Vihreä valo

[Agitha]

Jirousta tuntui kuin hän olisi juossut maratonin. Ei, hän olisi mieluummin juossut maratonin tai kaksi kuin istunut siinä omalla sängyllään, yöpaitasillaan, hiukset sekaisin ja tietokoneen ruutua epäuskoisena tuijottaen. Internet, kaiken pahan alku ja juuri, oli taas saanut hänestä erävoiton aseenaan Facebook, joka oli soluttautunut Jiroun elämään salakavalasti mutta varmasti. Se oli vallannut yhtä suuremman osan hänen aikatauluistaan, saanut hänet valvomaan yömyöhään ja lykkäämään välttämättömiäkin koulutehtäviä. Se oli vahvistanut taiteellista patoa hänen sisällään, ja siitä huolimatta hän huomasi istuvansa tietokoneensa ääressä yhtä useammin ja useammin odottaen näkevänsä vain yhden vihreän valon. Tietyn vihreän valon, joka kertoi siitä, ettei hän istunut koneen ääressä yksin.
Ajan myötä hän oli huomannut ihastuneensa ystäväänsä ja huonetoveriinsa. Hän oli kuvitellut, että hänen sydämensä oli jäätynyt ikiajoiksi, että hän tulisi viettämään loppuelämänsä lähinnä veljestään huolehtien tai yksin asuen, eikä asia ollut vaivannut häntä. Toisin sanoen hän ei yksinkertaisesti ollut rakastuvaa tyyppiä, ja toimi aina järjen periaatteen mukaisesti. Jossain vaiheessa hän oli kuitenkin hairahtanut, jossakin välissä Raidenin hymykuopat ja typerät vitsit olivat onnistuneet tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli ihastunut. Hänen flirttaileva ihastuksensa ei tehnyt asiaa lainkaan helpommaksi, mutta Jirou oli päättänyt vakaasti, että antaisi ajan tehdä tehtävänsä ja jatkaisi sitten melkodramaattista hiljaisen taiteilijan elämäänsä vieden salaisuutensa (ne kaikki) hautaan mukanaan. Tietenkin se oli mahdotonta. Oli ollut typerää kuvitella muuta.
Elettiin 2000-lukua. Kun kaiken pahan alku, eli Internet, ja Jiroun elämän ironinen valo, eli Raiden, yhdistettiin, saatiin aikaan pitkät chattituokiot Raidenin kanssa. Tietokoneen välityksellä kaikki oli helpompaa, ja pieni vihreä valo kertoi siitä, että Jirou saattoi kertoa mitä tahansa, punastua tai hävetä miten paljon tahansa, ja kaikki mitä Raiden saisi tietää, olisivat sanat näytöllä. He olivat huonekavereita, joten oli luonnollista, että maailmanlaajuinen verkko imaisi Jiroun syvyyksiinsä vain silloin, kun Raiden oli poissa. Se oli melko usein, ja aina silloin tällöin pallo Raidenin nimen vieressä muuttui vihreäksi. Ja niin tekivät monien muidenkin pallot.
Onnettomuus oli pitkä tarina kerrottavaksi, mutta lyhyesti sanottuna Jirou oli mennyt lipsauttamaan tunteistaan Chetille, maailman epäluotettavimmalle ihmisiselle heti Raidenin jälkeen, Chet oli mennyt lipsauttamaan asian Raidenille, ja Jirou oli mennyt sinetöimään koko sotkun omilla huonoilla sanavalinnoillaan. Turha hänen oli ketään syyttää - loppujen lopuksi Chet oli toiminut, kuten hän oli pyytänyt.
Sitäpaitsi vahinko oli tapahtunut jo paljon aikaisemmin kuin Jirou oli osannut edes pelätä. Raiden tiesi jo valmiiksi. Tottakai Raiden tiesi. Henkilö, jonka keskiarvon ensimmäinen numero oli yksi ei ollut niin typerä, etteikö hän olisi tajunnut.
Lyhyesti sanottuna Jirou oli juuri kertonut tunteistaan ihastukselleen, jonka hän olisi sallinut olevan mieluummin melkein kuka tahansa muu, ja hän katui sitä. Hän ei ollut saanut pakkeja, Raiden ei ollut pilkannut häntä ainakaan ääneen, ja juuri se satutti häntä eniten. Hän tiesi, ettei Raidenilla ollut mitään tunteita häntä kohtaan. Hän tiesi, että jokainen lempeä sana pojan suusta oli valetta, hämäystä, yritys päästä leikittelemään Jiroun haurailla tunteilla. Hän tiesi sen, eikä silti voinut itselleen mitään.
Jos Jirou ei olisi tarkistanut asiaa vilkaisemalla omaa rintakehäänsä hän olisi uskonut, että hänen sydämensä oli tulessa. Liekit nuolivat myös hänen kasvojaan ja kaulaansa, hänen ihoaan poltteli ja kihelmöi äskeisen keskustelut jäljiltä. Raiden ei ollut torjunut häntä huolimatta kaikesta, ja suuntasi nyt "kotiin", koulun asuntolaan, heidän yhteiseen huoneeseensa.
Nielaisten Jirou löi tietokoneensa läpän kiinni ja asetteli sen sen tutulle paikalle työpöydän lipastoon. Raiden oli palaamassa. Raiden.
Hän heittäytyi takaisin sängylleen syvään huokaisten, ja yritti sulatella tilannetta vielä kerran. Raiden tiesi, tiesi kaiken. Se ei ehkä ollut suuri juttu toiselle pojalle, mutta Jiroulle se oli pahempaa, kuin maailmanloppu. Ja pian he kohtaisivat kasvokkain, luultavasti nukkuisivat vierekkäin...
Jirou saattoi vain älähtää hiljaa, sulkea silmänsä ja toivoa, että vaipuisi ikiuneen ennen kuin Raiden palaisi.

