Ihmisbiologiaa

[daijin]

Anthony nyökkäsi aavistuksen Lilyn vastaukselle ja nousi sängyn reunalta rauhallisin liikkein, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään pyörtymisvaaraa toisin kuin Lilyllä. Ei vain ollut suurta syytä kiirehtiä.
Kävellessään kohti ovea ja Lilyn hyvästellessä terveydenhoitajan, Anthony vilkaisi kohti hoitajaa. Kun vastausta Lilyn sanoille ei kuulunut, Anthony tuhahti aavistuksen itsekseen. Hän ajatteli, ettei hänen varmaankaan kannattanut nähdä sitä vaivaa hyvästellä hoitaja, sillä hänkään tuskin saisi minkäänlaista vastausta. Toisekseen hän ei halunnut häiritä terveydenhoitajan työntekoa, johon tuo näytti olleen niin kovasti syventynyt.
Anthony kulki ovesta Lilyn mukana. Hän katsahti Lilyyn kohteliaasti hieman nyökäten kiitokseksi tämän pitäessä ovea auki. Kun ovi oli suljettu ja Lily lähti suuntaamaan kohti ulko-ovia, Anthony kulki hänen mukanaan hiljaisena kuten yleensäkin. Tälläkertaa hiljaisuus ei tuntunut Anthonyn mielestä aivan niin vaivaantuneelta kuin aikaisemmin, sillä nyt he olivat toistensa seurassa vapaista tahdoistaan.

Heidän saavuttuaan rakennuksen ulko-oville, Anthony meinasi kohteliaana poikana avata Lilylle oven. Kuitenkin Lilyn taas ennättäessä ensin, Anthony hymähti jälleen hiljaa itsekseen aavistuksen huvittuneeseen sävyyn.
Anthony kuitenkin kulki ulos ovesta Lilyn mukana, ja pihalla katsahti hieman taivaalle. Sää oli hänen mielestään yllättävän mukava. Aurinko ei juurikaan paistanut, mutta ilma ei ollut liian kylmä.
Lopulta Lilyn sanat keräsivät jälleen Anthonyn huomion, ja hän käänsi katsettaan hieman tytön suuntaan. Hetken hän oli hiljaa, kunnes kohautti pienesti olkiaan merkiksi siitä, että ei osannut sanoa vastausta kysymykseen. "En tiedä", hän sanoi kohauttaessaan olkiaan, jonka jälkeen jatkoi: "Se nähdään kohta. Mitä sinä luulisit siellä olevan?" Anthony yritti jälleen parhaansa mukaan puhua jostakin, sillä Lily vaikutti henkilöltä, joka ei pitänyt hiljaisuudesta.

[Agitha]

Luonnollisesti Anhonykaan ei tiennyt mitä koulun keittiö tarjoilisi välipalaksi. Toisin kuin viikon ruokalista, välipalalistaa ei julkaistu missään. Ehkä sen oli tarkoitus lisätä jännitystä elämään, tai sitten välipalaksi tarjoiltiin ylijäämäruokia, joten edes keittäjät eivät tienneet, mitä seuraavana päivänä tarjoiltaisiin.
"Toivottavasti ei leipää", Lily sanoi pitääkseen yllä jonkinlaista keskustelua. Kuten hän oli huomannut, Anthony ei vaikuttanut kovin puheliaalta kaverilta. "Joku kiisseli tai joku olisi kivaa vaihtelua."
Koulun pihamaa oli nopeasti ylitetty, ja he tulivat asuntolalle. Taas Lily kiirehti hieman, jotta ehtisi itse avata oven itse. Hän toivoi, että hänen käytöksensä ei loukannut Anthonya, sillä Anthony vaikutti herrasmieheltä. Lily vain ei pitänyt miesten tavasta avata ovia, etenkin kun se edellytti naiselta alistuvaa hymyä ja kiitosta.
Hän asteli ruokalaan, joka oli toistaiseksi melko tyhjillään, sillä koulun kellon eivät olleet vielä soineet. Muutama oppilas oli jo paikalla, ja jokaisella heistä oli varmasti oma syynsä olla poissa tunnilta.
Lilyn harmiksi välipalaksi tarjoiltiin leipää, mutta iloisena yllätyksenä oli myös purkkivanukkaita. Ne varmaankin loppuisivat nopeasti, annosteltu oppilasmäärän mukaan tai ei, ja Lily oli kiitollinen, että oli sattunut pyörtymään juuri tänään.
"Siistiä", hän sanoi iloisesti, ja nappasi korkeasta tarjotinpinosta yhden tarjottimen. Hän valitsi lautaselleen voileivän, ja otti sitten yhden vanukaspurkin ja kertakäyttölusikan. Lasiinsa hän kaatoi mehua, ja jäi sitten odottamaan, että Anthonykin olisi valmis.

