Puhu hiljaa kirjastossa

[loveliina]

"En ole. Olen täällä ilmaisutaidon stipendillä."
Cassien silmät rävähtivät auki. Ei, tämä ei voinut olla totta. Oliko tyttö ihmelahjakkuus piirtotaidoissaan, sekä ilmaisutaidossa? Millä ihmeen oikeudella tyttö uskalsi viedä kaikki erikoiskyvyt? Tarkoittiko tämä, että tyttö olisi ehkä hyvä myös urheilussa, matematiikassa, kielissä, ehkä kaikessa.
"Se oli vitsi."
Poika oli hetken hiljaa tajuamatta. Mutta kun sanat viimein upposivat tajuntaan, hymy nousi hitaasti pojan huulille. Hymy yltyi naurun pyrähdyksiin kunnes poika nauroi kunnolla. Puoleksi helpotustaan, puoleksi kun hänen kalakamunsa oli sanonut jotain oikeasti hauskaa. Naurettuaan aikansa poika hengähti syvään vielä hymyillen. Se samainen kirjastontäti joka jo aiemmin Cassieta oli hyssytellyt nyt käänsi katseensa jälleen kirjastaan tuimasti.
"Mutta sä oot oikeesti tosi hyvä piirtämään. Missä sa opit piirtämään noin? Oot tietenki varmaa itseoppinut. Mä en ikinä osais piirtää mitään. Tai no jotain. Mut en ainakaan mitään mikä esittäis yhtään mitään."
Cassie vetäytyi takaisin selkänojaansa vasten ja rypisteli yhden eläinkirjan kulmaa.

[Agitha]

Emily tyytyi vain vilkaisemaan poikaan, ja kohottamaan kulmiaan, kun poika repesi nauramaan. Ilmeisesti hänen juttunsa oli sittenkin ollut hauska. Ehkä se pitäisi kertoa muillekin. Emilyn oli lähes ilmeetön, kuten yleensä, mutta tytön hyvin tunteva olisi osannut sanoa, että hän oli vähän huvittunut. Ja melko tyytyväinen.
Kun poika lopetti nauramisen, Emilyn mielenkiinto herpaantui. Hän jatkoi taas luonnoksensa piirtelyä. Pingiiviiniperhe alkoi saada syvyyttä ja varjoja, vaikka kyseessä olikin vasta suunnitelma. Emily aikoi maalata kuvan öljyväreillä kuvataiteen tunnilla myöhemmin.
"Siellä täällä", Emily vastasi hajamielisesti oltuaan hetken hiljaa. Vastauksen oli tarkoitus vastata kysymykseen, missä Emily oli oppinut piirtämään. Hänhän oli piirtänyt aina ja kaikkialla, ja hän oli käynyt monessa paikassa. Hän oli oppinut piirtämään piirtäessään. Tietysti myös joistakin kuvataiteen opettajista oli ollut apua, sillä he olivat esitelleet Emilylle erilaisia tekniikoita, mutta oppimisen Emily oli tehnyt itse. Ehkä se teki hänestä itseoppineen. Vaikka eihän kukaan voinut oppia toisen puolestakaan.
"Entä sinä?" Emily kysyi sitten katse edelleen paperissa. 'Entä sinä?' oli aina hyvä kysymys, sillä silloin ihmiset pääsivät kertomaan itsestään mitä halusivat. Kun muut puhuivat, Emilyn ei tarvinnut. Hiljaisuus olisi tietysti kaikista paras, mutta yleensä muut halusivat puhua. Siksi Emily kysyi usein 'Entä sinä?'.

[loveliina]

