Solmuja

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi hyväksyvästi. Ei Celia yrittämällä mitään menettäisi, jos ei ehkä voittaisikaan. Ephram ajatteli kummissaan Celiaa Alexin kanssa. He olisivat näyttävä pari, mutta sopisivatko he toisilleen, sitä Ephram ei osannut sanoa. Hän uskoi kyllä, että molemmat voisivat oppia toisiltaan paljon, tai ainakin Alex voisi oppia Celialta. Ephram päätti jatkaa mietteitään myöhemmin, kun Celia tokaisi, että hän saisi auttaa.
"Ah, otapa takaisin. Auttaa missä?" hän henkäisi nopeasti ja kääntyi puoliksi Celiaan päin. Hänen kulmakarvansa kohosivat odottavasti ja hieman torjuvasti. Hän olisi kyllä tukena, mutta auttamisesta ei puhuttu mitään. Hän ei alkaisi ketään parittaa! Sitten Ephram kuitenkin kohautti harteitaan, kun Celia alkoi kysellä.
"En minä oikeastaan tiedä millaisista tytöistä tykkään. Ystävällisistä ja rehellisistä", Ephram vastasi hieman epämääräisesti. Hän ei pitänyt itseään mitenkään kypsänä ja tuntui hölmöltä vastata sisarelleen, miten hänet saisi iskettyä.
"Luulen, että sinun kannattaa olla vain oma itsesi. Teeskentelyn huomaa heti. Varsinkin kun hän taitaa tuntea sinut aika hyvin", Ephram vastasi sitten, kiertäen kokonaan Celian kysymyksen hänen iskemisestään. Ephram ei osannut vastata siihen, sillä hän ei juurikaan kaivannut parisuhdetta. Tai sitten hänen näkemyksensä siitä oli perin outo.

Celian kysymys Ephramin ihastumisesta sai pojan hätkähtämään ja kääntymään takaisin niin, etteivät hänen kasvonsa näkyneet Celialle suoraan.
"En kai... Tai.. No jaa", Ephram vastasi vältellen ja näpersi paitansa toiseksi alinta nappia muka kiinnostuneena. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi vastannut. Hän ei tiennyt, oliko ihastunut. Mitä hän tunsi Emilyä kohtaan? Oliko se pelkkää ystävyyttä, vai jotakin muutakin? Ephram pudisti päätään. Hän ei tiennyt ja tahtomattaan Celia oli osunut melko arkaan paikkaan. Ephramin tunteet olivat olleet hänelle itselleen melko selviä aina ja nyt tuntui vaikealta hallita niitä. Ephram oli hieman hukassa, kun ei osannut sanoa suoraan miltä tuntui. Hänen päiväkirjansakin oli täynnä tuherruksia ja tyhjiä sanoja. Missään ei ollut mitään järkeä.
"Mutta minusta nyt ei kannata välittää. Sinustahan meidän piti puhua", Ephram kiirehti sitten ohjaamaan keskustelun suuntaa ja vilkaisi Celiaa.

[Agitha]

Celia ähkäisi. Kai nyt tukeminen tarkoitti myös auttamista? Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että Celia olisi harjoitellut suutelemista Ephramilla. Ainakaan toistaiseksi.
"Autat minua niin, että tuet, kun tarvitsen sitä, ja kerrot mitä minun kannattaa tehdä jos en itse tiedä", Celia selitti. Hän huokaisi hiljaa. Toivottavasti Ephram nyt ymmärtäisi olla avuksi parhaansa mukaan, Celiakin oli kuitenkin valmis tukemaan Ephramia kaikkien ihastusten kanssa.
Tähän mennessä kaikki olivat neuvoneet Celiaa olemaan oma itsensä, sillä se oli kuulemma paras keino tehdä vaikutus. Niin Ephramin neuvoi. Sitä neuvoa Celia ei kuitenkaan uskonut. Miksi joku rakastuisi enemmän hänen sisinpäänsä, kun sillä ei ollut mitään annettavaa? Hän uskoi vakaasti, että juuri reippaalla ja myönteisellä asenteella ja sievällä ulkomuodolla hänellä olisi parhaat mahdollisuudet. Sillä, oliko se Celian syvin olemus vai ei, ei ollut mitään tekemistä vetovoiman kanssa.
Siitä huolimatta, että Ephramin neuvoista ei ollut paljonkaan apua, Celia ei ryhtynyt väittelemään asiasta. Ehkä oli kaikkein viisainta vain kuunnella Ephramia, ja olla ärsyttämättä häntä nyt. Veli vaikutti vähän kireältä, joten Celia päätyi vain nyökkäilemään.
Kuten Celia oli odottanutkin, Ephram ei paljastanut tunne-elämästään paljoakaan. Ephram oli kuitenkin vielä välttelevämpi, kuin Celia oli osannut odottaa, ja se kiihotti hänen uteliaisuuttaan.
"Joo joo", hän vastasi, kun Ephram muistutti, että he puhuisivat Celiasta. "Mutta minä kyllä juuri kerroin omat murheeni. Ei tässä ole muuta, ellei sinulla ole vielä jotain sanottavaa? Ja vastalahjaksi siitä, että kuuntelit, voin kuunnella sinua." Celia arveli olevansa kovinkin viekas. Nyt nimittäin vaikutti siltä, että Ephram todella saattoi olla ihastunut, ja se kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Ephramin sydämenasiat voisivat saada Celia ajatukset pois kaikesta ikävästä, kuten Alexista.

