Forever yours

[Darcy]

Ren ei väistänyt pois, vaikka Chet tarrasi tukea hänen olkapäästään - olivathan he kuitenkin ystäviä, vaikka välikohtaus oli mikä oli. Jotenkin hän ei vain osannut olla niin kylmä, että olisi karistanut käden pois, kun toinen tarvitsi tukea. Mieli olisi kyllä tehnyt, ja vielä enemmänkin, mutta keho oli kykenemätön toimimaan järjen osoittamalla tavalla.
Tummempi ei ollut varautunut kostoiskuun ihan näin pian, mutta nähtävästi Chet oli fyysisesti kestävämpi kuin hän oli muistanut. Toinen saavutti tasapainonsa kohtalaisesti ja tarttui samaan syssyyn nuorempaa kauluksesta, paiskaten hänet päin lähimpänä odottavasti seisovaa pöytää. Ren ehti vain älähtää ennen kuin tunsi pöydän kaatuvan allaan ja itse sen mukana, ja seuraavassa hetkessä hän makasikin lattialla lasinsirujen ja aterimien keskellä, pöytäliinaan kietoutuneena.

Chetin tähdätessä lyönnin tummempi ehti sulkea silmänsä refleksinomaisesti, mutta havahtui pian kun iskua ei koskaan tuntunutkaan. Silmänsä avattua hän huomasi myyjän tarttuneen kiinni toisen kohotettuun käteen, estäen enemmän väkivaltaisen käytöksen. Parin sekunnin kuluttua yksi tarjoilijoista kiiruhti paikalle ja kaappasi lattialla hieman kummastuneena makaavan nuorukaisen mukaansa. Seuraava ääni kuului myyjän suusta miehen käskiessä heitä painumaan ulos selvittelemään välejään, jos niitä piti kerran setviä - ihan ymmärrettävää tietenkin, mutta tappelua oli vaikea lopettaa kun sen oli kerran saanut aikaan. Luulisi, että mies tietäisi sen. Ennen kuin kumpikaan ehti tehdä enempää vastarintaa, heidät kiikutettiin oville ja viskattiin kadulle, pois kahvilassa paljon rauhallisemmin käyttäytyvien ihmisten silmistä.

Suunnilleen heti, kun Ren oli toipunut hämmästyksestään, hän kuroi välinsä Chetiin jälleen umpeen ja keskitti uuden iskun, tällä kertaa vaaleamman kasvoihin. Lyönnissä ei ollut ihan niin paljon puhtia kuin aikaisemmassa, sillä jokin hidasti sitä. Adrenaliinin virratessa kehossa kipua oli vaikea havaita, mutta kun se vihdoin iski tajuntaan, hän huomasi pian kämmentensä olevan täynnä särkyneen lasin aiheuttamia pieniä haavoja. Ne polttelivat suunnilleen yhtä paljon kuin sisällä mylläävä halu kuristaa Chet siihen paikkaan. Ren ei edes tiennyt mistä hän ammensi aggressiivisen käytöksensä, ehkä kaikki vanhat kaunatkin olivat nyt loikanneet pintaan (niitä ei tosin ollut montaa, mutta nähtävästi silti ihan riittävästi aiheuttamaan tällaisen tunneryöpyn).
Hän ei löytänyt edes sanoja, joilla olisi voinut ilmaista tunteitaan. Ei vain ollut yksinkertaisesti olemassa sellaista verbaalista ilmaisutapaa, jolla olisi voinut selittää sisällä pyörivät tuntemukset.

Chet oli ääliö. Tulisi aina olemaan. Se vain ei muuttuisi koskaan.

[bubblegay]

Olisi pitänyt arvata, ettei tappelu loppuisi siihen tai Ren luovuttaisi ulosheitonkaan jälkeen. Ei se mitään, sillä toisen eleet saivat Chetin vain aggressiivisemmaksi. Toinen tähtäsi iskun hänen kasvoihinsa - se sattui, vaikkei läheskään yhtä paljon kuin aiempi, ja poika joutui ottamaan pari askelta taemmas. Hän kohotti katseensa ja tunsi jonkin kostean valuvan kohdalla, johon Ren oli osunut. Kosketus ja sormenpään katsominen osoitti, että se oli verta. Chet katsoi ystäväänsä ja pääsi toteamaan, ettei veri ollut hänen omaansa, vaan kuului selkeästi Renille.

