Voit erehtyä vain kerran

[Suklaanappi]

Nabyn kirjottama ficintapainen, joka lähti Nabyn ja Kervelin ideasta tehdä Rinistä Bond-tyttö. Ja tässä nyt ollaan. Lupaan paskaa tekstiä ja kaikkea, mutta koettakaa kestää. ^^ Ja syyttäkää Kerveliä siitä, että tää tuli tännekin. Eli tässä Rinnukka sun muut ovat jo aikuisia, jotain ehkä 22 tai jotain...


LUKU 1

Nuori nainen astui ulos hissistä, joka oli äskettäin kiidättänyt hänet ylimpään kerrokseen. Hän nykäisi mustan, tiukan, vartalonsa muotoja korostavan hameensa helmaa hitusen alemmaksi kopistellessaan kymmensenttisillä koroilla suljettua ovea kohti. Aulassa oli vilskettä, koreasti pukeutuneita miehiä ja vain pari naista, mikä tuskin yllätti miettiessään, että missä he juuri nyt olivat. Hyvin harvoin rikollisjärjestö Black Tigeriin päästettiin naisia, sillä yleensä miehiin luotettiin enemmän, voimaan ja sen sellaiseen. Mutta tämä nainen, pienestä koostaan huolimatta, oli erilainen kuin muut naiset ja sen Mr. Rowbottom oli huomannut. Eihän tuo nainen muuten siellä olisikaan.
Miehet vilkuilivat naista. Muutamaan otteeseen hänen korvansa kuuli nimeään henkäistävän.
Rin Kitchida. Nainen, joka ei pelännyt, eikä tuntenut mitään. Nainen, joka, vaikka pieni olikin, oli saavuttanut paljon urallaan ja oli Mr. Rowbottomin luottonaisia tehtäviin.
Niin, Rin ei todellakaan enää kyennyt tuntemaan yhtään mitään. Hänen sydämensä oli kovettunut Jamie Mitchellin jättäessä hänet. Nainen oli murtunut täysin, hänen elämänsä ja sydämensä olivat särkyneet hänen silmiensä edessä. Ja aikansa tuo oli ollut eksyksissä, täysin eksyksissä.
Siitä oli nyt muutama vuosi. Muutama vuosi, eikä nainen enää tuntenut mitään. Hän ei kyennyt suruun, ei katumukseen, sääliin, tai kiintymykseen. Ainoastaan vihaan tuo kykeni. Rin vihasi kaikkia, jotka astuivat hänen tielleen ja silloin nämä epäonniset saivat kyllä katua. Saivat nähdä, että tämän aasialaisnaisen eteen ei tultu. Sillä jos tultiin, niin Rin ampui. Hän ei pelännyt ampumista, ei tietenkään. Hän rakasti sitä.
Rakasti sitä paukahdusta, mikä laukauksesta kuului. Nainen rakasti katsella, kuinka luoti jätti kauniin reiän ihoon, kaiversi tiensä sen syvyyksiin hetkessä ja lamaannutti vastustajan. Veri, tuo kaunis punertava neste, levisi iholle, pulppusi reiästä ulos. Hyvällä onnella toinen ehti parahtaa, ennen kuin sai heittää hyvästit elämälleen.
Ennen kaikkea, Rin rakasti sitä, että saattoi tuntea itsensä voittamattomaksi. Sillä sitä hän todellakin oli. Voittamaton. Säälimätön ja voittamaton. Se oli hyvä yhdistelmä.

Rin oli kulkenut nyt valkean huoneen poikki. Kaikki oli valkeaa, hyvin valkeaa ja koristeellista. Ainoa muu väri oli kulta. Kulta… väreistä kaunein. Tai ei, ei kaunein, mutta hyvä kakkonen. Sillä verenpunainen, ah, verenpunainen oli ehdottomasti väreistä kaikkein kaunein.
Nainen katsahti mieheen oven suussa rypistäen hitusen otsaansa.
”Päivää F.” Rin lausahti kylmällä äänellä, mikä sai miehen hätkähtämään.
Tuo oli nukahtanut, kuinka tyypillistä. Rin tuhahti ja risti kätensä ristiin rinnalleen.
”Anteeksi Miss.” mies sanahti oitis nolostuneena ja avasi oven siinä samassa.
Aasialainen huokaisi. D:n pitäisi ehdottomasti löytää jokin toinen. Joku, joka ei torkahdellut. Vaikka ei sillä, F. kyllä osasi asiansa, sillä tämän pidellessä kättään oven salvalla, ei kukaan voinut livahtaa vahingossa sisään. Mutta silti… Jopa Rinin ovimies oli parempi.
Rin soi vielä viimeisen katseen tuohon nelikymppiseen mieheen, jonka hiukset olivat jo ruvenneet harmaantumaan ja jonka todella pitäisi harkita partansa siistimistä. Ehkä hän voisi muistuttaa toista lähtiessään.
Sitten nainen astui sisään ovesta, joka sulkeutui oitis hänen perästään.

Huone, johon hän nyt oli päätynyt, oli paljon enemmän Rinin mieleen kuin äskeinen. Se oli tummanpuhuva, raskaat mustat verhot peittivät auringonsäteiden pääsyn huoneeseen. Hänen ei enää tarvinnut tiirailla ympärilleen tietääkseen, missä musta puinen lipasto oli, missä tuoli ja pöytä. Missä…
”Ah, Miss Kitchida!”
Hienoinen hymy kaarsi naisen huulia ja hän käänsi katseensa huoneen perälle. Valot syttyivät ja näyttivät huoneen kokonaisuudessaan. Sen tumman lattian ja punaisen maton, kauniin koristeelliset kynttilänjalat, kaiken. Mutta Rin ei keskittynyt niihin, vaan aivan muuhun.
”Aah, Mr. Rowbottom.” nainen vastasi petollisen hunajaisella äänensävyllä ja asteli itsevarmoin askelin miestä kohden.
Mr. Rowbottomiksi puhuteltu mies oli viidenkymmenen tienoilla, elämän kuluttama mies, joka oli kaiketi ennen hehkunut komeuttaan. Edelleen tästä löytyi komeita piirteitä, mutta maailman, tai kenties itse miehen, julmuus oli kovertanut tuon kasvoihin omat uurteensa. Muuten Mr. Rowbottom oli kyllä komea ja vaikuttavan näköinen, sillä omasi sekä pituutta, että lihasmassaa.
Tuo nousi tuolistaan, joka narahti, astuen naista vastaan ja suukotti tuota muutamaan otteeseen poskelle tervehdykseksi niin, että mustan parran haivenet kutittivat Rinin poskia.
”Miten miellyttävää nähdä teidät.” mies hymyili, viitaten nojatuolia pöytänsä edessä.
Rin istahti ja risti jalkansa huolella samalla, kun toinen kiersi pöydän toiselle puolen ja istuutui omaan tuoliinsa.
”Oli hyvin ikävää keskeyttää lomailunne Espanjassa, toivon mukaan viihdyitte siellä.”
”Oikein hyvin, mutta käykää toki asiaan D.” Rin kehotti, sillä hän ei aikonut viipyä täällä turhan pitkään.
”Mieluusti.” herra vastasi.
”Olettekin kuulleet varmaan Mr. Bondista, James Bondista, brittiläisestä salaisesta agentista – tai ei välttämättä niin salaisesta.” tuo naurahti.
”Kyllä, olen kuullut.” Rin hymähti ja siirsi hiuksiaan olkapäälleen.
”Mr. Bond on verottanut meikäläisiä liian paljon, kultaseni. Siitä on tehtävä loppu. Itse asiassa sinun täytyy tehdä siitä loppu.” Mr. Rowbottom virnisti.
”Minun?” Rin toisti yllättyneenä.
Oliko mies tosissaan? Saisiko hän todella… sen hyväkkään miespirun tapettavakseen? Mikä… miellyttävä asia. Hyvin miellyttävä.
Mr. Rowbottomin kasvot kuulsivat hyväksyntää.
”Sinähän pidät haasteista muru… Haluatko ottaa tämän haasteen vastaan?”
Nainen katsoi toisen kasvoja viekkaasti hymyillen.
”Minä rakastan haasteita, Drew.” Rin huomautti kumartuen kevyesti toista kohden.
Harvat uskalsivat käyttää herran oikeaa nimeä, mutta nainen ei pelännyt tätä niin. Ei, vaikka se saattoikin olla vähän uskaliasta, mutta kaksikko oli päätynyt jopa sinutteluasteelle, kun olivat silloin aikoja sitten päätyneet samaan sänkyyn. Eikä siitä tietenkään mitään kamalaa ollut koitunut, päinvastoin.
”Sinä siis otat tehtävän vastaan?” Mr. Rowbottom varmisti.
”Mikä se tehtävä kokonaisuudessaan on?” nainen kysyi.
”Tehtäväsi kuuluu yksinkertaisessa kokonaisuudessaan näin… tapa 007.” mies totesi.
Rin nojautui taaksepäin tuolinsa selkänojaa kohden. Nainen näytti aikansa mietteliäältä. Tietenkin hänen täytyi olla mietteliäs, miettiä kunnolla, että mitä eri puolia tässä tehtävässä oli.
”Oletko varma, että hänessä on tarpeeksi haastetta?” hän kysyi.
”Kultaseni, turhan monet ovat kuolleet sen miehen takia yrittäessään tappaa hänet. Uskon, että saat kyllä haastetta siitä miehestä aivan kylliksesi.” Mr. Rowbottom vakuutti.
”Kuinka kauan minulla on aikaa?” Rin tiedusteli heti perään.
”Tarpeeksi, sillä enhän minä voi riistää sinulta nautintoasi.”
”Etpä tietenkään.” Rin naurahti.
Hetkeksi naisen kynnet laskeutuivat pöydän reunalle, naputtelivat sitä ja näin ollen myös pitkittivät vastauksen odotusajan kestoa, kunnes tuo huokaisi.
”Otan tehtävän vastaan.” nainen totesi lopulta.
”Niin arvelinkin.” Mr. Rowbottom hymyili.
Tietenkin tämä oli arvellut niin. Kuka hullu muka kieltäytyisi kyseisestä kunniasta? Kuka muka tosissaan sanoisi vastaan tuolle herralle? Edes Rin ei ollut niin hullu. Ei tietenkään, siitä vain yksinkertaisesti koituisi ongelmia. Ja tuskin kumpikaan heistä ongelmia halusi. Eikö niin?
”Annahan aseesi.” herra kehotti.
Neitokainen hymyili hitusen ojentaessaan hopeanharmaan pistoolinsa ja hetkistä myöhemmin tämän sormiin painettiin musta hieman pienempi pistooli.
”Kokeile sitä, sen pitäisi tuottaa parempaa jälkeä.” mies sanoi.
Rin mutristi huuliaan hitusen mietteliäästi. Ase tuntui kevyemmältä, näppärämmältä. Se oli huomattavasti kivemmantuntuinen… Enää piti tietää, oliko se mistään kotoisin. Sen kummempaa kehotusta hän ei suinkaan tarvinnut, vaan viileän rennosti nainen kohdisti aseensa seinällä olevaan mustaan tauluun ja ampui. Tarkalleen juuri siihen punaiseen täplään, joka taululla komeili.
”Kai tämä käy.” tuo arveli ja hymyili sitten pienesti Mr. Rowbottomille.
”Uskoisin niin.” toinen naurahti.
Niin Rinkin uskoi, mutta eihän hän voinut riisua kylmää naamiota kasvoiltaan.
”No, Drew. Oliko tämä tässä?” Rin kysäisi.
”Oli kyllä.” Mr. Rowbottom vastasi nousten tuoliltaan.
Naisen noustessa tämä asteli pöydän toiselle puolelle.
”Näkemiin, Mr. Rowbottom.” Rin lausahti ojentaen kätensä toiselle.
”Näkemiin Rin.” herra hymyili ja puristi neitokaisen kättä lämpimästi.
Nainen käännähti ja asteli ulos huoneesta taakseen katsomatta.

*****

James Bondin läheisyyteen ei ollut lainkaan hankalaa päästä. Hetkessä, toisin sanoen muutamassa tunnissa, Rin oli selvittänyt miehen lomailevan Havaijilla. Olihan se nyt hieno lomapaikka, tietenkin. Niinpä hän lähti sinne siinä samassa, päivääkään ei tarvittu tähän lähtöön, sillä Rin ei koskaan viivytellyt töihinsä ryhtymistä. Ei koskaan. Eihän hän nyt muuten siinä asemassa olisi edes ollut. Ei hän olisi ollut. Hän ei olisi se luottonainen, johon Mr. Rowbottom turvautui pikkuisen haastavammissa tehtävissään. Ei ilman työtä, mitä hän oli saanut tehdä.
Budjetti oli, kuten oletettavaa, jälleen kerran rajaton Rinille, minkä tähden naisen ei tarvinnut huolehtia vaatetuksestaan tai muusta sellaisesta. Hän saattoi siis lähteä täysin kevyin laukuin matkaan.
Hän nousi ylös mustasta limusiinistaan, tummat pyöreät lasit nenällään. Kuuma henkäys käväisi Rinin iholla, heilautteli roosan mekon helmaa. Se todella kertoi hänen saapuneen Havaijille. Loistavaa. Hän ei ollut koskaan ollut Havaijilla, ei koskaan. Oli siis varsin jännittävää päästä sinne näin työasioissa, mutta saihan hän sentään nauttia. Se tässä työssä juuri olikin parasta. Sai nauttia kaikesta miellyttävästä työtehtävien ohella.
Narusandaaleissaan neito asteli hotellin aulaan, jossa tumma ja hoikka mies kiiruhti häntä vastaan.
”Miss Kitchida, oletan?” tämä varmisteli ja Rin soi tälle hymyn vahvistukseksi laskiessaan lasinsa alas nenältään. Tietenkin hän oli. Epäselvyyksiä tuskin olisi voinut syntyä?
”Tätä tietä, olkaa hyvä.” herra sanoi, lähtien johdattamaan naista perässään hissiin.
Nainen tarkasteli hotellia mietteliäänä. Bond oli aivan turhan vaatimaton lomakohteensa suhteen, ainakin Rinin mielestä. Takuulla kaupungista löytyisi hulppeampiakin hotelleja… Mikähän tässä sitten oli saanut agentin mieltymyksen kääntymään tänne? Aasialaisnainen ei ollut vielä keksinyt sitä, mutta ehkä hän vielä keksisikin. Ehkä.
Kuitenkaan hotelli ei ollut täysin mauton. Aula oli tilava, vaaleilla väreillä sisustettu, mutta valkeat muovikalusteet tekivät siitä aika kylmän. Se ei ollut hänen mieleensä, ei tietenkään. Mutta kuitenkin, rakennuksen kauniisti muotoillut ikkunat korvasivat jonkun verran tätä virhettä. Eivät täysin, mutta ainakin nyt pikkuisen. Kyllä Rin siellä tarpeeksi hyvin viihtyisi sen ajan, mitä tarvitsi. Voisihan Mr. Rowbottom ehkä myöntää hänelle sen tehtävän suorittamisen jälkeen jopa pienen loman? Sen Rin olisi kyllä ansainnut. Mutta eihän hän mitään sille voinut, kun oli niin korvaamaton tuolle miehelle. Ja ajatus omasta korvaamattomuudestaan oli ehdottoman miellyttävä.
”Teidän huoneenne, Miss.” tummempi kaksikosta ilmoitti ja avasi avaimella toisen kaksoisovista, jotka veivät Rinin huoneeseen.
Rin ryhdistäytyi ja astui nyt edellä huoneeseen miehen kumartaessa hänelle hieman. Hyväksyvä hengähdys pääsi liukenemaan aika hiljaisena neidon huulilta tämän tarkastellessa ympärilleen. Huone oli sisustettu vaaleilla väreillä, mutta ei turhan räikeästi. Verhot olivat silkkiä, vaalean hopeisia ja verhoilussa oli käytetty erilaisia vaaleansinisen sävyjä. Rin arveli kyllä viihtyvänsä huoneessa ihan tarpeeksi hyvin, ainakin toistaiseksi. Mutta eihän hän edes aikonut viipyä Havaijilla koko elämäänsä. Ei läheskään.
Huone oli tilava, avoimen oven takana pilkotti suuri sänky, mikä näytti ihan kutsuvalta, pehmeältä ja sellaiselta. Missään muussakaan ei ollut mitään suurta moitittavaa, mitäpä nyt Rin vähän nyrpisti nenäänsä sille, että verhot olivat hänen mielestään aivan liian ohuet.
”Hei, Robert!” Rin huudahti huomatessaan, että mies oli lähdössä.
”Niin, Miss?” tuo kysäisi kääntyessään takaisin naista kohti.
”Osaisitko kertoa, missä Mr. Bond majailee?” brunette kysyi.
”Ikävä kyllä, en voi kertoa sitä.” mies vastasi.
Rin mutristi tyytymättömäsi huuliaan ja astahti askeleen lähemmäksi toista pää kallellaan. Ai ei voisi? Voi, kyllähän hän toisen saisi kertomaan. Ainahan hän sai. Mikä muka olisi hänelle mahdotonta?
”Voittehan. Katsohan, olen Jamesin hyvä ystävä. Tulin… yllättämään hänet. Mikäli tiedätte, mitä tarkoitan.” nainen hymyili pikkaisen vihjailevasti.
Mies huoahti, ilmeisesti voimatta kieltäytyä toisen sanoista ja hetkistä myöhemmin tuo olikin saanut selville Bondin huoneen numeron, sekä sen, missä herra sillä hetkellä oleili. No, kai se olisi parasta käydä oitis hommiin, sillä eihän Rinillä ollut aikaa hukattavana. Eipä tietenkään.