Karppi vaikutti hetki hetkeltä mielenkiintoisemmalta, ja kummallisemmalta, kuin Cass oli aluksi osannut kuvitellakkaan. Melkein koskaan missään mitä tyttö sanoi, ei ollut minkäänlaista järkeä. Tai no, järkeä ja logiikkaa muttei tilannetajua.
Tytön kysyessä "Entä sinä?" Cass hämmentyi. Niin mitä hänestä. Eikö ollut juuri sanonut, ettei osannut piirtää. Vai tarkoittiko tyttö, missä hän oli oppinut olemaan osaamatta piirtää? Se kuulosti tarpeeksi sattumanvaraiselta ja erikoiselta logiikalta, joten poika vastasi:
"Vähän sama mullakin. Kai," ollakseen varma, ettei sanoisi mitään kummallista, Cass muotoili vastauksensa ympäripyoreästi. Vaihtaakseen aihetta Cass mietti olisiko enää sopivaa alkaa esittelemään itseään. Olivathan he pärjänneet hyvin tähänkin asti. Päädyttyään kieltävään vastaukseen Cassie päätti kysyä:
"Piirrätkö sä vaan eläimiä, vai osaatsä piirtää muutakin? " Cassien luokalla Lontoossa oli ollut tyttö, joka oli ollut tavattoman hyvä piirtämään eläimiä, muttei ollut kyennyt koskaan piirtämään kuvaamataidon kurssilla muotokuvaa ihmisestä. Kenties se oli yleistäkin.

[Agitha]

Emily jatkoi luonnosteluaan, eikä oikeastaan kuunnellut pojan vastausta hänen kysymykseensä. Oikeastaan hän oli jo unohtanut esittäneensä kysymyksen, sillä se oli itsessään jo aika harvinainen tapahtuma.
Hän sai ensimmäisen luonnoksensa valmiiksi, mutta sitä sen enempää ihailematta hän käänsi seuraavan sivun. Hän halusi erilaista luonnosta, joista hän voisi myöhemmin valita parhaan. Sitäpaitsi hänen päänsä oli niin täynnä ideoita, että hän ei halunnut toteuttaa vain yhtä. Tällä kertaa paperille alkoi muodostua pingviinin poikasia.
"Mm", hän sanoi, kun poika kysyi, piirsikö hän vain eläimiä. "En. Osaan", hän vastasi lyhyesti molempiin kysymyksiin samalla kertaa.
Emily tosiaan saattoi sanoa osaavansa piirtää melkein mitä tahansa. Oikeastaan hän ei ymmärtänyt, miten oli mahdollista osata piirtää vain yhtä asiaa. Piirtäminenhän oli mielikuvien kopioimista paperille. Vähän samanlaista kuin kirjoittaminen. Jos osasi kirjoittaa yhden sanan, osasi kirjoittaa monta muutakin, ja todennäköisesti melkein minkä tahansa sanan. Tai siltä se Emilystä tuntui. Hänen kokemuksiensa mukaan monet eivät kokeneet asiaa samoin, mutta Emilyn mielestä se oli asennevika. Toisten ajatukset eivät olleet tarpeeksi selkeitä.
Emily huomasi jääneensä tuijottamaan poikaa ajatuksissaan, joten hän päätti nopeasti kääntää katseensa takaisin paperiin. Ihmiset eivät pitäneet siitä, kun hän tuijotti. Tuijottaminen oli epämiellyttävää, sen Emilykin tiesi. Ja hänellä oli tapana tuijottaa ihmisiä intensiivisesti, silmiään räpäyttämättä, silloin kun hän ylipäätään katsoi ketään kasvoihin. Se oli pienimuotoinen ongelma.

[loveliina]

Tytön tuijotuksen pidentyessä Cass pohti, pitäiskö tämän vaivaantua. Mutta poika oli tottunut katseisiin. Hän oli tottunut, että ihmiset katsoivat häntä ihastellessaan pojan ulkonäköä. Yleensä ihmiset tosin yrittivät tehdä sen sivusilmin, ei aivan yhtä suoraan kuin Karppi tässä, ei. Mutta se teki tilanteesta himpun verran helpomman Cassielle. Näin hänen ei tarvinnut arvailla ketä katsottiin. Näin hän tiesi, että oli tytön huomion keskipiste. Ja tämän lyhyen kymmenen-viidentoista minuutin aikana poika oli oppinut tuntemaan tyttöä sen verran, että ei odottanutkaan mitään muuta. Karppi ei ollut uin muut tytöt. Karppi olli hupaisa. Ja taitava.
Katsellessaan tytön kynän jälkeä, poika tunsi käsittämätöntä jaktuvan ihmetyksen tunnetta. Joka kynän vedolla se näytti tulevan vain paremmaksi ja paremmaksi. Aivan kuin tyttö ei osaisi tehdä lainkaan virheitä taiteessaan.
Cass yhtäkkiä sai mielestään loistavan idean.
"Sähän voisit piirtä mut? Etkö?" poika kysyi hymy korvissaan. Tässä yhdistyisi molempien lempitekemiset. tytön piirtäminen, pojan narsismi.
"Tai siis se ois musta tosi siistiä. Ku sä oot niin hyvä, varmaan tulis tosi näkönen. Mitä mieltä sä oot?" Cassien mielessä ei käväissytkään ajatusta, etteikö tyttö haluaisi piirtää tätä. Hän halusi vain varmistuksen ja hänelle itselleen suhteellisen varmalle käsitykselle. Odottaessaan myöntävää vastausta poika alkoi lähinnä miettiä missä asennossa haluaisi olla kuvattavan.

