Dude, we are so lost

[cardea]

Luvassa olisi suunnistusta ja Pixiehän oli sangen innoissaan siitä. Hän oli energiaa täynnä ja valmiina toimintaan ja varustautunut piirtolehtiöllä, kynällä, suklaapatukalla ja pienellä, mutta hyvällä kameralla. Kännykkänsä hän oli jo hukannut, mutta uskoi sen ilmestyvän taas jostain esiin. Niin kävi aina. Kaikki tavarat olivat pienessä repussa, jota Pixie kuljetti sillä hetkellä mukanaan. Hänen yllään oli muuten farkut, kirjava paita ja pontso. Hiukset olivat tutulla kiharalla tyylillään ja tyttö oli koettanut hillitä niitä värikkäällä huivilla ja olivat ne nyt melko lailla poissa tieltä.

Ohjaaja oli kertonut, että hänen parinaan olisi joku Jorgos. Nimi oli ainakin hauska, tosin Pixie ei ollut paras puhumaan. Hän kuitenkin päätti metsästää parinsa muiden oppilaiden joukosta ja piaan pieni salapoliisi sai selville uhrinsa olinpaikan ja marssi tämän luokse hetkeäkään epäröimättä. Hymyillen iloisesti ja leveästi. Epäystävällisyys ei edes tullut mieleen Pixietä katsoessa.
”Hei, sinä olet minun eksymiskaverini, etkö olekkin? Olethan sinä Jorgos? Jos olet, niin minä olen Pixie” tyttö kysyi ja esittäytyi siinä sivussa katsoen poikaa, joka ei voisi olla muu kuin Jorgos. Ainakin tällä oli nimen tyylinen jännä ulkomuoto, jonka Pixie tuhertaisi mielellään paperille. Mustat laineikkaat hiukset, tumma iho ja jännät kasvonpiirteet pääsisivät ainakin ulkomuistista paperille.

Koska Pixie ei koskaan ollut heilunut puoltatoista metriä pitempänä, hän joutui katsomaan pariaan hieman ylöspäin. Se ei menoa haitannut, sillä sen mikä menetettiin pituudessa, korvatiin äänellä. Tällä hetkellä ääni oli kuitenkin normaali ja tavallisen nauravainen. Jos tyttö innostuisi se voisi kohota entisestään.

[Fairytaler]

Jorgos istui aivan hälisevän ihmislauman reunalla suuren kiven päällä ja väänsi tukea nilkkaansa. Hän ei ollut muistanut aamulla teltasta poistuessaan laittaa sitä, vaan oli tyhmyyksissään vain pakannut reppuunsa. Suunnistus oli kuitenkin edessä, ja kokemuksesta poika tiesi, ettei pärjäisi ilman nilkkatukeaan. Jalka nuljahtaisi kuitenkin sammalissa ja sitten voisi kävelyt olla kävelty hetkisen ajaksi. Huolellisesti poika kiinnitti tarrat loppuun ja piilotti sitten jalkansa tarkasti housunsa lahkeen alle. Hän oli sinut ongelmansa kanssa, mutta ei tahtonut nostaa sitä juurikaan esille. Toisinaan hän saattoi siitä mainita, varsinkin silloin, kun kaipasi huomiota tai myötätuntoa. Nyt kumpikaan tunteista ei kuitenkaan edes kuvitellut pääsevänsä hänen ajatuksiinsa, sillä hän hänen tunnelmansa olivat lähinnä uteliaat ja jännittyneet.

Jorgos ei ollut oikeastaan koskaan suunnistanut. Käydessään tavallista koulua Rhodoksella hän oli joutunut silloin tällöin kiertämään kaupunkia kartta kädessä, mutta sen suurempia ihmeitä hän ei ollut tehnyt. Saattoi siis sanoa, että Jorgos oli äärimmäisen tumpelo käytännössä käyttämään paperinpalaa, johon oli merkitty teitä ja muita maamerkkejä. Luokkatiloissa hän osasi tulkita merkkejä ja tiesi suunnilleen, missä mikäkin oli ja miten sen saattoi löytää, mutta väsyneenä ja nopealla tahdilla se olikin aivan eri asia. Jorgosilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin toivoa, että hänen parinsa osaisi suunnistaa edes jotenkin.

