Uusi alku

[Fairytaler]

Ephram kuunteli Celian laulua soittaessaan. Hän kuuli alun hapuilun ja tiesi sen johtuvan siitä ettei siskon ääni ollut kunnolla auki. Hän mietti katuvana, että olisi pitänyt antaa siskolle hetki aikaa, mutta perui ajatuksensa heti, kun toinen sai äänensä paremmin esiin. Ephram oli aina pitänyt Celian äänestä. Se oli vahva ja kirkas ja siinä oli jotakin unenomaista. Se oli niin upea, ettei sen olisi uskonut kuuluvan Celian kaltaiselle hennolle tyttölapselle. Ephram ei ollut aivan varma, tiesi Celia, mitä mieltä hän oli sisarensa äänestä ja laulamisesta. Hän ei tiennyt, tiesikö Celia miten paljon hän rakasti kuunnella noita suuria lupaavia säveliä, jotka helisivät ulos tytön suusta kuin taika. Ephram pidätti itseään, ettei liittänyt omaa vahvaa ja tummaa ääntään Celian ääneen, vaikka hänen tekikin mielensä. Laulaminen oli Celian juttu, soittaminen hänen. Niin se oli ollut jo pitkään ja vaikka he molemmat osasivat toistensa erityistaidosta pienen siivun, ei kumpikaan voisi koskaan kuvitellakaan yltävänsä toisen tasolle.

[Agitha]

Celia lauloi viimeiset tutut sävelet, ja tiesi parantaneensa suoritustaan. Ephram soitti viimeiset nuotit, ja hetken he molemmat olivat hiljaa, kuten asiaan kuului. Se tuli jo tottumuksesta.
Sitten Celia kääntyi Ephramia kohti, ja hymyili.
"Se oli hauskaa", hän sanoi. Alun virhesoinnit häiritsivät häntä vähän, mutta hän yritti olla ajattelematta niitä liikaa. He eivät oikeasti olleet esiintymässä, vaikka joka kerta kuin he musisoivat, se muistutti esiintymistilannetta. Niin heidät vain oli opetettu.
"Haluatko soittaa vielä?" Celia kysyi. Hän tiesi, että Ephram melko varmasti soittaisi vaikka tuntikausia, jos saisi tilaisuuden. Celialla ei ollut mitään laulamista vastaan, etenkään nyt kun hän oli saanut äänensä auki. He eivät tietenkään voisi olla luokassa koko päivää, etenkään kun he eivät voineet olla varmoja, saiko luokassa edes olla. Mutta eivätköhän he muutaman kappaleen voisi soittaa.
Celia viihtyi musiikin luokassa hyvin jo nyt. Hän oli tyytyväinen sen akustiikkaan, mutta tunsi olonsa myöskin jotenkin kotoisaksi. Kaikki luokassa viittasi musiikkiin, ja se kaikki olisi tuttua. Ehkä koulussa ei olisi niin ikävää kuin hän pelkäsi, kun musiikin luokka oli näin täydellinen.

[Fairytaler]

"Hauskaa ja laulusi kuulosti hmm.. hyvältä", Ephram vahvisti, päästäen varovasti suustaan sen kohteliaisuuden, joka tuntui tähän hetkeen kuuluvan. Hän ei katsonut Celiaan, vaan silmäili kiinnostuneena pianon hiukan harmaantuneita koskettimia. Soitinta oli ilmiselvästi käytetty, mikä teki siitä vain entistäkin upeamman esineen. Pianot eivät silti koskaan tuntuneet hänestä vain esineiltä. Niissä oli aina jotakin suurempaa, jotakin kauniimpaa. Jokaisella oli oma sielu, oma ääni ja oma sydän. Ne olivat kuin henkiä, ne olivat kuin ihmisiä, mutta viisaampia, vahvempia.