[Darcy]

Kuten yleensä, Raiden oli jälleen kerran viettänyt viikonloppunsa muualla kuin Saint Walden’sissa. Hän oli ihminen joka kaipasi menoa ja tekemistä, eikä koulun puolikuollut asuntola aivan täyttänyt kriteerejä – draamaa kyllä löytyi vaikka muille jaettavaksi, olihan koulussa ties kuinka monta paria, joiden parisuhdekriisien seuraaminen oli suurta huvia, mutta siitä kykeni nauttimaan viikollakin. Sen ihmeempiä miettimättä Raiden oli perjantai-iltana ottanut bussin Kings Waldeniin ja matkannut ystävänsä luokse viikonlopunviettoon; täysi-ikäisenä hänellä oli täysi oikeus juoda, ja vieläpä luvallisesti, joten hän ei todellakaan ollut jättänyt tilaisuutta käyttämättä hyväkseen. Viikonloppu oli hurahtanut baarireissuja tehdessä ja kaupassa rampatessa – sunnuntaina porukka oli vihdoin asettunut aloilleen ja Raiden oli parin huikan jälkeen löytänyt tiensä opiskelijayksiön ainoan kannettavan ääreen. Hän ei oikeastaan ollut sellainen ihminen, joka vietti suuren osan ajastaan verkossa; oikean elämän ihmissuhteet olivat enemmän Raidenin juttu, sillä hän oli avoin ja ilmeikäs ihminen, eikä nettiyhteisö oikein vastannut hänen kuvaansa oikeanlaisesta kanssakäymisestä. Facebook oli kuitenkin lopulta saanut hänestä otteen ja poika oli jäänyt huoneen lattialle istumaan snapsilasi kädessä ja tupakka toisessa, päätyen juttelemaan huonekaverinsa kanssa netin välityksellä.

