Forever yours

[bubblegay]

// daralmiina och ren! //

Jos ei muuta, niin se oli ainakin vähintään absurdi tilanne. Sellainen, jonka Chet ei olisi heti uskonut tapahtuvan. Ensinnäkin, hän oli kahvilla Lilyn kanssa. Siinä ei ollut mitään outoa, olivathan he sopineet tapaavansa kyseisen juoman merkeissä joku päivä. Toiseksikin, heillä oli hauskaa. Hyvä on, ei riemukasta hauskaa, mutta mukavaa kuitenkin. Vaikka tilanne ei ollut lähelläkään treffejä, Chet nautti silti. Hän oli kerrankin päässyt vain puhumaan Lilyn kanssa, nauramaan ja heittämään typeriä sekä vähemmän typeriä vitsejä. Hymy oli herkässä useammastakin syystä. Poika oli jättänyt kertomatta kenellekään, että oli tapaamassa Lilyn; jos jotain dramaattista tai kauhistuttavaa tapahtuisikin, ainakaan kukaan ei olisi vaatimassa selostusta siitä. Jopa Ren oli jäänyt tiedon ulkopuolelle.

He olivat istuneet kahvilassa ainakin tunnin. Chet muisti, että Lily oli aluksi sanonut jotain menoista myöhemmin, eikä siksi hämmästynyt, kun tyttö virnisti hieman entisen puheenaiheen päätyttyä.
”Minun on pakko mennä nyt”, hän ilmoitti. ”Tämä oli ihan... kivaa. Nyt sinulla ei ainakaan ole mitään, minkä suhteen vainota minua.”
”Varo vain”, Chet vastasi virneeseen. ”Minulla on keinoni. Ja sitä paitsi olen nyt velkaa sinulle”, hän jatkoi ja viittasi kädellään kahviinsa.
”Lupasin maksaa ja myös maksoin”, Lily sanoi yksinkertaisesti, hymyili ja nousi. Hän tarttui takkiinsa ja veti sen päälleen samalla, kun puhui. ”Nähdään koulussa, okei?”
”Okei”, Chet hymisi ja katseli tytön perään, kun tämä kääntyi kannoillaan ja katosi kahvilasta.

Hymy nousi pojan kasvoille väistämättäkin. Hän oli tehnyt sen. Hän oli käyttäytynyt Lilyn seurassa melkein kuin ihminen ja saanut tytön myöskin nauramaan. Sitä saattoi kutsua jo jonkinlaiseksi saavutukseksi. Ei sillä, että Lily olisi ollut tosikko, mutta kuten hän oli itsekin sanonut, hän piti Chetiä outona. Tai tarkemmin ainutlaatuisena, mutta se taisi enimmäkseen olla mukavampi synonyymi friikille.

Tanssija huokaisi tyytyväisenä, nojasi taaksepäin penkillään ja venytteli. Oli perjantai-iltapäivä, ja he olivat päätyneet valitsemaan pienen kahvilan ikkunapöydän lähellä Kings Waldenin kauppakeskusta. Pian pitäisi varmaankin kerätä tavarat ja lähteä, mutta Chet päätti jäädä hetkeksi paikalleen ja nauttia voitontunteestaan. Hänellä olisi kyllä aikaa.

[Darcy]

Uuden ja ihmeellisen ihanuudesta hullaantuneena Ren asteli pitkin Kings Waldenin pääkatua, kädet tumman nahkatakin taskuihin tungettuina. Ilma oli kohtalaisen hyvä tällaiselle kävelyretkelle keskelle kaupunkia, eikä tummatukka voinut kuin onnitella itseään täydellisestä ajankohdan valinnasta. Aurinko pilkahteli toisinaan iloisien poutapilvien takaa, ja sadetta tuskin olisi tälle päivälle tiedossa tai ainakin sitä oli vaikea uskoa, kun nosti katseensa kirkkaalle taivaalle.
Kings Walden oli jotain aivan muuta kuin Yokohama, Ren ei varmasti ikinä tottuisi tällaiseen tuppukylään - ja ilmeisesti paikka oli täkäläisten mielestä vielä ihan kohtuullisen kokoinen, eikä mikään maailman pienin. Ja silti kaikki kaupat ja putiikit tuntuivat sijaitsevan tämän yhden ja saman kadun molemmin puolin. Kauemmas ei kannattanut lähteä, jos mieli vaateostoksille tai muuten vain kauppaan. Ren asteli kadun vartta pitkin eteenpäin ja vilkuili välillä ohittamiensa liikkeiden ikkunoita, tutkaillen niitä mihinkään ihmeemmin huomiota kiinnittämättä.

Hän oli juuri saapunut pieneen risteykseen, jossa täytyi vaihtaa puolta jos mieli jatkaa kävelytiellä tallustelemista. Autokaistan toisella puolella sijaitsi pieni kahvilan tapainen, jota Ren nyt katsahti ohimennen, aikeenaan vain jatkaa matkaansa sen ohitse. Hän ei kuitenkaan koskaan päässyt tähän asti, sillä tarkat silmät havaitsivat liiankin tutun hahmon istumassa ikkunapöydän luona. Eikä tämä henkilö tietenkään ollut yksin - hän istui tummatukkaisen tytön kanssa kahdenistuttavassa pöydässä ja kaksikko näytti puhuvan rennon lempeästi toisilleen.
Tätä havaintoa tehdessään Ren oli pysähtynyt keskelle suojatietä ja havahtui ajatuksistaan vasta, kun takaalta tuleva autoilija päätti herättää uneksijan tööttäämällä. Hän puisti hämmentyneenä päätään ja otti pari pidempää, sulavaa askelta kadun toiselle puolelle, varoen samalla visusti, ettei kahvilan ikkunapöydässä istuva tuttu henkilö nähnyt häntä.
Chet. Mitä hän teki kahvilassa nyt? Kuka se tyttö oli?

Miksei Chet ollut kertonut hänelle tästä mitään?

Ren tunsi inhottavan tunteen leviävän suonissaan jostain vatsan tienoilta ja hän joutui puremaan alahuultaan pitääkseen sen aisoissa. Yrityksistä huolimatta hän tunsi olonsa jollain tavalla petetyksi ja loukatuksi - oliko väärin olettaa, että hyvä ystävä olisi kertonut, jos olisi ollut menossa treffeille tai tapaamaan jotakuta, josta piti? Sillä Chet näytti viihtyvän oikein mainiosti ja Ren näki toisen kasvoilla jopa iloisen, onnellisen hymyn. Hän tiesi ajattelevansa typerästi, mutta se ei auttanut lievittämään inhottavaa tunnetta siitä, että hänet oli korvattu.
Tosin olisihan tämä kai pitänyt arvata. Chet oli ollut Saint Walden'sissa jo vuoden sillä aikaa, kun Ren oli opiskellut Japanissa. Totta kai tämä oli ehtinyt luoda uusia ystävyyssuhteita ja... No, niitä vakavampia suhteita myös. Katkeruus kirvelsi pahasti ja kadun kulmaan jämähtänyt Ren pureskeli alahuultaan osaamatta päättää mitä tehdä tai miten suhtautua.
Sen hän sentään tiesi, ettei pitänyt siitä tytöstä, jota vastapäätä Chet kahvilassa istui.

