Solmuja

[Agitha]

Celia kuunteli Ephramin lohdulliset sanat, vaikka tiesikin, että ne olivat vain tyhjää sanahelinää. Ephram vain yritti saada hänen olonsa paremmaksi. He molemmat tiesivät varmasti, ettei Celia vastannut Ephramin kuvausta tippaakaan. Pintapuolisesti ehkä, jos katsoi vain nopeasti. Celia piti hyvää huolta julkisivustaa, luultavasti sekin oli sukuvika. Mutta edes hän ei kestänyt lähempää tarkastelua. Hänen kuorensa särkyi helposti. Riittäisi, että kiskaisisi hihaa tai lahjetta ylöspäin, ja ensimmäiset valheet paljastuisivat heti.
Celian olisi tehnyt mieli väittää vastaan, ja huomauttaa Ephramille, miten paljon Celiaa parempi ihmininen Ephram oli. Ephram oli kypsä, rauhallinen ja huolehtivainen. Celia taas oli kaikkea muuta. Hän vain riippui ihmisissä, ja aiheutti turhia huolia kaikille, etenkin Ephramille. Hän oli taakka. Asian toteaminen ääneen olisi kuitenkin aiheuttanut vain juupas-eipäs-kiistelyn, eikä se olisi johtanut mihinkään. Celia tyytyi vain huokaamaan syvään.
"Tiedätkö..." Celia aloitti sitten taas. Ilmeisesti kannattaisi kertoa kaikki kerralla. "Hän tietää tästä... salaisuudesta. Hän tietää haavoista", hän jatkoi. Tuntui vaikealta puhua viiltelystä. Celia ei tunte nyt oloaan viiltelijäksi. Hän ei ollut koulukirjaesimerkki tytöistä, jotka viilsivät pahaan oloonsa. Hänen naarmunsa olivat niin mitättömiä, eikä hänellä ollut mitään oikeaa ongelmaa asian kanssa. "Hän pitää minulle vähän niinkuin terapiaistuntoja, kuuntelee minun murheitani ja sellaista. Hän on tosi ymmärtäväinen, ja tuntuu että hän oikeasti välittää." Ehkä se oli yksi syy, miksi Celia piti professori Wilsonista niin paljon. Hän tuntui olevan aidosti kiinnostunut Celian ongelmista.
"Anteeksi kun en ole kertonut aikaisemmin. Se oli vähän niinkuin salaisuus... Koska hän ei taida tehdä niin kauheasti muiden kanssa", Celia selitti. "Mutta ajattelin kuitenkin kertoa, että tiedät..."
Yhtäkkiä hän oli hyvin avoimella päällä, ja lähes toivoi, että hänellä olisi enemmän tunnustuksia tehtävänä.

[Fairytaler]

Ephramin kädet puristuivat nyrkkiin, kun Celia otti puheeksi salaisuutensa. Ephram oli koettanut jo oikeastaan kaikkea. Hän oli kieltäytynyt ajattelemasta sitä, hän oli kirjoittanut siitä, hukuttanut ajatuksensa soittamiseen, repinyt hiuksiaan, kironnut, raivonnut yksin metsässä... mutta mikään ei auttanut. Ephram tiesi, että se oli Celian ongelma. Niin tyttö oli sanonut, mutta hän ei voinut ajatella sitä niin. Tai sitten hän ajatteli, että ongelma oli Celian, mutta Celia oli hänen ongelmansa. Ephram ei oikein tiennyt, miten olisi asian muotoillut edes itselleen, sillä se tuntui kamalalta, käänsi sen mihin suuntaan vain ja sen vatvominen oli ehkä epäreilua Celiankin kannalta. Ephram ei tosin voinut ymmärtää, miksi joku tahtoi satuttaa itseään tai miksi sellainen salattiin. Hän arveli Celian tietävän, etteivät hänen toimensa kielineet kovinkaan terveestä mielenlaadusta, mutta silti tämä jatkoi, eikä hakenut apua tai mitään.

Alex tiesi. Alex tiesi. Alex. Tiesi. Ephram nielaisi terävästi ja vilkaisi Celiaa. Hän ei tahtonut nyt katsoa toista kasvoihin, sillä pelkäsi, että saattaisi sanoa jotakin, jota katuisi jälkeenpäin. Muille hän sen olisi ehkä tehnytkin, mutta Celia oli eri asia. Celia oli tärkeä.
"Terapiaistuntoja?" Ephram varmisti kuulleensa oikein. Hänen äänensä oli epäileväinen ja hänen otsansa meni pieneen kurttuun.
"Eikä minua haittaa ettet kertonut. On niin paljon muutakin, mistä emme ole koskaan puhuneet ja mistä emme koskaan tule puhumaan", Ephram jatkoi sitten ja kohautti harteitaan. Hän vilkaisi jälleen kelloaan etsiäkseen pakotietä, mutta ei tahtonut valehdella, eikä kello ollut vielä niin paljon, että hänellä olisi ollut kiire, joten hän joutui jäämään istumaan.

