Solmuja

[Agitha]

Kello löi juuri yksitoista, mutta Celia ei noussut sängystään. Vaikka päivä oli keskiviikko, hän ei ollut noussut ylös, eikä edes pukeutunut. Hän ei vain nähnyt mitään syytä.
Juhlista ja Alexin mystisestä katoamisesta oli suunnilleen pari viikkoa. Juhlia seuraavana aamuna Celia oli herännyt yksin ja kohtalaisen hyväntuulisena, ottaen huomioon edellisillan tapahtumat. Ikävä kyllä hän muisti kaiken. Suudelmaa Alexin kanssa hän ei katunut mitenkään hirveästi, sillä se oli vain yski suukko, mutta kaikkea muuta hän katui kyllä. Etenkin juomistaan ja paljastustaan. Se oli ollut viimeinen ilta, kun hän oli nähnyt Alexin, eikä hänellä ollut tietoakaan siitä, minne Alex oli mennyt.
Aluksi oma rauha oli tuntunut mahtavalta. Hän oli ollut tyytyväinen, kun kukaan ei häirinnyt hänen aamutoimiaan tyttöjen pesutiloissa, tai aloittanut ruokasotaa ruokatunnilla, tai kertonut rivoja vitsejä, tai käyttänyt outoja vaatteita, tai hankkinut Celialle jälki-istuntoa. Mutta muutaman päivän jälkeen hän oli omaksikin yllätyksekseen huomannut ikävöivänsä Alexia vähän. Alex oli katoillut ennenkin, mutta ei yleensä ollut poissa muutamaa päivää pidempää. Ja nyt hänen katoamisestaan oli jo kaksi viikkoa. Celia oli vähän huolissaan, ja ennen kuin hän edes huomasi asiaa, hän oli alkanut ajattelemaan Alexia enemmän. Olisi ollut reilua lähettää edes tekstiviesti. Olikohan Alexilla hänen numeroaan?
Alex ei ollut ilmaantunut takaisin, vaikka Celia oli alkanut ajattelemaan häntä useinkin. Ja hiljalleen sen alkoi väsyttää häntä. Hän oli itsekin huomannut puhuvansa vähemmän ja huokailevansa enemmän, ja joka aamu herääminen oli muuttunut vaikeammaksi. Ja tänä aamuna hän ei ollut viitsinyt nousta ollenkaan, ei vaikka iltapäivällä olisi ollut terapiatunti professori Wilsonin kanssa.
Asiaa ei helpottanut ollenkaan se, että jostain syystä Ephram murjotti hänelle. Celia aavisteli, että se saattoi johtua siitä, että hän oli mennyt juhliin Alexin kanssa. Se oli silti aika väärin, sillä Ephram oli kuitenkin löytänyt itselleen parin kuitenkin. Oliko veli mustasukkainen? Siihen ei ainakaan ollut syytä.
Celia oli huomannut jääneensä hyvin yksin, kun Alex ja Ephram olivat molemmat kaikonneet hänen ympäriltään. Muutamat satunnaiset tuttavuudet koulussa olivat laiha lohtu. Hänellä ei ollut yksinkertaisesti enää mitään syytä nousta. Hänen olonsa oli tyhjä, ja kaikki tuntui jotenkin merkityksettömältä. Ja hän oli ottanut huomattavasti takapakkia itsetuho-ongelmansa kanssa professori Wilsonin terapiasta huolimatta.

[Fairytaler]

Ephram ei ollut puhunut Celian kanssa muutamaan päivään. Lauantaina ja sunnuntaina hän oli ollut hyvällä tuulella, mutta kun viikko oli jatkunut pitemmälle, olivat tunnelmat laskeneet. Ephram ei saanut ajatuksiaan pois Celiasta ja Alexista halaamassa. Celia ja Alex. Alex ja Celia. Pelkkä ajatuskin teki kipeää. Ei hän voinut syyttää Celiaa mistään. Tämä olisi kuitenkin ihastunut tai rakastunut joskus ja oli parasta, että se oli Alex, eikä joku vielä hurjempi. Alexia Ephram sentään saattoi pitää silmällä, paitsi nyt, kun poika oli kadonnut. Ephram ei ehkä pitänyt Alexista, sillä hänen mielestään tämä oli aivan liian rivo ja liian suulasToisaalta Ephram ei kuitenkaan osannut kuvitella Celiaa seurustelemassa esimerkiksi Cassin tai Stacyn kanssa, jotka mitä luultavimmin olivat Alexia kunnollisempia, mutta myös tavallaan aivan vääriä. Alex oli kuitenkin rikkonut lupauksensa ja se tuntui kipeältä. Aivan yhtä paljon se sattui, kuin ajatus siitä, että Celia oli kasvanut. Hän ei enää voisi olla tälle isoveli. Ephram tunsi olonsa turhemmaksi kuin aikoihin. Hän ei voinut pitää Celiaa enää suojissaan. Hän ei voinut kieltää toista kehittämästä suhdetta kehenkään. Hän ei tahtonut sitä, että Celia pääsisi sanomaan, että hän käyttäytyi kuten isä, tai että hän ei ollut isä. Ajatuskin karmi Ephramia. Hän ei tahtonut olla kuten isänsä. Ei koskaan.