Tämän kaiken jahkailun aikana kyseinen tyttö ehti lipua ulos kahvilasta ja Ren havaitsi sen vasta, kun tyttö käveli hänen ohitseen luomatta tummatukkaan yhden yhtä katsetta. Hän jäi hetkeksi seisomaan toimettomana aloilleen ja tuijotti ohikulkijan perään mieli tyhjänä, kunnes muisti Chetin. Tämä ei ollut lähtenyt kahvilasta yhtä matkaa deittinsä kanssa, vaan ilmeisesti jäänyt vielä pöydän ääreen istumaan. Ihmeemmin miettimättä Ren veti kätensä pois takkinsa taskuista ja asteli kahvilan ovelle, vetäisten sen auki. Hän liikehti viattomasti sisälle ja oli muka seisovinaan kassajonossa, katsellen ohimennen ympärilleen, kunnes katse osui Chetiin. Ren kohotti tälle kätensä tervehdykseksi ja unohti jonon kokonaan, lähtien puikkelehtimaan pöytien lomitse ystävänsä luokse.
"Oliko mukava deitti?", hän kysyi, tavoitellen kasvoilleen hymyä. "Näytti nätiltä."
...Toivottavasti piilevä katkeruus ei tihkunut äänestä. Sanat kalskahtivat omiin korviin teennäisiltä ja typeriltä, mutta ehkä Chet ei huomaisi sitä.

Oi miksi, miksi hän tunsikaan olonsa hylätyksi?

[ tää levis. HUPS. ]

[bubblegay]

// HUPS VAAN. akame ♥ //

Chet suunnitteli jo lähtöä, kun hän näki tutun hahmon astuvan sisään kahvilaan. Ilmeisesti tuo ei huomannut häntä ennen kassajonoa, mutta katseensa oikeaan pisteeseen osuessa kohotti kättään ja alkoi kävellä muita pöytiä ja ihmisiä väistellen kohti Chetiä. Tilaus taisi unohtua, mutta ei se kai haitannut. Joissakin kahviloissa oli pakko tilata jotain, ennen kuin siellä sai istua, mutta Chet ei uskonut, että täällä päin oltaisiin aivan niin tiukkapipoisia.

”Ah, se oli Lily”, vaaleampi vastasi hieman hymyili ja liikahti tuolillaan epämukavasti. Miten hän voisi selittää koko Lilyyn liittyvän episodin lyhyesti ja vaikuttamatta täydeltä friikiltä? Ehkä oli parempi, jos hän ei vain kommentoisi enää mitään asiaan. ”Istu alas.”

Nyt, kun tarkemmin katsoi, jokin Renin olemuksessa oli outoa. Poika oli yhtä hyvännäköinen kuin aina ennenkin, mutta jokin hänen ilmeessään ja äänessään oli väärää. Chet ei saanut otetta siitä, mitä se oikein oli, sillä Ren oli aina ollut hyvä piilottamaan asiat, joita ei halunnut muille näyttää. Edes Chetille. Siksi tämän ympärillä pyöri vain raskas ilma siitä, että jokin oli vialla, mutta Chet saattoi vain arvailla, mitä se oli. Johtuiko se siitä, ettei vaaleampi ollut kertonut ystävälleen tapaavansa jonkun? Yleensä he jakoivat keskenään käytännössä kaiken, joten täytyi tuntua oudolta, kun toisen yhtäkkiä näki treffeillä - kahvilla - ilman, että oli tiennyt siitä. Selvä. Ehkä olisi hyvä, jos Chet kertoisi tilanteesta hieman enemmän.

”Siis”, poika aloitti, ”ne eivät olleet treffit. Löimme aikaa sitten vetoa yhdestä asiasta ja se päättyi siihen, että lähtisin kahville hänen kanssaan. Toteutimme sen tänään.”
Hetkinen, nyt se kuulosti väärältä. Ihan kuin Lily olisi ollut jokin riippakivi.
”Minä pidän hänestä”, Chet totesi yksinkertaisesti ja hymyili vähän ajatellessaan asiaa. ”Tässä on ollut kaikenlaista draamaa ja tiedän, ettei hän pidä minusta, mutta hänen kanssaan on hauska olla. Helppoa. Hän on söpö, eikö olekin? Lily käy Saint Walden'sia myös, tosin hän on ollut siellä kauemmin kuin me.”
Ja nyt sanat kuulostivat siltä, kuin Chet olisi aloittanut koulun vasta tänä syksynä. Sehän oli totuus, mutta hän ei ollut varsinaisesti informoinut Reniä siitä, missä ja miten oli viettänyt viime talven ja kevään. Joitain asioita ei kerrottu edes parhaalle ystävälle.
”Minulla on tosin vielä toiveeni. Tai siis, hän on suudellut minua kerran. Se tilanne tosin vähän... vaati sitä, mutta silti. Kai sekin jossain mittapuussa jotain merkitsee.”
Hymyyn tuli lievästi unelmoiva sävy, jonka Chet karisti nopeasti. Lily ei pitänyt hänestä, se oli fakta, mutta aina sai leikkiä mitä jos-kysymyksillä.

[Darcy]

Lily. Suhteellisen nätti nimi, vaikka Ren ei tytöstä pitänytkään. Hänen kasvoillaan häivähti hetken verran pieni varjo, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja tummempi istuutui Chetin käskyn kuultuaan kiltisti aloilleen. Tuoli tuntui jollain tapaa epämukavalta ja Ren vaihtoi asentoa pariin otteeseen, kunnes tyytyi lopulta valahtamaan tutulla tyylillään hieman alemmas, niin ettei ryhtiä löytynyt enää. Hän ei katsonut heti suoraan Chetiin vaan käänsi päätään ikkunan suuntaan, seuraillen hetken ohitse kulkevia ihmisiä - Ren ei kyennyt katsomaan ystäväänsä suoraan silmiin, koska aina kun hän yritti, sisällä muljahti.
Hän siristi hieman silmiään kun aurinko pilkahti hetkeksi esiin pilvien takaa. Ärsyttävä tunne.
Katse ei lennähtänyt sittenkään Chetiin, kun tämä aloitti selittämisen. Eivät olleet treffit? Tiedon olisi varmaan pitänyt helpottaa oloa hieman, mutta mitään ei tapahtunut. Sama kummallinen olotila vallitsi yhä ja Ren kykeni tuntemaan, kuinka hänestä huokui ympäristöön kummallisen negatiivista energiaa.