Celian ääni keskeytti jälleen Ephramin ajatukset, mutta nyt hän käänsi katseensa sisareensa.
"Tietysti", hän vastasi ja hymähti, kuin se olisi ollut itsestään selvää ja niinhän sen kai olisi pitänyt ollakin. Jostakin kumman syystä hänen teki mielensä soittaa Chopinia, joka oli ehdottomasti noussut hänen suosikkisäveltäjäkseen muutamia vuosia sitten, mutta hän tiesi, ettei Celia pitäisi ajatuksesta, sillä Chopinia ei voinut laulaa. Siksipä hän hetken mietittyään ehdotti, että he koettaisivat jotakin elokuvamusiikkia.
"Ne ovat aina yhtä sopivia", hän totesi rauhallisesti, mutta kohautti kuitenkin harteitaan sen merkiksi, ettei panisi vastaan, vaikka Celia tahtoisi jotakin muuta.

[Pääsen taas lisäilemään lisäätietoa Ephramista kun tuli mieleen : )]

[Agitha]

Celia katseli hyväntahtoisen huvittuneena, kun Ephram hetken aikaa ihaili pianoa. Pianoilla oli niin suuri merkitys Ephramille. Ephramista tulisi varmaan musiikin ammattilainen, niin omistautunut ja taitava hän oli jo nyt. Oli varmasti mukavaa, kun oli jotakin konkreettista, mitä vaalia. Celialla oli vain äänensä...
"Kiitos", Celia kiitti Ephramia kehuista hymyillen. Kenen tahansa muun suusta kehut olisivat olleet aika latteat, mutta Celia tiesi, ettei Ephram koskaan sanonut mitään, mitä ei todella tarkoittanut. Etenkään jos kyse oli kehuista.
Ephram halusi soittaa, kuten Celia oli arvellutkin, ja hän ehdotti elokuvamusiikkia.
"Joo!" Celia innostui. "Soitetaan jotain hölmöä, vaikka Leijonakuningasta tai Titanicia tai jotain sellaista helppoa, mitä osaan laulaa." Elokuvamusiikki oli helposti tarttuvaa, joten Celialla ei ollut vaikeuksia laulaa elokuvien tunnetuimpia kappaleita, vaikkei hän edes tiennyt suurimman osan nimiä. Helpolla hän ei tarkoittanutkaan helposti laulettavaa, vaan helposti muistettavaa.
Celia tunsi tyytyväisyyden aallon pyyhkaisevän mielensä, kun hän mietti, että voisi laulaa melkein mitä vaan. Hän voisi laulaa vaikeitakin kappaleita, sellaisia joita suurin osa ei voinut laulaa nuotilleen, ja voisi olla varma kuulostavansa hyvältä. Mitä hän tekisikään, jos hän ei osaisi lauluaa? Nytkin hän varmasti lukisi läksyjään, masentuneena... Celia huokaisi, ja sen huomatessaan hän kääntyi kohti Ephramia ja hymyili.
"Soita joku hauska kappale, niin minä laulan sen. "

[Fairytaler]

"Jotakin hölmöä?" Ephram varmisti hiukan huvittuneena ja hänellä kävi mielessä Hessu-animaatiot, joita he olivat pieninä katsoneet ja joita hän oli alkanut viisi vuotta täytettyään inhoamaan ihan periaatteen vuoksi. Kuitenkin jo vuoden päästä hän oli taas istunut tiiviisti tuijottamassa televisiota, jos tuli jotakin sen kaltaista. Hän tuhahti ajatuksilleen ja katseli koskettimia epäluuloisena. Harvemmin ne antoivat vastauksia hänen kysymyksiinsä, mutta toisinaan kuitenkin. Nyt hän päättikin hakea apua sieltä, mistä se oli kaikkein helpoin löytää ja nosti kätensä jälleen koskettimille. Hän alkoi painella umpimähkään säveliä, kunnes keksi kappaleen, jota he eivät kovin usein olleet soittaneet yhdessä, jos koskaan. Hän ei muistanut nuotteja juuri lainkaan, vaikka oli ne joskus etsinyt ja hiukan harjoitellutkin. Korva ja sormet olivat kuitenkin hänen puolellaan ja muistivat tarkkaan, miten kaikki meni. Ephram ei muistanut kappaleen nimeä, mutta tiesi että se oli Tuhkimosta, yhdestä niistä elokuvista, joita he olivat katsoneet kerran toisensa jälkeen lapsina, sillä kaikesta huolimatta Ephram piti niistä tarinoista. Tarinoista, jotka avasivat toisen todellisuuden kun oikea oli liian raskas käsiteltäväksi.

