Screw you Murphy.

[kirke]

[Vapaa peli. Kuka tahansa, kis kis.]

Hän ei tiennyt, kumpi jomotti enemmän: pää vai jalka. Karina oli ollut innoissaan tervetulleesta maisemanvaihdoksesta, mutta oli saapuessaan tajunnut olevansa hyvin yksin. Hän vakuutti itsensä siitä, että oli vahva nainen ja oli jopa löytänyt kanslian ja huoneensa, vaikkei vielä huonekaveriaan ja lähtenyt sitten tutustumaan kouluun opiskelua varten: hän ei halunnut linkata maanantaiaamuna eksyneenä ihmismeressä kuin se säälittävä invalidi, jolta varmaan näytti muiden silmiin.
Matkalla muutoksen stressi kuitenkin tavoitti hänet ja pakotti kainalosauvoilla raivoisasti könkkäävän nuoren naisen pysähtymään vetämään henkeä. Miksi hänen hyödytön jalkansa painoi kuin synti? Luulisi, että hän oli jo maksanut syntinsä, kun rusensi nilkkansa, polvensa ja koko helkkarin tulevaisuutensa.

Karina hivuttautui nojaamaan hetkeksi käytävän seinään ja asetti toisen kainalosauvan nojaamaan siihen vapauttaakseen toisen kätensä edes hetkeksi. Hän työnsi tummanruskeita, pitkältä ponihännältä karanneita suortuvia korviensa taakse ja hieroi kivistävää niskaansa, johon olkalaukun hihna pureutui kuin pedonhammas. Hän olisi halunnut hieroa myös tuskallisesti viiltävää ja jyskyttävää jalkaansa, mutta sen taipumisen estävät tuet estivät sen eikä hänen auttanut kuin purra hammasta. Onneksi oli olemassa kipulääkkeet. Hän oli tuskin ottanut edes päänsärkypilleriä koko elinaikanaan, mutta veikkasi käyttäneensä viimeisen kuun aikana koko Ruotsin edestä.

Hän hivutti oranssin, helistimen lailla laulavan purkin varovasti laukustaan, sillä oli onneton pudottaessaan jotain siitä huolimatta, että oli ainakin joskus vielä ollut notkea. Eipä ollut enää. Sitäkään. Hän napsautti purkin auki ja otti limsapullon laukustaan saadakseen pillerin alas, yritti tasapainoilla eikä tietenkään saanut pulloa auki muuten kuin ähertämällä, minkä seurauksena avonainen pilleripurkki hyppäsi ja satoi sisältönsä pitkin käytävän lattiaa.
Karina tuijotti vaaleankellertävää merta, joka lainehti iloisesti hyppien jokaiseen ilmansuuntaan.
"Jävlar!" hän kirosi epäuskoisena ja päästi varsin petomaisen, matalan murinan. Hänellä oli rajansa siihen, montako pilleriä voisi syödä lattialta (kivuissaan luultavasti nöyryyttävän monta). Hänellä oli kuitenkin fyysiset rajansa siihen, montako saisi poimittua lattialta. Turhaumus patoutui hänen kurkkuunsa kirousten tulvaksi ja kirveli silmissä, kun hän yritti tasapainoilla yhdellä sauvalla ja taipua hamuilemaan pillereitä lattialta, vaikkei voinut taivuttaa oikeaa jalkaansa laisinkaan.

[Tenko]

[Minä sitten tulen tänne, jos haittaa]

