Uusi alku

[Fairytaler]

Ephram kuunteli professorin sanoja ihmeissään. Hän mietti, olisiko hänen pitänyt ymmärtää jotakin, mutta tuli lopulta siihen lopputulokseen, että tuskinpa. Hän ei ollut erityisen kiinnostunut psykologiasta, eikä tietänyt puolienkaan miehen käyttämien sanojen merkitystä. Hänen onnekseen professori kuitenkin vaikeni pian ja vastasi sitten hänen kysymykseensä ja alkoi kysellä kirjoitusvälineitä. Tavallisesti Ephram piti kynää samassa taskussa kuin lukulasejaankin, mutta nyt vain lasit olivat mukana. Hän huokasi ja pudisti päätään. Hän kaipasi lupalappua yhtä paljon kuin Celiakin, sillä arveli viettävänsä mielellään aikaa musiikinluokassa, kuin oleskeluhuoneessa niiden kaikkien ihmisten keskellä, jotka tahtoivat vastauksia kysymyksiinsä.

Hiukan epäluuloisena Ephram vilkaisi sisartaan, kun tämä lähti heidän luotaan ja palasi melkein yhtä vaudikkaasti takaisin ja ojensi paperin palaa professorin suuntaan. Ephram vilkaisi Celiaa hyväksyvästi, mutta kuitenkin hiukan epäluuloisena. Hänen oli hankala karkottaa sitä hermostuttavaa tunnetta, että Celia piti tästä opettajasta hiukan liikaa. Hän kuitenkin pakotti ajatuksensa hiukan järkevimmiksi, koska tiesi olevansa hiukan naurettava. Professori Wilson vaikutti erittäin reilulta, miksei hän siis voisi pitää tuosta miehestä?

Ephram hiukan hätkähti professorin kysymystä ja hänen ajatuksensa alkoivat juosta nopeammin ja kehittää tekosyytä jättää vastaamatta, kun Celia jo selitti syyn heidän aikaisuuteensa. Ephram päästi hartiansa siinä samassa rentoutumaan ja melkein huokasi helpotuksesta. Hän inhosi tilanteita, joissa ei ollut pakotietä. Hän ei tahtonut joutua selkä seinää vasten. Se oli pahinta mitä hän tiesi.
"Te, te siis opettatte psykologiaa professori Wilson?" Ephram kysyi sitten työntääkseen ajatulsensa toisaalle ja saadakseen muidenkin ajatukset pois heidän perhesuhteistaan ja kotioloistaan. Tai syistään täällä olemiselle.

[Hass]

Andy virnisti poikamaisella tavalla kiitokseksi Celialle ja otti vastaan ruutupaperin lyijykynineen. Professori katseli hetken ympärilleen, kunnes astui lähemmäs kaksikkoa ja mikä tärkeämpää, lähemmäs lähimpää pöytää, joka sattui olemaan yksi musiikkiluokan iänikuisista pulpeteista. Hän laski paperi pöydälle ja haroi kädellään hiuksiaan, jotka tottelevaisesti alkoivat osoittaa jokaiseen suuntaan uhmaten kaikkia fysiikan lakeja. Andyllä oli suhteellisen siisti käsiala, ainakin mieheksi ja tutkijaksi. Hän kirjoitti tikkukirjaimilla lapulle lyhyen viestin, kirjoitti päivämäärän yläkulmaan ja kuittasi kaiken allekirjoituksellaan, joka muistutti lähinnä isoa A-kirjainta ja viiva, jonka perässä oli W-kirjain ja viiva, joka hyppäsi keskivaiheilla ylös. Ei kovin haastava siis. Andy luki nopeasti improvisoidun lupalappunsa ja ojensi sen sisaruksille. Hän ei tiennyt kumpi lapun halusi säilyttää, joten tarjosi sitä kompromissinä heidän väliinsä - ei kummankaan puolelle.
"Jos joku valittaa siit, että se on lyijykynällä, niin pyytäkää tulemaan juttusilleni", Andy neuvoi, sillä hän tiesi kovin hyvin omasta kokemuksesta kuinka kyseistä lupalappua voisi nyt käyttää moneen tarkoitukseen kumittamalla lupalapun sisällön ja jättämällä allekirjoituksen.
"Ja hankkikaa kunnon lupalappu mahdollisimman pian, jotta minä en saa syitä niskoilleni."

Andy kuunteli Celian selostusta ja kohotti toista kulmakarvaansa. Ei niinkään epäilevästi, mutta siksi, että syy kuulosti kovin... kunnialliselta. Oli vaikea selittää, mutta Andysta se oli vain liian vaisu ollakseen syy lähettää lapset kolme päivää aikaisemmin kouluun.
"Hmmm... Niin, kai on parempi vaihtoehto olla ajoissa kuin myöhässä."