"Minä pidän hänestä."
Siinä vaiheessa Ren nojasi päätään taaksepäin niin paljon, ettei nähnyt Chetiä enää edes silmäkulmastaan ja jäi tuijottamaan kahvilan kattoa alahuultaan huomaamattaan jäystäen. Lilyn kanssa oli siis hauska olla. No siltä se kyllä kieltämättä oli näyttänytkin, kun hän oli kaksikon ensimmäisen kerran bongannut. Söpöyteen edes Ren ei voinut väittää vastaan, sillä tyttö oli tosiaan nätti - ja niinhän hän oli itsekin todennut ihan pari minuuttia sitten.
"Hän on suudellut minua kerran."
...Mitä oli tehnyt? Ren kohotti päänsä hitaasti, jotta kykeni katsomaan suoraan ystäväänsä. Hetken verran hän vain tuijotti vaaleampaa mitään sanomatta, kasvoillaan kivettynyt ilme. Lilyn huulet Chetin huulilla. Ja siinä toinen istui nyt hänen edessään, hymyillen kuin päiväunta nähdessä. Tunne syrjäytetyksi tulemisesta vahvistui Renin sisällä hetki hetkeltä ja hän veti kerran syvään henkeä, ennen kuin suli kauniiseen hymyyn.

"Ja hänkö ei siis pidä sinusta? Mistä tämä suudelma sitten tuli?"
Äänensävy ei kuulostanut ihan niin kepeältä kuin oli tarkoitus, eikä Ren saanut kasvoilleen pakotettua sitä pientä ja tavanomaista virnistystä, jolla hän Chetiä usein kiusasi. Hemmetin hemmetti, tänään oli taas yksi niistä päivistä, kun mikään ei mennyt putkeen. Tummempi pörrötti kiusaantuneena hiuksiaan vasemmalla kädellä ja nousi sitten pöydän äärestä, sillä aloillaan astuminen tuntui nyt mahdottomalta tehtävältä.
"Käyn hakemassa yhden kahvin", hän ilmoitti Chetille ja käännähti kannoillaan niin nopeasti kuin vain oli kykeneväinen, suunnaten kassan luokse. Mennessään Ren kaivoi lompakon esille ja alkoi selata seteleitä sormillaan, joskaan ajatukset eivät ihan olleet mukana. Hän tarvitsi jotain juotavaa, sillä suu tuntui kuivalta. Jonokin kulki aivan liian hitaasti ja Ren oli ehtinyt huoahtaa kyllästyneenä ja monen monta kertaa ennen kuin tavoitti tiskin. Hän pyysi myyjältä yhden latten ja ison lasillisen vettä, joskin hieman epäselvästi mutisten ja jäi nojaamaan tiskiä vasten, rummutellen sormillaan pöydän pintaa.

Miten olo saattoikin olla yhtäkkiä näin tukala? Tunne siitä, ettei hän pitänyt Lilystä ollenkaan kasvoi ja kasvoi, kunnes lopulta Ren nojautui kokonaan tiskiä vasten ja iski otsansa pöytään niin että kirpaisi. Hän nosti katseensa vasta kun myyjä yskähti kuuluvasti, ja otti vastaan ostoksensa, kääntyen hieman vastahakoisesti takaisin Chetiä ja pöytää kohden. Eniten olisi tehnyt mieli vain poistua paikalta ja jättää vaaleampi yksinään kahvilaan, mutta ei hän sellaista voinut tehdä. Se ei vain ollut vaihtoehto. Hänen pitäisi ryhdistäytyä ja karkottaa sekä ahdistus että ärsytys mielestään.
Ren huokaisi. Tästä tulisi vaikeaa.

[bubblegay]

Renissä oli todellakin jotain outoa, sen näki läpi. Mitä se oli, Chet ei tiennyt. Hän vastasi kaikesta huolimatta hieman hämmentyneenä.
”Piti harhauttaa kirjastonhoitajaa”, hän kertoi totuudenmukaisesti. ”Muuten oltaisiin jääty kiinni häiriköinnistä. Ja saatu porttikielto kirjastoon, se akka ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.”
Chetiä se tuskin olisi haitannut sen pahemmin, mutta Lilylle kirjasto taisi olla hieman tärkeämpi paikka. Poika ei kuitenkaan ehtinyt vertailemaan asiaa päässään kovin kauan, kun Ren jo nousi ylös ja sanoi hakevansa kahvin, suunnaten sitten taas kohti kassajonoa.

Chet katsoi ystävänsä perään ja puri huultaan. Reniä selvästi häiritsi jokin. Mistä se johtui? Äskeiset ajatukset palasivat takaisin ja vaaleampi koitti summata asioita yhteen. Kyllä, syyn täytyi piillä Lilyssä ja kahveissa. Ren oli tainnut loukkaantua siitä, ettei häntä oltu informoitu kyseisestä kohtaamisesta mitenkään. Mutta mitä asialle voisi edes tehdä?

Renin palatessa takaisin Chet tarkkaili tätä hiljaisena. Kiusaantunut ilma risteili edelleenkin toisen ympärillä, ja hän päätti kokeilla jään rikkomista ystävänsä istuuduttua taas. Eivät he voineet olla tällaisia koko loppupäivää. Jos Ren oli vihainen, se olisi pitänyt edes sanoa, eikä vain olla tuollainen. Se oli inhottavaa, ahdistavaa ja rasittavaa. Chet ei halunnut olla huonoissa väleissä. He olivat vasta tavanneet ensimmäistä kertaa vuoteen, ja asiat olivat kerrankin kunnossa. Hyvin.
”Onko jokin hätänä? Vaikutat oudolta.”
No niin, siinä. Chet lausui sanansa tasaisesti ja piti koko ajan katseensa naulittuna Reniin, tarkkaillen tätä mahdollisten fyysisten reaktioiden varalta.
”Jos kyse on Lilystä, niin olen pahoillani siitä etten kertonut tapaavani hänet tänään. Mutta halusin nähdä, miten se menee. Ymmärrät kyllä, olethan sinäkin ollut ihastunut johonkuhun.”

Niinpä. Vaikka Ren ihastuneena, treffeillä (tai pelkällä kaverillisella kahvilla) jonkun kanssa tuntui ajatuksena jostain syystä oudolta. Vähän väärältä, vaikkei Chet täysin ymmärtänyt, mistä tunne oli peräisin.
”Minä vain pidän hänestä”, vaaleampi huoahti. ”En halunnut mokailla ja sitten joutua selittämään koko episodia uudestaan jollekin. Lily on ihan erilainen tapaus kuin muut.”

