Yökyöpeli

[Fairytaler]

Ephram painoi Celian hartioista sänkyä vasten ja ojensi toista kättään repiäkseen hänen housunlahjettaan ylös. Muutaman kerran Ephram oli vähällä saada osuman rimpuilevan Celian raajoista, mutta kuin ihmeen kaupalla hän onnistui pitämään iskut poissa luotaan. Hänellä kesti hetken osua Celian lahkeeseen, ja repiä sitä ylös. Celian ilme oli melkein anova ja Ephram tunsi oman sydämensä hakkaavan entistäkin kovempaa, kun hän pudisti päätään ja pakotti mielensä kovaksi. Hän käänsi katseensa sisarensa kasvoista hänen nilkkoihinsa ja näki niissä viiltoja. Verisiä viiltoja, jo umpeutuneita arpia, merkkejä kivusta, surusta ja kaikesta siitä, mitä Ephram olisi tahtonut paeta. Poika tunsi henkitorvensa kuristuvan kokoon ja kätensä hellittävän Celiasta, kun hän astui kauhuissaan taaksepäin. Kaikki tuntui loksahtavan paikoilleen hänen kompuroidessaan pois sisarensa luota. Hän kompastui jalkoihinsa ja rojahti päin huonetoverinsa vuodetta silmät kyynelissä. Hän oli koettanut suojella Celiaa. Hänen oli kuulunut suojella tätä. Hän oli epäonnistunut.

Ephramia alkoi oksettaa, kun hän mietti mitä kaikkea muuta sisko oli mahtanut tehdä itselleen. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi päänsä niitä vasten istuessaan vuoteen reunalla henkeään haukkoen.
"Celia..." hän puristi suustaan, mutta ei kyennyt jatkamaan vaan pudisti päätään raskaammin kuin vuosiin. Hän olisi tahtonut tietää, miksi, miten, kuinka paljo ja kuinka kauan, mutta hän ei saanut tarpeeksi ilmaa puhuakseen.

[Agitha]

Celia tiesi Ephramin nähneen haavat, kun Ephram vetäytyi äkisti taaksepäin, ja haukkoi henkeään. Celia katsoi pois päin kulmiaan kurtistaen. Häntä itketti, mutta hän tiesi, että hän ei itkisi.
Ephram istui sänkynsä laidalle, ja Celiakin nousi istuma-asentoon. Hän veti lahkeensa takaisin alas peittäen arvet ja viiltohaavat. Celia painoi taas leukansa polviaan vasten, ei sanonut mitään, eikä edes katsonut veljeään.
Hän tiesi, että hänen raajansa olivat rumat. Hän tiesi, ettei hän käyttäytynyt normaalisti. Ja hän tiesi, että sellainen toiminta satutti paitsi Celiaa, myös muita. Mutta muiden ei kuulunut saada tietää! Se oli Celian oma ongelma! Hän oli onnistunut peittelemään haavojaan vuosia, eikä kukaan ollut saanut tietää. Hän oli uhrannut salaisuutensa vuoksi niin paljon, ihan vain suojellakseen muita siltä tiedolta. Ja yksi virheliike oli onnistunut tuhoamaan kaiken.
Celia oli arvannut, että Ephram reagoisi näin. Ja hän tiesi, että Ephram vaatisi häntä näyttämään kaikki haavat, jotka hän oli tehnyt. Ehkä... Ehkä Celia onnistuisi säästämään Ephramin muilta haavoilta? Jos hän onnistuisi vakuuttamaan veljensä siitä, että vasen jalka oli ainoa, jota hän oli viiltänyt?
"Anteeksi", Celia mutisi. Hän tiesi, että hänen viiltonsa satuttivat Ephramia enemmän, kuin mitä ne satuttivat häntä. Mutta Ephram itse oli vaatinut saada nähdä, vaikkei ollutkaan tiennyt, mitä tulisi näkemään. Celia oli yrittänyt varjella salaisuuttaan parhaansa mukaan...