Nuorukainen ei jaksanut tehdä tänään mitään, hän halusi jonnekkin soittamaan. Zero ei juurikaan edes tiennyt miksi kulki täällä, hän kun oli yleensä poissa kaikkien tieltä. Ah käytävä kylläkin oli ihmeellisen hiljainen. Hän kantoi mukanaan omaa aaltoviuluaan ja näytti melko, no ei miltään. Nuorukainen ei ollut kiinnostunut mistään muusta paitsi musiikista, se oli hänelle sentää tärkeää. Koulun käyntikin sujui ´todella hyvin, vaikka hän ei edes opiskelisi. Tavallinen pelottava ilma piiri kiilsi hänen ympärillään ja silmät tylsistyneen näköisenä vilkuilivat käytävän hiljaisuutta, paitsi kun sen rikkoi monen moisen pillerin putoaminen lattiaan ja naisen omainen murina. Zero kääntyi siihen suuntaa kun hän sitten saavutti sen mistä tuo ihme ääni oli kuulunut siellähän ähelsi nainen, tai tyttö. Kumpi tahansa eri sukupuolta kuitenkin.
Koulupuku viellä päällään, mutta omat kengät jalassaan hän katseli hieman tyttöä sitten lattiaa. Hän katsoi sinisiin tennareihinsa vieriviä pillereitä. "Ovatko... Nämä sinun?" Zero kysyi hiljaa englanniksi. Hän nosti yhden ja tuijotti sitä sitten hetken. Yhtään miettimättä hän alkoi kerätä pillereitä lattialta. No melko paljon käteensä kerättyään hän nousi sitten ylös ja suoristi selkänsä. Purkinkin hän oli noukkinut lattialta ja laittoi pillerit siihen. Hän ojensi purkin sitten siitä tytölle ja hymähti. "Siinä, kannattaisi ehkä tehdä muualla pillereiden ottamista." Zero sanoi tylysti ja käveli sitten viulu selässään käveli toisen ohi.
Hän ei jäänyt sen enempää miettimään, olisiko tyttöä vielä pitänyt auttaa, olisi vain parasta, jos kaikki ihmiset pysyisivät kauempana hänestä. Niin olisi parasta, sitten hän ei ainakaan satuttaisi ketään. Hän oli menossa musiikkiluokkaan ja soittaisi siellä sitten ihan yksinään musiikkia, kun olo oli sellainen. Nuoruikainen pysähtyi äkkiä. Hän taputteli taskujaan ja huomasi huonoksi tuurikseen tiputtaneensa nuotti paperinsa taskustaan sille saamarin käytävälle.

Nuorukainen lähti sitten kävelemään takaisin käytävälle kiroillen mielessään. Miksi hänen piti taas rampata täällä? Zeron mieliala meni hieman matalaksi löntystellessään siihen käytävän osaan missä hän oli tavannut sen kepeillä seisovan tytön. Hän vilkuili ärtyneenä ympärilleen. Missä hiivatissa se lappunen oli?

[kirke]

Pillerien hiljaisuuteen hiipuvan laulun jälkeen Karina tajusi jonkun lähestyvän. Se oli samalla helpotus ja musertava nöyryytys, sillä hän oli tottunut itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen: nyt hän oli aivan naurettavan avuton. Nöyryyttävästä tilanteesta huolimatta hän myös odotti tapaavansa uudesta koulustaan muutakin kuin aavemaisen äänettömät käytävät. Mitä hän tapasi ei kuitenkaan ollut kovin lupaavaa: aasialaissyntyisestä pojasta huokuva ilmapiiri ei hetkauttanut Karinaa, joka veikkasi olevansa vihaisempi. Omassa maailmassaan Karinasta kukaan ei voinut kärsiä pahemmin kuin hän - hän tiesi kuinka egoistista oli tuntea niin, mutta järkeilystään huolimatta hänen sydämensä oli särkynyt jalan myötä.
Hän oli saanut muutaman pillerin poimittua, kun Zero alkoi poimia niitä hänen seuranaan.
"Ovat", hän vastasi ja oli aikeissa kiittää ja ehkä yrittää hymyilläkin, mutta poika vain lykkäsi purkin hänelle, ehdotti lääkitsemistä muualla Karinan korvissa erittäin tylyn kuuloisesti ja jatkoi matkaansa. Näköjään hänen ei tarvinnut yrittää olla karkottamatta opiskelukavereitaan, kun nämä karkottivat hänet aivan oma-aloitteisesti.

Hän puri kieleensä, ettei olisi huutanut viiltäviä vastalauseita viululla varustautuneen pojan perään, vaikka heittikin tämän selälle pari muutaman lämpötilaltaan hyisen mulkaisun.
"Kiitos vaan avusta!" hän huikkasi puoliksi toivoen, että poika oli jo kuuloetäisyyden ulkopuolella. Hän kiitti ihan vilpittömästi avusta, vaikka ärtymys tylystä, hänen itsetuntoaan puukottavasta kohtaamisesta antoikin sille turhan pisteliään sävyn. Hampaitaan narskuttaen ja kielelleen nousevia loukkauksia niellen hän jatkoi jäljelle jääneiden pillerien hapuilemista tasapainoillen liikkeitä, jotka sallivat hänen kumartua lähemmäs lattiaa. Sattumalta hän huomasi myös pojan ilmeisesti pudottaman lappusen ja linkkasi lähemmäs saaden sen ylös parin, jalkaa vihlovan yrityksen jälkeen. Hän ei yrittänyt selvittää, mikä se oli, sillä oli liian kohtelias penkoakseen muiden tavaroita, piti sitä roskana ja kuuli pojan palaavan.
"Ehkä kannattaisi heitellä roskiasi muualla", hän sanoi viileästi, ärtynyttä sarkasmia äänessään ja tuijotti Zeroa haastavasti, tarjoten tämän pudottamaa paperia. Sen poimiminen maasta oli ollut tuskan ja työn takana, mutta hän halusi saada tyydytyksen takaisin sanomisesta.

