Winning is for losers.

[Darcy]

[ bubbeli ja kikkurapää tänne näin. \o/ ]

Aurinkoiset päivät olivat aina liikunnanopettajien mieleen ja yleensä oppitunnit pidettiin ulkona, mikä ei todellakaan ollut omiaan herättämään Joceyssa myönteistä asennetta pakkoliikuntaa kohtaan. Nyt hän tallusti pitkin askelin koulun pihanurmikon poikki aurinkolasit nenällään ja hiukset pörrössä, kasvoillaan hieman harmistunut ilme. Hän oli joutunut nappaamaan pari ylimääräistä reseptilääkettä aamulla, jotta migreenikohtaus ei pääsisi yllättämään, sillä aurinko näytti olevan tänään erityisen ärhäkkäällä päällä. Pihanurmi oli tallottu jo moneen kertaan tänään ja maassa näkyi selvä painauma siinä kohden, jossa suurin osa ihmisistä oli kulkenut - olematon polku vei suoraan urheilukenttää kohden, jonne myös Jocey oli matkalla. Hän työnsi hieman kylmettyneet kätensä löysien housujensa taskuihin ja puhalsi ilmaa ulos huulien välistä.

Itse yleisurheilussa ei ollut mitään vikaa, eteenkään juokseminen ei haitannut Joceyta ollenkaan - hän oli nopea, yleensä yksi parhaimpien aikojen saajista, mutta ulkoliikunnan olisi silti voinut sijoittaa edes puolipilviselle päivälle. Urheilukenttä läheni lähenemistään ja pian hän pääsi astelemaan kentän laidalla komeilevan katsomon luokse, jossa puolet liikunnanryhmästä jo istuskeli opettajaa odotellen. Jocey suuntasi askeleensa lähintä porukkaa kohden ja työntyi ihmisten lomitse peremmälle katsomoon, istuutuen suunnilleen penkkirivien keskiväliin. Hän käänsi katseensa tutkailemaan paikalla olevia oppilaita, etsien yksiä tiettyjä kasvoja, jotka hän halusi nähdä. Niin lahopää Jocey ei sentään ollut, ettei olisi muistanut Chetin olevan samassa liikunnanryhmässä hänen kanssaan - ja olihan hän nähnyt toisen lukujärjestyksen monta monituista kertaa. Ah, nämä olivat niitä huonetoveruuden hyötyjä.
Hän halusi jutella ja selvittää hieman välejä, sillä viimeaikoina heidän kommunikointinsa oli rajoittunut lähinnä epämääräisiin äännähdyksiin ja elekieleen. Mykkäkoulu ei miellyttänyt ketään ja Jocey tosiaan kaipasi sitä puheliasta Chetiä, johon hän oli tutustunut ensimmäisenä päivänään Saint Walden'sissa. Tosin, tämä taisi olla suurimmaksi osaksi hänen syytään, mutta nyt ei etsitty syntypukkia.

Opettajan saapuminen keskeytti hetkeksi etsinnän ja Jocey käänsi huomionsa käskyttäjään, joka aloitti selonteon tunnin ohjelmasta. Tämä olisi vielä tuplatunti, joten tekemistä riittäisi. Luvassa olisi sekä pituus-, että korkeushyppyä, 500 metrin juoksu, halukkaille kuulantyöntöä ja keihäänheittoa. Ne tavallisimmat.

[bubblegay]

Kyllä Chet liikkumisesta vapaa-ajalla piti, paljonkin. Mutta hänen ja opettajien välillä oli aina vallinnut jonkinlainen selittämätön kuilu, joiden takia liikuntatunneista oli lähinnä ikäviä muistoja. Normaalissa koulussa se oli johtunut siitä, että opettajat olivat joko pitäneet häntä liian riehuvana, äänekkäänä tai rasistisissa tapauksissa turhan tyttömäisenä. Tanssilukiossa ongelmia ei ollut tullut, mutta ne olivat palanneet Saint Walden'siin tullessa. Syy oli kuitenkin täysin uusi; opettaja ei oikeasti vain pitänyt hänestä.

Liikunnanopettajan inhottavuutta kompensoi vain Chetin tanssiohjaajan suloinen olemus, ikihymy ja suvaitsevaisuus. Mutta poikien yleisen liikunnan vetäjällä ei ollut itselleen mitään puolustusta, eikä Chet ymmärtänyt, miten kykeni edes heräämään niinä päivinä, kun tiesi lukujärjestyksen tuntilistoissa lukevan liikunta. Hän ei tiennyt täysin, mitä kyseisellä opettajalla oli häntä vastaan, vaikka tämä vaikutti muuten miellyttävältä - johtuiko se kenties hänen menneisyydestään? Vai siitä, että hän harrasti tanssia? Siitä, että hän oli olemukseltaan rasittava? Mistä?
Kyseessä olisi todennäköisesti ikuinen kysymys ilman vastausta. Ulkona oli paistanut aurinko jo useamman päivän, kielien siitä, ettei talvi ollut vielä lähelläkään. Se oli Chetin mielestä piristävää, mutta samalla myös ehkä vähän surullista, sillä päivät ja niin myös vaihtuvat vuodenajat vierivät eteenpäin. Kohta olisi kuitenkin kylmä ja harmaata. Hänen positiivisuusmittarinsa eivät olleet olleet kovinkaan koholla viime aikoina, eikä syitä tarvinnut kauaa miettiä.