[Fairytaler]

Ephram nosti päänsä käsistään, mutta hän ei ollut vihainen. Hän oli kaikkea muuta. Hänen sydämensä ei hakannut enää yhtä kovin ja hän sai jo normaalisti henkeä, mutta hän tunsi pettymyksen aallon kietovan itsensä sisäänsä ja katsoi sisartaan puristaen huulensa yhteen. Hän tunsi olonsa väsyneeksi ja voimattomaksi, mutta siitä huolimatta hän tiesi, ettei kykenisi nukkumaan enää samana yönä. Aamulla hän olisi väsynyt ja ärtynyt ja kaikki tulisi paljon raskaampana takaisin, mutta se kai oli sama, valvoiko hän nyt kyselemässä Celialta, vai seuraavat kymmenen yötä ilman vastauksia.
"Miksi?" hän kysyi sitten vetäen syvään henkeä. Hän tunsi itsensä jotenkin typeräksi, sillä tiesi syyt kyllä. Hän vain tahtoi kuulla ne Celiankin suusta. Hän tahtoi saada mielensä rauhoittumaan, mutta liian monet kysymykset painoivat hänen mieltään. Kuitenkin, ennen kuin mikään muu kysymyksistä ehti tulla ulos, hän katsoi sisartaan neuvottomana ja surullisena ja kuiskasi:
"Ei, minun pitää pyytää anteeksi. Minun olisi pitänyt suojella sinua".
Sitten hän hymähti. Hän ei ollut varma siitä, kuuluiko hänen vai Celian pyydellä anteeksi. Hän ei tiennyt, oliko Celialla ollut tarkoitus satuttaa häntä, vai oliko hän suojellut olemalla kertomatta. Oliko kaikki suunniteltua? Oliko se kaikki vahinkoa? Oliko kaikki siinä kurjassa maailmassa, kurjassa paikassa jossa he elivät, valhetta? Pelkkää mustaa, utuista valhetta, jonka läpi ei voinut nähdä.

[Agitha]

Celia tuijotti Ephramin huoneen lattiaa, ja räpelsi pyjamanhousujensa lahkeita. Hän kurtisteli kulmiaan, mutta ei vieläkään itkenyt. Eikä tulisi itkemäänkään.
"En minä tiedä", Celia vastasi Ephramin yksisanaiseen kysymykseen vältellen. "Ei miksikään. Ei se ole mitään."
Miten hän muka voisi kertoa, miksi hän sitä teki? Ephram ei kuitenkaan ymmärtäisi. Ephram kykeni näkemään vain sen, että Celia satutti itseäään. Mutta miten hän olisi voinutkaan ymmärtää? Jos sitä ei ollut koskaan kokenut, sitä ei voinut tietää. Kokemattoman olisi mahdoton ymmärtää, että se helpotti hänen oloaan. Kun keskittynyt kipu peitti ikävät tunteet alleen, hänen olonsa helpottui. Hän rauhottui, ja vapautui. Miten kukaan toinen voisi ymmärtää sitä henkilökohtaista tyydytyksen tunnetta, jonka Celia sai, kun hän näki haavan ihossaan. Kun hän ymmärsi, että kykeni itse tekemään sen, eikä se edes sattunut. Kun haavasta valui verta, tuntui kuin kaikki paha olisi huuhtoutunut sen mukana pois. Mutta miten kukaan voisi ymmärtää? Miten Ephram voisi ymmärtää? Ephramin ei edes tarvitsisi ymmärtää.
"Ei se... Ei se ole sinun syysi", Celia sanoi. "Eikä ole sinun tehtäväsi suojella minua. Minä teen tämän itse itselleni, se ei liity sinuun mitenkään."
Sanat kuulostivat vähän kovemmilta, kuin Celia oli tarkoittanut. Hän ei halunnut satuttaa Ephramia enempää, mutta hän ei myöskään halunnut, että Ephram puuttuisi hänen asioihinsa. Tämä ei yksinkertaisesti ollut Ephramin ongelma!