[daijin]

Tiedottomuus päivän välipalalistasta ei juurikaan häirinnyt Anthonya. Kahden aikaisemman Saint Walden'sissa viettämänsä opiskeluvuoden myötä hän oli jo tottunut koulun keittäjien järjestämiin mukaviin ja vähemmän mukaviin välipalayllätyksiin.
"Mitä vikaa leivässä on?" Anthony vilkaisi hieman Lilyyn tämän toivottua tarjolla olevan jotain muuta kuin leipää. Hän itse piti koulun tarjoamasta leivästä jonkin verran. Vaikka se saattoikin aika-ajoin hieman kuivaa, oli se hänen mielestään täysin menevä välipala. Sen sijaan hän ei erityisemmin pitänyt Lilyn mainitsemasta kiisselistä. Vaikka Anthony ei ollutkaan erityisen nirso ruoan suhteen, pyrki hän silti välttelemään koulun kisseleitä, ja otti sitä vain, jos muuta ei ollut välipalalla tarjolla. Tälläkertaa hän oli onnekas, sillä ruokalassa ei tarjottu kiisseliä, vaan purkkivanukasta.
Lilyn into availla ovia itse ei enää vaivannut Anthonya suuresti. Ehkä tytöllä oli omat syynsä niiden avaamiseen. Saapuessaan ruokalaan, Anthony vilkuili hieman ympärilleen tiedustellen, kuinka paljon siellä olisi vapaata tilaa. Hän yllättyi positiivisesti ruokalan ollessa lähes tyhjillään. Heidän ei siis tarvitsisi mennä pöytään, joka olisi lähes täynnä tuntemattomia ihmisiä.

Anthony seurasi Lilyn perässä ottaen tarjottimen, lautasen ja lasin. Lautaselleen hän nosti kaksi leipää, yhden vanilijanmakuisen purkkivanukkaan ja kertakäyttölusikan. Vanukkaat olivat monille oppilaille harvinaista herkkua, joten Anthony uskoi, että oli parempi ottaa vanukas hyvissä ajoin, sillä kellon soitua niitä tuskin olisi kovinkaan kauaa jäljellä. Lasinsa hän täytti tavallisella vedellä.
Saatuaan tarjottimelleen kaiken tarpeellisen, hän etsi katseellaan sopivan tyhjän pöydän, ja lähti kulkeutumaan sen ääreen olettaen, että Lily seuraa mukana. Pöytä sijaitsi ruokalan reunalla seinän vieressä. Anthonyn mielestä se oli juuri sopivan syrjässä, muttei kuitenkaan liian eristyksissä.

[Agitha]

Anthony näytti tietävän, mitä halusi, ja täytettyään tarjottimensa hän suunnisti suoraan yhtä melko syrjäistä pöytää kohti. Hän käyttäytyi kuin Lilya ei olisi olemassakaan, mutta Lily oletti, että hän oli tervetullut liittymään Anthonyn seuraan. Olivathan he sopineet syövänsä yhdessä. Hän seurasi Anthonya seinän vieressä olevaan pöytään, ja laski tarjottimensa sille. Hän onnistui läikyttämään vähän mehua tarjottimelleen, mutta ohitti asian virnistyksellä. Läikkykööt, kunhan ruoka ei kastunut.
Hän istui alas penkilleen, ja katseli hetken ruokaa tarjottimellaan. Sitten hän kävi käsiksi voileipiinsä.
Lily oli kyllä saanut ihan normaalin kasvatuksen, joten periaatteessa hän ymmärsi kyllä pöytätapojen päälle, mutta hän ei jaksanut erityisemmin välittää. Ei hän tavoiltaan mikään sika ollut, mutta kävi yleensä ruokaan aika häikäilemättömästi kiinni, eikä erityisemmin huomioinut muita ihmisiä ruokapöydässä. Hän keskittyi syömiseen, sillä hänen oli syötävä mahdollisimman paljon ennen kuin tunsi olevansa täynnä. Hän tuli täyteen pienestä määrästä ruokaa, ja silti hän yritti epätoivoisesti nostaa painoaan.
Vasta kun Lily oli tunkenut koko voileivän suuhunsa, ja niellyt sen, hän kääntyi Anthonyn puoleen.
"Onko hyvää?" hän kysyi yksioikoisesti, ja ryhtyi avaamaan vanukkaansa kantta. Hän tökkäsi lusikkansa vanukaspurkkiin, mutta ei ryhtynyt syömään vielä. Vaikka hän söikin yleensä nopeasti, jos hän söi liian nopeasti, kaikki tuli yleensä ylös. Vaivalloista.