Kerrankin hän oli tullut kuitenkin tunnille ajoissa! Chet istui poikakeskittymän takaosassa, ja näki jo kaukaa Joceyn lähestyvän hahmon, tuntien samalla jonkin ahdistavan putoavan vatsaansa. Ihmissuhteet olivat outoja, hankalia ja täysin sekaisin. Tanssija vetäytyi tiedostamattaan entistä taemmas, käytännössä kokonaan muiden peittämäksi. Ei ollut normaalia häneltä olla osallistumatta silläkin hetkellä käytävään keskusteluun (Englannin jalkapallon maajoukkueen viimeaikainen menestys), mutta kukaan ei kysynyt mitään ja hyvä niin.

Jocey työntyi katsomoon ja Chet kohotti katseensa. Toinen jäi istumaan jonnekin penkkirivien keskivälin tienoille, ja Chet tiesi olevansa kulmassa, josta hänet oli vaikea nähdä. Se oli jollain tasolla helpottavaa mutta ehkä myös häiritsevää, etenkin, kun hän havaitsi Joceyn etsivän katseen. Onneksi toisen tutkinnat keskeytyivät, kun opettaja käveli urheilukentälle ja suoraan oppilasryhmänsä luokse, aloittaen pian ohjeistuksen. Loistavaa, tiedossa kaksi tuntia kidutusta.

Ei vain kidutusta, kansanmurha, Chet totesi mielessään, kun opettaja yllättäen hymyili pirteästi, näyttäen näin, että hänellä oli taas jokin ah, niin loistava idea.
”Jaan teidät noin neljän tai viiden hengen ryhmiin, joissa liikutte lajipisteeltä toiselle”, hän ilmoitti kovaan ääneen. ”Teidäthän saa jaettua helposti. Kay, Adler, Abbott, O'Gahan ja Sassey, siirtykää korkeushyppyyn. Bernard, Wright, Cox ja Thompson, pituushyppy. Ja loput - Morgan, Greenwood, Barnes ja Ito, 500 metrin juoksu.”

Loistavaa. Kerrassaan helvetin hienoa.
Muut nousivat ja siirtyivät pisteilleen, ja myös Chet joutui nousemaan. Hän ei ollut juoksuihmisiä, ei varsinkaan ryhmässä, jossa oli Jocey Greenwood, syrjäytynyt Graham Barnes ja kontrollifriikki Joe Morgan, jonka kanssa kukaan ei osannut kehittää normaalia keskustelua. Olisipa ollut edes ranskalaissyntyinen Bernard, poika kirosi samalla, kun alkoi laahautua kohti juoksupistettä.

[Darcy]

Opettaja päätyi jakamaan ryhmät mielivaltaisesti arpomalla ja sinkautteli lempioppilaidensa nimet suustaan ensimmäisenä, kunnes jäljelle jäivät muuten vain jollakin tavalla epäsuositut. Jocey ei ollut mikään urheiluatleetti, joten ei ollut ihme, että opettaja oli säästänyt hänet jämäjoukkoon, siihen perustallaajien porukkaan, joka koostui kaikkein kummallisimmista hyypiöistä. Hän nousi pystyyn katsomossa ja tökkäsi aurinkolasejaan hieman alemmas nenävarrellaan, katsoen sankojen ylitse oppilasporukkaa, joka hälvetessään paljasti Chetin ovelan piilon. Hyvä että he olivat samassa ryhmässä, muuten puhumisesta ei olisi tullut yhtään mitään. Tosin juoksentelun välissä saattoi olla hieman vaikea ylläpitää keskustelua, mutta Jocey aikoi tehdä parhaansa. Ihan vain oman mielenrauhansa takaamiseksi. Hän ei ollut riidanhaluinen persoona ja kaipasi ihmisiä ympärilleen - eikä Chetissä ollut mitään, mikä häntä olisi ärsyttänyt, joten piti edes yrittää paikata välejä.

Jocey etsi tiensä alas katsomosta ja asteli ryhmänsä jäljessä juoksupistettä kohden. Hetken mietittyään hän nappasi aurinkolasit kokonaan pois silmiltään ja otti pari pidempää harppausta saadakseen edellään kävelevän Chetin kiinni.
"Onnistuuko sosiaalinen kanssakäyminen, vai pidätkö edelleen mykkäkoulua?", hän kysyi neutraalilla äänellä, astellen ehkä yhden askeleen verran toisen takana. Puhumattomuus oli kaikkein ärsyttävintä - vihata kyllä sai ihan vapaasti, mutta tällainen hiljaisuus oli piinaavaa. Jocey olisi paljon kernaammin ottanut täydet huudot niskaansa ja kuunnellut pitkän vuodatuksen. Tällaista hänen hermonsa eivät kestäneet.
"Mitä anteeksiantamatonta olen tehnyt?"
Hän tiesi varsin hyvin mitä oli tehnyt, muttei kyennyt ymmärtämään miksi se oli niin kovin anteeksiantamatonta. Meinasiko Chet vihoitella hänelle ikuisesti sen vuoksi, ettei ollut saanut ihastuksen kohdettaan lämpenemään toivottomilla stalkkausyrityksillään ja tyttö olikin karannut Joceyn syliin? Ei hän ollut suunnitellut tästä mitään tapahtuvaksi, eikä ollut todellakaan tietoisesti kaapannut huonetoverinsa ihastusta itselleen. Itse asiassa jos tarkkaan mietti, Jocey ei ollut edes varma tunsiko hän mitään erityisen syviä tai palavia tunteita Lilyä kohtaan. He vain olivat ja se tuntui hyvältä.