[Agitha]

Ephramilla kesti hetki keksiä, mitä hän soittaisi. Celia odotti kärsivällisesti, sillä hän tiesi, ettei hänen toivettaan ollut helppo toteuttaa, etenkään jos oli niin perusteellinen kuin Ephram.
Sitten Ephram alkoi soittaa tuttuja säveliä. Mutta sävelet eivät olleet tuttuja soittamisesta, vaan lasten elokuvasta, Tuhkimosta. He olivat katsoneet sitä usein pienenä, ja Celia oli laulanut mukana, mutta sitä he eivät olleet itse soittaneet moneen kertaan, jos koskaan.
Hetken Celia epäili, muistaisiko hän sanoja enää ollenkaan, mutta kun oli hänen aikansa aloittaa laulaminen, kaikki sujuikin helposti. Sanat palautuivat hänen mieleensä sitä mukaa, kun hän lauloi.
Lastenlaulujen laulaminen oli aina ollut Celian mielestä hauskaa. Niiden melodiat olivat usein hyvin yksinkertaisia, tylsiäkin, mutta niissä oli jotain satumaista. Ehkä se johtui siitä, että laulut toivat hänelle lapsuuden mieleen. Ja nimenomaa ne hyvät muistot lapsuudesta, sillä laulaessaan hän oli yleensä ollut iloinen. Sitäpaitsi hän ja Ephram olivat pitäneet Tuhkimosta, joten sitäkin kautta muisto oli onnellinen.
Celia lauloi laulun loppuun. Se ei ollut kovin pitkä. Sitten hän kääntyi taas Ephramia kohti.
"Olipas nostalginen valinta", hän sanoi. "Olin ihan varma, että soittaisit sen Titanicikin tunnarin."

[Fairytaler]

[Kun se Hass nyt ei vielä tullut ja haluan Ephramille liikettä, tungen vielä tähän.. Olen ilkeä. Anteeksi]

Ephram soitti ja kuunteli Celian huulilta purkautuvia pehmeitä säveliä. Ne saivat hänet aina hyvälle tuulelle. Hän painoi katseensa käsiinsä ja huomasi, ettei hänen tarvinnut ajatella niiden liikkumista. Ne vain liukuivat ja asettuivat juuri niin kuin pitikin ja Ephram sai vain nauttia niiden aiheuttamasta äänestä. Hän tunsi nyt jo tulleensa sinuiksi tämän nimenomaisen pianon kanssa. Se oli kokenut ja antoi hänelle juuri sen avun, jonka hän tarvitsikin. Se rohkaisi jatkamaan ja neuvoi miten piti edetä, eikä pojan tarvinnut itse tehdä kovin paljon töitä sen eteen. Hän silti tiesi myös, että jos jokin menisi vikaan, se olisi hänen, eikä pianon vika.

Lopulta kappale loppui ja Ephram nosti kätensä syliinsä painettuaan viimeiset sävelet. Hän vilkaisi Celiaa silmät hymyillen ja nyökkäsi päätään hiukan vinosti sen merkiksi, että osasi hänkin yllättää. Sitten hän nosti kätensä takaisin koskettimille ja alkoi soittaa Titanicin tunnussävelmää antaumuksella. Jotenkin tuntui, että se kuului aina soittaa, kun Celia lauloi.