[Fairytaler]

Ephram kohautti harteitaan Celian sanoille. Kai hän suostuisi auttamaan tai tukemaan tai miten sitä nyt kuului kutsua, sen verran, kuin Celia nyt sanojensa mukaan häneltä odotti. Ei kai Ephram voisi jättää sisartaan pulaan. Ei se olisi kohteliasta, eikä hänen tapaistaan. Jos Celia tarvitsi apua, hän olisi valmis auttamaan, vaikka ei välttämättä koko ajatuksesta edes pitäisi. Tietysti olisi omat ongelmansa vähän kaikkien asioiden suhteen, kuten esimerkiksi sen, osaisiko Ephram auttaa, mutta hän päätti kuitenkin, ettei esittäisi ongelmia tässä. Se ei välttämättä olisi kovin tahdikasta, eikä hän juuri sillä hetkellä edes ehtinyt keskittyä koko juttuun, sillä hänelle tuli kiire keksiä selitystä omille ihmissuhdesotkuilleen.
"No oikeastaan.." Ephram aloitti.
"Oletko varma, että sinun kaikki murheesi olivat siinä? En usko että hautautuisit tuon takia vuoteeseen", Ephram väitti Celialle. Se oli hieman hakuammuntaa ja hän tajusi sanansa kunnolla vasta ne sanottuaan ja vilkaisi Celiaa hieman hermostuneesti.
"En minä tarkoittanut sitä ihan sillä tavalla", hän kiirehti sanomaan, vaikkei oikeastaan tahtonutkaan ottaa puheitaan takaisin. Hänen kasvoillaan oli anteeksipyytävä ilme. Hän ei todellakaan ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ehkä hänen nyt pitäisi hyvittää koko juttu.

Ephram mietti, miten asettaisi sanansa. Hän tiesi, millainen maine Emilyllä oli ja arveli, että Celia saattaisi pitää häntä yhtä outona, kuin kaikki muutkin tuntuivat pitävän. Toisinaan Ephram oli sitä mieltä, että kaikki muut, ne jotka väittivät Emilyä oudoiksi, olivat itse aivan kummallisia. Tai ehkä se oli vain ajatus, jonka Ephram tahtoi itse uskoa, mutta joka ei välttämättä pitänyt paikkaansa edes hänen maailmassaan.
"Tiedätkö... tiedätkö sen Emily Clarksonin?" Ephram kysyi sitten vaimeasti ja hieman varoen. Hän ei ollut tottunut puhumaan ajatuksistaan ääneen. Ei edes Celialle.

[Agitha]

Ephram näki hänen lävitseen, aina. Mutta Celia ei antanut periksi, koskaan. Ephram tuskin innostuisi siitä, että Alexin katoaminen masensi Celiaa niin, sillä Celia oli päätellyt, ettei Alex kuulunut Ephramin suosikkeihin.
"Olivat ne", Celia sanoi varmasti. Tavallaan se oli totta. Hänen elämänsä miehet, Ephram, Alex ja professori Wilson, olivat olleet hänen ongelmansa. Nyt Ephram ja Wilson alkoivat jo olla ratkaistuja, joten jäljelle jäi vain Alex. Sehän tarkoitti, että kaksi kolmesta hänen ongelmistaan oli nyt poissa? Miksi se ei tuntunut siltä? Celia tunsi olevansa melkein yhtä alakuloinen kuin hetki sitten, vaikka Ephramin saapuminen olikin piristänyt häntä vähän.
"Ei kannata vähätellä naisten sydänsuruja", hän vielä huomautti veljelleen.
Hän päätti kuitenkin olla jatkamatta aiheesta enempää, kun Ephram otti puheeksi Emily Clarksonin. Celia valpastui heti, ja lähes unohti omat ongelmansa. Hänen tietääkseen koulussa oli vain yksi Emily Clarkson, mutta...
"Tiedän", Celia sanoi. "Hän asuu kakkoshuoneessa, seinän tuolla puolella", hän jatkoi, ja viittäsi kädellään Gwenin sängyn suuntaan. Emily Clarksonin ja Amy Carterin huone oli seinän toisella puolella.
Oliko Ephram ihastunut Emilyyn? Celia ei ollut koskaan puhunut Emilylle, mutta se johtui siitä, että Emily ei puhunut kenellekään. Hän ei aina edes vastannut, jos joku puhutteli häntä. Ja Emily käyttäytyi oudosti, puhui oudosti, ja näytti oudolta. Celia ei tiennyt tytöstä muuta, kuin että hän oli mahdottoman taitava piirtämään. Emily piirsi aina ja kaikkialla, eikä Celia voinut olla huomaamatta hänen töitään. Miten Ephram oli muka Emilyyn tutustunut? Ulkonäköön hän ei ainakaan ollut ihastunut, sillä Emily oli melko mitättömän näköinen.
"Hänestäkö sinä pidät?"
Celia ei oikeastaan ollut kovin ihastunut ajatukseen Ephramista ja Emilysta yhdessä. Emily oli liian outo. Ja... Hän ei halunnut jakaa Ephramia kenenkään kanssa.
Entä jos he molemmat alkaisivat seurustelemaan? Viettäisivätkö he parihäät, kun sen aika koittaisi? Ja miksi Celia ajatteli sulhasenaan Alexia? Stressi oli viimein tuhonnut hänen mielenterveytensä.
"Minä... Onko sinulla Alexin puhelinnumeroa tai kotiosoitetta tai jotain?" Celia kysyi Ephramilta, eikä edes huomannut vaihtaneensa puheenaihetta äkisti.