He saapuivat juoksupisteelle ja Jocey joutui lopettamaan Chetin pommittamisen hetkeksi, etsiäkseen hyvän venyttelyasennon. Hän siirtyi pienen matkan päässä olevan penkin luokse ja heilautti jalkansa sen selkänojan päälle, kumartuen reittään vasten kunnes tunsi lihaksien venyvän. Hetken päästä hän vaihtoi jalkaa ja teki saman uudelleen, astahtaen sen jälkeen kauemmas. Jocey vilkaisi sivusilmällä Chetiä, muttei sanonut vielä mitään. Hän pyöritteli hartioitaan ja otti toisella kädellään takakautta kiinni nilkastaan, saadakseen reiden venymään. Revähtäneet lihakset olivat jotain kammottavaa, eikä häntä liiemmin huvittanut juoksuspurtin jälkeen kärsiä suonenvedostakaan. Pieni katsahdus ryhmäläisiin kertoi, että Morgan oli laskenut takamuksensa maahan ja yritti imeä auringonvaloa itseensä, eikä venyttelystä ollut tietoakaan. Barnes yritti jotain toivotonta taivutusta ja päätti hetken kokeilemisen jälkeen luovuttaa.
Jestas, mitähän tästäkin tulisi.

[bubblegay]

Vaikka hän olisi toivonut toisin, Chet kuuli kyllä Joceyn askeleet, kun tämä yhtäkkiä harppoi hänen peräänsä. Hyvä on, urheilukentän nurmella ja hiekalla niitä ei voinut varsinaista kuulla, mutta viimeistään ääreisnäkö havaitsi kyllä liikkeet. Pieni osa Chetistä halusi nopeuttaa askeleitaan, siirtyä melkeinpä juoksuun, mutta hän tiesi hyvin kuinka oudolta se olisi vaikuttanut. Toinen, ehkäpä vielä pienempi osa halusi hidastaa ja antaa Joceyn saavuttaa hänet. Halusi puhua. Chet osasi olla lapsellinen, mutta lapsellisuuteen kuului myös seurankipeys. Ei hän erityisesti halunnut olla huonoissa väleissä Joceyn kanssa.

Mutta mykkäkoulu oli liian helppoa.

Kun Jocey puhui, Chet ei aluksi edes vilkaissut häntä. Eiköhän toinen osaisi päätellä vastauksen itsekin, sillä tanssijan kohdalla sosiaalisen kanssakäymisen tyypeistä ei ollut juuri epäselvyyksiä. Mutta siinä vaiheessa, kun Jocey kysyi, mitä oli tehnyt, hän sai viimein reaktion. Pienen tosin. Chet ei kääntänyt päätään, mutta katsoi toista - ei kunnolla, muttei myöskään silmäkulmastaan. Katse liikkui jossain murhaavan mulkaisun ja tylsistyneen vilkaisun välimaastossa, eikä Chet tiennyt, kuinka kauan kykenisi pitämään kyseisen olemuksen ennen kuin hänen jo muutenkin sosiaalisuuspuutoksestaan kärsivä iloinen minänsä puskisi pintaan. Piti keskittyä.

Juoksupisteelle saapuminen oli onnekas sattuma, sillä se antoi Chetille tilaisuuden vältellä Joceyta entistä enemmän. Hän oli ehtinyt venytellä jo koululla - se oli jokapäiväinen rutiini, jonka hän suoritti aamuin illoin. Joskus tanssijana olemisesta oli hyötyä myös liikuntatunneilla, joilla ei ollut mitään kyseiseen lajiin viittaavaakaan. Puoliksi huvikseen, puoliksi tekemisenpuutteen takia Chet kuitenkin päätyi venyttelemään yläselkäänsä tarttumalla kyynärpäähänsä ja vetämällä sitä kohti vastakkaista kylkeään. Samalla hän kirosi mielessään jo valmiiksi tulevaa tuntia ja mietti tapoja, joilla voisi palkita itsensä sen (tai niiden) jälkeen. Suklaalevy voisi olla mukava. Tai kaksikin. Hänellä olisi varmasti muutama sängyn alla piilossa. (Chet tunnisti kyllä ahmimiskohtauksen silloin, kun se oli tulossa, mutta sillä hetkellä oli lähinnä iloinen asiasta; ainakin hän saisi henkistä mielihyvää jostakin.)

Opettaja hölkkäsi paikalle. Hän kiersi samantapaisilla tunneilla kaikki ryhmät läpi ja antoi tarvittavat ohjeet (hyvä on, hän skippasi suosikkioppilaansa koska tiesi, että nämä tietäisivät mitä tehdä, muttei uskonut inhokkiensa pystyvän samanlaiseen aivotoimintaan).
”Tiedätte jo, mistä rata kulkee”, hän ilmoitti kyllästyneellä äänellä ja huitoi viidensadan metrin pätkää urheilukentän juoksuradalla. ”Juoksette pareina. Morgan ja Barnes, te voitte aloittaa. Ito ja Greenwood, ottakaa heiltä aika. Sen jälkeen toisin päin.”
Opettaja käytännössä heitti ajanottokellon Joceyta kohti ja jatkoi sitten seuraavalle pisteelle - tai urheilukentän reunalle seuraamaan oppilaitaan.

Chet katsoi Morgania ja Barnesia, tuntien yllättäen suurta halua itkeä. Miksi hän joutui aina luuseriryhmiin? Tai muuten vain ärsyttäviin...