[Agitha]

"Niin, terapiaa", Celia toisti. "Eihän hän mikään psykoterapeutti ole, joten se on epävirallista. Enimmäkseen hän vain kuuntelee minua. Hänelle on helppo puhua, ja hänellä on joskus aika fiksuja juttuja sanottavana... Hän on todella hyvä, vaikka ei ihan ammattilainen olekaan. Hän... Se hänestä tekee niin ihailtavan."
Celia todella ihaili professori Wilsonia. Hän vaikutti olevan täydellinen kaikin puolin, eikä vain ulkoa, vaan myös sisältä. Hyvännäköinen, älykäs, mutta kuitenkin myös ystävällinen, huumorintajuinen ja rakastettu. Sellainen Celiakin olisi halunnut olla, mutta hän epäonnistui jatkuvasti. Suuret ja ihailtavat ihmiset kestivät vastoinkäymisestä toiseen, mutta Celia mureni jo ilmankin vastoinkäymisiä. Hän vain oli heikko.
Ephram kuulosti jotenkin katkeralta sanoessaan, ettei Celian salaisuuden paljastuminen ulkopuoliselle haitannut häntä.
"Oletko varma?" hän varmisti. Oikeastaan olisi tietyllä tavalla harmillista, jos Ephram ei välittäisi salaisuuden paljastumisesta ja paljastumisen salailusta. Ehkä Celia oli hieman huomionkipeä, mutta hän oli ollut imarreltu siitä miten vakavasti Ephram hänet otti. Hän oli pelännyt, että veli nauraisi hänelle, tai vähättelisi häntä, tai suuttuisi hänelle.
Se mitä Ephram seuraavaksi sanoi, oli täyttä totta. Oli silti jotenkin surullista kuulla se sanottuna ääneen.
"Niin on", Celia myönsi. "Ja minä kyllä haluaisin puhua kaikesta sinun kanssasi."
Oikeastaan hän ei ollut varma, halusiko hän. He olivat kuitenkin vältelleet puhumista niin pitkään, että oli vaikea sanoa, mistä olisi edes pitänyt aloittaa.
"Onko sinulla mitään erityistä, mistä luulet, että emme koskaan puhuisi? Koska voimmehan vaikuttaa siihen itse..."
Celia oli harvinaisen avoimella päällä. Ehkä hän oli liian väsynyt pitämään kaiken sisällään, ja juuri sillä hetkellä hän oli valmis puhumaan vaikka kotioloista, joka oli kaikkein vaietuin tabu. Hän saattaisi katua sitä myöhemmin, mutta eikö asioiden selvittäminen ollutkin hyvästä?

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi. Alex ei todellakaan ollut mikään psykoterapeutti. Ephramin teki melkein mieli nauraa, mutta hän ei tehnyt sitä, sillä jos Alexista oli apua, se oli hyvä. Celian hyvinvointi oli kuitenkin kaikkein tärkein asia. Ephram nyppi yhä paitansa helmaa. Oli vaikea saada ajatuksia järjestykseen.
"Olen varma", hän kuitenkin sanoi hieman viivytellen. Hän ei ollut ollenkaan varma haittasikop se häntä, vai ei. Tuntui pahalta, että Alex tiesi. Celia oli kertonut tälle paljon nopeammin kuin hänelle. Ephram oli joutunut itse selvittämään tilanteen ja hänen oli ollut pakko tehdä se vaikeaa kautta, jolle hän ei olisi itse tahtonut päätyä. Salailu oli jotakin, mikä sai Ephramin aina varuilleen ja murheelliseksi. Hän piti itsekin asioita salassa muilta ja oli sen takia jatkuvasti itselleen vihainen. Hän tahtoi muuttua. Hän tahtoi olla niin erilainen kuin oli, vaikka piti itseään sen takia tekopyhänä ja lapsellisena. Ephram tiesi, ettei hän voisi milloinkaan muuttua kokonaan, mutta toivoi, että kykenisi tulemaan hieman paremmaksi ihmiseksi.

