Uusi alku

[Agitha]

Celia istui oleskelutilan pehmeällä nahkasohvalla, ja lueskeli koulukirjoja. Hän halusi olla muita oppilaita edellä, kun koulu alkaisi, vaikka koulun tason tuntien hän ei olisi ainoa, joka teki läksynsä jo etukäteen. Tämä oli ensimmäinen "oikea" koulu, missä hän oli, joten häntä hermostutti hieman. Olisi hirvittävän noloa vastata tunnilla väärin kaikkien tuntemattomien luokkatovereiden edessä, joten hänen todella oli osattava asiansa.
Koko asuntola oli vielä lähes tyhjä. Celia oli kaksoisveljensä Ephramin kanssa tullut kouluun aikaisin, jo kolme päivää ennen koulun varsinaista alkamista, joten muita oppilaita ei vielä näkynyt. Saattoi olla, että he eivät olleet ainoat varhain saapuneet, sillä oppilaita tulisi myös ulkomailta, mutta ainakaan toistaiseksi hän ei ollut törmännyt kehenkään toiseen.
Celia haroi hajamielisesti hiuksiaan. Muuta kiharainen suortuva oli karannut hänen ponihännästään. Hän oli juuri vienyt tavaransa huoneeseensa, ja tullut sen jälkeen tänne lukemaan. Huone oli tuntunut jotenkin kolkolta, hän piti avoimesta oleskelutilasta paljon enemmän. Sitäpaitsi tuolit olivat mukavampia täällä.
Saint Walden's Schoolin koulukirjat olivat aika raskasta luettavaa. Ne eivät selvästikään olleet sitä keskivertotavaraa, mitä muissa kouluissa oli. Tai sitten Celia oli tottunut kevyempään luettavaan...
Hieman turhautuneena hän sulki kirjansa. Hänen olisi luettava vielä illalla. Silloin keskittyminen olisi helpompaa kuitenkin, kun ympärillä ei ollut enää niin paljon uutta tutkittavaa.
Celia mietti, minne Ephram oli jäänyt. Heidän huoneensa olivat rakennuksen vastakkaisissa päädyissä, mutta Celia oli arvellut, että Ephram olisi hänen tapaansa vain jättänyt laukkunsa huoneeseensa ja tullut sitten tänne.
Hajamielisesti hän kosketti käsivarttaan, ja värähti hyvin huomaamattomasti. Haava oli tulehtunut. Onneksi hän oli ottanut mukaansa desifiointiainetta. Miten typerä hän oikein oli, kun teki näin itselleen? Hän huokaisi. Jos kukaan tietäisi, hän pitäisi häntä varmasti yhtä typeränä kuin hän piti itseään.

[Fairytaler]

Ephram oli kuljeskellut jo jonkin aikaa hajamielisenä ympäri asuinrakennusta. Hän kantoi kainalossaan kasaa koulukirjoja sekä pianonuotteja ja hänen rintataskustaan pilkisti silmälasin sanka. Ephramia ahdisti koulun autiuus. Olisi ollut paljon mukavampaa, jos ympärillä olisi ollut heti ihmisiä. Hiljaisuudessa oli pakko ajatella, pakko muistaa kaikki. Ephram painoi pörröttyneitä hiuksiaan vapaalla kädellä alas ja huokasi. Nyt hän kaipasi seuraa, enemmän kuin mitään muuta. Hän tiesi kaksossiskonsa Celian olevan jossakin ja muisti tämän puhuneen jotakin oleskeluhuoneesta. Hän mietti hetken, missä sen oli sanottu sijaitsevan ja lähti sitten kulkemaan käytävää eteenpäin hiukan nopeammin. Huoneeseen jääminen ei ollut tuntunut hyvältä ajatukselta, sillä se oli ollut hiukan kolkko, nyt kun sitä ei ollut voinut juurikaan sisustaa vielä. Se oli saanut hänen ajatuksensa vain entistä masentuneemmiksi.

