Dude, we are so lost

[Fairytaler]

Jorgos seisoi Pixietä vastapäätä kasvot vakavina. Se oli harvinainen ilme Jorgosilla, sillä yleensä hän virnisteli, vaikkei sille olisi ollut mitään aihetta. Jonkinlainen tilannetaju pojalla silti kaikesta huolimatta taisi olla, sillä hän tiesi, että nyt piti olla tosissaan. Pixie avasi sydäntään ja Jorgos kuunteli vaitonaisena. Ei hän ollut tarkoittanut ihmisiä pintaliitäjiksi. Hän ei ehkä ollut tarkoittanut mitään. Tai ehkä hän oli tarkoittanut sanoillaan itseään. Hän ei koskaan näyttänyt itseään ihan kokonaan, sillä hänessä oli niin paljon kaikkea väärää ja rumaa, ettei hän tahtonut toisten tuntevan hänen heikkouttaan ja säälittävyyttään. Sillä sitä kaikkea Jorgos uskoi olevansa. Hän ei pitänyt itseään erityisen hyvänä ihmisenä. Hän ei pitänyt itseään hyvänä oikeastaan missään. Hän oli keskiverto ja aina voisi olla parempi. Aina.

Pixien kosketus sai Jorgosin selän lihakset jännittymään, mutta hän rentoutti ne nopeasti. Tytön sormet silottivat rypyt Jorgosin otsalta ja hän käänsi katseensa tytön hätkähdyttävän vihreisiin silmiin. Pixie kietoi kätensä hänen ympärilleen arvaamattomasti ja Jorgos oli hetken hämmennyksissä, ennen kuin tajusi seurata esimerkkiä. Pixie antoi anteeksi, se oli selvää jo ilman sanojakin, mutta Jorgos ei voinut vielä lopettaa.
”En aina tajua sitä, etteivät muut ole kuin minä. Enkä minäkään ole hyvä, en minä sitä tarkoita, mutta… ” Jorgos mumisi. Hän olisi tahtonut painaa kasvonsa Pixien hiuksiin, mutta onnistui laskemaan vain leukansa tämän päälaelle.
”En vain osaa olla arvioimatta ihmisiä”, hän kuiskasi ja päästi sitten varovasti otteensa irti Pixiestä, jonka selkää oli huomaamattaan silittänyt.
”Ehkä meidän kannattaisi jatkaa matkaa”, hän ehdotti sitten vakavana ja koetti kadottaa sen kamalan tunteen sisältään.

[cardea]

Pixien huojennukseksi rypyt silenivät Jorgosin upealta otsalta. Hän tunsi myös miten nuoren miehen selkä jännittyi halauksessa, kunnes tälle selvisi kyseisen tavan toiminta periaate. Silloin tämä kietoi kätensä Pixien ympärille ja selitteli hieman itseään silitellessään samalla paljon pienemmän seuralaisensa selkää.
”Hei, minusta sinä olet kiva. Ja jos olisit täydellinen et olisi enää kiva”, Pixie tokaisi ja hymyili sitten koko pienellä olemuksellaan. Jorgosin leuka tuntui selvästi paksujen hiustenkin läpi ja tyttö toivoi, ettei toista rupeaisi aivastuttamaan. Se ei olisi kivaa.

Kuiskaus oli mennä ohi korvien ja hetken Pixie mietti mitä ihmettä Jorgos oli sanonut. Valaistus tuli. Valitettavasti Pixie ei osannut sanoa siihen mitään. Hän otti ihmiset melko sponttaanisti vastaan. Hän luokitteli kyllä, mutta ei niin ankarasti.
”Joo jatketaan. Ehkä se rastikin löytyy”, tyttö sanoi ja hymyili. Hän jaksoi aina hymyillä.

Tossua toisen eteen laittamalla Pixie eteni polulla ja hän ei lopettanut ympärilleen vilkuilua hetkeksikään. Kaikki oli niin jännittävää. Ei jännittävyyteen tarvittu loppujen lopuksi paljoa. Siinä oli kyse enemmänkin siitä, miten katsoi maailmaa. Eikä riemulla ollut rajaa kun Pixie löysi herkkujaan, sieniä.
”Jorgos! Sieniä!” hän ilmoitti ja osoitti pientä rypästä erilaisia syötäväksi tarkoitettuja herkkuja. Valitettavasti ne olivat kuitenkin myrkyllisiä. Ne vain leikkivät olevansa hyviä ja sitten kun ne oli natustanut sai huomata kokevansa kovia tuskia.