[Darcy]

Mikään ei ärsyttänyt enempää kuin se, ettei Chet avannut kertaakaan suutaan, vaikka Jocey oli jo sanonut enemmän kuin kymmenen sanaa. Mutta ainakin toinen tunnusti hänen olemassaolonsa luomalla hieman ristiriitaisen ja vaikeaselkoisen katseen suoraan blondiin, näyttäen samaa aikaa siltä kuin haluaisi suorittaa murhan, muttei kuitenkaan jaksanut välittää. Ei ollut mukavaa olla huonoissa väleissä huonetoverin kanssa - viimeiset päivät olivat olleet yhtä tuskaa, ja joka ikinen kerta Joceyn oli tehnyt mieli avata suunsa ja sanoa Chetille jotain. Eikä hän ollut koskaan sanonut mitään. Ei ennen kuin nyt. Eikä toinen osoittanut minkäänlaista yhteistyökykyä, tai yleensäkään antanut mitään vihjettä siitä, että haluaisi selvittää eripuran.
Jocey ei kävelisi pois tältä urheilukentältä ennen kuin heidän välinsä olisivat selvät. Ihan sama millä tavalla selvät, kunhan Chet avaisi suunsa ja sanoisi jotain, tunnustaisi vaikka ikuisen ja ehtymättömän vihansa häntä kohtaan, kunhan vain tekisi asiansa selväksi. Epäselvyys oli aina yhtä tuskaa, eikä Jocey halunnut tällaista.

Opettaja saneli kuivakkaat juoksuohjeet ja viskasi kellon suoraan kohti Joceyn päätä, mutta hyvien refleksiensä ansiosta blondi ehti väistää ja napata heiton kiinni ilmasta. Orjapiiskurilla ei tainnut olla kovinkaan hyvä päivä, eivätkä luuseriryhmäläisten kasvot ilmeisesti parantaneet mielialaa ollenkaan. Päinvastoin.
Barnes ja Morgan asettuivat lähtöviivalle ja kumpainenkin yritti tavoitella hyvää juoksuasentoa, joskin hieman ontuvasti. Jocey asetti kellon lähtövalmiuteen ja odotti kiltisti, kunnes kaksikko sai harottavat jalkansa aseteltua tarpeeksi hyvin paikoilleen.
"Lähetä sinä", hän huikkasi Chetille ja valmistautui ottamaan aikaa. Heti kun tämä sai lähetyksen tehtyä ja sekä Morgan että Barnes aloittivat juoksunsa, Jocey painoi kellon ajanottonappia ja jäi katsomaan kaksikon perään.

"Ei ollut minun ideani lyödä hynttyitä yhteen Lilyn kanssa", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, katsomatta kuitenkaan Chetiin. "Intresseissäni ei tosiaankaan ollut sinun loukkaamisesi tietoisesti, enkä tehnyt sitä ihan vain piruillakseni. Haluaisin että tiedät, vaikka tuskin se merkitsee mitään."
Tuskinpa. Chet oli selvästi sitä mieltä, että Jocey oli kaiken pahan alku ja juuri, eikä pahisten kanssa kannattanut kaveerata. Heitä odotti aina lopussa häviö, pahat tyypit olivat sukupuuttoon kuoleva laji. Mitä hän voisi tehdä saadakseen toisen tajuamaan, että joskus elämässä kävi näin, eikä kaikkea vain voinut suunnitella ennalta?
"Meidän juttumme ei koskaan edes ollut vakavaa. Se oli ystäväpohjaista seurustelua, ajanviettoa yhdessä."
Tämä oli totta, uskoisi Chet sen tai ei.
"Minä en tunne Lilyä kohtaan mitään sen enempää kuin kiintymystä. Emme me sovi yhteen romanttisissa merkeissä."
Se ei kuulostanut eikä tuntunut ihan niin oikealta, kuin esimerkiksi Cassien kanssa. Vaikka Jocey olisi ehkä toivonutkin, ei hän silti tuntenut Lilyä kohtaan mitään maailmaa mullistavaa. Tottakai hän piti toisesta paljon, jopa ehkä hieman enemmän kuin ystävänä, mutta ei se silti ollut päitä kääntävää.

Jocey havahtui opettajan vihaiseen karjaisuun ja seuraava asia minkä hän näki, oli tämän punainen naamataulu kasvojensa tasolla.
"Herätys, Greenwood! Selitä minulle, miksi kello ottaa yhä aikaa, vaikka Morgan ja Barnes saavuttivat viivan jo aikoja sitten?"
...Niin, miksi kello tosiaan yhä tikitti? Jocey hätkähti ja tiputti katseensa kädessään olevaan ajanottokelloon, napsauttaen sen heti aloilleen. Ah, tämä varmasti paransi huimasti hänen pisteitään opettajan silmissä.
"Anteeksi, minä olin ajatuksissani", hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kohtasi opettajan leimuavan katseen, joskaan ei ollut yhtään pahoillaan. Hah, Morgan ja Barnes joutuisivat juoksemaan uudemman kerran.
"Morgan, Barnes, takaisin paikoillenne. Ito ottaa tällä kertaa aikaa, kun Greenwood ei kerran osaa kuin unelmoida", opettaja ärjäisi ja mulkaisi Joceyta pahasti. Blondi pyörähti ympäri ja ojensi kellon Chetille, asettuen itse lähettäjäksi.
Hmh. Toivottavasti Chet osasi ottaa ajan sekoilematta.