Ephram suuntasi oleskeluhuoneeseen ja näki sisarensa istuvan siellä, koulukirjat seuranaan. Se oli tavallaan melko tyypillistä, eikä Ephramilla ollut varaa sanoa mitään, sillä kantoihan hän itsekin niitä.
"Hei", hän sanoi hiljaa astuessaan huoneeseen ja istahtaessaan toiselle nahkasohvalle kylki kohti sisartaan.
"No, millainen paikka tämä on?" Ephram kysyi katsahtaen sisartaan uteliaana ja laski kirjat viereensä. Pinosta hän veti esiin nuottivihkon, jonka ensimmäistä kappaletta alkoi tutkia tarkasti, kuitenkin koko ajan sen verran valppaana, että kykenisi keskustelemaan.

[Agitha]

Celia huomasi kaksoiveljensä saapuneen, ja hymyili Ephramille tapansa mukaan aurinkoisesti. Ephran kantoi kirjoja ja nuotteja mukanaan. Celia oli toivonut, että Ephramiakin olisi laiskottanut, mutta kai se oli turha toivo.
"Hei", hän tervehti, kun Ephram istuutui.
"En tiedä vielä", Celia vastasi veljensä kysymykseen, mutta yritti kuulostaa positiiviselta. "Vaikea sanoa tässä vaiheessa, kun täällä on näin autiota. Uskon, että kun muut oppilaat tulevat, täällä on ihan kivaa."
Oikeastaan Ephram oli ollut se, joka oli halunnut kouluun enemmän. Celia olisi edelleen ollut tyytyväinen kotiopetukseen. Tarjosihan koulu mahtavat puitteet omien taitojen kehittämiseen, ja jopa heidän musiikkiharrastukselleen, mutta he olivat koko elämäsä opiskelleen kahdestaan omaan tahtiinsa. Vanhemmat olivat kuitenkin puoltaneet Ephramia, eikä Celia ollut halunnut nostaa metakkaa. Loppujen lopuksi, mitä väliä sillä oli, missä hän opiskeli? Sitäpaitsi, ehkä hänelle teki hyvää päästä pois kotoa.
Celia otti syliinsä jättämänsä kirjan, ja laski sen sohvapöydälle. Vaikka Ephram näytti tutkivan nuotteja, Celiaa ei huvittanut opiskella. Häntä ei huvittanut mikään.
"Eikö ulkona olekin ihana sää?", Celia kysyi iloisesti pitääkseen edes jotain ääntä. Aurinko tosiaan paistoi, oli kirkas alkusyksyinen päivä.

[Fairytaler]

Ephram ei ollut lainkaan niin keskittynyt nuottiensa tutkimiseen, kuin olisi voinut luulla. Hän lähinnä pohti, miten erilaiseksi elämä muuttuisi, kun kotiopetuksesta siirtyi sisäoppilaitokseen.
"Niin varmaan. En jaksa odottaa, että pääsen soittamaan", Ephram vastasi vilkaisten Celiaa nopeasti. Hän väläytti hyvin harvinaisen hymyn ja painoi sitten jälleen katseensa nuotteihinsa.
"Luulin, että täällä olisi jo paljon muitakin", poika huomautti ja sulki nuottivihkonsa. Hän katseli arvioivasti koulukirjojaan hetken ja päätti sitten olla tarttumatta ensimmäiseenkään. Ei hän voinut olla muita kovin paljon jäljessä, sillä opiskeluhan hoidettiin kursseittain. Oliko täällä edes mahdollista jäädä jälkeen? Tai tietysti opiskelun alettau olisi, mutta ei nyt. Ei vielä. Mutta soittamista hän kaipasi. Ephram rakasti tuntea pianon koskettimet sormiensa alla ja sitä tunnetta, että pystyisi mihin tahansa, jos vain yrittäisi. Pianon soittoon kuului jotakin niin ihmeellistä ja taianomaista.