Jirou oli heti alkuun vaikuttanut hieman vaisummalta ja hämärämmältä kuin normaalisti, mutta asia oli pikkuhiljaa alkanut saada selvempiä raameja kun Chet, koulun oma pieni ja viaton enkeli, oli tullut kyselemään kysymyksiään. Kävi ilmi, että poika oli jutellut Jiroun kanssa syvällisiä (siis niin syvällisiä kuin Chet vain suinkaan oli kyennyt) ja antanut nuoremmalle pojalle vinkkejä – niiden laadusta Raiden ei tiennyt, mutta vinkkien antaja tuntui olevan tyytyväinen itseensä. Pienen tovin kuluttua Jirou oli lopulta höllännyt kiristävää solmiotaan ja nostanut kissan pöydälle; hän oli ihastunut. Eikä edes kehen tahansa, vaan totta kai Raideniin.
Asia ei ollut tullut mitään suurena yllätyksenä – tietysti hän oli huomannut merkkejä etukäteen, ei vaatinut kovin paljon älykkyyttä nähdä Jiroun kompuroivan itseilmaisun ohitse. Rehellisesti sanottuna Raiden ei kuitenkaan ollut täysin varma, mitä hänen olisi pitänyt asiasta ajatella. He olivat ystäviä, huonetovereita ja tottahan toki hän oli myös itse tätä kerjännyt, mutta oliko asia loppupeleissä hyvä ja paha… Se oli kysymys, joka poltteli takaraivossa jatkuvasti. Raiden ei ollut ihminen, joka teki tekoja joita myöhemmin tiesi katuvansa, joten hänen täytyisi käydä koko tilanne lävitse tarkasti.

Jiroun esitettyä ontuvan kysymyksen siitä, oliko hän tulossa ”kotiin” vielä tänään, vanhempi poika oli kammennut itsensä ylös lattianrajasta ja tumpannut tupakkansa matonreunaan. Tänään oli sunnuntai, joten hänen täytyi joka tapauksessa lähteä takaisin asuntolalle, halusi hän tai ei – Jiroun kysymys sai kuitenkin liikettä niveliin ja pian Raiden kahmikin jo omat pullonsa asunnon keittiöstä mukaansa ja veti takin niskaan. Hän hyvästeli ystävänsä ja kipaisi talon portaat alas, keplotellen takkia paremmin ylleen samalla kun suuntasi bussipysäkille. Bussi tuli nopeammin kuin Raiden oli olettanut ja kohta hän jo istuikin sen kyydissä, matkalla takaisin koululle – kuljettaja ei ollut arvostanut paria viinapulloa, jotka hänellä oli käsissään, mutta nähtyään etteivät ne olleet vielä avattuja eikä niiden kantaja ollut niin päissään, ettei olisi ymmärtänyt puhetta, kuljettaja antoi olla.
Saint Walden’sin asuntola oli kohtalaisen hiljainen kun Raiden vihdoin ja viimein pääsi perille. Hän sytytti viimeisen tupakkansa oven ulkopuolella ja taikoi sitten itsensä avaimella sisälle, lähtien hiljakseen kävelemään asuntolan käytävää pitkin kohta omaa huonettaan, joka sijaitsi aivan koko helahoidon loppupäässä. Matkan varrella poika sekoitti mustia hiuksiaan huolettomasti kädellään samalla, kun käryävä savuke sauhusi suupielessä. Jirou oli varmasti huoneessaan, tai niin poika oli ainakin sanonut.

Raiden taiteili huoneen oven auki ja työnsi sen perässään kiinni, vilkaisten ympärilleen – ensimmäinen asia, jonka hän havaitsi, oli sängyllä makaava huonetoveri.
”Iltaa taloon”, hän toivotti, ”aviomiehenne on palannut tuottoisalta metsästysretkeltään vahingoittumana kotiin.”
Raiden kohotti pulloja sen verran, että Jirou ymmärsi mistä hän puhui ja asteli sitten huoneen poikki, laskien pullot kirjoituspöydälle. Koulussa ei saanut pitää alkoholia, mutta eiköhän näille piilopaikka silti löydettäisi – jos ei, niin Damienilta voisi aina kysyä ideallista apua. Poika veti päällystakin pois päältään ja heitti sen kaaressa lähestulkoon käyttämättömälle sängylle, jossa kumpikaan heistä ei halunnut nukkua. Samalla hän tarttui toiseen pulloon ja pyöritti korkin auki, kaataen juomaa omaan juomalasiinsa; ennen kuin teki yhtään mitään muuta, Raiden käännähti Jiroun puoleen ja kohotti tälle kulmaansa.
”Otatko sinäkin?”
Hän ei halunnut olla epäkohtelias, joten tarjoaminen oli ihan okei; Jirou osaisi itse päättä oliko huikan tarpeessa vai ei. Tietysti poika oli nuori ja vieläpä alaikäinen, mutta… Ei se merkinnyt nykymaailmassa enää kovinkaan paljon. Raiden veti viimeiset henkäykset tupakastaan ja litisti sen kirjoituspöydän nurkkaa vasten, saadakseen tulipesäkkeen sammumaan.