[Darcy]

Ren asteli takaisin Chetin luokse ja laski kahvin sekä vesilasin pöydälle, istuutuen aloilleen. Saadakseen jotain tekemistä hän nappasi kahvimukin lusikan ja pyöritteli sillä epämääräistä ympyrää juoman pinnalla. Hän oli ilmeisesti kuitenkin paljastunut, sillä seuraavaksi Chet totesi hänen vaikuttavan oudolta ja kyseli mikä oli vialla. Ren ei oikeastaan voinut vastata kysymykseen, sillä hänelle ei itsellekään ollut täysin selvillä mikä tässä mättäsi.
Tai kyllä hän tiesi. Ongelma oli se, ettei Chet ollut kertonut hänelle mitään - tai näin hän ainakin uskotteli itselleen. Lily ei tietenkään ollut mitenkään olennainen osa asiaa, eikä Ren todellakaan ollut mustasukkainen. Miksi olisikaan ollut? ...Okei myönnetään, hänellä oli monen monta syytä, mutta silti.
"Hmm? Mm-m, ei tässä mitään. Tai siis, mietin lähinnä kouluhommia, eilen tuli hieman ongelmia historian opettajan kanssa."
Luojan kiitos hän oli hyvä keksimään selityksiä. Oli totta, että Ren stressasi opiskeluaan jonkin verran, varsinkin kun arvosanat olivat tällä hetkellä korkealla, joten luulisi että tämä menisi läpi. Chet tiesi kyllä hänen opiskelurytminsä.

Chet mainitsi ihastumisen. Sanat eivät muuten ehkä olisi häirinneet niin paljon, mutta rivien välistä kykeni tyhmempikin lukemaan, että vaaleampi tarkoitti monikolla myös itseään. Chet oli siis ihastunut. Lilyyn. Renille tuli äkkiä kiire hörpätä kahvistaan, jota oli tähän mennessä vain pyöritellyt ja tuijottanut. Samalla hän unohti kuinka kuumaa juoma oli, ollen vähällä yskäistä maitokahvit pöydälle, kun ne polttivat kieltä inhottavasti.
"Vai erilainen", hän toisti ja pyyhkäisi peukalollaan suupieltään. "Olen siis ilmeisesti niin puuduttavaa seuraa, ettet jaksa selittää ihmissuhdekiekuroitasi minulle. Ymmärrän kyllä, ei huolta."
Se oli jo hieman kohtuutonta, mutta Ren ei voinut verensä kuohahtelulle mitään. Ilmeisesti Chet ei pitänyt häntä tarpeeksi tärkeänä ihmisenä itselleen, jotta olisi viitsinyt vaivautua kertomaan asioistaan enemmän. Lähti vain ulos jonkun typerän tytönheitukan kanssa ja piti hauskaa. Tummat kulmat kaartuivat hienoisesti ryppyyn ja Ren iski kahvissaan olleen lusikan pöytää vasten hieman tarkoitettua aggressiivisemmin.

"Olen oikeasti pahoillani, että satuin kävelemään tästä ohi ja näkemään teidät", hän pahoitteli, katsoen Chetin ohitse ulos ikkunasta. Samalla hän kohotti kahvilasin huulilleen ja siemaisi juomaa tällä kertaa hieman varovaisemmin, vilkaisematta vieläkään ystäväänsä.
"Anteeksi, jos pilasin suunnitelmasi. En todellakaan tee sitä toiste."
Miten keskustelu oli mennyt tähän? Renin äänensävy kuulosti jo töykeältä ja hän töksäytti sanat suustaan, laskien kahvikupin takaisin pöydälle. Lily meni selvästi tärkeysjärjestyksessä hänen ohitseen ja se jos mikä sai olon ärtymään. Ren ei ollut varma mitä oli kuvitellut, kun oli tullut Saint Walden'siin, mutta ei ainakaan tällaista. Kai hän oli olettanut, että Chet omistaisi jokaisen kehonsa solun hänelle ja unohtaisi kaikki muut.
Itsekästä, mutta minkäs mahdat.

[ Miks nää levii. En ymmärrä. ]

[bubblegay]

// koska akame //

Chetin silmät laajenivat hieman hämmennyksestä, kun hän kuunteli Renin sanoja. Puuduttavaa seuraa? Ymmärrän kyllä? Mitä ihmettä? Poika oli niin keskittynyt sanojen analysointiin, että säpsähti Renin iskiessä lusikkansa lähes väkivaltaisesti pöytään ja aiheuttaessa näin kovan, metallisen kalahduksen.

Oli turhaa edes yrittää vastata, sillä toinen jatkoi puhettaan pian. Tuntui pahalta, kun Ren ei edes katsonut kohti - aivan kuin hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut täysin toisarvoinen. Niin kävi ilmi myös pojan sanoista, jotka ehkä muussa tilanteessa olisivat voineet olla täysin normaalit, mutta töykeään äänensävyyn ja ylpeästi muualle suunnattuun katseeseen yhdistyneenä olivat ilmiselvä loukkaus. Chet värähti ja puri kieltään, jottei olisi sanonut mitään liian kimpaantunutta. Hän ei halunnut aloittaa riitaa, muttei myöskään aikonut leikkiä kilttiä lastenvahtia, joka sulatti kaiken ja katsoi sormiensa läpi. Ren käyttäytyi inhottavasti.

”Mikä sinulla on?” Chet kysyi, äänensävynsä hieman loukkaantuneena. Hän kurtisti kulmiaan ja naulitsi katseensa ystäväänsä siitä huolimatta, ettei saanut siihen kunnollista vastausta. ”Älä ole lapsellinen.”
Hän tuhahti ja pyöritteli omaa, jo aikoja sitten tyhjentynyttä kahvikuppia sormissaan. Se oli viileä, ei enää lämmin.
”Äläkä selitä mistään opettajasta tai opiskelusta. En ole tyhmä.”
Siitäkin saattoi toki olla montaa mieltä, mutta Chet osasi kyllä tunnistaa Renin mielialat ja niiden muutokset. Eikä hän aikonut sulattaa niitä noin vain.

Aiemmin rennosta ja iloisesta perjantai-iltapäivästä oli muutamalla lauseella tullut synkkä ja ärsyttävä. Joskus oli pelottavaa, kuinka suuri vaikutus Renillä oli Chetin mielialoihin. Niin oli ollut aina, mutta yleensä Ren ei myöskään kiukutellut samalla tavalla kuin nyt. Mikä toista oikein vaivasi? Mikä oli vialla? Johtuiko se Chetistä, vai oliko kyseessä vain todella huonoa ärsytyksen ja vihan kanavoimista? Oli kumpaa tahansa, vaaleampi ei ensimmäistä kertaa aikoihin ymmärtänyt Renin logiikkaa lainkaan.

[Darcy]

Mikä hänellä oli? Mikä häntä vaivasi? Mikä-- !
Eikö se ollut itsestään selvää? Chetin loukkaantunut äänensävy sai Renin taas kuohahtamaan, hänen tässä kuului olla loukkaantunut, jos kenenkään! Vaikka tummempi huomasi silmäkulmastaan toisen katseen, hän ei kääntänyt omaansa kohdatakseen sen - katsekontakti voisi saada reaktiosta vielä suuremman kuin se nyt oli.
"...Kukahan meistä on lapsellinen...", Ren mutisi itsekseen, peittäen puheen kämmenselkänsä taakse niin, että niistä oli vaikea saada minkään näköistä selkoa. Chetin seuraavat sanat kuullessaan hän kuitenkin pärskähti varsin äänekkäästi, jopa vahingoniloisesti. Ai ei ollut tyhmä? Jaa, no se riippui tietenkin siitä, kenen kantilta asiaa tarkasteli.