[Fairytaler]

Ephram tuhahti hiukan Celian sanoille naisten sydänsuruista. Hän ei ollut täysin varma uskoisiko siihen, että Celia oli saanut kaiken vaivanneen sydämeltään. Ei tämä kai kovin usein valehdellut, joten Ephram päätti vaieta arveluksistaan. Enempää hän ei uskaltanut kyselläkään, sillä pelkäsi loukkaavansa Celiaa jollain tavoin. Hän ei tahtonut suututtaa tätä. Ei Celia hänen tietääkseen kovin usein suuttunut, mutta jos vaikka suuttuikin, hän ei tahtonut sen tapahtuvan nyt. Celiasta ei koskaan tiennyt, olivatko asiat hyvin vai eivät. Ephram oli oikeasti luullut, ettei mikään ollut vialla. Hän oli ollut aivan varma siitä, että otti itse asiat raskaammin kuin sisarensa, mutta viimeaikaisten tapahtumien valossa hän saattoi sanoa, ettei se ollut aivan niin yksioikoista. Celia salasi tunteensa häntäkin paremmin. Ephramista ehkä näki vakavuuden ja synkkyyden, mutta ei sitä, mistä ne johtuivat. Celiassa ei ollut sellaistakaan. Hän oli pirteä ja ystävällinen. Aina valmis tekemään jotakin odottamatonta. Se oli yksi syitä, miksi Ephram oli tälle kateellinen. Hänen mielensä oli kuitenkin hieman muuttunut sen myötä, kun Celian salaisuus oli paljastanut. Se oli saanut Ephramin tajuamaan, miten heikolla pohjalla heidän elämänsä oikeastaan oli. Ephram ei enää itse tajunnut, miksi valitti mistään, sillä hänen elämänsä luultavimmin oli paljon Celian elämää parempaa ja onnellisempaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista tarvetta satuttaa itseään. Ephram vain oli Eprahm. Ikävystyttävä hahmo, jonka seuraa kovin monet eivät kaivanneet. Pitkään aikaan Ephram ei kuitenkaan ollut enää puhunut näistä ajatuksista Celialle. Hän ei tahtonut saada tyttöä masentumaan, sillä pelkäsi, että vuodattamalla omaa pahaa oloaan, jolle ei itsekään keksinyt mitään syytä. Eikä Ephramilla ollut syytä valittaakaan. Kaipa hänen elämänsä oli melkoisen lähellä täydellisyyttä.

Celian kysymys Emilystä ja siitä, pitikö Ephram tästä sai pojan kohauttamaan harteitaan ja nyökkäämään yhtä aikaa. Ei hän tiennyt itsekään, joten hän ei oikein osannut vastata Celialle.
"En tiedä", hän sitten sanoi ykskantaan, hieman ehkä välttelevästi ja vilkaisi sisartaan nähdäkseen tämän reaktion. Hän ei tiennyt, kiinnostiko Celiaa oikeasti mikään hänen ihmissuhde-elämässään.
"Mutta ei minulla oikeastaan olisi mitään mahdollisuuksia, vaikka hänestä pitäisinkin", Ephram lisäsi sitten harteitaan jälleen kohauttaen.