[Agitha]

Ei auttanut, vaikka Jirou kuinka rukoili. Hän ei vaipunut ikiuneen, ei edes keveään horrokseen, vaan oli kiusallisen tietoinen jokaisesta sekunnista, joka toi Raidenin hieman lähemmäs heidän huonettaan. Raiden oli palaamassa asuntolaan, totta kai hän oli, sillä maanantai ja uusi kouluviikko kolkutti jo ovella. Miksi piti olla juuri sunnuntai? Miksi Jirou oli hetken mielijohteesta mennyt juttelemaan Chetille? Miksei hän ollut kieltänyt kaikkea, kun Raiden oli esittänyt kohtalokkaan kysymyksensä? Miksi hän ei ymmärtänyt, mitä Raidenin mielessä liikkui?
Jirou painiskeli voittamattomien kysymystensä parissa määrittelemättömän ajan, joka saattoi yhtä hyvin olla laskettavissa tunneissa kuin minuuteissa, tulematta mihinkään lopputulokseen. Hän havahtui kuullessaan huoneen oven aukeavan ja tiesi, että pakoon juokseminenkin oli jo liian myöhäistä, eikä nukkuvan teeskentelystä tulisi kuitenkaan mitään.
"Tervetuloa kotiin", Jirou vastasi ja puraisi saman tien kieltään. Hän onnistui taas kuulostamaan miestään kotiin odottavalta vaimolta, josta oli paraikaa kehittymässä harmillinen tapa. Hän tiesi Raidenin pilailevan myös tämän näennäisesti viattoman yksityiskohdan kustannuksella, mutta tummatukkaisen pojan seurassa sanat eivät yksinkertaisesti pysyneet Jiroun kurkussa ja mielessä, vaan pyrkivät itsepintaisesti ulos ennen kuin hän huomasi hillitä kieltään. Sillä hetkellä hän ymmärsi täysin, miksi Raiden jaksoi aina laskea leikkiä ja pilailla hänen kustannuksellaan.
Jirou nousi istumaan ja toivoi ohimennen näyttävänsä edes kohtalaisen siistiltä, mikä oli luultavasti liikaa vaadittu hänen nuhjuiselta olemukseltaan - hän oli nimittäin aikonut käydä nukkumaan ennen kuin Raiden oli ilmestynyt linjoille, ennen kuin hän oli mennyt kaivamaan omaa kuoppaansa entistä syvemmäksi ja hakkaamaan viimeisenkin naulan arkkuunsa. Näytti hän hyvältä tai huonolta, Raiden ei näyttänyt välittävän. Raiden ei koskaan katsonut häntä kunnolla, ja silti näki suoraan hänen lävitseen.
Raiden ei tullut yksin, Jirou huomasi. Tällä oli mukanaan muutama pullo vettä vahvempaa, jotka hän laski huolettomasti kirjoituspöydälle ikään kuin ne olisivat olleet tuliaiskaramelleja. Jirou vilkuili pulloja epäluuloisesti, kuten hän teki aina nähdessään väkijuomia. Hän ei välittänyt alkoholista, hän inhosi hallinnan ja itsehillinnän menettämisen tunnetta, eikä juuri koskaan juonut humalahakuisesti. Toki hänelläkin oli takanaan omat kokeilunsa, mutta ne olivat jääneet hyvin harvoiksi ja harmittomiksi omaan sänkyyn johtaviksi kokeiluiksi.
Raiden ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että huoneessa oli alaikäinen, ja että alkoholijuomien tuominen koulun alueelle oli kiellettyä myös täysi-ikäisille oppilaille. Hän kaatoi itselleen annoksen vesilasiin, ja tarjosi sitten toista samanlaista Jiroulle.
"En..." Jirou vastasi vanhasta tottumuksesta kykenemättä vieläkään luottamaan pariin kovin viattoman näköisen lasipulloon.
Kuten aina, Raiden ei näyttänyt välittävän. Vaikka Jirou tunsi tehneensä elämänsä suurimman paljastuksen vasta hetki sitten, sotkun toinen osapuoli seisoi aloillaan rauhallisen ja tyynen oloisena ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä vahvisti Jiroun olettamusta siitä, että Raiden oli jo tiennyt. Se jos jokin oli julmaa.
Jirou naksautti kieltään tuomitsevasti Raidenin tumpatessa tupakkansa kirjoituspöydän nurkkaan, mutta päätti vaieta aiheesta. Hän oli jo kertonut, mitä mieltä hän oli savukkaiden polttelemisesta yhteisessä huoneessa, mutta sillä hetkellä se tuntui epäoleelliselta, mitä se toki olikin. Niinpä hän tyytyi vain nousemaan ylös ja kävelemään ikkunalle avatakseen sen, tuulettaakseen kitkerän savun hajun pois huoneesta. Kurkottaessaan pöydän yli raottaakseen ikkunaa hän sattui töytäisemään toista pulloa ja oli vähällä kaataa sen kumoon. Hän ehti pelastaa pullon sisältöineen sen suuremmilta vauriolta, mutta unohtui tuijottamaan sitä kädessään kuin punniten sitä ja mooraalia näkymättömässä vaa'assa.
Terävästi huokaisten Jirou kääntyi ympäri ja kaatoi juomaa toiseen lasiin ennen kuin ehtisi tulla toisiin aatoksiin. Nyt jos koskaan oli muutaman rentouttavan aika. Parhaassa tapauksessa hän tulisi uneliaaksi ja nukahtaisi autuaasti siitä huolimatta, että Raiden kiehnäisi hänen kyljessään tapansa mukaan koko illan.
Jirou kaatoi puolikkaan lasillisen alas kurkustaan kerralla ja irvisti mielenosoituksellisesti. Ei hän mitään mehua ollut odottanut juovansa, mutta...
"Hyh", hän ilmaisi mielipiteensä, ja laski lasin takaisin pöydälle kääntyen puolittain ympäri tuijottaakseen ulos ikkunasta. Pihamaa oli jo niin pimeä, että hän näki lähinnä oman heijastuksensa Raidenin peilikuvan vieressä, mutta sekin oli kiinnostavampaa katseltavaa kuin todellisuus. Kuten hän oli arvellutkin, hänestä ei ollut katsomaan Raidenia silmiin.