Jorgos nousi hitaasti seisomaan, kun hänen silmänsä paikallistivat lähemmäs astelevan tytön. Tyttö vaikutti siltä, että oli valmis lähtemään samoilemaan vaikka heti, joten Jorgoskin päätti ryhdistäytyä. Hän suoristi mustat housunsa vilkkaalla liikkeellä ja tarkisti, ettei hänen huppariinsa ollut tarttunut sen enempää oksia tai muitakaan sotkuja. Sitten hän kohdisti katseensa tyttöön, joka oli jo jonkin matkan päästä kailottanut jotakin ja pysähtynyt sitten hänen eteensä.
"Vai eksymiskaveri? Joo, olen Jorgos, hauska tavata", poika vastasi reippaasti ja heilautti kättään, vaikka he seisoivatkin aivan lähekkäin. Tyttö oli Jorgosia ainakin kaksikymmentä senttiä lyhyempi, ellei enemmänkin.
"Mutta jos sinä kerran olet Pixie ja meillä on kartat ja kaikki, niin eiköhän mennä?" Jorgos sitten ehdotti rempeseästi ja heilautti kättään uudelleen, nyt metsän suuntaan. Hänen mielessäänkään ei käynyt ajatus, että karttaa pitäisi tutkia, ennen kuin lähti liikkeeelle.

[cardea]

Innokkaasti Pixie nyökytti päätään.
”Niin, kun mä en ainakaan osaa suunnistaa”, hän totesi ja heilautti kättään vaistomaisesti toisen perässä hymyillen iloisesti. Siinä seistessään Pixie totesi olevan jokin nysä. Jumala oli varmaan tehnyt hänet jostain taikinasta ajatellen, että kai tostakin jotain tulee. No, ehkä hänestä tulisi jotain.

Vilkaisten karttaa ja kompassia, jotka eivät juuri kertoneet hänelle mitään, Pixie nyökkäsi.
”No, mennään sitten”, Pixie totesi ja pompahti kivelle ja siitä polulle leveästi hymyillen. Hän oli melko innoissaan tästä, sillä metsässä oli mukavaa. Hän ei kyllä niin välittänyt suunnistuksesta, jos totta puhuttiin. Koulussa siihen oli törmännyt pari kertaa, mutta hän oli aina lyöttäytynyt niiden joukkoon, jotka osasivat suunnistaa. Yleensä muut eivät olleet juuri välittäneet selittää Pixielle miksi kartalla ja kompassilla tehtiin niin kuin tehtiin.

”Oletko sinä koskaan suunnistanut? Minä en juurikaan. Kävelin aina vain muiden perässä”, Pixie sanoi ja sovitti pienemmät askeleensa Jorgosin askeliin ja hymyili koko ajan ja hymy leveni kun hän pääsi metsään. Siellä tuoksui niin ihanalta! Hyvä kun tyttö ei alkanut tanssia, mutta hillitsi sentään hieman itseään.
”Mihin meidän pitäisi päästä?” Pixie kysyi ja katsoi karttaa kuin olisi tajunnut siitä jotain. Todellisuudessa kaikki merkit olivat hänelle mitään sanomattomia.

[Fairytaler]

Jorgos naurahti Pixien sanoille suunnistustaidosta ja pudisti päätään.
"Sittenhän meitä on kaksi. Katsotaan, löytääkö meitä kukaan sitten tämän reissun jälkeen", hän virnisti leveästi ja astui sitten hiukan vinosti Pixien ohi. Hän vilkaisi tytön kättä ja nyökkäsi sitten hieman itsekseen varmistaessaan, että kartta ja kompassi löytyivät. Hänellä itsellään ei ollut karttaa tai muutakaan, sillä paria kohden oli vain yksi, eikä hän ollut ehtinyt nilkkatuen laittamiseltaan edes ajatella moista pikku seikkaa. Jos Pixie ei olisi ilmestynyt paikalle niin nopeasti ja niin määrätietoisena, hän olisi varmasti painellut metsään yksinään, ilman minkäänlaisia apuvälineitä. Jorgosin perään olisi luultavasti jouduttu lähettämään kokonainen etsintäpartio, sillä hän ei luultavasti löytyisi aivan läheltä hortoilemasta. Hänen suuntavaistonsa oli olematon, vaikka hän pitikin seikkailuista ja haasteista. Suunnistaminen oli kuitenkin jotakin, mistä poika ei ollut koskaan nauttinut sanottavammin. Nyt se olisi kuitenkin aivan erilaista, eikä Jorgos voinut olla ajattelematta, miten hauska olisi kotona kertoa, miten hän oli suunnistanut Iso-Britanniassa. Se vasta olisi jotakin.