[Agitha]

Emily käänsi taas laiskasti katseensa poikaan, kun tämä jatkoi puhumista. Hän tunsi pientä ärtymystä, kun hänet keskeytettiin koko ajan, mutta se ei näkynyt hänen olemuksestaan mitenkään.
"Voisin..." hän vastasi hitaasti, kun poika kysyi, voisiko Emily piirtää hänet. Emilyhän voisi piirtää kenet tahansa, hänen taitonsa riittäisivät kyllä. Oli eri asia, halusiko hän. Juuri nyt hän halusi piirtää pingviinejä, ja sen olisi pitänyt olla kaikille selvää. Emily piirsi mitä hän halusi, ja nyt hän piirsi pingviinejä. Mikä siinä oli niin vaikeaa ymmärtää.
Emily pysähtyi hetkeksi, ja epäröi piirroksensa ja pojan välillä. Hän piti pingviineistä, mutta toisaalta elävien ihmisten piirtäminen oli mukavaa. Ja elävää mallia oli joskus vaikea saada, mutta pingviinit pysyisivät kirjoissaan ja ennen kaikkea Emilyn mielessä. Hän ehtisi siirtää ne paperille myöhemminkin...
Yllättävän kiinnostuneena hän katsoi pojan kasvoja nyt toisenlaisin silmin. Kyllä hän voisi pojan piirtää, vaikka ei ymmärtänytkään, miksi poika niin halusi.
"Hmm. Näytät kyllä vähän tylsältä", Emily sanoi, mutta käänsi kuitenkin uuden sivun lehtiössään. Pojan kasvoissa ei ollut oikeastaan mitään mielenkiintoista, ja hänet olisi helppo piirtää. Kasvot olivat symmetriset ja sopusuhtaiset, eikä hänellä ollut merkittäviä piirteitä tai yksityiskohtia kasvoissaan. Poika olisi nopeasti piirretty. Emily muisteli, että useimmat pitivät tylsäkasvoisia ihmisiä hyvännäköisinä. Emily ei ymmärtänyt sellaisen päälle. Hän ymmärsi vain estetiikasta, ja vaikka pojan kasvot olivat kieltämättä esteettiset, niissä ei ollut mitään kiinnostavaa. Emily piti enemmän erikoisista kasvoista, sellaisista joissa oli jotain katsottavaa.
Kärsivällisesti hän odotti, että poika löytäisi mukavan asennon. Emily piirtäisi hänet mistä kuvakulmasta tahansa, sillä kun kyse oli lahjoitettavasta kuvasta, sellaisilla seikoilla ei ollut Emilylle henkilökohtaista merkitystä. Poika voisi itse valita.

[loveliina]