[Darcy]

Raiden kohautti olkiaan ja laski avatun pullon pöydälle, kun Jirou kieltäytyi hieman empien.
”Jos mieli muuttuu, siitä saa kaataa ihan vapaasti”, hän ilmoitti ja nosti oman lasinsa huulilleen, juoden kulauksen. Raidenilla oli jo valmiiksi promilleja veressään, mutta se ei oikeastaan näkynyt ulospäin – hänen luonteensa ei muuttunut lähestulkoon ollenkaan humalassa. Hän oli rento muutenkin, eikä stressannut turhia tai pidätellyt itseään liiaksi; sen lisäksi hänellä oli myös erinomainen viinapää, joten tämä pieni hömpsy humahtaisi vielä hetkeen.
Raiden kuuli Jiroun naksauttavan kieltään ja kääntyi kokonaan ympäri nuoremman puoleen, lasi toisessa kädessään. Hänen huulillaan oli pienoinen hymy, hieman kiusaavakin jopa.
”Anteeksi, yritän muistaa hommata tuhkakupin”, hän pahoitteli, heittäen litistetyn tupakantumpin kirjoituspöydän vieressä olevaan roskikseen. Tuhkakuppi tosiaan olisi kätevä – puolet kirjoituspöydän pinta-alasta oli jo pienten polttamien peitossa, kun Raiden oli tumpannut tupakkaansa sitä vasten. Hän olisi tietysti voinut myös lopettaa koko tupakoinnin, mutta se ei olisi ollut kovin hauskaa. Ja mihin hän sitten olisi rahansa tuhlannut?