[daijin]

Vaikka Anthony keskittyikin tarjottimensa täyttämiseen, ja sopivan pöydän etsimiseen enemmän kuin Lilyyn, ei hän ollut kuitenkaan tyttöä unohtanut. Koska he olivat aikaisemmin sopineet toistensa kanssa syövänsä välipalan yhdessä, hän myös uskoi, että Lily tulisi hänen mukanaan ilman erillistä käskyä tai pyyntöä.

Anthony asetti tarjottimensa varovasti pöydälle ja istui pöydän ääreen Lilyä vastapäätä. Hän huomasi Lilyn läikyttävän mehuaan tarjottimelle ja oli valmiina hakemaan tytölle jotain, jolla tarjottimen saisi kuivattua. Tytön virnistyksen perusteella pieni läikytys ei kuitenkaan näyttänyt Lilyä haittaavan, joten Anthony käänsi katseensa takaisin omalle tarjottimelleen. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän otti käteensä leivän, ja alkoi syödä sitä hillitysti pieni pala kerrallaan. Hän oli tottunut syömään suhteellisen hitaasti ilman mitään kiirettä. Hänellä on ollut yleensä tapana syödä melko vähän, ja hän ei ikinä ole halunnut rohmuta sitä kaikkea vähää kerralla.
Syödessään hän huomasi sivusilmällä Lilyn hieman huvittavan tavan syödä leipää. Anthony ei olisi ikinä osannut kuvitella, että niinkin pieni tyttö onnistui ahmimaan leipää niin kovaa vauhtia. Hän tuskin itsekään olisi osannut syödä mitään sillä tavoin tukehtumatta tai saamatta leivänpalasia väärään kurkkuun.
Lilyltä tämä nopeasti syöminen kuitenkin näytti sujuvan melkoisen hyvin, ja Anthonyn ollessa vasta puolessavälissä ensimmäistä leipäänsä, tyttö oli jo avaamassa vanukastaan.

Anthony kohotti katseensa tarjottimeltaan Lilyyn kuullessaan hänelle esitetyn kysymyksen.
"Ihan hyvää. Ei niin kuivaa kuin yleensä. Entä sinusta?", hän vastasi syötyään suunsa tyhjäksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vilkaisi Lilyn vanukaspurkkiin ja lisäsi: "En ymmärrä, miten kukaan voi syödä noin nopeasti."

[Agitha]

"Menettelee", Lily vastasi, ja odotteli edelleen leivän laskeutuvan hänen mahalaukkuunsa. Hän ei erityisemmin välittänyt koulun leivästä, sillä hän oli parissa vuodessa ehtinyt kyllästyä siihen jo perin pohjin, mutta kyllähän se alas meni. Kuten näkyi.
Lily pyöritteli lusikkaansa vanukaspurkissa, mutta ei vieläkään syönyt vanukastaa. Kun Anthony esitti toteamuksensa, Lily virnisti ilkikurisesti. Hän oli melko ylpeä syömistaidoistaan. Joskus hotkimisesta oli jopa hyötyä, jos piti ehtiä jonnekin ajallaan.
"Se tapahtuu niin, että leipä tungetaan suuhun neljässä osassa, ja sitten niellään. Kannattaa juoda vähän mehua päälle", hän selitti, ja kuin todistaakseen sanansa tarttui mehulasiinsa. Se oli vähän tahmea yli läikyttyneestä mehusta. Lily joi kulauksen, ja laski lasinsa sitten takaisin.
Vihdoin hän kävi käsiksi vanukkaaseensa, vaikka Anthony työskenteli edelleen leipänsä parissa. Vanukkaansa Lily söi vähän rauhallisemmin, ja tunki suuhunsa vain lusikallisen kerrallaan. Vanukas oli vaniljavanukasta, eli juuri sitä parasta mahdollista.
"Onko sinulla muuten lempinimeä", Lily kysyi syötyään vielä muutaman lusikallisen. Anthony ei vaikuttanut kovin puheliaalta, joten Lily päätti pitää keskustelua yllä. "Voinko sanoa sinua vaikka... Tonyksi?" hän jatkoi, ja pärkähti sitten pidätellystä naurusta. Anthony oli äärimmäisen epätonymainen, ja siksi lempinimi sopisi pojalle erityisen hyvin.