Ephram oli kiitollinen Celian puheenaiheenvaihdoksesta, vaikka se kääntyikin hieman yllättävään suuntaan.
"Oikeastaan taitaa olla", Ephram vastasi hitaasti, kaivoi sitten puhelimensa koululaukustaan joss sitä kuljetti ja näppäili sen auki. Hän odotti hetken ja mietti, millä nimellä oli numeron tallentanut. Sitten hän selasi osoitekirjaa hetken ja löydettyään oikean numeron käänsi puhelimensa näytön niin, että Celia saattoi itse kirjoittaa Alexin numeron ylös.
"Tuossa. Ei Alex välttämättä silti vastaa", Ephram sanoi. Ei hän ollut kovin usein kokeillut, eikä ainakaan viime aikoina, mutta joskus hänellä oli ollut jotakin asiaa, mutta ei ollut saanut poikaa kiinni. Ephram saattoi vain miettiä, mihin Celia tarvitsi Alexin numeroa.

[Agitha]

Celia kohotti ja kurtisti kulmiaan yhtä aikaa, kun Ephram vastasi hänen kysymyksiinsä kierrellen. Pitihän ihmisen tietää, pitikö hän jostakin ihmisestä vai ei! Ihmisistä joko pidettiin tai sitten ei, ja ihastumisen tunteesta ei voinut erehtyä.
Celia päätti tulla siihen tulokseen, että Ephram oli ihastunut Emily Clarksoniin, ja että se oli taas yksi uusi ongelma, jota hänen tulisi käsitellä. Mutta se oli onneksi melko vähäinen, ainakin nykyhetkeen verrattuna, joten Celia päätti unohtaa sen hetkeksi. Hän miettisi asiaa joskus kun... Joskus kun olisi tottunut siihen, ja kaikki olisi muutenkin paremmin.

Celia nyökäytti päätään vaisusti, kun Ephram ilmoitti, että hänellä todella oli Alexin puhelinnumero. Celia kurottautui nappaamaan puhelimensa pöydältä. Hän napsautti sen auki, ja kopioi Alexin numeron Ephramin näytöltä omaa kännykkäänsä. Tuntui oudolta tallentaa numero puhelimeen nimellä "Alex". Myöskin numero itsessään oli outo, ja Celia epäili, että Alex ei välttämättä ollut antanut Ephramille oikeaa numeroaan. Ei kenenkään numerossa oikeasti voinut olla numeroyhdistelmää "715517". Niin Alexin tapaista...
Celia taittoi valkoisen simpukkapuhelimensa takaisin kokoon, ja puoliksi heitti sen yöpöydälleen. Ei hän Alexille soittaisi, ainakaan vielä. Jos saisi rohkeutta soittaa ollenkaan. Jos Alex edes vastaisi. Jos numero edes oli oikea...
"Oletko sinä koskaan kokeillut soittaa Alexille?" Celia kysyim Ephramilta varmistaakseen, että numero oli oikea. Hän ei todellakaan halunnut päätyä soittamaan johonkin seuralaispalveluun. "Millainen hän on puhelimessa?"
Se kysymys lipsahti häneltä ennen kuin hän itse ehti sitä edes tajuta.
Oikeastaan Celian olisi tehnyt mieli kysyä Ephramilta kaikenlaista Alexista. Millaista Alexin kanssa oli elää samassa huoneessa? Millainen Alex oli silloin kuin Celia ei ollut paikalla? Puhuiko hän koskaan Celiasta?
Hänen uteliaisuutensa johtui varmaankin siitä, että hänen muut ongelmansa Alexia lukuunottamatta olivat suurinpiirtein ratkaistu. Siitä se varmasti johtui. Sen oli pakko.
Alexista puheenollen...
"Ephram, oletko koskaan pussannut ketään?"

[Fairytaler]

Kun Celia sai Alexin numeron talteen, Ephram käänsi puhelimensa taas itseensä päin ja sulki sen sitten tottuneesti. Hän työnsi puhelimensa takaisin siihen laukkunsa taskuun, josta sen oli löytänytkin ja uppoutui sitten miettimään jotakin. Hän katseli Celiaa hajamielisesti. Celia oli saanut vanhemmiltaan kaikki hyvät geenit. Tyttöhän oli sievä, melkein kaunis, älykäs, ystävällinen, reipas ja iloinen. Olihan hänelläkin omat ongelmansa, mutta Celia oli taistelija. Celia selväisi. Aivan varmasti. Ephram ei nähnyt edes muuta vaihtoehtoa sille. Celia seisoisi koko ikänsä omilla jaloillaan, kuten oli tähänkin asti seissyt ja tekisi vielä jotakin merkittävää. Aivan varmasti, vaikka Alex saattaisi aiheuttaa jonkinlaista häiriötä.
"Mitä millainen hän on puhelimessa?" Ephram kysyi otsa rypyssä.
"Kyllä minä hänelle kerran soitin, mutta ei hän vastannut. Kai hän on ihan samanlainen puhelimessa kuin muutenkin", hän tuhahti hieman huvittuneena. Kaikkeen sitä ihastuminen ajoikin. Piti tietää kaikenlaista naurettavaa. Pieniä merkityksettömiä yksityiskohtia kaikki. Ephram pudisti päätään merkityksettömästi ja alkoi sitten nyppiä housujensa polvea. Hän yritti taas ajatella jotakin, vaikka ei oikeastaan itsekään tiennyt mitä tahtoi ajatella. Hän mietti Celiaa ja Alexia yhdessä. Ajatuskin tuntui oudolta. Sitten hän mietti häntä ja Emilyä yhdessä, mikä tuntui vielä oudommalta. Ei hänestä olisi seurustelemaan. Se olisi varamasti aivan liian outoa. Aivan outoa, kuin Celian seuraava kysymys.
"Mitä?" Ephramilta pääsi epäuskoisena.
"Miksi sinä tuollaisia kyselet?" hän henkäisi heti perään ja katsoi sisartaan hämmentyneenä, melkein pelästyneenä. Kaikkea sitä pitikin kysellä.