"Professori Wilson kuulostaa kovin vanhalta. Minä en ole yhtä tiukka millä nimellä minua kutsutaan kuin toiset opettajat. Suurin osa oppilaistani kutsuu minua pelkäksi Wilsoniksi, mutta melkeinpä mikä tahansa kelpaa", Andy pyysi: "Ja kyllä. Opetus on tällä hetkellä etusijalla, vaikka päädyn kyllä usein vieläkin konsultoimaan muita psykologeja heidän tutkimuksissaan." Andy ei tiennyt miksi oli lisännyt viimeisen osan kysymykseen, mutta kai se olisi hyvä tietää hänestä, että psykologian tunneilla oli usein sijaisia. Vähän liikaakin, jos rehtorilta kysyttiin. Rehtorilla ja Andylla oli ollut juuri sanaharkka, jonka aiheena oli ollut Andyn sitoutuminen opettajanvirkaan paremmin. No, rehtori sai luvan kestää.
"No, oletteko olleet tyytyväisiä Saint Walden'siin?"

[Agitha]

Celia ehti ottaa professorin tarjoaman paperin ennen Ephramia. Hän tutkaili sitä hetken, ja taittoi sen sitten siististi keskeltä kahteen osaan. Hän oli vähällä laittaa lupalapun laukkuunsa, mutta huomasi sitten, ettei hänellä ollut laukkua. Eikä sen puoleen taskujakaan. Hieman nolona hän ojensi paperin Ephramille, jotta hänen veljensä ottaisi sen huostaansa hänen puolestaan.
Celia nyökkäili professori Wilsonin selityksille ja pyynnölle, ja päätti sitten vastata tämän esittämään kysymykseen. Ohimennen hän ajatteli, että hänen puheliaisuutensa saattoi ärsyttää Ephramia vähän, mutta päätti antaa asian olla. Kyllä hänelläkin oli oikeus puhua, etenkin kun tässä tilanteessa sillä ei ollut mitään väliä, kumpi puhui.
"Olemme tyytyväisiä", Celia vastasi aurinkoisesti hymyillen. Todellisuudessa ainakaan hän ei ollut vielä tutustunut kouluun tarpeeksi muodostaakseen siitä mielipidettä, saatika osallistunut opetukseen tai muihin aktiviteetteihin. Eikä hänellä ollut mitään, mihin verrata. Mutta reipas myöntävä vastaus olisi varmasti kaikkein kohteliain. Hän halusi tehdä mahdollisimman hyvän vaikutuksen kaikkiin opettajiiin heti aluksi.
Celia siirsi painonsa jalaltaan toiselle, ja tunsi olonsa vähän malttamattomaksi. Hän olisi halunnut päästä jatkamaan laulamista nyt kun hän oli päässyt vauhtiin. Professori Wilsonin seura ei haitannut häntä, oikeastaan hän oli ihan tyytyväinen päästessään tapaamaan edes osan opettajista ennen ensimmäisiä tunteja, mutta musiikkiluokka houkutteli häntä laulamaan. Ehkä professori jäisi kuuntelemaan heidän soittoaan. Celia nautti yleisöstä, huomiosta, ja mahdollisista kehuista.

[Fairytaler]

Ephram katseli, miten Wilson kirjoitti heille lupalapun ja ojensi jo kättään ottaakseen sen vastaan, kun Celia nappasikin sen hänen kätensä ulottuvilta ja sai veljeltään osakseen mulkaisun, jolla ei oikeastaan ollut merkitystä minkään kannalta. Hivenen vahingoniloisena Ephram kuitenkin katseli, miten tyttö koetti hakea laukkuaan tai taskuaan tai jotakin minne lapun laittaa, mutta kun ei sellaista löytynyt, joutui luovuttamaan paperinpalan hänelle. Ephram nyökkäsi hiukan ja sujautti paperin rintataskuunsa silmälasien seuraksi. Sitten hän nosti jälleen katseensa opettajaan, joka selitti jotakin omasta urastaan tai elämästään. Tavallaan Ephramia kiinnosti kuunnella, mutta jokin tilanteessa tuntui hassulta ja väänsi kasvoilleen jonkin hymyn tapaisen. Hän saattoi vain toivoa, ettei se muistuttanut liiaksi irvistystä, kun Celia kiirehti taas vastaamaan Wilsonin kysymykseen.
"No, sen verran kuin tätä on päässyt näkemään", Ephram lisäsi sisarensa sanoihin rehellisyyden nimissä ja vilkaisi Celiaa sivusilmällä, nähdäkseen miten tämä reagoi.
"Ei sitä tietenkään kovin lyhyessä ajassa voi paljon sanoa", hän jatkoi ja kohautti sitten harteitaan.

Ephram tiesi, että Celialla oli yhtä kova hinku jatkamaan kuin hänelläkin. Sen näki tytön levottomasta liikehdinnästä, jonka hän itse oli opetellut pitämään hyvinkin hallinnassaan. Nyt hänen sormensa kuitenkin naputtivat levottomina hänen reittään vasten, kuin pyrkien takaisin koskettimille ja hänen aivonsa hokivat, että piti päästä soittamaan. Jotakin olisi keksittävä ja pian tai hän ei enää kestäisi.

