Dude, we are so lost

[cardea]

Kun Jorgos lopulta pääsi tolpilleen Pixie yhä piti kättään ottamis valmiina. Kun Pojan sormet sitten tulivat suunnilleen oikeaan kohtaan tyttö hymyili kuin pieni aurinko ja alkoi tepastelemaan eteenpäin. Kävely oli vähän kankeaa, mutta eipä Pixie mistään valittanut. Ei hänen tarvinnut valittaa. Toisten koskemista tyttö ei pitänyt edes erikoisena ja Jorgos oli mukava. Yleensä mukavia ihmisiä oli kiva koskettaa ja halia. Kyllä arvasi, että neidin perheessä läheisyys ei ollut mikään synti.

”Oletko koskaan nukkunut yötä metsässä? Minä olen, pikkuveljen kanssa. Äiti suuttui siitä kyllä aika paljon, mutta se oli hauskaa”, Pixie jutteli ja katseli aluskasvillisuutta. Hän ei kuitenkaan katsonut jalkoihinsa kamalan paljoa ja oli kompastua juureen, mutta sai tasapainonsa äkkiä hallintaan ja asia jäi sikseen kun tyttö purskahti nauramaan. Mitä sitä turhaan myrtseilemään? Jorgos ehkä havaitsi pikku kohauksen lujittuneella puristuksella.
”Ouou.. Hei, onko toi rasti?” Pixie kysyi ja osoitti jotain punaista. Ehkä he selviytyisivät ulos? Tosin sitten Jorgos varmaan menisi pois... No Pixie roikkuisi kuin laiskijainen pojan selässä sitten.

[Fairytaler]

Jorgos ei ollut koskaan oppinut varomaan kosketusta toisiin ihmisiin. Henkisellä tasolla hän saattoi olla tietyllä tapaa varautunut, mutta fyysisesti hän oli mielellään lähellä muita. Toisen ruumiinlämpö sai hänet tuntemaan olonsa jotenkin turvalliseksi. Ainakin yleensä. Jo pienenä Jorgos oli tottunut ihmisten kosketteluun, sillä monet tahtoivat silitellä hänen kiharoitaan hänen kipittäessään pitkin kauppaa. Eikä Jorgos ollut silloinkaan arastellut, vaikka ihmiset olivat puhuneet outoa kieltä ja olleet välillä todella isoja. Oikeastaan lapsuus olikin tehnyt Jorgosista sellaisen, kuin hän oli, uteliaan, elämäniloisen ja älykkään. Mutta jostain syystä se oli kehittänyt hänelle myös heikon itsetunnon, eikä hän uskaltanut tuoda mielipiteitään esille, ainakaan jos ne poikkesivat valtaväestön(tai kaveripiirin)mielipiteistä. Siitä kummallinen poika Jorgos kuitenkin oli.

Jorgos vilkaisi Pixietä nopeasti, tämän kysyessä ulkona nukkumisesta. Poika virnisti leveästi tytön kuvailulle omasta seikkailustaan.
”Ei Kreikassa hirvittävästi ollut metsiä, joissa yöpyä, tai ainakaan meidän kotimme lähellä. Asuimme niin keskellä turistikohdetta, että ranta ja kaikki muut liikkeet ja sivistys oli lähellä. Eli vastaus on ei. En ole nukkunut metsässä, mutta rannalla monta kertaa. Ystävien kanssa meillä oli usein tapana kesäisin pelata myöhään iltaan rantajalka- tai lentopalloa, syödä hyvin ja maata yö hiekalla. Aamulla alettiin uudelleen pelaamaan. Se oli sitä aikaa, kun minäkin pystyin pelaamaan hiekalla monta tuntia putkeen. Nytkin voin tehdä sitä hyvänä päivänä aika kauan. Tosin minä olen nyt täällä ja ystäväni muualla”, Jorgos kertoi rauhalliseen äänensävyyn, kuitenkin pilke silmänurkassaan. Lopetettuaan hän huokaisi. Hänellä oli välillä ikävä Kreikkaan.