[Fairytaler]

Jorgos hymyili Pixien sanoille. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma, tarkoittiko tyttö sitä mitä sanoi, sillä kaikki eivät aina tarkoittaneet. Jotkut sanoivat vain jotta pääsisivät pois ikävästä tilanteesta. Jorgos ei tuntenut Pixietä tarpeeksi, jotta olisi tiennyt, mitä tämä ajatteli, eikä hän olisi välttämättä luottanut toisen vilpittömyyteen muutenkaan. Jorgosin oli äärettömän vaikea uskoa ihmisten ajattelevan hänestä mitään hyvää, koska hän ei itsekään ajatellut itsestään mitään hyvää. Jorgos oli kyllä positiivinen, eikä hän oikeastaan ollut koskaan huonolla tuulella, mutta hänen itsetuntonsa oli heikko, eikä hän osannut suhtautua kehuihin järin luontevasti. Hän otti ne kyllä vastaan, mutta käänsi päässään erilaiseen muotoon. Hän ajatteli, että aina oli varaa parantaa. Omiin toimiinsa hän ei ollut koskaan tyytyväinen, vaikka samat suoritukset muilta saattoivat olla hänen silmissään loistavia.

Matkan jatkaminen tuntui hyvältä. Jos jäi liian kauaksi aikaa murehtimaan asioita, tuli vain huono olo. ¨
"Siitä rastin löytymisestä ei nyt tiedä", Jorgos mumisi vastaukseksi Pixien ehkä liiankin optimistiselle ajatukselle, joka väkisinkin nauratti häntä.
"Tarvisikohan meidän kiivetä puuhun ja tähystellä sieltä, jos vaikka näkisimme jotakin värikästä tai jotain..." Jorgos aloitti strategian kehittelyä, mutta keskeytti sitten, kun kuuli Pixien kiljahtavan jotakin.
"Sieniä?" Jorgos varmisti, että oli kuullut oikein ja kääntyi pää kallellaan siihen suuntaan, jossa Pixie oli. Hän otti askelen lähemmäs ja katseli hetken äänettömänä, kunnes tuhahti.
"Sinuna en söisi niitä", hän virnisti huolettomasti ja heilautti kättään tytölle, jotta tämä tulisi hänen mukaansa.
"Ei mitään erityisen hyvää", Jorgos jatkoi päätään pudistaen. Ei hän todellisuudessa ollut sieniä koskaan maistanut, mutta hänen sienituntemukseensa oli luottaminen, vaikka biologia olikin fysiikan, kemian ja maantiedon ohella hänen heikoimpia aineitaan. Sienientunnistus kokeesta Jorgos muisti saaneensa täyden kympin ja hänellä oli ihmeellinen kyky muistaa asiat hyvin pitkän aikaa.

[cardea]

Kun Pixie on paikalla ei kannattaisi ehdottaa mitään kiipeämiseen viittaavaakaan. Vaikka Jorgos ei jatkanut lausetaan tytön päässä oli jo suunnitelma. Hän voisi hyvinkin kivuta korkeaan puuhun ja tähystellä. Olihan hän epävirallinen kuvaamataidon puuhunkiipeäjä mestari. Olihan se aika vaatimaton titteli, mutta Pixiestä se oli siisti.

Aivan kuin joku olisi vienyt tikkarin pienen lapsen edestä, tai niin Pixien ilme väitti. Suuret vihreät silmät katsoivat järkyttyneinä Jorgosia. Miten joku kehtasi istuttaa siihen sellaisia sieniä?
”Mutta... mutta..” Pixie yritti ja tökkäsi yhtä sienistä, hyvä kun alahuuli ei väpättänyt. Ne tosiaan olivat myrkyllisiä.
”Miten ne kehtaavat näytellä herkullisia sieniä?” hän puhisi Jorgosille ja nousi ylös. Ei Pixie ollut niin kauhean hyvin perillä biologiasta ja tunnistaminenkin oli niin ja näin, mutta kyllä hän yleensä syötävät muista erotti. Nyrkki sääntö oli: älä syö mitään värikästä. Simppeliä.