"Hmm. Näytät kyllä vähän tylsältä."
Cassien kasvoilla käväisi jälleen yllätys sekä hämmennys. Miten niin poika näytti tylsältä? Tytön kuuluisi sanoa, miten virheetön poika oli, miten yksinkertaisen täydellinen. Mutta ei. Poika päätti hymähtää pienen nauruntapaisen tytölle ja haudata loukkaantumisensa.
Cassie oli tarpeeksi innoissaan unohtaakseen tytön kommentin, sillä hänestä olisi pian todellisen taiteilijan tekemä muotokuva. Tämä sai pojan olon erityisen erityiseksi. Innosta hehkuen poika asettui puoliksi pöydän päälle ja asetti kätensä leukansa alle. Tämä nosti hartioitaan hieman saaden solisluunsa erottumaan paremmin. Cass varmisti hiustensa olevan yhtä täydellisesti kuin ennenkin, ja harmitteli sitä, kun joutuisi ikuistettavaksi koulupuvussa. Hän katsoi suoraan kohti Karppia ja hymyili hieman virnistäen poikamaisesti. Poika tiesi miten poseerata, ja hänelle oli tarjottu usein mallintöitä. Kameran edessä oli mukava poseerata, mutta niin oli myös ihmisille. Oikeastaan Cass piti enemmän oikeille ihmisille poseeraamisesta, vaikkei saisikaan siitä rahaa. Siitä tuli usein samankaltainen olo kuin teatterin lavalla. Sitä oli hetkessä, paikalla, molemmat. Kun kuva otettiin, se oli aina jollain tavalla sieluttomampi, Cass mietti.
"Näin on varmaan hyvä?" poika oletti ja yritti pysyä mahdollisimman paikallaan.
"Mitä sä ajattelet, kun sä piirrät?" tämä kysyi luodakseen keskustelua.

[Agitha]

Emily odotti, että poika sai itsensä aseteltua kummalliseen asentoonsa. Se ei ollut kovin luonnollinen, mutta oikeastaan Emily ei välittänyt. Jokaisen ihmisen valitsema asento kertoi ihmisestä jotain, ja jos tämä oli se kuva, jonka poika halusi itsestään antaa, se ei häirinnyt Emilya ollenkaan. Muitta mutkitta hän alkoi luonnostella poikaa paperille. Hänen ei tarvinnut katsoa mallia montaa kertaa, ja pian hän oli saanut luonnoksen aloilleen suurin piirtein. Pojan ei tarvitsisi istua aloillaan enää, sillä Emily muistaisi puuttuvat yksityiskohdat suurpiirteistä luonnostaan katselemalla.
"Tätä", Emily vastasi, ja piti pienen tauon, ennen kuin jatkoi. "Ja kaikenlaista." Joskus hän keskitti kaiken energiansa piirtämiseen, ja silloin hänen päässään ei ollut tilaa muille ajatuksille. Se oli oikeastaan aika mukava tila, mutta se edellytti täydelliset olosuhteet ja mielenkiintoisen työn. Silloin kun Emily piirteli vain jotain, hänen ajatuksensa laukkasivat kaikkialla. Samalla kun hänen ruumiinsa keskittyi piirtämiseen, hänen mielensä oli ihan muualla. Ja joskus hän piirsi ajatuksiaan.
Poika esitti liian vaikeita kysymyksiä, ja sai Emilyn keskittymisen herpaantumaan. Miksi hän uteli Emilyn ajatuksista?

[loveliina]

Cassieta huvitti tytön vastaus.
"Niimpä kai. Ehkä se on just miks sä osaat niin hyvin," Cass mietti ääneen. Tällä hän tarkoitti, että Karppi omistautumalla työlleen, ajatuksia myöten sata prosenttisesti sai itsestään enemmän irti. Ja sen minkä sai irti, kiinnitti työhönsä.
Kun tyttö ei vaikuttanut katsovan Cassieta piirtäessään, poika rentoutui hieman säilyttäen kuintenkin perusasentonsa. Cass oli olettanut, että tyttö tarkkaan tutkisi pojan kasvot, niin että kun heidän silmänsä kohtaisivat tyttö kääntäisi päänsä punastuneena pois. Mutta kyllä Cass tiesi, ettei Karppi ollut sellainen. Elämää oli vain hauska kuvitella, miten se kulkisi jos kaikki olisikin elokuvaa. Tietenkin elokuvassa Karppi näyttäisi eriltä. Eikä tämän nimi olisi Karppi. Paitsi jos elokuva olikin sellainen taiteellisen puoleinen indie leffa.
"Susta on varmaan tosi helppo piirtää? Toi näyttää vaan niin sillee.. Yhtä luonnolliselta sulle ku hengitys, tiätkö? Että sun ei sillee tarvitse ponnistella?" Cass jutteli. Tyttö vaikutti siltä, että keskustelua syntyi paremmin, kun puhuttiin hänestä. Cass voisi puhua itsestään kenen tahansa kanssa, mutta Karpista vain Karpin kanssa.