Celian kysymys sai Ephramin kohottamaan katseensa. Hän tutki sisartaan ja mietti, olisiko tämä oikeasti valmis puhumaan mistä tahansa.
"Koti", Ephram vastasi lyhyesti.
"Kodista me emme koskaan puhu. Toisaalta en tiedä itsekään, tahdonko puhua siitä", Ephram jatkoi hitaasti ja painoi katsettaan melkein hämillään. Koti oli arka aihe. Siellä oli tapahtunut niin paljon kaikkea, mikä satutti. Niin paljon kaikkea mitä tahtoi unohtaa. Sen tahtoi toisinaan vain työntää syvälle mielen sopukoihin ja unohtaa. Ephram hieraisi otsaansa ja huokasi. Miksihän elämä oli vaikeaa?

[Agitha]

Celia ei yllättynyt, kun perhe tuli puheenaiheena hänenkin mieleensä. He olivat nyt puhuneet molempien ihastuksista, suhteesta toisiinsa, ja ikävästään Alexia kohtaan. Jäljelle jäi vain keskustelu perheestä, siitä kaikkein arimmasta kipupisteestä.
"Mm... Niin..." Celia sanoi. Hän kyllä halusi puhua aiheesta, sillä oli nyt herkällä ja tunteellisella päällä, mutta tuntui kuin jokin tulppa olisi estänyt häntä puhumasta aiheesta. Se oli vaivannut heitä lapsesta asti, eivätkä he olleet kertaakaa keskustelleet aiheesta. Mutta nyt voisi olla aika.
"Tiesitkö... Tiesitkö että äiti pettää isää?" Celia kysyi päättäen aloittaa siitä aiheesta, joka häntä oli vaivannut eniten viimeaikoina. Hän oli aina tavallaan ihaillut äitiään, sillä vaikka äiti ei ollut kovinkaan äidillinen, ja usein poissa tai ärtyisä, hän oli silti Celian äiti. Ja hän oli kaunis ja menestyvä, ja nuorempana Celia oli arvellut hänen oleva täydellinen ja virheetön. Tietenkin ajan kanssa se harhakuva oli särkynyt, kun vanhemmat olivat tapelleet milloin mistäkin, ja yleensä äiti oli se hyökkäävä osapuoli. Hän oli myöskin aina ollut ankarampi häntä ja Ephramia kohtaan, ja ollut hyvin tarkka siitä, että he käyttivät mahdollisimman paljon aikaa opiskeluun. Mutta kaikesta huolimatta, äiti oli kaunis ja menestynyt. Celia ei voinut olla ihailematta häntä, vaikka toisaalta hän myös halveksi äitiään. Etenkin nyt.
"Muistatko herra Greenwoodin?" Celia jatkoi. "Hän kävi meillä illallisella kesällä. Ja... Ja kun isä oli mennyt nukkumaan, ja äiti saattoi herran Greenwoodin ulos, äiti ja herra Greenwood suutelivat. Se... Kyllä minä tiesin, että äiti tekee sitä, hehän ovat tapelleetkin siitä, mutta jotenkin se oli aika kamalaa. Nähdä sellaista... En tietenkään sanonut mitään, mutta se oli se juttu, mikä sai minut lähtemään tänne sinun kanssasi. Ei sellaisen jälkeen enää voi huijata itseään asumaan siellä. En enää ikinä halua kotiin, haluan jäädä tänne", hän sitten selitti yhteen pötköön jättämättä Ephramille suunvuoroa. Hän halusi saada kerrottua häntä vaivanneen asian kerralla. Jos hän pitäisi taukoa, hän saattaisi tulla katumapäälle. Hän saattoi vain toivoa, että Ephram oli hänen kanssaan yhtä avoimella tuulella. Yleensä Ephram oli heistä se, joka ei saanut puhuttua.

[Fairytaler]

Välittömästi sillä hetkellä, kun oli avannut suunsa, oli Ephram alkanut katua sanojaan. Hän ei tahtonut puhua perheestä tai kodista. Hän oli inhonnut siitä puhumista niin kauan kuin muisti, vaikka vielä jonkin aikaa sitten se oli ollut osa hänen jokapäiväistä elämäänsä. Äiti kauniisti lakattuine kynsineen ja terävine äänensävyineen ja isä vinoon sidottuine kravatteineen ja viinalta haisevine hengityksineen. Äiti ja isä huutamassa. Äiti ja isä käskemässä opiskelemaan. Äiti ja isä tappelemassa. Äiti ja isä kehuskelemassa lapsiensa kyvyistä. Äiti ja isä esittelemässä heitä kuin näyttelykoiria. Äiti ja isä jakamassa raukkautta rahalle, seurapiireille, seksille ja alkoholille. Äiti ja isä valehtelemassa toisilleen ja itselleen. Äiti ja isä. Äiti ja isä painukoot sinne mistä tulivatkin.