Ephram kulki pitkin koulun käytävää kohti Celian huonetta. Hän ei oikeastaan tahtonut vieläkään puhua tytölle, sillä pelkäsi, että onnistuisi vain loukkaamaan tätä tai itseään, mutta nyt oli pakko. Hän tarvitsi tältä nuotin. Se oli pakko käydä hakemassa. Oli ruokatunti, mutta Celiaa ei ollut näkynyt ruokalassa ja siksi poika oli arvellut, että tämä olisi luultavasti omassa huoneessaan. Ephram asteli ovelle ja pysähtyi sen taakse vetämään henkeä. Oli joskus vaikeampi mennä puhumaan omalle sisarelle, kuin jollekin aivan tuntemattomalle, eivätkä sellaiset hetket tuntuneet hyvältä. Ephram pudisti päätään todeten, ettei tilanne siitä paranisi ja kohotti sitten kätensä. Hän koputti muutaman kerran pehmeästi ja jäi sitten odottamaan. Ephram arveli näkevänsä Celian pukeutuneena siististi koulupukuun, hiukset kauniisti kammattuina ja valmiina jokaiseen koettelemukseen, joka tulisi vastaan. Se olisi ominta Celiaa. Tyttö oli aina iloinen ja itsevarmakin kai. Kaikkea sitä, mitä Ephram tahtoi olla. Hän osasi olla todella kateellinen.

[Agitha]

Celia makasi kyljellään pää tyynyllään hankalasti peittoonsa kietoutuneena, ja antoi ajatustensa kiertää sitä samaa kehää, mitä ne olivat kiertäneet jo päiviä. Hän ei viitsinyt enää yrittää. Ehkä joskus oli lupa olla heikko.
Samassa oveen kuitenkin koputettiin. Velvollisuudet kutsuivat, ja Celia ei voinut muuta kuin toivoa, että oven takana ei olisi huolestunut opettaja. Hän nousi ylös, mutta jätti peiton ympärilleen. Hän halusi tehdä häiritsijälle selväksi, että aikoisi jatkaa katkonaista untaan maailman loppuun saakka, kunhan tämä asia olisi hoidettu..
Celia ojensi kätensä jostain peiton uumenista oven kahvalle, ja avasi oven. Hän yllättyi vähän nähdessään oven takana Ephramin, joka ei ollut puhunut hänelle päiviin. Hän tuijotti veljeään hetken kysyvä ilme kasvoillaan, ja tajusi sitten, että Ephram saattoi olla vielä häntäkin hämmentyneempi koko tilanteesta. Etenkin nyt, kun hän näki Celian vasta vuoteesta nousseena, tukka sekaisin ja pelkkä pyjama päällä, vaikka oli keskipäivä.
"Hei", Celia tervehti, ja yllättyi itsekin siitä, kuinka vaisulta hänen äänensä kuulosti. "Tule vaan sisään", hän sanoi, ja siirtyi pois oviaukon tieltä. Salaa hän toivoi, ettei Ephram olisi toimittamassa mitään asiaa, vaan halusi vain nähdä hänet. Sitten he voisivat ainakin jutella.
"Olen vähän kipeänä", Celia valehteli sukkelaan, ja istahti takaisin sängylleen peitto edelleen ympärillään. Hän vilkuili nopeasti ympärilleen tarkistaakseen, ettei missään näkynyt mitään epäilyttävää. Mitään, mitä Ephramin ei kuulunut nähdä.
"Tarvitsetko jotain?" Celia kysyi sitten, ja tunsi olonsa jostain syystä vähän levottomaksi.

[Fairytaler]

Ephram yllättyi, kun Celia tuli avaamaan oven peittoon kääriytyneenä ja ilmeisesti juuri vuoteesta nousseena. Ephramin silmät kaventuivat hieman, kun hän koetti keksiä selkeää selitystä tytön sen hetkiseen tilaan.
"Hei", Ephram vastasi tervehdykseen ja työntyi Celian ohi sisään, kun tämä teki tilaa. Ephramin ei ollut alunperin ollut tarkoitus edes tulla sisälle asti. Hän oli päättänyt jäädä ulos ja vain pyytää nuottia, mutta jokin sai hänen päätöksensä järkkymään. Ephram seurasi, kun Celia pujahti takaisin vuoteelleen istumaan ja rypisti otsaansa.
"Taasko?" hän kysyi hieman epäuskoisena, mutta ei aikonut tarttua toisen sairauteen sen enempää, ellei tämä alkaisi puhua. He olivat olleet juuri jonkin aikaa sitten, oikeastaan vain hieman ennen tanssiaisia molemmat sairaina. Oli sitä paitsi äärimmäisen harvinaista, että heistä oli vain toinen kipeä. Tosin nyt he eivät olleet oleet tekemisissä melko pitkään aikaan, joten ehkä se oli aivan normaalia. Tavallista. Eiväthän kaksosetkaan voineet aina olla samaan aikaan sairaita. Olivathan he yksilöitä. Ephram istuutui Gwenin vuoteelle varovasti. Hän ei tahtonut rypistää toisen päiväpeitettä kovin paljoa, koska ei tiennyt, miten tarkka tyttö siitä oli. Tämähän saattoi oikeasti ottaa sen vakavastikin.