Jorgos astui Pixien perään melko vikkelästi ja tajusi heti ensimmäisten askeleidensa jälkeen, että hänen oli hidastettava kävelyvauhtiaan aavistuksen verran, ettei tytön tarvitsisi juosta. Hän vilkaisi Pixietä alaviistoon tämän kysyessä jotakin ja virnisti hiukan.
"No joo. Joskus vähän ympäri Rhodosta, mutta en muuten pahemmin", poika vastasi hiukan virnistäen ja eksyi tutkailemaan tyttöä hieman tarkemmin. Tämä oli oikeastaan ihan hyvännäköinen. Pienikokoinen ja sievä, eikä iloinen ilme haitannut yhtään. Jorgosin piti myöntää itselleen, että tyttö oli todellakin yksi kiinnostavimman näköisiä olentoja koko koulussa. Olihan Jorgos tämän joskus nähnyt käytävillä ja tunneilla, mutta sen tarkempiin keskusteluihin hän ei ollut uppoutunut. Jorgos muisteli tulleensa kouluun samoihin aikoihin Pixien kanssa.
"Sinähän tulit kuvaamataidon stipendillä?" Jorgos uteli Pixieltä ja siirsi sitten katseensa eteensä. Hän katseli ympärilleen ja mietti, alkaisiko luennoimaan jostakin, vai puhuisiko vain jotakin merkillistä, kun Pixie keksi kysyä, minne heidän oli tarkoitus päästä.
"Kappas pahus. Pitikö meidän jonnekin päästäkin?" Jorgos nauroi veitikkamaisesti ja pysähtyä. Hän vetäisi kartan vikkelästi Pixien kädestä ja kallisti päätään tutkiakseen sitä tarkemmin.
"Tiedätkö, minä periaatteessa ymmärrän tätä, mutta käytännössä se onkin hieman hankalampaa", hän tokaisi.
"Miten päin tätä pidetään kädessä?"

[cardea]

Arpojalla oli ollut hemmetin moinen käsi kun se oli saanut kaksi äärimmäisen lahjakasta, mutta tumpeloa oppilasta yhteen huippulahjakkaiden koulusta. No, läpi vaikka harmaan kiven ja kyllä metsä aina joskus loppuisi ja varmaan heitä lähdettäisiin etsimään.
”Ehkä tästä tuleekin toinen leikki. Etsi Pixie ja Jorgos”, tyttö ehdotti nauraen. Kipittäessään Jorgosin vieressä toisen kertoessa missä oli suunnistellut perinpohjin englantilainen tyttö ei voinut olla huokaamatta, hän oli niin kateellinen.
”No siitä ei kummemmin ole nyt apuja. Pitää ehdottaa ensivuoden matkaa sinne”, hän totesi vain ja katseli kaikkea elämää metsässä ja Jorgosia siinä sivussa, mutta vaikka hän olisi tuijottanut lumoutuneena pupua hän kuunteli kuitenkin tarkasti mitä pojalla oli sanottavanaan.
”No niin ne mulle väitti ja tässä on jotain pisteitä ja joo. Mä sain stibendin”, Pixie vastasi ja antoi sen prinssi sukupuolen edustajan viedä kartan tarkasteltavakseen.

”Minä en ymmärrä sitä periaatteessa enkä käytännössä. Se on kuva, mutta en osaa tulkita sitä”, Pixie vastasi ja hypähti kannolle nähdäkseen kartan. Hänellä ei ollut hajuakaan miten sen piti olla.
”No, kai eka rasti on tässä jossain niin voidaan sieltä pyytää apua, tule”, Pixie sanoi huolettomana ja tarttui spontaanisti Jorgosin käteen.
”Etkös sä osannut kieliä? Mä olen ainakin joskus nähnyt sut joissain kieliluokissa. Mä olen itse ihan hirveä niissä. Oikeastaan olen hirveä kaikissa aineissa, joissa ei voi tehdä mitään käsin”, Pixie totesi ja heläytti ilmoille naurun jälleen. Hän oli varsin luottavin mielin rastien suhteen ja varmaan he törmäisivät johonkin pariin, toivon mukaan.

Onneksi huolet eivät juuri Pixien päätä painaneet edes minuuttien kuluttua. Sen sijaan hän päästi Jorgosista irti pienen hetken päästä huomatessaan yhden suloisen kukkasen, joka sinnitteli puiden varjossa.
”Voi, katso!” Pixie sanoi ja osoitti valkoista kukkaa sangn ihastuneena. Häntä ei ainakaan ujous vaivannut. Välittömästi tyttö kaivoi repustaan pienen kameran ja ikuisti kukkasen muistikortilleen.
”Hymyile!” hän hihkaisi ja otti Jorgosistakin kuvan. Hänellä olisi ainakin nyt malli Jorgosin muotokuvaa varten.