[Tenko]

Zero ei juuri ilahtunut edelleenkään siitä kuinka tyttö oli nostanut lapun lattialta ja kommentoi sitten roskien heittelemisestä, joka sai nuorukaisen hieman pahemmalle päälle. Ja paskat! Zero ajatteli ja kiristeli hampaitaan. Hän astui lähemmäs ja katsoi sitten tytön kasvoja ärtyneenä.

Nuorukainen tarrasi nuottilappuseensa yhtään sanaa sanomatta, kuitenkin hieman pehmeten. "Kiitos..." Zero sanoi ja tunki lapun taskuunsa, saisi vain pysyä siellä. Nuorukainen huokaisi sitten ja kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi äkkiä. Hän ei ollut nähnyt tuota tyttöä täällä ennen. "Mistä tulet...? En ole nähnyt sinua ennen täällä..." Zero sanoi kääntymättä katsomaan tyttöä, hänen selkänsä oli käännetty Karinalle. Nuorukainen oli liian ärsyyntynyt kääntyäkseen tyttöä uudemman kerran. Hän piteli aaltoviuluaan selällään ja vilkuili tyhjää käytävää. Lopulta nuorukainen kääntyi toista päin ja tuijotti tätä synkkä katse kasvoillaan.
Hän ei tälläisiä kysymyksiä yleensä kysellyt, mutta ensimmäisenä se tuli mieleen. "Entä jalkasi? Mitä... Sille on... Tapahtunut?" Zero mutisi siihen tylyyn sävyyn, mutta kun se nyt vain hieman vaivasi mielessä niin sitä piti myös sitten mennä kysymään. Zero lähestyi tyttöä parilla askeleella ja huomasi maassa vierivän keltaisen pillerin, sen hän sitten vielä poimi ja ojensi tytölle. "Ihan oikeasti... Kannatan istumista kun otat pillereitäsi..." Zero sanoi ja sai pienen tyydytyksen tytön lauseeseensa. Hän ei ollut eittäytynyt, mutta ei kai hän sitten esittäytyisikään ellei tyttö sitten vaatisi sitä, koska hän ei halunnut tyttöjä peräänsä kirmaamaan, kokemusta oli siitäkin. Ala-asteelta kun oli hieman kokemusta ja ylä-asteelta myös. Niitä aikoja hän ei aikonut muistella koska se pahoitti hänen mieltään kovasti. Ne ajat olivat menneitä ja menneitä ei pitänyt muistella. Piti katso eteen päin ja unohtaa jo kauan taakse jääneet asiat. Niin se vain oli, ainakin Zeron mielestä.

[kirke]

Ei Karinakaan saanut sen suurempaa tyydytystä kuin takaisin sanomisen lyhytaikaisen euforian jälleennäkemisestään herra Herne-Nenässä kanssa. Yhteen kainalosauvaansa edelleen urhoollisesti tukeutuva tyttö vastasi pojan tuijotukseen aivan yhtä synkästi, leuka haastavasti koholla ja sinivihreät silmät kylminä torjuvasta vastaanotosta.
Hän oli tyytyväinen pojan ottaessa lappunsa ja samalla vain aavistuksen utelias siitä, miksi moinen roska oli tarpeeksi tärkeä etsittäväksi ja säilytettäväksi. Herra Herne-Nenässä tuskin oli niin suuri environmentalisti, että juoksisi pitkin käytäviä ihan vain roskia etsimässä. Tyytyväisempi hän oli kuullessaan kiitoksen, vaikka olikin edelleen tuohtunut ja kiukkuinen kuin takamukseen potkaistu karhu uuden tuttavuutensa aikaisemmasta tylyydestä. Hän ei varsinaisesti osannut kytkeä pois vihaansa, kun se syttyi; välillä hänestä tuntui, ettei se sammunut koskaan, vaan luikerteli hänen kurkussaan kuin myrkky.
"Ole hyvä", hän sanoi jäykästi, yrittäen pitää temperamenttinsa kurissa.