Sivusilmällään Ephram näki Celiankin luovuttaneen koulukirjojen kanssa. Poika muisti Celian olleen hiukan vastaan ajatusta Saint Walden's Schoolista, mutta oli lopulta myöntynyt. Miksi, sitä Ephram ei ollut koskaan kysynyt. Hän ei ollut ajatellut, että se olisi tarpeellista, mutta nyt se alkoi tuntua siltä.
"Niin on..." Ephram vastasi toisen kysymykseen ja rykäisi sitten jatkaakseen, "miksi sinä suostuit lähtemään tänne? Olisithan voinut jäädäkin."

[Agitha]

Celia vilkaisi veljeään vähän ihmeissään. Joskus hänestä tuntui, kuin Ephram olisi lukenut hänen ajatuksiaan. Ehkä se johtui siitä, että he olivat kaksosia. Kaksosilla sanottiin olevan erityinen yhteys keskenään.
"En tiedä", Celia vastasi jo toistamiseen. "On ihan kiva kokeilla oikeaa kouluelämää vaihtelun vuoksi. Ja onhan tämä hyvä koulu!" hän selitti sitten hymyillen.
Onneksi kukaan ei oikeasti osannut lukea kenenkään ajatuksia. Oikeasti ainut hyvä syy olla täällä oli päästä pois kotoa. Celia ei kestänyt enää salailua ja sitä yhtä suurta näytelmää mitä kaikki tuntuivat näyttelevän. Viimeinen pisara oli ollut, kun äiti oli kutsunut yhden miesystävistään heille päivälliselle. Isä ei ollut aavistanut mitään edes ruokapöydässä, vaikka Celia oli myöhemmin nähnyt äidin hyvästelevän miesytävänsä suudelmin ulko-ovella. Se oli saanut hänet myöntymään lähtemään Saint Walden's Schooliin. Hän ei voinut sietää sitä naurettavaa salaisuuspeliä, mitä kaikki heillä pelasivat. Ja silti hän ei ollut kertonut näkemästään isälleen, tai edes Ephramille...
Kodin tilanteen ajatteleminen sai Celian voimaan huonosti, ja hetken hänen hymyssään oli nähtävissä särö. Pian hän kuitenkin kohotti kasvonsa, ja vilkaisi taas veljeään.
"Oletko jo tutkinut paikkoja?" hän kysyi pysyäkseen keveissä aiheissa. "Pääseeköhän muihin rakennuksiin jo?"
Miksi hän aina ajatteli muuta kuin mitä puhui?

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi. Celian vastaus ei täysin tyydyttänyt hänen mieltään, mutta hän ei tahtonut udella. Hänen omat motiivinsa olivat selvät ja se riitti sillä hetkellä. Ephram ei ollut moneen vuoteen tahtonut tehdä mitään muuta kuin soittaa. Hän tiesi tulevaisuutensa kietoutuvan musiikin ympärille ja tiesi, että tulisi aina tekemään sitä tavalla tai toisella. Hän tahtoi soittaa ja säveltää. Hän ei aluksi ollut voinut sietää sitä ja oli taistellut harjoittelemista ja opiskelua vastaan, mutta lopulta halu kokeilla ja luoda oli vienyt mennessään, eikä Ephram osannut enää kuvitella muunlaista elämää. Hän oli aluksi tehnyt sen vanhempiensa takia, mutta nyt hän ei enää soittanut heille. Ei ollut soittanut aikoihin. He olivat pyytäneet, mutta Ephram oli kieltäytynyt tai soittanut jonkin vanhan kappaleen, jonka olisi melkein osannut ulkoa. Kotona kaikki oli muutenkin ollut jotenkin niin kipeää, puristavaa, ahdasta... Ephramista tuntui, että jos hän olisi viettänyt talossa hiukankin pidempään, hän olisi tukehtunut siihen paksuun valheiden verkkoon, joka piti kulissia pystyssä.

Saadakseen muuta ajateltavaa Ephram keskittyi taas sisareensa, kun kuuli tämän kysymyksen. Aivan kuin Celiakin olisi tahtonut paeta jotakin.
"En ole ehtinyt", Ephram vastasi rauhallisesti ja pudisti päätään.
"Mennäänkö katsomaan?" hän ehdotti, vaikka ei uskonut, että heillä olisi mahdollisuus kierrellä ympäriinsä. Se vain ei tuntunut uskottavalta.

