Are you silly, because I'm not silly?

[Suklaanappi]

# Agi ja Shota tänne, kiiitooos! (: Ja otsikko on jostain hevonkuusesta. #

Namiko Fujishima, tuo vaaleatukkainen seitsemäntoistavuotias aasialaisneito, ainakin puoliksi sellainen, asteli ulos tyttöjen vessasta. Hänellä oli oikeastaan aika hyvä päivä. Aamulla oli ollut historian tunnilla pistarit, ja neitokainen oli saanut niistä täydet pisteet. Kai siitä sai olla ylpeä? No tietysti sai! Ja vaikkei saisikaan, niin hän olisi ylpeä, ja se siitä. Muilla ei ollut siihen nokankoputtamista, eipä tietenkään.
Hyvä tuuli oli kestänyt jotenkin ihmeellisellä tavalla koulupäivän loppuun saakka eikä hänellä ollut tähän asti ollut pienintäkään syytä vaihtaa sitä huonompaan. Kukaan ei onneksi ollut ärsyttänyt häntä tai laukonut yhtään mitään sen typerämpää, joten päivä meni aika hyvin eteenpäin. Mahtavaa. Vessassa tuo oli käynyt tietysti siistiytymässä. Hiukset oli harjattu ja meikkiä oli korjailtu, vaikkei siinä paljoakaan edes ollut korjailemista. Ripsiväri tai ohuet kajaalit eivät tietenkään olleet valuneet, kun kyyneleitä ei ollut vuodatettu. Olihan Namilla ollut hyvä päivä, mutta siitäkään huolimatta hän ei sen tähden ilosta itkenyt. Oli vain hyvä päivä ja silleen.

Niinpä blondin askeleet olivat aika reippaita ja kevyitäkin, kun tämä pääsi sisälle kirjastoon, jonne oli kulkunsa vessojen luota sitten suunnannut sinä iltapäivänä. Se oli hiljainen, kuten aina, kirjastossahan piti tietysti olla hiljaa, se oli selvä. Niinpä Namikokin oli hiljaa, vaikka eipä tämä mitään syytä nähnytkään pulista yksinään. Ei tuo tietenkään ollut hullu. Toisin kuin eräät… Hän hiippaili kirjaston hyllyjen väliin ja laski helpottuneena mustan olkalaukkunsa alas lattialle. Sinne kun oli kertynyt kirjoja ihan liikaa (Nami ei ollut muistanut pistää niitä pois, vaikka olikin vaihtanut koulupukunsa boyfriend-farkkuihin, t-paitaan, avoinna olevaan huppariin ja vaaleanpunaisiin conversen tennareihin), joten oli ihanaa päästä laskemaan se alas. Neitokainen hieraisi pikkaisen olkapäätään, jolla laukku oli ollut ja huokaisi sitten. Kyllähän se siitä sitten asettuisi, jossain vaiheessa. Kai. Ainakin niin Namiko toivoi, tuskin siihen sentään mitään rasitusjuttua tulisi. Olihan hän tottunut kanniskelemaan laukkua, painavaa sellaista, aina kaikkialle.
Tyttö korjasi päälaellaan keikkuvan muihin vaatteisiin väriltään sopivan piponsa asentoa, jota ei ollut jaksanut turhanpäiten riisua pois päästään, ja keskittyi nyt hyllyissä ottamista odottaviin romaaneihin. Jotakin iltalukemista oli pakko löytää, se oli selvä, joten hän koetti miettiä, mitä olisi kiva lukea. Ei romantiikkalässytystä, mutta kenties jokin fantasiajutska voisi olla tarpeeksi mielenkiintoinen. Ehkä. Vaaleatukkainen istutti takapuolensa muitta mutkitta lattiaan, fantasiaan sijoittuvat romaanit kun olivat niin alhaalla, minkä tähden oli huomattavasti helpompi vain istua siinä. Turhaan Namiko siinä hyllyn vieressä kyykistelisi, kun joutuisi vain jatkuvasti tarkkailemaan pystyssä pysymistään ja tasapainoiluaan. Se vei liikaa huomiota kirjoilta. Ja sitähän hän nyt ei tietenkään halunnut. Ei toki.