Ephramin tunnelma latistui entisestään, kun Celia jatkoi puhumista. Hän ei ollut uskonut, että sisar todella tarttuisi keskustelunaiheeseen. Hän oli pelännyt tämän tekevän sen, mutta se pelko oli ollut vain pieni, sillä luulo oli ollut paljon vahvempi. Ephram painoi katseensa käsiinsä ja nyökkäsi. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin Celia alkoi selittää yhteen hengenvetoon Greenwoodista ja äidistä, eikä Ephram voinut kuin kuunnella. Hän nyökytteli ja pudisteli päätään sekavassa järjestyksessä vailla järjen hiventäkään ja kun Celia lopetti puhumisensa, hän nyökkäsi nyt tarkoituksellisesti.
"Tiesin", hän vastasi vaimeasti alkuperäiseen kysymykseen.
"Ja niin tiesi isäkin", hän sitten lisäsi ankeasti ja pudisti päätään ahdistuneesti naurahtaen. Äiti ja isä eivät rakastaneet toisiaan. Ehkä he olivat joskus rakastaneet, mutta eivät enää pitkään aikaan. Pienenä Ephram oli luullut, että aikuisten kuului tapella ja haista pahalta ja puhua vieraista ihmisistä ihailevasti, mutta hän oli kasvanut nopeasti ja tajunnut, miten vääristynyt kuva maailmasta hänelle oli muodostunut.

"Minä halveksin heitä", Ephram murahti hiljaa ja liukui vuoteelta lattialle istumaan. Hän painoi selkänsä Gwenin vuoteen reunaan ja nosti polvensa koukkuun eteensä. Hän painoi leukansa kevyesti polviensa päälle ja huokasi. Äiti ja isä olivat tehneet heidän elämästään yhtä helvettiä. Ehkä tarkoituksella, ehkä ajattelemattomuuttaan, mutta kuitenkin.
"He ovat tekopyhiä teeskentelijöitä, jotka tahtovat näyttää maailmalle, miten täydellisiä he ovat ja miten täydellistä perhe-elämämme on, mutta he eivät tajua sitä, että rikkovat meidän vielä jonain päivänä", Ephram jatkoi ja vaikeni sitten vetäen suunsa viivaksi. Oli toisaalta hyvä ja helpottava puhua, mutta silti Ephram oli vihainen itselleen. Ensimmäistä kertaa elämässään hän sanoi nämä ajatuksensa ääneen edes itselleen ja hän katui sitä. Hän ei ollut kiitollinen.

[Agitha]

Celia yllättyi siitä, miten paljon Ephram loppujen lopuksi hänelle heidän perheestään puhui. Hän oli arvellut veljen vastaavan ehkä yhdellä sanalla tai lauseella, mutta ilmeisesti Ephramillakin oli tarve puhua suu puhtaaksi.
Celiakin siirtyi lattialle istumaan, kun Ephram laskeutui nojailemaan Gwenin sängyn runkoon. Hän veti peiton mukaansa, mutta puolet siitä jäi silti sängylle. Osittain peittonpuolikkaaseen kääriytyneena Celia asettui risti-istuntaan, ja kuunteli vaitonaisena, kun Ephram puhui.
Kaikki mitä Ephram sanoi oli täysin totta, mutta ihan vain velvollisuudesta Celia päätti vähän pehmentää veljensä sanoja. Ehkä myös tarve pehmentää toisen jyrkkiä mielipiteitä johtui heidän kasvatuksestaan.
"En tiedä... He ovat kuitenkin meidän vanhempamme", Celia sanoi epävarmasti. "Tai joo, tekeväthän he paljon tyhmiä juttuja, mutta kyllä he meitä rakastavat. Tai siis, he vain haluavat meidän parastamme, niin kuin tiedät, ja siksi meillä on niin tiukka aikataulu ja... Niin."
Heillä ei ollut mitään muuta kuin tiukka aikataulu, eikä Celia edes uskonut omiin sanoihinsa. Niin heille kuitenkin oltiin selitetty, vaikkei koskaan heidän vanhempiensa omista suista. Vanhemmat olivat liian kiireisiä selittelemään toimintatapojaan heille.
Celia liikahti hieman hermostuneesti, ja ryhtyi ajatuksissaan räpeltämään pyjaman housujensa lahkeita. Hän nyppäisi irti irtonaisen langanpätkän, ja vilkaisi sitten taas veljeään.
"Ehkä tästä aiheesta puhuminen ei ollut hyvä idea", hän sanoi. Oikeastaan Ephram oli nostanut kissan pöydälle, mutta Celia oli se, joka oli ehdottanut kissan nostamista pöydälle... Jos siinä kielikuvassa oli mitään järkeä.