"Niin, ethän sinä tyhmä ole - ainakaan jos vertauskohteena on pahvilaatikko."
Ouch. Ren tiesi, että tulisi vielä katumaan loukkaavia sanojaan, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut välittää. Tämä oli arka puheenaihe ja varmasti kirpaisisi syvältä. Mutta miksi Chet oli noin likinäköinen, eikä tajunnut mistään mitään? Ehkä tämä oli tehnyt koko kahvilaepisodin tahallaan, saadakseen hänet suuttumaan ja makeat naurut myöhemmin asuntolalla Lilyn kanssa. Tai sitten Chet oli vain yksinkertaisesti ennättänyt hankkia oman elämän, johon Renillä ei ollut osaa eikä arpaa.
Tummempi puri kieltään ja yritti karkottaa ajatuksen päästään. Oliko hän oikeasti muka näin yhdentekevä? Kaikkialla aina kuuli, kuinka ihmiset menettivät lapsuusaikojensa hyviä ystäviä - ensin etäännyttiin jonkinlaisen vahingon kautta, sen jälkeen jäätiin pikkuhiljaa unholaan, kun uudet kasvot täyttivät vanhojen ystävien paikat. Ren ei olisi ikimaailmassa uskonut, että hänelle ja Chetille voisi käydä niin, ajatus ei ollut edes pälkähtänyt hänen päähänsä.
Ei ennen kuin nyt.

"Mikä minussa mättää niin pahasti, ettet voi kertoa minulle enää asioistasi?"
Nyt äänensävy oli jo äyskivä. Jos kysymystä osasi tulkita, olisi helppo tajuta, ettei Ren oikeastaan tarkoittanut sillä edes itseään - paljon mieluummin hän halusi tietää mikä siinä mustahiuksisessa tytössä sai Chetin pysymään niin hiljaa, ettei edes parhaalle ystävälleen viitsinyt kertoa. Mutta suoraan kysyminen oli aivan liian vaikeaa, joten hänen täytyi asetella sanansa toisin. Ulkonäköselityksiä hän ei kelpuuttaisi, koska hän ei jaksanut uskoa toisen olevan niin pinnallinen - eikä Renissä ollut ulkoisesti mitään suurta vajaavaisuutta, joten tästä ei edes keskusteltaisi. Luulisi, että heidän kahden historia merkitsisi edes jotain, eikä vain Chet heittäisi häntä vanhojen käytettyjen ystävyyssuhteiden koriin, jonne padottiin kaatopaikkakunnossa olevat ihmissuhteet. Lilyllä ei ollut mitään oikeutta, ei minkäänlaista oikeutta varastaa Chetiä häneltä.

'Sinä kuulut minulle.'
Oli hyvin pienestä kiinni, ettei Ren sanonut sitä ääneen. Sydän huusi suruaan aivan liian äänekkäästi, että sitä oli vaikea hiljentää, ja niin palavasti hän olisi halunnut toiselle tämän tosiasian kertoa. Mutta Ren ei voinut, hän ei kerta kaikkiaan vain voinut.
Tilanteesta täytyisi päästä ulos jotenkin, ennen kuin kuvottava tunne yltyisi suuremmaksi.
"Äh, anna olla, en haluakaan kuulla. Pidä Lilysi, te ansaitsette toisenne", Ren lopulta totesi jäätävästi, nakaten kerran niskojaan. Hän tiesi vallan mainiosti olevansa sillä hetkellä typerä, mutta aina eivät älykkäätkään ihmiset jaksaneet toimia niin tasokkaasti kuin järki olisi sallinut.

[bubblegay]

”Niin, ethän sinä tyhmä ole - ainakaan jos vertauskohteena on pahvilaatikko.”

Vaikka Chet ei olisikaan halunnut myöntää asiaa edes itselleen, lause kirpaisi. Syvältä. Se oli aina ollut yksi negatiivista kitkaa aiheuttanut asia heidän välillään ja myös Chetin suurimpien alemmuuskompleksien aiheuttaja, koulumenestys sekä älykkyys yleensä. Hän oli aina ollut kaikkien mielestä tyhmä. Se tuntui loukkaavalta, aliarvioinnilta. Aivan kuin hän ei olisi ollut tarpeeksi fiksu edes päättämään itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Aiheen tiimoilta oli käyty aikoinaan useampikin riita, ja lopulta se oli sanattomasti listattu Renin ja Chetin välisiin, herkkiin tabuihin, joista ei koskaan puhuttu. Niitä oli hyvin vähän, ja oikeastaan tyhmyyskysymys oli nykyisin melkeinpä ainoa.

Seuraava lause, joka Renin suusta tuli (myrkkyä) oli tällä kertaa kysymysmuotoinen. Se kuulosti jollain tavalla oudolta, aivan kuin se olisi ollut jotain muuta, kuin miltä vaikutti. Chet kohotti kulmaansa ja koitti pohtia tarpeeksi vakuuttavaa vastausta. Miksi toinen käyttäytyi kuin vähintäänkin loukattu tyttöystävä? Ne olivat yhdet kahvit, joista Chet oli jättänyt kertomatta, ei se voinut olla niin iso asia. Hän oli vastaamassa jotain kyseisen toteamuksen suuntaista, kun Ren jatkoikin taas.

Te ansaitsette toisenne.

Ärtymys alkoi nousta Chetin sisällä entisestään. Hän puri kieltään uudestaan, jottei olisi lausunut seuraavia sanojaan liian kovalla volyymilla. Hiljaisia ne eivät silti olleet, pikemminkin ärähdyksiin painotettuja. Ren käyttäytyi lapsellisemmin kuin koskaan ennen, ja se oli ärsyttävän lisäksi myös inhottavaa ja ahdistavaa. Ei Chet halunnut riidellä toisen kanssa, ei nyt, kun he kerrankin pääsivät viettämään aikaa yhdessä. Hän halusi parhaan ystävänsä, ei vihamiestä.
”Mikä sinun ongelmasi on?!” vaaleampi ärähti, nauliten katseensa toiseen. ”Oletko mustasukkainen tai jotain? Siltä se nimittäin minulle vaikuttaa!”
Sanat olivat enimmäkseen olleet sitä, mitä sylki suuhun toi, mutta Chet päätyi ajattelemaan mustasukkaisen Renin mahdollisuutta vakavissaan. Se osittain sopikin kuvioon.

Pitikö tummempikin Lilystä? Mitä ihmettä, missä vaiheessa he olivat ehtineet tavata?

[Darcy]

"Mikä sinun ongelmasi on!?"

