Tammenterhoja

[Fairytaler]

Ephram otti piirustuksen vastaan hymyillen ja sanoi hiljaa:
"Kiitos paljon".
Hän katseli käteensä saamaa kuvaa hetken aikaa äänettömänä. Jokainen veto näytti harkitun harkitsemattomalta ja kauniilta. Jokaisella oli jokin tarkoitus, jota ihan kuka tahansa ei varmasti voisi tajuta. Ephram siveli piirustusta sormellaan niin kevyesti, ettei levittänyt kynän jälkeä mistään kohdasta ja pujotti paperin sitten varovasti oman lehtiönsä väliin, miettien jo mielessään, minne voisi kuvan tallentaa, jotta se pysyisi aina siistinä.

Emily näytti olevan aikeissa paneutua takaisin työhön, joten otti itsekin kynän käteensä ja asettautui jälleen oikeaan kohtaan malliinsa nähden. Hitaasti hän jatkoi työtään ja hänen silmänsä liikkuivat yhä vilkkaina ja tarkkaavaisina. Hän tahtoi nähdä kaiken, mutta tiesi olevansa liian hidas tallentamaan sitä kauneutta piirtämällä. Mutta ehkä... ehkä hän voisi säveltää sen jonain päivänä. Ephram hymyili hiukan, kun pianon sävelet alkoivat tanssia hänen mielessään ja huomasi Emilyn kumartuneen katsomaan hänen piirtämistään. Ephram irrotti kynänsä paperista ja katsoi Emilya varovasti.
"Muuten, anteeksi että tulin häiritsemään. Olisit varmaan tahtonut olla aivan rauhassa", hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten.

[Agitha]

Emily katsahti Ephramiin. Ei Ephram häntä ollut häirinnyt, sillä jos Emily ei halunnut tulla häirityksi, hän kykeni sulkemaan muun maailman ulkopuolelleen. Hän ei ehkä ollut kaivannut seuraa mitenkään erityisesti, koska muut oppilaat vaikuttivat aika innostuneilta ja äänekkäiltä, mutta Ephram oli rauhallinen. Hän ei häirinnyt Emilyä.
Niinpä Emily puisteli päätään.
"Ei se haittaa", hän sanoi, ja teki kädellään vähän hassun eleen, joka muistutti huoletonta huitaisua. Hän unohtui hetkeksi ajatuksiinsa, ja muisti vasta sitten laskea kätensä alas.
Hän vilkaisi taas valkoista paperia edessään. Hän slku lehtiönsä kannen, sillä hän piti tärkeänä, etteivät hänen kallisarvoiset paperinsta sotkeutuneet. Sitten hän laski lehtiön varovaisesti viereensä, ja suoristi jalkansa. Hetken kuluttua hän alkoi nojata tammen runkoon. Hiljalleen hänen kehonsa rentoutui, ja Emily lakkasi jännittämästä selkäänsä.
Hänen kätensä osui johonkin kovaan hänen vieressään, ja Emily nosti uteliaasti esineen silmiensä tasalle.
"Kappas", hän sanoi, ja katseli pientä tammenterhoa sormiensa välissä.
"Tammenterhot ovat kivoja. Niillä on vähän niinkuin hattu", Emily selitti. Hän yllättyi itsekin huomatessaan puhuvansa oma-aloitteisesti ja vieläpä melko selkeästi, mutta se ei häirinnyt häntä. Hänen suupielensä vääntyivät pieneen hymyyn.