”Tämä? Äh…”
Neito pudisti päätään viskatessaan jälleen kerran yhden mekoistaan sängylle. Helvetti, miksi hän oli pakannut liian vähän vaatteita mukaansa? Vaatekriisi…
Turhautuneena Rin pyörähti ympäri ja sieppasi valkean mekon. Saakoon kelvata, parempaa ei ollut ja vasta huomenna hän voisi päästä ostoksille. No, ihan sama… Kyllähän kaikki kuitenkin näytti neidon päällä aika hyvältä. Mutta sen olisi pitänyt olla jotain hyvin seksikästä. Miten hän muka muuten onnistuisi hurmaamaan miehen?
Niinpä loppujen lopuksi Rin suuntasi ulos. Hiukset oli kieputeltu sutturantapaiselle niskaan ja neitokainen lähti kohti uima-altaita, jonne Mr. Bond oli Robertin sanojen mukaan suunnannut. Jalkoihin nainen oli sujauttanut kullanväriset gladiaattorisandaalit. Niitä tosin ei kauaakaan enää tarvitsisi, mutta ihan sama. Jotain piti olla, koska Rin oli jo muutenkin niin lyhyt. Mutta joskus se taisi olla vain eduksikin…
Brunette asteli hänelle varatun aurinkotuolin luokse ja istahti hetkeksi sille riisuakseen ne äsken pukemansa kengät, jotka potki tuolin alle. Päälaella keikkuneet lasit laskettiin pienelle pöydälle, jolle oli tuotu Rinin pyynnön myötä jäillä varustettu mojito. Pieni siemaus siitä lasista paljasti sen, että sieltä ainakin sai ihan kelvollisia drinkkejä. Ja niitähän nainen tietysti tulisi tarvitsemaan. Ei viekasta miestä tapettu ilman virvokkeita.
Vilkaisu viereiseen tuoliin kertoi, että mies olisi jossain. Ruskeasilmäisen haukankatse kiersi hetken allasympäristöä, kunnes Rin paikansi herrasen altaan luota. No, parempi se taisi ollakin…
Rin hylkäsi drinkkinsä ehkä vähän vastahakoisestikin, nousi ylös tuoliltaan ja hivutti mekkonsa pois yltään paljastaen hoikkaa vartaloa imartelevat turkoosit bikinit. Oli aika ruveta hommiin, nainen kun ei pitänyt viivyttelystä. Niinpä tuo lähti kohti altaita, joiden siniset vedet suorastaan häikäisivät hänet. Mutta Rin ei voinut häikäistyä, hänellä oli joku häikäistävänään. Eikä vaan joku, vaan eräs. Ja se joku oli James Bond.
Varpaat aseteltiin altaan reunalle ja tuo ponnisti pikkaisen päästen pulahtamaan altaaseen. Hiukset olivat täysin märät jo yhdestä lyhyehköstä sukelluksesta, mutta Rin ei jaksanut välittää. Niinpä hän vain pulahti vedenpinnan yläpuolelle ja sipaisi karanneet sortuvat korviensa taakse. Kun nainen vilkaisi hieman taakseen, hän huomasi jotain varsin miellyttävää. Bond katsoi häntä. Rin loihti huulilleen kaikkein kauneimman hymyn ja kohtasi tuon miehen katseen hetkeksi ennen kuin kääntyi ja antoi toisen odottaa. Riniä oli hyvä odottaa, koska hän itse ei odottanut ketään. Ei, ellei ollut vähän niin kuin pakko. Ja nyt ei tietenkään ollut pakko.
Hetken aikaa neitokainen uiskenteli vedestä niin sulokkaasti kuin vain aasialainen saattoi, kunnes kääntyi altaan reunaa kohti, jossa mies makaili auringon alla aurinkoa ottaen rennosti ja ah niin itsetietoisesti. Oikeastaan Rin ei pitänyt itseään täynnä olevista miehistä, mutta nyt kai sitä oli vähän pakko kestää. No, hän hoitelisi tuon kyllä helposti. Machoilijat oli helppo kellistää, saada unohtamaan kaikki muu. Vähän liiankin helppoa. Ei, Rin ei todellakaan uskonut, että toisesta olisi yhtään mitään vastustusta.
Hän saapui viimein altaan reunalle ja laski käsivartensa kaakelille. Ruskeat silmät kimaltelivat, kun mustat vedestä kimaltavat ripset vain korostivat tämän katsetta.
”Hei.” Rin lausahti ja kohotti katseensa miehen kasvoihin.
”Hei. En arvannutkaan, että täältä löytyy noin kauniita merenneitoja.” tuo vastasi vinon hymyn kera.
Rin kikatti lempeästi ja kiepautti sortuvan sormellaan sivuun.
”No, yllätykset tekevät elämästä mielenkiintoisempaan, vai mitä?” hän vastasi edelleen hymyillen.
”Kieltämättä. James Bond.” mies ojensi kätensä häntä kohden.
”Rin Kitchida.” neitokainen vastasi tarttuen käteen ja puristaen sitä kevyesti.
Ehkä siitä tulisi ihan tarpeeksi mielenkiintoista… ehkä. Mutta ikävä kyllä juuri nyt hän ei osannut kuvitella mitään sellaista. Tuo mies oli aivan liian sokea. Aivan liian…
”Miellyttävää tavata.” James vastasi hunajaisesti, mikä suoraan sanoen ällötti Riniä.
”Samoin.” tuo vastasi kuitenkin.
Tästä tulisi aivan tarpeeksi mielenkiintoista. Olihan tuo mies kuitenkin ilo silmälle, joten ainakin sen suhteen Rin sai olla hieman toiveikas. Liikoja ei tietenkään kannattanut toivoa, mutta kyllä hän pystyisi kääntämään tämän tehtävän täysin omaksi ilokseen. Ja James Bondin tuhoksi…

[Suklaanappi]

Entistä enemmän shaissea, mutta koettakaa kestää. Kerveli pakotti mut kiirehtiin, joten oikolukuakaan en harrastanut, hävetti liikaa.



LUKU 2

Sen iltapäivän allaskohtaus oli mennyt positiivisissa merkeissä ja itse asiassa Rin huomasi jopa nauttivansa Bondin seurassa olemisesta. Ei sillä normaalilla tavalla tietenkään, mutta täytyihän hänen nyt myöntää, että löytyi tuosta miehestä jonkinmoista karismaa, mikä viehätti häntä. Ehkä hän oli arvioinut toisen liian löyhästi pelkän kuulopuheiden perusteella. No, parempihan se oli edes vähän nauttia siitä, sillä kieltämättä työtehtävä muuttuisi täydellisen tylsäksi ja yksitoikkoiseksi, jos aika James Bondin seurassa olisi ollut pitkäveteistä. Mutta se ei suinkaan ollut ja, vaikkei neito sitä itse edes huomannut, niin hänen näyttelijänlahjansa joutuivatkin vähän vähemmälle käytölle kuin mitä tämä oli alkujaan ajatellut.
Kuitenkin, nyt oli jo ilta ja se hämärsi taivaan violetinpunertavaksi. Kauempaa näkyi vielä jonkin verran sinistä taivasta, mutta auringon punaisuus väritti maata kauniisti. Rin seisoskeli huoneensa parvekkeella valkean aidan takana nojaten kyynärpäillään aitaan. Oli ehdottoman kaunis ilta, hyvin kaunis ja lämmin. Muutamat pilvenhattarat laikuttivat hieman taivasta, mutta se teki maisemasta vain entistä kauniimman. Epätäydellisyys oli täydellistä. Ainakin tässä asiassa, vaikka muuten Rin olikin aikamoinen perfektionisti.
Vilkaisu kännykkään, joka lojui pyöreällä lasipöydällä drinkkilasin vierellä, kertoi, että oli jo aika ruveta lähtemään alakertaan. Rin oli sopinut tapaavansa Jamesin ala-aulassa, josta he siirtyisivät hotellin klubitiloihin viettämään yhdessä iltaansa. Solakat sormet kiertyivät lasin jalustan ympärille ja hän siemaisi viimeiset siemaukset cosmopolitanistaan ennen kuin jätti lasin sisälle keittiösyvennyksen sivutasolle. Siivoojat saisivat korjata sen sitten tullessaan, ei Rin niistä jaksanut välittää. Siivoaminen ei kuulunut hänen toimenkuvaansa.
Nainen asteli makuuhuoneensa meikkipöydän ääreen, istahti tuolille ja risti automaattisesti jalkansa. Hän kurkotti puuteriansa kohti ja taputteli sitä jo aiemmin meikatuille poskilleen hieman varmistaen, että kasvot todella olivat kunnossa. Olivathan ne. Ripsiväri ei ollut valunut eikä huulillekaan ollut tapahtunut mitään, mutta silti Rin levitti vielä yhden kerroksen huulikiiltoa huulilleen.
Rin oli pukeutunut punaiseen minimekkoon, mikä imarteli tietenkin hänen hoikkaa kroppaansa. Jaloissa olivat samanväriset punaiset korkokengät ja käteen oli aikomus siepata vielä punainen kirjekuorilaukku, mikä täydensi kultaisen kaulakorun kera asun. Hiukset olivat tietenkin auki, mutta Rin oli vielä lisäksi pikkaisen kihartanut kutrejaan saaden ne niin ollen näyttämään entistä vetävämmiltä. Hymy leikitteli naisen huulilla tämän tarkastellessa peilikuvajaistaan. Laukussa oli kaikki tarpeellinen: kännykkä, rahaa, huulikiilto ja puuteri sun muut, ase jne., kaikki mitä hän saattaisi tarvita sinä iltana. Leikkihän oli vasta alussa…
Rin tarkisti vielä, että huoneen ovi todella meni lukkoon ja asteli sitten kevyen kopinan saattelemana hisseille. Hän ei tietenkään turvautuisi nyt portaisiin, ei toki. Hän painoi nappia, mikä kutsui hissin siihen kerrokseen. Ovet avautuivat pienen kilahduksen kera ja Rin astui sisään valiten ensimmäisen kerroksen. Hän katseli hissin suurista peileistä itseään, pöyhi vielä kerran hiuksiaan ja asteli sitten ulos hissistä.
Haukankatse kääntyi tarkkailemaan aulaa ja nyt siellä oli paljon enemmän ihmisiä kuin silloin hänen saapuessa hotelliin. No, eipä hän muuta ollut odottanutkaan. Ainut huono puoli oli, että sen tähden sen oikean miehen löytäminen oli hankalampaa. Olivathan suurin osa miessukupuolen edustajista pukeutuneet mustiin pukuihin. Rin kurkotteli nähdäkseen edes vilauksen James Bondista, tuon ruskeista hiuksista tai jostain.
”Iltaa, Rin.” sanat kantautuivat naisen korviin ja saivat tämän kiepahtamaan ympäri hymyn kivutessa jälleen huulille.
”Hei, James.” Rin tervehti ja mies lahjotti myös hänelle hymyn.
”Menemmekö?” tuo kysäisi ja hän nyökkäsi.
Mies ojensi käsivarttaan ja Rin kietoi kätensä käsivarrelle antaen toisen johdattaa hänet sivummalla olevista ovista sisään ovivartijan ohitse.
Musiikki kantautui neitokaisen korviin voimakkaalla volyymilla ja silmien kesti hetken tottua siihen tummempaan valaistukseen, kun kaikkialla muualla oli ollut niin kamalan kirkasta. Olihan se nyt aikamoinen ero, kieltämättä.
Totuttuaan kuitenkin valaistukseen Rin sai kunnolla keskittyä tarkkailemaan ympärilleen. Klubi oli ehdottomasti tilava, sieltä löytyi tilaa tanssimiseen ja kaikkeen, baaritiskikään ei ollut turhan pieni, joten siellä mahtuisi kyllä oleilemaan. Kaiken kaikkiaan paikka oli ihan kelvollinen, ainakin Rinin mielestä.
Hän huomasi Jamesin taluttaneen hänet baaritiskin luokse ja istahti nyt viereiselle baarijakkaralle laskien toisen kyynärpäänsä baaritiskin reunalle.
”Mitäs teille saisi olla?” baarimikko kysäisi.
Rin käänsi katseensa tähän. Mies oli hoikka, vaalea iholtaan, mutta se oli saanut jo jonkun verran rusketustakin. Mustan t-paidan alta pilkotti samanvärinen koukeroinen tatuointi käsivarren kohdalla eikä tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, että tuo mies todella harrasti liikuntaa. Tämä olisi normaalien heteroiden mielestä varmaan ihan seksikäs, vaikkei Rin kyseiseen asiaan niin kamalasti voinutkaan sanoa mielipidettään. Enemmänkin hän olisi voinut sanoa, että sen vieressä istuvan naisen perse näytti varsin herkulliselta.
”Blueberry Martini, kiitos.” Rin vastasi ja lahjoitti miehelle hymyn.
”Vodka Martini. Sekoitettuna, ei ravistettuna.” James totesi baarimikon nyökätessä ja kadotessa valmistamaan heidän juomiaan.
Rin kohdisti nyt katseensa mieheen kohottaen hieman toista kulmaansa odottavaan tapaan.
”Miksi juuri Havaiji?” tämä kysäisi pää kallellaan.
Tietenkin nainen halusi tietää, mikä oli saanut James Bondin lähtemään Havaijille lomailemaan. Olivathan kaikki Espanjat ja Kanariansaaret myös kelvollisia matkakohteita, eikä Rin voinut kiistää sitä, etteikö itse olisi mieluiten Ranskaan lähtenyt. Ranskassa oli vain sitä jotain…
”Olen harvemmin käynyt Havaijilla, joten tietenkin haluan nähdä erilaisia paikkoja, sillä maailman valloitukseni on vielä täysin kesken.” James naurahti.
”Joskin nyt olen joutunut toteamaan, että ehkä Havaijin viihdetarjonta on vielä toistaiseksi jokseenkin jälkeenjäänyttä muutamilla osa-alueilla.”
Rin kikatti miehen vihjaavalle katseelle, mutta nauru katkesi baarimikon työntäessä heidän juomansa kaksikon nenien alle. Hän ei välittänyt sanoa tuolle miehelle mitään, otti vain oman lasinsa ja siemaisi siitä. Ehkä tuo oli vähän närkästynytkin baarimikolle, joka oli keskeyttänyt heidät, vaikka työtäänhän tämä vain teki. Mutta silti. Tuossa närkästyneessä mielentilassaan Rin ei edes pystynyt nauttimaan miehen katseesta, joka oli kohdistunut häneen itseensä, vaan käänsi vain katseensa takaisin seuralaiseensa.
”Kovin ikävää, ettei Havaiji ole täyttänyt odotuksiasi.” Rin sanoi sitten hymyillen.
”No, olen kuitenkin ikuinen optimisti, joten ehkä se asia kuitenkin vielä korjaantuu.” James vastasi ja naurahti.
”Ehkä.” nainen myönsi ja kohotti vihjailevasti lasiaan.
”Malja lomalle.” herranen ehdotti.
”Onnistuneelle lomalle.” Rin kikatti vieden lasin jälleen huulilleen.

Tuskin kenellekään jää epäselväksi, mitä tapahtuu, kun kaksi hieman flirttiä harrastavaa henkilöä sattuu istumaan baaritiskillä vierekkäin drinkit kourissa? Niin, aluksi jutellaan mukavia, muutama lasillinen kipataan kurkkuun. Sitten alkaa yllättäen juuri ihan sairaan lempibiisi ja innostutaan, lähdetkö tanssiin ja silleen.
Askeleet hypähtelevät tanssilattialle, hilaudutaan lähemmäksi toisen vartaloa. Katsekontakti pysyy, katsotaan silmäparin syvyyksiin, kallistetaan päätä, hymyillään. Nytkytetään lantiota toista vasten, askel kauemmas ja taas lähemmäs, aina vain lähemmäs. Niin lähelle, että hiukset hipovat ihoa, kutittavat. Voidaan kurottautua leualla vielä pikkuriikkisen lähemmäs, kosketetaan huulilla hellästi, lähes huomaamattomasti, toisen korvaa, kuiskataan sana tai pari, liikautetaan päätä, karataan taas leikkisästi vähän kauemmaksi. Musiikki jyskyttää, takoo korvakäytäviä, täyttää kaikki kehon lihakset, solut, veren, kaiken. Se valtaa kehon, huumaa, saa kaiken muun tuntumaan elämässä täysin merkityksettömältä.
Maailma on enää vain rummun pauketta, kitarasointuja, laulua, basson jyskytystä, värivalojen välähdyksiä, pyörähdyksiä. Ihon värinää, sähköisyyttä, hiusten heilahtelua, naurunkiherrystä, pitkien kynsien uppoamista mustaan takkiin, sydämen takomista, lantion kiemurtelua.
Ja lopulta huokaistaan, haetaanko juotavaa. Jalkoja jo särkee, nyökätään ja lähdetään käsikynkässä kohti baaritiskiä. Hengähdetään tilaukset, hilaudutaan baarijakkaralle ja tasataan hengitystä. Nauretaan, katsellaan muiden pyörimistä tanssilattialla, pyöritellään laseja sormissa. Katseet kohtaavat taas hetkeksi, jäädän katsomaan. Ihmetellään, miten kaunis tuo on, tekee mieli maistaa huulia, kokeilla. Katsotaan vielä hetki, mietitään, että voiko. Voiko kumartua lähemmäs, maistaa. Ei uskalleta, ei hetkeen, kunnes muistetaan, että elämä on vain elämää. Kumarrutaan lähemmäs, katsotaan silmiin. Varmistellaan, onko tämä varmasti okei. On se, hymyillään vähän rohkaisevasti. Sentti ja pari, huulet ovat jo lähelle. Tunnetaan lämmin hengitys huulilla, se kutittaa ja lämmittää. Halutaan lähemmäs.
Huulet kohtaavat. Kallistetaan päätä, jotteivät nenät kalahda yhteen. Ajatellaan, onpa sen huulet pehmeät, lämpimät, hyvänmakuiset. Halutaan vähän lisää. Raotetaan huulia, kokeillaan vetäytyykö toinen. Ei se vetäydy, se pysyy siinä. Se vastaa suudelmaan. Voiko sitä koskettaa? Voi sitä, viedään käsi niskalle, hipaistaan sortuvia varovasti, koetetaan välttää nykimistä, vaikka tekisi vaan mieli rutistaa hiukset sormiin ja saada toinen lähemmäs. Ei vaan uskalleta, ollaan silti vielä niin kaukana, vaikka niin lähellä.
Irrottaudutaan ja katsotaan taas silmiin. Ei inhoa, ei mitään. Hymyillään taas, tilataan vielä yhdet, yhdet vaan. Ja sitten käännetään selkä hämärälle klubille.