[Agitha]

// Täältä me tullaan poneillamme, pienillä lihavilla poneillamme... //

Kaikki Saint Walden'sissa oli niin suurta ja ihmeellistä. Englanti oli eksoottinen paikka täynnä uusia seikkailuja, sillä Shota ei ollut matkustanut koskaan ennen kotimaansa ulkopuolelle. Ei ennen kuin hän oli uskaltautunut Saint Walden'sin kouluun veljensä rohkaisempana ja inspiroimana, tehnyt sen astisen elämänsä suurimman ja merkittävimmän päätöksen. Ja nyt hän oli siellä, vieraassa maassa ja uudessa koulussa, uunituoreena oppilaana ja muukalaisena pitkien, viisaiden, kauniiden ja komeiden englantilaisten keskellä, ja hän nautti joka sekunnista täydellä sydämellään.
Shota oli viettänyt koulussa jo muutaman vuorokauden, mutta ensimmäiset päivät olivat niin kiireisiä ja illat niin uuvuttavia, ettei hän ollut ehtinyt tutkia ympäristöään juurikaan. Hän oli juossut tunnilta toiselle, käynyt kansliassa täyttämässä yhden paperin ja sitten toisen, keskustellut terveydenhoitajan kanssa kuulovauriostaan, täyttänyt lisää papereita, tutustunut musiikin luokkaan ja musiikin opettajaan, soittanutkin vähän. Päivien päätyttyä hän oli kaatunut voimattomana uuteen vuoteeseensa ja nukahtanut saman tien. Jet lag ei ollut tehnyt päiviä yhtään sen kevyemmiksi kulttuurishokista puhumattakaan, mutta viimein Shota oli alkanut sopeutua. Olihan hän vasta viidentoista, ja kykeneväinen sopeutumaan nopeisiin muutoksiin, sekä äärimmäisen motivoitunut vastaamaan uuden elinympäristönsä tarjoamiin haasteisiin.
Viimein, kaiken sen ympäriinsä juoksemisen, kompuroinnin ja huonon englannin sönköttämisen jälkeen Shota oli onnistunut hankkimaan itselleen vapaa-aikaa, ja suuntasi suorinta tietä koulun kirjastoon. Hän piti kirjoista ja lukemisesta, etenkin fantasiaosaston tarjonnasta, ja oli kuullut pelkkää hyvää koulun varustuksesta kirjojen suhteen. Englanniksi lukeminen auttaisi häntä kehittämään toistaiseksi hieman ontuvaa kielitaitoaan, ja toimisi varmasti myös oivana rentouttajana.
Kirjastossa oli hiljaista, mutta Shotalle siitä kertoi vain ne varovaiset askelet joilla ihmiset hyllyjen välissä kulkivat, ja vaitonaisina sohvilla tai pöytien ääressä istuvat oppilaat, syventyneinä kirjojen tai läksyjensä pariin. Shoota pyöritteli päätään ympäriinsä, tutkaili ympäristöään innoissaan, ja sattui viimein löytämään sen hyllyjen reunustaman käytävän, jolla uskoi fantasiakirjojen sijaitsevan. Hän kulki hitaasti, luki kirjojen nimiä niiden kyljistä, ja oli vähällä kompastua pieneen tyttöön, joka oli istahtanut lattialle tekemään samaa kuin hänkin.
"Hoa!" Shota äännähti ja toivoi, ettei ollut huudahtanut liian äänekkäästi. "Anteeksi."
Hän seisoi hetken paikoillaan, ja kyykistyi sitten tytön viereen. Hyllystä pilkotti Taru Sormusten Herrasta, ja hän tiesi olevansa oikealla osastolla.
"Hei", hän sanoi vielä, ja hymyili leveästi tytölle. "Meinasin astua sinun päällesi."

[Suklaanappi]