[Fairytaler]

Ephram katseli Emilya hiukan hämmentyneenä. Tytön sanat ja epämääräinen kädenhuiskautus olivat eleitä, joita monikaan ei olisi Ephramin tuntemuksen mukaan tehnyt, mutta jollakin tavoin ne sopivat tytölle. Tuntien itsensä hieman hölmöksi ja toimettomaksi Ephram laski jalkansa suoriksi, eikä jatkanut piirtämistä. Hän siirsi lasit silmiltään ja taittoi ne taskuunsa. Hiukan mietteliäänä hän käänsi katseensa Emilyyn ja tutki tämän kasvoja. Jokin niissä oli kovin viehättävää, vaikka salaa hän myönsi itselleen, että Celia oli kauniimpi. Tosin, mitä väliä sillä oli, miltä näytti? No ehkä siinä tapauksessa, jos tahtoi olla vaikka malli, mutta jostain syystä Ephram ei uskonut, että Emily tahtoisi. Hän arveli, että tyttö oli koulussa juuri taiteellisuutensa ansiosta, sillä ei vaikuttanut mitenkään erityisen välkyltä, vaikka tavallaan kai oli älykäs.

Emilyn sanat tammenterhoista palauttivat Ephramin ajatuksistaan ja hän tajusi katselleensa tyttöä aavistuksen liian pitkään. Nopeasti hän siirsi katseensa omiin käsiinsä, jotka tuntuivat ikään kuin kiusaavan toisiaan.
"Niin, minäkin pidän niistä", Ephram takelteli häkellyksensä pois ja ryhdistäytyi sitten. Hän ei tahtonut antaa itsestään kovin tylyä tai kummallista kuvaa, vaikkei uskonut, että Emily siitä kovin paljon välittäisi. Tämä vaikutti olevan niin omissa maailmoissaan, ettei varmaan huomaisi, vaikka Ephram lähtisi ja hänen tilalleen tulisi alieni.
"Saanko kysyä sinulta, oletko opiskellut täällä montakin vuotta?" Ephram uteli hiukan varovasti ja katsahti tyttöön hymyillen kevyesti.

[Agitha]

Emily ei hetkeen kiinnittänyt Ephramiin juurikaan huomiota, joten hän ei huomannut ahdistua pojan tuijotuksesta. Hän kumaruti eteenpäin, ja poimi vielä muutaman tammenterhon käsiinsä. Hän muodosti käsistään kipon, ja antoi kolmen tammenterhon levätä siitä. Hetken aikaa hän tuijotti niitä, melkein kuin ihaillen. Niin, hän piti tammenterhoista, etenkin niiden hatuista. Niiden hatut muistuttivat häntä baskereista, ja baskerit olivat hienoja hattuja. Emilylla oli baskeri talveksi, ja se sopi hänen koulupukuunsa...
Emily muisti juuri edellistä talvea, kun hän havahtui Epramin kysymykseen. Hän irrotti katseensa tammenterhoista, mutta jätti ne käsiinsä.
"Tulin tänään", hän totesi vähän verkkaisesti. Hän siirsi tammenterhot vain toiseen käteensä, ja puristi sen nyrkkiin. Toisella kädellään hän huitaisi otsahiuksiaan silmiltään, vaikka ne valahtivatkin heti takaisin.
"Mitä sinä täällä teet?" Emily kysyi hetken tauon jälkeen. "Et ainakaan piirrä."
Hän saattoi kuulostaa vähän töykeältä, vaikka hänen äänensävynsä oli sama kuin aina. Emily ei ollut kovin hyvä muotoilemaan lauseita kohteliaiksi tai kauniiksi, etenkään puhuessaan. Kirjoittaa hän osasi ihan normaalisti, mutta puhuminen oli tuottanut aina vähän vaikeuksia. Ei niinkään teknisesti, vaan henkisellä tasolla.