[Fairytaler]

"Tosiaan. Joutuvat vielä oikeasti etsimään", Jorgos nauroi. Hän tajusi kyllä toistavansa itseään, mutta se ei ollut kovin tärkeää sillä hetkellä. Oikeastaan sillä hetkellä edes rastien etsiminen ei tuntunut tärkeältä, vaikka hän olikin napannut karttalehtisen tytöltä. Jorgos vain tahtoi vaikuttaa siltä, että teki oikeasti jotakin asian suhteen.
"Rhodos on hieno paikka", hän myönsi vaimeasti ja vilkaisi Pixietä, jonka pää oli ilmestynyt hänen omansa viereen. Jorgos kuunteli Pixien selitystä kouluun pääsemisestä. Hän ei itse ollut saanut minkäänlaista stipendiä, vaan oli tullut keskiarvonsa turvin. Hän oli myöhemmin valinnut kielilinjan, sillä se tuntui turvallisimmalta, vaikka hän ei hirvittävän montaa kieltä puhunutkaan. Jorgos tunsi aina silloin tällöin jäävänsä hieman muiden jalkoihin kielten erikoistunneilla. Hän oli yleislahjakas ja oppi kieliäkin tavallista helpommin, mutta useimmat muutkin hänen oppilastovereistaan olivat pikkuneroja. Jorgos ei ollut koskaan ollut kovin itsevarma. Hänestä tuntui helposti, ettei hän pärjännyt tarpeeksi hyvin ja oli omaksunut yliyrittäjän roolin. Se tuotti tulosta toisinaan, mutta välillä se toi vain lisää paineita.
"Jep, kielilinjalaisia", Jorgos vastasi vilkaisten Pixietä nopeasti. Hänen suupielensä värähti, kun tyttö tarttui hänen käteensä, mutta hän päätti olla sanomatta siitä mitään. Oli ihan kiva pitää jota kuta kädestä kiinni.

"Kuule, mitä jos me lähdemme tästä kulkemaan... suurin piirtein tuonne? Siellä se kai on, se ensimmäinen rasti", hän sanoi sitten ja osoitti suuntaa ensin kartasta ja sen jälkeen luonnosta. Hän vilkaisi Pixietä uudelleen ja virnisti hiukan. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin, odottaen, että tyttö seuraisi.
"Jep. Kysytään apua", Jorgos tokaisi ja naurahti.

He ehtivät kulkea vain hetken matkaa, kun Pixie jo irrotti Jorgosin kädestä ja osoitti kukkaa maassa. Jorgos seurasi kiinnostuneena, miten tyttö kumartui ottamaan kuvaa kukasta. Hän oli jo aikeissa alkaa kertoilla kukan nimestä, lajikkeesta ja suvuista ja kaikesta mahdollisesta, kun Pixie hihkaisi jotakin ja käänsi kameran hänen suuntaansa. Jorgos ehti hädin tuskin levittää kasvoilleen ilkikurisen virnistyksen, kun kuva jo oli otettu.
"Jaha, vai niin", Jorgos virnisti leikkisästi ja vakavoitui sitten.
"Nyt sinun pitää poistaa se kuva", hän sanoi tuimasti ja ojensi kätensä napatakseen kameran tytöltä pois. Hän ei ollut tosissaan, mutta tahtoi hieman härnätä tyttöä, nähdäkseen miten tämä reagoisi pieneen kiusoitteluun.

[Sori, meni järjestykset vähän sekasin : ) ]

[cardea]

Hetkeen Pixie ei ollut tuntenut tulevansa niin hyvin juttuun kenenkään kanssa. Hän oli aina ollut hieman... omanlaisensa, mutta Jorgos oli mukava. Siksi tyttö hymyili tälle paljon ja nauroi jos toinen kertoi vitsin, eikä tämä häiriintynyt edes kosketuksesta.
”Joo mennään vain. Yhtä hyvä se on kuin mikä tahansa suunta”, Pixie totesi ja tassutteli kukalle asti oikeaan suuntaan.

Vangitessaan Jorgosin virnistyksen voitonriemu läikähti keijun rinnassa ja hän oli kaiken puolin tyytyväinen otoksiinsa. Kun poika ilmoitti, että kuva pitäisi poistaa, Pixie mutristi huuliaan ja ravisti päätään.
”Ei käy”, hän ilmoitti ja virnisti sitten ilkikurisesti puristaen kameraa pienissä käsissään ja rintaansa vasten. Hetken mielijohteesta hän näytti kieltä.
”Etkä sä edes varmana saisi mua kiinni”, tyttö ilmoitti, vaikka Jorgosin koivet olivat pitkät Pixie oli vikkelä kuin mikäkin.. pupu tai jokin vikkelä otus.

Suoristautuessaan Pixie pyyhkäisi hiuksiaan ja sai ensimmäiset lehdet koristamaan vaaleita kiharoitaan. Hän oli täysin huoleton tästä seikasta ja jos hän tietäisi siitä, hän olisi vain iloinen. Se kävisi nyt vaikka koristeesta.
”Mihin suuntaan me käveltiin?” Pixie kysyi ja laittoi kameransa huolellisesti talteen ja hymyili sitten Jorgosille kuin ilmoittaen: ”ähää... sinä et saa sitä”.