Heidän aikaisempi keskustelunsa ei liiemmin häirinnyt Raidenia. Tottahan toki hän sen muisti ja sitä ajatteli, mutta se ei ollut hänelle mikään ongelma – hän oli aavistellut tällaista jo aikaisemmin. Vaivaantuneisuus ei muutenkaan ollut aivan hänen alaansa, joten… Jirou oli varmasti kaksikosta ainoa, joka painiskeli itsensä ja ajatustensa kanssa.
Tietysti Raidenin täytyisi päättää mitä hän tekisi; hän ei voisi jättää toista täysin vaille vastaustakaan. Toisaalta, Jirou ei uskoisi positiivista vastausta ja olettaisi hänen vain valehtelevan, niinhän nuorempi poika oli jo aikaisemmin netin välitykselläkin ilmoittanut. Ongelma taisi olla se, että Raiden näytti vihreää valoa lähestulkoon kaikille – hän sanoi vain hyvin, hyvin, hyvin harvoin ”ei” ja silloinkin syy oli erittäin painava. Jirouta ei siis käynyt syyttäminen uskonpuutteensa vuoksi.
Asia, josta Raiden jaksoi itselleen muistuttaa, oli se, että kyseessä oli kuitenkin toistaiseksi vain ihastus. Jirou oli ihastunut hänen sosiaaliseen minäänsä ja luultavasti myös rentoon ulkokuoreen, mutta jollain ivallisella tavalla kaksikosta vanhempi oli varma siitä, ettei toinen olisi lainkaan niin ihastunut häneen, jos he tuntisivat paremmin. Se ei vaivannut häntä, oikeastaan vain hieman huvitti. Jirou oli tietyllä tavalla sinisilmäinen, vaikka jaksoikin aina epäillä hänen sanojaan ja niiden tarkoitusta.

Kun nuorempi lopulta kampesi itsensä ylös sängystä ja käveli kylmän viileästi Raidenin ohitse ikkunan luo, avaten sen saadakseen huoneeseen raitista ilmaa. Yritys kuitenkin hieman epäonnistui ja Jirou tönäisi toista pulloa, saaden sen heilahtamaan uhkaavasti – viimehetken pelastuksen vuoksi poika päätyikin puntaroimaan hyvää valintaa pullo kädessä. Lopulta tämä huokaisi ja kieritti korkin auki, saaden Raidenin kohottamaan kulmiaan. Se siitä juomattomuudesta.
”Ei ole aivan sinun pienille ja suloisille makuhermoillesi tarkoitettua tavaraa”, hän totesi hymyillen ja joi itse oman lasinsa loppuun, täyttäen sen heti perään uudelleen.
”Hiuksesi ovat oikein kauniit tänään.”
Raiden kurotti toisen kätensä koskettamaan Jiroun hiuksia niskasta, sillä sieltä ne törröttivät kaikkein upeimmin. Poika näytti aivan siltä, kuin olisi kiemurrellut vuodevaatteidensa seassa tunnin jos toisen – kyllä ne hiukset sekoittuivat jo paljon vähemmästäkin.

Jirou halusi selvästi sanoa hänelle jotain, se paistui kilometrien päähän. Tämä ei kuitenkaan avannut suutaan, joten Raiden tyytyi silmäilemään nuoremman sekavalta näyttävää hiuspehkoa miettiväisenä.

[Agitha]