Käytävän kirkas valo sattui Rinin silmiin, kun hän asteli ulos ovista. Olihan se toki aika iso muutos, kun oli äskettäin viettänyt jo jonkin aikaa niin hämärässä valaistuksessa. No jaa, tanssilattialla oli ollut kyllä aika kirkasta myös, mutta silti.
Jamesin käsi lepäsi tuon vyötäröllä ja hän antoi sen olla, hymyili vain hieman miehelle kaksikon suunnatessa kohti hissiä. Hissi oli heti valmiina, joten James viittasi naista käymään edellään ovista. Tuo naurahti ja astui sisälle, mies painoi hissin 15. kerrokseen. Kylmä ilmavirta tunkeutui hissin tuulettimista Rinin iholle ja hän värähti hieman. Vaikkei Havaijilla muuten kylmä ollutkaan, niin välillä ilmastointi oli pikkuriikkisen liian tehokasta. Kaipa ne paikalliset siihen olivat tottuneet, mutta silti. Rin ei ollut tottunut Havaijin lämpöön eikä myöskään niin tehokkaisiin ilmastointilaitteisiin. Hän kuitenkin esti itseään kietomasta käsivarsia ympärilleen, vaikka olisi halunnut. Ei hän halunnut leikkiä mitään pikkutyttöä, jolle tuli kylmä hississä. Se oli teinitytön puuhaa. Niin, teinitytön, joka luotti siihen, että kavaljeeri tarjoaisi oitis takkiaan hyvää hyvyyttään.
Kilahdus kantautui korviin ja ovet liukuivat auki heidän edessään. Jälleen kerran miesagentti toimi kuin mikäkin herrasmies antaessaan naisen astua ulos edellään, mutta hissin ovien liukuessa takaisin kiinni tuo painoi huulensa bruneten huulille. Rin yllättyi hivenen, muttei suinkaan pahalla tavalla. Vaistomaisesti hän astui lähemmäs, kietoi toisen kätensä miehen niskaan, hartioille, ja James toi kasvojaan lähemmäksi. Huulet muuttivat kosketustaan kovemmaksi, intohimoisemmaksi, kieli siveli Rinin alahuulta, livahti suuhun. Rin antoi kielensä tavata toisen kaltaisensa, leikitteli sen kanssa samalla, kun hilautui miehen mukana pitkin käytävää. Se oli autio, tietenkin oli, ja vaikkei olisi ollutkaan, niin tuskin kukaan olisi pistänyt merkille yhtä toisissaan kiinni olevaa paria. Rin tuskin edes huomasi, miten Jamesin oli onnistunut avaamaan huoneensa ovi, kun toinen käsi oli hänen alaselällään pitämässä siitä huolen, että hän todella seurasi tätä, että hän todella oli tulossa, ettei hän kompuroinut tai mitään. Mutta jotenkin tämän todella oli onnistunut avata se ihmeen ovi ja työnsi nyt oven heidän edestään. Jamesin rintaa vasten painautuneena Rin kulkeutui sisään huoneeseen, mikä ei voinut häntä sillä hetkellä vähempää kiinnostaa. Normaalisti hän olisi ehkä vilkuillut ympärilleen, mutta ei nyt. Kai se oli ihan samanlainen kuin mitä hänenkin huone oli. Ja jos ei, niin mitä väliä?
Hän hengähti upotessaan sänkyyn. Peite tuntui viileältä kehoa vasten, mutta Jamesin vartalo sitä vastoin lämpimältä, suorastaan kuumalta. Polttavan kuumalta. Ja Rin halusi tuntea sen kuumuuden paremmin. Omalla vartalollaan. Omalla paljaalla vartalollaan, iho vasten ihoa.
Mies laskeutui hänen ylleen. Lämpö sykki Riniä vasten houkutellen häntä koskettamaan eikä tällä ollut voimia vastustaa sitä houkutusta. Solakat sormet laskeutuivat miehen niskaan, liukuivat alemmaksi ja työnsivät mustaa jäykkää kangasta alemmas Jamesin hartioilla. Takki työntyi pikkuhiljaa alemmaksi miehen käsivarsia pitkin alistuen Rinin tahtoon ja lopulta mies heilautti takkinsa lattialle. Rin painoi kätensä toisen rintakehälle, availi nopeaan tahtiin valkean kauluspaidan nappeja, sillä olihan tämä toki saanut niistä ihan tarpeeksi harjoitusta, joten siihen ei tuhrautunut turhan paljon aikaa. Naisen sormet kiisivät nyt paljaalla rintakehällä, kun paitakin oli saatu sysättyä alas sängyltä lattialle. Vaatteiden kova kohtalo ei kylläkään Riniä surettanut, ei vähääkään, sillä hänellä nyt tietenkin oli paljon miellyttävämpääkin ajattelemisen aihetta.
Jamesin huulet olivat nyt laskeutuneet naisen kaulalle ja saivat hänet huoahtamaan mielihyvästä, mitä toisen kosketus aiheutti. Rin kohotti leukaansa antaakseen toiselle enemmän tilaa kaulallaan, kun hänen sormensa liukuivat alemmas miehen vatsalla. Ne tunnustelivat tuon vatsalihaksia, ikään kuin olisivat laskeneet, että toiselta todella löytyi jokainen lihas. Ensimmäinen… toinen…

Kolahdus herätti kaksikon ajatukset. Rin käänsi katseensa ääntä kohti hämmentyneenä, kuka hullu nyt muka tänne tulisi? Eikö James ollut muistanut pistää ovea kunnolla kiinni? Kyllä se hänen mielestään oli kiinni mennyt, vaikkei nainen nyt täysin varma voinutkaan olla. Mutta silti. Makuuhuoneen ovi oli raollaan, mutta siitä raosta näkyi, että valot syttyivät isompaan oleskelutilaa.
”Kuka siellä?” James kysäisi kammetessaan ylös ja sieppasi aseensa käteen.
”Mitä helv-”
Ruskea hiuspehko ilmestyi oviaukkoon hämmentyneennäköisenä ja järkytyksekseen japanilainen tajusi tunnistavansa ne kasvot.
”Mitä hemmettiä te teette mu… Rin?!”
”Ja… mie.” Rin äännähti, mikä tosin kuulosti enemmänkin jonkinlaiselta vingahdukselta ja tarttui nyt Jamesin ranteeseen.
”Mitä ihmettä sä tänne tuppaat? Sekoititko huoneesi vai?” hän kysäisi nyt yrittäen löytää ääneensä sitä kylmää teräksistä äänensävyä.
Mitä ihmettä Jamie Mitchell teki täällä? Siis, oikeasti, Havaijilla? Ja juuri samassa hotellissa kuin mitä hän itse oli… Ei hemmetti. Itse asiassa Rin alkoi nyt entistä enemmän vihata tätä Bondin valitsemaa hotellia. Varsin syvästi.
”Täh… Ei hitto, että… anteeks. Mä olin idiootti.” Jamie sanoi, mutta ei kuulostanut kovinkaan vakuuttavan pahoillaan olevalta, vaan sen sijaan nauraa kikatteli kuin mikäkin typerä teinityttö, mikä sai Rinin tuhahtamaan.
”Ainahan sä olet ollut.” tuo tokaisi kulmat kurtussa.
James oli istahtanut sängyn päätyyn hämillään, kunnes näytti saaneen takaisin puhekykynsä.
”Ulos. Ulos täältä, nyt heti.” hän ärähti ja nousi uudelleen.
Jamie ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan tähän käskyyn, vaan tuijotti vain yhä Riniä, epäuskoisen katseen suorastaan paistaessa sinne asti. Rin kietoi kätensä ympärilleen ja huokaisi.
”Älä jaksa Rin. Mitä sä täällä teet? Tuollaisen kanssa?” Jamie kysyi vilkaisten Jamesia päätään pyörittäen.
”Jamie Beatrice Mitchell, nyt hiljaa.” Rin ärähti ja tarrasi taas miehen käteen.
”Mä saatan tuon ulos.” hän sanoi hiljemmin hymyillen Jamesille.
Lepyttelevä suukko painettiin miehen huulille ja jäi hetkeksi aikaa viipyilemään siihen. Rin kuljetti sormiaan pitkin miehen lyhyitä hiuksia, nautti niiden pehmeydestä sormillaan, ehkä vähän turhankin pitkään, sillä Jamien suunnalta kuului tuhahdus.
”Rin.” tämä murahti.
Brunette suuntasi katseen yllätysvieraaseen viattomana, hieman kulmaansa kohottaen. Pahoitteleva hymy suotiin vielä miehelle ennen kuin nainen kampesi itsensä alas sängyltä, sujautti jalkansa kenkiinsä ja tarrasi sitten Jamieen työntäen tämän edellään ensin ulos makuuhuoneesta, sitten hotellikäytävälle. Ovi suljettiin takana, jottei mies turhaan kuulisi kaksikon keskustelua, mistä Rin osasi jo ennustaa ainakin jokseenkin epämiellyttävää.

”Mitä hemmettiä sä täällä teet?” Rin ärähti vähän turhankin hyökkäävästi.
”Mitä itse?” Jamie hymähti ja vei itsensä suoraan ollen näin pidempi kuin Rin, mikä tietenkin ärsytti häntä aika pahasti.
”Sä vastaat mun kysymykseen, idiootti!” hän kivahti.
”Hei hei hei, rauhoitu nyt Rin.” toinen kikatteli, taas, ja kohotti kätensä eteen rauhoittavaan eleeseen ennen kuin laski käden hänen olkapäälleen.
Rin hätisti kädellään toisen käden kauemmaksi ja nappasi vielä varmuuden vuoksi Jamien ranteen sormiensa otteeseen.
”Jos mä oisin sä, niin en todellakaan tekisi mitään tuollaista!” tuo ärisi.
”Rin, rauhoitu.” Jamie totesi, nyt ehkä vähän vakavoituneempana, mutta edelleenkään tuon kikattelu ei tuntunut loppuvan.
Ärsyttävää. Ennen kuin Rin kuitenkaan ehti edes vetää kättään nyrkkiin iskeäkseen toista, niin tämä oli siepannut hänen kätensä omiinsa ja pakotti naisen taaksepäin.
”Rauhoitu.” toinen virnisti ja aasialainen ravisti päätään.
”Päästä irti musta senkin idiootti! Tyhmä, tyhmä, tyhmä…” Rin ei voinut lopettaa ennen kuin toinen lopultakin huokaisi ja päästi irti.
”Hienoa.” Rin hymähti ja työnsi Jamietä kauemmaksi.
”Me emme tavanneet. Tätä ei tapahtunut, emmekä me tiedä toisistamme yhtään mitään emmekä sitäkään, että olemme samassa hotellissa.” hän totesi.
”Mutta Rin…”
”Ole jo hiljaa, tyhmä. Mä en tahdo nähdä sua. Ikinä!”
Ja niine hyvineen ruskeasilmäinen kiskaisi oven takanaan auki ja pujahti sisään huoneeseen läimäyttäen sen kiinni toisen naisen nenän edessä. Rin varmisti vielä, että se ovi todella meni lukkoon, ja huokaisi painautuessaan hetkeksi ovea vasten.
Miten Jamien oli onnistunut päätyä juuri siihen samaan hotelliin kuin hän? Miksi hän ei päässyt tuosta eroon, tahtoi hän sitä tai ei? Miksi… Argh, liikaa kysymyksiä eikä kuitenkaan vastauksia.
Miksi Jamien piti tulla pilaamaan kaiken?
Ajatus siitä, että Rin tappaisi Jamesin nyt heti ja häipyisi ensimmäisellä lennolla takaisin kotiin, mutta jokin esti häntä. Ei nainen edes tiennyt, että mikä, mutta jokin kuitenkin.
”Rin?” James kutsui häntä makuuhuoneestaan ja nainen suoristautui.
Hänellä oli tehtävä kesken. Yksi mitätön eksä ei häiritsisi Rinin keskittymistä tehtävän suorittamiseen sen enempää kuin mikään muukaan. Rin hoitaisi työnsä huolella ja kunnolla ja nauttisi siitä, piru vie.
Pää pystyssä neitokainen korjasi hymyn huulilleen, sammutti valot ja asteli makuuhuoneeseen sulkien oven perässään.

[Suklaanappi]

En ole oikolukenut, mutta siinä nyt on. Ole hyvä Kerveli! (Niin, ja kaikki muutkin...) ^^


LUKU 3

Rin heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Kasvoja lämmitti ja niin tuo raotti ihan pikkuriikkisen silmiään. Hetken kesti, joskin vain hyvin pieni hetki, että nainen jälleen muisti, missä oli, miksi, ja miten oli sinne päätynyt. Päänliikahdus kertoi, että James oli yhä vaipuneena uneen, tällä näytti ainakin olevan hyvät unenlahjat tai jotain, joten Rin arveli sen olevan tarpeeksi hyvä hetki kadota. Toisin kuin elokuvissa, he eivät suinkaan olleet kietoutuneet toisiinsa kuin mitkäkin rakastavaiset, joten tämän ajatuksen toteutus ei ollut hankalaa. Vaivihkaa nainen vetäytyi kauemmaksi, kohotti peittoa päästäkseen pois sen alta ja hipsutteli pitkin lattiaa etsien vaatteitaan. Ne ei ollut hankalaa paikantaa lattialta, joten pikaisesti tuo pukeutui käydessään miehen kylpyhuoneessa. Sen enempää Rin ei itselleen sillä hetkellä uhrannut aikaa, vaan tuo kiiruhti korkokengät toisessa kädessään roikkuen ulos huoneesta, sulki oven hiljaa perässään ja hipsi hissille laskeutuakseen pari kerrosta alaspäin.
Käsilaukun uumenista löytyvä avain päästi naisen sisään huoneeseensa ja hän jätti avaimen oven suussa olevan lipaston päälle, jottei vahingossakaan hukkaisi sitä. Kiireellä tuo riisui mekkonsa ja kaiken muunkin samalla, kun päälle pistetty suihku valutti vettä lämmittäen sitä. Veden ollessa tarpeeksi lämmintä Rin astui suihkun alle antaen sen huuhtoa kehonsa ihanalla lempeällä paineellaan.
Veden helliessä kehoaan hän vaipui ajatuksiinsa. Eilinen oli ehdottomasti mennyt täydellisellä tavalla, tuo oli onnistunut saamaan miehen kiinnostumaan itsestään, joten kaikki meni oikein hyvin suunnitelmien mukaan. Ainut huono puoli eilisessä oli ollut se pikkuinen välikohtaus, minkä Jamie oli synnyttänyt tunkeutuessaan Jamesin huoneeseen. Luultavasti ovi oli hieman jäänyt auki, joten tämä oli päässyt sisään. Se tuskin oli ollut tarkoitus, ainakaan niin Rin ei uskonut, mutta silti… Se ärsytti. Ärsytti suunnattomasti tietää, että entinen tyttöystävä majaili juuri siinä samassa hotellissa. Ja vaikkei Rinillä ollutkaan yleensä tapana vältellä tietoisesti yhtään ketään, niin sillä hetkellä kyseinen asia kyllä sopisi hänelle paremmin kuin hyvin. Kyllä, hän oli aika varma siitä, että tulisi välttelemään Jamietä niin loistavasti, että lopulta unohtaisikin tämän olemassa olon. Ainakin, jos kävisi hyvä onni. Jos ei, niin silloin Rin joutuisi ehkä keksimään jotain vähän radikaalimpaa kuin pelkkää välttelyä, mutta toistaiseksi nainen aikoi olla ihan optimistinen. Ja yleensä välttely ainakin toimi. Yleensä.
Suihku suljettiin ja Rin kietoutui pehmeään valkeaan pyyhkeeseen. Hänen hiuksensa tiputtelivat tiuhaan vettä, joten kuivattuaan ensin jotenkuten vartalonsa, hän vei sitten toisen pyyhkeen hiuksiinsa ja kuivaili niitä pyyhkeellä niin hyvin kuin taisi. Pyyhkeen käydessä jo tehottomaksi, Rin vaihtoi hiustenkuivaajaan ja väänsi sen täysille ensin pörrötellessään hiuksiaan, jotta ne kuivuisivat paremmin, ja sitten vielä harjaillessa hiusharjallaan niitä.
Loppujen lopuksi hiukset näyttivät tarpeeksi kuivilta, joten nainen saattoi astella huoneensa puolelle. Hän valitsi nopeasti punaisen spagettiolkaimisen topin ja tummanharmaat shortsit ylleen, sekä punaiset korolliset kengät jalkoihinsa. Meikkaaminen sujui pikaisesti, aivan häthätää, ja niin tuo oli valmis lähtemään. Mustaan olkalaukkuun piilotettiin kännykkä, lompakko ja sen sellainen tärkeä, sillä Rin ei suinkaan aikonut lähteä alakerran ravintolaan aamiaiselle, vaikka siellä seisova pöytä olisikin odottanut. Ensinnäkin hän halusi minimoida kaikki mahdolliset törmäämiset siihen hemmetin Jamieen, ja toisekseen hänellä ei ollut kovinkaan hyviä kokemuksia hotellin aamiaisista. Ne olivat aina liian ylihinnoiteltuja ja pahanmakuisia ja hyvä kahvi oli ehdottoman tärkeää Rinille aamuisin.

Jättimäiset ruskeat aurinkolasit painettiin nenälle, kun neitokainen astui ulos aurinkoiseen aamuun. Kello tuskin oli edes kymmentä, mutta hän oli aika varma, että sieltä löytyisi kyllä jonkinmoinen kahvila, johon voisi pysähtyä aamiaiselle. Ja, kun kello ei ollut niin paljoa, niin oli huomattavasti helpompi löytää miellyttävä paikka, johon istahtaa, sillä ruuhkaa olisi vähemmän. Niinpä kaikin tavoin Rin oli varsin iloisella tuulella ja sen saattoi huomata myös kepeästä askelluksesta, jolla tämä asteli eteenpäin kadulla.
Ihmisiä oli kuitenkin jo yllättävän paljon liikkeellä. Ehkä Havaijin asukit olivat vain muuten niin aamuvirkkuja, tai sitten se johtui vain siitä, että oli kuitenkin arkiaamu. Kuitenkin pahin työruuhka oli jo ilmeisesti poissa, joten Rin saattoi astella aivan rauhassa.
Noin viiden minuutin matkan jälkeen hän pysähtyi erään kivalta tuntuvan kahvilan edustalle päättäen, että se olisi ihan tarpeeksi hyvä hänelle. Ainakin se vaikutti siltä. Pieni kellonkilahdus kantautui kuuluville, kun nainen astui sisään, ja hän väläytti kassaneidille hymyn. Kahvilassa oli aika vähän porukkaa, vain pari vanhusta ja sitten jonkun verran työssäkäyviä ihmisiä, mutta muuten siellä oli väljää. Paikka oli sisustettu tummilla väreillä, vallitsevin väri oli tummanruskea, mitä löytyi niin pöydistä, tuoleista kuin sohvistakin, joita muutamien pöytien takana oli. Puukalusteet toivat kahvilaan lämpimän tunnelman. Lisäksi toinen väri oli tummanpunainen, sillä oli väritetty muuten ruskeaa sisustusta esimerkiksi tyynynpäällisillä tuoleilla, sohvan verhoiluilla ja valtavien ikkunoiden yläreunoissa olevilla lyhyillä verhoilla. Kaiken kaikkiaan paikka oli Rinille suorastaan täydellinen ja hän asteli tiskin luokse.
”Kuppi vahvaa kahvia.” Rin tilasi ensitöikseen ja valitsi sitten itselleen juustosämpylän, kulhollisen mansikkajogurttia, sekä tuoremehua.
Maksettuaan tuo kiepahti yhteen ikkunapöytään, mikä oli tarpeeksi syrjässä, muttei kuitenkaan liian. Vaikka kuinka väitettiin, että nurkkapöydästä ei koskaan kukaan huomannut ketään, niin juuri nurkkapöydät olivat ne pöydät, jotka keräsivät eniten katseita. Ainakin Rinin mielestä. Joskus oli vain yksinkertaisesti liikaa, kun huomasi asioita enemmän kuin muut.