[Fairytaler]

Ephram istui vuoteella mitään näkemättä ja puristi käsiään yhä nyrkkiin. Hän tunsi kynsiensä painavan ihoaan vasten mutta ei tahtonut hellittää. Oliko Celialla samanlainen tunne? Kun kaikki muu oli sekaisin, piti saada jotakin, mitä kykeni kontrolloimaan, vaikka se sitten tarkoittaisi itsensä satuttamista? Vai oliko se vain puolustautumisrefleksi? Toisen vastaus ei tyydyttänyt. Ei kai itseään viillellyt ilman mitään syytä? Ei kai se voinut olla vain, ei mitään? Ephram ei tiennyt mitä sanoa, ei ennen kuin Celia kielsi, ettei se ollut hänen vikansa. Piilossa pysynyt viha kuohahti Ephramin sisimmässä ilman syytä ja hän loikkasi pystyyn otsa kurjussa ja huudahti:
"Miksi se sitten tuntuu siltä? Teetkö sinä tätä sen vuoksi, että se tuntuu hyvältä, vai sen takia että saisit satuttaa mahdollisimman monia ihmisiä? Onko tähän jokin syy? Auta minua ymmärtämään!"

Ephram pudottautui takaisin istumaan ja katsoi Celiaa pettyneenä ja mitään ymmärtämättä.
"Eikö tässä elämässä ole jo tarpeeksi vaikeuksia ilmankin?" hän mumisi käsittämättä mitään enää koko jutusta.
"Miten pitkään olet tehnyt tätä? Ja kuinka paljon?" hän sitten kysyi nyt jo pikemminkin huolissaan ja hieroi otsaansa.

[Agitha]

Celiasta tuntui, kuin Ephram olisi syyllistänyt häntä. Hänen ongelmansa ei tietenkään ollut Ephramin syy, vaan Celian, mutta silti hän tunsi loukkaantuvansa. Ei Ephram voinut häntäkään syyttää. Eikö riittänyt, että hän itse syyllisti itseään?
Celian mielestä Ephram hermostui turhasta, ja hän katsoi veljeään vihaisesti. Ei ollut mitään syytä suuttua noin! Celia jäi kuitenkin istumaan samaan asentoon, ja pian Ephramkin istui takaisin pompattuaan ensin seisomaan kiihdyksissään.
Hän oli edelleen vaiti.
Kyllä Celia olisi toivonut, että Ephram olisi voinut jotenkin ymmärtää. Mutta hän tiesi, että vaikka hän selittäisi kaiken miten tarkkaan tahansa, veli ei koskaan voisi ymmärtää aivan täysin. Jos Ephram ymmärtäisi, hän olisi samassa tilanteessa kuin Celia!
"En minä tee sitä muiden takia", Celia sanoi viimein hiljaa. Sen hän ainakin halusi tehdä selväksi, että kenelläkään muulla ei ollut tekemistä tämän asian kanssa. Se oli hänen oma ongelmansa, sikihän hän oli sitä niin kauan piilotellut!
Muihin kysymyksiin hän ei halunnut vastata, mutta tiesi, että Ephram tivaisi vastauksia kunnes hän puhuisi.
"En kovin kauaa tai kovin paljon", Celia vastasi laimeasti. Se ei ollut totta, mutta hänestä ei ollut valehtelemaan rankemmin. Sitäpaitsi Ephram tekisi hänelle varmaan ruumiintarkastuksen muutenkin, joten oikeastaan valehteleminen ylipäätään oli turhaa. Mutta Celia ei halunnut sanoa sitä ääneen! Hän ei halunnut kertoa Ephramille, kuinka kauan ja paljon oli veljelleen valehdellut.

