Yökyöpeli

[Agitha]

Celia säpsähti hereille. Ensimmäinen asia, jonka hän tajusi oli, että hänen jaloillaan oli kylmä. Sitten hän huomasi seisovansa kylmällä lattialla paljasjaloin pyjama päällään. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän tajusi unissakävelleensä.
Hän katseli ympärilleen vähän ihmeissään. Hän oli herännyt kesken unissakävelyn vain muutaman kerran elämänsä aikana, joten tilanne oli hänelle melko vieras. Ja tila jossa hän oli, oli hänelle vieras! Luonnollisesti hänellä kesti aina hetki hahmottaa olinpaikkansa, mutta nyt hänellä ei ollut aavistustakaan, missä hän oli. Ei ainakaan kotonaan! Ja sitten hän muisti.
Hän oli koulussa, asuntolassa. Hetken hän oli kuvitellut olevansa kodissaan, vaikka koulun asuntolan käytävät eivät tippaakaan muistuttaneet heidän kotitaloaan. Käytävä, jossa hän nyt seisoi, oli poikien päädyn käytävä, ainakin siitä päätellen, että se oli tyttöjen käytävän peilikuva.
Miksei hänen huonetoverinsa ollut herännyt, kun hän oli lähtenyt? Ja missä yövahtia pitävä opettaja oli? Eikö kukaan ollut huomannut hänen vaelteluaan?
Edelleen uninen Celia haroi pörröistä kiharapehkoaan, ja harkitsi omaan huoneeseensa palaamista. Hän värisi kylmästä, sillä asuntolan lattia oli viileä, ja hänen pyjamansa ohut. Kuten aina unissakävelyn jälkeen, hänen olonsa oli outo. Oli niin kummallista herätä pystyasennossa jossain satunnaisessa paikassa, ja jostain syystä se sai hänet tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Yleensä hän herätti Ephramin käveltyään, tai Ephram herätti hänet kuullessaan hänen vaeltelevan (tai useimmiten ohjasi takaisin vuoteeseen, mutta sitä Celia ei voinut muistaa). Mutta koulussa hän ei voisi mennä Ephramin luo keskellä yötä, etenkään kun tyttöjen oleskeleminen poikien päädyssä yöaikaan oli ehdottomasti kielletty.
Celia oli jo palaamaisillaan takasiin huoneeseensa hieman harmistuneena, kun hän huomasi seisovansa nimenomaa Ephramin huoneen kohdalla. Ehkä... Ehkä jos hän koputtaisi ihan nopeasti, ja Ephram päästäisi hänet sisään, he eivät jäisi kiinni. Sitäpaitsi he olivat sisaruksia, joten kukaan ei voisi epäillä heidän tekevän mitään vielä luvattomampaa, kuin väärässä päädyssä oleskelu. Celia tiesi, ettei kuitenkaan saisi nukuttua, ja öisin kaikki ajatukset olivat kaikkein hirveimpiä. Hän halusi nähdä veljensä.
Hetken epäröityään Celia nosti kätensä, ja koputti Ephramin oveen mahdollisimman hiljaa. Hän arveli, että Ephram heräisi hänen koputukseensa varmasti, mutta hän ei halunnut herättää ketään muuta.

[Fairytaler]

Ephram nuokkui istuvassa asennossa vuoteellaan, selkä seinää vasten. Hänen sylissään oli ruskeakantinen päiväkirja ja kuulakärkikynä, jonka hän oli saanut isältään tämän työmatkalta. Se oli kaunis kynä, joka olikin ainoa syy miksi Ephram sitä käytti. Minkäänlaisia tunteita hän ei sitä kohtaan sen enempää tuntenut. Milloin tahansa hän olisi ollut valmis vaihtamaan sen toiseen samanlaiseen, eikä se olisi tippaakaan kirpaissut. Ephram haukotteli ja kääntyi parempaan asentoon. Hänellä oli illalla mennyt melko pitkään, kuten saattoi arvata, sillä hän oli koettanut kirjata kaiken muistiin ja lukea vielä koulukirjojakin hiukan.

