Väärä aika, väärä paikka // sovittu

[Cerwel]

[Voisiko Teleskooppi prinsessoineen tulla pelastamaan prinssin pulasta?]

Oli kylmä ja kolea syysilma. Siitä huolimatta Maximilian Stein olekeli ulkona ja nojasi koulun seinään. Sade sentään oli loppunut. Maa oli täynnä vesilammikoita ja ränneistä valui vettä tasaiseen tahtiin. Max oli vetänyt päähänsä nahkaisen karvalakin, jota reunusti harmaa tekoturkis. Yllään hänellä oli koulupuku. Hihat oli kääritty ylös, vaikkei niin kai saisi koulun sääntöjen mukaan tehdä. Max tunsi yhä olonsa hieman ulkopuoliseksi tässä hienostokoulussa, mutta aikoi tehdä parhaansa. Hänen vanhempansahan olivat maksaneet itsensä kipeiksi jotta poika pääsisi tähän kouluun. Hän aikoi myös olla Monican ja Adolfin luottamuksen arvoinen.

Max vilkaisi kelloa. Hänen ensimmäinen tuntinsa alkaisi ihan kohta. Poika alkoi raahautua kohti koulun etuovia. Lauma vanhempia poikia marssi hänen ohitseen ja joku heistä tönäisi häntä luultavasti ihan leikillään. Max oli kuitenkin hyvin pienikokoinen ja myös kaatui helposti. Koska hän ei ollut varautunut yhtään, hän kaatui täysin pärställeen kuralammikkoon. Pojat pakenivat äkkiä paikalta ja Max mutisi itsekseen liudan saksankielisiä voimasanoja. Hän kompuroi pystyyn ja pyyhki kuraa vaatteistaan. Tämän näköisenä hän ei kyllä tunnille menisi!

[telescope]

Dean Ainsworth harppoi ripeästi koulurakennuksen seinänviertä ovia päin. Hän oli litimärkä, mikä ei ollut haitannut vielä silloin, kun oli satanut. Mutta nyt kun sade oli loppunut märät vaatteet painoivat ja tuntuivat kylmiltä. Hiukset valuivat päänmyötäisenä rättinä olkapäille, ja tahriintuneet kengät luiskahtelivat mutaisella maalla. Dean tiesi, ettei olo tulisi olemaan kehuttava siinä vaiheessa, kun hän istuisi luokassa ja vaatteet alkaisivat kuivua. Tyttö ei kuitenkaan jaksanut väistellä lätäköitä, kiroaisi sitten siinä vaiheessa kun seisoisi nilkkojaan myöten kuravedessä.

Saint Waldeniin Dean ei ollut ehtinyt sopeutua lainkaan. Hänellä oli vielä usein vaikeuksia vakuutella itselleen, ettei ollut yhtään sen huonompi kuin muutkaan huippulahjakkaat oppilaat. Tai oli ehkä keskiarvoltaan, muttei omassa stipendiaineessaan. Siinä miettiessään Dean sattui juuri sopivasti paikalle, kun joukko ylempiluokkalaisia kaatoi kumoon hintelän näköisen nuoremman pojan, joka kaatui kuralammikkoon. Kaatuminen oli saanut pojan näyttämään ei-niin-huippulahjakkaalta nerolta. Dean ei ehtinyt estää itseään, ennen kuin naurahti melko kuuluvasti. Hän vakavoitui nopeasti, ja päätti hyvitykseksi kysyä sattuiko poikaa.
”Miten sä voit?” hän sanoi. ”Eikun oletko sä kunnossa?”

[Cerwel]

Maximilian kuuli naurahduksen jostain ylhäältä. Hän loi toiselle vihaisen mulkaisun ja selvitteli hermostuneena kosteitav hiuksiaan. Ne kun olivat pojalle kaikki kaikessa. Nyt hän oli muutenkin ihan yltä päältä kurassa. Maxin suusta pääsi vielä pari saksankielistä kirosanaa ja hän käänsi katseensa tyttöön, joka oli ilmestynyt paikalle hyvin huonoon aikaan. Poika kuitenkin rauhoitteli itseään hetken ennen kuin vastasi kysymykseen. Hän ei todellakaan tuntenut itseään huippulahjakkaaksi neroksi. Ei hän oikeastaan ikinä tuntenut itseään sellaiseksi, mutta tällä hetkellä kaikkein vähiten. Hän oli vain taidemaalari.