Pixien hihkaisu käänsi pojan ajatukset pois kotimaasta ja hän keskittyi heidän perimmäiseen tarkoitukseensa: suunnistamiseen.
”Heei, se voisi ollakin”, Jorgos vastasi hitaasti, irrotti Pixien kädestä ja pomppi mättäiden yli paperin luo. Hän ei tahtonut, että Pixie sähläisi ja satuttaisi selkänsä uudelleen, joten koki parhaaksi tehdä itse raskaan työn.
”Oo.. On se!” hän sitten huikkasi nauraen.

[cardea]

Pixie unohti koko ajan, että Jorgos oli toisesta maasta ja että siellä metsä käsitte oli kaksi puuta... No, ei kaikkea voinut muistaa ja neiti tapitti poikaa uteliaana ja kuunteli tämän kertomisia. Rannalla Pixie ei ollut nukkunutkaan, nyt pitäisi ehdottomasti sekin kokea. Hiuksissa voisi olla pieni rapuyhdyskunta sen jälkeen, mutta koska sellainen Pixietä olisi haitannut? Tyttö olisi varmaan vain kiljunut riemusta ja esitellyt otuksia ylpeydellä... Rapu ajatukset yhä mielessään neiti seurasi Jorgosin harppomista lapulle.

Tanssahdellen, kuin vaappuva lusikka, tyttö meni pojan luokse ja halasi tätä muitta mutkitta.
"Jäädään tähän ja odotetaan. Halaa puuta tai jotain..." Pixie riemuitsi ja luki lapun, jossa oli erinäisiä matemaattisia juttuja, joista tyttö ei käsittänyt sanaakaan, numeroaakaan tai merkkiä.
"Kuinka mones tämä on?" Pixie kysyi ja koetti löytää numeroa, mutta vaihtoehtoja oli liikaa... Pakko se oli myöntää että älyllisesti tytön pää ei ollut ehkä mitään huippuluokkaa, mutta kaikessa luovassa hän pääsi loistamaan.

Katsellessaan ympärilleen tämä älykkyyden ilmentymä ei nähnyt mitään merkittävää, joten hän tapitti Jorgosia. Tuo oli kivaa katseltavaa.
"Tuleekohan tälle rastille enää kukaan?" hän kysyi ja ei ainakaan kuullut tulijoita. Puusta voisi ehkä nähdä, mutta selkään sattui sen verran, että toinen kiipeämis sessio saisi jäädä myöhemmälle. Itsetuhoinen Pixie ei sentään ihan ollut... Tosin kömpelyys saattoi välillä melkein näyttää siltä.

[Fairytaler]

Jorgos vilkaisi Pixietä, joka oli kaikesta päätellen päättänyt liittyä hänen seuraansa mättäiden väliin. Ainakaan turhasta ujoudesta tämä ei kärsinyt, sillä saapuessaan paikalle, ponkaisi tyttö muitta mutkitta halaamaan. Jorgos hätkähti tahattomasti ja yritti korjata virhettään heilauttamalla toisen kätensä Pixien selkää taputtamaan. Halaaminen oli mukavaa, eikä se haitannut Jorgosia. Tapahtuman äkillisyys vain oli pelästyttänyt hänet, kuten se olisi tehnyt kenelle tahansa.
”Halaa puuta?” Jorgos virnisti huvittuneena irrottauduttuaan Pixiestä ja pudisti päätään naurahtaen.
”Kyllähän se niinkin kävisi, mutta meillä on luultavasti jotakin tekemistäkin täällä”, hän jatkoi viitsimättä rauhoittaa ääntään. Hän alkoi pikkuhiljaa innostua ja aina kun hän innostui, pyrki kreikkalainen aksentti vielä vahvemmin esille kuin tavallisesti. Useimmat ihmiset, joiden kanssa Jorgos oli siitä puhunut, olivat pitäneet hänen puhetyylistään, mutta Jorgos itse ei olisi tahtonut erottua joukosta.