[Fairytaler]

Ephramista oli jotenkin hauskaa, miten tarkasti tyttö katseli tammenterhoja, aivan kuin olisi tahtonut pitää niistä huolta. Hän mietti itsekseen, oliko kukaan koskaan katsonut häntä yhtä hellästi. Tuskinpa. Hän ei tainnut olla kovin tärkeä. Ephramin ajatukset karkasivat hänen ulottuviltaan ja hän tajusi miettivänsä, mikä teki ihmisestä sellaisen kuin hän oli. Muokkasiko menneisyys mieltä ja käytöstä vai saattoiko jokainen ihminen olla itse oma seppänsä? Ephram tuhahti ja pudisti päätään saadakseen ajatuksensa taas omaan kontrolliinsa ja katsoi sitten Emilyyn, joka sanoi tulleensa tänään.
"Ai. Et sitten taida tietää paikasta vielä paljoakaan?" Ephram uteli ja mietti, kehtaisiko ehdottaa, että he lähtisivät kiertelemään paikkoja. Hän kun tunsi koulun jo aika hyvin, olihan siellä jo muutaman päivän asustellut. Hän alkoi jo suunnitella, minne he menisivät ja mitä paikkoja hän näyttäisi, kun kuuli Emilyn kysymyksen ja alkoi nauraa. Tytön suoruus oli ihailtavaa, mutta tavallaan myös huvittavaa. Joku toinen olisi sanoista ehkä loukkaantunutkin, mutta Ephram laskeutui aika pehmeästi tähän toteamukseen. Hän takelteli hetken naurunsa lomasta ja sai sitten vastattua:
"Soitan pianoa".
"Tuota, laittoivatko vanhempasi sinut tänne, vai tahdoitko itse tulla?" Ephram kysyi sitten uteliaasti ja katsoi tyttöä silmät kirkkaina.

[Agitha]

Ensimmäiselle kysymykselle Emily puisteli päätään. Hän tiesi suunnilleen, missä rakennuksessa mikäkin luokka oli, mutta hän ei ollut käynyt katsomassa vielä ainuttakaan, ja rakennuksistakin hän oli tutustunut vasta asuntolaan. Hän oli kuitenkin ihan tarkoituksella kieltäytynyt esittelykierroksesta. Aikanaan hän oppisi kyllä. Jos hän tutustuisi liian moneen paikkaan kerrallaan, hän vain menisi sekaisin.
Kun Ephram kertoi soittavansa pianoa, Emily vilkaisi hänen sormiaan. Ne näyttivät aika tavallisilta, vaikka Emily oli kuullut puhuttavan "pianistin sormista". Ehkä Ephram ei ollut vielä täysikasvuinen pianisti. Tai sitten Emily oli taas ymmärtänyt jotakin väärin.
Hän olisi halunnut kysyä, soittiko Ephram pianoa hyvin, mutta sitten hän tajusi, että Ephram tarkoitti varmaankin sanoa, että oli tullut kouluun, koska soitti pianoa. Silloin Ephramin täytyi soittaa hyvin. Varmaan yhtä hyvin kuin Emily piirsi.
Hän nyökkäsi taas, ehkä vähän liian myöhässä.
Toiseen kysymykseen Emily ei reagoinut mitenkään, vaan jäi miettimään vastausta siihen. Hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä tänne, mutta olivat kuitenkin olleet innoissaan, kun Emily sai stipendin. Emilykaan ei ollut erityisemmin halunnut kouluun, mutta oli kuitenkin innostunut mahdollisuudesta harrastaa kuvaamataitoa osaavassa ympäristössä. Hän ei osannut vastata Ephramin kysymykseen.
"En tiedä. Mutta haluan olla täällä nyt", hän vastasi.

[Fairytaler]

Ephram huomasi Emilyn katsahtavan hänen sormiinsa ja hymyili hiukan. Ei hänellä ollut mitenkään erityiset sormet, sillä sitä hän uskoi tytön tarkistavan. Ephram oli aina ollut hieman harmissaan siitä, etteivät hänen sormensa olleet sen näköiset, että hän olisi soittaja, mutta tiesi, ettei voinut sille mitään. Olisiko hänen pitänyt laittautua niistä roikkumaan pyykkinarulta? Tuskinpa sentään, eikä Emilyakaan näyttänyt kauheasti haitata hänen sormiensa epäsoittajamaisuus.