Päiväkirja kopahti lattialle ja kynä liukui sen perässä. Ephramia se ei herättänyt, mutta samassa hänen korviinsa kantautui ovelta hiljainen koputus ja hän hätkähti täysin hereille. Uneliaana hän kompuroi alas vuoteestaan, nosti kirjan ja kynän käteensä ja laahusti ovelle. Hänen huonetoverinsa ei ollut vielä saapunut, joten hän oli toistaiseksi aivan yksin. Vieras ei siis voisi olla kuin hänelle, paitsi jos joku luulisi sen toisen jo tulleen. Hiukan epävarmana Ephram tarttui oven kahvaan ja kurkisti käytävään silmät sirissä.
"Celia? Mitä sinä... tule sisään, ettei sinua nähdä", hän mumisi ja ojensi kätensä oviaukosta tarttuakseen toisen hihaan ja vetääkseen tämän sisään.

[Agitha]

"Anteeksi. En kai herättänyt?" Celia kysyi, kun Ephram avasi oven hänelle. Ephram näytti vähän uniselta.
Veli veti hänet sisään yöpaidan hihasta, mikä oli ihan ymmärrettävää. Celia olisi tosin ominkin avuin livahtanut sisään nopeasti, sillä huoneissa oli vähän lämpimämpi kuin käytävällä, eikä Celia halunnut tulla nähdyksi. Unissakävely ylipäätään oli vähän nolo ongelma, eikä hän olisi saanut oleskella poikien puolella.
Kun hän oli turvallisesti sisällä, ja Ephram oli sulkenut oven, hän käätyi veljeään kohti.
"Kävelin taas unissani", hän selitti. "Heräsin vasta tuolla käytävällä, ja... uh... Minua alkoi pelottaa." Oikeastaan Celiaa ei ollut pelottanut, vaikka hän olikin ollut hämmentynyt, kuten aina. Hän ei kuitenkaan onnistunut selittämään edes itselleen, miksi oli yhtäkkiä halunnut tulla tapaamaan Ephramia. Siihen ei ollut mitään syytä, ja pelkkä "halusin vain nähdä" kuulostaisi liian oudolta.
"Voinko olla täällä vähän aikaa?" Celia kysyi. Hän huomasi, että Ephramin huonetoveri ei ollut paikalla. Parempi niin. "Olen ihan hiljaa, niin yövahti ei huomaa."
Vastausta odottamatta Celia käveli veljensä ohi, ja istahti tämän sängylle. Se oli petaamaton, joten Ephram oli ollut varmaan jo nukkumassa, vaikka toisaalta pöytälamppu olikin päällä. Celia nosti jalkansa sängylle, nojasi leualla polviinsa, ja katsoi Ephramia.

[Fairytaler]

Ephram katseli sisartaan hämmentyneenä. Toinen näytti aivan yhtä sievältä kuin kotonakin, eikä Ephram voinut kuin ihmetellä, että he todellakin olivat jossain muualla.
"No joo, et kai", hän vastasi toisen kysymykseen, eikä oikein itsekään tiennyt oliko Celia herättänyt hänet vai ei. Hän kun ei ollut aivan varma siitäkään, oliko ollut hereillä vai nukkunut. Hän kohautti kuitenkin harteitaan ja veti oven kiinni. Hän pyörähti huoneeseen päin ja hätkähti nähdessään Celian jo kääntyneen hänen suuntaansa. Tyttö alkoi selittää jotakin unissakävelemisestä ja Ephram nyökkäsi. Hän muisti Celian ennenkin kävelleen unissaan. Silloinkin sisko oli usein tullut hänen luokseen, tai hän oli joutunut taluttamaan toisen takaisin vuoteeseen. Unissakävelijää kun ei saanut herättää, eikä Ephram ollut tahtonut riskeerata sitä, että toinen satuttaisi itsensä kuljeskellessaan. Poika ei kuitenkaan uskonut Celian selityksiin, mutta ei jaksanut paneutui niihin sen enempää. Eipä hän sillä tiedolla paljon tehnyt, miksi toinen tahtoi viettää yötä hänen kanssaan, varsinkaan nyt, kun toinen oli jo ehtinyt istuutua hänen sängylleen. Oikeastaan Ephram olisi tahtonut nukkua, mutta hän ei viitsinyt pistää vastaan vaan asettui istumaan huonekaverinsa vuoteen reunalle.
"Mikäs siinä", hän sitten vastasi ja hymähti hiukan, huomatessaan että piti yhä päiväkirjaa ja kynää kädessään.