Kello helähti jälleen ja Rin kohotti laiskasti katseensa ovelle. Ei häntä kiinnostanut kuka sieltä tuli, ei heti, mutta samassa, kun tuo tajusi kuka ovella oli, niin häntä kiinnosti. Jamie Mitchell! Tämä oli takuulla kohtalon ivaa, tai sitten vaan Jamien ivaa. Mutta yhtäkaikki, se oli todella julmaa ivaa.
”Rin!” Jamie huudahti innoissaan ja heilutti kättään.
Rin ei vastannut, käänsi vain katseensa pois toisesta ja toivoi hartaasti, ettei toinen keksisi liittyä seuraan. Pieni hetki meni, kun Jamie tilasi limonadinsa ja nainen tosissaan toivoi, ettei tämä keksisi tulla häntä kohti. Mutta tietenkin tämä keksi. Hävytöntä. Tosi hävytöntä.
”Voinko istua tähän?”
Voinko istua tähän? Eikö Jamie muuta keksinyt? Voi helvetin helvetti! Aasialaissyntyinen katsahti toiseen silmät kaventuneina ja avasi suunsa kivahtaakseen, ettei missään tapauksessa voisi.
”Jos ehdottomasti haluat.” hän kuitenkin vastasi.
”Kiva!” Jamie hymyili niin viattomasti, että Rinin teki mieli yrjötä.
Hetken hän vain tuijotti toista häkeltyneenä osaamatta oikein sanoa yhtään mitään. Ei hetkeen, kunnes lopulta tuo ryhdistäytyi. Tällä lailla ei todellakaan voisi enää jatkua. Ei voisi.
”Kuinka sä saatat tehdä näin?” Rin sähähti puristaen kätensä nyrkkiin.
”Miten niin? Kai mä nyt saan sulle puhua? Ja… juoda limsaa samassa pöydässä ja…”
Rin ei antanut toisen jatkaa.
”Jamie Mitchell! Kun mä sanoin sulle eilen, etten halua ikinä nähdä sua, mä tarkoitin sitä. Tämä on todella, todella typerää, jopa sulta. Miten sä kehtasit… tulla sillä lailla? Kehtasit… nauraa mulle. Se oli sairasta!”
Jamie tuijotti toista hämmentyneenä, hetken.
”Rin, mä… kuuntele mua, ole kiltti.”
”Miksi sä et koskaan kuuntele? Miksi sä vedät niitä vitun johtopäätöksiä ja käyttäydyt kuin idiootti? Koska sä olet idiootti, enkä mä jaksa enää sitä. Tajuuks sä, et tää ei vaan voi mennä näin? Sä et ilmesty tänne noin viattomana ja ällöttävänä ja luule, että mä vaan kapsahdan sun kaulaan kuin aivoton kana!”
”Kuka on sanonut, että mä odottaisin jotain tuollaista?”
Brunette vaikeni ja tuijotti Jamietä pöllämystyneenä. Oliko tuo tosissaan? Ei, tuo kidutti varmasti häntä. Aivan takuulla!
”Älä valehtele mulle, Jamie. Sä et huijaa mua.” Rin tokaisi viekkaasti.
”Mä en valehtele.” Jamie vastasi tyynen rauhallisesti ja jatkoi vielä.
”Mä tiedän, että sä osaat valehdella. Sä olet näyttelijä. Mutta et valheenpaljastuskone.”
Ruskeat silmät tuijottivat pienen hetken niihin vihreisiin silmiin, joita hän oli joskus aiemmin, kauan kauan sitten, luullut rakastavansa.
Lopulta Rin huokaisi ja aikoi suoristautua kohottaakseen kahvikupin jälleen huulilleen, mutta yllättäen käsi tarttui hänen käteensä. Eikä kenen tahansa kämmen, vaan Jamien. Rin vilkaisi terävästi Jamieen, toinen kulma koholla.
”Älä katso mua noin.” Jamie naurahti.
Rin avasi suunsa sanoakseen, millä lailla, mutta ei ehtinytkään, kun Jamien huulet painuivat hänen huulilleen. Rinin silmät levähtivät järkytyksestä eikä tämä osannut muuta kuin tuijottaa Jamien kasvoja, kunnes viimein tajusi vetäytyä kauemmaksi.
”Mitä helvettiä!” nainen kiljahti ja kohotti kätensä läpsäyttääkseen toista poskelle, mutta Jamie ennätti tarttua siihen.
”Sä et lyö mua, ellen mä tahdo. Ellet satu muistamaan?”
Jamien puolittainen virne sai hänet naurahtamaan, mutta vain lyhyesti. Rin kiskaisi kätensä pois toisen otteesta ja suoristi selkänsä.
”Mitä sä haluat musta?” tuo kysyi ja piilotti kasvonsa kupin taakse.
”En mitään. Tai siis… Mä haluan, että me voitaisiin tulla toimeen. Olla ystäviä niin kuin ennen, kai sä nyt sen muistat?”
Rin painoi katseensa alas. Tietenkin hän muisti, sitä oli hankalaa unohtaa. Mutta hän ei ollut varma, halusiko hän enää olla Jamien ystävä. Jamie muistutti häntä siitä, mitä hän oli ennen. Se tuntui nykyisin enää niin kamalan sumuiselta unelta, suloiselta unelta jonka Jamie kuitenkin sai palaamaan takaisin. Ainakin sen muiston.
”Mä en voi… Mä en tahdo enää olla sun kanssa ystävä, okei? Mä en tahdo tavata sua, enkä mitään muutakaan. Ymmärrä nyt idiootti, se on mennyttä.” Rin tokaisi ja nousi ylös.
Koko juttu alkoi tuntua entistä järkyttävämmältä. Se karmi naisen selkäpiitä ja tuo jätti puolikseen juodun kahvikupin pöytään.
”Mä häivyn. Eihän täällä saa edes syödä rauhassa.” hän tuhahti, katsahti vielä syyttävästi Jamieen ja kääntyi sitten lähteäkseen.
”Rin. Älä häivy. Mä voin olla ihan hiljaa. Okei?” Jamie ehdotti.
Rin huoahti ja käänsi sitten katseensa toiseen arvioivasti.
”Oikeasti?”
”Oikeasti.”
Brunette empi vielä pienen hetken, kunnes istahti takaisin paikalleen.
”Ole sitten hiljaa.”
”Mä olen.”

Kummaa kyllä, Jamie piti lupauksensa. Tämä ei häirinnyt Riniä lainkaan sen enempää, katseli vain hiljaa ympärilleen kahvilassa ja hörppi limuaan tyynen rennosti. Silti melkein jatkuvasti häntä ärsytti tuo nuori naisen, joka istui häntä vastapäätä. Vaikka tämä ei tehnyt mitään, niin tuon läsnäolo häiritsi. Ärsyttävää. Todella ärsyttävää.
”Okei.” Rin totesi työntäessään tarjottimen kauemmaksi.
”Mä häivyn.”
Jamie katsoi hetken aikaa häntä, mutta päätti sitten olla hiljaa ja oikeastaan Rin oli siitä varsin hyvillään. Hän ei halunnut enää kuulla mitään Jamieltä, katsahti vain pienesti toiseen ennen kuin nousi ylös tuolistaan. Se narahti hieman ja herätti näin ollen kassaneidin huomion, jolle Rin lahjoitti hymyn kiitokseksi. Ei kai hänen aamunsa pilaaminen tämän vika ollut… Ellei tämä ollut jokin vakooja ja ollut hälyttänyt Jamietä sinne juuri siksi, että hän oli sattunut pistäytymään siihen kahvilaan.
”Hyvää loppuelämää Jamie.” tuo tokaisi vielä toiselle, katsomatta enää tähän, ja lähti astelemaan kohti ovea. Se pamahti kiinni naisen perässä, kun tämä sitten asteli pitkin katua takaisin hotelliaan kohti toivoen, ettei mies ollut vielä herännyt. Ei tuo halunnut selitellä mitään, vaikka selitys oli toki jo valmiina. Mutta silti. Mieluummin Rin piti asiat mahdollisimman yksinkertaisina kuitenkin, turhaan niitä mutkistettaisiin. Mutkikkaat suunnitelmat tuppasivat aina mutkistumaan entistä enemmän eikä silloin iloitsisi kukaan. Paitsi tietenkin voittajat, mutta kuitenkin. Kyllä ne yksinkertaiset suunnitelmat olivat parhaimpia. Aina. Saihan niitä mutkistettua, jos niin kaipasi.

Rin oli käynyt matkallaan vielä pikaisesti kaupassa ennen kuin asteli hotellihuoneeseensa. Ensimmäinen ajatus oli ollut käydä Jamesin luona, mutta sitten tuo olikin muuttanut mieltään. Hän piti kuitenkin omasta huoneestaan paljon enemmän. Jostain syystä.
Neitokainen riisui hiostavat vaatteensa ja verhoutui valkeaan ohueen aamutakkiin, sekä kantoi ostoksensa keittiösyvennykseen. Tuo etsi itselleen kulhon kaapista ja vohvelirautakin kaikenlisäksi löytyi, mahtavaa! Rin väänsi volyymin täysille musiikkisoittimestaan ja päätti siis luottaa hotellin äänieristyksiin, jottei häiritsisi kenenkään vanhan rakastavaisen pariskunnan unta musiikillaan. Ja jos häiritsisi, niin voivoi. Ei se ollut Rinin ongelma. Hän huudatti Christina Aguileraa huoneessaan kuin viimeistä päivää samalla, kun hääräsi keittiössä tottuneeseen tapaan. Nuorempana neitokainen oli ollut täysi tumpelo keittiöaskareissa, mutta näin vanhempana hän oli oppinut pitämään huolen asumuksestaan, sekä itsestään niin, ettei kuollut nälkään. Tosin nykyään Rinin ei enää tarvinnut niistä kovin usein huolehtia, hänellä kun oli oma kokki, siivoojat ja ovimiehet ja kaikki. Joskus oli kyllä ihan kiva kokkailla ja jostain kumman syystä Rin myös arveli, että James pitäisi siitä, että hän loihtisi heille aamiaisen. Ja tuskin hän edes kovin väärässä olisikaan, kukapa nyt ei pitäisi omatoimisesta ja kokkaavasta nuoresta naisesta, joka kaikenlisäksi näytti aika hyvältä siinä satiinisessa aamutakissaan hiukset kevyellä seksikkäällä nutturalla?
Hetkeksi Aguileran piti vaimeta, jotta Rin pääsi soittamaan asiakaspalveluun ja pyytämään sieltä jonkun huoneeseensa, Rinillä oli tälle pienimuotoinen tehtävä suunnitelmissaan. Ja tietenkin hotelli tarjoaisi hänelle kaiken, mitä hän ymmärtäisi vain pyytää. Kun kyseinen asia oli kunnossa, saattoi musiikki nousta taasen kunnolla kuuluville ja nainen siirtyi nyt keittiötasolta vohveliraudan ääreen.
Musiikki soi niin kovalla, ettei Rin kyennyt kuulemaan koputusta, joka oli hänen oveltaan kuulunut, jo muutamaan otteeseen. Sen sijaan, kun ovi paukahti lopulta auki, nainen huudahti ja kiepahti siinä samassa ympäri melkein hypähtävällä tavalla. Maitoa oli vahingossa jossain vaiheessa läikkynyt lattialle ja Rin pahaksi onnekseen onnistui liukastumaan siihen, jolloin tiettävästi kaatui lattialle, sillä ei ehtinyt tarrata mihinkään kiinni, vaikka mahdollisuuksia olisikin ollut.
Voi hemmetin hemmetti…
Hieman ynähtäen nainen hieraisi hieman käsiään karistaakseen maidon niistä, kun tunsi käsien tarttuvan käsivarteensa.
”Voi anteeksi Miss, mutta te ette kuulleet, kun koputimme.” miehenääni pahoitteli syvästi pahoillaan, sen nimittäin kuuli, ja auttoi hänet ylös seisomaan.
Rin katsahti mieheen, joka oli auttanut hänet ylös, ja tajusi tämän Mr. Rowbottomin yhdeksi alempiarvoisemmaksi kätyriksi, Michaeliksi. Nainen huokaisi ja vilkaisi vielä ovensuuhun, jossa pari muuta miestä seisoivat ilmeisen hämmentyneinä.
”Äh, ei se mitään. Sellaista sattuu.” Rin heilautti kättään karistaen samalla Michaelin otteen käsivarrestaan ja kurottautui vääntämään musiikkinsa volyymia hiljemmalle, jotta keskustelu olisi jokseenkin mahdollista.
”Mutta mitä ihmettä te täällä teette?” hän ihmetteli.
Ei, Drew ei ollut maininnut mitään taustajoukoista tai mistään muustakaan, vaan oli lähettänyt Rinin täysin yksin matkaan. Tai no, ei tietenkään koskaan ihan täysin yksin, sellainen ei sopinut miehen tyyliin, mutta silti, mitään puhetta mistään kokouksista tai mistään ei ollut ollut.
”Onko jotain tapahtunut?”
Miehet näyttivät ilmeisen vaivaantuneilta hieroessaan niskojaan ja vältellessään Rinin terävöitynyttä katsetta, joten hän tuhahti ja tarttui rättiin saadakseen sen lattian kuivattua.
”Antakaa minun.” Anton pyysi ja ojensi kättään rättiä kohden, jonka neitokainen luovutti tälle mielihyvin.
”No, mikä on?” tuo kysyi nyt uudelleen hypäten keittiötasolle istumaan.
”Mr. Rowbottom vain huolestui, kun et ollut raportoinut mitään lähtösi jälkeen. Hän mietti, olitko kenties eksynyt jotenkin matkanvarrella tai jotain…” Michael koetti selitellä ja nolostuneisuus tuntui paistavan kilometrin päähän.
Rin naurahti ja puisteli päätään.
”Unohdin täysin koko raportin! Olisihan mun nyt se pitänyt muistaa, anteeksi, että jouduitte tulemaan tänne asti minun takiani.” hän pahoitteli käsiään samalla levitellen.
”Itse asiassa majailemme hotellin kolmannen kerroksen hotellihuoneessa, kaiken varmuuden vuoksi, tiedättehän, joten tämä ei suinkaan tuottanut mitään vaivaa kenellekään.” vaaleatukkainen mies totesi ja raapi t-paidan hihan alta paljastuvaa tatuoitua käsivarttaan.
”Paitsi mulle.” Rin tuhahti kärkkäästi ja pudottautui takaisin alas lattialle.
”Tehtäväni on kesken ja te tyhmät ryntäätte tänne juuri silloin, kun ei kannattaisi.”
Hetkeksi nainen vaikeni kuunnellakseen, sillä ulkona kuului kantautuvan askeleita. Ei kai se vain ollut James? Kyllä, askeleet pysähtyivät hänen ovensa taakse, voi hemmetti.
Rin tarrasi Michaelin aseeseen, joka roikkui tuon vyötäröllä, ja vaistomaisesti mies tarrasi siihen huudahduksen kera myös estääkseen naista varastamasta sitä. James mitä ilmeisemmin kuuli tämän ja työnsi oven auki, jolloin Rin kiljahti saaden tilanteen vaikuttamaan täysin erilaiselta kuin mitä se todellisuudessa olikaan.
Anton vetäisi aseensa esiin reaktiona oven aukaisusta ja Rinin käskevä silmäys sai miehet ymmärtämään, että näiden tulisi leikkiä mukana. Kukapa supersankari muka ei rakastaisi pelastella avuttomia neitosia pelottavien asemiesten kynsistä?
Kaikki kävi kuin missä tahansa elokuvassa. Rin kiljahti Michaelin tarratessa hänen käsivarteensa uudelleen, nyt huomattavasti kovempaa. Anton ampui Jamesin ohi, jolloin miehen onnistui töytäisemään tämä kumoon. Kukaan ei halunnut ruumiita, joten kun James oli onnistunut saamaan kahdelta mieheltä aseet haltuun, Michael päätti vetää raukkamaisen pahiksen roolin ja kiskaisi parvekkeen auki, hypäten parvekkeen kaiteen ylitse. Eihän tämä tietenkään suoraan maahan tippunut, vaan onnistui kiipeilemään parvekkeelta kaiketi alaspäin, ei Rin varma ollut.
”James!” hän kiljaisi miehen aikoessa rynnätä parvekkeelle, kaiketi ampumaan Michaelia, jolloin James muutti suunnitelmiaan ja kumartui naisen puoleen muiden Black Tigerilaisten kuullemma ottaessa jalat alleen.
”Mitä täällä tapahtuu?” Rin kysyi niin säälittävällä ja pelokkaalla äänellä kuin vain osasi, ja tuo nyt osasi sen aika loistavasti.
”En tiedä Rin, mutta älä huolehdi, otan siitä kyllä selvää.” James vakuutti hymyillen ja Rin niiskaisi kevyesti, jolloin mies painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
Niin, tietenkin James ottaisi asioista selvän… Sehän oikeastaan teki tästä entistä mielenkiintoisempaa… Ehdottomasti.
”Ethän jätä mua, James?” Rin inahti ja katsahti sortuviensa alta mieheen.
”En tietenkään, Rin, en tietenkään.”
Niinpä niin, idioottivarman täydellinen supersankari…

[Suklaanappi]

Varoitus: Tässä on nyt jonkinlaista pornoyritelmää, mutta en lupaa todellakaan laatua. Lukekoon jokainen omalla vastuulla, ja oikolukua en edelleenkään harrasta. Olkaa hyvät! <3


LUKU 4

Rin rypisti otsaansa mietteliäänä. Ei, hän ei ollut omassa hotellihuoneessaan, sen huomasi heti, kun hän tajusi, ettei tuntenutkaan käsivarsillaan sitä ihanan pehmeää silkkilakanoiden tuntua, mihin oli jo vähän niin kuin tottunut. Saattoiko parissa päivässä tottua johonkin? Luultavasti.
Joten, ei, hän ei ollut hotellihuoneessaan, ei ainakaan sen sängyllä. Missä sitten? Päätä kivisti sietämättömästi, hemmetti, hän tarvitsisi särkylääkettä ja kahvia. Nyt heti. Rin liikahti hieman ymmärtääkseen pikkaisen enemmän tietoa aisteillaan siitä, missä tilanteessa oli. Hänen kätensä nimittäin olivat sidotut. Tai ei, ei sidotut, niissä oli jotain metallista, kylmää… Eikä Rinin tarvinnut miettiä hetkeäkään, kun tiesi, mitä niissä oli. Käsiraudat. Voi hemmetti. Nainen alkoi huolestua, missä hän oikeasti oli?
”Kas, Rin, sähän heräsit!”
Voi paska. Tuon ääneen Rin tunnistaisi ihan missä tahansa. Jamie. Voi luoja, se todellakin oli Jamie. Jamie oli kiskonut hänet sinne jonnekin ja…
Nainen huokaisi. Kai hänen pitäisi avata lopulta ne silmät, kun oli kerta jo paljastunutkin Jamielle. Varovasti tuo raotti silmäluomiaan, parahtaen tuskasta, sillä siellä oli niin kirkasta. Kamalan kirkasta. Ruskeat silmät puristettiin nopeasti kiinni ja Rin veti syvään henkeä. Hitaasti, hitaasti vain. Nyt tämä koetti uudelleen, ripsiä kohotettiin sen verran, että neitokainen saattoi nähdä pikkaisen siitä valosta, ja hetkisen kuluttua silmät oli saatu räpyteltyä auki.
”Et sitten yhtään kirkkaampaa valaistusta keksinyt?” Rin tokaisi toiselle ja toivoi, että olisi voinut hieroa silmiään, mutta kun ne kädet oli lukittu niillä hemmetin käsiraudoilla.
”En toki, vain parasta sulle, katos.” Jamie vastasi hymyillen niin ällöttävän suloisesti.
”Argh, tietysti.” nainen murahti ja kohottautui istuvampaan asentoon, jolloin käsiraudat kilahtelivat sängyn päädyn metallipylväitä vasten, niihin Rin oli kahlitu.
Nyt tämä ei todellakaan ollut iloinen siitä, että oli sattunut valitsemaan sen melkein laittoman lyhyen mekon ylleen, sillä siinä ei ollut kovinkaan mukavaa istuskella, kun ei voinut edes asetella sen helmaa mitenkään.
”Voisitko kenties selittää, mitä ihmettä mä teen täällä, ja miksi, ja minkä takia mun kädet on käsiraudoissa?” Rin tiukkasi kulmat kevyesti kurtussa. Eihän nainen pitänyt tästä ollenkaan.
”Totta kai voin selittää!” Jamie huudahti iloisesti ja asteli nyt sängylle istuutuen Riniä vastapäätä.
”No selitä…”
”Mulle tuli ikävä sua.”
Rin tuijotti toista ihmeissään. Okei, myönnettäköön, ettei tämä ollut odottanut mitään hienoa vastausta, mutta tuo oli pohjanoteeraus. Täydellisen törkeä sellainen.
”Jamie, sä et ole tosissasi.” hän äännähti melkein tukahtuneesti.
”Voi, kyllä mä olen, Rin.” Jamie nyökytteli edelleen niin sokerisesti hymyillen, että Rinin teki mieli oksentaa. Mitähän Jamie sanoisi, jos hän oksentaisi siihen puuvillaisille lakanoille? Ei kai mitään. Tai ehkä sanoisi…
”Ällöttävää Jamie. Oikeasti ällöttävää. Mutta et edelleenkään kertonut, mitä varten mulla on nää ihmeen raudat.” Rin huomautti.
”Aivan. Tietysti siksi, ettet karkaisi. Enhän minä voi päästää sinua karkaamaan kultapieni.”
Nenää nyrpistettiin ja Rin pudisti päätään niin, että hiukset heilahtivat.