Ephram rypisti otsaansa Emilyn vastaukselle. Tuntui hullulta, että toinen ei oikein tiennyt oliko tahtonut tulla, vai olivatko hänen vanhempansa pistäneet hänet tänne ja vasta nyt Ephram tajusi, että hänen kysymyksensä oli varamasti ollut turhankin henkilökohtainen, eikä hän ollut antanut juurikaan vaihtoehtoja. Hän katsoi tyttöä hiukan anteeksipyytävästi ja koetti keksiä uuden aiheen josta kysellä.
"Oletko sinä piirtänyt kauan?" hän kysyi sitten hyvillään siitä, että oli keksinyt jotain sanottavaa.

[Agitha]

Emily oli hyvillään siitä, ettei yrittänyt enää piirtää. Ephram kyseli niin paljon, että Emily olisi jatkuvasti joutunut keskeyttämään piirrustamisen, jotta olisi voinut miettiä vastauksia kysymyksiin. Milloinkohan joku oli kysellyt häneltä niin paljon? Ehkä rehtori haastattelussa. Mutta tämä tilanne taisi olla vähän erilainen.
Emily oli piirtänyt niin kauan kuin hän muisti. Jostain syystä se oli aina käynyt häneltä automaattisesti, ja se oli ainoa asia, joka häntä oli kiinnostanut. Edes ihan pienenä lapsena hän ei ollut ollut kiinnostunut ikätovereistaan tai leluista kovin paljon, ja tämä piirre oli tuntunut kärjistyvän, kun hän kasvoi. Ja kaiken sen ajan, kun muun olivat leikkineet, hän oli piirtänyt.
Mutta sitäkö Ephram tarkoitti, vai kysyikö hän, kauanko Emily oli istunut puun juurella piirtämässä?
Hän mietti hetken, voisiko vastata molempiin kysymyksiin, ja päätti sitten, että kaksin aina kaunihimpi.
"Olen piirtänyt aina", hän sanoi. Aina oli tietysti laaja sana, mutta hän oletti Ephramin ymmärtävän, että hän tarkoitti omaa elinaikaansa. "Ja tässä piirsin vain hetken."
Emily menetti ajantajun piirtäessään, joten hän ei oikeastaan tiennyt, kauanko oli istunut paikallaan. Taivas oli kuitenkin vielä kirkas, joten ei kovin montaa tuntia.
Sitten Emily alkoi miettiä soittamista. Ephram oli varmaan hyvä soittamaan. Hyvä painelemaan koskettimia. Emily ei ollut koskaan edes koskenut pianoon.
"Onko soittaminen kivaa?" hän kysyi yhtäkkiä, sillä halusi tietää.

[Fairytaler]

Emphram seurasi Emilyn kasvojen liikkeitä, kun tämä mietti vastauksia, vaikkeivät ne paljon liikkuneetkaan. Jostakin syystä Ephram piti Emilyn katselemisesta. Tytössä oli jotakin niin unohtumatonta ja suloista. Eikä se johtunut vain hänen ulkonäöstään, vaan pikemminkin hänen olemuksestaan ja siitä, miten hän oli koko ajan läsnä, vaikkei tavallaan ollutkaan. Ephramia ei enää kaduttanut, että hän oli tullut häiritsemään. Jokin kertoi Ephramille, että Emilysta saattaisi tulla hänen ystävänsä. Tytön vastaus hänen kysymykseensä piirtämisestäkin oli jollain tapaa epämääräinen ja suloinen, että se sai väkisinkin Ephramin hyvälle tuulelle, vaikka hänet oli hyvin vaikea saattaa iloiseen mielentilaan. Hän nyökkäsi Emilyn vastaukselle ja pakottautui sitten kääntämään katseensa pois, jottei saisi toisen oloa vaivaantuneeksi.