[Fairytaler]

Jorgos nauroi rempseästi, kun Pixie suojasi kameraa tarkasti ja veti sitten kätensä pois.
"No hyvä on. Voitit tämän erän, mutta hiivin yöllä telttaasi ja poistan kuvan", Jorgos uhkasi, "ellet sitten aio nukkua kameran kanssa".
Hän katsoi tyttöä tutkivasti, kun tämä väitti, ettei Jorgos saisi häntä kiinni ja pudisti sitten päätään vakavana.
"Luuletko oikeasti, että tuollainen pieni hiirulainen, jonka jalat yltävät minua - hmm, polviin asti - mitenkään kykenisi juoksemaan niin lujaa, etten minä juoksisi yhtä nopeasti?" Jorgos kysyi epäluuloisena ja rutisti kulmakarvojaan lähemmäs silmiään. Hän kallisti päätään hieman ja kohautti sitten harteitaan.
"Minä en usko, mutta voin antaa sinun elää siinä toivossa, että voisit olla minua, Rhodoksen rantakadun nopeinta juoksijaa vikkelämpi", Jorgos heitti marttyyrimaisesti, kuin olisi tehnyt suurenkin myönnytyksen. Hän kohautteli uudelleen harteitaan ja yritti näyttää hieman ylimieliseltä, vaikka hänen suupieliään nyki.

Jorgos seurasi Pixietä hiukan huvittuneena, kun tämän työnsi kameransa turvaan ja näytti kieltään. Jorgos näytti takaisin ja pyöritteli sitten silmiään. Pixien kysymys sai hänet purskahtamaan uudelleen nauruun.
"Minne me olimme menossa vai mistä me tulimme?" hän kysyi epämääräisesti ja pyöritteli päätään.
"Minusta tuntuu, että on aika sama tiedämmekö missä me olemme, kun emme kuitenkaan hetken päästä tiedä, mihin meidän piti mennä", Jorgos sanoi jälleen äärimmäisen epämääräisesti ja virnisti.
"Mutta emmeköhän me tuonne olleet menossa?" hän sitten puolittain ehdotti, puolittain kysyi ja osoitti suunnan vain muutamia metrejä oikealla heidän oikeasta suunnastaan.

[cardea]

Vai että hiipisi Jorgos tytön telttaan? Hah!
”Mä nukun sen kanssa ja mulla on paistinpannu ja en pelkää käyttää sitä”, Pixie ilmoitti tyynesti hymyillen. Hän oli tuonut sen mukanaan keittiöstä, jostain mielenhäiriöstä johtuen ja nukkui nyt se kaverinaan. Mistä sitä tiesi mikä kontio metsästä rynnisi päälle? Mutta toisen epäillessä hänen nopeuttaan Pixie laittoi kädet lanteilleen ja siristi silmiään. Hän kuunteli poikaa hiljaa ja tämä saattoi nähdä miten pienet hammasrattaat kääntyilivät keijun päässä
”Sä olet niin iso ettet pääse millään mun perääni niihin paikkoihin mihin mä mahdun.” ja piste. Tosin kun Jorgosin suupielet alkoivat nykiä Pixien omat alkoivat seurata mukana. Hän puri huultaan, jottei olisi hihittänyt.

Jos joku olisi kävellyt nyt heidän luokseen tämä olisi nähnyt kummallisen näyn. Kaksi täysin erilaista, mutta niin samanlaista näyttämässä kieltä toisilleen. Kuinka suloista.
”No sä olet mies, päätä”, Pixie sanoi ja lähti seuraamaan Jorgosia tappi jaloilleen ja hän vertaili sitä mihin asti hänen jalkansa ylsivät Jorgosin jalkoihin nähden.
”Puoleen reiteen”, tyttö tuumasi tyytyväisenä ja hymyili sitten leveästi. Ei hän mikään nysä ehkä ollutkaan, tai olihan hän.
”Mitenköhän kauan menee, että ne alkaa etsimään?” Pixie mietti ja marssi eteenpäin. Hän katseli miten metsä eleli ja hän olisi halunnut jäädä kökkimään johonkin kameransa kanssa vain katselemaan.

[Fairytaler]

Jorgos virnisti hieman hämmentyneenä Pixien sanoille.
"Okei, voitit. Mutta kuka ihme raahaa paistinpannua mukanaan metsään?" hän ulvahti ja pudisteli päätään huvittuneena. Hän ei ollut aivan varma, uskoisiko Pixien kertomusta unikaveristaan vai ei. Ajatus oli äärimmäisen epätodennäköinen, vaikka jotenkin Jorgosista tuntui, ettei mikään tytössä enää voisi hämmästyttää häntä. Varsinkin Pixien seuraava kommentti sai hänet kohottamaan hieman kulmiaan ja toteamaan itsekseen, että nyt oli kuullut kaiken.
"Minäkö iso?" poika kysyi murheellisesti ja pyyhki silmiään kämmenillään.
"Täytyy varmaan laiduttaa ja mennä pöydän alle istumaan, etten vain kasva enempää", hän jatkoi sitten nyyhkäisten hiljaa ja pyöritteli sitten silmiään omille hölmöyksilleen. Pixien hihitys oli hauskaa kuultavaa, eikä Jorgos halunnut peittää tämän naurua omallaan, joten tyytyi hymyilemään niin leveästi kuin kykeni.
"Olet outo", hän lopulta tuhahti hyväntahtoisesti päätään pudistellen. Hän vilkaisi ohimennen toisen jalkaa ja vertasi sen pituutta omaansa ja joutui myöntämään, että tyttö oli oikeassa. Ei Jorgosin polvi ollut aivan tarpeeksi korkealla.