[daijin]

Lilyn esittämästä mielipiteestä sai väistämättä sellaisen kuvan, ettei hän tainnut kovin pitää leivästä, jota koulussa tarjoiltiin. Tavallaan Anthony ymmärsi, miksei Lily erityisesti suosinut koulun leipiä. Mikäli hän oli oikein ymmärtänyt, monet pitivät useita muita jälkiruokavaihtoehtoja parempina kuin koulun ajoittain liian kuiva leipä. Kuitenkin ottaen huomioon sen sanoinkuvaamattoman vauhdin, jolla Lilyn leipä katosi tytön suuhun, oli hieman vaikea uskoa, ettei Lily erityisemmin pitänyt koulun leivästä.
Anthony huomasi Lilyn ilkikurisen virnistyksen, mutta hän ei virnistyksen perusteella oikein osannut sanoa, oliko tyttö ottanut hänen toteamuksensa hyvällä vai pahalla. Lilyn kuitenkin alkaessa kertoa, miten leivän nopea syöminen tapahtuu, hän oli varma, ettei toinen ainakaan ollut loukkaantunut hänen sanoistaan. Vaikka Lilyn kertomus leivän syömisestä ja mehun juomisesta ollutkaan Anthonysta erityisen houkutteleva ajatus, hän kuitenkin kuunteli tytön puhetta. Tavallaan oli hieman huvittavaa kuunnella Lilyä, tuo kun vaikutti puhuvan pidemmänkin ajan kokemuksesta. Anthony ei kuitenkaan olisi ikimaailmassa kehdannut kokeilla tuota tapaa itse.

Lilyn aloittaessa vanukastaan, Anthony alkoi saada ensimmäistä leipäänsä jo loppusuoralle. Hänellä oli vielä jäljellä toinen leipä ennen hänen omaa vanukastaan. Saatuaan ensimmäisen leipänsä syötyä ja nieltyä, hän otti käteensä toisen leivän. Hän ei kuitenkaan ehtinyt puraista leivästä palaa Lilyn alkaessa kysellä Anthonyn lempinimistä.
Anthony muisti kuulleensa hänestä käytettävän Lilyn ehdottamaa Tonya aikaisemminkin. Hän ei ikinä ollut oikeen pitänyt lempinimistä, kuten hän ei pitänyt tästä Tonystakaan. Tony kuulosti aivan liian erilaiselta, kuin mitä Anthony itse oli. Ei Anthony kuulostanut lainkaan Tonylta. Lilyn suusta se kuulosti hänen mielestään kaikenlisäksi vielä typerämmältä kuin koskaan aikaisemmin.
Lopulta Anthony kohautti hieman olkiaan ja katsahti Lilyyn hieman hymähtäen. "Kai sinä voit minua niin kutsua", hän sanoi puoliksi vitsillä, vaikka hänen äänessään ei kuulunutkaan mitään vitsikkyyttä. Lilyn naurun pidättelemisestä päätellen Anthony oletti tytön laskevan leikkiä typerältä kuulostavalla lempinimiehdotuksellaan.
Anthony puraisi leivästään palan. Saatuaan suunsa tyhjäksi hän jatkoi puhumista:
"Ei minulla ole erityisiä lempinimiä. Entä sinulla? Onko sinulla muita lempinimiä kuin Lily?"

[Agitha]

Lily onnistui estämään itseään repeämästä nauruun, ja vilkaisi Anthonya edelleen hymyillen huvittuneesti.
"Okei, sanon sinua Tonyksi sitten", Lily ilmoitti iloisesti, ja söi lusikallisen vanukastaan. Anthony ei ollut kovin helppo nimit jokapäiväiseen käyttöön, ja Tony sentään oli ihan asiallinen lempinimi, vaikka Anthony ei muistuttanutkaan Tonya tippaakaan. Muut lempinimet, jotka Lily onnistui keksimään nimestä Anthony, olivat vielä typerämpiä kuin Tony. Kuten Ant. Tai Auntie.
"Ei minulla ole oikeastaan muita lempinimiä, mutta minua saa sanoa oikeastaan miksi vaan", hän sanoi. Onneksi nimestä Lillian ei saanut kovin kummoisia väännelmiä. Siitä häntä ei yllättävää kyllä ollut koskaan kiusattu. "Voit sanoa minua Lillianiksi tai Lilyksi, en välitä." Oikeastaan Lily piti enemmän Lilysta kuin Lillianista, sillä se ei kuulostanut niin kovin tyttömäiseltä, ja se oli helpompi sanoa. Hän ei kuitenkaan ollut niitä ihmisiä, jotka välittivät nimistä kovinkaan paljon. Hän ei viitsinyt selvittää nimien merkityksiä, tai pitänyt tärkeänä sitä, millä nimellä hän ketäkin kutsui. Oli tärkeintä, että kutsuttava ymmärsi tulevansa kutsutuksi.
Lily vilkaisi taas vanukaspurkkiaan. Se oli vasta puolillaan, ja hän huomasi olevansa jo hiljalleen aika täynnä. Hän tiesi kyllä, että koulussa oli syötävä kaikki ruoka, mitä oli ottanut, ja jo ihan hänen oman terveytensäkin takia hänen pitäisi saada pari kiloa lisää. Niinpä hän vähän vastentahtoisesti jatkoi sisukkaasti vanukkaansa syömistä. Onneksi hän sentään piti vanukkaasta.
"Hmm. Eikös tämän jälkeen ole erikoistunnit?" hän kysyi, vaikka tiesi ihan hyvin, että oli. Se tarkoittaisi matematiikkaa hänelle.

