lukea kirja jo moneen kertaan, mutta koskaan hän ei ollut ehtinyt sitä aloittaa, syystä tai toisesta. Paljon muuta hän oli kuitenkin lukenut. Aika usein hänen oli pakko illalla lukea jotakin, jotta sai ajatuksensa rauhoitettua. Muuten ne pyörivät aivan liikaa tanssin parissa, eikä hän saanut unta. Hänellä oli tapa kerrata askelia ja kuvioita mielessään aina kun sattui ehtimään, ja lukemalla sai yleensä pakotettua ajatukset muualle. Vaikka ei Peter pistänyt tanssin miettimistä pahakseen. Se oli hänelle lähes yhtä lailla elinehto, kuin tanssiminen itsessään.

Peter näki sivusilmällä jonkun istahtavan siihen samaiseen pöytään, jossa hän jo istui. Tyttö, jolla oli mukanaan jos jonkinlaista hassua tavaraa. Kirjoja ja pelilauta, tai useampi, jollei hän väärin nähnyt. Tytöllä oli tummanruskeat hiukset. Juuri muuta Peter ei ehtinyt hänestä selvittää, kun tajusi katselevansa tätä ehkä turhan suorasti. Hän painoi päänsä epävarmana ja mumisi vaimean tervehdyksen, tietämättä tahtoiko, että toinen kuulee sen vai ei. Sinänsä Peter ei ollut ujo, mutta hän koki usein aloitteen tekemisen hieman hankalaksi. Varsinkin silloin, kun ei tuntenut toista lainkaan. Peter ei edes muistanut nähneensä tyttöä missään aiemmin. Kuka tämä mahtoi olla?

Äkillisessä rohkeuden puuskassaan Peter kohotti kasvojaan hiukan, päästämättä kuitenkaan silmiään otsatukkansa alta ja painoi Eragoninsa kiinni.
”Anteeksi, mutta tulin uteliaaksi. Mikä sinun nimesi on?” Peter henkäisi nopeasti, jottei ehtisi enää katumaan ja virnisti perään tavallisen vinosti. Näin sitä tehtiin tuttavuutta.

[Pahoittelut vähän kömpelöstä kontaktinotosta...]

[kirkkaus]

Istuuduttuaan Rosa kävi läpi mukaan ottamansa tavarat: kirjat hän oli valinnut, ja tietysti tiesi mitä niissä oli, mutta pelilaudoiksi oli mukana tarttunut jotain aika satunnaista. Shakkilauta (sellainen löytyi vieläpä oleskelutilastakin), matkakokoinen kiinanshakki, ja backgammon, josta hän huomasi unohtaneensa punaiset pelimerkit jonnekin matkan varteen, toivon mukaan huoneeseensa. Hän kuuli, että poika sulki kirjansa: lähtisikö tuo pois vai tekisikö jotain muuta, Rosa ehti ajatella puolen ajatusta ennen kuin toinen avasi suunsa kysymykseen.

”Anteeksi, mutta tulin uteliaaksi. Mikä sinun nimesi on?” toinen kysyä paukautti. Ääni oli nuoren pojan, äänenpainokin vähän nopea ja hätäinen eikä siten erityisen pelottava. Rosa hätkähti siis vain ajatuksissaan, (taas näitä seurallisia tapauksia mutta vaaraton ihminen) mutta nosti sitten katseensa ja toivoi kasvojensa ilmeen näyttävän hymyltä. Punatukkaisen pojan hymy oli vähän toispuoleinen, ja viimeistään se toi Rosan mieleen jonkin menneiden aikojen poikakirjasankarin tai ainakin veijarin luonteen. Mistä tuokin päätelmä tuli? Rosa kiirehti vastaamaan kysymykseen ennen kuin uppoutuisi liikaa ajatuksiinsa ja turhaan pohdintaan. ”Olen Rosa. Mikä sinun nimesi on?”