Hiljaisuus oli siinä mielessä hyvä asia, sillä nyt Namiko saattoi hetkeksi todella uppoutua näiden kirjojen maailmaan. Kirjojen, jotka odottivat hänen sormiaan, salailivat vielä tarinoitaan, kunnes hän tarttuisi niihin ja ottaisi niistä selvän. Fantasia oli aina ollut yksi tytön lempigenreistä kirjojen suhteen. Siinä saattoi tapahtua ihan mitä vain, kaikki oli mahdollista. Kukaan ei voinut tulla kirjailijalle nipottamaan, että ei se näin voinut mennä, koska niin se vain meni, kirjan ehdoilla. Ehkä se oli myös jonkinmoista todellisuuden pakoiluakin Namikon ollessa kyseessä, ehkä? Ei vaaleatukka koskaan tietenkään niin ajatellut, miksi hänen mukamas pitäisi ikinä pakoilla mukamas todellisuutta? Mutta… niin, se oli se mutta. Ehkä hän koki vetoa juuri siksi fantasiaan, koska hänellä ei ollut itsellään varsinaista paikkaa siinä heidän todellisuudessaan. Ei hänenlaistaan voinut kukaan ymmärtää, ei tietenkään. Nami oli syntynyt pojan kehoon ja hänen olisi pitänyt käyttäytyä juuri poikamaisesti ja ajatella olevansa poika, eikä tyttö. Ei hänen olisi pitänyt pukeutua tyttöjen vaatteisiin, olla tyttö. Se oli väärin, ihmeellistä, outoa, paheksuttavaa. Sellaisena muut Namikon näkivät, outona kummajaisena, transuna. Eikä kukaan tietenkään transuja ymmärtänyt. Vaikka sanottiin, että ihmiset saivat olla erilaisia ja esiintyä ihan omana itsenään, niin ei se vain pitänyt paikkansa. Häntä kohdeltiin erilaisena. Oliko se oikeudenmukaista? Ei ollut.
Nami selaili kädessään olevaa kirjaa, Rick Riordanin kirjoittamaa Salamavarasta, mietteliäänä. Tavallaan se vaikutti ihan lupaavalta kirjalta ja jotkut olivat suositelleetkin sitä, kun tuo oli netistä joitakin kirjoja taasen katsellut, että mitä voisi etsiä luettavakseen. Kirjavinkkaukset kun olivat aika hyviä yleensä… Vaalea otsa rypistyi aivan hieman, kuten hänellä oli tapana miettiessään jotain. Oli se sitten kuinka järkevää tai tärkeää pohdiskelua tahansa.
Jonkun äänekäs huudahdus sai tyttösen siinä samassa säpsähtämään ja kääntämään katseensa tähän johonkuhun, kuka nyt olikaan sen äännähdyksen suustaan päästänyt, sekä tietenkin samalla myös herättänyt Namikon huomion. Neitokainen ynähti tuon anteeksipyynnölle tarkastellessaan tuota poikaa mietteliäänä. Ei, Nami ei ainakaan muistanut tätä nähneensä, eikä myöskään saanut päähänsä pojan nimeä, joten mitä luultavimmin he eivät olleet tavanneet. Tämä taisi ehkä näyttää vähäsen nuoremmala kuin hän, ehkä.
”Joo, niinhän sinä taisit meinata. Onneksi muutit tarpeeksi ajoissa mielesi.” Namiko vastasi toiselle ehkä vähän närkästyneelläkin äänensävyllä.
Eihän hän nyt tietenkään oikein siitä pitänyt, että hänen päälleen meinattiin astua. Mieluummin ei.
Vaaleatukkainen liikahti vähän arvellen, että tuokin poika kenties oli suunnannut kyseiselle fantasiaosastolle, ehkä ihan syystäkin.
”Oletko säkin hankkimassa jotain lukemista?” hän kysäisi.
Ei Namiko edes tiennyt, mitä ajatteli päästäessään sen kysymyksen huuliltaan. Eihän hän nyt kenenkään kanssa sentään voisi ruveta mitään tutustumaan. Kai. No, se oli vain kysymys, eikö vain? Ei se tarkoittanut sitä, että hän joutuisi myöhemmin toisen seurasta nauttimaan.

[Agitha]

"Anteeksi", Shota pyysi toistamiseen ja hymyili hieman hermostuneesti. Kukaan tuskin oli mielissään tullessaan tallatuksi, joten Shota todella oli pahoillaan kömpleyydestään. Tytöllä oli syytäkin kurtistaa kulmiaan närkästyneesti, vaikka se saikin herkän Shotan hermostumaan hieman.
Kun tyttö ei vaikuttanut sen äkäisemmältä, eikä estänyt Shotaa istumasta viereensä lattialle tutkailemaan fantasiaosaston tarjontaa, Shota hymyili hieman. Hän huomais tytön sanoneen jotain, ja käänsi uteliaasti katseensa tämän suuntaan lukeakseen sanat tämän huulilta. Hetken hän pohti, kannattaisiko hänen mainita kuuroudestaan, sillä ihmisillä oli tapana mutista epäselvästi ja puhua väärään suuntaan sekä ahdistua siitä, että Shota joutui tuijottamaan heitä jatkuvasti. Hän ei kuitenkaan halunnut tulla paapotuksi, ja ajatus siitä, ettei tyttö ehkä koskaan saisi tietää hänen vammastaan oli niin kiehtova, että hän päätti tarkoituksella jättää turhat selittelyt väliin.
"Joo", Shota vastasi ja hymyili taas tavaramerkkihymyään, joka sulatti jäisimmätkin sydämet. "Tykkään fantasiasta, ja haluan lukea englanniksi, että opin vähän tätä kieltä. Ehkä voisin lukea jonkun tutun kirjan uudestaan, niin en putoa kärryiltä ainakaan ihan heti, vai mitä?"
Shota oli sosiaalinen ja ryhtyi helposti rupattelemaan puolituttujenkin kanssa, joten hän ei huomannut häiritsevänsä tai ahdistavansa toista. Hän itse jutteli kenen kanssa tahansa missä tilanteessa hyvänsä, eikä nuoren pojan mieleen ollut koskaan juolahtanut ajatusta siitä, etteivät kaikki välttämättä tunteneet samoin.
Shota tutkaili hyllyyn järjesteltyjä kirjoja hetken, mutta käänsi sitten katseensa takaisin tyttöön.
"Oletko englantilainen?" hän kysyi niin hienotunteisesti kuin osasi. Tyttö näytti aasialaiselta, mutta saattoi siitä huolimatta olla syntyperältään paikallinen vaikka kolmatta sukupolvea, englannissa kun etnisten vähemmistöjen kirjo oli huomattavasti Japania värikkäämpi. "Minä tulen Japanista. Tunnetko Sekime Torresin? Hän on minun isoveljeni."
Sekime tuntui olevan lähes kaikkien tuttava, ja jo muutaman päivän aikana Shota oli oppinut, että se oli nimi, joka kannatti pudottaa.
"Niin ja minun nimeni on Shota", hän lisäsi naurahtaen huvittuneena siitä, että oli kokonaan unohtanut esitellä itsensä.