[Hass]

Tuskaisi älähdys ja pitkä litannia kirosanoja piristi päivää Saint Walden'sin yhdessä monista varastohuoneista. Psykologian professori Andrew Wilson hyppelehti yhdellä jalalla ja hieroi yritti hieroa toisen jalan varpaitaan, vaikka välissä oli nahkakenkä. Ilmaan pöllähtänyt pölypilvi ympäröi nuorta miestä ja Andy yskähti muutaman kerran selvittääkseen hengitystiensä. Mies kumartui nostamaan pudonneen kirjan ja laski sen pöydällä olevan pinon päällimmäiseksi. Hän nosti varovasti 20 kirjasta koostuvan pinon ylös ja tasapainotteli kirjojen kanssa ovelle sammuttaen pienen kirjavaraston valon. Oven hän sulki käytävässä toisella jalallaan ja odotti kuuliaisesti, että ovi loksahti lukkoon. Kesäloma oli loppumaisillaan ja kouluvuosi alkamassa. Andy oli ollut ajoissa liikkeessä tuntisuunnitelmiensa kanssa ja saattoi ottaa viimeiset päivät rennosti, mutta sitä ennen oli haettava kesälomaksi varastoon säilötyt kirjat. Kyseessä ei ollut oppikirjat. Ei, nämä olivat Andyn omasta kokoelmasta. Andy auttoi oppilaitaan parhaansa mukaan ja joskus tarvittiin esseitä varten hakuteoksia tai välillä Andy etsi kirjoista mielenkiintoisia esimerkkejä tai sanamuotoja helpottaakseen opiskelua. Koulun piti olla tyhjillään, vuoden alkamista juhlistava opettajankokoustensarja oli päättynyt viimeinkin ja oppilaita oli alkanut palailemaan asuntoloihin.

Andy oli palaamassa hakemaan toista kirjalastia. Siihen oli syynsä mikseivät kaikki mahtuneet häneen pieneen mökkiinsa Saint Waldenin laitamilla. Harppoessaan sisään sivurakennukseen Andy kääri siniharmaan kauluspaitansa hihoja - vaikka koulu ei ollut alkanutkaan vielä, oli hän pukeutunut kauluspaidan lisäksi harmaisiin suoriin housuihin, hän ei halunnut törmätä farkuissa ja t-paidassa työtovereihinsa, varsinkin kun hän halusi säilyttää heidän kunnioituksensa. Joskus oli vaikea olla nuorin työyhteisössään. Kuullessaan musiikkia Andrew pysähtyi hätkähtäen. Sanomaton sääntö oli, että musiikki- ja muut opetustilat olivat kiellettyä aluetta ennen koulun alkamista, sillä kukaan ei valvonut niiden käyttöä. Siitä syystä vastentahtoinen professori lähti laahaamaan kiillotettuja kenkiään musiikkihuonetta kohti. Soitto oli kaunista, sen ymmärsi Andynkin kaltainen harrastelija. Mutta se ei ollut ihme, nyt puhuttiin Saint Walden'sista ja siellä olisi ollut ihme, jos joku ei olisi ollut täydellinen jossain. Andy piti soitosta, mutta hän ei tiennyt sen voivan muuttua paremmaksi. Lähempää pianon soittoon punoutui heleän kirkas tytön ääni mukaan.

Andy livahti raollaan olevasta ovesta peremmälle ja yritti olla mahdollisimman hiljaa. Pianon ääressä istui kaksikko, tyttö ja poika, jotka olivat uppoutuneet kauniisiin sanoihin ja säveliin, joita he yhdessä taikoivat. Andy nojasi taaksepäin seinään ja työnsi kätensä housujensa taskuihin. Hän ei nähnyt kaksikon kasvoja, mutta takaapäin hän ei heitä tunnistanut. Andy tunnisti kaikki oppilaansa.
"Te olette uusia oppilaita, eikö niin?" Andy puhui viimein, kun musiikin voimakkuus hiljeni hitusen. Hän nojasi yhä seinään huolettoman näköisesti silmäillen laiskasti nuoria.

