Verenpunaiset rauniot, K-15 [1. LUKU 17.8.]

[Suklaanappi]

No niin! Kervelin ja Napin yhteisficci alkaa! Rakkaat äsveen hahmot on siispä, yllätys yllätys, heitetty Nälkäpeliin. ^^
Varoitukset... hmmh... väkivaltaa, verta roiskuu, ja sen sellaista, kyllä te nyt sen kestätte. Ja silleen...

Näin pitemmittä puheitta, täältä tulleepi traileri ja... kommenteista ilahtuisimme hyper kovasti?

TRAILERI

62. koitos on alkamassa,

”Mä en edes tahdo olla täällä!”
”Hienoa. Teet tän paljon helpommaksi mulle. Kohotatko hieman leukaasi?”

kun 24 nuorta kerätään yhteen

"Noin kauniit tytöt mä kidutan hitaasti hengiltä."

taistelemaan hengestään.

"Lopetetaan tää idioottimainen kissa-hiiri-leikki! Tule esiin arkajalka! Tule katsomaan kuoleman kauneutta."

Vihaamaan,

"Sä suutelit sitä. Sä vittu suutelit sitä! Hemmetti mä tapan sut…"
"Se olisi mukava nähdä."

solmimaan hataria littoja,

"Vittu, sä todellakin olet hullu."
"Kiitos, niin sitä kaikki sanovat."

rakastumaan.

”Mä en jätä sua!”
”Ne löytää mut pian. Mene nyt!”
”Mutta…”

Tässä hengen riistävässä pelissä

"Tai ehkä odottelemme urheaa pelastajaasi. Sen ilme on varmasti näkemisen arvoinen, kun revimme sut pienenpieniksi palasiksi. Mitä luulet… kultaseni?"

vain yksi voi olla voittaja.

"Täällä on enää vain me kaksi, rakas. Sä ja mä. Tosin, kohta täällä on vain mä."

Olkoon onni teille aina myötäinen!

(Editoin tänne vyöhykelistan, eli kuka on miltäkin, niin ei me kirjoittajatkaan mennä sekaisin. ^^ Ja ulos heivatut on yliviivattuina. ^^ Älkää siis tarkkailko ennen ku ootte lukeneet.
1: Ylellisyystavarat
Giselle, Tomo
2: Muuraus
Faith, Raiden
3: Teollisuus
Bambi, Lee
4: Kalastus
Jamie, Rui
5: Energia
Maybe, Rain
6: Kuljetus ja liikenne
Karina, Taka
7: Puutavara ja paperi
Joëlle, Kazuo
8: Tekstiiliteollisuus
Rin, Sekime
9: Vilja
Hayley, Jirou
10: Karjankasvatus
Yume, Nathan
11: Maatalous
Yuuka, Rosario
12: Hiiliteollisuus
Amber, Zero)

[Cerwel]

Vihdoinkin se prologi, jee!


PROLOGI

Ehkä tilanne ei ollut ehtinyt valjeta vielä kaikille kahdentoista junan matkustajalle. Kun asia hitaasti selkeni heille, täyttyivät mielet pikkuhiljaa kauhulla ja ahdistuksella. Tai täydellisellä tyhjyydellä. He olivat kaikki viimeisellä matkallaan, matkalla kohti kuolemaa. Tai siis, jäihän yksi henkiin, aina, mutta millä todennäköisyydellä se olisi se pikkuinen tyttö vyöhykkeeltä kahdeksan tai hiljainen poika kutoselta?

Pelko. Se tahtoi ottaa joka solun valtaansa viimeistään kun he näkivät Capitolin kaupungin. Ei sillä, että Capitol olisi mitenkään erityisen pelkoa herättävä näky. Se ei ollut pimeä ja synkkä, eivätkä ihmiseet näyttäneet masentuneilta huumeidenkäyttäjiltä. Kaikki oli kuorrutettu karkkiväreillä, kuin jäätelöannos. Mutta kukaan matkustajista ei ollut tottunut jäätelöannoksiin, Capitolista puhumattakaan.