Karina siristi kissamaisia silmiään, kun poika pysähtyi selin häneen, mutta ilmeisesti uteli häneltä henkilökohtaisuuksia tai puhui mielikuvitusystävilleen. Ehkä nerojen koulu tulvi skitsofreenikkoja ja sosiopaatteja. Voi riemua.
"Narniasta", hän vastasi viileällä sarkasmilla, kykenemättä normaaliin kanssakäymiseen odottaessaan vastapuolen käyvän hetkenä minä hyvänsä uuteen hyökkäykseen. Hän vastasi takaisin puoleensa kääntyvän pojan synkkään katseeseen jälleen haastavasti.
Hänen silmänsä siristyivät epäuskoisesti, kun poika kysyi hänen jalastaan. Olihan se silmiinpistävää, mutta suhteellisen… Tulenarka aihealue.
"Kaaduin", hän tyytyi vastaamaan lyhyesti ja jatkoi muistuttaen itseään, että neuvo oli varmaan erittäin hyvä, "kiitos. Pidän tuon mielessä." Hänellä ei ollut tarvetta kertoa omaansa tai kysellä pojan nimeä: herra Herne-Nenässä oli hänestä paljon muistettavampi.
Hän katsoi epätavallisen tylyä seuralaistaan kysyvästi tietämättä, mikä seuraava siirto oli ja liikautti jomottavaa jalkaa vaivaantuneena.

[Tenko]

Tyttö alkoi ärsyttämään Zeron mieltä. Neiti-Kepin heiluttaja kävi nuorukaisen hermoille asennteellaan. No okei, eihän hänenkään käytöksensä ole kamalan mukavaa, mutta sille on sentään syy. Zero ajatteli ja järkeili päänsä sisällä. Miten hän nyt tähän oikein vastaisi, Neiti-Kepin heiluttaja kun oli noin avuton ja muuta. Zero ajatteli jatkaa matkaansa, missä muualla hän sitten soittaisi viuluaan? Kun musiikki luokkaan olikin näin vaikea päästä. "Noh, Neiti äksypussi, joka tulee Narniasta. Minnekkäs olet huitomassa?" Zero kysyi hyvin ivallisesti ja siristeli silmiään. Hän olisi varmasti mielellään tällä tuulella läimäissyt toista, ellei tällä olisi keppejä ja hän olisi tyttö.
Nuorukainen hymähti hyvin tylyyn sävyyn ja otti suunnakseen taas kerran musiikki luokan. Hän halusi olla hetken yksin. Reippaasti astellen miekkonen lähti raahaavin askelin musiikki luokan luo. Neiti-Kepin heiluttaja saisi jäädä sinne jonnekkin lorvehtelemaan, jos sitä halusi. Hän pysyisi mielellään poissa toisen tieltä. Musiikki luokan oven saavuttaessaan. Zero huokaisi helpotuksesta, hän avasi oven ja astui rauhallisin askelin sisään. Ketään ei ollut lähettyvillä. Hän saisi ihan rauhassa soitella viuluaan. Nuorukainen asetti viulunsa leuan alle ja etsi mukavan soitto asennon. Hän veti taskustaan nuotti lappusensa ja veti ensimmäisen säveleen viulullaan. Sen surullisen kuuloisen sävelmän hän veti läpi alle viidessä minuutissa ja antoi kaikin voimin tuon viehkeän surullisen säveleen virrata sisäänsä. Sitten nuorukainen pakkasi viulun takaisin ja laittoi lapun taskuunsa. Hän hyppäsi pöydältä allas, jolla oli istunut soittaessaan. Zeron mieli oli mennyt matalaksi, eikä hän jaksanut enää soittaa, kun se tyttö oli vienyt sen tämän päivän innonkin mukanaan.

Nuorukainen sulki oven selkänsä takana ja nojasi hetkellisesti ovea vasten. Hänen mustat hiuksensa menivät hieman hujan hajan, kun Zero ravisteli päätään. Hän veti hieman otsa tukkaansa ja veti syvään henkeä. Nuorukainen suoristi vaatteitaan, sitten hän lähti kävelemään pois musiikki luokan luota, toivoen että se Neiti-Kepin heiluttaja ei ollut enää käytävällä. Hän ei jaksanut enää, mielummin menisi ohi. Hän käveli rennon oloisesti ja helpotti omaa oloaan mietteillään. Hän salasi parhaansa mukaan tunteensa ja vältteli monia, eikä siksi saanut kavereita, joiden kanssa jakaa hieman omia kokemuksiaan koulu kiusattuna olemisesta. No se siitä sitten, ei sitä enää kannattanut muistella. Hän pudisti taas päätään ja raapi niskaansa. Jostain ihmeen syystä hänellä oli hieman paha olo, kun alettiin taas muistella niitä päiviä. Sitten Zero pysähtyi ja ja nojautui käytävän seinään. Hän valui sitä pitkin lattialle istumaan, siinä hän istui lopulta, tekemättä mitään, ei hänellä mitään muutakaan tekemistä ollut. Saisi hetken aikaa olla rauhassa, ennen kuin pitäisi lähteä huoneeseen.