Ephram ei ollut enää varma, miksi oli tullut. Hänellä oli jokin aavistus nuotista, mutta ei enää tuntunut oikealta kysyä siitä. Celia oli hänen sisarensa ja tällä oli selvästi jokin huonosti. Ehkä kaikki pitäisi nyt selvittää. Ephram ei tahtonut, että heidän välisensä murenisivat hänen virheidensä takia. Ephram oli kuitenkin välillä itse aivan liian hajalla ottaakseen selkeää kontaktia, varsinkaan silloin, kun asiat tuntuivat itselläkin olevan vaikeasti. Ephramilla oli välillä hyviä jaksoja ja välillä huonoja. Joidenkin ihmisten kanssa hän tunsi olevansa elossa ja toisten ihmisten läheisyydessä olo tuntui tukahduttavalta. Ephram ei tahtonut, että Celian kanssa oleminen tuntuisi tukahduttavalta. Siltä se pikkuhiljaa alkoi tuntua, mutta Ephram ei tahtonut sitä.
"Celia, onko kaikki hyvin?" Ephram uteli hieman varovasti ja vilkaisi sisartaan melkein huolestuneena. Hän e tahtonut katsoa suoraan toiseen, sillä katsominen sai hänet aina tajuamaan, että Celia todellakin oli lähes aikuinen. Ephramin piti aina muistuttaa itselleen, että oli todellakin vain kolme minuuttia Celiaa vanhempi. Hänen ei kuulunut leikkiä isää tai isoveljeä. Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut olla pikkuveli. Mutta olisiko se muuttanut mitään? Hän olisi silti ollut Celian veli.

[Agitha]

"Mm. Taas", Celia vakuutti sängyllä istuessaan. Hän ja Ephram olivat molemmat olleet sairaana vähän ennen juhlia, joten tavallaan hän ei ollut kovin vakuuttava. Etenkin kun Ephram sairastui aina samaan aikaan hänen kanssaan, olivat he olleet paljon tekemisissä tai ei. "Ehkä tämä on joku jälkitauti", hän totesi hartioitaan kohauttaen. Ainakin hän oli kalpea, ja kuulosti tukkoiselta. Tukkoiselta hän kuulosti vain sairaana tai itkeneenä. Nuhasta valittaminen oli silti hyvä jättää sikseen.
Ephram sivuutti hänen kysymyksensä siitä, mitä Ephram hänestä halusi, ja kysyi sen sijaan, oliko hänellä kaikki hyvin. Celia huokaisi huomaamattaan. Ephram tuntui aina vaistoavan hänen mielialansa, vaikka Celia tiesi olevansa taitava peittelemään negatiivisia tunteitaan. Joskus kaikki tietysti pursusi yli. Kuten nyt. Mutta Ephram oli silti ainoa, joka näki hänen lävitseen niin helposti.
"On on", hän sanoi kuitenkin, onnistuen kuulostamaan melkein pitkästyneeltä Ephramin ainaisiin uteluihin. Oikeasti hän oli tavallaan hyvillään, kun joku huomasi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta hän ei silti halunnut avautua ongelmistaan Ephramille.
"Minua vain väsyttää." No se ainakin oli totta. Häntä väsyttä todella, vaikka hän nukkui silloinkin kuin hänen olisi pitänyt olla valveilla.
Ikään kuin vahvistaakseen sanansa hän kellahti kyljelleen sängylleen, ja katseli Ephramia. Hänellä oli ollut ikävä Ephramiakin, vaikka oikeastaan Ephram oli ollut lähellä koko ajan. Ehkä se johtui siitä, että he olivat usein hyvin lähellä toisiaan.
"Halusitko sinä jotain, vai tulitko vain tapaamaan minua? Nyt taitaa olla ruokatunti", hän mutisi, ja veti peittonsa päänsä yli. Peiton alla pimeässä oli jotenkin paljon turvallisempi olo. Maailma kutistui, ja jäljelle jäi vain Celia. Ja hänen typerät ajatuksensa.
Oli hassua ajatella, että muilla oli jo ruokatunti. Celia ei ollut syönyt kunnolla päiviin, ja tänään hän ei ollut viitsinyt edes herätä enää. Normaalisti hän olisi hyvässä vedossa, ja söisi muiden kanssa ruokalassa. Esimerkiksi Alexin ja Ephramin kanssa. Mutta ei nyt.