Epätoivo. Mitä myöhemmästä junasta he astuivat ulos, sitä epätoivoisemmalta he näyttivät. Ja kai he olivat syystä epätoivoisia. Vyöhykkeet yksitoista ja kaksitoista jäivät varjoon kulkueessa, koulutuksessa ja haastatteluissa. Heistä ei ollut mihinkään, siltä ainakin tuntui. He kun eivät tienneet mitä tehdä. Mitä piti tehdä, kun oli varman kuoleman rajamailla ja neonväristen ihmisten vankina? Kestää, vain kestää ja pysyä vahvana.

Kunnianhimo. Se valaisi niiden mieltä, jotka koristeltiin timantein, jotka loistivat pistetaulukon kärjessä ja haastattelussa häikäisivät ihmiset nokkeluudellaan. He olivat kaikessa parempia ja pidetympiä. Kunnianhimoiset olivat voittajia. Ainakin omasta mielestään.

[Suklaanappi]

Tästä tuli vähän tämmöinen muttah... Seuraavast tulee varmaan pidempi ja fiksumpi. Tää on vaan tää verilöylyjutska...

1. luku

Mayben sydän oli hypätä kurkkuun. Hän puristi käsiään nyrkkiin vaaleanpunaisen hupparin taskuissa, jalat hienoisessa haara-asennossa. Adrenaliini virtasi korvissa ja hän pelkäsi, että suorastaan pyörtyisi siitä huminasta. Maybe näki, kuinka putki kohosi ylemmäksi, mutta ei pystynyt kuulemaan yhtään mitään, ehkä korvat olivat menneet lukkoon. Kohta pitäisi paeta. Ja nopeasti. Jos mielisi pysyä hengissä. Ja Maybe halusi, vaikka se tuntuikin varsin epätodennäköiseltä.

Lopulta alustat pysähtyivät. Tuulenvirettä ei ollut ja nuoria tervehti ankea näkymä. Kiviset rauniot kehystivät areenaa, kaukana näytti häämöttävän metsä, mutta muuten näkyi vain muutamia kitukasvuisia puita ja kiviä. Rauniokaupunki, Rui tajusi irvistellen aavistuksen vihasta. Ystäviä ei ollut, oli vain vihollisia ja liittolaisia. Hän kohtasi Tomon katseen, nyökkäsi lähestulkoon huomaamattomasti. Vasemmalla puolella Jamie tuijotti runsaudensarvea silmät palaen ja Ruikin päätyi odottamaan kongin kolahtamista. Kongin, joka kertoisi taistelun elämään jäämisestä alkaneen.
Giselle seisoi ryhdikkäänä, vihreät silmät viiruiksi kavennettuina ja tarkasteli muita tribuutteja. Ensimmäisen vyöhykkeen edustajana hänen oletettiin pärjäävän, eikä Giselle oikeastaan voinut muuta kuin luottaa vyöhykepariinsa Tomoon ja kakkos-, sekä nelosvyöhykkeiden edustajiin. Tyttö oli heistä nopein, joten hän oli saanut tehtäväkseen anastaa sarvelta niin paljon tavaraa kuin suinkin. Se ei tulisi tuottamaan ongelmia.

Kumahdus. Kirkas sininen huppari vilahti Karinan ohitse Takan paetessa hetkessä raunioiden suojiin. Hän ei jäänyt enää aikailemaan, vaan lähti juoksemaan sarvea kohti. Pakkohan tytön olisi jotain saada, miten hän muuten pärjäisi hengissä, kun rauniokaupungissa tuskin oli vesiputkia?
Kaikki kävi niin nopeasti. Karina tarrasi ensimmäiseen reppuun, minkä käsiinsä sai, mutta samassa hänet potkaistiin maahan. Kipu tulvahti kehoon, eikä hän voinut olla huutamatta, mutta samassa tyttö vaimennettiin uudella potkulla. Hän tajusi välähdyksen, joka ei voinut olla mistään muusta kuin teräaseesta ja sitten kaikki sekottui mustaan.