Oliko soittaminen kivaa? Kivaa? Ehkä vähän väärä sana kuvaamaan sitä leijuvaa hyvänolon tunnetta, mutta kyllä. Kai se oli kivaa. Upeaa. Mahtavaa. Jotakin, joka sai ihmisen loistamaan omissa ja muidenkin silmissä, vaikka olisi soittanut vain jotakin yksinkertaista, sillä musiikki oli jotakin, mistä jokainen ihminen varmasti piti.
"Joo", Ephram kuitenkin vastasi lyhyesti ja pörrötti sitten hiukan hiuksiaan.
"Entä piirtäminen? Taidat pitää siitä?" Ephram kysyi yhä hymyille ja vilkaisi Emilya, uskaltamatta pysäyttää katsettaan tähän sen pidemmäksi aikaa.

[Agitha]

Emily nyökäytti päätään, ja mietti, olisiko soittaminen hänestäkin hauskaa. Olisiko koskettettimien paineleminen hauskaa? Olisiko äänien kuuleminen hauskaa? Vai tuliko hauskuus juuri siitä, että paineltiin juuri tiettyjä koskettimiä, ja kuultiin juuri tiettyjä ääniä? Mutta mikä määritti, mikä ääni oli oikea? Ehkä soittaminen juuri siksi oli niin vaikeaa ja arvostettua, Emily päätteli. Piti tietää, mitä painaa seuraavaksi.
"Pidän", Emily vastasi yllättävän mutkattomasti ja selvästi Ephramin kysymykseen. "Pidän eniten", hän vielä selvensi. Piirtäminen oli hänelle kaikkein tärkeintä. Hän ei osannut edes kuvitella, mitä hänellä olisi, jos hän ei osaisi piirtää. Piirrustaminen vei suurimman osan hänen ajastaan, ja oli hänen ainoa harrastuksensa. Hänellä ei ollut ystäviä, ei muita kiinnostuksenkohteita... Se olisi kurjaa elämään.
Emily huokaisi hiljaa, vaikka hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
Sitten hän katsahti Ephramiin. Tällä hetkellä hän kyllä piti Ephramistakin, vaikka oikeastaan hän ei tuntenut Ephramia. Toiset ihmiset vain tuntuivat paremmilta kuin toiset, ja noh, Ephram ainakin puhui hänelle. Vaikka Emily oli niin huono puhumaan takaisin.
"Ja minä pidän sinustakin", hän sanoi vakavana, koska se tuntui tarpeelliselta. "Ja pidän tammenterhoista."
Emily olisi mielellään listannut paljon asioita, joista piti, mutta tajusi sitten, että se olisi varmaankin juuri sitä ahdistavaa käytöstä, josta häntä välillä varoiteltiin.

[Fairytaler]

Ephram piti Emilyn tavasta puhua. Mutkattomasti, yksinkertaisesti ja lyhyesti. Hän uskoi sanojen taakse kätkeytyvän paljon enemmänkin, mutta vaistosi, ettei tyttöä kannattanut painostaa. Hän arveli, että tytön pienelle hitaudelle oli jokin syy, jota tämä ei ehkä itse tiedostanut tai edes tiennyt. Ei sillä, että se olisi häntä häirinnyt, sillä oli piristävää tavata joku, joka oli oikeasti oma itsensä, eikä koettanut olla muuta, vaikka mistäpä Ephram tiesi, millainen Emily oli, koska ei tuntenut tätä, mutta ainakin tämä vaikutti aidolta.