"Ja tietenkin täysin tietoisia siitä, että opetustiloihin ei ole asiaa ennen koulun alkua, ilman valvojaa tai kirjallista lupaa."

[Agitha]

Celia lauloi mielestään paremmin kuin Celine Dion, ainakin mitä tähän kappaleeseen tuli. Sen he olivat soittaneet useasti, sillä se sattui olemaan heidän äitinsä lempikappale. Celia saattoi olla nuori, mutta hän oli hyvä siinä mitä hän teki, vaikka kyse olikin pop-kappaleesta, ja vieläpä hyvin tunnetusta sellaisesta.
Hän ei kuitenkaan ehtinyt laulaa kuin ensimmäisen säkeistön, kun hän huomasi jonkun tulleen luokkaan. Hän kääntyi ympäri, ja katsoi ovelle. Hänen laulunsa lakkasi kuin seinään.
Tulija oli heitä vanhempi nuori mies, jolla oli harmaat suorat housut, ja kauluspaita. Vaikka Celia ja Ephramkin olivat arkivaatteissaan, vaatteista ja ulkomuodosta päätellen mies oli opettaja.
Epäilykset vahvistuivat, kun he saivat nuhteita luokkahuoneessa olosta.
Celia vilkaisi Ephramia. Kumpi heistä selittäisi? Hän päätti avata suunsa, ja astui askelen eteenpäin.
"Anteeksi. Emme tienneet, ja ovi oli auki", Celia sanoi. Hän vilkaisi taas Ephramia, kuin hakeakseen tukea sanoilleen.
Celia yritti näyttää mahdollisimman suloiselta, ja hymyili ystävällisesti suuria silmiään räpytellen. Hän ei tiennyt, olivatko he pahassa pulassa, sillä tämä oli ensimmäinen oikea koulu, jossa he olivat. Tietysti he olivat joskus joutuneet vaikeuksiin myös kotiopettajien kanssa, sillä lahjakkuuksineenkin he olivat olleet normaaleja lapsia, mutta silloin heillä oli ollut kotikenttäetu. Täällä he olivat vieraalla maaperällä. Jos he olivat rikkoneet sääntöjä pahasti, heitä saatettaisiin rankaista vaikka jälki-istunnolla. Se olisi noloa.
Mutta luokan ovi oli ollut auki, eivätkä he olleet rikkoneet mitään. Missään ei myöskään ollut mainintaa oleskelukiellosta. Oli silti hyvä pelata varman päälle, ja olla mahdollisimman miellyttävä. Sitäpaitsi, opettaja oli aika söpö...

[Fairytaler]

Ephram oli lähes ehtinyt uppoutua soittamiseen, eikä huomannut ovelle saapunutta miestä ennen kuin Celian laulu lakkasi. Tytön reagoiminen tällä tavoin mihinkään oli niin harvinaista, että Ephram sekosi käsissään ja kappale päättyi korvia riipivään riitasointuun ja sai Ephramin kasvot vääntymään harmista. Hän pyörähti ensin ihmeissään sisareensa päin ja nähdessään minne tämä katsoi, pyörähti samaan suuntaan. Oviaukossa seisova mies oli selvästi opettaja, vaikkei Ephram ollutkaan koskaan nähnyt muita kuin kotiopettajia, jotka oli aina puettu viimeisen päälle hienoihin kravatteihin ja kiiltonahkakenkiin. Tämä mies vaikutti selvästi rennommalta, ja mikä kummallisinta, hän oli nuori. Ephram ei osannut ensin suhtautua moitteisiin mitenkään, mutta Celia vaikutti olevan heti valmis erinäisiin kanssakäymisiin miehen kanssa.