[Suklaanappi]

No jaa, toinen ainakin näytti katuvan, joten luultavasti Namikon ei tarvinnut ruveta draamailemaan, vaikka senhän tämä nyt parhaiten taisi osatakin. Ainakin nyt melkein parhaiten. Sillä hetkellä vaaleatukkainen ei osannut muuta kuin epäillä, että ei kuitenkaan saavuttaisi sillä yhtään mitään, ja toinen näytti olevan jo ihan tarpeeksi hermostunut muutenkin. Sen osion saattoi siis tällä kertaa jättää välistä, sillä eipä tuo poikakaan tainnut tietää hänen dramaattisesta luonteestaan mitään. Ainakaan luultavasti. Ei siis tarvinnut myöskään sen pikkujutun tähden ruveta asiasta mitään suurempaa vääntää, hienoa.
Neitokainen nyökkäsi, niinhän se taisi mennä. Kyllähän se oli helpompaa ensin lukea joku tuttu kirja, pysyi paljon helpommin mukana siinä, että missä sitä oikein mentiinkään. Ei Namilla kyllä enää mitään hätää ollut, ei tietenkään, olihan hän asunut Englannissa jo parisen vuotta ja ennen sitä jo lukenut englanniksi jonkun verran. Niinpä hän oli hiljaa ja tutkaili nyt toista kirjaa, minkä sieppasi kirjahyllystä. Takakannen teksti ei vaikuttanut hääppöiseltä, nykyään kun kirjoitettiin niin hemmetin paljon myös kaikkea paskaa, mikä vain puistatti Namikoa, joten hetken sitä selailtuaan, tämä työnsi sen takaisin muiden kirjojen joukkoon. Ei oikein kiinnostanut, mutta se Salamavaras lojui yhä vaaleatukkaisen tennarin vieressä, kun tuo oli sen päättänyt ottaa mukaansa. Se nyt ainakin. Mutta joku toinenkin olisi kaiketi parasta valita, sillä yhdessä kirjassa kestäisi niin vähän aikaa. Säälittävän vähän.
Nyt poika puhui taas, kyseli hänen kansallisuuttaan ja kertoi olevansa Japanista, aivan kuten blondi oli jo ehtinyt arvellakin.
”Öö… joo, kyl mä sen tiedän, en liiemmin tunne, mutta kuitenkin.” neitokainen sanoi hieman hymähtäen ja katsahti nyt samalla puhuessaan jälleen Shotaan.
”Olen myös itse Japanista, mutta olen asunut täällä jo parisen vuotta. Niin, ja olen Namiko, useimmat tosin sanovat Namiksi.” hän jatkoi vielä esitellen täten itsensä.
Namiko käänsi taas hetkeksi katseensa kirjahyllyyn, mutta täytyi myöntää, että jostain kumman syystä Shotaksi esittäytynyt poika kiinnosti häntä paljon enemmän kuin sen kirjahyllyn antimet. Vaikka yleensä fantasiakirjat miellyttivät häntä enemmän kuin mikään muu, niin kaiketi poikkeus vahvisti säännön tai jotain muuta vastaavaa. Niin kai sitä sitten sanottiin?
Niinpä hän joutui jälleen katsomaan Shotaan miettien, että voisikohan sitä vaikka jotenkin jatkaakin keskustelua. Kai sitä voisi…
”Miksi sä tänne päädyit? Veljesi perässä, vai?” Namiko kysäisi toinen kulma koholla.