[daijin]

Anthony huomasi, että Lilyn oli vaikea pidättää nauruaan. Tavallaan se oli huvittavaa, että Lily haluaisi kutsua Anthonya Tonyksi, vaikka Tony kuulostikin niin naurettavalta. Anthony oli itsekin sitä mieltä, ettei hän näyttänyt yhtään Tonylta. Nimestä 'Tony' sai hänen mielestään ehkä hieman liian yksinkertaisen ja tai typerän kuvan. Vaikka olihan Tony asiallisempi, kuin jotkut muut nimet, joita Anthonysta olisi saannut väännettyä. Mielummin hän olisi kuitenkin ollut Anthony kuin Tony, mutta päätös oli jo tehty. Ei hän voinut enää kieltää Lilyä kutsumasta häntä Tonyksi. Ja ehkä se ei ollut niin vakavaa kummalla nimellä Lily häntä kutsuisi.
Lily kertoi häntä voitavan kutsua periaatteessa miksikä vaan. Anthony oli hieman pettynyt kun tytön nimestä ei keksinyt mitään yhtä typerää kuin Tony. Olisi ollut vähintään reilua, jos molemmilla olisi ollut kutsumanimi, jota kumpikin itse saisi vihata. Harmikseen Anthony joutui pitäytyä Lilyn kutsumisessa ihan vain Lilyksi.

Kun keskustelu nimistä ja kutsumanimistä oli vihdoin ohi, Anthony pystyi jälleen keskittymään toiseen leipäänsä, jota hän ei ollut onnistunut keskustelun aikana nakertamaan edes puoleenväliin. Hetki hetkeltä hänestä alkoi tuntua enemmän siltä, että hänen saattaisi olla hyvä aika opetella syömään edes hieman nopeammin. Hän varmisti, ettei Lily ollut keskittynyt Anthonyn ruokailun katselemiseen, ja kokeilun vuoksi puraisi leivästä huomattavasti suuremman palan kuin aikaisemmin. Isomman palan pureskeleminen oli huomattavasti hankalampaa kuin pienen. Anthony painoi katsettaan pöytään päin, jottei näyttäisi täysin typerältä pureskellessaan kuivaa leipämöykkyä nieltävään muotoon. Lisäksi hän ei halunnut ulkopuolisten näkevän hänen yritystään. Jos hän ei olisi laskenut katsettaan, hänen pureskelemisensa olisi saattanut ulkopuolisen silmistä näyttää ajoittain lähinnä siltä kuin hänellä olisi kurkussaan kalanruoto, jota hän yritti huomaamattomasti saada pois kurkustaan. Ei Anthony voinut mitään sille, ettei ollut läheskään niin kokenut syömään nopeasti kuin Lily. Riittävän pureskelun jälkeen hän otti mallia Lilyn tekniikasta, ja joi vettä päälle helpottaen leivän nielemistä.
Lopulta Anthony havahtui jälleen Lilyn kysymykseen.
"Kyllä taitaa olla.. Pitää vielä hakea viulu ennen tunnin alkua. Minkä aineen erikoistunti sinulla on?" Puheensa jälkeen Anthony söi leipänsä lopun tavalliseen tapaansa, ja avasi viimein vanukaspurkkinsa.

[Agitha]

Lily huomasi Anthonyn kiihdyttäneen syömistahtiaan, mutta ei sanonut mitään. Sellainen vaikutus hänen tavallaan syöllä yleensä oli ihmisiin, ja Anthony ei välttämättä tehnyt sitä tahallaan. Lily viimeisteli vanukkaansa, ja sai sen täydestä olostaan huolimatta syötyä. Hän tunki vanukkaan päällä olleen suojakuoren vanukaspurkkiin, ja nuoli lusikkansa puhtaaksi. Hän oli valmis, mutta Anthony näytti olevan vasta puolessa matkassa. Ei se mitään, ruokala oli ihan mukava paikka viettää aikaa ennen iltapäivätunteja.
"Hmm-m", Lily myötäili, kun Alnthony totesi seuraavien tuntien olevan erikositunnit. Kyllä Lily oli sen muistanut. "Olen matemaattisluonnontieteellisessä ryhmässä, opiskelen pääaineenani matematiikkaa", hän ilmoitti hymyillen, kun Anthony uteli hänen opinnoistaan. "Sain valita ryhmäni vapaasti kaikista lukuaineryhmistä, ja tämä kiinnosti eniten."
Lily katseli Anthonyn kasvoja. Poika todella oli aika hyvännäköinen, vaikkakin hieman turhan vakava ja vähäsanainen. Oikeastaan hyvännäköinen tai komea ei edes kuvannut Anhtonyn olemusta, sillä ennen kaikkea hän oli kaunis. Pojat kasvot olivat jalopiirteiset ja hänellä oli vaalea iho, ja jopa hänen kätensä näyttivät miehisen siroilta ja hyvin hoidetuilta. Oli helppo arvata millainen Anthonyn perhetausta oli. Lily itse oli oikein harvinaisen tavallisesta perheestä. Hänen vanhempansa eivät olleet edes eronneet, ja hänellä oli kaksi kultaistanoutajaa. Se jos jokin oli klisee.
"Haluatko hengata kanssani tämän tauon ennen tunteja?" Lily kysyä Anthonyltä kepeään sävyynsä. "Voidaan vaikka hakea sinun viulusi, tai jotain."