Vaikka se oli pieni isku Pixielle jatkaa matkaa ilman herkkujaan, hän keskittyi olennaiseen.
”Pitäisikö siihen puuhun kiivetä?” hän kysyi Jorgosilta täysin totisena. Sehän olisi melko kätevää ja hauskaa. Viimeinen painoi Pixien kupissa enemmän.

[Fairytaler]

Jorgos pyöritteli silmiään huvittuneena Pixien ilmeelle.
”Jaa-a, mikä lie luontoäiti istuttanut”, hän naurahti vilkaisten sieniä vielä olkansa yli. Mätäs häämötti nyt jonkin matkan päässä heidän takanaan, sillä Jorgos ei ainakaan ollut jäänyt aloilleen. Eipä siitä olisi mitään hyötyä ollutkaan. Jorgos mietti, miten saisi Pixien keskittymään jälleen rastien etsintään sienien sijaan ja virnisti, kun keksi jotakin järkeenkäypää.
”Mennään joku päivä käymään kaupungissa ja ostetaan sinulle sieltä sieniä. Parempi ottaa varmasti hyviä, kuin myrkyllisiä. Ei tule vatsanväänteitä, ellei niitä syö liikaa”, Jorgos selitti hyräillen mielessään jotakin laulunpätkää.

Pixien mieli vaihtui hirvittävän nopeasti, eikä tyttö enää vaikuttanut haikailevan sieniä, kun kuuli puuhun kiipeämisestä. Jorgosin kasvoille levisi leveä hymy, kun tyttö innostui uudesta ideasta. Jorgos oli luullut itsensä ja kreikkalaiskaveriensa olevan energisiä ja vauhdikkaita, mutta Pixie todisti toisin. He eivät olleet mitään tämän tytön rinnalla.
”Heti valmis haasteisiin”, Jorgos tokaisi virnistäen, jättäen Pixiellä mahdollisuuden päättää, kumpaa poika tarkoitti. Osittain päätöstä helpottaakseen, poika alkoi tähystellä puita lähistöllä. Johonkin niistä olisi varmasti helppo kiivetä.

[cardea]

Mitäs hauskaa siinä nyt olisi? Joku tekisi sen kivan osan kokonaan Pixien puolesta? Ei käy!
”Mutta se poimiminen on juuri se hauskin osuus ja ruuan teko. Oikeasti minä osaan tehdä tosi hyvää sienipiirasta, usko pois”, Pixie kertoi ja hymyili leveästi, mutta vastasi vasta sitten itse kysymykseen: ”Me voitaisiin mennä ostamaan jotain muuta. Jotain mitä on tylsää kerätä tai ei löydy täältä”. Sehän olisi vielä järkevämpää! Eikö?

Toisen virnuillessa Pixie otti asennon ja näytti totiselta.
”Pixie Johnson ilmoittautuu vapaaehtoiseksi puuhunkiipeämisessä. Hän kantaa harteillaan arvostettua kuvaamataito nörttien puuhunkiipeämis mestarin titteliä”, loppua kohden ääni muuttui iloiseksi ja ylpeäksi. Kai sitä nyt vähän sai ylpeillä ketteryydellään? Sitten energia pakkauksen huomioi kiinnittyi suureen puuhun ja ennen kuin Jorgos ehti kissaa sanoa Pixie oli tiputtanut reppunsa ja heilauttanut itsensä notkeasti ensimmäiselle oksalle.
”Täältä luulisi jotain näkyvän”, hän huikkasi ja kiipesi seuraavalle ja sitä seuraavalle oksalle, jääden välillä tarkistamaan missä mentiin. Oravakin olisi ollut kateellinen tytön ketteryydestä.

[Fairytaler]

”Okei, ei kai minulla ole oikein muuta mahdollisuutta kuin uskoa sinua”, Jorgos nauroi Pixien puheille sienipiiraasta. Hän mietti, mahtoiko tyttö olla tosissaan kaupungilla käymisestä. Olivathan he kavereita, joten miksi ei. Saint Walden’sissa oli se hyvä puoli, että kaikki saivat olla kaikkien kavereita. Juurikaan ei ollut havaittavissa erottelua. Kuvaamataitonörtit saivat liikkua vapaasti matemaatikkojen kanssa, eikä se ketään haitannut. Urheilijat eivät ottaneet johtaja-asemaa, eivätkä muusikot vetäytyneet omiin oloihinsa, lukuun ottamatta tietenkin niitä yksilöitä, jotka tekivät sen luonnostaan.
”Mikä on tylsä kerätä? Mitä me menemme ostamaan?” Jorgos kysyi lopulta uteliaana ja vilkaisi Pixietä virnistäen hiukan ilkikurisesti.
”Osaatko tehdä tonnikalapastaa?” poika kysyi heti perään, odottaen vastausta kaikkiin kolmeen kysymykseensä.