"Totta", Jirou vastasi Raidenin huvittuneeseen huomautukseen juomasta, johon kummankaan heistä ei olisi vielä kuulunut kajota, oli Raiden yli kahdensantoista tai ei. Hän maiskutteli suutaan hapan irvistys kasvoillaan saadakseen karvaan maun pois suustaan, mutta yritys oli hyödytön. Luultavasti juoma polttelisi hänen makuhermojaan vielä seuraavana aamunakin.
Jirou kurtisti hieman kulmiaan Raidenin täyttäessä lasinsa uudemman kerran. Oli uskomatonta, miten kukaan saattoi juoda sellaisia määriä niin helposti ja äkkiä, kun juoma oli jotain niin tuhtia kuin pullossa kiiltelevä läpikuultava myrkky. Raiden tuskin oli ollut täysin selvä palatessaan asuntolaan, mutta silti hän onnistui vaikuttamaan siltä kuin ei olisi pulloa nähnytkään. Se oli kadehdittavaa, sillä Jirou tiesi tulevansa helposti pieneen humalaan miedommillakin annoksilla. Suurta humalaa hän ei ollut koskaan ehtinyt kokemaan, sillä oli aina porukan kanaemo, joka huolehti sönköttävistä ja hoippuvista känniääliöistä.
Jirou hätkähti tuntiessaan Raidenin käden hiuksissaan, ja käänsi katseensa toista poikaa kohti. Mikä ihmeen pakkomielle muilla oppilailla oli hänen hiuksiaan kohtaan? Vain muutama päivä sitten Cameron Jones oli udellut hänen käyttämänsä shampoon merkkiä ihastellessaan hänen tavanomaista tukkapehkoaan.
Raiden tosin tuskin tarkoitti mitä sanoi, sillä hänen sanoillaan tuntui olevan aina useampi merkitys, salainen tavoite. Melkein kuin he olisivat jatkuvasti pelanneet jotain kieroutunutta arvausleikkiä, jonka logiikkaa tai sääntöjä Jirou ei ymmärtänyt.
"Älä viitsi", hän mutisi toivuttuaan toisen asteen säpsähdyksestä. "Mutta kiitos kai."
Ei, hän ei todellakaan ollut parhaimmilaan niin henkisesti kuin fyysisestikään, vaikka tuskissa kieriskelyn pörröttämä kampaus saattoikin näyttää omalla tavallaan suloiselta. Yleinen vaatimattomuus oli häntä vaivaava kirous.
Jirou nielaisi ja tuijotti pöydän tupakantumppien turmelemaa pintaa näyttäen juuri niin hermostuneelta kuin tunsi olevansa. Hänen sydämensä hakkasi, se tuntui pyrkivän ulos hänen rintakehästään epätavallisella innolla, eikä sillä ollut mitään tekemistä loogisten, fyysisten selitysten kanssa. Hän oli toki väsynyt, eikä suinkaan kovin levollisessa tilassa, mutta se syy, joka sai hänen kehonsa hermostonsa sekoamaan, ei ollut osa häntä itseään. Se syy seisoi hänen vieressään, kaatoi alkoholia alas kurkustaan kuin vanha konkari, sipaisi hänen hiuksiaan ja hymyili täydellistä hymyään. Se sama syy sai hänet punastumaan koskettaessaan hänen niskansa herkittynyttä ihoa vahingossa tai tahallaan räpeltäessään hänen niskavillojaan, ja kääntämään kasvonsa toisaalle punan levitessä poskille ja korville.
Raiden oli julma. Julmempi kuin yksikään joukkomurhaaja tai raiskaaja koko maailmassa. Sitä julmuutta oli vaikea katsoa mieli selvänä.
Hampaitaan päättäväisesti kiristellen Jirou tarttui pulloon, josta Raiden oli hetki sitten kaatanut itselleen uuden huikan. Hän täytti lasinsa uudelleen ennen kuin ehti tulla katumapäälle, ja kaatoi juoman kurkustaan alas. Myrkky maistui yhtä karvaalta kuin aikaisemminkin, mutta Jirou nieli sen päättäväisesti yhdellä kulauksella kuten aiemminkin. Hän irvisti taas, mutta toipui nopeasti.
Kerran sitä vain elettiin, Jirou ajatteli hetken epäröityään. Se ei ollut hänen tapaistaan, mutta hänelläkin oli rajansa. Ihastuksen kanssa nukkuminen oli yksi niistä, etenkin kun Raiden ei suostunut pysymään omalla puolella sänkyään. Luultavasti sängyn jakamisen piina olisi kahta kauheampi, sillä Raidenin tuntien tämä vain innostuisi Jiroun pienestä paljastuksesta, eikä suinkaan kunnioittaisi häntä ja hänen henkilökohtaista tilaansa kuten kuka tahansa ymmärtävinen ihminen olisi tajunnut tehdä. Siinä oli tarpeeksi syytä kipata kurkkuun tarpeeksi monta lasillista väkijuomaa, joka saisi toimittaa unilääkkeen virkaa.
Vielä kerran Jirou toisti liikesarjansa Raidenin pullon kanssa.
"Sori", hän mutisi kaataessaan itselleen vielä yhden annoksen. Häntä hävetti jo etukäteen, mutta Raidenin läsnäolon aiheuttama hermostuneisuus voitti sen tunteen mennen tullen.
Sillä kertaa Jirou ei kuitenkaan kaatanut lasillista kurkustaan alas, vaan joi maltillisemmin. Oksentaminen olisi vihoviimeinen tempaus.
"Ja anteeksi siitä... Tämäniltaisesta", hän jatkoi ja pyöritteli lasia kädessään. "Ei olisi pitänyt sanoa mitään..."