"Mä voin ihan hyvin, kiitos vaan kysymästä", hän sanoi ja hymyili tytölle hurmaavasti, "ja mä olen ihan kunnossa.."
Hän katseli tyttöä tarkemmin. Tuo ei ollut hullumman näköinen, vaikka olikin ihan märkä. Ei Maxikaan tainnut parhaimmillaan olla. Hän oli kuitenkin varmasti nähnyt tytön jossain, ei vaan saanut päähänsä mistä.
"Hei", hän tajusi sitten, "sähän olet kuvataidelinjalla?"
Kyllä hän nyt tämän tytön muisti, valokuvaajatyttö. Noloa vain, ettei hän saanut tytön nimeä päähänsä. Pitäisihän Maxin nyt tuollaisten kaunokaisten nimet muistaa.. Mutta eipä muistanut.
"Mä olen muuten Max.." hän lisäsi hymyillen.

[telescope]

Kun poika kysyi, onko Dean kuvataidelinjalla, Deankin tunnisti pojan. Nimeä tyttö ei muistanut, mutta tiesi nähneensä toisen aikaisemminkin. Taidemaalari, tai joku sellainen. Aika taitava, mitä nyt Dean oli hänen maalauksiaan nähnyt.
"Joo, mä valokuvaan." Poika oli ihan kivan näköinen, punaruskea tukka ja sinivihreät silmät. Kunnon hurmurihymy. Ei ehkä ulkomuodoltaan ihan Deanin tyyliä, mutta varmasti kelpaisi monellekin.

Nätti poika esitteli itsensä Maxiksi.
"Mun tädillä oli kerran lammas, jonka nimi oli Max", Dean ilmoitti ehtimättä estää itseään. Hän katui sanomisiaan saman tien, ja tunsi punastuvansa kevyesti. "Ei sillä, se on ihan kiva nimi... ihmisen nimenä. Ja miksei lampaanki nimenä. Hitto mähän puhun ihan mitä sattuu." Dean nauroi hiljaa, ja oli varma, että Max piti häntä jollain tapaa jälkeenjääneenä.
"Mutta eipä mulla ole varaa kenenkään toisen nimeen puuttua, kun itelläni on miehen nimi. Niin joo, mä olen Dean. Kutsu miksi haluat."



[ sorry, tuli vähän lyhyt ja kökkö mut ei voi mitään... ]

[Cerwel]

Max nyökkäsi tytölle ja yritti epätoivoisesti puhdistaa laukkuaan. Oikeastaan hänellä ei olisi aikaa rupatella. Pitihän vaatteet käydä vielä vaihtamassa, hiukset laittaa uudelleen ja.. Hän käänsi huomionsa tyttöön tuon taas puhuessa. Poika nyökkäsi hymyillen.
"Kyllähän mä sen muistan", hän sanoi ja tutki tytön silmiä, "sä olet tosi hyvä."

Max ei voinut kieltää yllättyneensä, kun Dean ilmoitti että hänen tätinsä lampaalla oli sama nimi. Poika hymyili huvittuneena, mutta silti hyväntahtoisesti.
"Mä olen oikeastaan Maximilian", hän ei voinut olla huomauttamatta, "sä voit kutsua ihan miksi haluat.. ettet turhan usein sekota mua siihen lampaaseen."
Max virnisti ja jatkoi hiustensa selvittelyä. Samallahan hän voisi jäädä kokonaan pois ensimmäiseltä matikan tunnilta. Hiusten laitossa menisi kuitenkin tunti..
"Dean on ihan kiva nimi", hän sanoi toisen esittäytyessä. Olihan se vähän outoa että tytön nimi oli Dean. Ainakaan Max ei ollut ennen tavannut tyttöä nimeltään Dean. Max kiersi kätensä ympärilleen. Hänellä oli kylmä märissä vaatteissaan. Poika ei kuitenkaan kehtaisi astella koulun aulaan tämän näköisenä.
"Olisiko susta hyvinkin outoa, jos mä pyytäisin sua huoneeseeni käymään siksi aikaa kun mä.. vaihtaisin vaatteita, vessassa?"
Max virnisti ja pyöritteli sormissaan jotain olematonta.
"Vai kyyhötätkö sä mieluummin täällä ulkona kylmässä?"