[Agitha]

Aivan, Alex oli sitä tyyppiä, joka ei koskaan vastannut puhelimeen. Olisihan se pitänyt arvata. Ja tietenkin myös sitä tyyppiä, joka vastasi tekstiviesteihin päiviä myöhässä, ja joka ei koskaan soittanut vain kysyäkseen mitä kuuluu. Celia nautti puhelimessa puhumisesta, vaikka tekikin sitä aika harvoin, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat Saint Walden'sista, ja hänen sukulaisensa liian kiireisia rupattelemaan.
Lievittyisiköhän hänen ikävänsä, jos hän soittaisi Alexille? Kuulisi ainakin, että Alex oli ihan kunnossa, ja aikoiko hän joskus ilmestyä takaisinkin? Toisaalta ikävä vain kasvaisi, jos Alex ei vastaisi hänen puheluunsa, tai ilmoittaisi lähteneensä lopullisesti. Vai ylireagoikoi Celia vain? Kyseessä oli kuitenkin Alex, joka tuli ja meni miten halusi. Ja miksi hänen muka pitäisi olla surullinen, jos Alex ei tulisi takaisin? Näin kaikki oli ainakin rauhallisempaa.
"En minä tiedä, tuli vain mieleen", Celia vastasi, kun Ephram ihmetteli hänen kysymystään. "Jos sinä vaikka olet pussannut jotain minun tietämättäni."
Olihan Celiakin suudellut Alexia Ephramin tietämättä. Ja Ephram sanoi olevansa ihastunutkin. Emily Clarkson ei vaikuttanut kovin suutelevalta tyypiltä, mutta ehkä hänellä oli vain ujo ulkokuori. Hyvin, hyvin ujo ulkokuori. Ja outo.
"Etkö sinä haluaisi tietää miltä se tuntuu?" hän kysyi. Siksihän Celia oli Alexia suudellut, kokeillakseen millaista se oli. Ehkä Ephram oli yhtä utelias, kuin hänkin oli ollut. Suuteleminen oli aika kivaa.
Celia hymyili itsekeen, kun hän muisteli, että oli joskus lapsena toivonut, että voisi mennä veljensä kanssa naimisiin. Silloin hän ei ollut halunnut ketään muuta elämäänsä, Ephram tuntui niin tutulta ja turvalliselta. Hehän olivat eläneet koko elämänsä kiinteästi yhdessä. Luonnollisesti asiat olivat muuttuneet, kun hän oli kasvanut, vaikka Ephram oli edelleen hänen läheisin poikapuolinen tuttunsa.
Omille ajatuksilleen hymähtäen Celia vilkaisi Ephramia hieman kujeilevasti, ja ennen kuin Ephram ehti aavistaa mitään, hän painoi huulensa veljensä huulille.

[Fairytaler]

Ephram katsoi Celiaa pitkään otsa rypyssä ja aivot solmussa. Mitä kummaa Celia tahtoi hänen suuteluistaan? Millaisena naistennaurattajana sisko häntä piti? Ephram pudisti päätään sitten hieman ärtyneenä ja tokaisi:
"En ole suudellut ketään, enkä ole erityisen innokas tietämäänkään, miltä se tuntuu".
Ephram oli tästä varma. Hän halusi tietää, miltä tuntuisi suudella Emilyä, mutta se ei ollut sama asia. Tyttö ei saisi olla kuka tahansa. Sen piti olla Emily. Ephram hätkähti ajatuksiaan ja vilkaisi nopeasti ympärilleen, aivan kuin kuka tahansa olisi saattanut kuulla ne. Hän oli jo aikaissa irvistää itsekseen, kun tajusi Celian tulleen hyvin lähelle ja painaneen huulensa vasten hänen huuliaan. Celian huulet olivat kosteat ja tytön tuoksu leijui vahvana nenään. Hajussa oli jotakin äärimmäisen tuttua, mutta se juuri pelästytti Ephramin. Poika vetäytyi häkeltyneenä irti ja oli pudota vuoteelta riuhtoessaan itseään taaksepäin. Mitä ihmettä Celia puuhasi?
"Mitä hemmettiä sinä kuvittelet tekeväsi?" Ephram ähkäisi ja työnsi itsensä seisomaan. Hän ei pitänyt Celian kujeilevasta ilmeestä, eikä mistään muustakan siinä tilanteessa. Ephram astui kauemmas vuoteesta, jolla Celia istui ja hieroi kasvojaan pelästyneenä. Kaikki tuntui nyt typerältä. Ephram ei edes tajunnut, miksi otti koko jutun niin raskaasti. Kyllähän hän tiesi, että oli Celialle tärkeä, mutta tuskin näin tärkeä. Oliko tässä taas kyse Celian pelleilystä tai hänen halustaan härnätä. Tai kilpailla. Oliko kyse siitä? Ephram ei tiennyt, eikä ollut varma halusikokaan tietää.