Siihen oli aivan yksinkertainen vastaus; Lily ja Chet. Yhdessä. Se oli ongelma, suuri sellainen, jonka yli Ren ei tuntunut pääsemään vaikka kuinka nieleskeli. Hän ei vastannut heti vaaleamman ärähdykseen mitään, mutristi vain suutaan ja puri alahuultaan, tuijottaen itsepintaisesti ulos ikkunasta kuin uppiniskainen kakara. Oli vaikea keksi mitä sanoisi ilman, että hän jäisi kiinni tai puhuisi ohi suunsa - Chet ei saanut missään nimessä kuulla, mitä hän oikeasti ajatteli. Kun tämä sitten jatkoi melkein samaan hengenvetoon, puhuen mustasukkaisuudesta, Ren oli vähällä purra kielensä poikki.
Oliko hän mustasukkainen? Sitäkö tämä nyt muka oli? Ei, tälle oli löydyttävä parempi selitys, ei hän voinut olla mustasukkainen Chetistä... Mutta vastahan hän oli julistanut päänsä sisällä, että toinen kuului hänelle. Oliko se nyt ihan normaalia, jos kyseessä oli ystävyyssuhde? Eieiei, tämän täytyi nyt olla jotakin aivan muuta. Ren oli vain niin tottunut siihen, että Chet kertoi hänelle kaiken, he olivat samalla aaltopituudella suunnilleen kaikkien asioiden suhteen ja yhteisymmärrys oli niin suuri, että se ylsi jopa ajatuksien tasolle.
Tai ainakin oli aikaisemmin yltänyt, sillä nyt Chet ei näyttänyt tajuavan häntä ollenkaan.

"Sinä olet minun ongelmani", hän lopulta vastasi viileästi, vaivautumatta edes huutamaan. Tunnelma oli hetkessä muuttunut ärtyisäksi, jotenkin jäätäväksi. Chet saisi räyhätä jos halusi, Ren ei jaksanut enää korottaa ääntään. Ja miten niin lause oli taas omistavaista muotoa, ei hän ainakaan ollut mitään huomannut. Hän jätti tietoisesti vastaamatta mustasukkaisuutta koskevaan kysymykseen, luottaen siihen että tämä ainokainen vastaus veisi Chetin huomion pois kysymyksestä. Eikä hän olisi edes tiennyt mitä vastata.
Tummempi suoristautui hieman tuolillaan, nojaten kuitenkin yhä selkänojaan niin perusteellisesti kuin taisi, ollakseen mahdollisimman kaukana Chetistä. Katse kierteli edelleen jossain ikkunan ulkopuolella kävelevissä ihmisissä ja heidän epämääräisissä kasvoissaan, vaikka Ren ei mitään erityisesti nähnytkään.

Miksi Chet edes enää jaksoi vaivautua yrittämään selvittää tätä sotkua? Hänellähän oli Lily, mitä ihmettä hän Renillä enää tekisi? Chetillä oli Lily, jolle kertoa huolensa ja ilonsa, jakaa mieltään painavat asiat tytön kanssa ja jonka kanssa voisi viettää aikaa. Ajatus sai Renin puremaan hampaansa hetkellisesti yhteen niin, että leukapieliä kiristi. Hän oli ilmiselvästi hyödytön.
Miksi hän siis istui vielä tässä?
Ren naksautti kieltään tympääntyneenä ja nousi tuolilta, kääntyen vain kannoillaan sanaakaan sanomatta. Tämä oli aivan naurettavaa, Chet juoskoot Lilynsä perään vielä kun ehti, hän ei ainakaan aikonut pidätellä toista.

[bubblegay]

Jos Renin äänenpaino olikin hieman oudosti laskettu, Chet ei kiinnittänyt asiaan pahemmin huomiota. Hän ei ollut yllättynyt kuulemastaan, he olivat riidelleet ennenkin ja vihaisen Renin sanat oli nähty aiemminkin, mutta pitkän erossaolon jälkeen kaikesta oli tullut herkempää. Chet tunsi kylmät väreet selässään toisen sanojen johdossa, vaikka aiemmin olisi vastannut niihin lapsellisen kipakasti ja ajattelemattomasti. Hänellä oli myös tunne, että tämä riita oli erilainen kuin aiemmat. Siinä oli erilainen sävy ja aura, eikä Chet pitänyt huomiotaan hyvänä. Se oli pelottavaa.

Ren naksautti kieltään ja nousi ylös, kääntyen poispäin. Ensimmäinen reaktio, joka Chetistä lähti, oli tehdä samoin, mutta ei tällä kertaa eri suuntaan kuten yläasteaikoina hänen hajotettuaan Renin kuulakärkikynän. Sen sijaan vaaleampi seurasi toista, nopeutti askeleitaan ja lopulta tarttui ystäväänsä käsivarresta, pysäyttäen tämän.
”Mikä sinua vaivaa? Älä käyttäydy niin kuin en olisi edes aikasi arvoinen!”
Chetin kivahdus oli kovaäänisempi kuin hän oli suunnitellut, ja pari ihmistä kuikuili kaksikkoa uteliaina. Hemmetin idiootit, menisivät pois. Tämä kuului vain hänelle ja Renille.

Renille, joka ei mitä ilmeisimmin halunnut enää olla siinä tilanteessa vaan yksinkertaisesti kävellä pois. Chet ei kuitenkaan aikoisi antaa hänelle kyseistä ylellisyyttä, vaan käänsi toisen melkeinpä rajusti kohtaamaan itsensä ja koitti samalla etsiä tummemman kasvoilta edes jonkinlaista ilmettä. Merkkiä siitä, ettei Ren ollut yhtä kylmä, kuin miltä vaikutti.
”Oletko oikeasti noin lapsellinen? Jos sinulla on ongelma, selvitä se äläkä käyttäydy kuin totaalinen idiootti!”
Vaaleampi tuhahti.
”Luulin, että olet meistä kahdesta fiksumpi. Taisin olla väärässä.”
Siltä ainakin tuntui.

Mutta pitikö Ren Lilystä? Kysymys poltteli Cheti mielessä, mutta hän ei uskaltanut kysyä. Hän ei halunnut tietää. Hyvä on, halusi, mutta koko asian ajattelu tuntui pahalta ja karvaalta, kuin olisi syönyt jotain hapanta haluamattaan. Miksi reaktio oli niin voimakas, Chet ei tiennyt. Pitikö hän Lilystä näin kovasti?