[Agitha]

Celia kohautti olkapäitään ja hymyili edelleen.
"Mennään vaan", hän vastasi. Oikeastaan olisi varmaan ihan mukavaa vähän liikkua ja kierrellä ympäriinsä. Asuntolasta hänellä oli jo jonkinlainen mielikuva, sillä heidät saattanut opettaja oli esitellyt heille paikat pikaisesti. Sitä tuskin kannattaisi tutkia. Sen sijaan Celiaa kiinnosti nähdä, millaiset heidän luokkahuoneensa olivat ja millainen koulun varustus oli ylipäätään. Erityisesti hän halusi käydä musiikin luokassa. Hän halusi tietää sen akustiikasta ja äänentoistosta, ehkä jopa kokeilla siellä laulamista. Sama koski mahdollista esiintymislavaa. Pääsisivätköhän he kokeilemaan? Ephram voisi säestää, jos hän kokeilisi laulaa.
Celia nousi ylös vähän innokkaampana.
"Käydäänkö katsomassa musiikin luokkaa? Ja jos ovet ovat lukossa, voimme tutkiskella pihaa. Sekin on varmaan ihan jännää", Celia sanoi, ja suuntasi jo askelensa ovelle.
Hän avasi ulko-oven, ja asteli asuntolan portaat alas. Ulkona oli vähän tuulista, mutta muuten melko lämmin. Taivas oli sininen, ja joissakin puissa oli jo muutama keltainen lehti. Celia odotti, että Ephram seurasi häntä, ja kääntyi sitten veljensä puoleen katsoen häntä hieman kysyen. Celia ei muistanut, missä musiikin luokan oli sanottu olevan.

[Fairytaler]

Ephram nousi hitaasti, kun sisko suostui hänen ehdotukseensa. Hän nosti kirjapinon kainaloosa, mutta ei miettinyt sen paremmin, mitä tekisi sillä. Ainoa asia, mikä hänen mieleensä sillä hetkellä mahtui, oli paikkojen katselu. Hän ei ollut koskaan pelännyt uusia paikkoja tai uusia asioita, vaan pikemminkin nautti muutoksesta ja siitä, että sai kerrankin itse astua päättäjän rooliin. Silti oli mukava, että seurana oli joku, jonka tunsi. Eivät he olleet kovin läheisiä, hän ja Celia. Celia oli kuitenkin hänelle se läheisin ja tärkein.. Hän olisi suojellut tätä tarpeen tullen vaikka hengellään, mutta sellainen hän vain oli. Ylisuojeleva kammotus.

"Joo, haluan nähdä sen", Ephram myöntyi, kun sisko ehdotti musiikin luokassa käymistä. Tyttö oli jo puolimatkassa ovelle, eikä Ephram voinut kuin hymähtää tämän innokkuudelle. Hän ei itse näyttänyt omia ajatuksiaan ja tunteitaan yhtä vahvasti, mutta arveli Celian kuitenkin tietävän, että hänkin oli innoissaan suunnitelmasta. Hän paloi halusta nähdä koulun musiikkivälineet, vaikkei hän osannutkaan soittaa kuin pianoa. Ehkä sitä oppisi? Ephram kiirehti Celian perään ja loikki portaat alas kuin kiireissään.

Celia oli pysähtynyt ulos, portaiden juurelle ja katsoi Ephramia kysyvänä. Poika arvasi helposti sisarensa ajatukset ja viittasi toisen sivurakennuksen suuntaan.
"Sen pitäisi olla täällä", Ephram sanoi ja raapaisi nopeasti silmäkulmaansa, jota ohuet arvet koristivat. Sitten hän suuntasi askelensa rakennuksen oville ja asteli niin reippaasti, että eteni melkein kuin puolijuoksua. Hän astui kahdella askelella ylimmälle portaalle ja koetti ovea. Se oli kuin olikin auki ja voitonriemuisena poika jäi pitämään sitä auki sisarelleen.