[Fairytaler]

Ephram tarkkaili Celiaa ja nyökkäsi tämän arveluille jälkitaudista.
"Niin luultavasti", hän myönsi ja kohautti hiukan harteitaan. Ei kannattanut kysellä. Celia tuskin vastaisi kuitenkaan. Ephram muisti miten kauan tyttö oli valehdellut hänelle ja oikeastaan kaikille muillekin. Miten usein heiltäkin oli kysytty, oliko kaikki hyvin. Miten usein he olivatkaan vastanneet, että kyllä, kyllä oli. Ephram halusi ne ajatukset pois mielestään, mutta kaikki pakkautui hänen aivoihinsa ja sai hänet tahtomaan pois. Hän ei tahtonut istua siinä missä istui. Hän halusi pois. Pois, juuri sillä hetkellä. Celia vakuutti, että kaikki oli hyvin. Luultavasti yksi valhe lisää siihen muutenkin niin isoon valheiden verkkoon, jota myös Ephramin elämäksi kutsuttiin. Ephram nyökkäsi ilmeettömänä ja pidätti huokauksensa. Hän katseli, kun tyttö valitteli väsymystään ja kellahti kyljelleen. Väsynyt. Ephramkin oli väsynyt. Hän oli väsynyt valehtelemiseen, kiertelemiseen. Hän oli väsynyt esittämään, että kaikki oli hyvin. Mutta ehkä se kulissi piti pitää pystyssä. Ehkä se oli ainoa, mitä oli jäljellä heidän elämästään. Ehkä se oli kaikki, mitä se tulisi koskaan olemaan.

Ephram tunsi itsensä äkkiä voimattomammaksi kuin aikoihin. Hän ei tiennyt minkä voimalla oli elänyt kuusitoista vuotta, mutta nyt se kaikki voima tuntui kadonneen. Ephram nieleskeli hetken ja yritti pakottaa itsensä puhumaan, mutta se ei onnistunut.
"Tulin vain kysymään, onko sinulla There you'll be:n nuotteja? Lupasin viedä ne eräälle kaverille", Ephram kysyi sitten jäykästi katsomatta sisareensa päin. Heillä oli nuoteista yksi versio, mutta ne olivat edellisellä kerralla jääneet Celialle. Ephram oli hetki sitten tahtonut puhua, mutta enää se ei tuntunut siltä. Hän ei ehkä tahtoisi tietää yhtään mitään, yhtään mistään. Hän nousi hitaasti ylös, odottaen että Celia vastaisi, mutta istuutui sitten yhtäkkiä takaisin.
"Tiedätkö missä Alex on?"

[Agitha]

Ephram tuli pyytämään kadonneita nuotteja. Niin tietysti.
Celia kohottautui istuma-asentoon sängyllään, ja tuli pois peittonsa alta. Hän jätti peittonsa sängylle ensi kerran päivän aikana, ja laahusti kirjoituspöytänsä luokse. Hän kaivoi sen lipastosta nuottipinon, jota hän ei ollut jaksanut järjestellä. Hän muisti kuitenkin suunnilleen, missä päin pinoa mikäkin oli, ja There you'll be -kappaleen he olivat soittaneet vasta äskettäin. Nuotit löytyivät äkkiä.
Hän erotteli paperinipun paperipinosta, ja ojensi sen Ephramille.
"Siinä pitäisi olla", hän sanoi vähän väsyneesti, ja istahti sitten takaisin sängylleen. Ohimennen hän huomasi muutaman tuoreen haavan pilkistävän hänen lahkeensa alta. Hän oli viiltänyt liian alas nilkkaansa. Se ei kuitenkaan enää kiinnostanut häntä, etenkään kun Ephram tiesi hänen tavastaan jo. Varmuuden vuoksi Celia kuitenkin kietoi taas peiton ympärilleen, mutta jäi istuma-asentoon.
Kuullessaan Ephramin kysymyksen Alexista, hän kellahti kuitenkin takaisin kyljelleen. Tietämättään Ephram oli osunut suoraan ongelman ytimeen. Sen saman kysymyksen hän olisi halunnut esittää Ephramille. Jostain syystä juuri sen asian ajatteleminen sattui vähän, ehkä siksi että hänellä oli ikävä Alexia, tai sitten vain siksi että Alexin katoaminen oli kruunannut kaiken sen sotkun, mikä Celian tunnemaailmassa oli meneillään. Toivoton ihastuminen, ja niin edelleen.
"En tiedä", Celia vastasi väsyneesti. "Minä..." hän aloitti, mutta hiljeni sitten. Mitä hän muka selittäisi? Hän ei itsekään tiennyt, mitä oli ollut sanomassa.
"Ajattelin, että sinä tietäisit, koska olet hänen huonekaverinsa", hän sanoi sitten. "En tiedä, minulla on vähän ikävä häntä." Se ainakin oli melko harmiton tunnustus, ja kaiken lisäksi totta.