Vaaleampi kurtisti kulmiaan ja silmät edelleen veristä kämmentä tujottaen tarttui toisen ranteeseen, ottaen samalla askeleen lähemmäs. Hän kohotti katseensa Reniin ja kiskaisi tämän rannetta äkkiliikkeellä, saaden pojan näin lähemmäs itseään. Chet käytti äkkinäisen läheisyyden hyödyksi nostamalla polveaan ja osumalla sillä vähemmän hellästi Renin nivusiin.

Milloin viimeksi he olivat edes tapelleet? Siitä täytyi olla kauan. Väkivalta ei ollut koskaan kuulunut heidän suhteeseensa, ja sitä oli nähty ehkä kerran tai kaksi. Pojat olivat poikia, kyllä, mutta he olivat yleensä hoitaneet konfliktit muilla tavoin. Syy piili myös siinä, etteivät he riidelleet koskaan niin tulisesti, että se olisi ajatunut fyysiseen tappeluun. Pientä kinaa tuli tietenkin tämän tästä, eikä se loppuisi varmaan koskaan. Heidän välilleen saattoi syntyä kitkaa muille täysin mitättömistäkin asioista. Ne riidat kuitenkin sovittiin nopeasti eikä niistä aiheutunut suurempaa tai näyttävämpää vahinkoa. Tämä kerta oli siis erilainen.

Puoliksi Chet melkein toivoi, että Ren jatkaisi hänen lyömistään. Toisella oli nimittäin riidellessä yksi inhottava tapa, joka satutti aina yhtä paljon; viileneminen, huomiotta jättäminen. Tilanteesta pois käveleminen. Se sai aina Chetin näyttämään typerältä kakaralta (mitä hän olikin) ja Renin aikuiselta sekä oikeassa olevalta (mitä hän useimmissa tapauksissa olikin). Se jätti Chetin ilman tunnepurkua, vihaiseksi ja turhautuneeksi. Siksi mikä tahansa huomionosoitus, edes lyöminen, potkiminen, mikä tahansa, oli parempi kuin selän kääntäminen. Chet ei sitä osannut tehdä. Hän oli liian lapsellinen, liian pitkävihainen. Helvetin Ren ja hänen typerä kehittyneisyytensä ja itsekontrollinsa, ainainen tapansa haluta olla oikeassa ja tilanteessa niskan päällä. Ajatukset synnyttivät mieliteon lyödä tai potkaista toista uudemman kerran, pelkästä ärtymyksestä.

[Darcy]

Chetin tarttuessa hänen ranteeseensa ja astuessa lähemmäs, Ren vain mulkaisi tätä lähinnä murhaavasti, tajuamatta väistää mihinkään. Kiskaisu ja sitä seurannut polvenisku nivusiin saivat tummemman taipumaan kaksinkerroin - Saakelin Chet. Okei, hän oli ehkä ansainnut tämän lyömällä toista palleaan, mutta silti.
Kaikki ajatukset katosivat päästä hetkellisesti ja Ren valahti alemmas, kunnes polvet koskettivat maata ja toisen ote katosi hänen ranteensa ympäriltä. Kieltään purren hän tuijotti ystävänsä kengänkärkiä ja hetken vaikutti siltä, että siihen se jäisikin. Chet oli ihan yhtä lapsellinen kuin aina ennenkin, tämä ei ollut muuttunut piiruakaan siinä ajassa, jonka he olivat viettäneet erossa toisistaan. Älykkyysosamääräkään ei näyttänyt nousseen, vaikka tämä opiskeli sentään koulussa, joka oli synnynnäisille neroille tarkoitettu - kyllä huomasi, ettei Chet käynyt Saint Walden'sia älynlahjojensa takia.