[bubblegay]

Chet lähetti Morganin ja Barnesin, jotka lähtivät kirmaamaan viidensadan metrin matkaansa kuin kaksi aropupua. Se oli melkein surullista, mutta hän ei ehtinyt arvostelemaan kaksikon juoksutyyliä sen enempää, sillä aikaa ottava Jocey oli avannut taas suunsa. Chet katsoi tätä silmäkulmastaan, havaiten samalla, ettei tällä kertaa ollut toisen herkeämättömän tuijotuksen kohde. Ihan helpottavaa välillä, vaikka yleensä tanssija nautti huomiosta jollain kieroutuneella tasolla.

Kirosanojen lista kuitenkin piteni hänen mielessään entisestään, kun Jocey alkoi puhua. Mitä selitettävää toisella oli? Chet kuunteli silti, vaikka pääosin lähinnä seurasi muiden ryhmien tekemisiä. Huippuoppilaiden viiden hengen ryhmä teki taikojaan korkeushypyn parissa, ja opettaja näytti säteilevän tyytyväisyyttä heitä katsellessaan.

Merkitsikö se, ettei Jocey ollut loukannut Chetiä tahallaan, mitään? Chet ei ollut täysin varma. Hän tiesi olevansa lapsellinen, mutta tiesi myös, ettei pääsisi piirteestään irti varmaankaan koskaan. Siksi oli vain parempi mennä sen mukana. Hän tiesi myös sen, että Jocey puhui totta; ei toisella ollut mitään motiivia tietoisesti loukata häntä. Mutta sen kuuleminen sai olon tuntumaan typerältä, siltä, että Jocey aliarvioi hänet vahvasti. Se oli inhottavaa. Chet siltikin unohti välttämättä ajatuksensa, kun Jocey vain jatkoi puhettaan.

Ei vakavaa? Ystäväpohjaista? Eivät sopineet yhteen romanttisissa merkeissä?
Jostain syystä Chetiä alkoi, taas kerran, naurattaa. Joko Jocey oli pahemman asteen kusipää tai sitten yleisessä friends with benefits-suhteessa Lilyn kanssa. Tai sitten hän valehteli ja luuli ympäripyöreän puolustelun jotenkin lepyttävän Chetin. Ei hänelle tarvinnut valehdella, ettei Lilyn kanssa edes ollut mitään romanttista.
Silti sanat pehmensivät pojan mielialaa vähän. Ihan vain vähän. Siksi hän kääntyi katsomaan Joceyta kunnolla, kulma hieman kaartuneena, muttei sanonut mitään. Ei vielä.

Joceyn monologin keskeytti opettaja, joka saapui paikalle karjuen kuin hyeena. Chet joutui peittämään hihityksensä käteensä, kun paljastui, että ajanotto olikin epäonnistunut - Morgan ja Barnes joutuisivat juoksemaan uudestaan, saavuttaen näin kilometrin mitan. Tanssija vastaanotti kellon ja koitti pitää hymynsä kurissa, kääntyen sitten katsomaan anteeksipyytävästi Morgania ja Barnesia, jotka olivat palanneet lähtöpaikoilleen.
Tällä kertaa Jocey lähetti. Chet painoi ajanottokellon päälle ja seurasi taas kerran idioottikaksikon juoksua. Onneksi Morganilla oli ihan hyvänmuotoinen takamus, jos oikein katsoi.

”Minua ei häiritse enää ihan niin paljoa se, että olet Lilyn kanssa”, hän ilmoitti samalla, kun seurasi kahta juoksijaa. ”Tai siis, ei ole kovin vaikeaa päästä koko episodista ja Lilystä yli. Mutta se häiritsee silti.”
Chet vilkaisi Joceyta.
”Enemmän minua suututtaa Cassin puolesta. Ja sen takia, että söit Pockyni. Niitä ei saa täältä.”
Se oli fakta, vaikka ei kuulunutkaan täysin aiheeseen. Jocey oli vienyt viimeiset juuri ennen koko välttelydraaman alkua, eikä kyseisiä herkkuja saanut Kings Waldenista, vaikka kuinka etsi - sekin harmitti. Chet käyttäytyi kuin olisi sanonut jotain täysin luonnollista ja pysäytti ajan Morganin ja Barnesin mukaan.

[Darcy]

Lähetys onnistui nappiin ilman mitään ihmeellistä sähläystä ja Jocey jäi katsomaan uuden juoksupyrähdyksen ottavaa kaksikkoa, joista kumpikin varmasti kirosi hänet hiljaa päänsä sisällä sinne missä pippuri kasvaa. No, ei tekisi Morganillekaan pahaa juosta pari ylimääräistä askelta, Jocey ei ollut koskaan nähnyt tämän tekevän muuta kuin istuvan takapuolellaan ja juoksuttavan muita. Hän käänsi huomionsa Chetiin, joka ensimmäistä kertaa suvaitsi avata suunsa ja osoittaa puhekykynsä olevan tallella. Jocey ei kääntynyt toisen suuntaan, mutta kuunteli silti mitä tämä sanoi. Hän ymmärsi kohtalaisen täydellisesti, että toista häiritsi, se oli aika ilmeistä.
Jocey oli jo vastaamassa, mutta Chetin seuraava kommentti sai hänet hiljenemään vielä hetkeksi. Hän ei oikein tiennyt miten olisi reagoinut Chetin tunteidenilmaisuun Cassien puolesta - toisaalta hän ymmärsi, ja toisaalta taas ei. Olihan se tietysti hieman tökeröä, että hän oli juuri kaikista ihmisistä valinnut Lilyn, mutta olisiko hänen sitten itse pitänyt istuskella nurkassa nyhjäämässä onnettomana vain sen takia, ettei Cass pahoittaisi mieltään? Jocey oli pahoittanut omansa, joten Cassienkin täytyi saada tietää, miltä se tuntui.