[kirke]

Karina alkoi melkein nauttia tilanteesta. Musta, hallitsematon aggressio tuppasi patoutumaan hänen sisälleen ja saamaan hänen kielensä tuottamaan vain myrkkyä - tällaiset tilanteet olivat erinomaisia sen purkamiseen. Sillä tokihan käsittämätömän törkeä ja tyly poika, joka näin pilasi hänen saapumisensa uuteen kouluun antamalla siitä kamalan huonotapaisen ensivaikutelman, ansaitsi kaiken myrkyn ja julmuuden, jota Karina keksisi tälle tuottaa.
"Ozin Ihmemaahan, Mörrimöykky hyvä", hän vastasi vinosti hymyillen ja kurottui ottamaan toisen kainalosauvansa seinän viereltä. Hän hillitsi halunsa lyödä pojalta jalat alta sillä. Tosin, jotta Hernepoika ymmärtäisi edes inasen hänen vihastaan, hänen pitäisi hakata pojan soittokäden luut tomuksi ja siten murskata tämän kyky soittaa. Soittimen mukana kanniskelun perusteella se oli jotain intohimon kaltaista, tai sitten Zero vain yritti uskotella ihmisille olevansa musikaalinen. Jos Karina olisi tiennyt pojan soittavan lähinnä yksinään, hän olisi ollut vakuuttunut arvauksensa osuneen nappiin.

Ja niin Zero lähti taas tiehensä sen kummempia hyvästelemättä. Karina tuijotti pojan perään päätään epäuskoisesti pudistellen - hän oli olettanut, että koululla oli jotain standardeja muutakin kuin keskiarvoa kohtaan; koulun järjestyssäännöt olisivat ainakin vetäneet vertoja Dostoevskylle ja olleet vain hitusen yliampuvia ulkonäköä koskevien määräyksien kanssa. Ja jos koulu oli neroille, miksi käyttäytymissäännöt tuntikäyttäytymistä varten piti kirjoittaa kuin jälkeenjääneille lapsille? Eivätkö ne olleet itsestäänselvyyksiä? Hah, äskeisen pojan perusteella eivät selvästikään. Jos koulun oppilailla ei ollut edes normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen vaadittavia käytöstapoja, mitä opiskelusta tuli täällä? Voi riemua. Karina ei malttanut odottaa tuntiensa alkuun.
Hän hinkutti paria pilleriä huolella paitansa helmaan, huuhtoi ne alas limsallaan ja pakkasi itsensä jatkamaan matkaa tarkastettuaan, ettei käytävä lainehtinut edelleen hänen kipulääkkeistään. Hän linkkasi itsensä käytävän toiseen päähän, tutkaili mielenkiinnottomasti luokkien ovia ja maalattuja seiniä todeten, ettei tosipaikan tullen kuitenkaan muistaisi tästä tutkimusretkestä muuta kuin epämiellyttävän kohtaamisen.

Se ei valitettavasti ollut ohi, sillä kun Karina oli palaamassa tulosuuntansa, siellähän se sama Hernepoika kyhjötti lattialla seinänjuuressa. Ei tytöllä ollut tarvetta kutsua poikaa uuteen, verbaaliseen konfliktiin, mutta linkatessaan ohi häntä kiusasi valtava houkutus survaista kainalosauvalla pojan varpaita. Ellei tämä tajunnut varoa pahantahtoista sauvaa, Karina pahoitteli kaikkea muuta kuin pahoillaan.
"Hupsis, voi anteeksi kauheasti."