”Hmm.. Eiköhän se ole nelonen”, Jorgos vastasi Pixien kysymykseen puoliksi kysyvästi, puoliksi varmana. Paperilapun ylänurkassa nimittäin oli ympyröity numero, jonka Jorgos arveli tarkoittavan rastin järjestyslukua. Muuten paperi olikin täynnä ääretöntä siansaksaa, joka oli saada pojan pään pyörälle. Hän tuijotti tehtävää niin keskittyneesti, ettei edes kuullut Pixien kysymystä. Kuumeisesti hän yritti yhdistellä tietojaan, kunnes tajusi.
”Onko sinulla paperia ja kynää? Niitä mitä meille annettiin?” Jorgos kysyi epämääräisesti, mutta vastausta odottamatta kaivoi paperilehtiön ja kynän omasta taskustaan.
”Taisin keksiä tämän, mutta en edes yritä selittää sinulle, sillä en osaa”, Jorgos jatkoi mumisemistaan, tajuamatta, että saattoi jälleen sanoa jotakin, josta Pixie saattaisi ottaa itseensä.

[cardea]

Halaus taisi tulla vähän nurkan takaa, mutta ei se näyttänyt poikaa sen kummemmin haitaavan.”Niin! Äiti sanoi, että jos menee eksymään niin pitäisi halata puuta kunnes löydetään”, Pixie selitti ja vähän viuhtoi käsillään. Kuunnellessaan Jorgosin puhetta Pixie bongasi aksentin ja häntä alkoi hymyilyttää. Se kuulosti jotenkin niin jännältä ja houkuttelevalta. Rastin numerolla Pixie ei lopulta mitään tehnyt vaan jäi kököttämään paikalleen.

Paperia ja kynää? Miksi? Hetken Pixien aivot pohtivat mitä ihmettä hänen piti tehdä, kunnes hän muisti repussa olevat tarvikkeet, mutta Jorgos oli nopeampi. Tämä selitti ettei selittäisi koska se olisi hankalaa ja neiti kohautti olkiaan. Ei häntä matikka muutenkaan kiinnostunut ja hän ott nyt paperin omaan käyttöönsä, joka oli paljon kivempaa: piirtämiseen. Nopeasti paperilla oli Jorgos luonnosteltuna. Ollessaan tyytyväinen työhönsä Pixie vei sen kauemmas naamastaan ja hymyili sitten. Se oli hyvä ja pojan tunnisti siitä.
”Katso!” Tyttö hihkaisi ja käänsi kuvan Jorgosin nähtäville. Pixie ei ollut kovinkaan kriittinen töitään kohtaan ja hän antoi aina mennä kovaa. Sen huomasi varmoista vedoista ja vallattomuudesta. Oikea taiteilija persoona!
”Minusta se on ihan hyvä. Luonnoshan se tietty on, mutta ei se haittaa!” Pixie sanoi iloisena ja iloaan puhkuen.

[Fairytaler]

Jorgos vilkaisi Pixietä ja virnisti.
”Mahdatte olla melko samanlaisia… sinä ja äitisi”, hän totesi saaden ääneensä sellaisen hymyn, jota siinä ei ollut moniin aikoihin ollut. Se oli oikeastaan kadonnut, kun hän oli huomannut jäävänsä kaveriporukastaan ainoana Rhodokselle, eikä se ollut palannut, vaikka hän oli itsekin lähtenyt. Vasta nyt Jorgos tunsi löytäneensä ihmisen, jonka kanssa hän saattoi oikeasti olla se, joka oli. Oikeastaan poika ei tiennyt, mikä teki Pixiestä niin erityisen, vai tekikö mikään. Ehkä tämä vain tuntui piristävän erilaiselta, tai sitten heidän välillään saattoi oikeasti olla jotakin.

Jorgosilla ei ollut juurikaan aikaa keskittyä Pixien piirustuksiin, sillä hän istui mättäällä katse painettuna laskuun, jota hän yritti laskea. Hän ei ehtinyt edes toivoa, ettei Pixie suuttuisi tai mitään, vaikka se saattoi ollakin melko luultavaa. Pixiestä ei rehellisesti sanottuna voinut koskaan tietää. Tai ainakaan tähän mennessä Jorgos ei ollut oppinut toista lukemaan. Olihan hän kuitenkin jo kerran mennyt liian pitkälle. Tai jotakin. Jorgos ei aivan tiennyt, mistä heidän aiempi riitansa, tai mikä lie oli johtunut, mutta oli varma, ettei tahtonut kokea sitä uudelleen.