[Fairytaler]

Rakastivat. Niinpä niin. Tiukka aikataulu heidän parhaakseen? Ephram pudisti päätään. Celia tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, että se kaikki oli vain valhetta ja sitä yhtä mustaa sotkuista verkkoa, joka heidän ympärilleen oli kiedottu.
"Celia.. Ei sinun tarvitse heitä minulle puolustella", Ephram vastasi vaimeasti, vaikka toisaalta ymmärsi sisarensa näkökulman asiaan. Heidän kuului rakastaa vanhempiaan. Ephram ei vain voinut sille mitään. Hän ei rakastanut heitä. Hän ei ehkä vihannutkaan, mutta hän oli tullut siihen tulokseen, ettei itseään voi pakottaa tuntemaan yhtään mitään, jos tunne ei ole aito. Ehkä Ephram ei edes tahtonut pakottaa itseään rakastamaan vanhempiaan. He eivät olleet ansainneet sitä. Ephram tunsi yhä huonoa omaa tuntoa ajatuksistaan. Ei hänellä ollut oikeutta ajatella niin.Ei ollut yksinkertaisesti hyvä asia sanoa, ettei rakastanut vanhempiaan. Olisi pitänyt sanoa, ettei voinut elää ilman heitä, mutta Ephram ei kyennyt.

Ephram vilkaisi Celiaa ja kohautti harteitaan.
"Ehkä", hän vastasi synkästi. Toisaalta hän tahtoi vielä puhua vanhemmistaan. Hän tahtoi puhua kaiken selväksi ja unohtaa sitten. Suunnitelma oli hyvä ja se varmasti toimisi. Kun kaikki olisi selvää, ei olisi enää mitään, mistä he eivät voisi keskustella, vaikka vanhemmista ja kodista vaiettaisiinkin taas iäksi. Niin se vain meni. Joistain asioista puhuttiin vain kerran, että ajatukset saatiin selviksi ja sen jälkeen se unohdettiin. Työnnettiin niin syvälle mielten syövereihin, ettei se tullut koskaan ylös. Tai jos tulikin, se piiloutui välittömästi takaisin. Ephram ei tahtonut sillä hetkellä muuta, kuin nujertaa sen pedon joka söi hänen mieltään.

[Agitha]

Celia kurtisti kulmiaan, ja katsoi kämmeniään, kun Ephram tuntui näkevän suoraan hänen puolustelemisyrityksensä läpi. Veli oli aivan oikeassa, ei Celialla ollut mitään velvollisuutta puolustella vanhempiaan. Ainakaan nyt kun he olivat vain kahdestaan, ja tiesivät molemmat totuuden.
Kun Ephram vihjaisi, että kodista puhuminen saattoi olla huono idea, Celia puri huultaan. Ehkä oli sittenkin parasta vaieta asiasta vielä vähäksi aikaa. Mutta milloin he olisivat valmiit puhumaan asiat puhki, jos eivät nyt?
Ehkä asiaa voisi käsitellä toista kautta. Positiivisemmassa valossa. Siinähän Celia piti olla hyvä, vai mitä?
"Joskus minä toivon, että aika vaan pysähtyisi. Että mikään ei muuttuisi. Vaikka nyt sattuu, niin huomenna saattaa sattua vielä enemmän. Haluaisin vain olla, vaikka aika kuluu", Celia sanoi yhtäkkiä. Hän naurahti omille sanoilleen. Ne kuulostivat typeriltä, ja Ephram tuskin ymmärsi, mitä hän puhui.
"Tai siis... Haluaisin olla täällä koulussa aina. Ei se haittaa, että lomilla täytyy välillä käydä kotona, mutta haluaisin silti jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. En minä... En minä halua tulevaisuudelta mitään, koska nyt on kuitenkin ihan hyvä."
Celia vaikeni taas hetkeksi. Vain muutama vuosi, ja koulu olisi pelkkä muisto. Mikä siihen mennessä ehtisi muuttumaan niin radikaalisti, että tulevaisuus vaikuttaisi valoisalta? Hän ei halunnut palata "arkeen".
"Anteeksi, selitän ihan kummallisia", Celia sanoi sitten, ja hymyili vähän surumielisesti.