[Tenko]

Zero sai varpailleen ihanasti kävelykepin. Nuorukainen ei sanonut siihen mitään, hän nousi hyvin hitaasti ylös ja katsoi Karinaan. Jaaha, että tälläistä... Hän ajatteli ja tunsi kuinka varpaat olivat hieman kipeät. Mutta sitä nautintoa hän ei antanut tytölle. Kosto mikä kosto. Niin Zero ajatteli yrittäessän läimäistä tyttöä poskelle. "Helvetin kakara! Etkö osaa yhtään olla käpälöimättä toisia?! Häh?" Zero huusi ja hänen onnekseen käytävällä ei ollut ketään, joka olisi voinut todistaa tätä pelottavaa näkyä. Zero tahtoi lyödä tyttöä uudestaan kasvoihin, mutta hän ei tehnyt sitä. Nuorukainen hymähti ja katsoi Neiti-Kepin heiluttajaa vihaisena. Oliko toisen pakko jatkaa? halusiko toinen että hän raivostuisi kunnolla? Zero ajatteli ja huokaisi sitten hetkisen raivopuuskahduksen jälkeen. "Ei se mitään...." Hän vastasi todella myöhään, hän ei kuitenkaan kajonnut tytön jalkoihin, koska toinen oli kipsissä ja Zero ei tahtonut käyttäytyä väkivaltaisesti.
Nuroukainen katsoi sitten Neiti-Kepin heiluttajaa. Hän raapi niskaansa ja mutisi jotakin itsekseen. "Paskiainen" Hän mutisi ja liikahti lähteäkseen. Tämä oli tätä rampaamista edes takaisin ja taas sama kohtaaminen tuon kanssa. Zero kääntyi lopulta Neiti-Kepin heiluttajaa kohden. "Voisitko tosiaan lopettaa tuon nälvimisen minua kohtaan. Oli väärin alkaa ärsyttämään sinua, mutta en minä sille voi mitään." Zero sanoi ja sulki sitten suunsa, hän ei halunnut puhua enempää, mielummin tuo toinen saisi puhua mitä ikinä sitten halusikaan. Hän ei välittäisi.

Zero haukotteli hieman, hän oli nukkunut hieman huonosti viime yönä. Niin eipä ihme että tälläinen ärsytti häntä aika paljon. Muuten hän sitten vain oli välittämättä toisten käytöksistä. Eihän sille voinut mitään. Zero ei edes ollut saanut ketään ystävää ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hän puhui ihan kasvotusten toisen oppilaan kanssa. Tosin tämä oppilas oli ihan toista maata, kun ne muut, jotka vältelivät häntä aina kun oli mahdollista. Zero seisoi hieman toiseen jalkaansa nojaten. Hänen varvastaan jomotti, kun tyttö oli survannut keppinsä hänen varpailleen, eikä se ollut kovin mukavan tuntuista. Sehän oli nyt selvää. Zero muisti sitten taas siitä kivusta sen kun hän oli hyökännyt toisen pojan kimppuun ja saanut tämän lähes pyyhittyä elämän kirjoista.
Zero pyyhkäisi sitten mykkänä hiuksiaan otsaltaan ja unohti sellaiset asiat mielestään. Kauanko hän joutuisi vielä kestämääm Neiti-Kepin heiluttajaa?

[kirke]

Se, että tökkäsi kainalosauvan jonkun varpaille oli ainakin Karinan kirjoissa varsin viatonta kiusantekoa ja hyvin oikeutettua sellaista, sillä Hernepoika ihan itse kerjäsi sitä olemalla sietämättömän tyly, törkeä ja outo. Karina oli toivonut ehkä ärsyttävänsä poikaa takaisin ja saavansa tämän lähtemään, mutta joutui äimistymään, kun vieras oppilas noin vain löi häntä kasvoihin. Herran pieksut! Luulisi, että järjestyssäännöissäkin olisi jotain sitä vastaan.
Hän horjahti iskun ja yllätyksen voimasta eikä voinut edes koskettaa poskeaan, joka punertui ja poltteli kipeästi, tarvitessaan kätensä sauvoihin. Samoin pojan syytökset olivat niin käsittämättömiä ja absurdeja epäreiluudessaan, ettei tyttö osannut kuin tuijottaa järkyttyneenä. Mitä helvetin psykopaatteja tähän kouluun oikein päästettiin?
Karinan viha leimahti, kun häntä - pienikokoisempaa, naispuolista invalidia - lyönyt poika sävyisästi näytti hyväksyvän hänen teennäisen anteeksipyyntönsä sen jälkeen, kun oli lyönyt häntä. Vai itselleenkö Zero antoi synninpäästön? Pojan outous ylitti kaikki terveelliset rajat, jo ennen kuin tämä päätti kutsua häntä paskiaiseksi. Karina ei osannut edes vastata, sillä epäusko oli saanut hänet sanattomaksi.