[Agitha]

Emily päätti pysyä tutussa ja turvallisessa, ja tehdä tästäkin muotokuvasta luonnostyylisen lyijykynätyön. Lopputulos olisi hieman epäselvempi ja sotkuisempi, kuin mihin hän yleensä oli tottunut lukemattomine yksityiskohtien hiomisineen, mutta hän oli huomannut, että "modernimpi" piirros miellytti monia yksinkertaisia ihmisiä, kuten tätä poikaa. Sitäpaitsi, kun kyse oli Emilystä, myös huolittelematon kuva olisi oikeasti huoliteltu, ja yhtäkään viivaa ei olisi liikaa.
Kuva valmistui hiljalleen, ja se oli helppo piirtää. Jopa pojan liioiteltu poseeraus helpotti kuvan piirtämistä. Kun eleet olivat suuria, ne oli helppo tallentaa. Vähäeleisemmät ihmiset vaativat enemmän tarkkuutta, sillä heidän eleihiinsä ja asentoihinsa joutui keskittymään huomattavasti enemmän.
Poika oli kaikin puolin helppo. Se oli tavallaan miellyttävää, sillä Emily saattoi piirtäessään keskittyä omiin ajatuksiinsa. Tai olisi voinut, jos poika ei olisi jatkuvasti häirinnyt häntä loputtomalla puheellaan.
Hän tyytyi nyökkäämään pojan kysymyksille lyhyesti. Puhuminen alkoi tuntua inhottavan vaivalloiselta, mutta poika oli oikeassa. Piirtäminen oli hänelle helppoa ja luonnollista. Siksi hänen oli niin vaikea käsittää, miksi joku ei osannut piirtää.
Yhtä nopeasti kuin Emil oli aloittanutkin, hän myös lopetti piirtämisen. Yhtäkkiä hän vain laski kynänsä pöydälle, ja käänsi luonnoslehtiönsä kohti poikaa. Hän esitteli piirtämänsä kuvan ikään kuin kysyäkseen kelpasiko se, mutta ei sanonut mitään.

[loveliina]

Tyttö ei sanonut paljoa, mikä ei edelleenkään yllättänyt poikaa. Tämä halusi nimenomaan, että teoksesta tulisi niin majesteettisen hieno kuin mahdollista. Ymmärsihän poika sen, että kenen vain täytyi keskittyä, jotta saisi tallennettua pojan piirteet paperille tehden niille oikeutta.
Hiljaa odottaen poika ei enää sanonut mitään. Cass vihdoin oli tajunnut olla häiristemättä mestaria työssään. Tämä tutkaili Karpin kekittynyttä ilmettä. Tämän täysi omistautuminen työllensä oli ihailtavaa. Cass mietti, hehkuiko hänestä samanlainen ammattimaisuus kun tämä oli lavalla.
Ennen kuin poika oli ehtinyt huomatakkaan piirros oli valmis. Tyttö näytti sitä Cassielle, ja jo hiljaa ollut Cassie mykistyi.
Se oli kaunein, ihanin ja sydäntävalloittavin kuva maailmassa. Cassie näytti jopa paremmalta piirroksessa, kuin livenä. Hänen hiussuortuvansa kaartuivat ihanasti kasvojen ylle, luoden dramaattisen varjon silmien päälle. Hänen kasvonsa, poskipäänsä ja leukaluunsa näyttivät kaikki niin sopisuhtaisen täydellisiltä ja symmetrisiltä, ettei paremmasta väliä. Poika ei saanut silmiään irti kuvasta. Poika liikuttui syvästi, näin siis maailma näki hänet. Tai ainakin tämä tyttö.
"Se on.... kaunis," tämä henkäisi. Kaunis. Täydellinen. Täydellisin. "Voinko mä saada sen? Tai siis, toi on vaan niin upea. Parempi ku mitkään niistä valokuvista mitä musta on ikinä otettu. Sä oot kyllä lahjakas. Hitsit, ois jotain mitä mä voisin antaa takas. Eihän sulle tuu mitään mielee, mitä sä haluaisit multa?" Cass kysyi kelaten mielessään taitojaan ja omaisuuttaan. Maksua tyttö tuskin halusi, muttei pojalla ollut paljoa muutakaan mitä tarjota.