[Fairytaler]

Ephram otti nuotin vastaan, vilkaisi sitä nopeasti ja kiitti sitten. Hän olisi nyt valmis lähtemään. Olisi ehkä kaikkein paraskin lähteä. Ajatus tuntui hyvältä, mutta väärältä. Ephram katsoi Celiaa hieman tutkivasti, kun tämä palasi vuoteelleen ja vastasi Ephramin kysymykseen Alexista. Poika nyökkäsi. Alex oli katoillut ennenkin, mutta nyt hän oli ollut jo hyvin kauan poissa. Se ei enää tuntunut hyvältä. OIkeastaan se oli häiritsevää. Aluksi Ephram oli ollut ihan tyytyväinen. Hän pelkäsi, että olisi saattanut repiä Alexin palasiksi, jos olisi nähnyt tämän. Alex oli kuitenkin hänen kaverinsa... ystävänsä. Ephram pudisti päätään tietämättömänä. Ei hänelläkään ollut aavistusta minne poika oli mennyt. Eihän tämä ollut hänellekään puhunut. Eikä ehkä puhuisi enää pitkään aikaan. Hän ei tiennyt, miten tosissaan Alex oli ottanut Ephramin puheet Celiaan kajoamisesta. Ephram ei tiennyt edes sitä, miten vakavasti oli ne itse ottanut.

"Te taisitte... taidatte olla aika läheisiä?" Ephram kysyi hieman kalastellen. Hän vilkaisi Celiaa pikaisesti ja keskittyi sitten työntämään nuottia laukkuunsa kirjojen seuraksi. Nyt hän oli saanut sen mitä halusi. Mutta ehkei hän silti ollutkaan saanut kaikkea mitä tarvitsi. Ehkä olisi kaikkein tärkeintä juuri sillä hetkellä selvittää, miten asiat olivat. Miten tärkeitä Alex ja Celia olivat toisilleen. Entä mitä Ephram merkitsi tässä kohtaa?

[Agitha]

Celia vilkaisi Ephramia vähän yllättyneenä. Mitä kaikkea Ephram tiesi? Oliko hän nähnyt, kun hän suuteli Alexia? Jos oli, hän ei varmaankaan tiennyt, että Celia oli juonut siinä vaiheessa melkoisesti. Mutta sitä tuskin kannattaisi sanoa Ephramille, sillä se ei varmaankaan helpottaisi Ephramin suhtautumista asiaan.
Celia huomasi jo miettivänsä, miten selittäisi suukon Ephramille, kun hän muisti, että Ephram saattoi tarkoittaa vain sitä, että he olivat menneet yhdessä juhliin. Hän ei ollut huomannut Ephramia, mutta Ephram oli varmaan huomannut hänet Alexin kanssa. Celia oli unohtanut kertoa asiasta Ephramille, vaikka eipä se Ephramin asia ollutkaan.
"Tavallaan. Kavereina", hän vastasi varovaisesti ja tarkkaili Ephramin reaktiota. Hänestä tuntui, että hän valehteli, vaikka tiesi puhuvansa totta. Ei hänen ja Alexin välillä ollut muuta! Yksi suudelma ei tarkoittanut vielä mitään, etenkin kun he molemmat olivat olleet humalassa. Sitäpaitsi Celia piti toisesta. Pitäisiköhän siitä kertoa Ephramille? Alex ei ollut antanut selvää ratkaisua hänen tilanteeseensa, vaan oli todennut, että Celial oli liian humalassa, mutta ehkä Ephram osaisi antaa hänelle vastauksen. Toisaalta, Ephram saattaisi heittäytyä hyvin mustasukkaiseksi. Celia aavisteli, että veli ei pitäisi siitä, että hänen kaksoissiskonsa seurusteli opettajan kanssa.
"Me molemmat ollaan vietetty Alexin kanssa aika paljon aikaa, koska hän tunkee aina seuraan. Kai siinä väkisinkin tottuu toisen läsnäoloon", Celia totesi sitten muistuttaen Ephramia siitä, ettei Celia ollut Alexin kanssa sen läheisempi kuin Ephramkaan.
Hän istui hetken hiljaa, ja katseli muualle. Sitten hän päätti rohkaistua, ja olla se, joka tekisi aloitteen.
"Haluaisitko jäädä vähäksi aikaa juttelemaan?" Celia kysyi varovaisesti. Ehkä hänellä olisi rohkeutta kertoa Ephramille Wilsonista. Se varmaan helpottaisi hänen oloaan, ja saisi hänen ajatuksensa pois Alexista.

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi hieman hajamielisesti Celian sanoille. Hänestä tuntui, ettei tämän ja Alexin suhde jäänyt vain ystävyystasolle, mutta hän ei halunnut painostaa, eikä olisi sitä jaksanutkaan. Ephram katseli seinää Celian ohitse ja veti sitten henkeä syvään. Hän ei katsonut sisartaan, kun kuunteli tämän selitystä ja pudisti sitten päätään. Ei Ephram viettänyt Alexin kanssa paljon aikaa. Vai viettikö? Ephram ei osannut muistaa juhlia edeltäviä viikkoja. Hän oli kulkenut ne viikot unessa tai sitten hän oli vaipunut horrokseen vasta juhlien jälkeen. Hän oli tuntenut olonsa raskaaksi aina silloin tällöin, ennen ja jälkeen tanssien. Hän oli ehkä unohtanut, että muillakin oli ongelmia. Ehkä hänestä oli tullut itesäkäs. Ehkä hänen pitäisi parantaa tapansa. Ja parantaakin kunnolla. Ephram mietti itsekseen, että hänen pitäisi alkaa ajatella enemmän muita ihmisiä. Enemmän Celiaa. Enemmän Alexia. Enemmän Emilyä.