Jorgos nauroi rempseästi kuunnellessaan Pixien kerskailua kiipeilijäntaidoistaan. Hän oli jo aikeissa todeta, että olisi ehkä viisainta jatkaa matkaa, kun tyttö pyyhälsi hänen ohitseen ja alkoi kiivetä. Jorgosin leuka loksahti ja hän seurasi tytön Pixien toimia virnistellen.
”Näkyykö sieltä oikeasti jotain?” Jorgos kysyi ja vastausta odottamatta siirtyi toisen puun luo ja alkoi kiivetä. Hänen oli helppo ylettyä alimpaan oksaan, joka ei ollut kovin korkealla, mutta siitä eteenpäin pääseminen olikin äärettömän vaikeaa. Poika nosti jalkansa puunrunkoa vasten ja veti itseään käsillä ylöspäin. Ongelmaa ei muuten olisi ollut, mutta vasen nilkka joutui tuesta huolimatta outoon asentoon. Kipu oli pistävä, eikä Jorgosilla ollut muuta mahdollisuutta kuin pudottautua alas. Hän siirsi painonsa toiselle jalalle ja hieroi vasenta nilkkaansa hetken irvistellen. Sitten hän suoristautui ja kohotti katseensa Pixien suuntaan.
”Mitä sinne ylös kuuluu?” hän huikkasi ja oli jo unohtanut koko välikohtauksen.

[cardea]

Tuumiva ilme kasvoillaan Pixie kulki kasvoillaan Jorgosin kysymysten jälkeen. Lopulta hän kohotti etusormensa, kuin valaistuksen saanut.
”Minä en tiedä, nähdään sitten ja kyllä, osaan tehdä melkein mitä vain pastaa. Kokkaaminen on ihanaa! Leipominenkin on jaja... kaikki puuhastelu”, hän totesi Jorgosille, jolle ei välttämättä tullut tämä tieto yllätyksenä, ehkä. Tosin Jorgosin naama kun Pixie aloitti kiipeämisen jo oli niin hauska, että Pixie hihitti puussa killuessaan sille. Huomioimatta enää sen enempää poikaa Pixie kapusi niin korkealle kuin pääsi ja totesi, ettei nähnyt muuta kuin puiden latvoja.

”Ei näy! Mutta täällä on nättiä ja linnun pesä! Pitää varoa ettei sille satu mitään ja emo ei hylkää”, Pixie sanoi alas ja lähti tulemaan kohti maata. Viimeisillä oksilla Pixien ote lipasi ja hän tunsi putoavansa. Säikähtänyt äännähdys kuului vain ennen kuin hän iskeytyi maahan ja jäi makaamaan siihen pää pyörällään ja silmät suurina. Hän ei tajunnut heti mitä oli tapahtunut, mutta selkään kyllä sattui vähän. Hiljalleen Pixie räpytti silmiään ja katsoi ihmeissään puuta. Ei hän ollutkaan pitkään aikaan tippunut. Eikä hän ollut varma pitikö nyt itkeä vai nauraa.
”Oivoi”, hän totesi hiljaa ja nousi hitaasti istumaan kivusta älähtäen. Kiharat vaaleat hiukset olivat täynnä roskia ja lehtiä.

[Fairytaler]

Jorgos ei enää jatkanut ruoanlaittokeskustelua. Se oli tullut päätökseensä ja poika pelkäsi möläyttävänsä jotakin epämukavaa, jos avaisi suunsa vielä. Hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä Pixietä surulliseksi saati vihaiseksi. Jokin tytön olemuksessa kielsi suututtamasta häntä ja Jorgos totteli sitä kieltoa mielihyvin. Hän inhosi riitelemistä, vaikka kärkkään kielensä ansiosta joutui sanaharkkaan turhankin usein.