[Agitha]

Emily nyökkäsi. Hänestä oli päivänselvää, että jos hän piirsi jotain pyynnöstä, hän myös antaisi sen eteenpäin. Pyytäjä sai pitää kuvan. Useimmiten Emily oli itse se, joka pyysi itseään piirtämään, joten hän ei antanut pois mitä tahansa kuvia.
Hän kirjoitti nimensä pienellä kuvan oikeaan alareunaan, vaikka ei yleensä allekirjoittanutkaan kuviaan. Jokin tässä pojassa kuitenkin sai hänen olonsa sellaiseksi, hän hän halusi kirjoittaa nimensä kuvaan. Ehkä se johtui siitä, että poika unohtaisi muuten, kuka kuvan oli piirtänyt. Ei sillä, että silläkään tosin olisi väliä. Poikahan sen kuvan omisti.
Emily repäisi sivun irti lehtiöstään, ja ojensi piirroksen pojalle. Poika vaikutti iloiselta. Kaikki eivät halunneet tulla piirretyksi, mutta ilmeisesti tämä henkilö halusi.
Emily jäi miettimään pojan kysymystä. Hänen piirroksensa eivät maksaneet mitään, ne olivat lahjoja, mutta poikakin oli puhunut lahjasta. Vastalahjasta. Emilylla ei ollut mitään lahjoja vastaan. Hän mietti, mitä hän haluaisi.
Hänellä oli suunnilleen kaikkea, mitä hän halusi. Kyniä ja lehtiöitä oli toistaiseksi riittävästi. Hänellä oli myöskni uudet kengät ja hattu talveksi. Hän ei tarvinnut mitään, mutta nyt kyse ei ollutkaan tarvitsemisesta. Hän sai haluta.
Emily meitti, ja tuijotti pingviinejä pöydällä.
"Haluan kalapuikkoja", hän lopulta totesi värittömästi. Hänellä oli nälkä, ja poika oli sattunut kysymään, mitä hän haluaisi.

[loveliina]

Cass odotti innostuneesti että sai kuvan käsiinsä. Katsoen sitä vielä kerran tarkkaan, poika näki, että siinä ei ollut yhtäkään virhettä. Saatuaan silmänsä irti kasvoistaan, poika tajusi katsoa allekirjoitusta. Emily siinä luki. Selvästikkin. Hänen kalakaverillaan oli nimi, eikä pahempi nimi ollutkaan.
"Sun nimi on Emily? Mä olen Cass," Cassie päätti sanoa. "Kiitos," tämä lisäsi ja katsoi tytön silmiin. Poika todella tunsi heidän todella edistyvän tässä tuntematon - puolituttu - tuttu asteikossa.
"Haluan kalapuikkoja."
Poika mietti hetken. Oliko Karppi tosissaan. Kalapuikkoja, hänen verrattoman loistavasta taidonnäytteestä? Tyttö ei paljoa pyytänyt. Cass kelasi päässään, mitä tänään oli ruokana. Muistaakseen, se olikin jotain pastaa, kenties lasagnea. Eli kalapuikot eivät hoituisikaan niin helpolla.
Yksi vaihtoehto olisi pyytää tyttöä valitsemaan jotain muuta. Mutta se ei tuntunut reilulta, olihan Cass saanut mitä halusi tytön mukisematta sen enempää.
Sitten Cass sai idean. Ruokalassa ei kaiken järjen mukaan olisi ketään moneen tuntiin. Kaipa siellä olisi pakko olla jonkin sortin pakastin, tai vastaava, ja siellä kalapuikkoja. Olivathan kalapuikot peruselintarvike, varsinkin kouluissa. Ja varsinkin fiksujen lapsien kouluissa. Syö särkeä, se kasvattaa järkeä, Cass mietti.
"Mä voisin... hiipiä keittiöön ja yrittää löytää niitä sieltä? Ne ois tosin varmaan jäässä. Mitä sanot?"