Vaikka Rosa ei katsonutkaan pöytätoveriaan silmiin, oli hänellä nyt keskusteluntapaisen alettua tilaisuus vähän tarkastella oleskelutilan toista käyttäjää. Pojalla ei ollut koulupukua, vaan urheiluvaatteet ja tämä piti toista jalkaansa jokseenkin hankalan näköisesti tuolilla: se taisi olla kipeä. Poika ei vaikuttanut liikuntalinjalaiselta, tai eiväthän ne ainakaan loukkaannu ikinä urheillessaan, Rosa mietti. Toisaalta, kenellä muulla olisi liikuntaa iltapäivisin? Sitä voisi veikata hiljaisuuden täytteeksi. ”Oletko ehkä liikuntalinjalla?” Rosa kysyi. Hänen hymynsä oli nyt aito, tuntui vaan jotenkin niin hassulta että tuo pikkupoika olisi joku himourheilija. Kaikkea sattuu. Olihan häntäkin luultu kerran jopa kuvataidelinjalaiseksi .

[Fairytaler]

Peter liikahti levottomasti tajuttuaan lopultakin selkeästi, että oli avannut suunsa ja puhunut. Hän oli yleensä hiljainen, eikä mielellään aloittanut puhumista. Eihän hän ujo ollut, mutta ei mielellään vetänyt ylimääräistä huomiota puoleensa. Peter valmistautui jo lähtemään karkuun, kun toinen yllättäen vastasi. Poika oli odottanut saavansa osakseen vihaisen mulkaisun tai ärtyneen huokauksen, mutta sitä ei tullut. Vain tyyni vastaus, tytön kertoessa nimekseen Rosa. Peter nyökkäsi hitaasti paljastamatta vieläkään hiuksiaan otsatukkansa alta.
”Olen Peter”, hän vastasi vikkelästi ja nyökkäsi uudelleen, tietämättä oikeastaan miksi. Virne oli häipynyt ja poika pudottautui takaisin hiljaisuuteen, joka tuntui yhtäkkiä tavallistakin kutsuvammalta.

Peter saattoi tuntea toisen katseen itsessään, mutta jäi tuijottamaan käsiään äänettömänä. Antoi toisen tutkia, jos kerran tahtoi. Ei hän kai sille mitään voisi. Sitten hiljaisuuden muuri rikottiin jälleen. Rosa tiedusteli Peterin linjaa tai oikeastaan arvasi tämän olevan liikuntalinjalla. Peter vilkaisi tyttöä sivusilmällä.
”Joo. Tanssi”, hän totesi matalasti ja tajusi kuulostavansa typerältä. Kuka muka vastasi sillä tavalla?
”Entä sinä? Millä linjalla olet?” Peter kysyi vastaan oltuaan jälleen hetken hiljaa. Vieläkään hän ei kohottanut katsettaan.

Peter tunsi polvensa pistelevän ja irvisti itsekseen. Hän ei edes tajunnut ilmeidensä näkyvän ulospäin. Poika vei kätensä varovasti pöydän alle ja hieroi tuolin reunan yli roikkuvaa jalkaansa. Hän ei muistanut, milloin viimeksi oli satuttanut itsensä tanssiessaan. Olihan niitä pieniä haavereita tapahtunut useampiakin. Muutaman kerran hän oli kaatunut ja saanut palovammoja. Toisinaan joka paikka oli mustelmilla ryhmäkoreografioiden tai nostoharjoitusten vuoksi. Silloin tällöin jopa haavoja löytyi, useimmiten tuntemattomista syistä. Mutta pitkään aikaan ei ollut Peter loukannut itseään niin, että olisi joutunut jäämään pois jostakin harjoituksista. Ja nyt opettaja käski hänen levätä pari päivää. Miten sellaista voisi edes jaksaa!?

[Suuret pahoittelut! On vähän jumittanut pelaaminen. Mikä viikonpäivä on?]

[kirkkaus]

//Anteeksi, minullakin kesti ihan liikaa x) käyn kyllä täällä, mutta on muka olennaisempaa ajankulua kuin ropettaminen... Oiskohan viikonpäivä esim keskiviikko, joku muu kuin perjantai varmaan ainakin?//

Poika näytti melkein pyytävän olemassaoloaan anteeksi ja käperty entistä pienemmäksi. Mitäköhän järkeä tässäkin keskustelussa oli, Rosa pohti. Kaksi ihan liian ujoa ihmistä vahingossa istumassa puhe-etäisyyden päässä toisistaan. Tosin loppujen lopuksi olisi kai pahempi, jos keskustelukumppani olisi järkyttävän puhelias, hän järkeili. Mikäs tässä ollessa. Vaikka hän ei tietenkään nähnyt omia kasvojaan, tunsi hän mahdollisen kiusaantuneisuuden tai arkuuden rippeiden katoavan niiltä.