Ephram laski katseensa käsiinsä. Hän aloitti erinomaisen hyvin muiden ajattelemisen, sillä unohti, että Celia oli koskaan sanonut mitään, mikä saattaisi olla vastaamisen arvoista. Sen sijaan hän vilkaisi sisartaan nopeasti kuullessaan tämän seuraavat sanat. Hän oli jo aikeissa kohauttaa haritetaan ja tokaista että mikäs siinä, kun muisti kultaisen päätöksensä ja vastasi:
"Tietysti. Onko sinulla jotakin erityistä, josta tahtoisit puhua?"
Ephram kiinnitti katseensa sisareensa ja hänen ajatuksensa alkoivat leijua tytön ja hänen itsensä välillä. Ephramilla olisi paljonkin asioita, joita hän tahtoisi jakaa tytön kanssa. Hän tahtoisi jakaa sen äärettömän kivun ja pelkonsa sisaren aikuistumisesta. Hän tahtoi kertoa, miten paljon hän välillä pelkäsi, ja miten tajusi pelon turhaksi, kun oli parempi päivä. Hän tahtoi kertoa Emilystä. Hän tahtoi kertota tytön outoudesta ja siitä, miten ihana hän kuitenkin tavallaan oli. Hän tahtoi kertoa omasta ulkopuolisuuden tunteestaan ja siitä, miten lujasti yritti kamppailla omia epäluulojaan vastaan. Ephram ei kuitenkaan avannut suutaan. Hän istui vaitonaisena paikallaan ja koetti muistuttaa itselleen, että oli kyse Celiasta, ei hänestä. Hän ei vieläkään katsonut sisareensa, mutta odotti, että tämä jatkaisi. Tällä oli kuitenkin jotain sydämensä päällä. Varmasti oli.

[Agitha]

Celia ei oikeastaan tiennyt, mitä hän oli odottanut Ephramin vastaavan. Hän oli kuitenkin iloinen, että Ephram suostui jäämään edes hetkeksi. He olivat viettäneet niin vähän aikaa yhdessä viimeaikoina, ja hän oli ajatellut, että Ephram oli hänelle vihainen. Mutta Ephramhan kuunteli aina.
Celia istui hetken paikoillaan, ja mietti mitä sanoisi.
"Tule edes istumaan tänne", hän kehoitti Ephramia sitten, ja siirtyi sängyllään vähän sivummalle ikään kuin tehdäkseen tilaa, vaikka sängylle olisi ihan hyvin mahtunut muutenkin. Hän tuijotti taas hetken aikaa tyhjää, ja alkoi sitten puhumaan.
"Minusta tuntuu, että taidan olla ihastunut", hän aloitti sitten. Hän vilkaisi Ephramia nähdäkseen veljensä reaktion. Hän ei vieläkään ollut varma, mitä kaikkea voisi kertoa, mutta hän oli päättänyt mainita ainakin professori Wilsonista.
"Ja tietenkään minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Tai siis, hän on kuitenkin minun saavuttamattomissani, kaukana minusta monilla tavoin. Enkä... Ei minusta vain ole sellaiseen Hän on minua vanhempi ja fiksumpi ja kaikkea", hän kertoi sitten. Hän piti Wilsonin edelleen nimettömänä, sillä ei vain saanut opettajan nimeä kakistettua ulos kurkustaan.
"Siksi minua vähän... surettaa." Tunteista puhuminen oli aika vaikeaa. Eikö tyttöjen pitänyt olla nimenomaa niitä, jotka puhuivat tunteistaan kuin päivän säästä? "Ja silti haluaisin yrittää."
Hän mietti taas mitä sanoisi.
"Umm... Äh. Ehkä sinä osaisit sanoa, mitä minun kannattaisi tehdä? Tai siis, olet mies ja kaikkea. Uskotko että minulla on mahdollisuuksia, jos yritän?" hän kysyi sitten, ja katsahti veljeensä kysyvästi.
Celia ei ehkä puhunut juuri siitä aiheesta, joka hänet oli saanut nukkumaan 18 tuntia putkeen, mutta toivoton rakkaus professori Wilsoniin oli yksi hänen murheistaan.