[Agitha]

Ephram näytti tietävän, missä päin musiikin luokka sijaitsi, joten Celia päätti yksinkertaisesti seurata häntä. Ephram käveli rivakkaan tahtiin, ja Celia puoliksi hölkkäsi hänen vauhdissaan pörröinen ponihäntä pomppien ylös ja alas. Hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Ephramin, eikä Ephram tuntunut vieläkään muistavan, ettei Celia yleensä pysynyt hänen tahdissaan.
Musiikin luokka sijaitsi toisessa rakennuksessa, jonka ovi oli yllättäen auki. Ilmeisesti koulurakennuksessa sai vaellella vapaasti, kyllä ovet muuten olisivat olleet lukossa. Hyvien käytöstapojen mukaisesti Ephram piti Celialle ovea auki, ja Celia kiitti häntä astuessaan sisään.
He tulivat sivurakennuksen käytävään, ja nyt kun he olivat säsällä, Celia muisti lukeneensa jostain, että musiikin luokka sijaitsi rakennuksen yläkerrassa. Hän ei tiennyt, muistiko Ephram saman, mutta nyt oli hänen vuoronsa johdattaa. Hän nousi leveät, puiset portaat ylös, ja katseli samalla käytävän maalattuja seiniä. Maalaukset olivat todella upeita, ja ne peittivät kaikki seinät.
"Ovatkohan nämä oppilaiden maalaamia?" Celia kysyi. Olisi vähintään loogista, että koulussa olisi myös poikkeuksellisen lahjakkaita piirtäjiä ja maalaajia. Maalaukset olivat kuin ammattilaisten työtä. Celia ei ollut kummoinen piirtäjä, mutta ymmärsi maalaustaiteen alkeet. Ainakin sen verran, että maalaaminen ei ollut helppoa.

[Fairytaler]

Ephram astui sisään Celian perässä ja katseli ympärilleen hiukan neuvottomana, ennen kuin Celia lähti johdattamaan heitä rappusia ylös. Ephram oli kiinnittänyt huomionsa maalauksiin jo heti astuessaan sisään asuinrakennukseen. Hänen oli tehnyt mieli kysyä, kuka ne oli maalannut, mutta ei ollut sitten saanut suutaan auki. Jotenkin häneen oli juurtunut se tapa, ettei vieraille aikuisille puhuta, jos he eivät aloita, eikä opettaja ollut viitannut maalauksiin juuri mitenkään.
"En tiedä. Uskon niin", Ephram vastasi tutkien maalauksia. Hän yritti etsiä vuosilukua, päivämäärää, nimikirjoitusta tai jotakin, josta voisi saada jotakin apua, mutta mitään ei ollut. Tai sitten se oli hyvin piilotettu.

Ephram irrotti ajatuksensa maalauksista, kun he tulivat toiseen kerrokseen ja lähtivät kulkemaan siihen suuntaan, jonka arvelivat oikeaksi. Kovin pitkään heidän ei tarvinnut etsiä, kun Ephram huomasi oven, jonka yläreunaan oli kirjoitettu Musiikki ja johon oli kiinnitetty suuri lappu, joka käski pitää tavarat siististi paikoillaan. Ephram koetti ovea ja hänen silmiinsä nousi hymy, joka kieli yrityksen onnistumisesta.

[Agitha]