[telescope]

Dean oli varsin tietoinen siitä tosiasiasta, että myöhästyisi takuuvarmasti tunniltaan jos ei pian alkaisi valua luokkaan päin. Uusi tuttavuus kuitenkin vaikutti tuhat kertaa mielenkiintoisemmalta kuin tappotylsällä historiantunnilla istuminen, ja jälleen tunteet veivät ja järki sai jäädä taka-alalle. Tyttö siis jäi seurailemaan Maxin laukunpuhdistusoperaatiota. Kun Dean sai kehuja valokuvaustaidoistaan, hän tapansa mukaan hämmentyi ja oli mielissään samaan aikaan.
"Kiitti, niin säkin", hän sanoi, kun ei keksinyt muutakaan mikä olisi kuulostanut järkevältä siinä tilanteessa.

"Kyllä mä luulen että ainakin toistaseksi pärjään Maxilla ilman sen suurempia sekaannuksia sun ja mun tädin lampaan välillä. Sitä paitsi se lammas on jo kuollut." Dean hymyili takaisin Maxille, joka suki takkuuntunutta tukkaansa. Inspiroituneena pojan tekemisistä Deankin alkoi haroa märkiä kutrejaan, odottaen enemmän tai vähemmän innolla sitä vaihetta, kun hiukset ovat juuri kuivuneet ja esiintyvät täydessä pehkoudessaan.

"No joo, ei mullakaan ole mitään Dean-nimeä vastaan. Mut on vaan nimetty mun isovaarin mukaan. Se on vähän outoa."
Deanille tuli yllätyksenä, kun Max pyysi häntä mukaan huoneeseensa. Tunnille oli kuitenkin enää turha yrittää ehtiä, eikä ajatus luokassa istumisesta pahemmin houkuttanutkaan.
"Ei, kyllä mä voin tulla. Oon jo joka tapauksessa myöhässä tunnilta."

[Cerwel]

Max hymyili ja kumarsi leikillään.
"Voi kiitos", hän sanoi ja virnisti. Sitten hän nousi ja nykäisi tyttöä kevyesti kädestä. Poika lähti kulkemaan kohti asuntolaa.
"Mä olen tosi pahoillani", hän sanoi, "siis siitä lampaasta. Olisi ollut ihanaa tavata kaimani.." Max loisti kasvoilleen hyvin surkuttelevan ilmeen menetyn lampaan johdosta. Eihän se ollut mikään vitsi. Lampaat ovat hienoja eläimiä.

Kuka nimeää tytön isovaarin mukaan? Sama asia että hänet nimettäisiin isomumminsa mukaan.. Silloin hän olisi Elizabeth, joka olisi kaikkea muuta kuin mukavaa. Dean ei sentään ollut niin paha. Se voisi vaikka ollakin tytön nimi. Max ei silti voinut olla ihmettelemättä ääneti. Muuten hän tyytyi vain nyökkäämään. Poika vilkaisi nopeasti kelloa tuon sanoessa olevansa jo myöhässä. Oho, Max oli myöskin, mutta mitäpä hän yhdellä matikan tunnilla? Hän ilahtui, kun tyttö suostui ehdotukseen. Ei edes pitänyt sitä outona tai Maxia jonain ihme raiskaajana.