Cassiehässäkkää seurannut lause sai suupielet hieman nytkähtämään.
"Olen pahoillani Pockyistasi, ne maistuivat hyvältä", hän vastasi ilmeettömänä, vaikka tekikin mieli naurahtaa. "Voin ostaa sinulle netin kautta lisää, jos kerrot mistä saan tilattua."
Ei ollut Joceylle mikään ongelma tilata tavaraa ulkomailta, vaikka tulisikin hieman kalliimmaksi. Ei se tuntuisi kukkarossa kuitenkaan kovin paljon, ja hän voisi ilomielin ostaa Chetille pockyja, jos se oli tapa saada tämä leppymään. Hän voisi saman tien ostaa kokonaisen varaston tyhjäksi - jos tällaisia tilanteita vaikka ilmaantuisi tulevaisuudessakin, Joceylla olisi silloin jotakin millä lepytellä huonetoveriaan. Luojan kiitos Chet ei ollut aggressiivista tyyppiä.

Ilmeisesti Chet oli huomattavasti parempi pysäyttämään ajanottokelloa, sillä tämä sai ajat kummaltakin juoksijalta, jotka näyttivät himpun verran kiitollisemmilta kuin aikaisemman kierroksen päätteeksi. Jotenkin Jocey oli varma, että kaksikko unohtaisi vahingossa ottaa ylös hänen aikansa ja hän joutuisi juoksemaan uudelleen. Chet saattaisi ehkä päästäkin pälkähästä. Morgan harppoi suoraan kellottajan luokse ja nappasi ajanottolaitteen kiharapään kädestä, saaden Joceyn hieman kohottamaan kulmiaan. Hän käännähti hieman ja asteli lähtöviivalle olkapäitään pyöritellen, kunnes asettui lähtöasentoon odottamaan merkkiä.
"Haluaisin tietää, miten olet onnistunut pitämään mykkäkoulua näin pitkään?"
Sen Jocey todella halusi tietää. Hän ei olisi ikimaailmassa uskonut toisen pystyvän tällaiseen pitkäjänteisyyteen.
"Luulin, että rakastat puhumista."

[bubblegay]

Netin kautta tilaaminen voisi käydä aika kalliiksi, etenkin isompaa lastia hankkiessa, mutta Joceylla tuskin olisi ongelmaa asian kanssa. Poika oli varakas, eikä Chet uskonut, että yksi viaton Pocky-tilaus horjuttaisi hänen taloudellisia varantojaan kovinkaan paljoa. Ei ainakaan sen vaatekokoelman perusteella.

Ajatus lisäkarkeista oli hyvinkin innostava; Chet saisi salaiseen ruokavarastoonsa täytettä. Hän säilytti sänkynsä alla kaikenlaista, yleensä leivonnaisia, pieniä kakkuja, karkkipusseja ja myös Pockyja, syöden niitä öisin tai kun huoneessa ei ollut ketään muuta. Joskus hänen kätkönsä jäämiä jäi lojumaan muualle huoneeseen, kuten myös traagiset viimeiset Pockyt, jotka Jocey oli epähuomiossa (tai huomiossa, se katala ihminen) syönyt. Uusi tilaus voisi kuitenkin korjata paljon. Chet häpesi tapaansa antaa melkein mitä tahansa anteeksi lahjonnalla, mutta ehkä se oli hyödyllistä joissain tilanteissa.

Morgan harppoi Chetin luokse ja nappasi ajanottajan hänen kädestään koruttomasti. Jälkimmäinen katsoi hänen peräänsä hämmentyneenä, muttei sanonut mitään, vaan siirtyi sen sijaan lähtöviivalle. Jocey oli jo astellut sen luokse, ja Chet keskittyi lähinnä kestämään henkisesti mahdollisen kilometrin juoksun, kun toinen päätti puhua. Taas.
”Osaan olla myös sinnikäs kun haluan”, tanssija summasi yksinkertaisesti. Oli turha luulla, että hän olisi vielä antanut anteeksi. Maksaisi ainakin kuusi Pocky-pakkausta ja ehkä yhden suklaalevyn, ennen kuin Jocey olisi taas kuivilla.

Ja yhden Lilyn. Chet yliviivasi ajatuksen lähes välittömästi, kun oli saanut sen päähänsä. Tässä vaiheessa taisi olla jo turhaa haikailla tytön perään: onneksi Chet oli sentään hyvä korjaamaan sydänsurunsa. Häntä häiritsi vieläkin ajatus Joceysta ja Lilystä yhdessä, mutta oli myöskin selvää, ettei Lily pitänyt hänestä. Minkä sille voi? Luovuttaminen tuntui helpolta, nopealta ja kivuttomalta ratkaisulta. Epächetmäiseltä, mutta helpolta.

Päänsisäinen märehtiminen katkesi, kun Barnes vihdoin lähetti heidät. Chet muisti sillä hetkellä, kun antoi jalkojensa liikkua vapaasti ja vauhtinsa nousta juoksuun, miksi inhosi liikuntaa ja liikuntatunteja tanssia lukuun ottamatta. Hemmetti. Hän sai vain toivoa, että oli ansainnut jonkinlaisen anteeksiannon ryhmän toiselta puoliskolta eikä joutuisi juoksemaan kilometriä.