[Fairytaler]

Ephram istui äänettömänä uskaltamatta katsoa sisarensa suuntaan. Hän tahtoi tietää, mutta hänen olisi varmaan pakko taas painia, jos hän tahtoisi vastauksia, sillä tuntui, ettei hän kyselemällä saisi Celiasta mitään irti. Hänestä tuntui pahalta ajatella, että Celia syytti ongelmasta vain itseään, koska ei uskonut, että se voisi olla totta. Jossakin noin suuressa, on varmasti takana muutakin kuin vain oma halu tai miksi sitä sitten kuuluukaan kutsua.
"Näytä", Ephram käski terävästi, tahtomatta kuitenkaan kuulostaa siltä miltä hän kuulosti. Hän vain ei kyennyt perumaan äänensävyään, eikä edes tiennyt tahtoiko. Hän nousi jälleen seisomaan ja asteli oman vuoteensa reunalle. Melkein kuin sovinnoneleenä hän pudottautui vuoteen reunalle polvilleen ja ojensi kätensä koskettaakseen toisen polvea. Hän ei tahtonut syyttää Celiaa, vaikka varmasti kuulosti siltä. Hän ei tahtonut tehdä toisen oloa pahaksi, mutta ei myöskään tahtonut, että tämä tuntisi saavansa huomiota tällä tavoin. Ephramia kadutti suuttumisensa, mutta nyt hän ei enää tuntenut muuta kuin raskasta pettymystä ja kipua. Hän oli itse aivan yhtä syvällä omissa ongelmissaan, kuin Celia oli omissaan, mutta hän tahtoi auttaa. Ehkä toinen heistä pääsisi kuiville toisen avulla.

[Agitha]

Ephram käski hänen näyttää haavansa.
"En halua", Celia vastasi automaattisesti. Eikö Ephram ollut muka nähnyt tarpeekseen? Eikö tieto siitä, mitä Celia teki, ollut tarpeeksi? Miksi veli halusi tietää myös kaikki rumat yksityiskohdat?
Ephran nousi, ja Celia varautui taas painimaan. Hän ei näyttäisi haavojaan vapaaehtoisesti, ei ikinä! Jos niiden piilotteleminen edellytti Ephramin kanssa painimista, hän olisi valmis siihen. Ephram voittaisi taas, mutta Celia ei tekisi siitä hänelle helppoa.
Kun Ephram liikahti häntä kohti, Celia värähti, mutta Ephram ei hyökkänytkään hänen päälleen. Sen sijaan hän polvistui Celia eteen, ja Celia kurtisti taas kulmiaan. Häntä itketti taas.
Ephram laski kätensä hänen polvelleen, ja Celia istui paikallaan liikkumatta ja vaiti. Hän katsoi Ephramia hetken epäröiden, mutta kumartui sitten, ja nosti vasemman jalkansa lahkeen polviin asti. Häntä hävetti. Se tuntui henkilökohtaisemmalta kuin alasti oleminen.
Sääri oli lähes kokonaan vaalenneiden arpien ja tuoreempien viiltojen peitossa, ja se ei edes ollut hänen rumempi jalkansa. Suurin osa viilloista oli viilletty vaakasuunnassa, ja ne olivat suunnilleen viiden sentin pituisia. Niitä oli tiheään, puhumattakaan jo vaalenneista arvista. Suurin osa haavoista ei ollut kovin vaarallisen näköisiä, verisiä naarmuja vain, mutta muutama viilto oli erityisen syvä, etenkin ne muutamat jotka olivat pystysuunnassa. Myös pari arpea oli muita paksumpia.
Celia ei viitsinyt itse edes vilkaista jalkaansa, hän oli jo nähnyt sen niin useasti. Sitäpaitsi se hävetti häntä. Hävetti valtavasti.

[Fairytaler]

Ephram ei katsonut sisarensa kasvoja. Hän ei vain kestänyt ajatella, minkälainen kipu niistä näkyisi. Ephram tunsi Celian liikahtavan ja kohotti sitten katseensa sisarensa suuntaan. Tämä oli nostanut housunsa lahkeen kunnolla ja paljastanut ne kaikki viillot ja arvet. Ephram katseli sisarensa jalkaa ja painoi sitten silmänsä kiinni kuin olisi hakenut pimeydestä lohtua. Hiukan heikosti hän pudisti päätään, mutta tiesi, että haavoja olisi lisää. Celia oli aina ollut perusteellinen.
"Nuo.. ne eivät taida loppua siihen?" Ephram mumisi sitten kysyvästi ja nosti katseensa, tahtoen nyt oikeasti nähdä sisarensa jokaisen ilmeen, satuttivat ne sitten miten paljon tahansa.
"Celia, kuinka kauan?" hän kysyi uudelleen, tahtoen tällä kertaa vastauksen. Hänen äänensä oli vaipunut pieneksi ja murheelliseksi ja hän kaipasi sillä hetkellä halausta enemmän kuin koskaan ennen.