Hetkeksi nainen päätyi olemaan vaiti, katsomaan huonetta, johon Jamie oli hänet jotenkin keplotellut. Seinät olivat arkisen valkeat, kaikkialla oli valkeaa, ärsyttävän valkeaa. Jopa suuri matto oli valkoinen. Yh… Jamien tyylitaju ei ollut parantunut lainkaan niinä vuosina, vaikka tuskin se edes mikään ihme oli. Rin oli aina ollut se, joka oli osannut sisustaa.
”Miten sä pystyt asuu jossain tällases?” hän ihmetteli päätään pudistellen.
”Älä leiki snobia Rin.” Jamie totesi hymyillen ja Rinin teki mieli päristää kieltään tälle, mutta niin alas hän ei vajoaisi.
”Okei Jamie, koska mä en pääse minnekään, niin haluutko ehkä sitten tuoda mulle jotain tähän hiton päänsärkyyn?” tuo kysäisi.
”Ai, joo.” Jamie sanoi ja katosi toiselle puolen huonetta keittiöön, etsi vesilasin ja täytti sen vedellä ja nappasi myös nähtävästi mukaan jonkun pillerin.
”No niin, Rin, sano aa.” nainen virnuili kohottaen pilleriä sormissaan.
”Varokin, jos tukehdutat mut.” Rin varoitti ennen kuin avasi suunsa ja sai pillerin kielenpäälleen. Jotenkin sitä vettäkin saatiin kaadettua hänen suuhunsa, vaikka nestettä valahti suupielille ja leualle, mutta avuliaasti Jamie pyyhkäisi ne pois. Hyvin avuliaasti. Suullaan. Rin melkein kiljaisi järkytyksestä tuntiessaan toisen huulet ja kielen leuallaan, mutta onneksi vain melkein. Sen sijaan nainen vain puri huultaan ärtyneenä päästämättä pienintäkään äännähdystä.
”Noin, nyt olet taas puhdas.” Jamie hymyili tyytyväisenä.
”Toisin sanoen sun kuolassas. Yök.” Rin vastasi, mutta toinen ei reagoinut tähän mitenkään, pyöräytti vain silmiään iloisesti.
Hetken aikaa Jamie vain pyöritteli hymyillen päätään, mutta sitten Rin hätkähti, sillä toinen teki erään liikkeen, mitä hän ei suinkaan ollut osannut odottaa. Jamie hivuttautui istumaan hänen päälleen, lantiolleen. Nyt toinen työnsi hänet alas selälleen ja painoi huulensa naisen huulille. Rin ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua asiaan.
”No Rin, etkö enää muista, miten suudellaan?” Jamie kysäisi kiusoittelevan piruilevasti irrottauduttuaan hänen huuliltaan, katseli nyt vain pää kallellaan hänen kasvojaan huvittuneen näköisenä.
”Muistan kyllä, sitä on hankalaa unohtaa.” Rin vastasi tuhahduksen kera.
”Miksi sitten epäilen, ettet kuitenkaan muista? Ovatko taitosi ruostuneet?” Jamie kiusasi yhä ja hän tiesi, mitä tämä haki takaa, mutta ei jaksanut välittää.
”Ei tietenkään!” aasialaissyntyinen huudahti kauhistuneena ja ravisti päätään kiivaasti.
”Todista se.” Jamie kehräsi ja Rin rypisti kulmiansa tyytymättömästi, mutta ei hänellä ollut vaihtoehtojakaan, joten nainen kurotti kaulaansa sen verran, että sai hipaistua juuri ja juuri toisen huulia ja niin Jamie painoi huulensa kunnolla hänen huulilleen.
Se suudelma oli aika… hassu. Rin ei halunnut suudella toista, ei todellakaan halunnut, mutta suuteli silti tämän huulia pistäen kaikki taitonsa peliin, sillä ei todellakaan aikonut jäädä toiseksi Jamielle. Kyllä Rin osasi suudella. Oli aina osannutkin, mutta niiden vuosien aikana ne taidot olivat kertyneet entistä paremmiksi. Mutta yllätyksekseen hänen oli pakko myöntää, ainakin nyt itselleen, että toinenkin oli tainnut tulla entistä paremmaksi. Ainakin vähän. Sillä, jos siinä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Jamie, Rin olisi voinut olla varma nauttivansa siitä suudelmasta. Mutta nyt siitä ei voinut nauttia. Ei tietenkään. Oli kyse periaatteesta. Tai jostain.

Rin koetti saada ajatuksiaan kasaan, koetti ymmärtää edes jotain, mutta tuntui kuin kaikki ymmärrettävät ajatukset olisivat kadonneet. Hän suuteli juuri nyt Jamie Mitchelliä, eksäänsä, oli käsiraudoissa ja kaikkea. Se kuulosti aika… absurdilta. Hän koetti kiskaista kättään irti käsiraudoista, mutta kylmä metalli puristi yhä hänen rannettaan. Harvoin Rin joutui toteamaan olevansa hyvin pahassa pulassa, mutta nyt hän oli. Todella pahassa.
”Pois päältäni, Jamie.” Rin koetti ärähtää huultensa välistä toisen huulille.
Jamie nauroi. Yksinkertaista ärsyttävää nauruaan. Ruskeat silmät kaventuivat pahanenteisesti, mutta mitäpä Rin olisi voinut tehdä, kun oli siinä sidottuna toisen armoilla? Jamie katseli häntä pää kallellaan huvittuneennäköisenä, oli jättänyt taas hetkeksi hänen huulensa rauhaan.
”Et sano tuota tosissasi.” Jamie hykerteli ja kumartui nyt taas lähemmäksi.
Tällä kertaa Rin tunsi, kuinka toinen vei kätensä hänen reisille, hivutti niitä ylemmäksi. Kynnet raapaisivat kevyesti hitusen päivettynyttä ihoa, mutta se pikemminkin vain kutitti, eikä suinkaan satuttanut. Rin oli alkanut jo arvella jotain, mitä Jamiellä kenties olisikaan mielessään, mutta ei uskaltanut edes ajatella niitä. Mitä jos ne kävisivätkin toteen? Mitä jos... Jamie todella aikoisi raiskata hänet? Ajatus värisytti, luultavasti inhosta.
Sormet liukuivat yhä ylemmäksi, mutta katosivat sitten. Rin ei edes halunnut tietää, että minne, mutta sai kuitenkin huomata nyt sormien ilmestyneen hänen mekolleen. Koska mekossa ei tokikaan ollut olkaimia, Jamiellä ei ollut mitään vaikeuksia kiskaista vaatekappaleen naisen yltä. Rin koetti tempoa yhä käsiään käsiraudoista, mutta ilman tulosta. Jamie alkoi jo oikeastaan pelottaakin häntä. Vaikka hänellä olikin jalat vapaina, ei siitä ollut paljoakaan apua, kun toinen oli istuutunut hänen jalkojensa päälle. Ja Jamie nyt oli aina ollut heistä kahdesta se pidempi ja massiivisempi. Rinin sormet puristuivat nyt nyrkkiin, kun toinen sysäsi hänen mekkonsa pois ja tarkasteli hänen vartaloaan häikäilemättömän avoimesti. Okei, kyllä häntä muutenkin aina välillä katsottiin, mutta tämä oli eri asia. Täysin eri asia.
Solakka sormi luikahti hänen olkaimettomien rintaliivien alle. Hetken aikaa sormi tunnusteli hänen ihoaan, Jamien huulilla häivehti hymy, tyytyväinen sellainen.
”Tiedätkö Rin, olet melkein seksikkäämpi kuin muistinkaan.” tuo lausahti, mutta Rin ei osannut oikein olla kiitollinen niistä sanoista.
”Hetkinen…” Jamie äännähti nyt hieman uteliaan kuuloisena, mikä ei kuulostanut hyvältä, ja Rin vilkaisi ensin toisen kasvoihin ihmeissään, sitten sinne suuntaan, minne tämä katsoi.
Hemmetti. Kaiken sen aikana Rin oli tyystin unohtanut aseensa, joka oli normaalilla paikallaan tämän reidellä mekonhelman alla.
Uteliaisuudenkiilto silmissään Jamie veti aseen remmistä ja katsahti nyt Riniin kysyvänä.
”Mikä tämä on?”
Rin huokaisi pyöräyttäen silmiään.
”Se ei taida kuulua sulle.” hän vastasi, mutta nyt toinen pudisti päätään.
”Kyllä se taitaa nyt kuulua mulle. Oletko sä ollut tuhma tyttö, kun asetta joudut kanniskelemaan mukanasi? Seksikästä Rin.” Jamie hymyili nuolaisten hieman huuliaan.
Nyt lämmin ase laskettiin Rinin rintakehälle odottamaan, kun Jamie jatkoi naisen liivien kimpussa ja heitti ne kohtapuolin lattialle. Riniä ärsytti. Ase oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana…
Jamie sieppasi aseen takaisin sormiinsa. Tämä ei todellakaan ollut tottunut käsittelemään asetta, sen huomasi niin helposti, että hän melkein hymyili. Mutta vain melkein.
”Tuhma tyttö, niinhän?” Jamie kehräsi.
Joskus aikaisemmin Rin olisi luultavasti kiihottunut vain siitä kehräävän kissamaisen seksikkäästä äänensävystä, mutta… ei nyt. Eihän?
”Hyvin tuhma tyttö. Olipa hyvä, että nappasin sut tänne. Mun pitää ilmiselvästi rangaista sua Rin, mitä sanot? Olet sotkeutunut gangstereihin, ja nyt jopa olet aseistettu. Hyvin tuhmaa Rin. Todella, todella tuhmaa.”
Jamien huulet kutittivat liikkuessaan Rinin korvanlehteä ja hengitys kutitti myös. Kyllä, Rin olisi ehdottomasti kiihottunut tästä joskus silloin. Takuulla. Mutta nyt… nyt hän vain… nieleksi.
Rin tajusi nieleksivänsä äänettömästi, jottei olisi värissyt tai tehnyt mitään muutakaan järjenvastaista. Ei, Jamie ei voinut kiihottaa häntä tällä tavalla, ei voinut… Hän ei vaan… Eihän hän enää ollut… kiinnostunut Jamiestä. Eihän? Ei sillä tavalla.
Jamie laski lopulta hänen aseensa lattialle kevyen kolahduksen saattelemana ja katseli nyt melkein alastonta Riniä tyytyväisenä. Ilmeisesti tämä oli muistanut heidän tasapuolisuusteoriansa, sillä vetäisi nyt t-paitansa yltään, ollen polviseisonnassa Rinin lantion yläpuolella. Rin ei voinut muuta kuin… katsoa. Hänen alahuulensa värähti kevyesti. Tuo vartalo, nuo pyöreät ihanat rinnat… Vyötärön hoikka kaari, jota pitkin Rinin sormet olivat juosseet monen monta kertaa. Niin monta, ettei niitä voinut enää laskea. Ja nyt hänen ruskeat silmänsä juoksivat kaarta pitkin, hyväilivät sitä vaaleaa ihoa katseellaan. Odottivat, kun Jamien hitaat sormet leikittelivät farkkushortsien napilla, sitten vetoketjulla. Kaistale lisää ihoa ilmestyi hitaasti näkyviin ja Rin puri huultaan, ettei olisi nuolaissut huuliaan kuin… kiihottunut.
Ei, Rin ei ollut kiihottunut. Ei voinut olla. Ei varmana ollut. Ei takuulla. Ei, ei, ei. Se oli takuulla jotain muuta. Pakko. Rin ei ollut enää lesboa nähnytkään. Hän ei pitänyt alastomaksi riisuutuvasta Jamiestä edessään, ei tosiaankaan. Se oli jotain muuta. Naisen huulet olivat vain yksinkertaisesti niin kuivat, että niitä olisi ollut pakko nuolaista. Mutta Rin ei halunnut antaa Jamielle mitään aihetta kuvitella, että hän olisi missään määrin edes harkinnut nauttivansa siitä. Saati sitten, että hän tosissaan olisi nauttinut siitä.
”Pidät tästä.” Jamie virnuili vinosti, ilmeisen voitonriemuisesti, liu’uttaessaan shortsejaan reisiänsä pitkin ja kumartuessaan viemään ne polvien ohitse pohkeille ja potkaisemaan sitten lattialle niin, että housujen nappi kilahti hieman lattiaan.
”En ikinä.” Rin kiisti niin uskottavasti kuin kykeni, vaikka hänen äänensä värisi, mutta kaiketi se menisi myös inhonvärinän piikkiin. Eikö niin?
”Hassu.” Jamie naurahti.
Tuo kumartui painamaan huulensa takaisin Rinin huulille ja yllätyksekseen Rin tajusi täysin vapaaehtoisesti vastaavansa siihen suudelmaan. Se oli outoa, mutta…
Jamien polvi painautui hänen haaraväliinsä ja hän värähti. Lantio liikahti, painaen itseään toisen jalkaa vasten ja Rin tunsi hymyn toisen naisen huulilla.
”Kyllä, sä pidät tästä.” Jamie kuiskasi Rinin huulia vasten.
Tällä kertaa hän ei jaksanut väittää vastaan, suuteli vain. Hän oli melkein hämmentävän tietoinen toisen rinnoista, jotka painautuivat hänen rintojaan vasten, ja sormista, jotka liukuivat hänen alushousujensa ohuen kankaan alle. Sormet leikkivät hetken aikaa turvallisella alueella Rinin lantiolla. Rinistä tuntui kuin hän olisi tulossa hulluksi. Ehkä hän oli jo tullut hulluksi. Mutta sitten ne sormet alkoivat liukua lähemmäksi hänen herkempiä alueitaan, mikä sai hänen sydämensä tykyttämään terävästi, aivan liian äänekkäästi.
Voi luoja… Hän oikeasti… Rin oikeasti halusi Jamietä.
Jamien huulet liukuivat nyt posken kaarta pitkin lähemmäksi korvaa ja hetkistä myöhemmin ruskeasilmäinen tunsi, kuinka toinen imaisi hänen korvansa suuhunsa. Vaistomaisesti Rin liikahti lähemmäksi toisen huulia, tunsi Jamien kielen korvanlehdellään ja tämän imevän korvaa kuin sellaista litteää sydämenmuotoista muumitikkaria ja nuolaisevan muutamaan otteeseen. Korvaa kuumotti, mutta Rin ei voinut olla päästämättä kevyttä huokausta huuliltaan. Toisen huulet ja kieli tuntuivat niin… ihanilta.
Sitten huulet jatkoivat taasen matkaansa. Ne lähtivät hipelöimään Rinin kaulaa ja siitä alemmaksi, ylittivät solisluun, rintakehän ja kiertyivät toisen rinnan nipukalle. Kieli lipaisi ympyrän nipukan ympärillä ja Rin kaarsi selkäänsä toisen imaistessa rintaa suuhunsa.
Voi luoja, toisen huulet ja kieli tekivät hänet hulluksi.
Onneksi Jamie ei enää jaksanut kiusoitella siitä, että hän piti tämän kosketuksesta. Ei se varmaan olisi sillä hetkellä Riniä edes kunnolla ärsyttänyt, mutta juuri nyt nainen ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin toisen huulia ja sormia, jotka olivat juuri riisuneet hänet kokonaan alastomaksi.
”Olen kaivannut sua, Rin.” Jamie kuiskasi sormiensa leikitellessä hänen häpykarvoituksellaan ja uskaltautuessa sitten leikkimään Rinin häpyhuulilla.
Rin ei uskaltanut vastata mitään, työnsi vain lantiotaan lähemmäksi toisen kättä. Kyllä, hän halusi, että Jamie koskettaisi häntä. Sieltä. Sieltä… Hän raotti jo huuliaan anellakseen toista koskettamaan häntä juuri sieltä, mutta se aie romuttui siinä samassa, sillä anelun sijaan huulilta karkasi parahdus.

[Suklaanappi]

Hahaa, eilen iski kova inspis, joten tässä on. Olkaat hyvät! Okei, siit tuli tyhmä, mutta...

LUKU 5.