[Fairytaler]

Ephram katsoi Celiaa hieman pitkään, kun tämä siirtyi vuoteellaan ja pyysi häntä viereensä. He eivät yleensä istuneet vieretysten ja siten keskustelukin oli vaikeampaa, mutta Ephram nousi siitä huolimatta. Hän astui muutamalla askelella toiselle puolella huonetta ja laskeutui Celian viereen varoen kuitenkaan koskettamasta tätä. Hän tahtoi välttää fyysistä kontaktia sillä hetkellä, vaikkei oikeastaan tiennyt miksi. Hän katsoi sisartaan hieman varuillaan ja odotti, että tämä aloittaisi. Ephram mietti, oliko Celialla jotakin vakavaakin kerrottavaa, sillä jos oli, hän ei ollut varma, tahtoisiko kuulla sitä. Toisaalta hän toivoi, että Celia voisi olla rehellinen ja todellakin kertoisi, jos jokin olisi vialla. Hän tahtoi auttaa.

Celian paljastus ihastumisesta sai Ephramin kulmat kohoamaan hieman. Hän oli nähnyt sen, mutta ei ollut oikeastaan uskonut, että se olisi totta. Tai sitten hän ei ollut halunnut uskoa. Alex nyt ei varsinaisesti ollut se ensimmäinen, johon toivoi sisarensa ihastuvan. Ties jos... Ephram ei tahtonut jatkaa ajatuksiaan niin pitkälle. Oli jo tarpeeksi paha liittää Alex Celiaan romanttisessa mielessä. Ephram kuunteli Celian epävarmaa selitystä vaitonaisena ja tuhahti sitten. Alexko fiksu? Ehkei sentään.
"Ei hän sinua fiksumpi ole Celia. Ei varmasti", Ephram tokaisi. Hän pudisti päätään Celian kysymyksille epävarmana.
"En minä tiedä. Kai sinulla mahdollisuuksia on. Minä en kuitenkaan... Ei hän ole ihan ensimmäinen, jonka toivoisin saavan sinut, jos ymmärrät mitä tarkoitan", Ephram vastasi ja kohautti harteitaan.
"Anteeksi, että sanoin sen suoraan, mutta en halua valehdellakaan", hän kiirehti sitten siloittelemaan ja vilkaisi Celiaa nopeasti sivusilmällä.

[Agitha]

Celia oli arvannut, että Ephram ei olisi kovin innoissaan hänen ihastumisestaan. Ephram oli kuitenkin vähän omistavainen ja suojelevainen, ja opettajaan ihastuminen oli sellainen asia, jota monet vapaamielisemmätkään eivät hyväksyneet.
Ephram näytti arvanneen, kenestä hän puhui, ihan niin kuin Alexkin pari viikkoa sitten. Ilmeisesti se tosiaan oli niin selvää. No, ainakaan hänen ei tarvitsisi sanoa sitä ääneen. Se tuntui jollain tavalla oudolta, vaikka hän oli myöntänyt asian itselleen jo aikoja sitten, ja kertoi asiasta nyt toista kertaan. Ääneen puhuminen vain tuntui niin lopulliselta, että oikeastaan oli mukava olla puhumatta asioista niiden oikeilla nimillä.
Celia vilkaisi Ephramia vähän kummaksuen, kun Ephram sanoi, ettei professori Wilson ollut häntä fiksumpi. Veli sanoi sen varmasti vain tehdäkseen Celian olon paremmaksi, ja ajatus sai Celian hymyilemään vähän. Eiköhän Ephramillekin ollut selvää, että harvat ihmiset olivat professori Wilsonia fiksumpia.
"Ajattelinkin, että olet vähän tuota mieltä", Celia totesi, kun Ephram sanoi, ettei Wilson ollut se, jonka toivoisi Celian poikaystäväksi. "Toivoisin silti, että olisti minun tukenani. Tai siis... Tämä vaatii varmaan ponnistuksia."
Celia oli hetken hiljaa, ja tuijotti peittonsa punaisia kukkakuvioita.
"Tiedätkö... Minä kyllä uskon, että hän on minulle aika sopiva, olet sinä mitä mieltä tahansa. Tai siis, hän on niin kypsä ja rauhallinen ja ymmärtäväinen. Hän saa minut tuntemaan oloni paremmaksi, ja eikö se tärkeä asia? Sitäpaitsi en minä halua mitään epävakaita teinisuhteita, haluan löytää kerralla jonkun, josta oikeasti välitän. Uskon, että jos hänen kanssaan kaikki menisi hyvin, voisin aika pian asettua aloilleni", Celia selitti. "Tosin minun mahdollisuuteni ovat aika pienet. Hän on kuitenkin aika suosittu, enkä tajua miksi hän valitsisi minut", hän jatkoi sitten, ja naurahti surumielisesti.
Celia oli iloinen siitä, että Ephramin mielestä hänellä oli jonkinlaiset mahdollisuudet. Jos Ephram todella oli sitä mieltä, ehkä se piti paikkansa. Jos hän oli vaikka huomannut jotain, mitä Celia ei ollut huomannut. Tietysti oli vaikea kuvitella, että Wilson "sekaantuisi oppilaisiin", mutta jos Celialla oli pienikin mahdollisuus, hän haluaisi yrittää...