[Agitha]

Celia istui hetken vaiti. Hän olisi halunnut valehdella, hän olisi halunnut sanoa, että siinä olivat kaikki. Se olisi helpottanut hänen ja etenkin Ephramin oloa. Celia oli jo avaamaisillaan suunsa sanoakseen ne sanat, mitkä he molemmat halusivat kuulla, mutta sulki suunsa sitten.
Yhtäkkiä hän tunsi olevansa heikko. Hän koki olevansa hirvittävän väsynyt ja ja paljas, eikä hänestä ollut enää valehtelemaan. Sitäpaitsi Ephram ansaitsi parempaa kuin hänen surkeat valheensa, vaikka totuus satuttaisikin häntä.
Celia henkäisi, ja hänen hengityksensä värisi. Hän pidätteli itkua huomaamattaan. Sitten hän nyökkäsi vastaukseksi. Hän painoi katseensa, ja kääri toisenkin lahkeensa ylös hitaasti. Celia tiesi, että oikea jalka oli vielä pahemmassa kunnossa. Siinä oli yksi erityisen suuri ja tuore haava, ja Celia oli vasta tänään ottanut sitä suojaavan laastarin pois, jotta se saisi happea parantuakseen.
Sitten hän kääri myös molemmat hihansa niin ylös kuin mahdollista. Hänen kätensä ranteita lukuunottamatta olivat lähes kokonaan arpien peitossa. Osa arvista punersi edelleen.
Celia arveli, että hänen tuskin tarvitsisi vastata Ephramin toiseen kysymykseen. Vanhimmat arvet puhuivat puolestaan.
"Anteeksi", Celia sanoi, ikään kuin hän olisi viiltänyt Ephramia itsensä sijaan. Siltä se ainakin tuntui.
Celian hengitys värisi edelleen. Hän ei uskaltanut katsoa Ephramiin, vaikka tiesi silti, miltä veli näytti.
Yleensä Celia onnistui pidättelemään itkuaan, mutta nyt se oli vaikeaa. Ennen kuin hän huomasikaan, kyynelet valuivat hänen poskilleen. Itsetuhosta kiinni jääminen oli ollut hänelle yhtä suuri järkytys, kuis se oli ollut Ephramille.

[Fairytaler]

Ephram seurasi pala kurkussa, miten Celia veti toista lahjetta ylös ja paljasti edellistäkin pahemmin runnellun säären. Ephram nielaisi ja häntä alkoi toden teolla oksettaa. Hän panoi päänsä hiljaa tuhahtaen vuoteensa patjaa vasten ja rukoili mielessään, että kaikki olisikin ollut vain yhtä karmeaa, rumaa unta. Hän ei ymmärtänyt, miksi joku tahtoi satuttaa itseään. Miksi kukaan tekisi kenellekään mitään sellaista ja vähiten itselleen. Hän oli aina luullut ihmisen olevan niin itsekäs, ettei kykenisi satuttamaan itseään, mutta sitten Celiasta oli paljastunut jotain aivan uutta. Hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, vaikka hän itki hyvin harvoin. Hän ei muistanut itkeneensä sinäkään aamuna, kun oli saanut arven silmäkulmaansa ja hän muisti, että se oli sattunut. Mutta nyt hän tajusi, ettei mikään voisi koskaan sattua yhtä paljon kuin tämä. Hänen kätensä puristui Celian jalkaa vasten ja toinen eksyi repimään hiuksia takaraivosta.