[Agitha]

Shotan kasvot kirkastuivat Namikon esitellessä itsensä ja paljastaessaan olevansa Japanista myöskin. Hän tiesi kyllä, että Saint Walden's oli myös kansainvälisesti arvostettu koulu, mutta siitä huolimatta hän ei ollut osannut odottaa sitä aasialaisten ja etenkin muiden japanilaisen määrää, jonka hän oli joutunut kohtaamaan. Ehkä oli sittenkin totta, että japanilaiset olivat poikkeuksellisen älykäs kansa.
"Oi, oletko? Miten hienoa!" Shota riemuisti. Tyttö oli epäilemättä aasialaisen näköinen, mutta se ei ollut kovin harvinaista Englannin kaltaisessa monikulttuurisessa maassa, jossa enemmistöä kutsuttiin vähemmistöksi. "Mistä päin Japania olet? Minä olen ihan Tokiosta, itseasiassa ihan Shinjukun vierestä!"
Shotan iloksi myös Namiko osoitti jonkinlaista kiinnostusta häntä kohtaan, eikä hänen tarvinnut jäädä puhelemaan itsekseen, kuten joskus sattui käymään. Eivät ihmiset sitä ilkeyttään tehneet, mutta jotkin kokivat tuntemattomille puhumisen kiusalliseksi. Siinä suhteessa Englantilaiset pärjäsivät Japania paremmin.
"Joo, tai no tavallaan", Shota vastasi hieman nolona. Toki hän oli paljastanut olevansa Sekimen veli heti kättelyssä, mutta eihän veljen seuraaminen koko totuus ollut. "Hänen kauttaan sain tietää tästä koulusta, ja uskalsin tulla vähän paremmin kun tiesin, että täällä on tuttuja. Mutta olen kyllä ihan eri linjalla kuin hän. Soitan pianoa."
Shota kuulosti hieman ylpeältä paljastaessaan harrastuksensa, elämäntapansa ja ehkä myös tulevan ammattinsa. Hän tiesi olevansa poikkeuksellisen nuori niin hyväksi pianistiksi. Etenkin kuuroksi...
"Entä sinä? Olet varmaan myös superhyvä jossain. Kaikki täällä on niin taitavia!"
Shota ei koskaan unohtanut olla kohtelias.
"Umm... Tämä on hieman kummallinen kysymys, mutta puhutko aksentilla? Tai siis... Jos olet asunut Englannissa jo pari vuotta niin kuinka hyvin muut ymmärtävät sinua? Olen niin kamalan huolissani omasta puheestani. Kai tästä saa edes selvää!"
Nuori poika näytti hieman nololta sanoessaan niin, ja valmistautui vastaamaan lisäkysymyksiin. Olihan hänen kysymyksensä hieman kummallinen, mutta vain ventovieras saattoi olla hänelle täysin rehellinen. Tuttavat vakuuttelivat, että hänen puheensa oli täydellistä, mutta Shota tiesi, että silloin tällöin siihen tottumattomalla saattoi olla vaikeuksia ymmärtää sitä.

[Suklaanappi]