Pixien kiipeämisessä oli jotakin kiehtovaa, eikä Jorgos saanut silmiään irti tästä, kun tytön hento vartalo kipusi puun runkoa pitkin. Jorgosin kasvoilla oli tyhjä ilme, josta ei olisi voinut päätellä oikeastaan mitään. Hän ei edes itse osannut päätellä ajatuksistaan mitään. Tottahan Pixie oli sievä ja siro ja kaikkea, mutta Jorgos ei koskaan halunnut perustaa arviotaan pelkkään ulkonäköön. Vai halusiko?
”No olikin aika utopistista ajatella, että jotakin näkyisi”, Jorgos huikkasi vastaan kohauttaen harteitaan. Hän ei ollut alun perinkään oikein uskonut, että he ylhäältä näkisi metsässä jotain, mutta Pixie oli vaikuttanut sen verran innostuneelta, että se oli kannattanut kokeilla. Ja oli Jorgos itsekin innostunut.

Jorgos pelästyi todella tytön pudotessa. Tämä rysähti pahannäköisesti alas, eikä Jorgos voinut tehdä oikein muuta, kuin huudahtaa ja rynnätä ystävänsä luo.
”Oletko kunnossa?” Jorgos kysyi ja ojensi kätensä auttaakseen tytön ylös. Omat kiputilat olivat kadonneet niin nopeasti, ettei poika enää viitsinyt edes muistella niitä, eikä ollut aihettakaan. Tärkeintä olisi nyt, ettei Pixielle ollut tapahtunut mitään kovin pahaa.

[cardea]

Hetken aikaa maailma oli jännässä kulmassa, kunnes Pixie oli saanut itsensä väännettyä ylös istumaan. Kun Jorgosin käsi osui näköpiiriin tyttö tartuti siihen kivusta irvistäen.
”Kyl tää tästä. Mä köpötän nyt hetken kuin vanhus”, Pixie totesi ja päästessään pystyyn hän voihkaisi. Selkä oli voinut tärähtää. Onneksi reppu oli ollut poissa selästä. Se olisi voinut lisäksi kovettaa laskua, joten onni oli ollut mukana.

Vaikka Pixie olisi ollut kuolemassa, tämä olisi varmaan silloinkin nauranut.
”No, jäädäänkö hetkeksi paikoilemme? Minulla on nälkäkin. Se pata oli aika pahaa. Miksi keittiöntätien pitää olla koulutettuja pahojen ruuan suhteen?” Pixie ihmetteli ja suoristautui hitaasti koko lyhyen vartensa mittaan. Se sattui, mutta ryhti pysyi.
”No niin, mitään mummoja tässä olla. Mulla on suklaapatukka repussa. Haluatko sä puolet?” Pixie kysyi ja pisti tassua toisen eteen sinnikkäästi.

Saapuessaan pienen reppunsa luokse Pixie kohtasi esteen. Hänen selkänsä ilmoitti äkeästi, että taipumista ei ollut.
”Jorgos! Minusta on tullut robotti!” Äänen sävy oli kaikkea muuta kuin hätääntynyt. Se oli enemmänkin sellainen: katso äiti! Mä uin! Pitäen eräänlaista robotti ääntä Pixie kumartui ja suoralla kädellä sai repustaan kiinni. Suoristautuessaan kipu vihlaisi, mutta ei voi mitään.

[Fairytaler]

Jorgos seurasi Pixien liikehdintää hieman huolissaan. Toinen sanoi kyllä olevansa kunnossa, mutta Jorgos tiesi, ettei selän kanssa ollut leikkimistä.
”Me voimme palatakin kyllä, jos tahdot”, Jorgos kiiruhti sanomaan Pixien alettua höpöttää jotakin sekavaa ruoasta. Mistä sekin nyt tuli? Jorgos kallisti hieman päätään toisen kysymykselle suklaapatukasta ja mietti sitä hetken, ennen kuin nyökkäsi hieman epävarmasti.
”Joo, anna vain”, hän sitten vastasi hitaasti ja rutisti otsaansa mietteliäänä. Ei hän voinut tehdä mitään, jos Pixie ei kertonut, oliko kaikki kunnossa tai jos jokin oli vialla.