Ephramilla meni hetken aikaa koota itsensä. Sitten hän irrotti molemmat kätensä ja nojautui taaksepäin. Hän ei enää tahtonut tietää, oliko haavoja enemmän. Hän ei uskonut niiden loppuneen, sillä oli pistänyt merkille sen, että Celia käytti pitkähihaisia paitoja enemmän ja hölmömmissä tilanteissa kuin kukaan hänen tuntemansa. Tyttö ei edes kesällä pukeutunut hellemekkoihin tai lyhythihaisiin, niin kuin muut heidän ikäisensä, eikä Ephram muistanut milloin viimeksi oli nähnyt hänellä nilkkasukat. Hitaasti hän katsoi sisartaan osaamatta sanoa enää mitään, millä olisi merkitystä.

[Agitha]

Celiaan sattui, kun hän huomasi miten hän oli satuttanut Ephramia. Hän oli luullut osaavansa ennakoida Ephramin reaktion, mutta nyt tositilanteessa hän oli kuitenkin satuttanut veljeään paljon, paljon enemmän, kuin mitä hän oli luullut satuttavansa. Ephram näytti murtuneelta, ja Celia tunsi itsensä hirveän syylliseksi. Näytti siltä, kuin Ephram saattaisi itkeä, ja Celia tiesi, että silloin jokin oli todella pahasti vialla.
Miksi Celia ei kokenut samoin viiltelystään? Miksi hän ei ollut osannut arvata, että hän todella satuttaisi lähimmäisiään näin? Miksi se oli alkanut tuntumaan niin luonnolliselta ja jokapäiväiseltä, että hän oli tullut täysin sokeaksi sille, mitä hän teki?
Celia laski hihansa ja lahkeensa takaisin alas, ja toivoi, että olisi samalla tavalla voinut piilottaa kaiken äsken tapahtuneen. Pyyhkiä pois muistoista ja jatkaa, kuten ennenkin.
Celia liukui sängyn reunalta lattialle Ephramin viereen istumaan. Kyynelet valuivat hänen poskilleen ensimmäistä kertaa kuukausiin, ja hän nyyhkytti. Se oli oikeastaan vähän ärsyttävää, koska hänestä tuntui, ettei hän voisi lopettaa.
"Anteeksi", hän sanoi toistamiseen. Ei hän osannut sanoa mitään muuta, kun hän oli sillä tavalla satuttanut toista. Sillä nimenomaa Ephramia hän satutti, ei itseään.
Sillä hetkellä tuntui oikealta kietoa kädet Ephramin ympärille. He eivät halanneet juuri koskaan, heitä ei oltu kasvatettu näyttämään tunteita avoimesti fyysisin huomionosoituksin. Mutta Celia kaipasi kipeästi halausta, ja hän tiesi, että Ephramkin kaipasi. Ehkä se johtui siitä, että he olivat kaksosia, tai yksinkertaisesti siitä, että loppupeleissä he olivat kuitenkin toisilleen niin tärkeitä.

[Fairytaler]

Ephram huokasi ja yritti karkottaa kyyneleitä silmistään räpyttelemällä ripsiään ja tuijottelemalla kattoon. Hän ei ymmärtänyt, miten ei ollut tajunnut sitä. Miksei hän ollut huomannut, miten pitkälle tai miten pahaksi kaikki oli mennyt. Hän manasi itseään ja kirosi sitä, ettei tuntenut sisartaan niin hyvin, kuin olisi pitänyt.
"Celia... Anna anteeksi, etten huomannut mitään aiemmin..." Ephram kuiskasi, kun Celia laskeutui hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Ephram nojautui hänkin eteenpäin ja halasi Celiaa. Se oli ainoa teko, joka sillä hetkellä tuntui järkevältä ja luontevalta. Enää ei kannattanut puhua. Teot oli tehty, sanat sanottu, eikä siitä päässyt enää mihinkään. Ephram vain ei vieläkään tiennyt, miten voisi auttaa tai mitä tehdä. Nyt hän tahtoi vain olla lähellä Celiaa, sillä uskoi, että tähän koski vähintään yht' paljon kuin häneen, ekkeu enemmänkin. Kyllä hän tiesi, ettei sisko tätä ollut halunnut. Ei hän tahallaan satuttanut ketään. Ephram ei tiennyt, miten heidän nyt pitäisi toimia. Pitäisikö heidän kertoa jollekin, että Celia saisi apua? Eihän tämä ollut normaaliakaan.