Hän nyökytteli hymyillen päätään toisen riemuitsemiselle. Harvemmin kenenkään kokema riemu pystyi oikeasti tarttumaan Namikoon, mutta jostain syystä tytöstä tuntui, että Shotan ilo voisi hyvinkin tarttua. Tai ehkä se oli jo vähän tarttunutkin. Namihan jo hymyili, eikä ollut ärähtänyt toiselle, että painu hemmettiin pulisemaan jollekulle, jota oikeasti kiinnostaa, tai mitään, mitä tämä normaalisti olisi luultavastikin tehnyt. Ei tuo nyt ihan varma tietenkään voinut olla, mutta melkein varma. Yleensä, kun blondi suuntasi kulkunsa kirjastoon, hän halusi viettää siellä aikansa rauhallisesti ja yksinään ilman, että joku tuli höpöttämään siihen jotain. Mutta nyt Namin ei tehnytkään mieli hätistää Shotaa pois luotaan, ehkä hän oli vain hieman seurankipeä sillä hetkellä, muttei ollut aiemmin tiedostanut kyseistä asiaa. Ehkä.
”Mäkin olen Tokiosta, Megurosta.” Namiko vastasi hymyillen, oli oikeastaan aika hauskakin sattuma, että he molemmat olivat Tokiosta, jännää. Tai sitten vaaleatukka oli vain jotenkin hölmöllä päällä tai jotakin muuta vastaavaa. Ken tiesi?
Neitokainen hymähti pikkaisen Shotan vastaukselle ja nyökkäsi sitten tämän selventäessä olevansa kuitenkin eri linjalla, musiikkilinjalla siis, ainakin siitä päätellen, kun poika huomautti soittavansa pianoa. Nami oli aina ollut pikkaisen kateellinen niille, jotka osasivat soittaa jotakin, taikka laulaa. Tyttö itse kun ei osannut niistä kumpaakaan, häneltä vaan puuttui kaikki kapasiteetti musikaalisuuteen. Tämä oli enemmän fiksuilija tai sellainen… Soittamisen ja laulamisen päälle ei sitten ymmärretty.
”No jaa, olen matematiikkalinjalla, joten kai multa jotain älliä löytyy tai jotain. Mutta en osaa soittaa tai piirtää tai mitään.” Nami hymähti näpertäen hieman vaaleita hiuksiaan sormissaan.
Seuraava kysymys yllätti blondin täysin ja hän katsoikin hetken aikaa ihmeissään toista, kunnes päätyi kuitenkin vastaamaan tuohon kysymykseen.
”Kyllä sun puhe ihan ymmärrettävää on.” vaaleatukka vakuutti nyökkäyksen kera hymyä suupielessään.
”En itse ole kuunnellut puhettani kovinkaan tarkasti, joten puhun kai jotain outoa sekamelskaa, kun kuitenkin se brittiaksenttikin kai alkaa jo vaikuttamaan pikkaisen. Mutta ainakin kaikki ovat ymmärtäneet, joten ei mun kai kovin huolissaan tarvitse olla.” tyttö puheli.
”Ja tosiaan, ainakin toistaiseksi olen ymmärtänyt puhettasi, joten ei huolta.” Namiko sanoi vielä ja yhtäkkiä hänen teki mieli vain pörröttää toisen tukkaa isosiskomaisesti, mutta ei kuitenkaan toteuttanut mielihaluaan.
”Kauan olet muuten soittanut sitä pianoa? En itse ole koskaan soittanut mitään, en vaan osaa.” hän päätyi utelemaan sitten aikansa kuluksi, kun kerta Shota oli paljastunut ihan hyväksikin seuraksi. Tavallaan.

[Agitha]

"Oh, Meguro on ihan lähellä Yoyogia! Muutaman minuutin junamatka! Olen kuullut, että täällä on muutama muukin oppilas Tokiosta, ja se on todella jännää! Ehkä on totta, että japanilaiset on fiksumpia kuin muut ihmiset! Aika itserakasta ajatella niin, mutta siltä se vähän täällä vaikuttaa..."
Iloisesta pulinasta ei ollut tulla loppua, kun Shota innostui uudesta ystävästään ja kaikista niistä heille yhteisistä asioista, joista he voisivat puhua. Mikä sattuma! Todella!
Ihmeiden aika ei ollut kuitenkaan vielä ohi, ja pian Shota sai lisää riemastuttavia uutisia, joista voisi iloita Namikon ja kaikkien muiden maailman ihmisten puolesta, sillä matematiikan opiskeleminen oli hänen kuvakulmastaan jalo ja korkealuokkainen ala.
"Kuulostaa hienolta! Olet varmaan tosi fiksu. Tai täytyyhän sinun olla, kun olet täällä." Shota naurahti hermostuneesti, mutta pian hänen kasvoilleen kohosi tuttu, lempeä hymy, joka tuntui yhdistävän kaikkia Torresien poikia.
"Ja uskon kyllä, että voisit oppia soittamaankin jotain", hän jatkoi hieman vakavammin. Hänen olemuksensa vakavoitui aina, kun musiikki tuli puheeksi. Hänen tapauksessaan niin kävi usein. "Matematiikka ja musiikki on oikeastaan aika lähellä toisiaan. On tehty jotain testejä, missä klassista musiikkia kuuntelevat oppilaat on saaneet huomattavasti parempia arvosanoja kokeista kuin sellaiset, jotka ei kuuntele musiikkia! Käytetään jotain samoja osia aivoissa, tai jotain. Siksi minäkin yritän keskittyä matematiikkaan."
Shota olisi mielellään vielä udellut, tahtoisiko Namiko mahdollisesti joskus opiskella lukujonoja ja vektoreita hänen kanssaan, mutta hillitsi kielensä. Aina silloin tällöin hänelle huomautettiin lempeästi siitä, että harvat halusivat tulla ajetuksi nurkkaan heti ensitapaamisella. Epäilemättä Shotan kysymysryöpyn kohteeksi joutunut ihmis raukka koki joutuneensa vähintäänkin ahdistelluksi. Niin ymmärtäväinen ja älykäs poika kuin Shota olikin, innostuessaan hän unohti helposti muiden ihmisten henkilökohtaisen tilan, jota ei sopinut loukata.
Jos Shotalla olisi ollut tapana huolehtia sellaisista asioista, hän olisi saattanut pelätä Namikon jokseenkin viileän suhtautumistavan kielivän torjuvasta asenteesta. Nekin vähäiset huolet olisivat kuitenkin karisseet siinä vaiheessa, kun tyttö esitti hänelle vastakysymyksen, ja halusi tietää lisää hänen musikaalisesta harrastuksestaan.
"Aloitin soittamaan pianoa jo 5-vuotiaana, mutta tajusin olevani tosissani joskus ala-asteella, ehkä 7-vuotiaana tai jotain. Olen harjoitellut parhaani mukaan siitä asti, vaikka viitisen vuotta sitten oli vuoden tauko, kun menetin kuuloni." Siinä, nyt sekin oli sanottu. "Mutta olen yrittänyt kiriä sitä vuotta opiskelemalla vielä vähän ahkerammin, joten ei hätää!" Namikolla tuskin olisi mitään hätää ollutkaan, joten oletettavasti Shota puhui itselleen. Kuuroudesta puhuminen sai hänet aina hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, sillä ihmisten reaktiot vaihtelivat suuresti. Oli vaikeaa olla tuntematta hienoista ylpeyttä omasta selviytymistarinastaan, mutta joillekin ihmisille ajatus kokonaisen aistin menettämisestä oli liikaa, eivätkä he aina ajatelleet samoin...