Ephram ei ihmetellyt sitä, että Emily piti piirtämisestä. Hän olisi ihmetellyt, jos ei olisi pitänyt, sillä hän oli niin taitava, ettei Ephram ollut koskaan tavannut toista yhtä taiteellista. Jos ei olisi tiennyt, että Emily, kuten hän itsekin, oli uusi koulussa, hän olisi arvannut, että tytöllä oli sormensa pelissä koulun seinämaalausten kanssa. Useimmiten ihmiset silti pitivät asioista, joissa olivat hyviä. Ehkä se johtui ihmisen vaistomaisesta tarpeesta osata ja päteä tai vain siitä, että jos piti jostain, siinä kehittyi helposti. Oli syy mikä tahansa, Ephram tunsi vain vähän sellaisia ihmisiä, jotka inhosivat jotakin, jossa olivat hyviä.

Ephram hätkähti hieman, kun kuuli tytön sanat, mutta käsitti pian, että pitämisellä tyttö tarkoitti pitämistä ystävänä tai ihmisenä, ei mitään sen suurempaa ja hän rentoutui huomattavasti, kun Emily puhui tammenterhoista.
"Minä pidän tammesta tammenterhoa enemmän", Ephram sanoi ja mietti hetken.
"Tammissa on jotakin niin vahvaa ja kaunista. Ja viisasta", hän sitten jatkoi matalalla ja lempeällä äänellä, "aivan kuin ne haluaisivat olla ystäviä".

[Agitha]

Emily vilkaisi Ephramia vähän yllättyneenä, kun Ephram puhui tammista. Yleensä, jos Emily sanoi pitävänsä erityisesti vaikka sammalesta, ihmiset katsoivat häntä oudosti. Jotkut totesivat vain "ai" ja jotkut kysyivät sellaisia hankalia kysymyksiä kuin "miksi". Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin vastannut yksinkertaisesti kertomalla, mistä itse piti.
Sitten Emily nyökytteli päätään aika ponnekkaasti sen sijaa, että olisi tapansa mukaan nyökäyttänyt vain kerran. Hän oli aikalailla samaa mieltä.
"Mmmmm", hän myötäili. "Se... Se... Ne puut", hän aloitti, mutta tajusi sitten änkyttävänsä. Hän innostui harvoin, joten oikeastaan innostuminen oli hänelle vähän hankala tila, ellei se liittynyt taiteeseen. Hän nielaisi vähän kärsimättömästi, ja yritti sitten uudestaan.
"Puut ovat todella ystävällisiä. Ne ovat rauhallisia ja hiljaisia ja vain seisovat siinä, ihan niin kuin oikeat ystävät. Ja ne kertovat niin paljon asioita! Puut puhuvat niin paljon! Ja tammet! Ja tammenterhot ovat tammien lapsia. Oletko huomannut, että ne ovat aina tammien vieressä? Tuuli ei voi viedä niitä, tammi pitää lapset tammen vieressä! Ja katso näitä juuria, se on vahva puu. Se saa juuret maan alle, ja ne ovat kovat. Sen täytyy olla vahva, kun se vain pysyy pystyssä tuossa", Emily selitti. Niin pitkää puheenvuoroa hän ei ollut pitänyt pitkään aikaan. Hän jopa hengästyi vähän. Viimeisimmästä puhetulvasta saattoi olla jopa vuosi, ja senkin hän oli saanut perheensä kanssa. Olikohan hän koskaan puhunut näin tuntemattomalle? Mutta Ephram näytti ymmärtävän.

[Fairytaler]