Lopulta Jorgos veti viimeiset luvut paperiin ja lopetti laskemisen. Hän nousi seisomaan ja kohotti katseensa Pixieen, pyyhkäisi, nopeasti housujensa polvia ja hymyili sitten mahdollisimman valloittavasti.
”Voinemme jatkaa matkaa?” hän sitten ehdotti viattomasti ja työnsi lehtiön taskuunsa.
”Ja ai niin, mitä sinä puhuitkaan siitä piirroksesta?”

[cardea]

Hymyillen ujosti Pixie nyökkäsi. Hänen äitinsä oli ihana. Tämä ei aina ymmärtänyt tyttärensä oikkuja, mutta tuki tätä vilpittömästi. Tältä Pixie oli perinyt kiharat hiuksensakkin. Isällä oli aivan suorat. Kummatkin olivat hyvin pieniä ja laihoja, kuten Pixiekin. Jorgosin keskittyessä laskuihinsä Pixie jäi katselemaan. Tuo ei kuitenkaan reagoinut mitenkään seuraansa, joka muistutti yleensä kofeiinia vetänyttä oravaa. Huulet mutristuivat ja Pixie katsoi moittien poikaa.
”Ei meidän kannata liikkua, mehän eksyisimme taas”, Pixie totesi ja kohautti olkiaan toisen kysymykselle piirrustuksesa. Ei hän sitä enää halunnut näyttää kun poikaa ei selvästi kiinnostanut. Eikä Pixie enää pitänyt siitä. Se oli ruma.

Silti Pixie nousi ja tapitti Jorgosia kuin odottaen tämän päättävän miten nyt jatkettaisiin. Ilta alkoi kuitenkin tulla hiljalleen ja Pixie jäätyi helposti. Hän oli kuvitellut juoksentelevansa metsässä korkeintaan parituntia, joten hän oli hylännyt lämpimämmät vaatteensa pois. Nyt se alkoi kaduttaa pahasti.
”Ehkä me voitaisiin kävellä tässä lähellä?” Pixie ehdotti, sillä se voisi pitää lämpimänä.

[Fairytaler]

Jorgos vilkaisi Pixietä epäluuloisena, kun tämä ei näyttänyt piirustusta hänelle. Pixie vaikutti jälleen jollain tapaa vihaiselta, vaikka puhuikin aivan normaalilla äänensävyllä. Kai. Jorgosilla oli vaikeuksia tajuta tilanteesta yhtään mitään. Hän olisi mielellään vain sivuuttanut kaiken, mutta hänen sydäntään kouraisi. Hän tunsi yhtäkkiä olevansa huono ihminen, jolla ei ollut mitään virkaa. Kaiken kaikkiaan hän voisi vaikka hypätä sillalta, eikä ketään harmittaisi. Tai harmittaisikohan sittenkin? Olihan hänellä ystäviä ja omaisia. Ehkä joku välitti hänestä kuitenkin? Välittihän?

”Joo”, Jorgos vastasi sitten Pixien toteamukseen ja toisti saman tämän ehdotukselle. Synkkyys oli vallannut hänen mielensä, eikä siitä ollut koskaan helppo palata. Tavallisesti heikko itsetunto ei muistutellut itsestään ystävien seurassa, mutta Pixien käytös oli saanut sen kolahtamaan. Muutenkin Pixien seura teki hänet epävarmaksi. Hän olisi mielellään jutellut ja tehnyt asioita, mutta pelkäsi suututtavansa tytön. Hän yritti etsiä tilanteesta hyviä puolia, mutta tuntui, että niitä oli liikaakin.
Sinä typerys, Jorgos ajatteli itsekseen ja pudisti päätään. Nyt olisi taas aika heittää synkeät ajatukset romukoppaan. Sen hän kuitenkin päätti, että antaisi Pixien ottaa ohjat, tekisivät he sitten mitä tahansa seuraavaksi.