Sittenkö poika sovitteli? Missä egoistisessa kuplassa Zero oikein eleli? Ehkä poika oli taantunut kolmivuotiaan tasolle, sillä eihän toki yksikään aikuinen mies tosissaan voisi käydä jonkun päälle ensin henkisesti ja sitten vielä fyysisesti ja syyttää siitä hyökättyä osapuolta? Karina totisesti puolusti itseään, kun koki tulleensa loukatuksi ilman mitään pätevää syytä. Inho ja jäinen halveksunta korvasivat epäuskon, kun hän tuijotti Hernepoikaa alitajuisesti päätään pudistellen.
"Hankkiudu hoitoon. Psykopaatti", Karina sanoi kylmästi, otti paremman otteen sauvoistaan ja lähti linkkaamaan kohti tyttöjen päätyä. Hänellä ei ollut mitään tarvetta tai halua pakottaa itseään varmaan henkisesti häiriityneen pojan seuraan tai tulla kohta oikeasti pahoinpidellyksi.
Jos poika olisi osannut edes lapsen käytöstavat, Karina ajatteli, ehkä hän olisi voinut pyytää vilpittömämmin anteeksi sauvaa pojan varpailla. Se oli ollut keskenkasvuinen kosto - mutta miksi hänen pitäisi voida vihalleen ja pahalle ololleen sen enempää kuin Zero? Hänen murskattu, teräksellä uudelleen kasattu nilkkansa itki tuskasta, nyt hänen poskensa kirveli ja hän halusi käpertyä pimeään vaatekaappiin märehtimään katkaistua uraansa ja nyt selvästi idioottimaista päätöstään tulla tähän kouluun.
Mädäntyköön Hernepoika yksinään.

[Tenko]

Nuorukainen kuuli ne sanat ja hieman meni hiljaisemmaksi. Ai että pitäisi tässä hankkiutua hoitoon? Ehkä pitäisikin Zero mietti ja notkautti päänsä ala-asentoon. "Minä kävin hoidoissa... Kävin kaikkialla..." Zero mutisi hieman hämmentyneen oloisesti. hän oli kokenut monesti kaiken maailman selvittelyt koulun rehtorin kansaiassa, kiusaamisesta ja muusta asiasta. ei se varsinaista hoitoa ollut, mutta kyllä hänen äitinsä laittoi pojan johonkin hoitoon. Jollekin ihme kuraattorille, jolle piti puhua ongelmistaan.
Zero katsoi kuinka tyttö linkkasi pois hänen luoltaan. Hää tiesi ette ollut harkinnut kätensä liikettä. Se oli tullut aivan automaattisesti. Muistot olivat tietenkin tuskan huudon tavoin tulleet pintaa ja vihlasivat nuorukaisen rintaa. Hän lähti astelemaan Neiti-Kepin heiluttajan perään. Hän ei halunnut että tyttö saisi tälläistä kuvaa heidän koulustaan. "Odota! Odota nyt!" Hän pyysi ja tuli tytön kintereille, vei kätensä toisen käsivarrelle ja kiersi sen sitten siihen hellästi. "Olen pahoillani... Ihan totta. En osannut ajattella sillä hetkellä.. Anteeksi.." Zero sanoi hiema tuskautuneesti ja katsoi lattiaan. Hän ei osannut ajatella enää yhtään mitään. Kaikki oli niin sekaisin. Nuorukainen oli ollut tässä koulussa vasta kolme viikkoa, ei siinä mitään, ellei kaikki vältelisi häntä. "...Minun on kai sitten tosiaan hakeuduttava johonkin hoitoon... Eihän sille voi mitään että on tälläinen erakko ja muuttuu sitten siitä pikku hiljaa väkivaltaiseksi..." Zero mutisi ja nosti kasvonsa katsoakseen Karinaa. Hän ei välittänyt mistään muusta kuin että tämä asia saataisiin pois nyt ja heti. Hän ei halunnut että joku tyttö jäisi pitämään hänelle kaunaa, sitä hän ei todellakaan tahtonut. Mielummin joku poika. Zero tuijotti hieman tyhjästi tyttöä ja hänen kätensä tipahti lantion viereen. Hän oli ainakin yrittänyt sovittaa käytöstään.