[Suklaanappi]

”Emmeköhän me kaikki ole täällä edes jokseenkin fiksuja, eihän tänne tyhmimmät luuserit pääsisi…” Namiko naurahti antaen kevyen huvittuneisuuden kuultaa äänestään, sillä olihan poika nyt kuitenkin tavallaan kehunut häntä fiksuksi, ainakin arvellut hänen olevan fiksu. Ja kaipa hän sitten olikin fiksu. Luultavasti. Siitä kai ne korkeat arvosanat sun muut yrittivät kieliä.
Yleensä tyttö olisi jo haistattanut pitkät, etenkin kun nuorukainen edusti jotain sellaista, mitä hän yleisesti ottaen kavahti. Mutta Shotassa oli jotain sellaista, jotain vilpitöntä ja sellaista, että hän huomasi tyrmistyksekseen jopa pitävänsä toisesta. Se oli outoa, todella outoa, jopa vähän pelottavaa, mutta… Aika kivaakin, tavallaan. Ja se oli jo pikkaisen… hälyttävää. Ei Namiko nyt yleensä kenenkään seurasta nauttinut tai mitään, joten mitä luultavimmin vaaleaverikön olisi kannattanut perääntyä, napata kirjansa mukaan ja häipyä, mutta ihan sama. Sillä ei hän… halunnut. Joten ei sitten.
”Niin… voi olla.” neito nyökkäsi toiselle tämän arvellessa, että hän voisi kyllä oppia soittamaan jotain.
”Vaikka eipä sillä, että olisin sitä edes kovinkaan usein edes yrittänyt.”
Niin… Siitä huolimatta, että Nami ihaili aina niitä, jotka osasivat soittaa jotakin soitinta ja myönsi, että olisihan se hauskaa osata soittaa itsekin jotain, niin ei hän ollut koskaan kovin tosissaan edes yrittänyt opetella mitään soitinta soittamaan. Kaipa hän oli vain ollut liian kärsimätön ja oli lopettanut sen kaiken vain siihen. Tai sitten se kaikki oli vain sen typerän entisen tytön musiikinopettajan syytä, joka oli pakolla yrittänyt opettaa heitä kaikkia soittamaan jotain. Namikolle oli siunaantunut kitara, mutta ne sormet eivät vain yksinkertaisesti olleet suostuneet tottelemaan hänen ja opettajansa tahtoa. Kai siitä nyt kenelle tahansa tulisi hienoinen kammonpoikanen ja painajaisia.
Sitten tyttö herkesi taasen ajatuksistaan, kun toinen alkoi selittää aloittaneensa harrastuksensa viisivuotiaana. Namiko vaihtoi hieman painoa toiselle jalalleen, kun toinen kulma kohosi aavistuksen. Oliko Shota kuuro? Tai siis, se nyt oli typerä kysymys, jos menetti kuulon, niin eikö se tarkoittanut samaa asiaa kuin kuuroutuminen? Niinpä kaiketi. Täysin ymmärrettävästi yllättyneenä tästä kyseisestä informaatiosta Nami oli hetken aikaa hiljaa mietteliäänä, kunnes nyökkäsi ja väläytti pienoisen hymyn toiselle. Ei hänen nyt sentään niin typertyneen hiljainen kuulunut olla, mutta kun hän ei ollut enää varma, että mitä olisikaan sanonut tai kysynyt tai mitään.
”Hyvähän se on.” tyttö totesi ja mietti hetken, koska jotkut kokivat esimerkiksi omasta vammastaan puhumisen vaivaantuneelta ja pitivät siitä kysyjiä typerinä ja epäkohteliailtakin, ja sitä Namiko nyt tällä kertaa ainakin halusi välttää, joten piti miettiä, mitä sanoisi. Toisaalta, Shota oli itse tuonut asian esille, joten ehkä se tarkoitti sitä, että siitäkin saisi tavallaan niin kuin puhua.
”Kaipa sinä kuitenkin jonkin verran kuulet, vai mitä? Vai omistatko jonkin ajatustenlukukyvyn sitten?” Nami kysäisi hieman virnistäen.