"Olen mies, kyllä. Ei sitten ole minun vikani, jos eksymme", Jorgos vastasi Pixien sanoihin ja osoitti sitten suunnan, jonne he lähtisivät.
"Mennään tuonne", hän ilmoitti päättäväisenä, koettaen uskotella itselleenkin, että he kulkivat oikeaan suuntaan. Jorgos vilkaisi karttaa kädessään epävarmana ja huokasi. Ei tästä tulisi mitään. Eiväthän he osanneet karttaa lukea, joten olisi ehkä paras luottaa intuitioon.
"Kauan", Jorgos näpäytti vastaukseksi Pixien mietteisiin heidän etsimisestään.
"Täällä on varmaan muitakin eksyksissä, emmekä me luultavasti ole ensimmäisinä tärkeysjärjestyksessä, koska emme ole nuorimpia", Jorgos mumisi epämääräisesti ja hieraisi silmäänsä nopeasti.
"Mutta mikäs täällä on odotellessa, kun on hyvää seuraakin", Jorgos virnisti ja kohautti harteitaan. Häntä ei ainakaan juurikaan haittaisi.

[cardea]

”En minä tiedä! Jos joku aikoo tulla minun telttaani ja.. ja... minulla ei ole telttakaveria jonka voisin syöttää jollekkin kontiolle tai ketulle”, Pixie selitti tuohtuneena ja viuhtoi käsiään. Kyllä hänkin ansaitsi puolustuksen.
”Ja sillä voi tehdä lettuja”, paljon parempi kuin kämppis siis. Mutta kun Jorgos alkoi näyttää surkeaa naamaa tyttö vallan hätääntyi. Ehkä hän oli taas vähän liikaa omissa maailmoissaan.
”Eiei ja jos sä oot pöydän alla niin sähän saat ruokaa”, Pixie huomautti ennen kuin tajusi toisen pilailevan. Toisen huomauttaessa Pixien luonteesta tyttö nakkasi hartioitaan ja päästi lopulta hiukset huivin alta. Niissä oli lukuisia pikkulettejä seassa sekoittaen pakkaa ja muutama paksumpi villalankakin. Jos ei heitä muuten huomattaisi niin Pixien hiusten avulla.

Luottaen Jorgosin inutioon Pixie tepasteli toisen osoittamaan suuntaan.
”Tosta kartasta ei taida olla hyötyä”, tyttö tokaisi kävellessään polulla. Hän nyökytteli päätään toisen päätelmille, että etsijät rynnisivät eka ipanoiden perään.
”Niin, ei olis mulle eka kerta”, Pixie totesi muistellen yhtä toista retkeä, jolla oli myös ollut suunnistusta. Se ei ollut häntä kiinnostanut ja hän oli jäänyt nukkumaan ja ei ollut kuullut muiden huhuilua sitten ja koisinut vain onnellisena.

Puna kohosi hetkeksi Pixien poskille kun häntä kehuttiin. Ehkä hän oli vähän rasavilli ja kaikkea muutakin, mutta normaalisti häntä vain toruttin tai ojenneltiin tai jotain. Hyväksi seuraksi luokittelu oli aika iso juttu.
”Niimpä”, tyttö totesi painokkaasti ja nyökäytti päätään. Hän jatkoi kävelyä leveä virne kasvoillaan ja kallisti päätään nähdäkseen puiden latvat.
”Huisia”, Pixie totesi tajutessaan miten korkealla latvat olivat. Hän haluaisi joskus kiivetä noin korkealle, mutta ei nyt.