Ephram veti kätensä pois pianon päältä ja laski kannen kiinni nousten samalla seisomaan. Hän mietti ihmeissään, olisivatko he vaikeuksissa ja tutki miestä varpaista hiuspehkoon saakka.
"Hmm... Minun nimeni on Ephram Hammond ja tässä on sisareni Celia", Ephram esitteli heidät melkein kuin pakotettuna ja astui kaksossiskonsa viereen. Hän ei tiennyt, pitäisikö miehelle ojentaa kättä vai ei, joten hän teki epämääräisen eteenpäin suhtautuvan lyhyen liikkeen, mutta ei vienyt sitä loppuun asti kätelläkseen. Hän puraisi huultaan hiukan epäluuloisena ja jäi odottamaan tuomiota. Oudointa hänestä kuitenkin oli, ettei hän osannut muodostaa opettajasta heti arviota.

[Hass]

Ei ole vaikea tajuta, että tyttö säikähti nähdessään Andrewn jo ennen kuin hän ehti avata suuntaan. Kuka tahansa olisi säikähtänyt, jos joku tuntematon henkilä hiippaili selän takana. Tyttö oli pienikokoinen ja hento. Hiukset loistivat heikossa valossa ja loivat sädekehän symmetrisien kasvojen ympärille. Poika reagoi rauhallisemmin ja teräväpiirteisillä kasvoilla oli dominoivana ärtymys musiikin katkeamisesta. Vaikka yhteneviä piirteitä ei ollut montaa, olisi Andy tunnistanut heidät sisaruksiksi jo ennen esittelyäkin. Lähinnä sen erotti siitä, että kaksikko oli niin synkassa keskenään ja luki toisiaan huomaamattaankin. Joskus läheiset ystävät tekivät samaa, mutta näillä kahdella oli samanlaiset syvän ruskeat silmät.
"No, te varmasti ymmärrätte, että koulu ei mielellään anna kenen tahansa kuljeskella henkilökunnan tietämättä ja riskeeraa samalla esineistöään", Andy kohautti olkiaan: "Varmasti te tiedätte, kuinka paljon piano voi maksaa." Jotta joku osasi soittaa tuon pojan lailla, piti takana olla muutama harjoitustunti ja niiden myötä varmasti kehittyi käsitys asiallisista välineistä.

"Andrew Wilson, psykologia. Tai siis professori tai no - ihan sama", Andy pyöritti silmiään esitellessään itseään kaksikolle ja tarttui pojan, Ephramin epävarmasti ojennettuun käteen työnnettyään itsensä irti seinästä ja pyyhkäistyä varmuuden vuoksi kämmentään housuihinsa.
"Hauska tutustua", professori muisti lisästä kohteliaasti perään puristaessaan miespuolisen Hammondin kättä. Andyä ei rehellisyyden nimissä kiinnostanut paljonkaan, että joku oli musiikkihuoneessa ja hän olisi voinut lähteä saman tien takaisin raahaamaan kirjoja kampuksen yli psykologian luokkaan. Ehkä hän vielä tekisikin niin. Hän tunsi miten kumpikin sisaruksista mittaili häntä katseellaan, mutta tämä herra oli tottunut muiden katseisiin. Epäuskoiset katseet olivat hänen erikoisalaansa, mutta minkäs teet jos aloitat yliopiston 16-vuotiaana, samaan aikaan kun muut sen ikäiset eivät edes stressanneet päättökokeista.
"Hauska tutustua, neiti Hammond", Andy hymyili vinosti Celialle ja ojensi hänelle kättään seuraavaksi.
"Voin varmaankin olettaa, että olette liittyneet seuraamme musikaalisten taitojenne avulla?" Andy nauroi leppoisasti ja normaali pilke oli palannut hänen silmiinsä.