Aivan yllättäen Ren tarttui molemmin käsin toista polvitaipeista ja riuhtaisi voimakkaasti itseään kohden saadakseen vaaleamman menettämään tasapainonsa. Hän ei itse kuitenkaan pääsisi ihan heti takaisin jaloilleen, joten oli parempi vetää myös Chet maan tasalle, pois pilvilinnoistaan. Oli nöyryyttävää lentää ulos kahvilasta tappelun vuoksi, Ren ei ylipäätään ollut sellainen ihminen, jolle tapahtui mitään tällaista kovin usein. Syyt Chetin pahoinpitelemiseen sen kun lisääntyivät ja hän oli jo vähällä unohtaa, minkä vuoksi oli kimpaantunut alun alkaenkaan. Mutta vain melkein.
Silti enempi väkivallan käyttö ei enää säväyttänyt samalla tavalla kuin hetkeä aikaisemmin ja pikkuhiljaa Ren tunsi adrenaliinitasonsa laskevan, hitaasti mutta varmasti. Ei tämä päälle käyminen auttanut heistä kumpaakaan - mutta silti jokin pieni osa hänestä halusi kuristaa, potkia, hakata ja suolistaa Chetin sillä sekunnilla niin, että tästä jäisi vain tumma läiskä katukivetykselle.

Hemmetin Chet, hemmetin Lily. Miksi tässä kävi näin? Tilanne oli niin uusi ja kummallinen, koskaan aikaisemmin hän ei ollut tuntenut itseään tällä tavalla hylätyksi, korvatuksi. Ei hänen ollut tarvinnut, sillä Chet ei ollut kertaakaan jättänyt häntä ulkopuolelle asioistaan sinä aikana jonka he olivat toisensa tunteneet. Se, että Ren oli aina ollut toisen ihmissuhdelistan top-10 kärjessä, oli niin itsestään selvä asia, että oli suoranainen shokki huomata sen muuttuneen. Vai oliko hän ylireagoinut? Ei, kyllä Ren nyt herran jestas oli nähnyt kuinka luonnollisen iloiselta Chet oli näyttänyt Lilyn seurassa, aivan kuin he olisivat tunteneet toisensa hyvin pitkän ajan.
Hänen olisi pitänyt istua siinä, missä Lily oli istunut. Se oli hänen paikkansa, hänen yksinoikeutensa.

[bubblegay]

Polvitaipeisiin tarttuminen tuli täytenä yllätyksenä, se Chetin täytyi myöntää. Hän älähti tajutessaan kaatuvansa maahan ja osuessaan kivuliaasti jalkakäytävän asfalttiin. Hän pystyi jo tuntemaan syntyvät ruhjeet ja hankaumat polvissaan sekä kämmeniinsä syntyvän asfaltti-ihottuman. Hän tajusi olevansa maassa kontallaan ja puri huultaan estääkseen kirosanojen tulvan karkaamasta huuliltaan. Se olisi ollut nöyryyttävää. Chet ei aikonut näyttää Renille, että toinen onnistui satuttamaan häntä jollain niin lapsellisella kuin polvista vetäminen. Se oli kyllä hyvä keksintö, jos ajatteli tappelun kannalta, mutta Chetin kannalta huono sellainen.

Ärsytti. Mikä Reniä vaivasi? Miksi hän ylireagoi niin vahvasti ja oli mustasukkainen? Ei Chet ollut kenenkään omaisuutta, hän sai tehdä juuri mitä halusi. Se, että hän ei kertonut minuutintarkkaa päiväohjelmaansa ja tehnyt siitä kirjallista monistetta sekä sijaintikarttaa, johon merkkasi tussilla kohdat, joissa tulisi olemaan, ei tarkoittanut että Ren lakkaisi olemasta hänen paras ystävänsä. Oli typerää tehdä asiasta noin iso numero.

Chet ei tajunnut asiaa sillä hetkellä, mutta hän olisi voinut elää asenteensa mukaan ja olla aikuinen. Nousta ja kävellä tilanteesta pois. Mutta hän oli liian lapsellinen, liian ärsyyntynyt siihen. Ylös nouseminen ei tullut enää kysymykseen, joten hän kääntyi ja painoi Renin kauluksesta alleen jalkakäytävälle, nousten kontilleen tämän päälle. Ohikulkijat varmasti katsoivat, mutta ei sillä ollut väliä.
”Helvetin idiootti”, vaaleampi sähähti ja sylkäisi, osuen Renin kasvoihin. Se ei tosin ollut kovin vaikea tähtäys. ”Kuka sinä luulet olevasi?”
Käsiä ja polvia kivisti. Chet puristi kätensä nyrkkiin; tämä tähtäyskään ei olisi niin vaikea. Hän ei ollut koskaan halunnut lyödä Reniä niin paljon, silkasta ärsyyntymisestä. Vihainen Chet ei ollut. Vai oliko? Ei hän tiennyt. Hän tiesi vain, että Ren oli idiootti ja että Chet tähtäsi parhaillaan lyönnin hänen kasvoihinsa, käsi kauluksella.