[Fairytaler]

Ephram oli nyt siirtynyt vääntelemään käsiään ja nyökkäsi epämääräisesti. Joskus olisi todellakin ollut hyvä, jos aika olisi pysähtynyt ja olisi vain voinut olla. Olla siinä paikallaan. Tai sitten olisi ollut hyvä, jos aika vain olisi kulkenut, eikä olisi tarvinnut tehdä valintoja, päätöksiä tai muutakaan. Kaikkein pahinta oli joutua valitsemaan asioiden väliltä. Oli mahdoton tietää, mikä oli paras ratkaisu. Aina kun teki jotain, teki ainakin yhden virheen, useimmiten kaksi, kolme tai vielä useamman. Ephram oli huomannut, että jokainen päätös toi ainakin kaksi uutta ja jokainen uusi päätös toi lisää harmia. Lisää virheitä ja lisää sitä kaikkea, mikä teki elämästä vaikeaa. Ephram kohotti katseensa Celiaan, kun tämä lopetti ja huokasi.
"Ei, ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Minä vain toivon, että se voisi onnistua", Ephram vastasi hieman katkerasti ja nojasi päänsä taaksepäin niin, että se painautui Gwenin päiväpeitettä vasten.
"Kaikkein parasta olisi saada viettää elämänsä vain muutaan tärkeän ihmisen kanssa. Ei tarvitsisi koskaan välittää muista. Ei tarvitsisi koskaan ajatella, tekeekö ihmisille mieliksi vaiko ei", hän sanoi sitten surullisesti. Hän tiesi, että äiti ja isä eivät kuuluisi siihen joukkoon. Eivät hänen elämäänsä, jos hän saisi siitä päättää. Celia varmasti kuuluisi. Ja Emily. Ehkä Alex, joskin Alexin kohdalla ehkä oli suuri. Ehkä joku muista koululaisista. Ehkä. Mutta eivät äiti ja isä. Sen Ephram tiesi.
"Oletko varma, ettet tiedä mitä tahdot elämältä?" Ephram kysyi sitten. Hänen omat suunnitelmansa olivat olleet melko selvät jo jonkin aikaa. Hän ei tosin puhuisi niistä, ellei Celia kysyisi.

[Agitha]

Ephramin ajatus vain muutaman ihmisen kanssa elämisestä oli aika kiehtova. Celia ei tosin osannut sanoa, kenet hän haluaisi mukaan yksityiseen elämäänsä. Pelkästään mukavien ihmisten kanssa voisi tulla tylsää, ja joku saattaisi osoittautua muuksi kuin oikeasti oli. Jos hän ottaisi mukaansa vain ne ihmiset, joihin todella luotti, joukko jäisi hyvin pieneksi. Entä jos toiset eivät luottaisi häneen? Entä jos muut eivät tulisikaan toimeen keskenään?
Oikeastaan oli onnekasta, ettei sellaisia valintoja tarvinnut tehdä. Mutta ajan pysäyttäminen sen sijaan... Celia oli valmis kestämään kaiken tällaisenaan, jos joku vain voisi luvata, että mikään ei varmasti muutu. Oliko sellainen ajattelutapa sitä hetkestä nauttimista, josta kaikki puhuivat?
"Voiko tietää epätietoisuudesta?" Celia vastasi Ephramin kysymykseen kysymyksellä. Hän tuskin vaikutti kovin fiksulta, eikä ainakaan tehnyt selvästi, mitä tarkoitti. "En minä halua tulevaisuudelta mitään. Haluan kaiken tämän."
Mutta nykyhetkeä ei voinut vangita itsellee. Maailma muuttui pakostakin.
"Eikö olisikin mahtavaa, jos kummituksia olisi olemassa? Kuolemalla saisi päättää, että jää juuri siihen hetkeen", Celia sanoi.
Entä jos niin olikin? Miksi piti syödä jäätelöä, jos halusi suklaata? Etenkin kun oli pieni mahdollisuus saada juuri sitä mitä halusi? Jos vain kuolisi...
Kaikki kummitustarinathan eivät voineet olla satua, sillä aikuisetkin uskoivat niihin.