[Agitha]

Opettaja ei nuhdellut heitä rankasti, ja vaikutti aika rennolta. Celia sai sellaisen kuvan, ettei heidän luokassa olonsa ollut kovin suuri rike, tai ainakaan opettaja ei henkilökohtaisesti häiriintynyt siitä. Ehkä rento suhtautuminen johtui siitä, että opettaja oli nuori.
Yleensä Ephram hoiti puhumisen, ja Celia seisoi taustalla yrittäen näyttää sievältä. Siihen heidät oli kasvatettu. Niinpä Ephram otti nytkin nopeasti ohjat käsiinsä, ja jatkoi siitä mihin Celia oli jäänyt. Celia tyytyi hymyilemään, kun Ephram esitteli heidät opettajalle, ja kätteli tätä. Odotuksien mukaisesti professoriksi esittäytynyt opettaja ojensi kätensä Celiallekin, ja Celia tarttui siihen, kuten asiaan kuului.
"Hei", hän tyytyi sanomaan, ja hymyili kauniisti. Hän puristi vain hennosti, ja veti kätensä nopeasti takaisin.
"Oletat oikein", Celia vastasi iloisesti, ja huomaamattaan astui vähän Ephramin eteen tuoden itsensä paremmin esiin. Hän oli ylpeä siitä, että heidän musikaalisuutensa oli tehnyt opettajaan niin suuren vaikutuksen, että hän arvasi heti, miksi he olivat päässeet niin korkeatasoiseen kouluun.
"Tulimme tänne vasta äsken, ja halusimme tarkastaa musiikkinluokan. Olemme tyytyväisiä, halusimme vain kokeilla", hän selitti. Ehkä hänen perustelunsa olisivat niin hyvät, että he pääsisivät pälkähästä näin vähällä.

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi Andylle. Miehen käden puristus oli ollut tiukka ja rehti. Ephram tunsi pitävänsä tästä miehestä, mutta ei pitänyt siitä, miten hän suhtautui Celiaan tai miten sisko suhtautui häneen. Ainakin Celia tuntui osoittavan aivan liikaa kiinnostusta professori Wilsoniin. Aiemmin Celialla ja hänellä oli ollut selkeä työnjako. Hän oli puhunut, Celia pysytellyt taka-alalla. Se oli kuulemma kaikkein kohteliainta, koska Ephram oli vanhempi ja poika. Vanhempi ja poika. Mitä merkitystä sillä muka oli? Ephram ei ollut koskaan tajunnut sitä, mutta nyt hänen sisäinen leijonansa heräsi ja hänen teki mielensä ravistella Celiaa ja käskeä tämä lopettamaan. Tuntui, että sisar yritti tehdä itseään tykö tai jotakin, mutta toisaalta, Celia oli aina ollut otettu, kun joku oli osannut arvostaa hänen taitojaan. Eikä häntä siitä voinut syyttääkään. Ephram itse ei kehuista perustanut. Hänelle ne olivat melkein yhdentekeviä, vaikka mieluummin hän kuuli selkeän kommentin, kuin vain epämääräistä kiertelyä.
"Mh. Jos tai kun meidän ei ole suotava täällä olla, voimme tietysti poistua", Ephram täydensi Celian lausetta, vaikka ei tiennyt mitä tyttö olisi tahtonut sanoa. Sitten hän kumarsi rauhallisesti. Hän oli aivan hämillään siitäm ettei osannut arvioida edessään seisovaa professori Wilsonia kunnolla. Mies vaikutti mukavalta, rehelliseltä ja kerta kaikkiaan hyvältä opettajalta ja ihmiseltäkin, mutta jotenkin Celia nyt asettui heidän väliinsä.. jokin tässä kuviossa oli vialla.

[Hass]

Olisi ollut hauska tietää mikä sai aikaan pienen jännitteen Hammondin sisarusten keskuudessa, mutta Andy ei tiennyt. Ei, vaikka hän paljon tiesikin. Nyt tämä professori tyytyi vain hymyilemään huvittuneena ja tietäväisesti.