Pixien matka repun luo näytti olevan paljon pitempi, kuin mitä se oli, sen verran tuskaiselta tyttö vaikutti. Jorgos oli jo valmis kaappaamaan tämän reppuselkään ja kiikuttamaan sairaalaan, kun tämä pääsi tavoitteeseensa ja alkoi kumartua hyvin jäykästi. Toteamus robotiksi tulosta sai kuitenkin pojan mielen hieman rauhoittumaan. Ei tyttö voinut kovin pahassa kunnossa olla, jos saattoi leikkiä laskeakin.
”Okei, tarvitsisiko minun nyt viedä sinut ensin selkähoitoon vai aivohoitoon?” Jorgos pohti muka vakavana ja virnisti sitten.
”Kerro sitten oikeasti, jos jokin ei ole kunnossa. Olen iso, voin auttaa”, Jorgos jatkoi sitten vakavoituen ja katsoi Pixietä vaativasti.
”En halua keneltäkään saarnaa vastuuttomuudesta"

[cardea]

Puolet Jorgosille, puolet Jorgolle... Pixie leikki toisen nimellä mielessään ja suloisella huolellisuudella huolehti siitä, että kummankin pala oli suunnilleen saman kokoinen. Pohdinnat hoidoista saivat tytön hihittämään. Häntä oli juoksutettu jollain kallon kutistajalla, mutta kutistaja ei jaksanut tyttöä. ”Et ota mitään vakavasti!” Pixie muisteli sen sanoneen ennen kuin ovet suljettiin.
”Näh, ei ne jaksa mua pääklinikalla ja parturitkin sanoo, ettei tästä kuontalosta mitään saa. Mä palkitsen jonkun kävelee selän päällä niin kyllä se siitä”, tyttönen tuumasi ojentaesaan suklaan Jorgosille. Ei hän voinut olla hymyilemättä toisen huomautukselle isosta.
”Ehkä se johtuu siitä, että mä oon tällänen nysä niin sä oot iso”, Pixie tuumasi.

Astellessaan puunluokse mielessään istuutuminen, se oli vaikeampaa kuin uskoisi. Olikohan häntäluu mennyt? Mikei ihmisillä ollut muuten häntää? Melkein kaikilla eläimillä oli... Pixien ajatukset menivät taas olennaisesta epäolennaiseen. Hän tuumasi, ettei varmasti olisi kyseessä mikään nätti häntä.
”Et sä oo vastuuton jos mä oon itsepäinen”, Pixie tokaisi ennen kuin pääsi istumaan, mutta se sattui. Hän laskeutui makaamaan selälleen joka tuntui vähän paremmalta. Hymyilen Pixie katseli taivasta ja natusti suklaapatukan puolikastaan. Onneksi hän selvisi vähälä ruualla.
”Hei”, Pixie sanoi ja hymyili valoisasti pojalle. Mistä lie tullut idea tervehtiä uudelleen oli tullut...

[Fairytaler]

Jorgos virnisti Pixien sanoille pääklinikasta ja parturista.
”Ne eivät vain yrittäneet tarpeeksi kovasti”, Jorgos puhahti huvittuneena ja kuvitteli Pixietä istumassa psykologin tuolissa. Tai divaanejahan ne taisivat olla, mutta kaikki käsitteet eivät olleet aivan täydellisesti Jorgoksen hallussa, vaikka hän puhuikin englantia sujuvasti. Ei kuitenkaan ollut aina niin yksinkertaista kommunikoida kokonaan vieraalla kielellä ja toisinaan hän kaipasikin kreikan sointia ja sanoja. Itsekseen hän puhui usein kreikkaa, vaikka lähestulkoon ajattelikin jo englanniksi.
”Ja ihan hyvä pehko sinulla on”, hän vielä lisäsi hymyillen vilpittömästi. Hitaasti hän ojensi kätensä ottaakseen suklaan vastaan ja saatuaan sen hyppysiinsä alkoi mutustaa sitä vielä hitaammin.
”Niin no joo… Sinä olet kyllä pieni”, Jorgos myönsi ja heilautti suklaapalaa ilmassa sanojensa vahvikkeeksi.
”Mutta älä vain palkkaa ketään liian isoa. Polkee vielä sinun selkärankasi muhjuksi”, Jorgos huomautti hieman myöhässä. Hänen silmissään pilkahti huvittuneisuus. Jokin teki tästä tilanteesta äärimmäisen mukavan.