[Fairytaler]

Ephram kuunteli Celian vastausta ja vilkaisi tätä sivusilmällä. Hän ei oikein tiennyt, mitä Celia häneltä odotti, kun toivoi hänen olevan tukenaan. Ephram ei oikein tiennyt, olisiko hänestä siihen? Pystyisikö hän oikeasti hyväksymään tilanteen, jos Alex ja Celia alkaisivat seurustella tai jotakin. Pelkästään ajatus tuntui isolta ja rumalta. Ephram hieraisi nenänpäätään ja nyökkäsi sitten. Kyllä hän olisi Celian tukena. Hän oli aina. Celia oli hänen sisarensa ja merkitsi hänelle kaikkein eniten. Kehenpä tämä voisi luottaa, jos ei häneen? Ephram siis lupasi olla sisarensa tukena. Se olisi vähintä mitä hän voisi tehdä. Hän kuitenkin alkoi melkein jo perumaan lupaustaan, kun kuuli Celian seuraavat sanat. Hänestä tuntui, että koko juttu päättyisi vielä isoihin pulleisiin kyyneleihin jonkun poskilla. Jos ei Celian, ainakin Alexin naurunkyyneliin. Kypsä, rauhallinen ja ymmärtäväinen kun eivät tuntuneet kovin sopivilta sanoilta kuvaamaan Alexia. Epävakaat teinisuhteet ehkä kuuluivatkin pojan sanavarastoon, mutta tuskinpa Celian niihin liittämä kielteisyys. Ephram rypisti otsaansa. Tuntui siltä, että hän oli tehnyt jonkin virheen, mutta oli kuitenkin varma, että Celia puhui Alexista. Kenestä muustakaan? Ephram ei epäillyt enää sen jälkeen, kun Celia puhui suosittuudesta, eikä Ephram ainakaan keksinyt ketään muuta yhtä suosittua kuin Alex.

"Celia, sinulla on mahdollisuuksia ihan kehen vain. Sinäkin... sinä olet melkein aikuinen jo. Ei sinun kannata arastella ketään tai mitään sen takia, että olet nuori. Kaikki ovat joskus", Ephram sanoi, yrittäen saada äänensä rohkaisevaksi. Hän kuitenkin arveli, että onnistui pikemminkin kuulostamaan pikkuvanhalta ja huokasi.
"En voi sanoa, että olisin täysin sen kannalla, että alkaisit seurustella ja asettuisit aloillesi, mutta ehkä se on vain minun typeryyttäni. En vain voi lakata ajattelemasta sinua pikkusiskonani, vaikka et oikeasti ole minua nuorempi", Ephram jatkoi ja kohautti sitten harteitaan.
"Minuun voit kuitenkin luottaa. Olen sinun kanssasi aina kun tahdot".

[Agitha]

Celia hymyili vähän kuullessaan Ephramin sanat. Ephram suhtautui asiaan paljon suotuisammin kuin Celia oli odottanut. Eihän Ephramilla tietenkään ollut muita vaihtoehtoja, kuin hyväksyä tilanne, mutta silti hän sulatti sen aika hyvin. Veli tiesi varmasti, että opettajien ja oppilaiden väliset suhteet olivat kiellettyjä, oli Celia sakkolihaa tai ei, ja silti hän oli valmis olemaan Celia tukena. Se oli oikeastaan aika liikuttavaa.
"Ehkä... Ehkä minä voin sitten yrittää, vaikka kaikki voi mennä ihan pieleenkin", hän huokaisi hetken kuluttua, ja koukisti polvensa.
"Sinä saat auttaa minua", hän ilmoitti sitten, ja hymyili vähän reippaammin. Vaikka professori Wilson ei ollutkaan hänen sen hetkisistä ongelmistaan suurin, oli piristävää tietää, että Ephram oli hänen tukenaan taas. Alex ei ehkä ollut palannut, mutta ehkä he alkaisivat taas viettää enemmän aikaa yhdessä Ephramin kanssa. Se oli jo puoli voittoa...
"Kerro vaikka, onko sinulla mitään ideoita, miten hänen iskemisensä onnistuisi?" Celia kysyi sitten. "Tai kun sinäkin olet poika ja kaikkea, ja ehkä teillä on vähän samanlainen maku. En oikeastaan tiedä. Mutta olette molemmat aika kypsiä ja sillä lailla... Miten minä saisin vaikka sinut iskettyä? Milliaisista tytöistä sinä tykkään?" hän uteli, ja katsoi Ephramia jo melkein innostunut pilke silmäkulmassaan. Celian tapa kysyä asioita oli yleensä melko suora, ja niin se oli nytkin.
Hän häi miettimään, millaiset tytöt todella kiinnostivat Ephramia. Ehkä se antaisi vähän suuntaa sille, millaisita tytöistä Wilson piti. Tietysti he olivat eri henkilölitä, mutta kai heillä oli jotain yhteistä?
"Oletko sinä nyt ihastunut johonkin?"