[Hass]

Andy hymyili Celialle tämän ottaessa lupalappu ja katsahti ympärilleen etsiäkseen paikkaa, mihin laskea lyijykynä. Hän ei ollut ihan varma mistä kynä oli alunperin löytynyt tai kenen se ylipäätään oli. Andy teki kompromissin ja laski sen pianon päälle. Kyllä kynän siitä löytyisi aivan yhtä hyvin kuin muualtakin, tai ainakin Andy luuli niin. Hän näki sivusilmästään, miten lupalappu loppujen lopuksi päätyi Ephramille, mutta ei lukenut tilanteesta sen ihmeempiä. Celia oli taas äänessä ensimmäisenä, kun kaksoset alkoivat vastaamaan hänen kysymykseensä. Ehkä se oli normaali käytäntö heidän välillään, että Celia vastasi ensin. Kaksosten kanssa tuli usein jaettua kumpi vastasi ensin ja kumpi sai vähäsanaisemman roolin. Hyvän keskustelijan tavoin Andy kuunteli ja nyökkäili osallistuvasti. Ephram kuitenkin jatkoi vastausta ennen kuin Andy pääsi vastaamaan omalta taholtaan. Wilson käänsi päätään katsoakseen poikaa ja nyökkäsi hymähtäen: "No toivottavasti pidätte lopuistakin paikoista."

Andy ei voinut olla huomaamatta toisten vääntyilyä, mutta jätti ystävällisesti mainitsematta siitä, sillä epäili sen olevan tahatonta. Kirjavarasto pölykerroksinen muistui onnettoman professorin mieleen ja hän huokaisi surumielisesti.
"Nyt minun taitaa olla paras palata kirjojen rahtaamisen pariin, jotta pääsen nauttimaan viimeisistä lomapäivistäni rauhassa ja jätän teidät musiikin muusien pariin", Andy virnisti veijarimaisesti oppilaille ja heilautti kättään pienessä kaaressa ikään kuin hyvästeiksi.

Teki mieli jäädä oven taakse kuuntelemaan musiikkia, jotta he eivät häiriintyisi yleisöstä, mutta Andy jatkoi matkaansa kuitenkin kirjavarastoon, pyöritellen samaan aikaan avainnippuaan avainrenkaasta sormensa ympärillä ja vihellellen jotakin epämääräistä sävelmää.

[Andy out]

[Agitha]

Celian pettymykseksi professori Wilson näytti jo tekevän lähtöä. Celia oli toivonut, että he saisivat yleisöä, mutta ei tietenkään sanonut sitä ääneen. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä, että lauloi saadakseen huomiota, koska se ei ollut totta. Sitäpaitsi professorilla oli varmasti parempaakin tekemistä, kyse oli kuitenkin opettajasta.
Celai nyökkäsi ymmärtäväisesti.
"Oli hauska tavata", hän sanoi, taas ennen Ephramia. Professori heilautti kättään heille hyvästiksi ja lähti.
Kun opettaja oli lähtenyt, Celia palasi pianon luokse, ja otti pianon päälle jääneen kynän hajamielisenä käteensä.
"Sehän meni hyvin", hän sanoi iloisesti. "Lupalappu ja kaikki, vaikka emme olisi edes saaneet olla täällä."
Nyt he voisivat soittaa rauhassa, ja olla varmoja siitä, ettei heidän tarvitsisi lopettaa kesken.
"Haluatko soittaa vielä?" Celia kysyi iloisesti, ja laski kynän takaisin pianon päälle. Eiköhän Ephram haluaisi. Olikohan hän koskaan kieltäytynyt soittamasta? Ei ainakaan viimevuosina.
"Jotain klassista nyt?" Celia ehdotti. Nyt kun hän oli saanut äänensä auki, hän halusi laulaa jotain haastavampaa. Lastenlaulut ja elokuvamusiikki eivät käyneet harjoittelusta.

[Fairytaler]

Ephram tunsi hiukan helpotusta, kun professori alkoi tehdä lähtöä. Tuntui hyvältä ajatella, että pääsisi taas soittamaan vain kahdestaan, eikä tarvitsisi... Ephram ei tahtonut viedä ajatusta loppuun asti, vaan keskittyi mukautuman Celian toivotukseen ja heilautti hänkin kättään lyhyesti. Kun Wilson oli lähtenyt, Celia palasi intoa puhkuen pianon ääreen ja tartutti ilonsa Ephramiinkin. Vaivaantuneisuus oli tiessään ja hän asteli sisarensa luo ja istahti pianon ääreen.
"Niin meni. Tosi hyvin", hän vastasi, mutta ei vaivautunut enää jatkamaan seuraavien kysymyksien kanssa, vaan avasi pianon kannen, siirsi pianon päälle laskemansa koulukirjat nuottivihon päältä syrjään ja nosti sen pianon telineelle. Sitten Ephram veti lukulasinsa rintataskustaan, jonne oli lupalapunkin työntänyt ja nosti ne nenälleen. Celiaa nopeasti vilkaisten hän alkoi lehteillä sivuja kuvitellen jo, miten saisi taas antaa musiikin täyttää hänen sisimpänsä.