[Agitha]

Toisin kuin Alexin kanssa, Ephramin kanssa Celia ennakoi pojan reaktion oikein. Olisi ollut hämmentävää jos Ephram olisikin vastannut hänen pieneen suukkoonsa. Suorastaan pelottavaa. Tavallaan puistattavaa.
Ephramin pelokkaan oloiselle kysymykselle Celia kohautti olkapäitään yllättävän välinpitämättömänä. Ei suukko ollut tuntunut samalta kuin Alexin kanssa. Ehkä se johtui siitä, ettei hän ollut humalassa. Tai siitä, että Ephram oli liian tuttu. Veljen suuteleminen tuntui melkein luonnolliselta, mutta ei samalla lailla luonnolliselta ja mukavalta, kuin melkein tuntemattoman pojan.
"Halusin vain kokeilla", Celia vastasi. Hän ei aikonut paljastaa Ephramille, että oli suudellut ennenkin. Tilanne oli varmaan tarpeeksi kummallinen Ehramin vielestä muutenkin. Vasta nyt Celia tajusi, että oli suudellut omaa veljeään. Se oli oikeastaan aika huvittavaa.
"Etelämmässä monet suutelevat sisariaan suullekin. Ei ole mitään syytä olla noin ujo", Celia sanoi, mutta ei viitsinyt ärsyttää Ephramia enempää. Kuka tiesi, ehkä Ephram oli saanut tarpeekseen jo nyt, ja murjottaisi Celialle toisetkin kaksi viikkoa. Ajatus oli synkkä ja masentava.
Ephram oli noussut seisomaan, ja Celia pelkäsi, että hän lähtisi. Hän kävi taas pitkäkseen sängylleen.
"Anteeksi", hän mutisi. Olisi kamalan tylsää, jos Ephram todella loukkaantuisi. Ei se ollut niin iso asia, mutta...
"Tiedätkö... Eräs muukin asia vaivaa minua", hän päätti vielä sanoa. Ainakin sen pitäisi saada Ephram jäämään.

[Fairytaler]

Ephram siristi silmiään ihmeissään ja rypisti otsaansa. Celia oli tahtonut vain kokeilla. Ephram tosin oli varma, että tämä oli tehnyt sen Alexin kanssa jo aiemmin. Emily saattoi olla eri mieltä asiasta, mutta ei Celia turhaan mennyt niin lähelle ihmisiä. Vai menikö? Ephram oli jo aikeissa pyyhkiä suutaan hihaansa, kun tajusi, että se olisi äärimmäisen epäkohteliasta ja kaikesta typeryydestä huolimatta hän päätti jättää sen tekemättä. ei hän tahtoisi loukata Celiaa edes nyt, vaikka tyttö sen ehkä olisi ansainnutkin. Tytön seuraavat sanat saivat hänet pärskähtämään ja astumaan taaksepäin. Hän teki epämääräisen liikkeen kääntäen hetkeksi selkänsä Celialle ja vilkaisi Gwenin vuoteen suuntaan. Mitähän tyttö tästä ajattelisi?
"Me emme ole etelämmässä nyt, jos et ole huomannut", Ephram puuskahti ja levitteli käsiään hämmentyneenä. Hän ei tajunnu, minkä takia Celian piti tehdä hänet vaivaantuneeksi. Ei sisaren tai veljen suuteleminen ollut normaalia. Se oli kamalaa. Ephram irvisti lyhyesti ja nyökkäsi sitten otsa yhä rypyssä Celian anteeksipyynnölle. Hän tahtoi nyt vain saada tämän asian mielestään. Niin olisi kaikkein paras.

Ephram tutki vuoteelleen makaamaan asettunutta Celiaa uteliaana. Mikähän oli vialla? Huokaisten Ephram peruutti ja istuutui Gwenin sängyn reunalle. Celian vuoteelle hän ei ainakaan sinä päivänä aikonut enää eksyä.
"Mikä?" Ephram kysyi suoraan ja katsoi sisartaan tutkivasti. Toivottavasti se ei ollut mitään kovin vakavaa.