[Fairytaler]

Ephram katsoi hieman Celian ohi ja rypisti otsaansa. Mitä tyttö mahtoi tarkoittaa tietämisellä epätietoisuudesta? Ephram kohautti epämääräisesti harteitaan. Hän ei osannut kysyä mitään, eikä sen puoleen vastatakaan. Hänen ajatuksensa olivat turtuneet ja alkaneet ajelehtia. Hänen päänsä oli täynnä tyhjyyttä, joka ei oikeastaan tehnyt muuta kuin ahdisti. Ephram veti kätensä puuskaan rinnalleen ja huokasi. Sillä hetkellä hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut peruuttaa koko keskustelun esilleoton. Ei tuntunut hyvältä puhua vanhemmista, eikä nykyisyydestä, eikä menneisyydestä, eikä mistään. Ephram oli aina toivonut voivansa olla täysin avoin Celian kanssa, mutta vasta nyt hän tajusi, ettei koskaan pystyisi siihen. Ephramin olisi ensimmäisenä olemaan itselleen rehellinen ja avoin, ennen kuin hän kykenisi olemaan sitä muille. Ja hänelle se tulisi olemaan vaikeaa.

Ephram vilkaisi sisartaan nopeasti, kun tämä puhu siitä, että halusi vain sen mitä nyt oli. Ephram tiesi, ettei kannattanut sanoa, ettei ollut mahdollista juuttua vain yhteen aikaan, sillä Celia tiesi sen jo. Hän kuitenkin hätkähti, kuullessaan Celian sanat kuolemisesta ja kummituksista. Poika nielaisi melko terävästi ja vilkaisi sisartaan huolestuneena.
"Niin kai", hän sitten mumisi epämääräisesti. Hän ei voinut kuin toivoa, ettei Celia jatkaisi asian miettimistä pitemmälle. Oli ihan tarpeeksi huolia ilman sitäkin mahdollisuutta, että Celia alkaisi suunnittelemaan itsemurhaa vain kokeillakseen, voisiko jäädä tähän aikaan ikuisesti.
"Mutta siinähän vaiheessa kaikki muut vanhenisivat, eikä itse voisi osallistua mihinkään", Ephram jatkoi sitten, etsien negatiivisia puolia Celian ajatuksesta. Tästä ei kertakaikkiaan voisi jättää toiselle sellaista kuvaa, että mietteet olivat hyväksyttäviä.

[Agitha]

"Mm... Niin", Celia myönsi hajamielisesti, kun Ephram löysi aukon hänen suunnitelmastaan. Kyllä Celia ymmärsi sellaiset seikat ilmankin opastusta, mutta hän ei olisi halunnut ymmärtää. Hän toivoi, että hän olisi ollut tarpeeksi typerä uskoakseen omiin toiveisiinsa. Ja että maailma olisi tarpeeksi typerä toteuttamaan niitä.
Celia huokaisi syvään. Mitä enemmän hän ajatteli kuolemaan liittyviä ajatuksia, sitä monimutkaisemmaksi kaikki tuntui käyvän. Hän ei olisi millään jaksanut ajatella, sillä se ei muuttanut mitään.
"No, kaikki kuolevat kuitenkin joskus", Celia totesi lopulta puolueettomasti. Hän yritti kerätä itsensä ja lakata ajattelemasta synkkiä ajatuksiaan. Ephram näytti jo muutenkin huolestuneelta, eikä Celia halunnut olla taakaksi. Hän halusi olla se iloinen ja pirteä tyttö, josta kaikki pitivät.
"Ajattelin huomenna tulla taas kouluun", Celia sanoi ohjatakseen keskustelun uusille raiteille. Oli hieman hassua sanoa jotain sellaista sisäoppilaitoksessa. "On vähän pakko taas ryhdistäytyä..."
Hyvin todennäköisesti kouluun keskittyminen veisi hänen ajatuksensa pois murheista. Ehkä hän voisi aloittaa joitain vapaaehtoisprojekteja, jotta hän olisi kiireinen koko päivän. Ja jos hän ryhtyisi harrastamaan liikuntaa, hän nukahtaisi nopeasti joka ilta...
Oli vain pakko pysyä liikkeessä.
"Haluatko näyttää minulle mitä tunneilla on nyt tehty, että saan muut kiinni?" Celia kysyi sitten. Hän ja Ephram olivat melkein kaikilla samoilla kursseilla. Hän oli yksinkertaisesti päättänyt unohtaa kaikki murheensa, ja keskittyä olennaiseen. Ajan kanssa kaikki olisi ohi.