He saapuivat huoneen numero 11 ovelle. Max etsi hetken avaimiaan, mutta sai lopulta oven auki. Hän viittasi tyttöä sisään ja kumarsi.
"Tervetuloa matalaan majaani", hän sanoi virnistäen. Sitten hän astui itse sisään ja sulki oven. Huone oli kaikkea muuta kuin siisti, mutta tuskin se Deania haittaisi..

[Toivottavasti sulle käy, että jatketaan tähän kun tämä on vielä näin lyhytkin?]

[telescope]

[no problem]

Max nykäisi Deania kädestä, ja tyttö lähti kuuliaisesti seuraamaan tätä asuntolalle.
"Max oli ihan hieno lammas kieltämättä. Tai en mä kyllä sitä erityisen hyvin tuntenut. Mutta sen täytyi olla hieno, se oli sentään yks niistä harvoista lampaista, jolle mun täti antoi nimenkin." Dean hymähti. Miksi he puhuivat hänen tätinsä lampaasta? Hän ei nähnyt siinä paljoakaan järkeä, mutta eihän kaikessa aina tarvinnutkaan järkeä olla. Max näytti olevan tosissaan pahoitellessaan menehtynyttä lammasta, mikä oli Deanin mielestä jollain tapaa suloista.

Kun he kävelivät asuntolaan päin, Dean tuli ajatelleeksi mihin oli juuri ryhtymässä. Matkalla vieraan pojan huoneeseen ilman sen järkevämpää syytä, kuin että poika halusi vaihtaa vaatteensa. Mutta ei kai tuosta hintelästä teinistä voinut pahemmin haittaakaan olla, ja vaikka olisikin, Dean kyllä osaisi puolustaa itseään. Karaten liikesarjoista tuskin olisi apua tositilanteessa, mutta varmasti entisestä harrastuksesta olisi jäänyt mieleen jotain hyödyllistäkin. Tuntui kuitenkin erittäin kaukaa haetulta, että Deanin pitäisi Maxin seurassa ryhtyä soveltamaan karatetaitojaan.

Heidän saavuttuaan oikealle ovelle Dean odotti, että Max oli löytänyt avaimensa ja saanut oven avattua.
"Kiva, ritarillisuus ei olekaan vielä kuollut", hän sanoi ilkikurisesti hymyillen, kun Max kumarsi. Vaikka huone oli kuin olikin sotkuinen, ei se ollut paljoakaan Deanin omaa huonetta pahempi, joten asia ei tyttöä pahemmin häirinnyt.
"Meillä on muuten sama huoneen numero", Dean jatkoi katsellessaan ympärilleen Maxin huoneessa. "Niin olennainen juttu kuin se onkin."

[Cerwel]

Max asteli tytön perässä sisään. Hän virnisti tuolle ja viittasi asettumaan minne halusi.
"Ai..", hän sanoi hymyillen, "kiva.."
Poika potkaisi kenkänsä jalastaan ja kaivoi toisen koulupukunsa kaapistaan. Se oli vähän sotkuinen, sillä oli menossa jo pesuun. Kyllä se kuitenkin tämän mutaisen voitti. Sitten poika käännähti taas tyttöön päin ja hymyili.
"Mulla ei mene kauaa", hän sanoi, "sä voit tutkia täällä ihan rauhassa. Tuskin Mattkaan pahastuu, vaikka sä hänen varastoillaan kävisitkin."
Hän virnisti. Ehkä Matt lievästi sanottuna pahastuisikin, mutta ei tuo ikinä suuttunut Maxille. Sitä ajatellessaan Maxin kasvoille levisi virne, mutta tuskin tyttö sitä huomasi sillä hän oli jo melkein kadonnut kylpyhuoneeseen.

Max vaihtoi vaatteensa hyvin nopeasti. Sitten hän alkoi taistella hiustensa kanssa. Kampasi ne huolella ja käytti vähän turhan paljon lakkaa. Välillä hänen oli pakko hiljentyä kuuntelemaan mitä Dean mahtoi huoneessa tehdä. Lopulta hän sai kuitenkin otsatukkansa laitettua. Muiden hiusten päälle oli helppo vetää karvalakki, joka ei onneksi vaurioitunut kaatumisessa.