[Agitha]

Celia istui Ephramin sängyllä vaitonaisena. Hän alkoi miettiä, oliko Ephramin huoneeseen tuleminen sittenkään ollut hyvä idea. Tunnelma oli vähän vaivaantunut, sillä Ephram ja Celia eivät puhuneet paljoakaan vakavista asioista, ja yölliset vierailut tarkoittivat yleensä syvällistä keskustelemista. Sitäpaitsi Ephram näytti väsyneeltä, eikä Celia edes saisi olla huoneessa. Hän tunsi pienen syyllisyyden pistoksen.
He olivat nukkuneet koulun asuntolassa jo muutaman yön, ja olivat jokseenkin asettuneet taloksi. Celia oli jo purkanut tavaransa, ja vaikutti siltä, että Ephram oli tehnyt samoin. Celia katseli ympärilleen veljensä huoneessa. Se oli aivan samanlainen kuin hänen huoneensa, lukuunottamatta yksittäisi henkilökohtaisia tavaroita. Huoneessa ei ollut mitään mielenkiintoista ja poikkeavaa.
Celia rapsutti jalkaansa hajamielisesti. Paranevat haavat hänen nilkassaan kutisivat inhottavasti, ja Celia yritti olla raapimatta liikaa. Hän ei halunnut aukaista rupia, etenkään Ephramin huoneessa. Hänellä oli paha tapa raapia haavansa auki ajatuksissaan...
Celia käänsi katseensa Ephramiin, ja huomasi ruskeakantisen kirjan tämän käsissä. Hän arveli, että se oli Ephramin päiväkirja. Ephram oli pitänyt päiväkirjaa niin kauan kuin Celia muisti.
"Hei, vieläkinkö sinä kirjoitat päiväkirjaa?" hän kysyi, ja katseli kirjaa uteliaasti. "Saanko lukea? Kirjoititko mitään minusta?"
Hän ei uskonut saavansa lupaa lukea päiväkirjaa, mutta kysyi silti. Celiakin oli joskus yrittänyt ottaa mallia Ephramista, mutta ei ollut jaksanut kirjoittaa päiväkirjaa kovin kauaa. Hän ei nähnyt mitään syytä kirjata ylös tavallisten päivien tapahtumia, joilla ei ollut mitään merkitystä, ja joita hän ei muistaisi kuitenkaan.
Celia huomasi taas raapivansa nilkkaansa, ja vetäisi kätensä kauemmas nilkastaan. Miten ärsyttävä pikku tapa.

[Fairytaler]

Ephram istui vuoteella pää kallistettuna hartiaansa vasten. Hän mietti yhä edelleen, miksi sisko oli tullut hänen luokseen ja ennen kaikkea, oliko hän nukkunut vai ei? Celia vaikutti hieman uteliaalta istuessaan hänen vuoteellaan, mutta myös jollain tavalla katuvalta. Ephram mietti, että hänen pitäisi ehkä olla kiinnostuneempi sisarensa asioista ja osoittaa hänelle enemmän hellyyttä, koska isältä ja äidiltä he eivät olleet sitä saaneet, mutta asian ajatteleminenkin oli särkeä hänen sydämensä. Hän puristi huulensa yhteen ja loi katseensa käsissään puristamaansa päiväkirjaan ja samassa kuulikin jo Celian kysymyksen.
"Kirjoitan joo", hän vastasi ja siirsi sen sitten viereensä, kun sisar jatkoi kysymystään.
"Et saa", Ephram totesi tylysti, mutta katui samassa äänensävyään ja lisäsi,
"Olet sinä siellä joskus".
Ephram tarkkaili siskoaan ja kallisti päänsä toiselle hartialleen, kun huomasi tämän raapivan nilkkaansa. Poika rypisti otsaansa hämillään, muttei sanonut mitään. Ei hän oikein tiennyt mitä sanoisi. Kysyisi kutisiko toisen jalka? Vai... ei, kyllä se olisi pakko selvittää, tai hän ei saisi nukuttua enää koskaan.
"Celia, kutiseeko jalkasi?" hän kysyi uteliaana, vaikka toisaalta se seikka tuntui hänestä täysin merkityksettömältä, mutta jokin pakotti häntä eteenpäin.