[Fairytaler]

Jorgos vilkaisi Pixietä arvioivasti ja pudisti sitten päätään.
"Olet siis sitä mieltä, että syöttäisit mieluummin telttatoverisi karhulle tai jollekin metsän mörölle, kuin menisit itse sen suuhun? Äärimmäisen itsekäs ajattelumalli", Jorgos moitti silmiään pyöritellen ja tuhahti perään. Sitten hän hieraisi melkein kuin ohimennen leukaansa ja jatkoi veitikkamaisesti:
"Vaikka siinä on jotakin hyvin, hyvin kiehtovaa".
Jorgos hymähti Pixien sanoille letuista.
"Osaatko sinä muka tehdä ruokaa?" Jorgos kysyi epäuskoisena. Hän katsoi toista hieman hämmentyneenä. Nyt poika ei ollut enää itsekään varma, vitsailiko vai puhuiko tosissaan, mutta jostain syystä se ei juurikaan häntä vaivannut. Oli joskus ihan hauska vain heitellä sanoja ilmoille. Jorgos tarkoitti vain harvoin mitään pahaa, mutta ei voinut nytkään muuta kuin toivoa, ettei sanoja otettaisi loukkaavina.
”Mutta jos minä en saa lainkaan ruokaa, mitä minusta sitten tulee? Pieni kuiva läntti pöydän alle, niinkö?” Jorgos yritti kuulostaa surulliselta, mutta taisi hieman epäonnistua, sillä virnisti leveästi heti sanojensa perään.
”Okei, olisikohan aika jättää tämä keskustelu tähän?” hän ehdotti sitten hymähtäen huvittuneena ja kohauttaen harteitaan.

”Ei ole hyötyä, ei”, Jorgos myönsi rehellisesti ja heilautti karttaa kädessään suuressa kaaressa. Hän ei osannut lukea sitä, eikä Pixiekään kaikesta päätellen, joten olisi luultavasti paras vain kulkea minne virta vei, tai tässä tapauksessa polku.
”Pidetään se nyt kuitenkin näön vuoksi mukana. Voimmehan aina väittää seuranneemme sitä hyvin tarkasti. Kuitenkin kaikki uskovat, koska täällä ihmisiä pidetään huippuosaajina kaikessa. Jos joku mokaa, siitä ei puhuta, koska kukaan ei kuitenkaan uskoisi, joten mitä väliä”, Jorgos höpötti, eikä kuunnellut Pixietä sillä hetkellä lainkaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota toisen sanoihin heidän etsimisestään, eikä edes siihen, miten tyttö tuijotteli puiden latvoja hihkuen itsekin jotakin epämääräistä.
”Se onkin ainoa huono puoli koko koulussa. Täällä pitäisi aina osata kaikki, eikä omia huonoja puolia tai sellaista, mitä ei osaa, pitäisi koskaan näyttää. Muille pitäisi antaa vain päällispuolinen, karkea kuva itsestä, eikä se aina oikein toimi. Toisinaanhan se on ihan hyväkin, mutta silti se ei ole kovin toimivaa loppujen lopuksi. Opimme tuntemaan toisemme vain näennäisesti, enkä usko, että ketkään tuntevat toisiaan aivan täysin, elleivät ole tutustuneet jossain jo ennen kouluun tuloaan”, Jorgos jatkoi puhelemistaan oikeastaan välittämättä siitä, kuunteliko Pixie häntä, vaiko ei. Se ei ollut kovin tärkeää sillä hetkellä. Tärkeää oli vain puhua.

[cardea]

Kummastuneena Pixie katsoi Jorgosia ja nyökkäsi sitten. Hän osasi tehdä hyvää ruokaa. Ainakin sen verran, että osasi pitää itsensä hengissä jos ei muuta. Tyttö oli vakuuttamassa toiselle, ettei tästä tulisi mitään läntitä pöydän alle, mutta jätti aiheen sopuisasti. Tosin kun Jorgos alkoi höpötellä ja ei enää kuunnellut Pixietä tyttö sulki suunsa ja puri huultaan miettivän näköisenä. Oli epäkohteliasta olla kuuntelematta, joten hän kuunteli. Tosin hän loukkaantui hieman pojan töykeydestä ja sen huomasi hieman hyytyneestä hymystä ja kädet olivat nousseet ristiin Pixien rinnan päälle.

Hiljaa pieni rääpäle käveli isomman hölöttäjän vieressä ja kuunteli. Hän tiesi kyllä, miten hänen saavutuksensa lakaistiin maton alle, koska muiden saavutukset olivat isompia. Hän ei ollut loisto-oppilas kun piti käyttää päätä, mutta käsiään hän osasi käyttää. Hän saattoi puurtaa tunteja jonkin asian kimpussa, minkä kaikki muut olivat jo tajunneet ja opettaja saattoi sanoa hänen vitsailevan ja lähtevän pois. Yleensä muut auttoivat sitten Pixietä.
”Ei se ole niin”, Pixie sanoi hiljaa ja katsoi nyt Jorgosia jo loukkaantuneen näköisenä. Hänestä ihmisiin pääsi kyllä käsiksi. Tietenkin oli niitä pintaliitäjiä, mutta heihin piti vain jaksaa tutustua.
”Mutta jos noin uskoo niin se on”, hän totesi, kohautti pieniä olkapäitään ja marssi Jorgosin ohi. Ilmeisesti hänkin oli sitten pinnallinen ja kaikkea sitä sontaa. Olkoot. Niin oli sitten Jorgoskin.