Vihdoin Max oli valmis. Hän astui ulos vessasta ja virnisti Deanille.
"Mä olen valmis", hän sanoi, "miltä näyttää?"
Hän nauroi ja katseli ympäri huonetta varmistaakseen ettei tyttö ollut ihan koko huonetta tuhonnut.
"Kai sulla on vielä aikaa jäädä.. juttelemaan", poika virnisti ja väläytti vielä hurmurihymyn, joka tuli häneltä hyvin luonnostaan jokaiselle kauniimman sukupuolen edustajalle.

[telescope]

Dean tarkasteli huonetta arvioivasti. Hän ei tiennyt missä osassa huonetta olivat Maxin tavarat ja missä tämän huonetoverin, vai oliko edes mitään sellaista järjestystä. Hän yritti olla valuttamatta vettä vaatteistaan, mutta totesi ne jo sen verran kuivuneiksi, ettei siihen paljon yrittämistä tarvittaisi. Dean hymyili vielä pikaisesti Maxille, kun poika lähti vaihtamaan vaatteitaan. Hän ihmetteli yhä mitä teki täällä, kun olisi voinut yhtä hyvin käyttää lintsausajan hyväkseen laittamalla oman ulkomuotonsa kuntoon huoneessaan.

Jäätyään yksin Dean käytti tilaisuutta hyväkseen ja hiustensa tilasta huolestuneena rupesi haromaan käsin pehkoa ojennukseen. Samalla hän seilaili päämäärättömänä ympäri huonetta ja räpläsi ja tutkiskeli lähestulkoon jokaista vastaantulevaa esinettä. Välillä hän seisahtui kuulostelemaan Maxin tekemisiä. Huone oli melko lailla sellainen, kuin Dean oli kuvitellutkin, eikä sen kätköistä nopealla tutkimisella näyttänyt paljastuvan mitään suuria salaisuuksiakaan.

Kun Max palasi, Dean seisoskeli viattoman näköisenä keskellä huonetta.
”Paremmalta ku äsken”, hän vastasi hymyillen, kun poika kysyi miltä näytti, ja toivoi sen kuulostavan jollain tapaa järjelliseltä. Ilmeisesti ulkonäkö ei ollut Maxille aivan yhdentekevä seikka, päätellen siitä, kuinka hän oli laittanut tukkansakin.
”Joo, kyllä mä voin jäädä.. juttelemaan”, Dean sanoi naurahtaen vilkaistuaan kelloa, ja vastasi pojan hymyyn omalla hurmaavimmalla hymyllään.

[eww luulenko omiani vai jummaako tää mun osalta vähän paikoillaan kenties.]

[Cerwel]

Dean seisoi liiankin viattoman näköisenä keskellä huonetta ihan kuin ei olisi koskenut mihinkään. Olihan Max antanut tytölle luvan tutkia paikkoja. Kunhan ei varastanut mitään. Eikä toivon mukaan löytänyt mitään mörköjä kaapista. Max ei ollut ihan varma, mitä tyttö olisi voinut löytää, mutta saattoihan hänellä olla varastoissa vaikka mitä, vaikkei itse edes muistanut. Tytön hymystä päätellen, tuo ei ollut löytänyt ainakaan mitään niin hirveää, että se olisi hänet säikäyttänyt pois.
"Kiitos", Max sanoi hymyillen ja istui sängylleen. Hän viittasi tyttöä istumaan minne halusi.
"Okei.. puhutaan", hän naurahti. Miksi kaikki toistivat sitä ihan kuin se olisi joku vitsi? Tottakai he puhuisivat. Mitä muutakaan he voisivat tehdä? Max pudisteli kuvitteellisesti päätään ajatuksilleen ja kääntyi taas Tyttöön päin.