[Agitha]

Celian olisi tehnyt mieli huokaista helpotuksesta, mutta hän päätti pysyä hiljaa. Hän veti peiton melkein korviinsa asti, ja yritti näyttää mahdollisimman säälittävältä, kun Ephram istui Gwenin vuoteellle. Ehkä ei kannattaisi pyytää Ephramia hänen viereensä enään, sillä veli näytti edelleen vähän säikähtäneeltä.
Celia oli jo päättänyt kertoa Ephramille Alexista, sillä hänellä ei ollut muutakaan kerrottavaa, ja hän toivoi, että Ephram jäisi.
"Tiedätkö..." hän aloitti mutisten hiljaa peittoonsa. "Minulla on aika ikävä Alexia. Eikö olekin tyhmää?"
Oikeastaan tyhmää oli se, että se oli hänen suurin uutisensa. Vasta nyt hän tajusi sen. Miksi joku niin mitätön asia oli hänelle niin suuri, Alexhan oli katoillut ennenkin. Ja Alex jos joku osasi pitää huolen itsestään... Siksi Celia ei ollutkaan niin huolissaan pojan turvallisuuden puolesta, vaan oman mielenterveytensä vuoksi. Hän ei voinut tietää, tulisiko Alex takaisin ollenkaan.
"Onko sinusta outoa, että minulla on ikävä häntä? Tai siis, kun..." Celia ei osannut päättää lausettaan. Kai hän oli tarkoittanut sanoa, että he olivat Alexin kanssa vain kavereita. Alex oli vain Ephramin huonekaveri, ja silti hän huolestutti Celiaa niin paljon.
Tai sitten Alex oli ollut vain se viimeinen pisarara. Stressi professori Wilsonin ja Ephramin tuoksi oli ollut jo kova taakka, ja niiden lisäksi pieni huoli Alexista oli saanut Celian huonovointiseksi. Alex oli ollut se viimeinen pisara, se oli järkevä selitys. Ja nyt stressi helpottaisi hiljalleen.

[Fairytaler]

Ephram ei oikein tiennyt, missä olisi pitänyt käsiään. Hän päätyi nyppimään paitansa housuista riistäytynyttä helmaa hermostuneesti. Silloin tällöin poika vilkaisi Celiaa hieman varautuneena, kuin olisi pelännyt, että tämä hyppäisi kohta suutelemaan häntä uudelleen. Hän tarkkaili toista, jottei tulisi yllätetyksi, mutta rentoutui hieman, kun toinen jatkoi puhumista. Celialla oli ikävä Alexia. Se oli ihan luonnollista. Jos vietti paljon aikaa jonkun kanssa, tuli luultavimmin myös tuntemaan ikävää. Ephram kohautti harteitaan ja mietti. Hänellä itselläänkin oli ehkä vähän ikävä Alexia. Mutta vain vähän. Hyvin vähän. Oikeastaan Ephram melkein kaipasi pojan tyhmiä vitsejä ja ylimääräistä riehumista, vaikka hän aina mielessään valittikin siitä ja muutenkin piti käytöstä epäkypsänä ja asiattomana. Ephram vilkaisi Celiaa hymähtäen.
"En usko että se on outoa tai tyhmää", Ephram vastasi sitten asiallisesti ja kohautti harteitaan uudelleen. Ei kai kuulunutkaan olla tunteeton, jos se ihminen, johon vaikutti olevan korviaan myöten ihastunut, yhtäkkiä katosi? Eihän Celia ollut tunnekylmä tai mitään.
"Sekö oli suuri huolesi?" Ephram ei voinut olla tuhahtamatta hieman huvittuneena. Hän silmäili sisartaan mietteliäänä, muttei enää sanonut mitään. Ei ollut sanottavaa. Jokainen ajatus, joka hänen mieleensä putkahti sillä hetkellä, oli asiaan täysin keskusteluun kuulumaton, joten Ephram piti suunsa kiinni. Hän vilkaisi kelloa nopeasti. Hänen pitäisi pian jatkaa matkaansa.