Musiikin luokka löytyi helposti, ja Ephram kokeili ovea. Celian yllätykseksi se aukesi. Ilmeisesti koulu tuki oppilaiden harrastuksia tarjoamalla avoimet ovet harrasteluokkiin. Tai sitten joku oli unohtanut lukita oven... Miten tahansa, Celia oli tyytyväinen.
Hän astui luokkaan, ja katseli ympärilleen. Luokka oli kunnioitettavan hyvin varusteltu. Se oli tilava ja akustisesti suunniteltu, ja Ephramin onneksi siellä oli myös piano. Luokassa oli pulpetteja musiikin teorian opiskelua varten, mutta luokan edessä oli melkein esiintymislavan verran tilaa soittaa ja laulaa. Luokan seinien vieressä oli matalia hyllyjä, joissa oli musiikin kirjoja ja nuotteja. Kaikki soittimet olivat siististi paikoillaan, ja niitä oli laaja valikoima.
Celia oli iloinen, ettei joutuisi tinkimään musiikkiharrastuksestaan täällä. Kumpa luokka vain olisi käytössä vapaa-ajallakin.
"Aika vaikuttavaa", Celia sanoi, ja vilkaisi veljeään. Hän tiesi, että Ephram oli vähintään yhtä innoissaan kuin hän, vaikka näyttikin sen aika vähän huonosti. Ephram oli asiallinen ja rauhallinen, kun taas Celia tuntui usein liioittelevan iloisia tuntemuksiaan. Melkoiset kaksoset hekin olivat.
Celia kiirehti pianon luokse, ja tutki sitä. Hän ei soittanut ollenkaan niin hyvin kuin Ephram, mutta osasi alkeet. Hän piti laulamisesta enemmän.

[Fairytaler]

Ephram astui luokkaan Celian jäljessä ja katseli ihastuneena ympärilleen. Hänelle tuli väkisinkin sellainen olo, että hän oli jonkinlaisessa taivaassa tai ainakin sen eteisessä. Jokapuolella oli kaikkea, joka viittasi musiikkiin, kaikkeen siihen, mitä hän rakasti, vaikka olikin aluksi vihannut. Loppujen lopuksi musiikki oli se, joka oli auttanut häntä löytämään itsensä. Auttanut häntä tajuamaan, mitä hän oikeasti tahtoo. Ephram vilkaisi Celiaa hämmentyneenä. Hän ei ollut varma oliko toinen sanonut jotakin vai ei, sillä hän oli vaipunut kummalliseen kuplaan, joka nielaisi hänet aina, kun innostus osui häneen vahvana. Varmuuden vuoksi Ephram kuitenkin nyökkäsi, sillä ei tahtonut antaa sisarelleen sitä vaikutelmaa, ettei kuunnellut, vaikka se olikin lähimpänä totuutta.

Hajamielisenä Ephram siirtyi Celian luo pianon viereen. Hän vilkaisi siskoaan ja nosti soittimen kannen tottuneesti. Piano oli melko uusi ja Ephram arveli, että sointi siinä olisi loistava. Hän hapuili kädellään taaksepäin, puolittain tarkistaen, että istuin oli hänen takanaan ja puolittain pyytäen Celialta lupaa, sillä hän oli kuitenkin ängennyt tämän eteen. Vetäen henkeä Ephram laski sormensa koskettimille ja nojautui hiukan eteenpäin aloittaessaan sen sävelmän, jota oli soittanut niin monta kertaa, että lopulta kotiopettajat ja vanhemmatkin, jotka olivat kotona vain harvoin, olivat käskeneet häntä lopettamaan. Kappale ei kai ollut kovin tunnettu, mutta Ephram rakasti sitä. Hän oli löytänyt kuluneet nuotit kirjastosta, ilman nimeä tai vuosilukua tai edes säveltäjää ja hän oli kirjoittanut sen käsin puhtaaksi ja opetellut soittamaan sitä. Tavallisesti Ephram ei jämähtänyt vain yhteen kappaleeseen, mutta tästä hän ei yksinkertaisesti päässyt irti.

[Agitha]