Tyttö oli varmasti ihan hirveän vihainen ja aihettakin olisi, koska olihan hän nyt lyönyt toista päin kasvoja, eikä se ollut kovin ystävällistä. Zero ravisti ajatuksilleen päätään ja huokaisi sitten. hän hymyili hieman surullisen näköisenä. Oikeastaan se oli ensimmäinen hymy minkä hän oli täällä koulussa tehnyt. "Heh... Olet ensimmäinen oppilas joka on puhunut minulle... Vastannut kaameaan käytökseeni ja antanut vain palaa... Kiitos... Se virkisti mieltä..." Zero sanoi ja otti kohteekseen poikien päädyn. Hän menisi nukkumaan. Olihan se outoa sanoa kiitos, kun to9inen oli puhunut ja huutanut hänen kanssaan. Se oli varmasti Karinakin mielestä outoa että poika kiitteli. Zero nauroi ajatukselleen, ei sillälailla että toiset kuulisivat, mutta niin että hän tiesi että nauroi sille asialle. Ehkä he törmäisivät vielä tässä lukuvuoden aikana. Nuorukainen raapi taas niskaansa ja puuhkahti. Hän varmaan lukisi sängyssä nukahtamiseen asti.
Nuorukainen katsoi sitten kättään hetken. Sillä millä oli läimäissyt Karinan poskea. Ei hän oikeasti ollut tarkoittanut sitä. Hän ei olisi halunnut oikeasti lyödä tyttöä. Noh, nyt ainakin tyttö pysyisi kaukana hänestä. Zeron kasvot menivät pieneen surulliseen ilmeeseen, kun poika rutisti kämmenensä nyrkkiin. Hän varmasti alkaisi itkemään jos oli ihan yksin. Jossakin metsässä tai jotain. Hän ei halunnut olla tälläinen.

[kirke]

Karina oli suhteellisen vihainen. Hän kuuli Hernepojan lähtevän peräänsä ja tunsi halua karjua kuin peto, sillä ei päässyt kepeillään lujempaa, vaikka heittikin kehoaan tarmokkaasti eteenpäin. Mies, joka noin vain löi ventovierasta naista, ei välttämättä epäröisi tehdä muutakin ja vaikka Karina kaipasikin pientä fyysistä konfliktia, mieluummin tosin vaikka nyrkkeilysäkin kanssa, hänellä oli tunne, että liikuntavammaisena jäisi pahasti alakynteen. Hän oli huono häviäjä eikä mielellään siis heittäytynyt tilanteisiin, joissa häviäisi ehdoin tahdoin.
Mutta sieltähän Zero tuli, halusi Karina tai ei, ja takertui hänen käsivarteensa pysäyttäen hänet. Tytön sormet kiertyivät teräksisen sauvan ympärille paremman puutteessa. Hän kääntyi katsomaan poikaan leuka ylpeästi koholla ja silmät kylminä ja epäluuloisina. Oli varmaan ihan hyvä, ettei Zero taaskaan antanut hänelle suunvuoroa, vaan selitti niin tarmokkaasti, ettei Karinan tarvinnut edes pohtia, mitä vastaisi.

Hieno juttu, että kajahtanut Käytävien Kauhu tiedosti tarvitsevansa hoitoa. Äskeiseen uhmaan verrattuna nämä tunnustukset tuntuivat saaneen melkein säälittävän sävyn. Vaikka Karina oli lyhytvihainen, hän ei ollut leppynyt tarpeeksi löytääkseen vielä kovin voimakasta empatiaa omituista, väkivaltaista poikaa kohtaan. Tämän anteeksipyyntö kuitenkin sulatti tytön ärtymyksen tehokkaasti ja korvasi sen syyllisyydellä, sillä olihan hänkin vastannut tylyyteen torjuvalla sarkasmilla (edelleen oikeutetusti mielestään). Hän melkein sai muotoiltua oman, mahdollisimman välinpitämättömän anteeksipyynnön, mutta poika ei kaivannut hänen ääntään, vaan jatkoi itse.
Kehuiko ja kiittikö Zero tylystä vastauksesta? Se oli suhteellisen odottamaton veto ja sai Karinan väläyttämään melkein puolittaisen hymyn. Hän voisi kieltämättä tarjota samanlaista viihdykettä useamminkin, sillä nautti julmasta sarkasmista, kunhan ei joutunut potemaan sen takia huonoa omatuntoa. Ehkä hänen ei tarvinnut tästäkään, jos Hernepoika kerran kiitteli. Sitten taas kerran odottelematta, että Karina vastaisi, tämä ilmeisesti lähti menemään.
"Ei kestä!", Karina huikkasi pojan perään, osaamatta varsinaisesti toivoa jälleennäkemistä. Jo tämä oli ollut… Ainutlaatuisuudessaan tarpeeksi muistettavaa. Kun Zero ilmeisesti oli lähtenyt jälleen, Karina jatkoi matkaa omalle huoneelleen.

[Se oli varmaan siinä. Kiitos pelistä. :)]

[Tenko]

//joo. Kiitos pelistä. Oi kivaa pelailla kanssasi. Otetaan joku kerta uudestaankin =3