[Agitha]

Celia nyökäytti päätään, kun Ephram sanoi, ettei Alexin ikävöiminen ollut hänen mielestään typerää. Oikeastaan Ephramin asenne oli aika yllättävä, sillä hän tiesi vallan mainiosti, että Celian ja Alexin suhde oli kaukana läheisestä ja lämpimästä, ja sisälsi harvinaisen paljon riitelya satunnaisen hyvien hetkien lisäksi. Mutta ehkä Ephramin ikävöi Alexia, ja ymmärsi siksi Celian tunteet.
"No joo", hän vastasi hieman loukkaantuneena Ephramin kysymykseen. "Eikä sinun kannata vähätellä minun ongelmiani, vaikka se onkin vähän yllättävää. Olen aika varma, että sinä tunnet Alexia kohtaan saman kuin minä. Ja sitäpaitsi, Alexin ikävöiminen ei ole minun suurin pulmani, vaan se ihastus."
Nyt kun hän oli saanut puhuttua myös Alex-ongelmastaan, hänen olonsa helpottui vähän. Tietenkään huoli ei kadonnut kokonaan, koska Alexin paluusta ei ollut mitään tietoa, mutta silti tuntui helpottavalta jakaa murheet jonkun kanssa. Hän pelkäsi kuitenkin sitä, että Alex ei koskaan palaisi, ja hänen huolensa ei koskaan kaikkoaisi.
Niin, ja tietysti myös sitä, että Wilson ei vastasi hänen tunteisiinsa, ja että Ephram alkaisi murjottaa hänelle taas. Tottakai.
"Ephram..." Celia aloitti. "Onkohan minussa jotain vikaa kun olen tällainen?" hän kysyi vähän surumielisenä, ja vilkaisi veljeään peittonsa alta. "Olen ihan vääränlainen. En usko, että kukaan oikeasti pitää minusta, tai että joku vielä joskus rakastuisi minuun, tai että minusta tulisi joskus jotain. Minussa on pelkkiä vikoja", hän mutisi hiljaa, ja veti peittoa vielä ylemmäs. "Haluaisin olla enemmän sellainen kuin sinä. Sinä hallitset kaikki tilanteet, etkä vain ole muiden riepoteltavana. Minä vain roikun muissa ja valehtelen kaikille..."
Celia tiesi kalastelevansa kohteliaisuuksia, mutta silti hän puhui täyttä totta. Hänen itseinhonsa ja epätoivonsa olivat todellisia, vaikka hän inhosi niitä niin paljon.

[Fairytaler]

Ephramin silmät kapenivat hieman huvittuneina Celian sanoille, mutta muuten hänessä ei ollut näkyvissä merkkiäkään siitä, että siskon sanoissa olisi ollut jotakin erikoista. Ephram ei tiennyt, tajusiko Celia, mitä oli sanonut. Hänestä oli kummallista ajatella, että tämä olisi tietoisesti sanonut, että Ephramkin varmaan oli ihastunut Alexiin. Tai sitten tämä tarkoitti, että Ephramillakin oli varmaan ikävä Alexia. Miten vain, se ei tuntunut tai kuulostanut erityisen järkevältä. Ephram kohautti harteitaan, sillä ei kannattanut alkaa kysellä sen enempää. Olisi voinut paljastua jotakin, mitä Ephram ei olisi tahtonut kuulla. Ja sellaisia asioita ei luultavasti olisi kovin vaikea löytää, ainakaan jos kyse oli Celiasta ja Alexista. Ephramista tuntui vieläkin hassulta ajatella Celiaa ja Alexia vieläkin läheisemmissä väleissä ja oikeastaan se tuntui pahaltakin. Ephram veti suutaan taas viivaksi ja rentoutti sen sitten hetken päästä. Ei ollut syytä olla kireä. Ei nyt, vaikka hän olikin ollut puhumatta Celialle jo jonkin aikaa.

Ephram pudisti päätään ja hieroi kasvojaan kuullessaan Celian kysymyksen.
"Et tietenkään", hän vastasi ja katsoi sisartaan sitten huolestuneena, kun tämä jatkoi.
"Miten voit edes ajatella tuollaista. Et tietenkään ole vääränlainen. Ja totta kai sinua rakastetaan ja löydät vielä jonkun, johon rakastut ja joka rakastuu sinuun. Eikä sinun todellakaan kannata toivoa olevasi minun kaltaiseni", Ephram sanoi ja vilkaisi Celiaa myötätuntoisena. Ilmeisesti sisko ei tuntenut häntä niin hyvin, kuin olisi voinut. Jos olisi, hän olisi tajunnut, ettei kannattanut haaveilla hänen kaltaisuudestaan. Ephram tiesi, ettei ollut kovin hyvä ihminen missään suhteessa, hän kuitenkin tiesi myös sen, että ei ollut kyse hänestä vaan Celiasta. Hänen ongelmilleen olisi aikaa myöhemmin.
"Celia... En näe mitään syytä, mikset joskus löytäisi itsellesi jotakuta joka sinua rakastaa. Olet kiltti ja hyvätapainen. Olet kaunis, älykäs ja iloinen. Etkä ole tyhjäpää muutenkaan. Sinulla on niin paljon enemmän annettavaa, kuin mitä oikeasti tajuat edes", Ephram sanoi vaimealla, mutta jollain tavoin hyvin varmalla äänellä. Nyt jos koskaan hän tiesi, mistä puhui.