[Agitha]

"Mitä sinä sinne kirjoitat? Mitä kirjoitat minusta?" Celia uteli iloisesti hymyillen. Hän tiesi kyllä, ettei Ephram kertoisi, mutta päätti kysyä silti. Ihan vain kiusatakseen vähän. Oikeastaan Celia oli aika otettu siitä, että Ephram kirjoitti hänestäkin joskus. Tietysti se oli loogista, olivathan he osa toistensa jokapäiväistä elämää, mutta silti Celia jäi miettimään, mitä Ephram mahtoi hänestä kirjoittaa. Kuinka tarkkaan Ephram yleensäkin kirjoitti päivän tapahtumista? Suurpiirteisesti vai yksityiskohdittain? Celia tuskin koskaan saisi tietää.
Ephramin kysymys sai hänet huomaamaan, että hän raapi jalkaansa taas. Ilmeisesti käsi alkoi raaputtaa automaattisesti heti, kun Celian huomio siirtyi muaalle.
Celia mietti nopeasti jonkin tekosyyn. Hän oli kehittynyt nopeaksi ja uskottavaksi valehtelijaksi.
"Ei se ole mitään", hän vastasi hymyillen, ja päätti pitää kätensä visusti sylissään. "Minulla on jotain ihottumaa, mutta se on jo paranemaan päin."
Ephramille olisi turha väittää, ettei hän ollu juuri raapinut itseään. Ephram oli varmaan jo pitkään katsellut hänen raapimisiaan, ei hän muuten olisi kysynyt.
Samassa Celia kuitenkin tajusi, ettei hänen tekosyynsä ollut kovin hyvä. Ephram varmaan haluaisi nähdä ihottuman. Mitä hän siihen sanoisi?!
Aiemmin Celia olisi voinut näyttää haavansa, ja selittää, että oksa oli raapaissut häntä, tai että hän oli törmännyt äkäiseen kulkukissaan, mutta haavoja alkoi olla jo niin paljon arvista puhumattakaan, että sellaiset selitykset eivät enää menisi läpi.
Äh... Hänen olisi opittava hillitsemään raapimistaan...

[Fairytaler]

"Pah, kirjoitan siitä miten ärsyttävä olet kun utelet", Ephram murahti ja työnsi kirjan alleen. Hän ei olisi tahtonut puhua siitä enempää, sillä päiväkirjan kirjoittamisesta oli tullut hänelle hyvin yksityistä ja tärkeää ja.. niin mitä? Ehkä sekin oli tapa irrottaa pala elämää ja sulkea se jonnekin, mistä sen saattoi kaivaa esiin jos tahtoi. Celiasta hän kirjoitti silloin tällöin, kuten oli sanonutkin. Hän kirjoitti tästä kaikkea. Mistä tämä piti, mistä ei, miten tämä reagoi asioihin ja mitä hän oli tehnyt, mutta hän kirjoitti myös kaikesta ja kaikista muistakin. Hänelle kirjoittaminen ei ollut sellainen henkireikä kuin soittaminen, mutta kirjoittaessaan hän tunsi kykenevänsä irrottamaan siitä kaikesta mikä satutti tai ei tuntunut hyvältä. Ephram huokasi ja kiinnitti sitten taas huomionsa sisareensa. Tämä puhui ihottumasta, joka ei tuntunut järin uskottavalta.
"Oletko allerginen jollekin?" Ephram kysyi otsa rypyssä ja tunsi huolestuneisuuden valuvan hänen sisäänsä. Harvemmin Celia vaivautui hänelle valehtelemaan, sillä Ephram ei kovin usein mennyt hänen valheisiinsa, vaikka toisaalta, mikä syy hänellä nyt olisi olla uskomatta? Tai valehteliko Celia edes miten usein? Jokin sai Ephramin kuitenkin tuntemaan, että tässä oli jokin vialla.