//Alkaaks tää lähenee loppuaa vai kuvittelenko vaa?//

[Fairytaler]

Ephram tutki Celiaa tarkasti. Hän tunsi sen kummallisen epätoivon möykyn ahdistelevan häntä ja tahtoi sen pois. Hän ei tajunnut, miksi huolehti Celiasta koko ajan niin paljon. Celia oli kuitenkin aivan yhtä vanha kuin hänkin. Ei kolme minuuttia tuonut lainkaan sen enempää elämänkokemusta. Sitä paitsi oli luultavaa, että Celia oli heistä joka tapauksessa se fiksumpi. Ainakin tämä osasi toimia erilaisissa tilanteissa erilaisten ihmisten kanssa. Ephram ei siihen aina kyennyt. Hän oli aivan liian tosikko tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Celiassa sitä samaa piirrettä ei ollut. Celia oli siinä suhteessa niin paljon häntä parempi ihminen.

"Niin kuolevat", Ephram myönsi synkeästi. Tämä oli elämän tosiasioita, joita ei käynyt kiistäminen. Ephram ei oikeastaan edes tiennyt, olisiko tahtonut kiistää sitä. Mitä enemmän sitä ajatteli, sen paremmalta tuntui tieto siitä, että jokainen tulisi joskus kuolemaan. Olisi ainakin jotakin, mitä odottaa, jos ei voisi odottaa sitä, että menestyisi elämässään. Välillä se tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta, että voisi pärjätkin jossain, mutta toisinaan, lähinnä soittaessaan, Ephram tiesi tarkalleen, miten hänen tulisi toimia ja mitä siitä lopulta voisi seurata. Ephram osasi olla itsevarma ja hän osasi olla rohkea ja valmis kaikkeen, mutta toisinaan epävarmuus ja huono itseluottamus söivät sen kaiken pois. Ephramista ei ehkä olisi sitä uskonut, mutta hän pelkäsi elämää enemmän kuin oli hyväksi. Hän vihasi itsessään sitä puolta yhtä paljon kuin sitäkin, ettei voinut luottaa kehenkään. Hän olisi niin mielellään osannut puhua ihan mistä vain. Hän olisi tahtonut kyetä avoimuuten, mutta hän ei kerta kaikkiaan osannut ja se ahdisti. Hän tunsi olevansa aivan liian pieni siihen elämään, jonka hän oli saanut.

Celian sanat kouluun tulemisesta palauttivat Ephramin takaisin siihen hetkeen ja hän vilkaisi sisartaan.
"Hyvä jos tulet", Ephram vastasi nyökäten ja jatkoi, "ja näytän kyllä muistiinpanot ja voin auttaakin, jos jotakin ongelmia tulee". Ephramia ei haittannut ajatus siitä, että hän viettäisi Celian kanssa vielä enemmän aikaa. Celia oli tärkeä. Edes koulutöiden tekeminen ei lannistanut sitä ajatusta.

[Jep, taitaapi lähestyä]

[Agitha]

"Hmm. Joo. Kiitos", Celia sanoi, kun Ephram lupautui auttamaan häntä koulutöissä. Juuri muistiinpanoja ja todennäköisesti myös veljen opastusta hän kaipasi. Hänellä oli usein sellainen tunne, että oikeasti Ephram oli heistä se reilusti älykkäämpi, vaikka heidän keskiarvonsa olivat yllättävän samat. Ehkä Celia pärjäsi koulussa vain, koska Ephram auttoi häntä...
"Odotas", Celia sanoi, ja ryhtyi etsimään muistiinpanovälineitään. Hän kaivoi ensin koululaukkuaan, ja heitti sieltä penaalin sängylle, ja sitten hän kävi kirjoituspöytänsä luona hakemassa koulukirjansa ja muistiinpanonsa.
"Ah, aivan. Sinulla ei taida olla mitään mukana? Jos käyt hakemassa, niin minä laitan vähän vaatette päälle sillä aikaa", Celia muisti sitten, ja vilkaisi veljeään.
Juuri näin, näin oli hyvä. Oli tärkeää pysyä liikkeessä, ja tehdä mitä vain, mikä veisi ajatukset pois Alexista ja muusta ikävästä. Hän yksinkertaisesti kieltäytyisi antamasta ikäville ajatuksille tilaa. Hän ei suostuisi olemaan masentunut.
"Ja muuten, haluatko tulla illalla kävelylenkille? En haluaisi mennä yksin", Celia kysäisi, ja ryhtyi harjaamaan hiuksiaan peilin edessä. Niissä oli monen päivän takut.
Hänen olonsa oli oikeastaan hieman liiankin aktiivinen. Ehkä se johtui siitä, että hän oli levännyt taas pari päivää, ja oli täynnä energiaa. Tai siitä, että Ephram oli piristänyt häntä.
Tai siitä, että hän ei vain halunnut ajatella.
Mutta sellaiset ajatukset piti unohtaa heti.

// Mun osalta vois olla vaik tässä. : D //