Black Tigerissa työskennellessään Rin oli oppinut olemaan normaalia ihmistä varovaisempi, tarkkaavaisempi ja no… fiksumpi, ainakin yleensä. Sen tähden nainen saattoi erottaa käytävältä oven takaa kantautuvat askeleet aikaisemmin kuin toinen ja noin sekuntia ennen ovenlukon varsinaista kilahtamista Rin kiljaisi. Joku painoi oven salpaa auki, mutta se oli lukossa. Fiksu Jamie.
Kaksikko vilkaisi nyt kumpikin ovelle, jonka lukko kuului jokseenkin rätisevän ennen kuin se antoi periksi ja ovi töytäistiin auki. Rinin ei tarvinnut miettiä kauaa, kuka oven takana olisi, sillä siihen oli suoraan sanottuna vain kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli joku Drewin lähettämä mies, joka oli tullut pelastamaan hänet ja toinen oli itse James Bond, salainen agentti 007. Ja tällä kertaa oikea vastaus oli jälkimmäinen.
”Rin!” mies huudahti ja Rin katsoi tätä silmät levällään, samoin kuin kaikki muutkin raajansa.
”Irti hänestä. Kauemmaksi, nyt heti!” James jakeli käskyjä Jamielle, joka katsoi hetken aikaa miestä, kunnes koetti nopeasti siepata Rinin aseen lattialta. Typerys, aasialainen ajatteli ja huomasi sulkeneensa silmät säpsähdyksestä kuultuaan laukauksen. Pakottaen ne takaisin auki hän katsoi, mitä oli käynyt, mutta tajusi, ettei luoti ollutkaan osunut Jamieen. Mitä ilmeisimmin mies oli tähdännyt vain naisen käteen, jonka tuo oli ehtinyt vetää pois.
”Se oli varoitus.” James totesi kylmän tyynesti ja hiipi sänkyä kohden ase ojossa.
”Jam…” Rin kuiskasi toivoen, että Jamie tajuaisi totella toista.
Nainen ei näyttänyt kuitenkaan tekevän mitään tottelemisen tapaista, vaan hyppäsi nyt Jamesia kohti ilman mitään aseita. Jotenkin ihmeen kaupalla tämän onnistui tönäistä ase pois toisen kädestä ja näin ollen agentti oli riisuttu aseista. Tavallaan.
Näky oli melkeinpä koominen. Jamiellä ei ollut vaatteenriekalettakaan yllään, ja silti tämä tähtäsi voimakkaan potkun Jamesin alavatsaan saaden miehen älähtämään. Paljaalla jalalla ei olisi luullut saavan niin hyvää vaikutusta aikaan, mutta mies suoraan sanottuna taipui hieman kaksinkerroin. Ajatus siitä, että nuo kaksi tappelivat hänestä, sai Rinin melkein hymyilemään, vaikkei totuus ollutkaan niin yksinkertainen.
Suorastaan taitavasti Jamien onnistui ahdistaa mies kauemmaksi aseestaan, mikä melkein onnistui synnyttämään jonkinmoista toiveikkuutta Rinissä. James taisteli sisukkaasti vastaan Jamien hallitessa tilannetta, mutta tarvittiin vain yksi pieni herpaantuminen Jamieltä ja Rin kuuli rämähdyksen Jamien rysähtäessä lattialle Jamesin vetäisyn voimasta. Aasialainen saattoi kuulla kevyen valittavan äänen naisen huulilta, kun mies sieppasi aseen kouraansa ja osoitti sillä toisen selkää. Sillä hetkellä brunette ei kyennyt kyseenalaistamaan sitä, etteikö tämä olisi ampunut.
”Kädet ylös, heti!”
Luojan kiitos Jamie totteli tällä kertaa ja kohotti kätensä kiltisti, kykenemättä ilmeisestikään nostamaan katsettaan. Oikeastaan Rin ei ihmetellyt sitä, hän olisi ollut niin häpeissään, ettei olisi kyennyt katsomaan alistajaansa.
”Älä ammu, en mä tehny mitään pahaa!” Jamie väitti huudahduksella.
Mies näytti aika tuimalta, suorastaan vihaiselta ja siitä syystä Rin saikin pelätä, että tämä ampuisi pelkästään siksi, että toinen oli kehdannut väittää jotakin tuollaista. Pakkohan siihen oli loppujen lopuksi sanoa jotakin. Ei Jamie voinut kuolla. Etenkään hänen silmiensä edessä.
”James…” Rin huokaisi mahdollisimman säälittävimmällä äänellään
”Voisitko…?”
Hän kiskaisi taasen rannettaan hieman käsiraudoissa, jotka kilahtivat vastaukseksi, ja mies nyökkäsi. Ase oli osoitettuna yhä Jamieen ollenkaan herpaantumatta, kun tuo liikkui hitaasti lähemmäksi sänkyä uudelleen ja lopulta sai vapautettua Rinin kahleistaan. Tuntui hyvältä tuntea, etteivät ne kädet enää olleet kiinnitettyinä niihin metallikahleisiin, vaikka hänen olikin onnistunut äsken melkein unohtaa se kaikki epämiellyttävyys.
Kohotessaan ylös istumaan Rin huomasi, että ranteet olivat saaneet ikäviä hiertymiä, mutta se ei ollut hänen suurin ongelmansa. Eikä myöskään hänen alaston vartalonsakaan, vaikka sekin oli yksi ongelma. Sen sijaan hänen täytyisi onnistua pelastamaan Jamie tuolta mieheltä ilman, että vaikuttaisi puolustavalta tai, että James haistaisi palaneen käryä. Hankalaa, mutta tuskin toivon mukaan mahdotonta.
”Kiitos…” nainen lausahti toiselle ja James nyökkäsi laskelmoidessaan ilmeestään päätellen sitä, mitä tekisi Jamien kanssa.
”Rin, anna ne käsiraudat.” tämä kehotti ja tuo teki niin kuin käskettiin.
Rin kurottautui sieppaamaan käsiraudat sängyn päädystä ja ojensi ne Jamesille, joka oli jättänyt Jamien liikkumattomaksi lattialle.
”Nouse ylös.” mies ärähti ja naisen teki mieli todeta, ettei tämän tarvinnut olla niin kamalan töykeä toiselle, mutta ehkä James ajatteli, että tarvitsi. Tottahan toki nyt naisen hyväksikäyttäjälle täytyi olla töykeä ja kovakourainen. Eiväthän nuo muuten pysyneet aisoissa tai mitään.
Sillä aikaa, kun James sai Jamien kahlittua tämän omiin käsirautoihin, Rin kiskoi vaatettaan ylleen peittääkseen paljaan vartalonsa. Jamie koetti tietenkin pistää hanttiin toiselle, riuhtoa itseään vapaaksi ja sen sellaista, mutta James oli liian vahva ja kokenut, jopa jääkiekkoilijatytölle. Rin ei voinut välttyä kuulemasta Jamien huulilta kirpoavia tiuskaisuja ja sadatteluja, sekä väitöksiä siitä, ettei tämä ollut tehnyt yhtään mitään pahaa Rinille, että James oli typerä paskiainen, eikä tajunnut mistään mitään.
”Ole hiljaa, tai ammun kielesi.” James ärähti lopulta töytäistessään naisen työpöydän ääressä olevaan tuoliin ja varmistettuaan, etteivät käsiraudat antaisi periksi, hän köytti vielä Jamien jalat tuolin jalkoihin.
”Tule Rin, hälytän tänne miehen hakemaan tuon öykkärilepakon mahdollisimman nopeasti.” mies tokaisi ja Rin nousi hitaasti ylös sängyltä.
James sieppasi häntä kädestä ja lähti kuljettamaan häntä ulos ovesta. Oven ulkopuolella Rin heittäytyi tämän kaulaan vinkaisten ja päästäen kaiken sen patoutuneen pelon ja jännityksen, jota hän oli tosin kokenut täysin eri syystä kuin toinen kaiketi luuli, irti ja puhkesi lohduttomaan itkuun vahvaa olkapäätä vasten. Hän rutisti valkeaa paitaa sormissaan antaessaan Jamesista hehkuvan lämmön lämmittää itseään, kun mies kietoi kätensä hänen ympärilleen.
”Olin niin peloissani… ties mitä olisi voinut tapahtua… miten joku voi olla niin…” nainen nyyhkytti nikotellen aina välillä ja mies kuiski rauhoittavia sanoja hänen korvaansa.
”Olen niin pahoillani.” hän sanoi.
”Ei se ollut sinun vikasi, Rin. Ei todellakaan. Älä syytä itseäsi, onneksi mitään pahempaa ei tapahtunut eikö niin? Eihän hän ehtinyt satuttaa sua?” James kyseli ja hän pudisti päätään vastaukseksi. Ei Jamie tietenkään ollut satuttanut häntä.
Vatsasta kouraisi. Sydän tykytti kuin hän olisi ollut yhä peloissaan. Ja tavallaan Riniä pelottikin Jamien kohtalo, sillä mieshän oli uhannut hälyttää jonkun hakemaan tämän. Ei niin saanut tapahtua. Ruskeaverikkö ei antaisi se tapahtua, mikäli se olisi hänestä kiinni. Ja niin se taisi olla.
”Ja-James…” Rin henkäisi ja kohotti kyynelten sumentamat ruskeat silmät miehen kasvoja katsomaan.
”Mun… laukku… se taisi jäädä sinne. Mä tarvitsen sen. Siellä on passi, kännykkä, kaikki.” hän selitti, vaikka kaikkein eniten hän oli huolissaan aseestaan, joka oli jäänyt lojumaan sinne lattialle.
”Mä käyn hakemassa.” James sanoi oitis ja rutisti kevyesti naisen olkapäitä, lohduttavasti, mutta tämä tarttui toisen paitaan hillitsevästi.
”Mä menen. Älä huolehdi, mun pitää vain… no, ottaa vähän muutakin sieltä, tiedäthän…” Rin piti pienen tauon, jonka aikana miehen silmiin eksyi oivallus. Niin, olihan naisella jäänyt sinne vähän muutakin.
”Oletko varma, Rin? Mitä jos…”
”Ei hän mua pysty enää koskettamaankaan. Sähän sidoit sen. Älä huoli, pärjään kyllä.”
Hetken aikaa James tutki naisen kasvoja koettaen löytää kaiketi pienintäkin epävarmuuden merkkiä, mutta sitä tämä ei löytänyt. Vaikka Rin näytti haavoittuvaiselta kyynelten juovittamien poskien kera, niin ruskeista silmistä löytyi vakuutus, mä pärjään kyllä.
”Hyvä on, mutta nopeasti. Menen jo käynnistämään auton. Huuda heti, jos jotain epäilyttävää tapahtuu.” James ohjeisti ja Rin nyökkäsi jälleen.
”Tietysti.” tuo vakuutti ja kiepahti ympäri astellakseen takaisin huoneeseen, josta oli äskettäin poistunut.

Jamie vilkaisi hieman syyttävään tapaan sisään astunutta naista ja aikoi jo ilmeisesti avata suunsa, mutta Rin ehti kohottaa sormen huulilleen hyssytelläkseen toista. Askeleet kuuluivat kantautuvan yhä kauempaa ja lopulta hän laski kätensä alas ja sieppasi aseensa lattialta.
”Missä mun laukku on?” hän tiedusteli vilkuillen huonetta etsiskelevään tapaan.
”Missä sun laukku on? Eikö sulla ole mitään muuta sanottavaa, kuin missä sun laukku on? Etkö aio kysyä, sattuko muhun tai mitään?” Jamie kyseli melkein tivaavan närkästyneesti.
”Äh, älä viitsi Jamie. Itsehän sä mut tänne kidnappasit… ja kahlehdit.” Rin huomautti nyrpistäen aivan pikkaisen nenäänsä tyytymättömästi, toisen käytös ei ollut maailman ilahduttavinta.
”Mutta sä pidit siitä.” Jamie totesi virnuillen.
”Se ei kuulu tähän. Kerro nyt vaan, missä mun laukku on, niin mä vapautan sut.”
”Vapautat mut?”
”Niin, se kuuluu diiliin. Ellet ehdottomasti halua jäädä niiden kynsiin, jotka tulee hakee sut Jamesin tilauksesta. Epäilen, ettei se ole kovinkaan hauskaa.”
”Okei, ehkei olekaan… Se on tuolla kaapissa, mun piti takavarikoida se sulta huolellisesti, ja ilmiselvästi myös onnistuin.”
Rin pyöräytti silmiään ja asteli toisen ohitse kaapin luokse vetäen oven auki. Siellähän se valkea pikkuinen käsilaukku odotti. Napattuaan sen mukaansa hän sujautti vielä aseen sinne ja kääntyi katsomaan taasen Jamietä.
”No, etkö sä päästäkään mua irti? Valehtelitko sä taas mulle?” Jamie kysäisi hoputtelevaan ja loppua kohden jopa syyttävään sävyyn ja nainen tuhahti harkiten, että pitäisikö sittenkin jättää toinen oman onnensa nojaan, kun käyttäytyi tuolla tavalla. Mutta ei Rinistä olisi siihen, joten hän vain pudisti päätään.
”Siisti suutasi tai mä en kohta oikeasti päästä sua siitä.”
”Okei, mä olen ihan hiirenhiljaa.”
Rinin todetessa, että toinen taisi olla ihan tosissaan, hän kyykistyi tämän eteen ja näpersi kynsillään Jamesin väkertämät solmut auki. Ainakin mies osasi kiskoa kunnon solmuja, sillä jopa Rinille siitä koitui hankaluuksia. Lopulta nainen huokaisi ja kiskaisi laukustaan esiin pienen sormuksen, ja painoi sen helmikoristetta, jolloin ohut punainen säde lankesi köyteen. Varovasti nainen kuljetti säteen pitkin köyttä ja lopulta köysi katkesi. Jamien ilmeestä päätellen tämä ei ollut todellakaan osannut odottaa mitään lasersäteitä häneltä, mutta ei se kai mikään ihmekään ollut. Ei Rin olisi odottanut aiemmin edes itse itseltään mitään sellaisia huipputeknisiä ja hienoja välineitä. Noh, kuka tahansa saattoi muuttua, eikö niin?
Viimein toinenkin köysi katkesi ja hän nousi ylös. Jamie vilkaisi selkänsä taakse kiskottuja käsiä, jotka oli yhä käsiraudoissa ja nainen klaksautti lukot auki.
”Noin. Häivy täältä heti, kun me häivytään, onko selvä?” Rin huokaisi heittäen laukkunsa olalle.
”Oletko sä huolissasi musta?” Jamie kysyi virnuillen hieman piruilevaankin tapaan ja ruskeaverikkö tuhahti, kunnes vakavoitui. Oliko hän huolissaan toisesta? No tietenkin oli! Olkoonkin, että Rin oli edelleen vihainen Jamielle siitä, että he olivat eronneet ja… no suoraan sanottuna kaikesta, ei niitä kannattanut ruveta listaamaan.
”Olen, todella huolissani. Ja jos uskoisin, että osaisit käyttää asetta, niin antaisin pistoolini, mutta koska luulen, että se on paremmin käytössä mulla, niin taidan jättää väliin. Joten sun täytyy pärjätä nyt ihan ilman. On kai sulla auto tai jotain?”
”Okei, Rin, mä osaan kyllä pakoilla, älä huoli. Eihän ne ees tiedä mun nimeä. Mä poltan tän talon ja silleen, ei mitään syytä paniikkiin.”
”Mä en ole paniikissa, Jamie. Huolestuminen ja panikoiminen ovat täysin eri asioita, saanen sanoa. Äläkä vitsaile tällaisesta asiasta, idiootti.”
”No joo, joo. Nyt mä muistankin, miks se ei enää toiminut.”
Rin tunsi kovaa tarvetta punehtua hieman kasvoiltaan suuttumuksesta, mutta puna ei kohonnut poskille, joten hän tyytyi vain tuijottamaan toista mahdollisimman murhaavalla tavalla.
”Eikö sun pitäis jo mennä?”
Niin, niin Rinin kai pitäisi mennä. Nainen nyökkäsi, mutta ei vielä hetkeen liikahtanut suuntaan tai toiseen. Lopulta hän huokaisi ja kääntyi lähteäkseen harppoen muutaman askeleen kohti ovea.
”Enkö saa edes lähtösuukkoa?” toinen kuului kysyvän ja pakotti hänet kääntämään vielä katseen itseensä.
”En ole vielä antanut anteeksi.” Rin tokaisi mutristaen huuliaan ja kiiruhti ulos huoneesta, josta kantautui vielä Jamien jupina, joka kuulosti joltain samankaltaiselta kuin "etpä tietenkään".

Auringonpaiste valaisi neitokaisen tietä tämän kiiruhtaessa eteenpäin kohti mustaa autoa, jossa James odotti.
”Hei.” Rin tervehti ja sukelsi toiselle etuistuimelle.
James vastasi pelkällä kuivalla nyökkäyksellä, joka sai naisen tuhahtamaan pikkuriikkisen ja pyöräyttämään vielä perään silmiään.
”Olitko sä huolissasi musta?” hän kysäisi pää kallellaan moottorin hyrrätessä vaimeana taustalla.
”Olin tietenkin. Kävin katsomassa huoneessasi ja kun sinua ei kuulunutkaan lounaalle, niin kuin olimme sopineet, kävin katsomassa uudelleen. Ei näkynyt silloinkaan, joten…” mies huokaisi.
”Miten löysit meidät sieltä?” Rin tivasi, sillä pakkohan Jamesin oli nyt myöntää olevansa agentti, eihän nyt kenellä tahansa löytynyt sellaista hienoa ja viimeisintä mallia olevaa asetta. Onneksi James oli luullut hänen asettaan vain Jamien aseeksi… ainakin luultavasti.
”Et pidä tästä, Rin.” James huokaisi ja Rin katsoi tätä niin viattomasti kuin osasi.
”Anna mun päättää siitä, kerro nyt vain.” nainen houkutteli väläyttäen vielä yhden kauneimmista hymyistään toiselle, jolloin miehen olisi pakko antaa periksi.
”Katsos kun… olen oikeastaan brittiläinen salainen agentti. Pelastan maailmaa, näin vaatimattomasti sanoen, ja niin edelleen.” James kertoi painaessaan enemmän kaasua.
Rin vilkaisi nopeasti taakseen. Ehtisikö Jamie tarpeeksi nopeasti pois sieltä? Pitäisikö hänen kuitenkin tilata taksi toiselle jo valmiiksi? No ei, ehkä Jamie oli tarpeeksi fiksu saadakseen itsensä turvaan… Toivottavasti.
”Salainen agentti?” Rin toisti ikään kuin maistellen sanaa suussaan.
”Olen kuitenkin täällä lomalla, joten ei, minulla ei suinkaan ole mitään tehtävää meneillään.” James kiiruhti selittämään, jottei nainen voisi väittää häntä valehtelijaksi.
”Ai…” brunette tokaisi vain päätyen hiljaisuuteen.
Ilmeisesti James arveli, että hän kyllä kysyisi, jos tahtoisi, joten napautti itsekin suunsa kiinni ja antoi auton viedä heitä lähemmäksi hotellia. Lopulta hotellin edessä kaksikko erkani, Rin ei sanonut sanaakaan toiselle, vaan asteli suoraan hotelliin ja suuntasi omaa kerrostaan kohti mielessään yksi ainokainen ajatus.
Anna Jamien olla kunnossa.