Ephram avasi pianon kannen, ja istuutui pianon ääreen. Hän näytti etäiseltä ja jotenkin onnelliselta, kuten aina alkaessaan soittaa. Celia ei ollut varma, milloin Ephram oli innostunut soittamisesta niin kovasti, sillä ainakaan lapsena Ephram ei ollut aina viihtynyt musiikin parissa, mutta viime vuosina Ephram pianon ääressä oli tuttu näky. Ja ääni.
Ephram soitti jotakin kappaletta, jonka Celia tunsi Ephramin kappaleena. Hän ei tiennyt kappaleen nimeä, ja sillä tuskin oli laulun sanoja. Kerran Celia oli kysynyt, voisiko opetella laulamaan sen, mutta ilmeisesti sitä ei oltu tehty laulettavaksi. Ja silti Ephram soitti sitä aina vaan, vaikka yleensä veli oli monipuolinen.
Celia katseli soittavaa Ephramia vähän aikaa hymyillen, mutta pitkästyi sitten.
"Hei, soitetaan jotain yhdessä. Tai soita ainakin jotain, mitä minä voin laulaa", Celia ehdotti.
Hän ei voisi laulaa, jos Ephram soitti samalla jotain muuta, eikä sellaisessa olisi mitään järkeäkään. Ja Celia halusi laulaa, sillä hän piti tärkeänä harjoitella joka päivä, ja etenkin nyt hän halusi tietää, miltä hän kuulosti luokassa.
Sitäpaitsi, olisi hauskaa jos joku kuulisi hänen laulunsa ja Ephramin soiton. Hän tiesi, että musiikissa hän ja Ephram olivat voittamaton pari, sillä he olivat harjoitelleet yhdessä niin paljon.

[Fairytaler]

Ephram soitti samanlaisen hurmoksen vallassa kuin yleensäkin. Sillä hetkellä ei ollut muuta kuin hän ja musiikki, joka leijui ympärillä vapaana ja voimakkaana. Ephram sulki silmänsä hetkeksi ja antoi käsiensä viilettää koskettimilla. Hän eli musiikille ja musiikista. Siltä se soittaessa ainakin tuntui. Aivan liian pian Celian ääni katkaisi musiikin koskemattomuuden, eikä Ephramilla oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin taipua sisarensa tahtoon. Sitä paitsi, Celia oli oikeassa. Yhdessä soittaminen ja laulaminen oli mukavaa. Ephram osasi laulaa jonkin verran, mutta piti enemmän soittamisesta ja antoi sisarensa mielellään hoitaa solistisen puolen.

Ephram nojautui mietteliäänä taaksepäin ja nosti kätensä koskettimilta, vaikka hänen sormensa jäivätkin tapailemaan sointuja ja säveliä.
"Kävisikö... tämä?" Ephram sitten kysyi hetken mietittyään, nojautui jälleen lähemmäs pianoa ja alkoi soittaa yksinkertaista, sievää melodiaa, jonka tiesi Celian varmasti osaavan. He olivat usein harjoitelleet sitä, Celia laulaen, Ephram soittaen ja siinä oli jotakin taianomaista.

[Agitha]

Ephram alkoi soittaa tuttua kappaletta, ja Celia tunnisti sen jo ensimmäisistä nuoteista. He olivat soittaneet sitä paljon. Hän tosin oppi kappaleet nopeasti ja helposti, ja lauloi pop-musiikissakin mukana jo muutamalta kuulemalta.
Celia otti automaattisesti lauluasentonsa, seisoi selkä suorana ja paino molemmilla jaloilla. Hänellä oli paha tapa elehtiä käsillään laulaessaa, vaikka hän yritti pitää kätensä rentoina sivuilla.
Ja hän alkoi laulaa.
Ilman äänenavaustakin Celian ääni oli kirkas ja vahva, vaikka kestikin hetken, ennen kuin hänen laulunsa oli virheetöntä. Ääni aukesi laulaessa, ja pian Celia oli omastakin mielestään niin hyvä kuin aina. Hän tiesi, että huoneessa hänen kanssaan oli yksi kriittisimmistä kuulijoista koko maailmassa, joten ilman yleisöäkin hän pisti parastaan.
Laulaminen sai Celian olon aina vähän paremmaksi, tekihän hän jotain, mistä nautti, ja missä hän oli hyvä. Toisin kuin Ephram, hän oli nauttinut laulamisesta pienestä asti. Aluksi samalla tavalla, kuin kaikki pienet lapset nauttivat, mutta sitten laulusta tuli osa hänen elämäänsä. Joskus se kaikki oli saanut hänet turhautumaan, mutta hän ei ollut koskaan vihannut laulamista.