[Darcy]

Niinpä niin, sitkeys. Varmasti tanssijalta vaadittava ominaisuus, jos halusi onnistua ja saada koreografian luonnistumaan oikealla tavalla. Chetillä tuntui ässiä löytyvän hihasta muutenkin suunnilleen joka lähtöön, joten Joceyn olisi varmaan pitänyt arvata, että toinen osasi halutessaan olla hiljaa kuin kivi. Paitsi että jotkut koulun nerot väittivät kivien puhuvan...
Ajatus kivien puhekyvystä jäi leijumaan ilmaan kun Barnes antoi lähetysmerkin. Jocey lennähti sulavasti liikkeelle - jos hän saisi huonon ajan, se ei ainakaan johtuisi surkeasta lähdöstä. Juokseminen kävi jotenkin luonnostaan, se oli yksi niistä taidoista, joita ilman hänellä olisi jo varmasti pitkä rekisteri oppilaspaperiensa seassa.

Alkuun Jocey pysytteli askeleissaan Chetin rinnalla, ehkä jopa hieman taka-alalla, liikkuen eteenpäin samaa tahtia. 500 metriä ei ollut mitenkään huiman pitkä matka, mutta sen aikana ehti kyllä saada kehoon rasitusta sen verran, että lihakset heräsivät unestaan. Jocey ei turhaan hätäillyt juoksunsa kanssa, sillä hänen kutinansa siitä, ettei Barnes päästäisi häntä yhdellä yrityksellä läpi, vahvistui aina vain. Olisi turhauttavaa polttaa itsensä piippuun ensimmäisellä kerralla ja vetää sen takia huono aika seuraavasta.
....Tosin juuri näin oli varmasti käynyt Barnesille ja Morganillekin, joten Joceyn ei kai paranisi valittaa kohtalostaan.
500 metrin merkki lähestyi lähestymistään ja pienen hetken päästä Chet ylitti sen ensimmäisenä, blondin seuratessa aivan perässä. Jocey lopetti juoksunsa töksäyttäen ja kaarsi kävelyaskeleensa Morganin luokse, joka heilutteli ajanottokelloa ilmassa jotenkin vahingoniloisen näköisenä.
"Hei Greenwood, sinulle taitaa tulla uusintakierros. Kellossa oli jotain vikaa, eikä se suostunut pysähtymään", Morgan da lahopää virnisteli ja nyökkäsi päällään radan suuntaan.

Jocey nakkeli niskojaan turhautuneena, mutta maleksi takaisin radan alkuun mukinoimatta. Ehkä hän oli ansainnut tämän - ja ehkä Chet leppyisi hieman saadessaan katsoa vahingoniloisena vierestä, kuinka hän joutuisi juoksemaan uudelleen.
Barnes lähetti hänet pian liikkeelle ja tällä kertaa Jocey ei tyytynyt vain hölkkäämään rauhallisesti, vaan lisäsi vauhtiaan heti ensimmäisestä askeleesta alkaen. Lihakset olivat ehtineet saada alkulämmön jo kokoon mukavasti, joten kiriminen ei tuottanut tuskaa ja viimeisillä metreillä Jocey pyrähti täyteen juoksuun, ohittaen merkkiviivan reippaasti ennen kuin alkoi edes hidastaa vauhtiaan. Kun hän vihdoin hidasti tahdikkaaseen kävelyyn ja käänsi suuntansa kohti aikaa ottanutta kaksikkoa ja Chetiä, eivät Morganin ja Barnesin ilmeet näyttäneet ihan niin tyytyväisiltä kuin olisi luullut.

"Mikä piste meille lankeaa seuraavaksi?", Jocey kysyi huolettomasti Chetiltä, pysähtyen tämän viereen.

[bubblegay]

Oli kai ilkeää tuntea jonkinasteista, julmaa mielihyvää, kun Jocey niskojaan nakellen palasi takaisin lähtöviivalle – mutta Chetiä ei kiinnostanut. Hän ei ollut Morganin tai Barnesin suuri fani, joten oikeastaan toivoi Joceyn saavan odotettua paremman ajan, mutta samalla jokin pieni sopukka hänessä halusi nähdä blondin kikkurapään kärsivän viidensadan metrin ajan kuin hidastetussa kauhuelokuvassa. Sekavaa, ristiriitaista ja totta. Vähän kuin huonosta amerikkalaisesta tusinaelokuvasta, jonka ohjaaja sai palkkaa viisi dollaria päivältä sekä ilmaisen suklaapatukan.

Suklaapatukan. Chetin ajatukset harhailivat selvästi enemmän kuin oli tarve.

Nähdessään etenkin Joceyn vauhdikkaan loppukirin, ristiriitaiset tunteet kärjistyivät: toisaalta tanssijan teki mieli tuulettaa ja nauttia kahden muun ryhmäläisen rautakangen nielleistä ilmeistä, toisaalta häntä taas puhtaasti inhotti jo siksi, että kyseessä oli Jocey. Aina niin ihana Jocey, joka sai kaiken. (Kaiken, mitä hänellä jo ei valmiiksi ollut.) Olihan toinen sentään tullut vapaaehtoisesti hieromaan sovintoa ja tuomaan jonkinlaista anteeksipyyntöä, mikä jo sinällään oli kunnioitettava teko, mutta se ei muuttanut tosiasioita. Kuten sitä, että Chet oli vieläkin vihainen, halusi tai ei. Hän leppyi pikkuhiljaa, mutta prosessi ei ollut nopea siitä huolimatta, että hän koitti unohtaa. Ja luovuttaa, niin ärsyttävää kuin se olikin.