[Suklaanappi]

Täst tuli kyl ihan kamala. Hirveehirveehirvee. Olin väsynyt, en jaksanut miettii mitään enkä mitään... Anteeks... mut ihan sama... ^^


LUKU 6

Jamiesta ei ollut kuulunut yhtään mitään ja oikeastaan Rin oli varsin ilahtunut siitä asiasta. Se luultavasti merkitsi sitä, että nainen oli ottanut fiksusti hatkat, ja juuri sitähän hän oli toivonut. Tietenkin aasialaisneitokainen oli koettanut jäljittää toista, mutta viattomasta lasten jääkiekko- ja luisteluvalmentajasta ei löytynyt juuri mitään. Mutta ainakin Rin oli siitä tyytyväinen, että toinen sai sentään toteuttaa itseään jäällä, vaikkei nyt itse varsinaisesti pelaten, mutta kuitenkin.
Kaksi levotonta päivää oli vierähtänyt hitaasti. Hänen hermonsa olivat kireällä Jamesin tähden, joka ei kyennyt unohtamaan sitä pientä kohtausta, vaan vannoi vielä nappaavansa sen ilkiön kiinni. Rin oli jo sanonut, ettei tiennyt naisen nimeä, eikä tiennyt yhtään mitään muutakaan tästä. Eikä James edes tajunnut Jamien olevan se sama nainen, jonka he olivat silloin eräänä iltana tavanneet miehen hotellihuoneessa, kaiketi tämä oli ollut liian humalassa ymmärtääkseen jotain sellaista, joten jopa huippuagentilla oli olemattomat eväät löytää Jamie. Onneksi. Mutta se ei kuitenkaan rauhoittanut Jamesia, ja nyt nainen oli jo alkanut miettiä, pitäisikö päättää toisen päivät jo nyt. Surullista, totta kai, Rin ei ollut saanut mitään kihlauspyyntöä tai mitään, mutta ihan sama. Ei hän sellaista enää jaksaisi.
Ruskeaverikkö lekotteli allastuolissa aurinkolasit nenällään lukiessaan Vogueta samaan aikaan, kun kuunteli puolella korvalla Jamesin puhelua. Miehen kulmat olivat kurtistuneet tyytymättömästi, jäljitettävästä naisesta ei ollut kuulunut yhtään mitään, eikä johtolankojakaan ollut.
”James…” Rin huokaisi miehen laskiessa kännykkänsä heidän välissään olevalle pikkupöydälle.
Nainen kierähti puoliksi kyljelleen katsellen lasiensa takaa toista tyytymättömästi.
”Musta sun kannattaisi jo lopettaa. Ei siitä kuitenkaan löydy mitään, eikä mitään edes ehtinyt tapahtua.”
”Mutta Rin-kulta, hänhän ahdisteli sinua. En voisi lopettaa ennen kuin saan hänet kiinni. Lupaan sen.”
”Mitä jos mä pyydän, että sä lopettaisit?”
Hetken aikaa James näytti mietteliäältä, kunnes tuo huokaisi nyökäten. Kai se sitten kävisi, mies alistui kohtaloonsa ja Rin hymyili hieman vinosti siepatessaan mojitonsa pöydältä.
”Niin. Ei se kuitenkaan pääse enää ahdistelemaan mua, kun loma loppuu kuitenkin parin päivän päästä.” hän vakuutteli vielä.
”Niin, totta…” James vastasi ilmeisesti muistaen vasta nyt loman loppumisen.
”Harmillista, eikö totta? Että loma loppuu näin pian…” Rin kyseli vaihtaakseen salakavalasti aihetta.
Kaksikko keskusteli leppoisasti altaan reunalla ja jälleen nainen mietti, kannattiko sittenkään vielä lopettaa tätä kaikkea. Jamesin kanssa oli hauska leikkiä, aivan liian hauskaa, jotta hän olisi voinut lopettaa sitä tähän. Se olisi kovin surku, vai mitä? Etenkin nyt, kun toinen oli lupautunut jättämään öykkärilepakon jäljittämisen sikseen. Rin saisi taas olla rauhassa.
Mutta loppujen lopuksi oli myönnettävä, että hän halusi jo päästä etsimään Jamie käsiinsä. Arvatenkin, toinen ei jättäisi häntä vielä rauhaan, joten Rin halusi olla edellä toista ja löytää tämä jo ennen toista.
”Rin?” James kysyi herätellen hänen huomiotaan ja nainen pudisti päätään hieman.
”Niin?”
”Kysyin, että lähdetkö tänä iltana kanssani klubille?”
”Ai… tuota… joo.” Rin nyökäytti päätään väläyttäen hymyn toiselle.
James vain vastasi hymyillä ja kurottautui ensin silittämään naisen poskea lempeästi kädellään ennen kuin kumartui painamaan suudelman tuon huulille. Neitokainen hymyili ihan hieman suudelman lomasta, raotti huuliaan ja vastasi suudelmaan koettaen pitää samalla tasapainonsa siinä tuolissa, kun he kuitenkin olivat sen verran kaukana toisistaan, ettei suuteleminen onnistunut niin… vaivattomasti.
Osasihan James suudella, se oli ollut selvää alusta alkaen, mutta sillä kertaa nainen ei osannut innostua. Sitä ei kuitenkaan häneltä kysytty…

Ilta värjäsi jo taivasta purppuraisin värisävyin naisen odottaessa hotellihuoneessaan. Jamesilla olisi vielä vartti aikaa saapua paikalle, joten Rinillä ei ollut mitään varsinaista hätää. Ainoastaan se, että mies oli joko aikaisessa, tai tulisi parhaassa tapauksessa täysin ajallaan.
Aasialainen kiinnitti oikean korvansa korvakorua, kun hätkähti ovelta kuuluvaa koputusta. Kuka siellä nyt olisi? Vasemman korvan koru nyrkissään hän asteli ovelle paljain varpain, korkokengät odottivat vielä lattialla, ja nykäisi oven auki.
”Jamie!” Rin huudahti.
Kyllä. Jamie Mitchell seisoi siinä täysin omana itsenään, ehjin nahoin ja ärsyttävän suloisesti hymyillen. Ruskeat hiukset olivat valtoimenaan naisen ilmeisesti nauttiessa aiheuttamastaan yllätyksestä ja hämmennyksestä.
”Mitä sä vielä täällä teet?” Rin sihahti ja tarrasi toisen käteen kiskaisten tämän sisälle ja läimäyttäen oven kiinni.
”Miten niin?” Jamie ihmetteli viattomana, niin viattomana, että Rin olisi voinut ärähtää siitä hyvästä. Mutta ei ärähtänyt. Hän oli liian helpottunut.
”Mähän käskin sun häipyä. James, joka näin ohimennen mainittuna on yksi huippuluokan agentti, etsii sua, joten, voi helvetti, sä et todellakaan voi olla enää täällä. Mikset sä vaan häipynyt takaisin sinne Kanadaan?”
”En mä olis voinut häipyä ilman, että saan hyvästellä sut oikeesti.”
”Jamie! Nyt ei ole aikaa tähän, idiootti! Tajuutko sä, että sä olet oikeesti vaarassa. Niin kauan kunnes… kunnes tää kaikki paska päättyy.”
”Kunnes mä kuolen?”
”Ei! Kun… no ihan sama. Mutta sä oot vaarassa, tajuu se.”
”Rinn… sä salaat multa jotain.”
”Mitä sillä nyt on väliä? Idiootti, mä vaan tahon, että sä häivyt sinne Kanadaan takas kotiin ja jatkat elämääs niiku normaalisti.”
”En mä voi jatkaa sitä enää normaalisti. Rin, eks sä tajuu, et mä haluun sut?”
”Mä en ryhdy tähän keskusteluun, en tässä vaiheessa. Sun tappajaks haluava on tulossa hakemaan mua minä hetkenä hyvänsä, ja sä et todellakaan voi olla täällä enää silloin!”
”Rin, älä huuda, jooko? Ei oo mitään syytä huutaa. Kato, mä en oo missään vaarassa. Mä vaan haluun sut mukaan, tai ainakin että sä annat mulle anteeks.”
”Että mä annan sulle anteeks?”
”Niin.”
”Okei, mä annan sulle anteeks. Oletko tyytyväinen? Hyvä. Ala mennä!”
”Eii… Kun että sä annat mulle oikeesti anteeks.”
Miten Jamie saattoi olla niin hemmetin ärsyttävä? Niin ärsyttävä, ärsyttävä, ärsyttävä. Eikä Rin edes mahtanut sille yhtään mitään. Miksei toinen voinut vain häipyä pois täältä helvetin Havaijilta ja jatkaa elämäänsä tyytyväisenä?
”Mä annan sulle oikeesti anteeks.”
”Etkä anna.”
”Miten niin en?”
”Nokun mä en saa edes sovintosuukkoa. Anteeksiantosuukkoa.”
”Jamie. Me ei seurustella enää. Mun ei tarvii enää suukotella sua varmistukseks, idiootti. Sä et voi vaatia sitä multa.”
”Voinpas. Mä päätin niin. Jos ei tuu suukkoa, niin mä jään tänne niin pitkäks aikaa, kunnes mä saan sen suukon.”
”Mutkun sä et saa jäädä tänne!”
Jamie katseli Riniä toinen kulma ärsyttävän tietoisesti koholla ja Rin huokaisi. Kaipa se olisi pakko. Sehän olisi vain yksi suukko. Sitten Jamie häipyisi sieltä ja olisi turvassa.
”Yks suukko?” tuo varmisteli vielä.
”Yks suukko, mun kamat on jo kato autossa ja silleen.”
Huokaisten vielä kertaalleen Rin kurottautui painamaan huulensa toisen huulille. Jamien voitonriemu suorastaan maistui siitä suukosta, mutta nainen ei välittänyt, vaan painautui lähemmäksi kietoen kätensä toisen niskaan. Hän ei halunnut enää minnekään muualle. Hän halusi vain olla toisen lähellä, tuntea tämän huulet ikuisesti omillaan ja vain suudella. Niin, juuri sitä Rin halusi. Hemmetin James Bond… Eikö hän voisi vain hieman vielä venyttää sitä hetkeä...?
Karaisten itsensä hän astui kauemmaksi. Jamie näytti pettyneeltä, varmaan pettyneemmältä kuin hän, koska Rin edes yritti peittää pettymyksensä.
”Okei, lähde nyt.” hän henkäisi koettaen saada taas kehoaan, niin ääntään kuin itse vartaloaankin, toimimaan kunnolla.
Jamie näytti aikovan panna vastaan, mutta Rinin katse ”sä sait jo kaiken” sai tämän vaikenemaan. Tuo hymyili hieman lyhyemmälle ja kumartui sipaisemaan huulillaan tämän otsaa. Niin toinen kääntyi ja Rin kääntyi astellen jo makuuhuoneensa puolelle samalla, kun taiteili jäljelle jääneen korvakorunsa kanssa.

Siinä samassa ovi kuitenkin pamahti kiinni ennen kuin Jamie ehti edes astua käytävälle ja kanadalaisnainen kääntyi toisen puoleen.
”Se… se James… on siellä.” Jamie henkäisi.
”Voi helvetti.” Rin manasi ja sieppasi siinä samassa laukkunsa mukaan.
”Nyt sä pysyt täällä, onko selvä? Mä häivyn Jamesin kanssa pois täältä ja sitten sä häivyt. Kanadaan. Suoraan Kanadaan. Ei kiertoteitä.”
Toinen näytti aikovan sanoa jotain, mutta Rin lennätti sormensa toisen huulien eteen.
”Ei sanaakaan enää. Me tavataan kyllä vielä.”
Ja niine sanoineen nainen lähti askeltamaan ovellensa. Jamie kuului jäävän kiltisti odottamaan, mistä Rin oli enemmän kuin hyvillään. Onneksi toinen sentään tajusi, milloin piti oikeasti totella.
”James!” Rin heläytti avatessaan oven ja astuessaan käytävälle.
Mies vaikutti hieman hämmentyneeltä, ehkä pettyneeltäkin, mutta hymyili sitten yhtä kaikki hänelle.
”Hei Rin.”
Nainen suikkasi suukon toisen suupieleen, kunnes mies pysähtyi. Jamesin katseeseen välähti epäilys ja Rin aavisteli pahaa.
”Miksi sinä olet jo tässä? Mikset laittanut vielä toista korvakoruasi?”
Voi hitsi… Paniikissa hän oli unohtanut varmistaa korvakorun tapin pysyvyyden ja se oli ilmeisesti tipahtanut.
”Ah… tuota… se taisi tipahtaa. Olin kai liian huolimaton, odota hetki.”
Rin kiepahti ympäri ja astui huoneeseensa aikeenaan tehdä se yksin, mutta James pysäytti hänet.
”Piilotteletko sinä jotain, Rin?”
”Miten niin?”
”Kun et päästä minua sisään.”
”No… kun…”
Vaikka hän olikin aikamoinen nopea valehtelija, Rin ei onnistunut löytämään mitään sopivaa valhetta siihen tilanteeseen ja niin mies avasi oven pois tieltään.
”Hei!” Rin huudahti toisen tunkiessa hänen ohitseen huoneeseen.
Salamannopeasti nainen sieppasi aseen käteensä valmiiksi, pitäen sen tosin vielä piilossa, kun läimäytti oven kiinni. James eteni hiljaa hiipivin askelin etsiessään sitä jotain, mitä Rin olisi voinut yrittää piilotella.
”Kuka tuolla on?” mies kysyi osoittaen lukittua kylpyhuonetta.
”Varmaan siivooja. Se ainakin hääräsi täällä jotain…”
”Miksi ovi sitten on lukossa?”
”Öh…”
James käännähti melkein raivostuneen näköisenä Riniä kohti ja harppoi hänen luokseen.
”Mitä sinä oikein piilottelet täällä Rin?”
Ja silloin Rin tipautti laukkunsa lattialle vetäen aseen esiin.
”Tätä. Äläkä turhaan avaa sitä takkiasi.”
Miehen käsi pysähtyi kapeiden sormien laskeutuessa hänen takilleen. Omahyväinen hymy koristeli Rinin huulia hänen tarkastellessaan Jamesin kasvojen ilmettä, mutta lopulta hymy valahti kulmien kurtisteluksi.
”Et näytä yllättyneeltä.”
”En niin.”
Hemmetti…
”Rin Kitchida. Luuletko, että henkilöllisyytesi olisi pysynyt loppuun saakka salassa? Kuulehan kultaseni, minä en turhaan ole salainen agentti.”
”Etpä kai.”
”Hyvä on. Laskehan se ase alas ja istuudutaan. Sitten kerrot kaiken, miksi olet täällä ja näin edelleen. Olisihan se sääli tappaa tuollainen kaunotar vain siksi, että tämä sattui sohimaan minua aseellaan.”
Rin väisti miehen kättä, joka tavoitteli jälleen hänen poskeaan, mutta laski sen aseen kumminkin alas, vaikkei päästänytkään siitä irti. Sitä paitsi, nyt Jamesillakin oli mahdollisuus käydä käsiksi omaan aseeseensa, joten hänen tuskin tarvitsisi luovuttaa omaansa toiselle. Mies oli kuitenkin niin macho ja itsevarma ääliö, ettei uskonut sellaisen pienen aasialaistyttösen tappavan itseään.
Hän istahti sohvalle ja James istuutui naista vastapäätä. Rin risti säärensä hiljaa mietteliäänä, tietämättä miten olisi parhaiten luikerrellut tästä irti ja päässyt tappamaan toisen. Olihan yhä mahdollista vain paukauttaa kuula toiseen, mutta ikävä kyllä James taisi olla liian nopea, joten mitä luultavimmin nainen olisi vain itse päässyt hengestään. Nopeutta ei toki puuttunut, mutta kuitenkin… Oli parempi olla ottamatta riskejä. Ja ehkä Jamiekin tajusi vielä piilotella tarpeeksi kauan Rinin kylpyhuoneessa…
”Olet siis Rowbottomin alainen, eikö totta?” mies tiedusteli, kun hän ei ilmaissut minkäänlaista halukkuutta ruveta puhumaan.
”Kyllä. Mitä oletkaan saanut musta selville, sinä fiksu pikkuagentti?” Rin kysyi puolestaan äänensävyn ollessa hieman ivallinen.
”Olet 22-vuotias, varsin nuori siis niin pitkälle edenneeksi rikolliseksi. Rikosepäilyjäsi on ollut useita, mutta mitkään eivät ole varmistuneet riittävien todisteiden puuttuessa ja näin ollen olet päässyt aina kuin koira veräjästä. Ja tästä minun on kaiketi annettava sinulle hieman tunnustustakin. Kuitenkin, ominta alaasi ovat murhat, sekä mitä kalliimpien ja hienoimpien tavaroiden salakuljetus. Se tosin ei ole mikään ihme kokosi tähden…”
”Etkö mitään muuta?” nainen kysyi nyt lähestulkoon ilkkuen.
”Älä hätäile, neitiseni. Asut Lontoon yhdessä kalliimmassa hotellissa, kauniissa kattosviitissä, yksinäsi. Viimeisin iskusi on tehty Kana-”
”Okei, okei, riittää.” Rin huokaisi kyllästyneen kuuloisena.
”Sä halusit siis tietää, mitä mä teen täällä?”
”Arvatenkin haluan.”
”Ja miten aiot saada mut kertomaan?”
James virnisti vinosti ja veti aseensa esiin hyväillen sitä sormillaan.
”Mikäli henkesi on kallis, tyttö-rakas…”
”Äh, et pystyisi tekemään sitä, James. Olet liian hyväsydäminen, jotta voisit tappaa viattoman.”
”Sinä et suinkaan ole viaton, Rin.”
”Siinä suhteessa kyllä olen.”
Jamesin huulet mutristuivat hänen ymmärtäessä täydellisesti, mitä toinen tarkoitti. Hän ei pystyisi tappamaan viattoman, sellaisen, joka ei olisi tehnyt hänelle itselleen mitään vastarintaa tai mitään.
”Hyvä on. Lähdetäänkö vain sinne klubille?”
”Mulla on parempi ehdotus. Otetaanko klubi tänne? Voitaisiin tilata vähän kaikkea ja avautua oikein kunnolla. Kai sä nyt yhä uskot parantamisen mahdollisuuteen?”
”Onko sinulla muka vielä mahdollisuuksia?”
”Mikä tahansa on mahdollista oikean miehen toimesta.”
Tai pikemminkin naisen, mutta sitähän Jamesin ei tarvinnut tietää.
”Hyvä on. Miten vain neiti tahtoo.”

[Suklaanappi]

Jaa... Viimeinen luku! Wohoohoo! Täst tuli kyl tyhmä... etenkin tosta alkuosasta... Mut ihan sama! ^^


LUKU 7.