"Hei.." hän sanoi yhtäkkiä ja virnisti, "kun sä kerran olet taiteen asiantuntija, haluisitko sä nähdä pari maalausta ja arvostella ne?"
Idea ilmestyi hänen päähänsä ihan yllättäin, mutta tuntui hyvältä ajatukselta. Max nousi sängyltä ja kaivoi laatikon sänkynsä alta. Sieltä hän otti kolme rullattua paperia ja laski ne sängylleen. Hän vilkaisi nopeasti Deania ja avasi sitten ensimmäisen. Se oli sumuinen kaupunkimaisema. Kuvan keskellä oli kolme lasta, jotka kiipeilivät aidalla ja heidän takanaan oli hämärä, mutta tuhansien valojen täplittämä kaupunki. Max katseli sitä hetken hiljaa, vaikka oli tietenkin nähnyt sen tuhannesti ennenkin. Sitten hän kääntyi Deaniin päin.
"Mitä pidät?" hän kysyi hiljaa ja pelkäsi jyrkkää eitä. Samalla hän kuitenkin arveli ettei tyttö haukkuisi maalausta, vaikka pitäisikin sitä ihan karmeana.
"Sano rehellisesti, jos se on ihan hirveä", hän sanoi virnistäen, "mä en suutu." Oikeastaan hän saattaisi loukkaantua sellaisesta, muttei tietenkään näyttäisi sitä tytölle.
"Tämä on kaikkien maalausten teema", hän jatkoi, "hämärä kaupunki. Ne on surullisempia kun mun maalaukset yleensä."
Poika kosketti varoen maalipintaa ja hymyili Deanille.

[telescope]

Hetken epäröityään Dean istui Maxin viereen sängylle. Hän ei edes tullut ajatelleeksi, että hänen vaatteensa luultavasti kastelisivat sängyn. Dean oli otettu, kun Max halusi esitellä hänelle maalauksiaan.
"No en mä oikeen osaa mitään järkevästi arvostella. Mutta kyllä mä ne nähdä haluan", Dean sanoi aurinkoisesti hymyillen. Hän odotti, että Max oli saanut paperikääröt esille ja rullannut ensimmäisen auki. Dean tarkasteli maalausta ilme vakavana. Hän piti siitä enemmän kuin kovasti, sen aiheessa ja toteutuksessa oli jotain todella kaunista. Maalausjälkikin oli taidokasta. Max oli selvästi lahjakas, lahjakkaampi kuin Dean oli edes osannut odottaa.

Tyttö katseli kuvaa hiljaisena, hän ei heti vastannut Maxille mitään. Jostain syystä hän halusi pitää poikaa hetken jännityksessä. Hänellä ei ollut mitään pahaa sanottavaa Maxin taidonnäytteestä, mutta hän ei myöskään osannut päättää mitä sanoja voisi käyttää kuvaamaan sitä. Lopulta hän väläytti kasvoilleen leveän hymyn ja käänsi katseensa Maxiin.
"Tää on tosi upea", hän sanoi rehellisesti. "Tosi... vangitseva. Tai jotain." Dean ei voinut olla hipaisematta kevyesti maalauksen taustan usvaista kaupunkimaisemaa sormenpäillään. Hän kuitenkin vetäisi nopeasti kätensä pois - eihän hän itsekään halunnut muiden tökkivän turhaan valokuviaan ja jättävän niihin sormenjälkiä. Dean vilkaisi Maxia anteeksipyytävästi.
"Sä olet taitava", Dean sanoi. "Taitavampi kuin mä ajattelin."

[Cerwel]

Max odotti melkein henkeään pidätellen Deanin vastausta. Hän huokaisi helpotuksesta tytön hymyillessä. Poika hymyili varoen, mutta odotti yhä vastausta jännittyneenä.
"Oikeesti?" hän kysyi ja innostui ehkä vähän liikaakin. Poika virnisti ja hypisteli maalauksen kulmaa. Sen yhä käsittelemättömästä pinnasta läti vähän väripölyä hänen sormiinsa ja poika veti äkkiä kätensä pois. Kohta hän kuluttaisi maalaukseen valkoiseen kulman eikä hän ikinä löytäisi samallaista täydellistä tummanharmaata, jota sai sekoittaa lievästi sanottuna kauan.
"Kiitos", hän sanoi ja hymyili tytölle, "siitä tuli vähän liian synkkä.. ja en loppujen lopuksi tykkääkään tästä talosta, kun se on isompi kuin nuo muut.. ja tästä taivaasta tuli liian tumma.."
Eihän omien taulujen virheistä kattanut paasata. Kyllä Max sen tiesi oikein hyvin. Ei kukaan kuuluisa taidemaalarikaan olisi menestynyt, jos olisi esitellyt taulujen virheitä hyvien puolien sijaan. "Mut oikeastaan.. tämä onnistui ihan hyvin", hän sanoi hiljaa ja hymyili Deanille.