[cardea]

Noustessaan Pixie huomasi Jorgosin jotenkin muuttuneen. Ehkä tuo oli laskenut laskun väärin, kuten Pixie aina teki, ja nyt mökötti sen takia? Varmaan... Tytön mielestä se oli sangen looginen selitys toisen mielialalle. Hän tallusteli huomattavasti lyhyemmillä jaloillaan leppoisasti vähän kauemmas rastista.

"Huihui.... kylmä", Pixie lopulta kitisi kun kylmä tuuli osui ikävästi selkään. Hän hieroi pieniä käsiään yhteen ja pohti saisiko tulen todellla syttymään jos hakaisi kahta tikkua vastakkain... Ainakin sitä voisi koettaa ja jos syttyisi niin olisi siistiä kehuskella sillä muille! Tosin... Pixie ja tuli olivat todella huono yhdistelmä, joten ehkä hän hylkäisi sen. Metsässä kuitenkin asui aika söpöjä otuksia. "Kauankohan vielä menee?" Pixie kysyi ja kääntyi kävelemään Jorgosin kanssa kasvotusten. Hän kyllä asteli silloin takaperin, mutta sehän ei menoa haitannut.

[Fairytaler]

Jorgos vilkaisi Pixietä tämän valittaessa kylmyydestä ja kohautti harteitaan.
”Minulla ei oikeastaan ole kylmä. Jos haluat, saat takkini?” Jorgos ehdotti ja yritti kovasti saada äänensä kuulostamaan vähemmän välinpitämättömältä. Ei hän tahtonut antaa ihmisille itsestään sellaista kuvaa, että hän oli kylmä ja ylimielinen, koska se oli kaukana siitä, mitä hän oli. Vaikka tietysti jollain ihmisillä oli oikeus pitää häntä viileänä ja kankeana, sillä kaikkien ihmisten seurassa hän ei ollut samanlainen. Jorgos oli huomannut vetävänsä hieman eri rooleja eri ihmisten seurassa. Ihmiset, joita hän hädin tuskin tunsi saivat tutustua leppoisaan, hyväntuuliseen ja älykkääseen Jorgosiin. Lähemmät ystävät tunsivat sekopäisen ja hassuttelevan Jorgosiin, joka osasi kuitenkin olla myös rauhallinen ja huolehtiva. Perhe tunsi hänet ennen kaikkea tunnollisena, tarkkana ja puheliaana, kun taas ihmiset, joista hän ei pitänyt, saivat osakseen vain satunnaisia katseita ja sanan tai kaksi. Suuttuneena kovin moni häntä ei ollut nähnyt. Jorgos ei edes tiennyt, osaisiko kukaan sanoa hänestä, milloin hän oli vihainen. Vaikka ei hän ollut hyvä riitelijä. Ei sellainen rakentava ja perusteleva, niin kuin olisi kuulunut olla. Hän oli hiljainen, vetäytyvä ja jääräpäinen. Ei hän antanut periksi, eikä mielellään pyytänyt anteeksi. Anteeksipyytäminen olisi tarkoittanut sitä, että hän oli täysin leppynyt ja otti kaiken syyn niskoilleen. Mutta joskus oli pakko sanoa se sana, jota hän ei kovin mielellään käyttänyt. Silloin hän kuitenkin tiesi olleensa syyllinen.

Jorgos kohautti hartetaan Pixien kysymykselle.
”Jaa-a. Luulisin ettei kovin kauaa. Eikä meidän varmaan tarvitse täällä olla siihen asti, että pilli soi. Tuskin meitä sitä paitsi tulee kukaan hakemaan ennen pimeää. Ei kukaan kuitenkaan tajua meidän olevan poissa”, hän vastasi ja kohautti harteitaan uudelleen. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksei Pixien mielestä voisi liikkua mihinkään. Eivät he nyt niin kaukana olleet, eikä metsä ollut niin iso, etteivätkö he jostakin suunnasta olisi päässeet pois. Pahimmassa tapauksessa he joutuisivat ehkä kiertämään koko metsän, ennen kuin pääsisivät takaisin, mutta sitä tuskin kannatti Pixielle mainita. Sitä paitsi, Jorgos oli jo päättänyt, että antaisi Pixien päättää kaikesta.