[Agitha]

Emily nyökäytti pojan nimelle. Olipas hassu nimi. No, ei nimi miestä pahentanut, tai jotain. Hän tosin ei edes tarvinnut tietoa, sillä ei useinkaan kutsunut ihmisiä nimeltä.
Ilmeisesti Cass myöntyi Emilyn kalapuikkopyyntöön. Emily oli jo ehtinyt unohtaa, miksi Cass oli hänelle kalapuikkoja velkaa, joten hänellä kesti hetki tajuta, mistä olikaan kyse. Sitten hän muisti taas.
Jos Cass ihan ehdottomasti halusi hakea hänelle kalapuikkoja, Emily ei estelisi häntä. Mutta ei hän myöskään pakottaisi, tietenkään. Häntä ei haittaisi, vaikka kalapuikot olisivat jäässä. Hän kyllä piti enemmän lämpimistä puikoista, mutta olivathan jäisetkin kalapuikot kalapuikkoja. Sama puikkohan se oli, vaikka se olikin jäässä. Sitäpaitsi jää sopi päivän teemaan. Pingviinit söivät jäistä kalaa. Ehkä Emily oli muuttumassa pingviiniksi. Ajatus hymyilytti häntä.
Hän päätti kuitenkin tyytyä kohauttamaan olkapäitään. Oikeastaan hän ei pitänyt olkapäiden kohtauttelemisesta, sillä se tuntui ja näytti hassulta, eikä siinä ollut mitään järkeä. Hän oli kuitenkin kyllästynyt puhumaan, eikä jaksanut sanoa "en minä tiedä". Toinen vaihtoehto olisi ollut olla hiljaa, sillä sekin oli Emilyn mielestä merkki siitä, että hän ei osannut vastata. Kaikki vain eivät aina ymmärtäneet elettä, vaikka se oli paljon selkeämpi kuin olkapäiden kohauttaminen.

[loveliina]

Cassie nyökkäsi. Nyt oli siis aika hänen suurelle kalapuikko-seikkailulleen.
"Odotatko sä tässä, jos mä käyn hakemassa niitä? Mä oon takas jossain ehkä kymmenessä minuutissa," Cassie sanoi ja nousi tuoliltaan. Seikkailuinto täytti pojan päästä varpaisiin, ja pian Cass uskoi, ettei mikään este olisi liian suuri voitettavaksi. Jättäen laukkunsa Emilyn vartioitavaksi, Cass lähti kohti ruokalaa. Astuessaan ulos kirjastosta poika kääntyi vielä vilkuttamaan tytölle. Cass toivoi matkastaan riemukasta voittoa ja siispä kiirehti normaalivauhtiaan nopeammin ruokalalle.
Ruokalassa ei näkynyt valoja, saati ihmisiä. Cass kokeiliovea ja huomasi sen jätetyn lukitsemattomaksi. Koulu luotti aivan liikaa oppilaisiinsa, Cass mietti astuessaan sisään. Sisällä ruokalassa oli ruokailutilan lisäksi keittön nälöinen, jonne Cass suoraa päätä suunnisti. Hän sytytti keittiön valot ja tutkaili hetken teräksenvärisiä laitteita.
Pojalla ei kestänyt kauaa löytää kylmiö, jossa hyllyt notkuivat ruuasta. Kylmiön perällä luki ovessa pakastin, tätähän Cass oli juuri etsinytkin. Poika avasi pakastimen, joka paljastui kokonaiseksi pakastin huoneeksi. Tämä riisui toisen kengistään, ja kiilasi sen raskaan oven väliin, ettei joutuisi lukkojen taakse. Cass hyppien yhdellä jalallaan tukaili pakastimen hyllyjä. Oli erilaisia kasviksia kuten herneitä ja maissia, sitten oli marjoja sekä erilaisia jälkiruokia. Viimein pojan katse osui kalapuikko pakettiin, joka komeili kymmenisen muun kalapuikkopaketin rinnalla. Mitäs minä sanoin, Cass ajatteli ja nappasi yhden paketin. Hän tunki sen paitansa alle piiloon, puki kenkänsä ja astuessaan ulos pakastimesta sulki oven. Jättäessään ruokalan taakseen Cass ajatteli Täydellinen rikos, tajuamatta, että oli jättänyt keittiöön valot päälle.
Saavuttuaan takaisin kirjastoon, Cass oli innoissaan. Kalapuikkopaketti hyysi kylmyyttään vasten Cassien ihoa, mutta tämä ei välittänyt. Hän toivoi ainoastaan, että tyttö ei ollut karannut, vaan oli jäänyt odottamaan poikaa.

//jätin tuon ruokala seikkailun nyt tähän enkä tehny sille omaa topikkia itse ruokalaan. menköön näin : D : D //