Oli melkein huvittavan näköistä miten lyhykäinen pätkä käveli polkua pitkin kädet ristissä rinnalla. Ei häntä olisi otettu vakavissaan, ellei hänen ilmettään nähnyt. Pixie otti harvoin herneitä nenäänsä, mutta nyt ne olivat kyllä menneet.

[Fairytaler]

Jorgos hätkähti hieman, kun Pixie vastasi hänen puheisiinsa. Tytön äänensävy oli jotenkin jäykkä. Aivan kuin tämä olisi suuttunut jostakin, tai loukkaantunut. Jorgos rypisti kulmiaan. Hän ei tietääkseen ollut sanonut mitään kovin ajattelematonta tai ilkeää. Ehkä Pixie oli suuttunut siitä, ettei ollut saanut suun vuoroa? Tyttö tuntui olevan äärettömän puhelias ja koki ehkä asemansa uhatuksi, jos seuraan eksyi toinen samanlainen.
”Se on vain minun näkemykseni asiasta. Voit tietysti pitää omasi!” Jorgos kiiruhti huudahtamaan Pixielle, joka kuitenkin näytti äärimmäisen loukatulta marssiessaan kädet puuskassa pojan ohi. Jorgos ei vieläkään käsittänyt mitä oli tehnyt. Tässä hänen heikko ihmistuntemuksensa näkyi. Hän ei tajunnut tehneensä mitään väärin, eikä ymmärtänyt, että kaikkein parasta olisi ollut korjata sanojaan ja yrittää hieman silotella ja pyytää anteeksi. Jorgos seisahtui hetkeksi hämmentyneenä katselemaan Pixien menoa ja tajusi sitten hölköttää tämän perään.
”Hei, mitä minä nyt tein?” hän kysyi kummissaan päästessään toisen luo. Hän ojensi kätensä tarttuakseen Pixien hartiaan ja pysäyttääkseen tämän. Hän tahtoi kääntää tytön niin, että heidän kasvonsa olisivat vastakkaun, jotta asia saataisiin selvitettyä. Jorgos ei ainakaan voisi myöntää tehneensä mitään pahaa.

”Kuule, en minä tarkoittanut mitään pahaa, jos otit sen jotenkin pahasti. En edes tajua mitä sanoin”, Jorgos mumisi hiljaa otsa rypyssä. Hänen hyvä tuulensa oli lähes kadonnut, sillä hän inhosi tehdä ihmisiä surullisiksi tai vihaisiksi. Se sai hänet aina tuntemaan olonsa kovin pahaksi.
”Eivät ihmiset ole niin pahoja, kuin mitä sanoin. Joskus vain tulee sanottua kaikenlaista, joka ei merkitse mitään. Saiko se sinut suuttumaan?” Jorgos jatkoi vaimeasti ja pudisti päätään.
”Anna anteeksi, en oikeasti tarkoittanut mitään pahaa”.

[cardea]

Niin niin, Pixiellä oli omat mielipiteensä ja hän kyllä pitäisikin ne. Jorgos saisi aivan vapaasti pitää omansa. Piaan pojan tasaiset hölkkä askeleet kuuluivat takana ja Pixie oli juuri sähähtämässä jotain hyvinkin arvaamatonta kun hänen olkaansa tartuttiin. Hän kääntyi ja katsoi piilolinssein vihreiksi muutetuilla silmillään Jorgosia. Puhumisen sijaan tyttö siis tyytyi katsomaan katuvaa seuralaistaan huulet viivana. Hän kuunteli täysin äänettä, melkein ilmekkään värähtämättä.

Hetken päästä hän sanoi hyvinkin loukkaantuneella äänellä.
”Sinä juuri sanoit, että kaikki ovat vain pintaliitäjiä. Kaikki, siis minäkin. Minä en ole hyvä koulussa. Minua ollaan uhkailtu erottamisella, minä olen reputtanut kursseja. Minulla on täällä hyviä ystäviä ja nyt sinä sanon, että mielestäsi kehenkään ei voi kunnolla tutustua. Et siis voi tutustua edes minuun, koska minä leikin jotain täydellistä bimboa”. Hetken aikaa Pixie vielä jaksoi pitää tiukkuutta yllä, mutta sitten hän pehmeni. Yllättäen ilme lempeni ja suli silmissä.

Arasti tyttö sipaisi toisen ryppyjä ja kietoi sitten kätensä Jorgosin ympärille. Ei Pixien käytöksessä koskana ollut mitän logiikkaa, mutta nyt hän halusi Jorgosin vain hymyilevän.
”Ei se mitään”, hän sanoi ja hymymili. Ehkä maailman nopein leppyminen.