Leppyi ainakin sanan siinä merkityksessä, että pystyi katsomaan Joceyta kunnolla silmiin, kevyt hymy huulillaan. Hänen teki mieli onnitella tai ainakin kehua toista, muttei viitsinyt. Ei ihan vielä.
”Pituushyppyryhmä näyttää olevan valmis”, hän totesi, nyökäten ryhmään vähän matkan päässä. ”Vaihdetaan niiden kanssa.”
Hän puhui lähinnä Joceylle ja jätti huomiotta Barnesin ja Morganin. Jos niillä kahdella olisi jotain valitettavaa, ne voisivat yhtä hyvin sanoa sen ääneen.

Hemmetti. Huonetoveripuolustus alkoi herätä.

Ohjeistamatta enää ketään suuremmin Chet kääntyi kannoillaan, suunnaten itsevarmasti kohti pituushyppypistettä. Hän ei ollut joukkuepelaaja, se oli selvää, eikä varsinaista johtaja-ainestakaan – mutta hän myöskin inhosi sitä, kun ihmiset pompottelivat häntä ilman hänen suostumustaan. Ajanottokellot kävivät mielessä, mutta ne olisivat kahden muun ryhmäläisen oma murhe.

Toisella pisteellä ryhmä pisti jo kasaan tarvikkeitaan. Chet virnisti ja heilautti kättään Bernardille, joka hymyili ja nyökkäsi takaisin samalla, kun veti mittanauhan kasaan. Vaihdot sujuivat tällaisilla tunneilla yleensä leppoisasti, sillä oppilaat osasivat pitää huolen omista tavaroistaan. Kai se oli jotain, mitä vaadittiin huippulahjakkaiden koulun opiskelijoilta.

[Darcy]

Näkikö hän omiaan, vai hymyilikö Chet? Vaikka hymy olikin alkeellinen, pieni ja olematon, se oli silti yhtä kaikki hymy. Selvää edistystä siihen aikaisempaan murjotukseen, jota toinen oli harrastanut. Ehkä Joceylla oli sittenkin jotain mahdollisuuksia saada tämä sotku selväksi ja Chet leppymään - jos ei aivan kokonaan, niin ainakin melkein.
"Okei, eli pituushyppäämään vain", hän totesi, siirtäen katseensa Chetin nyökkäämään suuntaan. Ryhmä tosiaan näytti jo lopettelevan, kaikki olivat saaneet hyppynsä mitatuksi ilman ongelmia.
"Hei, vipatkaa ne kellot pituushyppyryhmälle, vaihdetaan niiden kanssa", Jocey huikkasi Morganille ja Barnesille, jotka hölisivät jotain omiaan kellot yhtä käsissään. He kääntyivät katsomaan blondin suuntaan ja ilmeisesti mutisivat jotain sen suuntaista kuin 'idiootti' ja 'urpo', mutta sen tarkemmin hän ei kuullut.

Jocey lähti seuraamaan Chetin kannoilla kohti pituushyppypaikkaa. Pisteelle päästyään hän asteli epäilyttävästi hiekkalaatikolta näyttävän laskeutumispaikan viereen, kurottautuen nappaamaan maasta lanaajan.
"Jos minä lanaan, hypätkää te ensin", hän ehdotti, kun Barnes ja Morgankin olivat saaneet hinattua luunsa paikalle ja lahjoitettua ajanottokellot toiselle ryhmälle. Jocey nojautui lanaajaa vasten ja vilkaisi Chetiin. Kaksi muuta maleksivat jo kauemmas, kohti maassa olevaa puumerkkiä, josta oli lupa ottaa vauhtia hyppyä varten.

"Minä en ihan totta tehnyt mitään tästä kaikesta draamasta tahallani tai suunnitellusti, ja kaikkein vähiten halusin astua sinun tai Cassien varpaille. Niin kuitenkin kävi, mutta ei kaikki aina voi mennä putkeen", Jocey sanoi, kääntyen Chetin puoleen. Vaikka toinen oli aikaisemmin sanonut, ettei enää ollut niin ärtynyt siitä, että blondi vietti nykyään aikaa Lilyn kanssa, asia täytyi silti saada järjestykseen. Chet oli kuitenkin hänen huonetoverinsa ja yksi Saint Walden'sin parhaista tyypeistä, joten olisi ollut ihan typerää haaskausta heittää kaikki vain menemään. Ja hän halusi kyetä puhumaan huonekaverilleen normaaliin tapaan, heillä oli kuitenkin aina jollain kummallisella tavalla synkannut hyvin yhteen.
Siis ainakin Joceyn mielestä.

"Lopettakaa nyt se häämekon värin miettiminen ja väistykää sivuun, ei tässä ole koko päivää aikaa!", Morgan huusi kauempaa, havahduttaen Joceyn ajatuksistaan. "Kumpi teistä muuten on vaimo? Itse veikkaisin Chesteriä, mutta kertokaa nyt meillekin ihmeessä!"
Blondi virnisti, siirtyen lanan kanssa kauemmas hyppypaikasta.
"Älä sinä sillä päätäsi vaivaa - se saattaa poksahtaa tästä huimasta ajattelun määrästä, jota olet tänään meille osoittanut!", Jocey huusi takaisin, viittoen sanojensa päätteeksi Morgania olemaan hyvä ja hyppäämään, hymyillen samalla ystävällisesti.