[cardea]

Tytön silmät sinkoutuivat lämpimän näköiseen takkiin, mutta korvia kiinnosti äänensävy. ”Oletko sinä ihan varma? Sinä kuulostat... oudolta. Teinkö minä jotain?” Pixie näytti miettivän asiaa ankarasti. Hän kelasi kaiken sanomansa päässään läpi ja mietti oliko sanonut poikaa mäntiksi tai vastaavaa jossain vaiheessa. Ei hän muistaakseen ollut. Olikohan hän vahingossa potkaissut tuota? Ei... Mistä sitten kiikasti? Pixie päätyi täten möllöttämään kenkiään huultaan pureskellen otsa rypyssä.

Kuullessaan huonot uutiset, Pixien huuli sai todellakin kärsiä. Vasta kun hän oli jäystänyt sitä aikansa hän tajusi yhä palelevansa. ”Saisinko lainata takkiasi?” tyttö kysyi hiljaa, melkein ujosti. Häntä myös hieman pelotti. Ei hän sitä nyt myöntäisi! Hän ei pelännyt ikinä! Hän oli mahtava seikkailija! Mutta pimeä ja täysin tuntematon metsä ei kyllä houkutelleet. Onneksi Jorgos oli siinä. Ehkä tuo osaisi pitää hirviöt loitolla. Hyvän mielikuvituksen haittapuolia olivat juuri möröt.

[Fairytaler]

Jorgos katsoi Pixietä hiljaisen hämmennyksen vallassa. Niin tosiaan, oliko toinen tehnyt jotakin? Oli. Tyttö oli epäillyt hänen kykyjään – tai oikeastaan hänen mielipiteitään, eikä ollut suostunut lähtemään hänen kanssaan mihinkään. Se oli kolahtanut Jorgosiin kovaa, vaikkei hän yleensä ottanut helposti itseensä. Jokin siinä tilanteessa oli kuitenkin ravistellut hänet omanarvontuntoaan.
”Äh.. En minä tiedä”, Jorgos murahti harteitaan kohauttaen ja työnsi kätensä taskuihinsa.
”Mutta joo, olen varma, jos vain tahdot sen”, hän lisäsi sitten kohauttaen harteitaan uudelleen ja käänsi sitten kasvonsa tuijottelemaan taivaisiin. Hän alkoi hyräillä hiljaa karkealla, hieman epävireisellä äänellään mietiskeli päivän tapahtumia. Hän oli muutaman tunnin aikana tutustunut, melkein ihastunut ja harmistunut. Se oli jo aika saavutus, vaikka Jorgosin tunteet olivatkin nopeita ja ailahtelevia. Hän ei osannut kauaa olla samaa mieltä jostakin asiasta.

Lopulta Pixien vaimea ääni pyysi Jorgosin takkia ja poika veti kädet taskuistaan. Hän riisui takkinsa ilmeettömänä ja ojensi sen sitten Pixielle, vilkaisten tyttöä nopeasti.
”Älä suttaa sitä, jooko?” Jorgos pyysi pieni hymynkare huulillaan, sen merkkinä että vitsaili, joskin hyvin kuivasta aiheesta. Sitten hän perutti istumaan kannon päälle ja käänsi taas katseensa ylös. Taivas alkoi pikkuhiljaa tummua ja tähtiä ilmestyi hajanaisesti sinne tänne. Jorgos oli vihainen itselleen, kun ei ollut tajunnut ottaa mukaansa taskulamppua, vaan oli lähtenyt ilman.
”Ah. Jokin valo olisi nyt paikallaan”, poika mumisi työntäessään kätensä nyt housujensa taskuun.