[Agitha]

Celia hymyili vähän hermostuneesti.
"En tiedä. Ehkä. Jos keittolan ruuissa on jotain, mikä saa minut allergisoimaan?" Celia ehdotti.
Oikeastaan siinä, että vain koulun keittolan ruuissa olisi jotain allergisoivaa, ei ollut mitään järkeä. Celia ei kuitenkaan siihen hätään keksinyt muuta selitystä.
"Jos niissä käytetään vaikka jotain allergisoivaa pähkinälajiketta, mitä meillä ei kotona ole?" hän ehdotti. Pastassa harvemmin oli pähkinää, joten Celia saattoi puhua itsensä pahemmin suohon.
"Ihottuma paranee kuitenkin koko ajan, se ei kutise enää paljoa", hän vakuutti sitten. "Oikeastaan se ei enää näy, tuntuu vain vähän. Olen rasvannut sitä, ja se on parantunut siltä."
Hienoa, näkymätöntä ihottumaa.
Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa? Niin nopeasti oli vaikea keksiä mitään tekosyytä jatkuvaan raapimiseen. Tietysti hän olisi voinut sanoa, että jalka vain kutisi, mutta automaattisesti hän oli keksinyt jonkin peitetarinan. Se oli oikeastaan aika tyhmää.
"Oletko viihtynyt täällä tähän mennessä?" Celia kysyi vaihtaakseen puheenaihetta. Tästä aiheesta he olivat puhuneet melko usein, mutta se oli ainakin turvallinen. Tärkeintä oli saada Ephramin ajatukset muualle. Ephram tuskin edes tajusi, minkä aiheen oli vähällä ottaa puheeksi, mutta silti...

[Fairytaler]

Ephram kuunteli Celian selitystä epäuskoisena. Miksi yhtäkkiä ruoassa olisi ollut jotaki allergisoivaa, jos mikään ei ollut koskaan ennen aiheuttanut ihottumaa?
"Ei mene läpi", Ephram tokaisi nyt matalasti ja jo hiukan hyökkäävästi Celian ehdotuksen jälkeen ja pudisteli päätään tämän jatkaessa selostusta. Jokin oli varmasti vialla. Ephram ei voinut olla miettimättä, johtuiko se kodista? Oliko Celialla ikävä? Hän ei ollut ollut aivan yhtä innokas lähtemään Saint Walden'siin kuin Ephram, mutta olisihan tytöllä aina ollut mahdollisuus kieltäytyä. Eihän häntä ollut pakotettu vai oliko sittenkin? Ephram mietti kuumeisesti, miten saisi Celian kertomaan totuuden, sillä huomasi tämän epätoivoisen yrityksen vaihtaa puheen aihetta.
"Täällä on ihan kivaa. Tuli vain mieleeni, että jos se ihottuma ei näy, voit varmaan näyttää sen?" Ephram ehdotti muka viattomasti, vaikka tiesi, että Celia näkisi hänen sanoistaan läpi. Hän olisi kuitenkin pahimmassa tapauksessa vaikka valmis painimaan siskonsa kanssa.

[Agitha]

Celia oli arvellutkin, ettei hänen selityksensä äkillisestä ruoka-allergiasta menisi läpi. Hän oli syönyt Ephramin kanssa yhdessä liian monta vuotta hämätäkseen häntä niin huonolla valheella. Miksi hän oli ollut niin tyhmä? Olisi ollut parempi vaina sanoa "ei se ole mitään", ja jättää asia sikseen.
Hetken vaikutti siltä, että Ephram suostuisi unohtamaan asian, hän jopa suostui vaihtamaan puheenaihetta. Melkein.
Ephram vaati Celiaa näyttämään ihottumansa, ja vaistomaisesti Celia kavahti vähän taaksenpäin. Ei ikinä!
"Mutta eihän sitä kannata näyttää, kun ei siinä ole mitään näytettävää. Ei sitä edes erota", Celia vakuutti. Varmuuden vuoksi hän istui jalkojensa päälle, ja puristi pyjamansa hihoja huomaamatta nyrkkinsä sisään. Hän piilottelisi viimeiseen asti. Vaikka se olisi epätodennäköistä, oli olemassa riski, että Ephram pakottaisi hänet näyttämään. Sen vuoksi Celia suojasi kaikki aukot vaatteissaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Riittäisi, että hänen käsivartensa vilahtaisi näkyviin, ja peli olisi menetetty.
Celia oli jo vuosia onnistunut piilottelemaan viiltoja, ja oli sen vuoksi luopunut paljosta. Hän ei käynyt enää uimassa, eikä käyttänyt hellemekkoja. Hän ei käyttänyt edes lyhythihaisia paitoja, ja joutuisi sisäliikunnassakin pukeutumaan verkkapukuun! Hän ei koskaan, milloinkaan, ikinä näyttäisi haavojaan kenellekään! Ja kaikkein viimeiseksi Ephramille. Hän tiesi jo valmiiksi, miten Ephram reagoisi, ja sitä hän ei halunnut nähdä. Hän ei tahtonut olla taakka, ja hän häpesi viiltojaan. Ephram oli hänelle kaikkien tärkein, joten Celia ei missään nimessä tahtonut Ephramin näkevän, mitä hän oli mennyt tekemään.