Ephram odotti kärsivällisenä, hymyillen hiukan rohkaisevasti, että Emily saisi sanat suustaan. Toisen pieni änkyttäminen ei häirinnyt, sillä hän muisti, miten monta kertaa itsekin oli ollut vaikeuksissa jonkun asian ilmaisemisen kanssa. Joskus puhuminen oli niin vaikeaa. Sanoja oli lähes mahdoton saada oikeaan järjestykseen ja ajatukset sakkautuivat äärettömän helposti. Joskus puhuminen oli yhtä hankalaa, kuin suunnistaminen tai hiihtäminen. Emilyn pitkä puhe puista sai pojan yllättymään. Hän oli odottanut tämän sanovan vain muutaman sanan, mutta tämä selittikin puista ja niiden ystävällisyydestä melko pitkään. Ephram vaikuttui tämän sanoista ja kohotti katseensa puun oksiin. Kaikki mitä Emily sanoi, piti paikkaansa.
"Puu ei koskaan hylkää toista puuta", hän mumisi hiljaa ja hymyili melkein voimattomasti. Hän tunsi jonkinlaisen ilon tunteen läikähtävän sisällään, vaikkei sille ollut oikeasaan mitään syytä. Vapauden tunne istuessa Emilyn kanssa tammen alla puista puhuen, oli melkein käsin kosketeltava. Tässä voisi istua pitempäänkin.
"Olemmekohan me millään samoilla kursseilla?" Ephram mietti sitten ääneen ja vilkaisi Emilya taas nopeasti. Olisi varmasti hienoa olla samoilla tunneilla tytön kanssa.

[Agitha]

Emily yllättyi vähän, kun Ephram ei kavahtanut edes hänen puhetulvaansa. Yleensä ihmiset ihmettelivät, ainakin vähän, mutta Ephram ei näyttänyt olevan moksiskaan, vaan jatkoi juttelua samaan tapaan.
Emily jäi vielä miettimään puita, kun Ephram siirtyi muihin aiheisiin. Hänellä kesti hetki reagoida pojan kysymykseen.
"En tiedä", hän vastasi lyhyesti viimein. Miten Emily olisi voinut tietää? Hän ei tiennyt millä kursseilla Ephram oli. Tai sitten kyse oli taas niistä retorisista kysymyksistä, joihin ei edes kuulunut vastata. Emily ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi joku esitti kysymykset, johon ei haluttu vastausta.
Emily mietti vastausta siitä huolimatta hetken. He olivat molemmat uusia oppilaita, ja heidän täytyisi opiskella samoja aineita. Ainakin hänelle oli kerrottu, että koulussa oli tunteja, jotka olivat kaikille yhteisiä. Ja Ephram sisältyi kaikkiin. Silloinhan heidän täytyi olla jollakin samalla kurssilla?
Saattaisi olla hauskaa olla Ephramin kanssa samalla kurssilla. Ehkä biologiassa, koska siellä he voisivat keskustella taas puista. Emily halusi puhua puista vielä uudestaan. Se oli tuntunut mukavalta.

[Fairytaler]

Ephram pudisti päätään Emilyn vastaukselle. Hänkään ei tiennyt, pääsisivätkö he istumaan samoille tunneille. Ehkäpä, vaikka heidän taustansa olivat luultavasti melko erilaiset. Ephram tiesi opiskelleensa ikäänsä nähden aika paljon, vaikkei varmasti paljon enempää kuin muutkaan koulun oppilaat. Hän oli eilisiltana istunut oleskeluhuoneessa muutamien muiden kanssa ja kuunnellut, mten osa oli kerskaillut opiskelleensa vuodessa ainakin viiden kouluvuoden aineistot. Ephram oli sitä hieman epäillyt, mutta oli pitänyt suunsa kiinni, koska ei ollut viitsinyt vaivautua sotkemaan muiden puheita, varsinkaan kun häntä pidettiin muutenkin aika hemmoteltuna. Tai siltä se tuntui. Kotiopettajat ilmeisesti antoivat hyvin varakkaan kuvan, eikä se pettänyt.
"Mm... mistä päin sinä olet kotoisin?" Ephram kysyi vilkaisten Emilya hiukan uteliaana. Hän koetti hahmottaa toisen kotipaikkaa pelkästään katsomalla tämän kasvoja tai miettimällä puheita, mutta ei onnistunut ja joutui luovuttamaan. Kaikki englantilaiset näyttivät melko samalta, eikä Ephram uskonut, että Emily olisi ulkomaalainen. Ainakin hän puhui brittiaksentilla, vaikka se saattoi silti merkitä mitä vain.