[daijin]

Lilyn kertomus opiskelusuuntautumuksistaan teki pienen vaikutuksen Anthonyyn. Aavistuksen hän kohotti toista kulmakarvaansa katsahtaessaan Lilyn suuntaan.
"Niinkö? Kuulostaa mielenkiintoiselta. Viihdytkö siellä?"
Anthonyn mielestä Lily ei vaikuttanut erityisen matemaattiselta, joten oli yllättävää kuulla hänen pääaineensa olevan matematiikka. Tytön ruokailukäytöksen ja muutenkin olemuksen perusteella Anthony olisi luullut hänen opiskelevan pääaineenaan jotakin hieman taiteellisempaa lajia. Vaikka Lily ei matemaatikolta näyttänytkään, matemaattisluonnontieteellinen ryhmä kuulosti Anthonyn mielestä erittäin hienolta. Ilman musiikkisuuntaustaan hän itsekin varmaan kävisi vastaavilla tunneilla.

Anthony upotti lusikan hennosti vanukkaaseensa. Hän pyöräytti lusikkaa hiljakseen muutaman kerran purkin reunoja pitkin kuin kahvia hämmentäessä. Hän ei halunut kiirehtiä vanukkaansa kanssa. Ei ainakaan leivän kanssa suoritetun nopean syönnin kokeilun jälkeen. Hän vielä tukehtuisi vanukkaaseensa, jos alkaisi turhaan kiiruhtamaan sen kanssa. Sitäpaitsi mitä Lily hänestä ajattelisi, jos hän alkaisi tunkemaan ruokaa kurkkuunsa ikäänkuin ei olisi saanut ruokaa viimeiseen vuoteen.
Anthony huomasi Lilyn katseen, mutta pyrki olemaan välittämästä siitä. Tyttö tuskin tarkoitti katseellaan mitään pahaa, joten hänellä ei ollut mitään syytä kieltää häntä katselemasta. Miksi hän muka ei saisi katsella? Sen sijaan, että Anthony olisi keskittynyt Lilyn katseesta vaivautumiseen, hän alkoi syödä vanukastaan, jotta pääsisi siitäkin joskus eroon.
Hän kuitenkin havahtui vanukkaansa ääreltä Lilyn esittämään kysymykseen. Kovinkaan moni ei koskaan pyytänyt häntä 'hengaamaan' kanssaan, joten Anthonylle tilanne oli melko uusi. Hän oli kuitenkin viettänyt aikaansa Lilyn kanssa jo tähänkin asti, eikä hän oikeastaan nähnyt syytä kieltäytyä. Olisihan hänellä ollut opiskeltavaakin, mutta hän pystyisi lukemaan oppikirjojaan yölläkin, jos uni ei taas tulekaan.
Anthony nyökäytti päätään Lilyn ehdotukselle.
"Kai minä voin kanssasi hengata, jos sinulla ei parempaakaan tekemistä ole."
Vaikka Anthony ei vaikuttanutkaan erityisen innostuneelta Lilyn seurasta, ei hän vaikuttanut myöskään siltä, että olisi tytön seurassa vain pakon edessä. Hänen mielestään Lilyn seura oli siedettävää ja tavallaan huvittavaakin.
"Haetaan vaan se viulu, kunhan saan tämän vanukkaan syötyä. Tarvitseeko sinun hakea jotain erityistä ennen tuntiasi?" Jälleen Anthony yritti parhaansa mukaan pitää keskustelua yllä.

[Agitha]

"Mm. Kyllä siellä on ihan kivaa", Lily vastasi. "Vähän enemmän haastetta, kun tavallisissa ryhmissä kaikki on vähän liian helppoa." Hän naurahti. Hän ei tarkoittanut mahtailla, mutta tottahan oli, että koulun pakollinen matematiikka oli naurettavan helppoa kaikille, jotka olivat tottuneet erikoisryhmän tasoon.