[Darcy]

Ren ehti astella suunnilleen puoleen väliin kahvilaa ennen kuin Chet saavutti hänet. Ote käsivarresta ei vielä saanut tummempaa kääntymään ja hän kiskaisi kerran kokeeksi, jos toinen olisi vaikka pitänyt huonosti kiinni. Yritys epäonnistui ja Ren kiristeli leukapieliään, luoden kyllästyneitä katseita ympäristöönsä. Chetin kysymystä seuranneet sanat osuivat pahasti, mutta hän ei silti tehnyt elettäkään korjatakseen vaaleamman saamaa väärinkäsitystä. Tietenkin toinen oli hänen aikansa arvoinen, enemmänkin.
"Johan minä sanoin mikä minua vaivaa, mutta sinä et kuuntele", hän aloitti normaalilla äänellä. "Et kerro minulle enää mitään, menet vain ja teet. Unohdat minut!"
Loput lauseesta menivät kovaääniseksi äyskimiseksi. Ehdittyään jo toivoa, että Chet päästäisi vain irti ja antaisi olla, tämä riuhtaisikin hänet kovakouraisesti ympäri niin, että tummemman oli pakko vihdoin ja viimein kääntää katseensa toiseen. Oli oikeastaan suoranainen ihme, että Renin ilme pysyi neutraalina, vaikka sisäisesti hän kävikin taistelua terävän kielensä ja omatuntonsa kanssa. Hän olisi keksinyt vaikka kuinka monta loukkausta, joiden varjolla olisi saanut Chetin irrottamaan otteensa ja päästämään hänet lähtemään, mutta ei hän voinut enää loukata toista enempää.

Chetin sanat lapsellisuudesta eivät saaneet aikaiseksi kovinkaan suurta reaktiota.
"Ei tässä ole mitään selvitettävää", Ren vastasi viileästi. "Lily ilmeisesti vie suurimman osan vielä toimivista aivosoluistasi mukanaan poistuessaan rakennuksesta. Mikäs siinä, tyydyn osaani - wou, hups, eihän minulla edes ole sellaista!"
Hetken verran tummemman kasvoilla käväisi muka kauhistunut ilme, aivan kuin hän olisi vasta tajunnut asian. Hän nosti vapaan kätensä ylös ja läiskäytti sen poskelleen, päivitellen hiljaa itsekseen, mutta sen verran kovaa että Chet sen kuuli. Ei hän voinut pakottaa toista mihinkään ja jos tämä ei halunnut jakaa elämäänsä hänen kanssaan, Renin täytyisi vain opetella elämään sen faktan kanssa.
Tai sitten hän sabotoisi kaiken ja pilaisi Chetin ja Lilyn välit. Loistava suunnitelma.

Ajatus ei ehtinyt edetä sen pidemmälle, kun Chet ilmaisi mielipiteensä hänen fiksuudestaan. Poskella ollut käsi valahti alemmas ja Ren tunsi sormiaan kihelmöivän. Hänen teki mieli lyödä, ja lujaa. Hillitäkseen masokisminsa tummempi nosti vapaata kättään ja tarttui Chetin paidankauluksesta, kuroen heidän pienen välimatkansa umpeen.
"Sinä olet meistä se, joka et tajua mitään. Sinä et tajua alkuunkaan."
Sanat tulivat huulien välistä hiljaisena kuiskauksena, sillä Ren ei nähnyt mitään tarvetta huutamiselle. Itse asiassa, hän tunsi käyttäytyvänsä hieman liiankin rauhallisesti tilanteen huomioon ottaen. Ehkä tämä oli tyyntä myrskyn edessä, mutta yhtä kaikki hän tunsi olonsa jollain tavalla vahvemmaksi. Puolustautuminen ja syyn siirtäminen muiden harteille olivat parhaat aseet, eikä hän voinut estää pientä ääntä päässään piipittämästä, että Chet oli ongelman ydin. Ilman häntä ja Lilyä kaikki olisi oikein mainiosti.

"Päästä irti ja anna minun olla", Ren käski tyynesti, päästäen itse oman otteensa irti ystävänsä paidasta. Samalla hän törkkäsi tämän kauemmas itsestään, riuhtaisten kätensä pois Chetin kovakouraisista sormista.

[bubblegay]

Ren sanoi, ettei Chet tajunnut, mutta totuus erosi väitteestä muutamalla marginaalilla. Hän ei ollut tajunnut aikaisemmin, mutta alkoi nyt saada juonesta kiinni. Sillä oli suhteellisen paljon tekemistä Renin sanojen kanssa, sillä hän ei itse ollut lahjakas päättelijä tai ihmistuntijanero, vaikka ystäväänsä hyvin ymmärsikin. Unohdat minut? Lily vie... äh, ei hän enää muistanut tarkkoja sanoja, mutta niiden takana oleva viesti oli kyllä selvä. Ren oli mustasukkainen, mutta se, kenestä, oli hämmentävän epäselvää. Tällä hetkellä se nimittäin kääntyili kuin pullonpyöritykseen uhrattu kohtaloesine, välillä Lilyn, välillä Chetin suuntaan. Ja se oli pysähtynyt Chetin kohdalle, jäänyt kiinni lattiaan purkalla tai jotain. Miksi Ren olisi mustasukkainen Chetistä? Pelkäsikö hän menettävänsä ystävänsä? Mutta olivathan he nähneet toisensa deiteillä aiemminkin! Ei kai kertomatta jättäminen ollut niin paha asia?

Nämä ajatukset pyörivät vaaleamman päässä, kun hänen selkäpiitään pitkin kulki kylmä värähdys. Se johtui enimmäkseen tavasta, jolla Ren tarttui hänen kaulukseensa. Keho oli tottunut liikkeeseen, odotti jotain hyvää ja positiivista, suudelmaa, mutta Chetin mieli tiesi, että se tuskin olisi pointti toisen teossa. Paremminkin hän voisi odottaa kivuliasta lyöntiä.

Sitäkään ei tullut. Hämmentävää.
Väkivallan sijaan Ren tönäisi Chetin kauemmas samalla, kun sähisi jotain irtipäästämisestä ja jättämisestään rauhaan. Se ei käynyt laatuun, Chet halusi selvittää asiat heti eikä myöhemmin, mutta hän ei tiennyt, miten olisi sen tehnyt. Miten mustasukkainen ystävä saatiin muka leppymään? Ensimmäinen mieleentuleva asia oli likainen eikä todellakaan kuulunut keskelle ihmismäärää keräävää kahvilaa.
”Mutta...”
Selvä, hienoa, lauseella oli alku. Sitten tarvittiin loppu. Millainen?
”... miksi sinä olisit mustasukkainen minusta?”
Ei, ei näin. Ei näin. Jos hän todella halusi tulla lyödyksi, siihen oli myös arvokkaampia tapoja. Tilannetta ei myöskään auttanut heitä pahasti mulkoileva myyjä, joka näytti siltä, että hoitaisi heidät kohta itse ulos.

[Darcy]

"Mutta miksi sinä olisit mustasukkainen minusta?"

Ren jähmettyi paikoilleen kuin kivettyneenä, kuultuaan Chetin suusta karkaavat sanat. Se osui, hän tiesi että toinen oli nähnyt suoraan hänen lävitseen, mutta silti Chet ei vieläkään ymmärtänyt. Tummempi käänsi katseensa pois kasvoillaan kummallinen ilme. Tuntui siltä kuin olisi juuri nielaissut sitruunan ja siltä hän kieltämättä näyttikin, happamalta ja jollain tavalla loukkaantuneelta. Ren liikahti paikoillaan, unohtaen hetkellisesti ettei Chet enää roikkunut hänen kädessään kiinni. Hän voisi siis vain karata tilanteesta ja kävellä pois, jättää toinen yksin kysymystensä kanssa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja Ren vain seisoi aloillaan ja puristi sormiaan nyrkkiin, avaten ne aina vain uudelleen ja uudelleen. Ei hän voisi vastata Chetille mitään, mikä paljastaisi toisen osuneen oikeaan, mutta ei liioin kyennyt asiaa kieltämäänkään.
Mitä hän tekisi?