[Agitha]

Celia nyyhkytti hillittömästi, ja painoi päänsä vasten veljensä hartiaa. Hänellä oli harvoin varsinaisesti paha olla, tai ainakaan hän ei tunnistanut sellaista itsessään, mutta nyt hänen oli niin paha olla, että hän oli tuntevinaan fyysistä kipua. Ihan kuin hänen sisuskalujaan oli särkenyt.
Oli lohdullista tuntea Ephramin kädet ympärillään, ja Celia rutisti veljeään hetken lujemmin. Sitten hän irrottautui, ja pyyhki kyynelensä hihaansa. Nyyhkytys ei lakannut, ja hän näytti varmaan aika hirveältä. Hän veti syvään henkeä rauhoittuakseen.
"Ethän kerro tästä kenellekään", Celia pyysi. Hänen olisi pakko saada Ephram lupaamaan.
Celia ei edes halunnut tietää, mitä siitä seuraisi, jos heidän vanhempansa saisivat tietää. Hänet varmaan kiikutettaisiin jollekin huippuluokan psykologille, hänelle syötettäisiin huippuluokan lääkkeitä ja vanhemmat kävisivät huippuluokan tappeluita keskenään. Kaikki syyttelisivät toisiaan, ja perhe hajoaisi vielä pahemmin, kuin mitä se oli nyt. Sitä Celia ei halunnut. Hän halusi päinvastaista, mutta hän tiesi, että hänen ongelmansa ei saisi perhettä muodostamaan yhteistä rintamaa ja tukemaan toinen toistaan.
Hän ei myöskään halunnut kuvitella tilannetta, että tieto leviäisi koulussa. Hän voisi sanoa hyvästit kaikille ystävyyssuhteille, ja häntä alettaisiin pitää jotain sairaana sekopäänä. Hän aiheuttaisi turhaa hämminkiä, ja pahimmassa tapauksessa hänet lähetettäisiin takaisin kotiin.
Ei, mitään sellaista Celia ei missään nimessä halunnut!
"Sinun on pakko luvata", Celia vaati epätoivoisena. "Et saa ikinä, ikinä sanoa tästä kenellekään, etkä paljastaa tätä kenellekään millään tavalla! Muute minä... minä..."
Celia ei keksinyt lauseelleen loppua, mutta toivoi, että uhkaus meni silti perille.

[Fairytaler]

Ephram tunsi Celian irrottavan, vaikkei olisi itse sitä vielä tahtonutkaan, päästi hänkin irti. Hän pyyhki kyyneleisiä kasvojaan ja tasasi hetken hengitystään, joka oli muuttunut kummallisen raskaaksi heidän siinä istuessaan. Hitaasti hän kohotti katseensa Celiaan, joka oli yhtäkkiä muuttunut pelottavan hätääntyneeksi.
"Celia", Ephram aloitti, mutta joutui keskeyttämään, kun toinen jatkoi vaatimista.
"Hyvä on, mutta sinun on luvattava... että puhut minulle tästä. Jooko? En kai voi vaatia että lopetat, mutta.. " Ephram huokasi. Enemmän kuin mitään muuta sillä hetkellä, hän toivoi, että Celia lopettaisi. Hän toivoi, ettei se enää jatkuisi. Hän tiesi kyllä, miksi Celia ei tahtonut kenenkään kuulevan tästä. Se saattaisi asettaa hänen tulevaisuutensa Saint Walden's Schoolissa vaakalaudalle ja rikkoa heidän ennestään vaikeita perhesuhteitaan. Mutta hän myös ymmärtäisi, luultavasti, jos Celia ei lopettaisi. Tottumuksia on vaikea muuttaa, eikä sekään varmasti auta, ettei ole ketään jolle puhua. Ephram häpesi itseään, sillä pakeni aina tilanteita, joissa piti puhua itsestään. Hän ei sietänyt sitä ja vaikka olisi tahtonut puhua Celialle, hän tiesi, että se oli mahdotonta, sillä hänenkin haavansa olivat liian isoja ja liian kipeitä.