Jorgos seurasi Pixien ponnisteluja tämän laskeutuessa ensin istumaan ja siitä vatsalleen.
”Mmh.. Niin en toisaalta, mutta syyttäisin itseäni kuitenkin”, Jorgos tokaisi hieman vaativasti Pixien puheille. Ja Jorgos tarkoitti mitä sanoi. Ei hän saisi itselleen mielenrauhaa, jos tietäisi, että oli jättänyt jonkun oman onnensa nojaan. Varsinkaan sellaisessa kunnossa, kuin Pixie oli.
”Hei vain”, Jorgos vastasi toisen uuteen tervehdykseen hieman epäluuloisena ja kallisti päätään.
”Sitten kun olet sellaisessa kunnossa että voit jatkaa, sano, niin mennään”, Jorgos tajusi vihdoin sanoa ja hymyili hiukan toiselle. Hän laskeutui itsekin istumaan mättäälle aivan Pixien läheisyyteen ja jäi siihen nuolemaan sulanutta suklaata sormistaan.

[cardea]

Nauraen heleästi Pixie lupasi olla ottamasta ketään liian isoa selkäänsä. Yleensä ne nassikat oli ihan intopiukassa tulossa selkään muutenkin, että jos siitä vähän pulittaisi niin kyllä ne selkään saisi. Jorgosin takia sitten pitäisi kai olla ihan nätisti ja se olisi tylsää. Suklaapatukka katosi hiljalleen, sillä jokaisesta palasta piti nauttia.
”En mä pure sun nenääs irti”, Pixie nauroi kun kuuli epäluuloisen vastauksen.

Kyllä Pixie sanoisi, jos muistaisi. Nyt hän myhäili jotain sävelmää ja heilutteli omasta puolikkaastaan jäänyttä puolikasta. Lopulta tyttö muisti taas syödä pohtimisen ja hyräilyn sijaan. Hän nappaisi pään ja natusti sen kunnes talletti ne vähätkin loput. Sitten alkoi taistelu pystyyn pääsemisestä.

Ensin koko yritys meni vähän kuuseen. Lopulta kikkarapää seisoi ylväästi pystyssä ja kääntyi Jorgosin puoleen: ”Tadaa! Mennäänkö?” Pixie kysyi ja ojensi pienen kätensä poikaa kohti hymyillen. Ehkä Pixie oli maailman spontaanein ihminen, kun oli jo käteenkin tarttumassa. Ennakkoluulet eivät ainakaan häntä vaivanneet...

[Fairytaler]

Istuuduttuaan ja saatuaan suklaan pois sormistaan Jorgos nosti polvet rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa niiden ympärille vaitonaisena. Oli melko harvinaista, että Jorgos meni hiljaiseksi. Useimmiten se tapahtui silloin, kun juttutoverit eivät olleet hänen mieleensä, tai silloin kun keskustelunaihe ei miellyttänyt. Nyt ei kuitenkaan ollut kiinni juttuseuran ikävyydestä, vaan pikemminkin siitä, että se oli hieman liiankin mukavaa. Jorgos tarkkaili Pixietä sivusilmällä. Tyttö mussutti suklaata ja hyräili ja näytti miettivän jotakin. Jorgos kallisti päätään ja hymähti todella myöhässä tämän sanoille nenän puremisesta irti. Vasta nyt hän todella tajusi, mitä tyttö oli sanonut ja hieman hämmästyi omaa hidasta reaktiotaan. Yleensä hän oli melko nopeasti mukana kaikenlaisissa tapahtumissa, muttei ilmeisesti nyt. Hän kuitenkin päätti jättää sen enempää vastaamatta, ettei kuulostaisi aivan typerältä.

Rauhallisena ja tarkkaavaisena Jorgos seurasi Pixien nousutaistelua. Hän pelkäsi tytön selänpuolesta, vaikka tämä ei näyttänyt sitä juurikaan aristavan. Kai se sitten oli jo melko lailla kunnnossa.
”Mennään vain”, Jorgos tokaisi ja nousi itsekin seisomaan. Ei hän viitsinyt alkaa kyselemään, oliko toisella kaikki hyvin. Suututtaisi vielä tämän ja sitä hän ei tahtonut. Ei todellakaan. Pixien ele hämmästytti Jorgosia hieman, mutta lopulta se hän kuitenkin päätti, että tyttö todella tarkoitti tällä eleellään jotakin. Jorgos kohotti kätensä ja tarttui hitaasti toisen ojennettuun käteen. Nyt voisi hyvinkin jatkaa matkaa.