Taistelu runsaudensarvella oli puhjennut suorastaan yllättävän nopeasti, eikä Rinillä ollut aikomustakaan sännätä sinne. Oli paras piiloutua. Tyttö otti jalat alleen, kompasteli mustissa tennareissaan, mutta ei voinut muuta kuin jatkaa. Rin ei uskaltanut edes katsoa taakseen ennen kuin oli hypännyt jättimäisen lohkareen taakse. Pieni pää pilkisti harmauden keskeltä ja häneltä pääsi melkoisen äänekäs henkäys. Hän tunnisti yhä samalta vyöhykkeeltä tulleen pojan, Sekimen, vaikka tuo oli tallottu ikävästi, että Rinin teki mieli sulkea silmänsä ja pyörtyä. Myös viidennen vyöhykkeen Rain, sekä yhdeksännen Hayley, jonka kanssa tyttö oli lähestulkoon ystävystynyt, lojuivat hengettöminä sekasorron keskellä. Mihin hän oli oikeasti joutunut? Rin tajusi, ettei selviäisi kauaakaan hengissä, ellei tekisi asialle jotain ja säntäsi poi piilopaikastaan kohti metsää. Pensaat ja puut olisivat hänen ainoa toivonsa.

”Vau, katso!” Giselle huudahti virnistäen taistelun pysähdyttyä ja heilautti tyytyväisenä kättään iskien hopeisen heittotähden elämänsä viimeisiä minuutteja kituvan kymppivyöhykkeen Yumen rintaan, joka ei enää kyennyt edes huutamaan.
”Tämä on suorastaan taidetta”, Giselle hymyili tarttuen tähteen ja siveli vereen tahriutunutta pintaa.
”Ota nyt vain, mitä haluat”, kakkosvyöhykkeen Faith ärähti brunetelle ja heilautti yhden suurimmista repuista selkäänsä sujautettuaan ensin veitsen reisitaskuun.
”Ilon pilaaja”, Giselle sähähti ja tunki pussillisen tähtiä hupparin taskuunsa keskittyen sitten olennaiseen.
”Miksi meidän pitää edes häipyä? Jäätäisiin vaan tähän päivystämään”, kolmas ammattilaisjengin tytöistä, Jamie, tuhahti.
”Ja tapettais lopulta toisemme tylsyydestä?” Raiden hymähti.
”Njääh”, Jamie nyrpisti nenäänsä ennen kuin kiiruhti Gisellen perään, sillä ykkösvyöhykkeen tribuutti oli lähtenyt talsimaan määrätietoisesti jonnekin päin, eikä hänellä ollut aikomustakaan jäädä jälkeen.

Kuusikon taakse jäivät seitsemän epäonnista, joiden ruumiit tultaisiin takuulla piakkoin ottamaan. Hayley yhdeksänneltä vyöhykkeeltä, Rain viidenneltä, Karina kuudennelta, Sekime kahdeksannelta, Yume kymmeneltä, Rosario yhdenneltätoista ja Kazuo seitsemänneltä olivat päässeet pois areenalta hetkessä. Eipähän tarvitsisi enää kärsiä.
Mikäli ammattilaiset olisivat sattuneet katsomaan erään rauniotalon suojiin, nuo olisivat voineet lisätä vielä kolmos- ja viitosvyöhykkeen tytöt tappettujen listalle. Mutta ei, he katselivat tyytyväisinä saaliitaan ja kiiruhtivat etsimään jotain, jonka avulla selviäisivät hengissä. Vaikka vettä.

Vaaleat hiukset sekoittuivat harmaaseen kiveen Bambin painuessa aivan matalalle ja Maybe puristi käsiään suutaan vasten. Vaaleanruskeiden silmien katse tuijotti vaaleamman tytön sormea, joka oli käskevästi pystyssä eikä Maybe uskaltanut hengittää ennen kuin toinen oli vetänyt kätensä alas.
”Ne meni.”
Hän saattoi taas hengittää, vaikka loppujen lopuksi se oli enemmänkin hapen haukkomista keuhkohiin kuin hengittämistä. Maybe käpertyi kyyryyn, puristi jalkojaan käsivarsillaan ja tuijotti maahan. Hän tuskin pysyisi hengissä huomiseen, ainakaan ilman Bambia. Tyttö ei oikeastaan edes tuntenut miekkaa puristavaa neitokaista, mutta tuo sai hänet tuntemaan olonsa pikkaisen turvalliseksi.
Yhteisestä sanattomasta sopimuksesta tytöt istuutuivat aloilleen ja jäivät odottamaan. Maybe ei tiennyt, mitä, eikä Bambi jaksanut tietää.

Siitä yöstä tulisi maailman pisin.