[Fairytaler]

Ephram huomasi Celian jännittyvän hänen pyyntönsä johdosta ja hänen sydäntään särki. Viimeistään tämä vahvisti hänen epäilyksensä. Kaikki ei ollut kunnossa. Mieli murtuneena Ephram veti henkeä ja pudisti päätään. Hän katsoi sisartaan pelästyneenä, huolestuneena ja pettyneenä. Ei heillä niin vahvaa yhteyttä ollut, että hän olisi tarkalleen tiennyt, mikä tyttöä vaivasi, mutta ei hän ollut niin tyhmäkään, etteikö olisi tiennyt, ettei Celialla ollut kaikki hyvin.
"Celia-kiltti", hän mumisi epätoivoisena tajutessaan, ettei tytöstä saisi kiskottua vastausta ilman, että tämän joutuisi siihen pakottamaan. Ephram karkotti sen kuplamaisen tunteen, joka yritti ottaa hänestä valtaa ja sai vain vaivoin pidätettyä itseään huutamasta jotakin. Se olisi ollut vihoviimeinen temppu, sillä se olisi varmasti saanut yövalvojan paikalle ja sitä Ephram ei tahtonut. Hän tahtoi selvittää, mikä oli vialla.

Hitaasti ja hiukan epäröiden Ephram nousi vuoteelta ja lähetyi Celiaa epäluuloisena.
"Näytä nyt", hän melkein aneli, sillä ei tahtonut tehdä mitään, mistä Celia ei pitäisi. Hän kuitenkin aikoi selvittää asian oli se sitten mitä vain.

[Agitha]

Celia puri hampaitaan yhteen, kun Ephram pyysi oikein kauniisti. Tietysti hänen olisi pitänyt suostua pyyntöön, kun Ephram sillä tavalla pyysi, mutta ei hän voinut! Jos kyse olisi oikeasti ollut ihottumasta, hän olisi varmaan esitellyt sitä jo heti tullessaan huoneeseen, mutta niin ei ollut asian laita tällä kertaa. Celia ei voinut näyttää raajojaan Ephramille. Hän ei voisi tehdä niin veljelleen.
Hän ei voinut muuta, kuin puistella päätään niin, että kiharat pomppivat.
"Ei ole mitään näytettävää", Celia yritti vielä. "Ei se näy ollenkaan."
Ephram nousi ylös, ja Celia kavahti taas vaistomaisesti taaksepäin. Tietenkään hänen ei pitäisi näyttää pelokkaalta, sillä se vasta epäilyttävää olikin, joten hän katsoi Ephramia silmiin niin rauhallisesti, kuin kykeni. Ephram ei voisi pakottaa häntä näyttämään.
"En näytä", Celia sanoi, nyt vähän uhmakkaammin. "En halua. Se on ruma, tarttuu kosketuksesta ja... uh... En ole sheivannut jalkojani", hän sanoi käyttäen kerralla kaikki tekosyyt, jotka keksi siihen hätään.
Hän tiesi vaikuttavansa epäilyttävältä viimeistään nyt, mutta sillä tuskin oli enää väliä, kun Ephram epäili häntä jo muutenkin. Mistähän Ephram häntä epäili? Ephramhan ei ollut voinut arvata totuutta, vai mitä? Mutta jotain veli tiesi, tai ainakin epäili. Ei hän muuten olisi vaatinut nähdä todisteita niin innokkaasti.
Celia istui edelleen jalkojensa päällä, ja puristi hihoja nyrkkiinsä vähän lujemmin. Hän yritti näyttää uhmakkaalta, siltä että asia oli loppuun käsitelty. Hän ei ollut koskaan ollut siinä kovin hyvä.