Lily hymyili, kun Anthony myöntyi viettämään aikaa hänen kanssaan. Vaikka poika vaikuttikin sulkeutuneelta, ehkä hän sittenkin kaipasi seuraa. Mikäs siinä, Lily osasi kyllä rupatella niitä näitä, vaikka hän ei ollutkaan luonnostaan mitenkään erityisen puhelias. Anthony osottautuisi varmasti aika monipuoliseksi tyypiksi, jos hänet saisi avautumaan. Yleensä yksipuolisilta vaikuttavat henkilöt olivat juuri niitä kaikkein kiinnostavimpia.
"Jep", Lily vastasi, kun Anthony ilmoitti haluavansa viulunsa. "Minun ei tarvitse hakea mitään, minulla on kaikki täällä", hän sanoi, ja taputti tuolin selkänojalta roikkuvaa mustaa koululaukkuaan. Matematiikan erityistunnilla käytettiin lähinnä kaavakiroja ja laskimia, jos joku niitä tarvitsi. Monet nuoret matemaatikot mahtailivat mielellään päässälaskutaidoillaan ja hyvällä ulkomuistillaan käyttäen apuvälineitä mahdollisimman vähän, ja tietysti Lily oli lähtenyt kisaan mukaan. Useimmiten hän ei tarvinnut kaavakirjaa, sillä muisti kaavat kertalukemalta, mutta valtaviin laskutoimituksiin hänen kykynsä eivät riittäneet. Hän oli lahjakas oppimaan, mutta ei niinkään laskemaan. Osa koulun oppilaista oli juuri niitä neroja, jotka vain tiesivät oikeat numerot. Lily joutui todella laskemaan ne, mutta sekään ei ollut liian haastavaa. Lähinnä se oli nopeushaitta.
Lily odotti, että Anhthony sai vanukkaansa viimeisteltyä, ja nousi sitten seisomaan.
"Mennäänkö?" hän kysyi, vaikka se olisikin ollut järkevämpää ennen seisomaan nousemista.

[daijin]

Oli mukava kuulla, että Lily viihtyi matematiikan erikoistunneilla. Kovinkaan monet hänen ikäisensä tytöt eivät Anthonyn mielestä kovinkaan usein suuntautunut matematiikkalinjalle täysin vapaaehtoisesti. Olisi ollut sääli, jos hän olisi joutunut olemaan tunneilla vasten tahtoaan. Lisäksi tytön puheiden perusteella Lily vaikutti olevan melko hyväkin matematiikassa. Vaikka Anthonyn mielestä olikin itsestään selvää onnistua valitsemallaan alalla, eivät pienet kehut olleet koskaan pahasta.
"Mukava kuulla, että viihdyt niillä tunneilla", Anthony sanoi ja jatkoi jälleen vanukkaansa syömistä tuttuun hillittyyn tapaansa.

Hetken Anthonyn mieltä vainosi ajatus siitä, että Lily roikkuisi hänen seurassaan vain säälistä. Ajatus tuntui hieman häiritsevältä, mutta katosi pikkuhiljaa hänen uskoteltuaan itselleen, että Lily kyllä sanoisi suoraan, jos häntä ei kiinnostaisi Anthonyn seura. Hän ei itsekään ollut varma oliko tunne pelkoa epäonnistumisesta Lilyn seurassa, vai halu olla omassa rauhassa. Hetken ajatuksissaan tuijotettuaan vanukastaan, hän kuitenkin hylkäsi ajatukset moisesta ja päätti jälleen keskittyä hetkeen.
Lily taputteli laukkuaan ja kertoi, että kaikki tarvittava matemaatiikan tuntia varten sijaitsi siellä. Anthonysta oli todella kätevää, että kaikki tarpeellinen kulki laukussa mukana. Lilyn ei tarvinnut jatkuvasti ravata huoneessaan hakemassa milloin viulua ja milloin erilaisia nuotteja erilaisiin kappaleisiin. Kyllähän Anthonykin voisi kuljetella nuottejaan laukussa, ja viuluaan mukanaan jatkuvasti, mutta ajatus vaikutti hieman turhauttavalta. Viulu kuitenkin olisi muilla tunneilla vain tiellä. Suurinta osaa nuoteistaan hän kuljettaisi mukanaan täysin turhaan, sillä usein hän muisti nuottien kulun ulkomuistista riittävän harjoittelun jälkeen. Nuotit olivat vain hyvä tapa kerrata kappaletta ennen tuntia. Ne oli parempi säilyttää siistissä järjestyksessä omassa huoneessa. Sitäpaitsi Anthonylla oli aina ennen tunnin alkua enemmän kuin tarpeeksi aikaa käydä hakemassa viulu omasta huoneestansa.