Vaikka Ren oli luonnostaan hieman apaattinen mitä väkivaltaisuuksiin tuli, tänään hänen lyöntikätensä näytti olevan tavallista herkemmässä. Jo pelkästään Chetin katsominen sai sormet kihelmöimään ja kun soppaan lisäsi vielä Lilyn, hyvä ettei tummempi tärissyt kauttaaltaan. Viha oli liian voimakas tunne, eikä hän tosiaankaan tuntenut sitä Chetiä kohtaan - tämä otti enemmän ylpeyteen, se tuli loukkauksena. Ja totta kai se turhautti, ettei toinen vieläkään tajunnut mitään. Miksi Ren oli mustasukkainen? Niin, miksiköhän.
"Älä kysy sitä noin! Siinä sinä vain seisot ja epäilet. Oletkohan koskaan mitään muuta osannutkaan, kuin epäillä!", Ren lopulta ärähti ja käänsi katseensa takaisin Chetiin. Hän tiesi vallan mainiosti, ettei vastannut ollenkaan toisen hetkeä sitten esittämään kysymykseen, heitteli vain omia syytöksiään ilmoille. Oli aivan liian helppoa vetäytyä itseensä ja ruokkia sisällä jo valmiiksi myllertäviä mielikuvia ja negatiivisia tunteita, jotta ne saisi kasvamaan vahvemmiksi.
Miksi hän ei riittänyt, mihin Chet tarvitsi Lilyn? Mitä sellaista Lilyssä oli, mitä hänessä ei ollut? Miksi hän ei kelvannut?

Ajatusketju katkesi kun aivoissa äkkiä napsahti. Ren ei edes ollut täysin varma, mikä sai aikaan niin kovan reaktion, mutta seuraavassa hetkessä hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ilmaan ja tähtäsi lyönnin Chetin pallean tienoille. Iskua pehmitti heidän hyvin pieni etäisyytensä jonkin verran, mutta ei se missään nimessä hentoinen ollut.
Kun tapahtuma iskeytyi kunnolla tajuntaan, Ren säpsähti ja otti puolittaisen askeleen kauemmas ystävästään, avaten yhteen puristetut sormensa. Oliko hän juuri lyönyt Chetiä? Oli, mitä ilmeisimmin. Ren astahti vielä toisenkin askeleen taakse, jääden tuijottamaan ystäväänsä oudon kivettyneesti.

[bubblegay]

Renin vastalause - tai oikeastaan täysi uusi syytös - ei juurikaan antanut selitystä tai vastausta aiemmalle kysymykselle. Oikeastaan se sivuutti sen hyvin laajasti ja sen sijaan heitti Chetille täysin uuden loukkauksen ja syytteen välimuodon. Hän epäili? Mitä hän epäili? Oliko jotain epäiltävää? Ja miten helvetissä Ren oli mustasukkainen, hänhän käyttäytyi kuin kateellinen tyttöystävä! Ei Lilyn kanssa kahville meno voinut olla niin vaarallista. Ren ylireagoi ja pahasti, teki kärpäsestä härkäsen ja niin edelleen.

Chet ei kuitenkaan ehtinyt muodostaa yhtäkään ajatuksistaan tai kysymyksistään sanoiksi, sillä Ren päätti valita sen hetken nostaakseen nyrkkinsä ensimmäistä kertaa sitten yläasteaikojen. Chet ei osannut edes ennakoida iskua - ei Ren koskaan lyönyt, se oli Ren - ja tajusi nyrkin palleassaan liian myöhään.

Jos hän ei ollut aiemmin tajunnut, mitä tapahtui, idea kyllä iskostui päähän siinä vaiheessa, kun ilmat menivät suurimmilta ulos kokonaan pihalle keuhkoista. Chet tunsi jalkojensa pettävän jo pelkästä hämmästyksestä, ja tarttui tukea saadakseen ensimmäiseen asiaan lähistöllä eli Renin olkapäähän. Hän haukkoi henkeä saamatta kuitenkaan mitään hengitettävää, ja taipui samalla hieman kaksin kerroin. Luojan kiitos isku oli ollut hieman hellentynyt heidän etäisyytensä johdosta, mutta ilmeisesti Ren ei ollut yhtä heiveröinen kuin nuorempana.

Todellisuudessa vaaleampi ei olisi halunnut tapella. Hän tunsi ärtymyksen ja kostonhalun nousevan sisällään, tietäen, että ne tulisivat kontrolloimaan hänen seuraavia liikkeitään - mutta ei hän oikeasti halunnut tapella. Hän ei ollut vihainen, ei tosissaan. Se oli Ren. Kaikki, mitä toinen teki, sai olon vain ahdistuneemmaksi, ei vihaiseksi. Ei Renille voinut olla vihainen. (Mutta silti, helvetti soikoon, Chet repisi toisen silmät päästä, kiskoisi sormet irti yksi kerrallaan ja potkisi toista niin kauan, että katkenneet kylkiluut halkaisisivat sydämen.)

Saatuaan itselleen tasapainoa ja edes hieman ilmaa, Chet nousi äkkiliikkeellä ylös ja tarttui Renin kaulukseen, paiskaten tämän vasten lähintä pöytää. Tilanne muistutti erehdyttävästi erästä toista vähän aikaa sitten, mutta tunnelma oli huomattavasti erilainen. Nyt kuului vain jonkun kiljahdus ja särkyvien astioiden ääniä, ei voihkaisuja. Vaaleampi kohotti kätensä lyöntiin, ja oli juuri tähtäämässä Renin kasvoihin, kun joku tarttui hänen olkapäähänsä ja riuhtaisi hänet kauemmas. Se oli kassan myyjä, ja vain parin sekunnin kuluttua ilmeisesti tarjoilija saapui myös paikalle, tarttuen Reniin, jottei tämä lähtisi vastaiskuun.

Chet tunsi, kuinka myyjä piteli häntä paikallaan ja käytännössä huusi seuraavan käskynsä.
”Painukaa ulos tappelemaan!” mies ärähti, pitäen otteensa tiukkana. ”Älkääkä enää vaivautuko tulemaan uudestaan!”
Ja sitten heitä vietiin. Chet tunsi, kuinka myyjän toinen käsi nousi hänen niskaansa ja muutamalla sentillä pidempi mies alkoi retuuttaa häntä kohti kahvilan ovea. Niin tehtiin myös Renille, kuten hän silmäkulmastaan havaitsi. Tanssija ei ehtinyt edes sanoa minkäänlaista vastalausetta, kun hän jo löysi itsensä työnnettynä kadulle.