Poika kertoi nimekseen Peter ja kertoi olevansa tanssilinjalla, juuri niin kuin Rosa oli veikannutkin. Hetkellisen jumittamisen jälkeen poika kysyi puolestaan Rosan linjaa. ”Minä olen matemaattisluonn - tai no lyhemmin matikkalinjalla.” Hiljaisuus jäi taas leijumaan oleskelutilaan. Pienen hetken oli aivan äänetöntä, sitten portaikosta tai ulkoa alkoi kuulua kaukaisia askeleita ja puhetta, elonmerkkejä muista oppilaista. Rosa mietti kuumeisesti sanottavaa ja käänsi katseensa ikkunaan. Ulkona paistoi aurinko ensimmäistä kertaa varmaan viikkoon, siitä voisi sanoa jotakin tai kysyä koulun valinnaisaineista tai pojan tanssiharrastuksesta (tosin ei hänellä ollut aavistustakaan mitä tanssista edes voisi kysyä) tai jostakin... Tai antaa perimmäisimmän uteliaisuuden voittaa.

”Saanko udella, mitä jalallesi on sattunut?” Saatuaan lauseensa rykäistyksi ulos Rosa oli tyytyväinen. Se oli se asia, jonka hän eniten halusi kysyä, eikä hiljaisuus kysymysten välissä edes ollut ehtinyt kasvaa kovin pitkäksi. Ehkä minä joskus totun puhumaan ihmisten kanssa tällä tavalla. Rosa vilkaisi pöydälle kasaamiaan kirjoja ja mietti, olisiko hänellä täksi hetkeksi jotakin parempaa tekemistä. Ei oikeastaan ollut. Ulkona paistoi aurinko ja poika, jonka kanssa hän puhui ei vaikuttanut pelottavalta.

[Fairytaler]

[Keskiviikko on hyvä. Mullakin kesti ihan liian pitkään! :/ Ja sitten vielä tulee tällanen lyhyt]

Peter silmäili toista varovasti tytön vastattua olevansa matematiikkalinjalla. Poika ei oikein osannut päättää, näyttikö Rosa siltä vai ei. Tyttö ei ollut mitenkään erikoinen, ei kasvoiltaan tai muutenkaan olemukseltaan, vain hänen hiuksissaan oli vivahdus jotakin omaperäistä, vaikka Peter ei osannut sijoittaa sitäkään mihinkään varsinaiseen kategoriaan. Miltä matikkalinjalaisten kuului näyttää? Olivatko he silmälasipäisiä nuoria neroja, jotka kuljeskelivat nenä hieman pystyssä ja katselivat alentuen niitä, joiden keskiarvot eivät olleet yhtä korkeat tai jotka eivät pärjänneet lukuaineissa ja luonnontieteissä yhtä hyvin? Vai olivatko he ihan tavallisia nuoria, niin kuin Peter itsekin? Oliko Peter tavallinen?

Peter hätkähti, kun Rosa rikkoi hiljaisuuden, joka heidän välilleen oli pudonnut. Kysymys ei ollut sellainen, jota odotti uudelta tuttavuudelta. Peter epäröi. Hän ei ollut varma tahtoiko vastata mitään, eikä tiennyt edes sitä, pitikö kysymystä liian tunkeilevana. Sitä paitsi, hän ei ollut uskonut kipuilevan polvensa aiheuttavan minkäänlaista näkyvää todistusaineistoa. Ilmeisesti hänen ilmeensä eivät olleet jääneet huomiotta. Lopulta poika päätti, ettei vahingoittaisi itseään kertomalla.
”Horjahdin ja polvi vääntyi”, Peter vastasi sitten lyhyesti ja huokaisi.
”Mitä sinulla on siinä?” hän sitten kysyi, saadakseen sekä omat, että Rosan ajatukset pois jaloistaan. Hän silmäili pelilautoja Rosan edessä ja vilkaisi sitten tyttöä kiinnostuneena.