# Tökspöks eikä ees menny kuukautta. XD #

[Agitha]

// Kolme kuukautta anyone? :DD//

Shota nyökytteli päätään innokkaasti Namikon toteamukselle. Hän oli ehdottomasti samaa mieltä kaikesta, poikkeuksetta. Mutta kun tyttö ilmoitti, ettei ollut koskaan koettanut taitojaan musiikin alalla, Shota kurtisti kulmiaan. Ei äkäisesti tai murheellisesti, pikemminkin hieman huolissaan. Hänen oli mahdotonta kuvitella elämää ilman musiikkia.
"Sinun kannattaisi. Jos olet hyvä matematiikassa, olet varmasti hyvä myös musiikissa. Musiikki on niin..."
Hän ei löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan musiikin merkitystä hänen maailmassaan. Sen sijaan hänen kasvoilleen kohosi hetkeksi uneksiva ilme, ikään kuin hän olisi ajatellut jotain ihanaa, esimerkiksi rakastettuaan. Sitähän musiikki hänelle merkitsi. Se vei enemmän aikaa ja ajatuksia kuin yksikään tyttöystävä voisi koskaan.
"En edes tiedä", hän sanoi virnistäen. Luultavasti Namiko ei edes jaksanut kuunnella hänen ikuista ylistämistään, mitä musiikkiin tuli.

Shota tarkasteli tytön kasvoja, kun tämä puhui. Sanat saivat hymyn kohoamaan hänen huulilleen, vaikkei hän voinutkaan varsinaisesti kuulla sanaakaan. Kuuleminen oli jo kauan sitten unohtunut taito ja aisti, eikä hän oikeastaan edes kyennyt kuvittelemaan, miltä kuuleminen tuntui. Täysin muut asiat kiinnittivät hänen huomionsa ihmisten välisessä viestinnässä, eikä niistä vähäisin ollut huulien ja kielen muodostamien äänteiden muoto. Englanti oli hänelle edelleen vaikeaa, mutta tavaksi muodostunut oppi japanin parissa auttoi kummasti, ja hän tuntui ymmärtävän ihmisten viestit suurimman osan ajasta. Tietenkin viittomakieli sujui häneltä paremmin, sitä käytettiin heillä kotonakin, mutta sellaista ei voinut odottaa muilta. Oli vain yritettävä pysyä kärryillä, oltava tarkkaavainen ja uskottava omiin mahdollisuuksiinsa. Hänelle kuurous tuotti suunnilleen yhtä vähän vaivaa kuin mietteliäälle ihmiselle hajamielisyys. Oli yllättävää, kuinka värikkäältä maailma saattoi näyttää silloinkin, kun ei kuullut siitä pihaustakaan, ellei kyse ollut pommista tai aseen laukaisusta.
"En oikeastaan", hän vastasi Namin kysymykseen reippaasti. "Jos huudat korvaani niin kovaa, että normaalia ihmistä se sattuu, niin saatan kuulla jotain. Mutta ei sellaisia ääniä ole normaalissa elämässä, ja suurimman osan ajasta en kuule yhtään mitään. Tai niin lääkärini sanoi."
Shota virnisti tarkkaillen edelleen Namikon kasvoja. Käytännössä hän oli umpikuuro, vaikkei ylpeydekseen useimmiten siltä vaikuttanutkaan.
"Luen huulilta. Siksi voin puhua muiden kanssa aika helposti", hän selitti varmuuden vuoksi. "Siksi joudun pyytämään muita puhumaan kasvot minuun päin, etten joudu kurkkimaan turhaan. Sori."
Shota hymyili pahoittelevaa hymyä, mutta hänen katseensa ei irronnut Namista hetkeksikään.
"Ja voin kuulostaa oudolta joskus... Minulle kannattaa sanoa jos puhun liian kovaa tai hiljaa, koska noh..."
Hän ei kuullut edes omaa ääntään. Se oli varmaan selvää.
"Ja sano jos puhun liikaa!"
Hän epäilemättä puhui.