Oman aikansa päästä Anthony sai vanukaspurkkinsa tyhjäksi. Hän katsahti paikaltaan nousevaan Lilyyn ja nyökkäsi tämän ehdotukselle paikalta poistumisesta. Hän nousi pöydän äärestä, nosti tarjottimensa pöydästä ja lähti kuljettamaan sitä astianpalautukseen. Saatuaan astiat lajiteltua paikoilleen Anthony jäi odottamaan Lilyä, ettei tämä luulisi Anthonyn unohtaneen häntä.

[Agitha]

Anthony näytti saaneen syötyä, sillä hän myöntyi Lilyn ehdotukseen (joka muistutti käskyä) saman tien. Lily nosti tarjottimensa Anthonyn perässä, ja käveli hänen jäljessään telineille, jonne tarjottimet ja tyhjät astiat jätettiin. Biojätteettömyys muistutti siitä, että Saint Walden'sissa ei heitetty ruokaa hukkaan. Oppilaat, jotka eivät saaneet syödyksi kaikkea, joutuivat henkilökohtaisesti ilmoittamaan asiasta keittiöön. Se kävi jonkin sortin rangasituksesta, ja oli epäilemättä hyväksi koulun budjetille.
Lily jätti tarjottimensa telineeseen melkein alimmaiseksi, sillä keskellä, eli hänen tasollaan olevilla hyllyillä, oli jo jonkun tarjottimet. Ilmeisesti ne olivat jäämiä aamiaiselta.
Anthony odotti Lilya, kun Lily sai aseteltua ruokailuvälineensä paikoilleen. Poika oli yllättävän tehokas kaikessa mitä hän teki. Nytkin astiat olivat siististi paikoillaan, ja roskat oikeaoppisesti lajiteltu. Lilylla oli paheenaan olla joskus hieman kärsimätön, joten huolelliset ihmiset kiehtoivat häntä.
"Ja sitten viulua hakemaan. Mikä sinun huoneesi numero on?" Lily kysyi, ja lähti kävelemään kohti ruokasalin ovia, ja sitten asuntolan aulan kautta oppilaiden huoneille.
Vaikka Anthony ei ollut ensimmäisen vuoden oppilaita, Lily ei silti ollut ottanut selvää, missä huoneessa hän asui. Ei sellaiseen ollut ollut tarvetta. Mutta ehkä siitäkin tulisi tarpeellinen tieto, jos he kaverustuisivat.

//Aa, lyhyttä!//

[daijin]

Anthonyn mielestä pienissä jokapäiväisissäkin asioissa ja tekemisissä tuli olla järjestelmällinen. Vaikka kyseessä olikin vain astioiden paikoilleen laittaminen, tai roskien lajitteleminen. Jos hän olisi huolimaton omalla osallaan, hankaloittaisi hän puolestaan keittiön työntekijöiden hommia. Sitäpaitsi hänestä tuntui muutenkin siltä, että hän tekisi jotakin vääryyttä, jos hän jättäisi jonkun lautasen telineelle vinoon. Astiat menivät paikalleen siististi ja luonnostaan tottumuksen kautta ilman, että Anthonyn pitäisi pysähtyä niitä erityisesti asettelemaan.
Järjestelmällisyys oli Anthonylle tärkeää muutenkin kuin astioiden suhteen. Hänen huoneessaan tavarat olivat aina siistissä järjestyksessä, ja tuntien aikana monisteet, kirjat ja muut tarpeenmukaiset tavarat olivat siistissä järjestyksessä aseteltuna pulpetille. Epäjärjestystä oli vältettävä, siihen Anthony oli pienestä pitäen tottunut.

Kun Lily oli saanut astiansa palautettua, hän lähti kulkemaan ovien suuntaan kysyen Anthonyltä kysymyksen. Anthony käveli Lilyn mukana, ja avasi tälle oven, jos vain sattui kerrankin olemaan ovien edessä Lilyä aikaisemmin. Maailma ei kuitenkaan kaatunut, vaikka tyttö olisikin jälleen avannut ovet itse.
"Huoneeni numero on viisi. Helppo muistaa.", Anthony vastasi arkisesti. Hänellä ei ollut mitään vaikeuksia numeroiden muistamisessa, mutta viisi tuntui hänen mielestään yksinkertaisimmalta luvulta, ja oli siksi erityisen helppo muistaa. Anthony ei kovinkaan paljon pitänyt siitä, että hän jakoi huoneensa hänelle puoliksi tuntemattoman kanssa. Puolituntemattoman ihmisen läsnäolo lisäsi hänen suorituspaineitaan jopa nukkumisessa. Lisäksi huonekaveri rajoitti hänen järjestelmällisyyttään lisäten huoneen epäjärjestystä.