Eilisilta oli mennyt ilmeisen hyvin, sillä herätessään aamulla sängystään Rin tunsi nenässään vohveleiden tuoksun. Joko James oli unohtanut kaiken eilisen, hyvin mahdollista, sillä nainenkaan tuskin muisti yhtään mitään, tai sitten oli vain… jotenkin päättänyt… esittää jotain? Mutta ei, Rin ei uskonut olevansa hengissä, mikäli James todella olisi muistanut. Humala oli välillä oikeasti hyvästä…
”Huomenta…” Rin haukotteli tassutellessaan hitaasti paljain varpain keittiöön, jossa mies hääräsi hellan edessä valkea kylpytakki ylleen kietaistuna.
”Huomenta kaunokainen.” James hymyili lämpimästi ja kurottautui painamaan naisen ohimolle kevyen suukon tämän istuuduttua tiskin ääreen.
”Oletpa hyvällä tuulella.” Rin kohautti hieman toista kulmaansa kysyvänä.
”Eikö se muka ole hyvä asia?” toinen ihmetteli.
”Juu, toki… luulisin.” nainen mutristi huuliaan mietteliäänä.
Jamesin siniset silmät tutkistelivat hänen kasvojaan, mutta Rin koetti olla välittämättä asiasta sen enempää. Tuskin toinen mitään enää pystyisi, kohtahan miehen elämä lopulta kuitenkin… päättyisi. Se siitä. Legendaarisen James Bondin tarina päättyisi ja katoaisi kuin tuhka tuuleen Rinin aseen kautta. Suloisen kiehtova ajatus…
”Oletko varma, ettei… mitään ole tapahtunut?” mies kysyi.
Rin loihti kasvoilleen suloisimman hymyn mitä ikinä saattoi.
”Mitä muka olisi voinut tapahtua?” hän kysyi puolestaan.
”Miksen muista mitään eilisestä?”
Nainen naurahti ja kumartui lähemmäs toista.
”En mäkään muista mitään. Mutta olen suhteellisen varma, että meillä oli todella hauskaa.”
James hymyili takaisin ja huokaisi sitten kohottaen kätensä koskettamaan otsaansa. Tuolla taisi olla sama ongelma kuin Rinillä. Hirvittävä päänsärky.
”Käyn hakemassa särkylääkettä. Haluatko?” hän kysäisi liukuessaan alas tuolilta.
”Mieluusti, kiitos.” James hymyili.
Paljaat varpaat kiiruhtivat kylpyhuoneen luokse, mutta ovi olikin lukossa. Ei kai… Voi hitto, Rin oli täysin unohtanut Jamien! Vilkaistuaan keittiön suuntaan hän päätti uskoa, että James ei kuulisi mitään ja koputti varovasti oveen.
”Jamie!” nainen suhahti.
Jonkun aikaa tuo saikin yrittää herätellä naista, kunnes lopulta tummatukkainen olento avasi kylpyhuoneen oven ilmeisesti vielä täysin unessa.
”Jäinkö mä tänne?” Jamie ihmetteli Rinin pujahdettua kylpyhuoneeseen.
”Ilmeisesti. Ja sun täytyy odottaa vielä jonkin verran. Mutta ei enää kauaa, mä lupaan sen. Mä vien Jamesin terassille aamiaiselle. Sitten voit tulla turvallisesti pois, kunhan toimit vaivihkaa. Ja… noh, sun kannattaisi varmaan siistiytyä, mutta hiljaa, onko selvä? Harjaa hiuksesi ja pese kasvosi.” Rin ohjeisti etsiessään ensiapupakkauksestaan päänsärkylääketabletteja.
Laskettuaan vielä vettä lavuaariin Jamieta varten hän jätti naisen yksinään kylpyhuoneeseen ja askelsi makuuhuoneensa. Brunette kietoi ylleen kylpytakin piilotettuaan ensin aseen sen uumeniin ja asteli sitten keittiön puolelle.
”Tässä.” Rin hymyili suikaten suukon Jamesin poskelle ennen kuin ojensi toisen tabletin miehelle.
”Kiitos.” tuo vastasi hymyillen ja Rin tunsi toisen käden hiuksissaan.
Yhden vesilasin voimalla hän sai huuhdeltua lääkkeensä alas kurkustaan ja istahti sitten odottamaan, josko se alkaisi vaikuttaa, ja katselemaan, että James saisi heidän vohvelinsa valmiiksi. Vaikkei hän ollutkaan odottanut toisesta mitään kokkia, näytti tuo kuitenkin tottuneen käyttelemään vohvelirautaa.
Kaksikko vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa terassille. Rin asettui niin, että näkisi lasisista ovista sisälle, mikäli tarvitsisi, mutta myös niin, ettei Jamesilla olisi mahdollisuutta kurkkia ainakaan kovin helpolla taakseen. Kumpikaan ei sanonut mitään, sillä olivat liian apaattisia voidakseen edes keskittyä normaaliin keskusteluun.
Lopulta nainen kääntyi itsekin kunnolla katselemaan hotellin pihan elämää. Jotkut aikaisessa olevat olivat jo kerääntyneet altaille varaten parhaimpia aurinkotuoleja itselleen, pari kakaraa oli pulahtanut uimaan ja nauraa räkättivät jollekin, mitä Rin ei nähnyt. Ei sillä, että se naista liiemmin edes olisi kiinnostanut, mitä hän joidenkin kakaroiden menosta välittäisi? Sen sijaan Rin koetti hukuttaa yhä aristavan päänsä kahvin toivon mukaan tehokkaaseen vaikutukseen, mutta meinasi vain polttaa kielensä. Auts…
James vilkaisi häneen hieman virnistäen eikä Rin voinut olla vastaamatta virnistyksellä.
”Anna, kun autan.” mies naurahti ja kumartui lähemmäksi painaakseen suudelman pehmeille huulille.
Mutta sitten tapahtui jotain, mihin kumpikaan kaksikosta ei ollut varautunut. Kuului kolahdus, kuinka sirpaleet varisivat lattialle ja kookas miehenvartalo rojahti lattialle. Rin pomppasi pystyyn kiskaisten aseen käteensä niin, että kylpytakin vyö valahti auki.
”Jamie!” nainen kiljaisi melkein kuin nuori tyttö.
”Mitä ihmettä sä kuvittelet tekeväsi?”
Hetken aikaa Jamien kasvot näyttivät hölmistyneiltä, mutta sitten tuo korjasi kulmakarvansa kurttuun näyttäen aika kiivastuneeltakin.
”Sehän lähenteli sua!” nainen puolustautui.
”Sen pitikin lähennellä mua!” Rin tiuskaisi.
”No, anteeksi että autoin!”
”Et saa!”
Aasialaisnainen tuijotti leiskuvin silmin toista. Ärsyttävä Jamie, ärsyttävä, ärsyttävä, ärsyttävä.
”Rin…” Jamesin tukahtunut huokaus kantautui hänen korviinsa ja siinä samassa hän kääntyi parvekkeen lattialle vajonneen puoleen.
”Niin, James? Onko viimeisiä sanoja? Tiedäthän… kihlauspyyntöjä tai sen sellaisia?” Rin kysäisi leikittelevä hymy huulillaan.
”Et ole tosissasi…”
”Voi, kyllä olen. Olet saanut jo ihan tarpeeksi armonaikaa herraseni. Noh… Ojennatko sen säkenöivän timanttisormuksen, vai et?”
Mies ei heti vastannut, joten hän kääntyi Jamien puoleen pyytäen tätä hakemaan hänen kännykkänsä. Sitten katse palautui takaisin brittien salaiseen agenttiin.
”Enpä taida.” James hymähti ja koetti kohottautua ylemmäs keräten arvokkuudenrippeittään.
”Harmi.” Rin lausahti kirkkaan viattomasti ja painoi liipaisinta.
Pistooli oli siitä tylsä ase, että kun osasi ampua virheettömästi, ei voinut nähdä niin selkeästi, niin kauniin kutkuttavasti, miten elämä lipui uhristaan pois. Se oli vain ohikiitävä hetki, ensin uhri vielä uhkui elämää, vaikka katsoikin jo kuolemansilmää kohti, mutta sitten seuraavassa hetkessä tuo olikin jo eloton kuori.
Seuraavat minuutit olivat täynnä hektisyyttä. Parveke oli saatava tarpeeksi vakuuttavaan kuntoon, Rinin täytyi itkeä vuolaasti ”oman Jamesinsa” kuolemaa ja esiintyä poliiseille viattomana tyttöystävänä. Pojat hoitivat oman osuutensa ja illalla Rin saikin lähteä jo kohti Iso-Britanniaa.

Lentokenttä oli täynnä elämää. Oli helppo tuudittautua siihen, että oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin siellä menevät. Korot kopisivat ja ilma oli nihkeänä lämpöisestä ilmasta ja liian suuresta tungoksesta. Rin värjötteli lierihattunsa alla lentokentän tummansinisillä penkeillä, jotka hiostivat hänen paljaita reisiään. Tuo risti jalkansa koettaen upottautua muotilehtensä kirkkaanvalkeisiin sivuihin, mutta ei pystynyt. Hän oli jostain syystä ihan liian hermostunut, vaikkei edes ymmärtänyt, mistä syystä. Kukaan ei kumminkaan enää ottaisi mitään yhteyttä häneen. Kukaan ei kuitenkaan koskaan saisi selville tapahtuman oikeaa laitaa, ei kukaan muu kuin Rin ja Black Tiger.
”Rin!” heleä ääni kutsui ja tummatukkainen nainen juoksi paikalle farkkushortseissaan.
”Jamie!” Rin huudahti hieman ilahtuneenkin kuuloisena ja heilautti kättään vähättelevästi, jotta Anton antaisi Jamien tulle lähemmäs.
”Älä mene…” Jamie kuiskasi kietoessaan kätensä lyhyemmän naisen ympärille.
”Mitä? Tietysti mun on mentävä. En halua jäädä tänne, en enää sen jälkeen, mitä on tapahtunut…” Rin huokaisi alakuloisesti hymyillen.
”Tiedän, että sun piti tehä se, mutta tuu mun mukaan. Tuu Kanadaan. Muuta mun luo, ollaan niin kuin aina ennenkin, jooko?”
Rin tuijotti toista hieman pyöristynein silmin ja puisteli sitten päätään. Ensin työ, sitten huvi. Eikä hänen työnsä ollut vielä lähelläkään loppuaan. Pitäisi tehdä raportti, pyyhkiä kädet koko jutusta ja silleen.
”En mä voi. Mulla on kaikki Briteissä. Mä en voi vaan lähteä.” hän sanoi hiljempaa.
”Mutta Jam… Mä… mä lupaan, että mä otan suhun yhteyttä. Ennemmin kuin arvaatkaan, jooko?” nainen kysyi.
”Niinkö? Lupaatko sen oikeasti, silleen aikuisten oikeasti?” Jamie varmisteli.
”Lupaan, lupaan.” Rin nyökytteli vienosti hymyillen.
Ennen kuin toinen ehtisi sanoa mitään sen enempää, hän kurkotti koroillaan ylemmäksi ylettyäkseen painamaan huulensa toisen huulirasvalla pehmitetyille huulille. Suudelma oli lempeä, ehkä aika toiveikaskin, välittävä ja lämmin. Kapeat sormet kietoutuivat tummanruskeiden kiharoiden lomiin ennen kuin Rin vetäytyi hieman. Hän suukotti vielä Jamien korvaa, kunnes hymyili säkenöivää hymyään.
”Nähdään, Jamie.” nainen sanoi ja liu’utti sormiaan toisen poskea pitkin.
Niin tuo astui kauemmaksi ja tarttui Miu Miun laukkuunsa ennen kuin lähti suuntaamaan porttiaan kohden, sillä matkustajat laskettaisiin juuri koneeseen. Vielä juuri ennen sitä hetkeä, kun hän astuisi tunneliin, hän kääntyi vilkaisemaan kanadalaissyntyiseen naiseen, hymyilemään tälle lupauksensa viimeiseksi vahvistukseksi ja katosi sitten käytävän kelmeään valoon.

*****

Heinäkuun helteet eivät olleet vielä hellittäneet Lontoossakaan, joten naisen ei tarvinnut kärsiä turhaan jäätävästä lämpötilaerosta. Totta kai ilmasto oli täysin erilainen, mutta kuitenkin. Tummat Pradan lasit nenällään tuo kopisteli hissiin, joka kiidätti hänet taas vaihteeksi sinne ylimpään kerrokseen. Rin oli yleensä pitänyt sitä jotenkin… kodikkaana. Se oli aina tuntunut siltä kuin palaisi kotiin. Vähän sama tunne kuin, jos nainen saapui kattosviittiinsä. Mutta jostain syystä sitä tunnetta ei tullut. Kaikki tuntui vain rutiinilta, ylimmäisen nappulan valitseminen kaikkien muiden valkeiden nappuloiden joukosta, kerrosten numeroiden vaihtumisen katseleminen pienestä näytöstä ja astuminen ulos hissistä hissin kilahdettua oikean kerroksen merkiksi.
Rin ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan asiaa sen suuremmin, vaan suuntasi kulkunsa suoraan kohti Mr. Rowbottomin huonetta. Oven suulla oleva mies oli huomattavasti nuorempi kuin normaalisti, oliko Rowbottom kenties vaihtanut F:n jonnekin muualle? Nainen soi nopean hymyn tuolle tämän avatessa pikaisesti oven hänelle ja niin ovi sulkeutui hänen takanaan ja sulki hänet kahdenkeskiseen tilaan pomonsa kanssa.
”Mutta, Rin! Ei sinun nyt tänne olisi suoraan tarvinnut tulla!” Drew huudahti ja kuulosti aidon ihmettelevältä.
”Elämä on yllätyksiä täynnä.” Rin hymyili ja kumartui suukottamaan toista poskille ennen kuin istahti äänettömään tuoliinsa.
”Haluaisitko jotain?” mies tiedusteli viitaten kädellään juomatarjottimeensa, mutta hän pudisti päätään kieltävään vastauksen.
”En tällä kertaa, kiitos.”
Rin antoi vanhemman osapuolen istuutua rauhassa tuoliinsa ja suunnata odottavaisen katseensa häneen, kun sitten avasi laukkunsa nostaen sieltä esille kaksi kansiota. Punaisen tuo ojensi hetimmiten herralle, joka pisti sen sivuun odottamaan näyttäen ilmeisen kiinnostuneelta tietämään, mitä varten naisella oli hänelle normaalia enemmän tuotavaa.
”Drew… Tiedät hyvin, että tätä työtä ei voi tehdä ilman… kutsumusta. Olet itsekin sanonut saman jokaiselle tulokkaalle ja oletat meidän ymmärtävän tämän. Olen kuitenkin joutunut huomaamaan, että kutsumukseni ei olekaan Black Tiger.” Rin huokaisi pitääkseen pienen tauon puheestaan, mutta jokin vastapäätä istuvan ilmeessä sai hänet hairahtumaan.
”Et näytä yllättyneeltä.” nainen huomautti ehkä vähän loukkaantuneena.
Drewin huulet sulivat hienoiseen hymyyn ja tuo pudisteli päätään.
”Voi, kultaseni. Korostan kyllä sitä, että tästä pitää välittää. Tähän pitää antautua, pitää antaa aivan kaikkensa, koko sydämensä. Ja olet kyllä antautunut, mutta suoraan sanottuna, olet antanut tälle kaikelle aivan liikaa. Meidän elämämme on kyllä täällä, mutta me emme ole sielujen varkaita. Joten en voi sanoa, että olisin yllättynyt. Tämän päivän täytyi tulla joskus vastaan.” mies kertoi.
Brunette kallisti päätään ymmärtämättä täysin, mitä toinen ajoi takaa. Drew ei kuitenkaan näyttänyt haluavan tarkentaa sanojaan, joten Rinin oli tyydyttävä siihen, ettei tulisi kuulemaan, mitä toinen oikein tarkoitti. Ehkä hän joskus myöhemmin ymmärtäisi, tai sitten ei.
”Olin siis liian omistautunut?” tuo hymähti.
”Olit liian… sanottaisiinko, kiihkeä.” Drew korjasi ja tarttui häntä hellästi kädestä.
”Osaat olla ilkeä ja tunteeton, mutta täydellisesti paha et ole. Tietenkin elättelin toiveita siitä, koska vain tälle työlle omistautuneelle voin luovuttaa paikkani, johon olisit soveltunut paremmin kuin hyvin. Pikkuvirhettäsi lukuun ottamatta.”
”Mitä pikkuvirhettä?” Rin kysyi.
”Saat sen selville ennen pitkään. Tämä on siis?” mies kohotti kulmakarvaansa tarttuen punaiseen kansioon vapaalla kädellään.
”Irtisanomisilmoitus, kyllä.” nainen myönsi ja ote hänen kädeltään katosi miehen nojautuessa tuolin selkänojaa vasten.
”Tuskin tarvitsee muistuttaa säännöistä?” Drew varmisteli vilkaisten paperin ylitse naiseen.
”Siitä, että olen omillani, etten saa kuitenkaan antaa mitään tietoja, ja niin edelleen, ei tarvitse.” Rin virnisti kevyesti naurahtaen, sillä koko tilanne tuntui nyt paljon helpommalta kuin mitä hän oli uskaltanut odottaa.
”Hienoa. Jätä avaimet ja aseesi, sun muut, Isabellelle. Häneltä saat myös paperisi, ne ovat vain viimeistelyä vaille valmiit.” mies totesi laskien kansion pöydälle.
”Eikö mitään muuta?” Rin ihmetteli.
”Ei, ei mitään muuta. Palkkiosi tulevat tilille tämän iltaan mennessä, joskin kehotan vaihtamaan tiliä johonkin toiseen, jotta sinua ei voida yhdistää enää tähän. Mutta kyllähän sinä ne asiat itsekin tiedät.” Drew hymyili.
”Nämä ovat kaiketi sitten jäähyväiset.” ruskeatukkainen sanoi.
”Niin.” mies myönsi ja nousi ylös tuolistaan.
Rin seurasi esimerkkiä, nykäisi mekkonsa helmaa aavistuksen alemmaksi ja käänsi katseensa Drewiin hieman mietteliäänä.
”Yhden asian haluaisin kuitenkin kysyä…” mies sanoi sitten.
”Kysy pois.” nainen hymyili.
”Mitä aiot tehdä tulevallasi?”
Hetken aikaa Rin oli hiljaa, pohti vastausta mietteliäänä, mutta päätyi sitten hymyilemään valloittavaa hymyään.
”Saat sen kyllä selville, viimeistään vuoden kuluttua.” hän lupasi.
”Vuodenko?”
”Juuri niin.”
Miehen silmien katse tarkasteli nuoremman kasvoja, kunnes tämä nyökkäsi hyväksyvään tapaan.
”Hyvästi, Rin.” tuo sanoi ojentaen kätensä naiselle.
”Hyvästi, Drew.” Rin vastasi hymyillen ja kääntyi sitten jättäen taaksensa sen kaiken tutun ja turvallisen valmistautuen hyppäämään pää edellä suoraan tuntemattomaan.





EPILOGI

Oli kuulas tammikuinen aamu. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun tummiin pukeutunut mies istahti mustalle nahalle. Hän kiepahti tuolissaan työpöytäänsä kohti ja kurkottautui ottamaan tummalta lautaselta kahvikuppinsa, johon oli kaadettu höyryävänkuumaa juomaa. Kupin mustuuteen plompsahti sokeripala ja toinenkin ja sitten tuo keskittyi sekoittelemaan lusikallaan juomaansa.
Toimet näyttivät totutuilta, rauhallisilta ja ne kävivät ilman sen kummempia mietiskelyjä. Niinhän hän joka aamu teki. Saapui työhuoneeseensa ja istahti kahvikupillisen ääreen lukemaan postejaan, suurimmaksi osaksi laskuja.
”Mr. Rowbottom!” tummatukkainen hoikka sihteerikkö kutsui avatessaan sivuoven ja sipsuttaessaan kirkkaanpunaisilla avokkaillaan, jotka sointuivat täydellisesti hänen huulipunaansa, huoneeseen.
”Teille on tullut kirje. Aivan erityinen kuulemma.” nainen kertoi, ojensi kirjekuoren.
Kortti oli kauniin vaniljanvalkoinen ja koristeltu koukeroin. Kortin etupuolelle oli kultaisin kirjaimin kirjailtu: Varaa päivä.
Mies avasi kortin hieman huvittunut ilme kasvoillaan, jota ei kuitenkaan voinut täysin tulkita.

Varaa päivä
Merkitsethän 26.7.2016 varatuksi,
sillä vietämme silloin hääjuhlaa
ja toivomme teidän saapuvan paikalle.
Tarkemmat tiedot myöhemmin

Rin Kitchida & Jamie Mitchell


*FIN*



Ja Nappis kiittää ja kumartaa, jos joku jakso ees lukkee.