[Fairytaler]

Celian kieltäytyminen pakotti Ephramin äärimmäisiin toimiin. Hän ei olisi tahtonut tehdä sitä, minkä aikoi tehdä, mutta hänen sydämensä pakotti häntä siihen. Pojan hengitys oli tihentynyt ja hänen sydämensä hakkasi lujasti. Hän hieroi kasvojaan, puraisi huultaan ja kuiskasi:
"Anteeksi nyt Celia. En tahtoisi, mutta et jätä vaihtoehtoja."
Ei Ephram tiennyt, mitä epäili tai miksi. Hän tiesi Celian valehtelevan asioista silloin tällöin, sillä valehtelija tuntee kyllä valehtelijan. Ephram vain oli luullut... vai oliko hän todella luullut, ettei sisko valehtelisi hänelle, jos hänkään ei kyennyt olemaan täysin rehellinen tälle? Ei hän silti nähnyt syytä siihenkään, ettei Celia näyttänyt ihottumaa, jos se todella oli vain kyse ihottumasta. Mutta mitä jos se olisi jotakin muuta? Jotakin vakavaa? Voisiko hän tehdä mitään? Kykenisikö hän auttamaan Celiaa?

Hetken Ephram epäröi. Celia näytti uhmakkaalta, eikä selvästikään tahtonut paljastaa Ephramille sitä, mitä hän nyt salasi. Kuitenkin tuo ilme, joka ei ollut onnistuessaankaan kovin vakuuttava, sai Ephramiin vielä lisää voimaa ja hän ojensi kättään tarttuakseen sisartaan harteista ja kellauttaakseen hänet kumoon, saadakseen tämän jalat näkyviin. Hän lupasi itselleen, ettei satuttaisi Celiaa, mutta vannoi käyttävänsä vaikka väkivaltaa tämän selvittämiseen. Hän rakasti sisartaan enemmän kuin mitään muuta, vaikka he eivät paljon asioistaan puhuneetkaan. Hän tiesi itsekin olevansa syyllinen siihen. Hän ei tahtonut kertoa mitään. Ei edes.. Ei edes siskolleen, saati vanhemmilleen tai kenellekään muullekaan. Hän ei tulisi koskaan olemaan siihen valmis, mutta nyt Celian ongelmat oli selvitettävä, ehkä ratkaistavakin.

[Agitha]

Ephram oli aina ollut heistä se vahvempi, olihan hän isokokoisempi ja poika. Vastaan tappeleminen oli melko hyödytöntä, kun Ephram painoi Celian sänkyään vasten hartioistan. Ei sillä, etteikö Celia olisi yrittänyt. Hän kyllä rimpuili parhaansa mukaan, mutta vastaan tappeleminen oli vaikeaa, kun hän samalla joutui huolehtimaan, etteivät hihat tai lahkeet pääsisi nousemaan.
Ratkaisevaa oli kuitenkin se, kun Ephram tarttui häntä väärästä kohtaa olkapäästä. Hän osui yheen tuoreimmista viiltohaavoista Celian olkapäässä, ja Celia jäykistyi ja älähti kivusta. Hän toivoi, ettei Ephram ollut aukaissut haavaa.
Hän lakkasi rimpuilemasta kokonaan, kun tajusi, että Ephram saattaisi vahingossa satuttaa häntä pahemminkin. Eihän veli voinut tietää, Celian raajat olivat kipuherkkää aluetta! Joskus pelkkä nukkuminenkin teki kipeää, etenkin jos tuoreita haavoja oli kummallakin puolella, saatika se, että joku tarttui häntä suoraan haavan kohdalta. Ei sillä, että ne olisivat olleet syviä ja pahan näköisiä, mutta se teki kipeää silti.
Olisi ollut niin paljon parempi, jos hän ei olisi jäänyt kiinni! Celia ei halunnut satuttaa muita tällä tavalla. Tämä oli hänen ongelmansa, hän ei halunnut sen vaivaavan toisia!
Hän vilkaisi Ephramia pyytävästi viimeisen kerran, vaikka tiesi, ettei se auttaisi. Mutta Celia tiesi myös, ettei Ephram oikeasti olisi halunnut tietää. Olisi ollut parempi, jos Ephram ei olisi alkanut kyselemään...