”Enemmän kuin ymmärrettävää. Aivan kuin minäkään en haluaisi työskennellä huonon – no psykologiassa ei taida olla mitään sellaista kuin piano pianon soitolle, tai siis ehkä neuropsykologiassa tai fysiologisissa kokeissa – no joka tapauksessa”, Andy kohautti harteitaan ja rapsutti oikealla kädellään takaraivoaan. Hän mutristi huuliaan hiukan vaivaantuneena, mutta tokeni sanasekoiluistaan ja hymyili pienesti itselleen. Andy kun ei itseään niin kovin vakavasti ottanut.

”Njäh, kai te nyt tämän kerran voitte jäädäkin”, Wilson hymähti: ”Onko teillä paperia tai kynää, niin kirjoitan luvan. Et ette oikein iske minuun vandalisoivina tyyppeinä, joten uskallan ottaa riskin.”
Andy alkoi katsella ympärilleen kynän toivossa. Hänen puvun takkinsa povitaskussa olisi ollut mustekynä, mutta hän ei pitänyt paitansa rintataskussa kynää muuten kuin koulupäivinä. Andy oli kuitenkin suhteellisen varma, että jossain päin musiikkiluokkaa löytyi kynä ja paperinpala.
”Voin vain sympatioida, kuinka tylsäksi Saint Walden’s voi käydä teidän ikäisillenne ennen koulun alkua. Saanko kysyä, miksi olette niin aikaisessa?" Andy kysyi etsiessään kynää. Hän ei odottanut kuulevansa mitään uutta, yleensä kyseessä oli aina sama vanha tavara. Näiden lasten vanhemmilla tuntui olevan usein yksi yhteinen piirre. Se, että omaa työtä rakastettiin enemmän kuin lapsiaan. Siispä heille oli vain siunaus, että he saattoivat mukamas hyvällä omatunnolla sysätä lapset pois jaloista pyörimästä. Ei ihme, että nuoriso alkoi olla siinä psyykkisessä kunnossa kuin olikin.

[Agitha]

Celia katseli ympärilleen avuttomana, kun professori kaipasi paperia ja kynää. Hän todella haluaisi lupalapun, jos se tarkoittaisi sitä, että luokka olisi hänen ja Ephramin käytössä ennen koulun alkua. Silloin heillä olisi jotain tekemistä, ja he pääsisivät harjoittelemaan säännöllisesti. Opettaja oli todella ystävällinen...
Celia huomasi ruutupaperia ja lyijykyniä yhdessä luokan kirjahyllyistä. Hän kipitti sen luokse, ja otti yhden paperin ja kynän.
"Käyvätkö nämä?" hän kysyi, ja näytti kynää ja paperia kädessään. Olisi vähän hassua saada lupalappu tavalliselle ruutupaperille lyijykynällä kirjoitettuna, ja se näytti varmaan helposti väärennetyltä, mutta mitään muutakaan ei näyttänyt olevan. Opettajan pöydän lipastossa olisi saattanut olla virallisiakin lupalappuja, mutta siihen Celia ei edes harkinnut kajoavansa. Hän palasi Ephramin ja proferssori Wilsonin luokse kynä ja paperi kädessään.
Oikeastaan Celiakaan ei ollut varma, miksi he olivat tulleet kouluun niin ajoissa. Vanhemmat olivat olleet sitä mieltä, ja ainakaan Celiaa ei yhtään harmittanut lähteä kotoa muutamaa päivää aikaisessa. Vanhempien tahtoa ei yleensä kyseenalaistettu, ja ainakin he saivat nyt tutustua kouluun rauhassa ennen sen alkamista.
"Asumme aika kaukana, ja tämä ajankohta sopi meille parhaiten. Emme olisi varmaankaan ehtineet ajoissa, jos olisimme lähteneet sunnuntaina", Celia kuitenkin selitti. Jostain syystä hänestä tuntui, että tämä selitys oli kaikkein loogisin. Hän ei halunnut ruveta selittelemään heidän monimutkaisia perhesuhteitaan ja motivaatiotaan päästä kotoa pois mahdollisimman nopeasti. Se ei ollut opettajien asia.