Se ei ehkä ollut paras veto siinä suhteessa, että Chet tiesi myös, ettei Ren lopettaisi ilman kostoa. Poika oli voimakkaampi kuin mitä antoi ymmärtää, mutta olkoon.

[Darcy]

Ei ollut mikään ihme, ettei Chet poistunut paikalta ja jättänyt häntä yksinään keskelle katukäytävää - sen varaan Ren oli oikeastaan laskenutkin. Vaaleampi ei omannut taitoa, jonka turvin hän olisi vain kääntänyt selkänsä tilanteelle. Tämä oli nähty ennenkin, Chet oli aina se joka jatkoi ja jatkoi, koska ei osannut lopettaa. Ren olisi voinut laittaa hanttiin jos olisi viitsinyt, kun vaaleampi kohottautui ja painoi hänet selkä edellä jalkakäytävälle, mutta vaikka ajatus kävikin päässä, hän ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen mihinkään suuntaan. Kasvojen ilme ei muuttunut mihinkään edes toisen sylkäistessä, Ren vain tuijotti takaisin sanomatta yhtään mitään. Hiljaisuus oli se, mikä provosoi kaikkein eniten.

Idioottia kysyttäessä ilmiselvä valinta oli Chet. Jos toinen olisi vain alun alkaen päästänyt hänet lähtemään kahvilasta, he eivät nyt makaisi keskellä jalkakäytävää ihmisten tuijotuksen kohteina, toisiaan pahoinpidellen. Vaaleampi halusi ilmiselvästi lyödä lisää, sen Ren kykeni näkemään jo tämän kasvojen ilmeestä. Tämän havainnon jälkeen ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Chet jo kohdisti nyrkiniskun suoraan hänen kasvoihinsa, pidellen toisella kädellään kiinni kauluksesta. Isku sattui, hemmetin paljon itse asiassa, ja se sai tummemman kääntämään toisen poskensa asvalttia vasten. Koko päätä kivisti ja särki, ihme, ettei leuka ollut mennyt kokonaan sijoiltaan. Ren maistoi heikon veren maun suussaan - hän oli ilmeisesti purrut vahingossa huultaan. Hän kohotti vasemman kätensä ja pyyhkäisi suupieltään kämmenselkäänsä vasten.

Tappelemisesta oli kadonnut into jo hetkeä aikaisemmin, eikä Ren oikeastaan enää tuntenut samanlaista palavaa halua pilkkoa Chet pieniksi paloiksi ja heitellä jäänteitä viemäriin. Siitä huolimatta hän tarttui kohotetulla kädellään vaaleampaa kauluksesta ja nosti äkillisellä liikkeellä polvensa koukkuun, osuen toisen vatsaan. Mitään sanomatta Ren työnsi Chetin pois päältään, kohottautuen toisen kätensä varaan jalkakäytävällä.
Jos hänellä ei kerran ollut merkitystä missään muodossa, hän voisi aivan hyvin vain lähteä. Ei Chet huomaisi mitään eroa. Hakattavaksi Renillä ei ollut mitään aikeita jäädä, vaaleampi voisi hänen puolestaan potkia vaikka vastaantulijoita jos halusi jonkun pahoinpidellä. Hän ei luonut Chetiin yhden yhtä katsetta, kompuroi vain ylös asvaltilta ja käänsi toiselle selkänsä, pyyhkien veren suupieleltään hieman aikaisempaa huolellisemmin.

"Sano Lilylle terveisiä, kun näette seuraavan kerran", Ren totesi olkansa ylitse, lähtien kävelemään pois päin Chetistä. Askeleet olivat varmoja ja ne kuljettivat hänet nopeasti kauemmas, kunnes hän kääntyi kadunkulmasta oikealle ja katosi vaaleamman näköpiiristä.