"Haluatko nähdä nämä muutkin?" hän kysyi ja levitti vastausta odottamatta kaksi muutakin paperia sängylle. Molemmat olivat kaupunkimaisemia. Ensimmäisessä oli kitukasvuinen puu, jonka alla istui pieni tyttö. Sen takana näkyivät kaupungin valot. Toisessa oli meri ja aallot, jotka löivät kalliota. Kallion reunalla oli aita, johon nojasi kaksi lasta. Max katseli taulujaan ja Deania kysyvästi.
"Niiden kuuluisi oikeastaan olla näin", hän sanoi ja asetteli paperit uudelleen. Puutyttö ensin, sitten meri ja viimeisenä aidalla leikkivät lapset.
"Olisi muuten kiva nähdä joskus sun valokuviasi", poika sanoi, "niitä on pakko olla enemmän kuin ne jotka näytät luokassa."
Hän hymyili ja katseli taas maalauksia, kuin etsien niistä uusia yksityiskohtia, vaikka oli aika varma että tunsi niistä jokaisen.

[telescope]

"Joo, ei mulla ole mitään syytä valehdellakaan", Dean sanoi virnistäen ja ihaili vielä hetken Maxin maalausta. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi kahteen avaamattomaan paperirullaan. Ennen kuin hän ehti sanoi niistä mitään Max alkoi luettelemaan työnsä huonoja puolia.
"Älä nyt niitä vikoja etsimällä etsi. Et sä tule menestymään jos kuljet listaamassa sun töidesi ei-niin-hyvin onnistuneita osia. Muuten sulla on kyllä mun silmissä hyvät mahollisuudet päästä pitkälle." Dean naurahti hyväntahtoisesti. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi toisten maalausten suhteen, kun Max kysyikin sattumalta halusiko hän nähdä ne.
"Haluan tietysti", tyttö vastasi, mutta toinen oli jo alkanut rullaamaan kääröjä auki.

Nämä kaksi työtä olivat vähintäänkin yhtä hienoja kuin ensimmäinen, ja Deanin hymy vain leveni entisestään. Aiheet olivat samankaltaiset kuin edellisessäkin.
"Vau. Mä en tiedä mitä muuta mä voisin sanoa", Dean sanoi Maxin järjestettyä maalaukset oikein. "Noi on mielettömiä, vaikken mä tosiasiassa paljoa maalaustaiteesta tiedäkään." Punapää katseli tarkkaan tummansävyisiä töitä etsien niistä yksityiskohtia.
"Ehkä sä joskus vielä saatkin nähdä", Dean sanoi valokuvistaan salaperäinen hymy kasvoillaan. "Katotaan nyt."

[Cerwel]

Max hymyili.
"Kiitos", hän sanoi. Poika vauhtoi parempaan asentoon sängyllä ja antoi Deanin katsella maalauksia.
"Kyllä män sen tiiän", hän myönsi, "arvaa vaan kuinka monta kertaa olen kuullut ton. Sitä on silti vaikee noudattaa. Mä ainakin suhtaudun hemmetin kriittisesti kaikkiin mun töihin. Pitäis pysyy hiljaa, mut.."
Poika virnisti

Max vilkaisi Deania nopeasti, taas jännittyneenä.
"Kiitti", hän sanoi taas ja hymyili tytölle ihan oikeasti kiitollisena, "kyllä sulla kuitenkin on jotain silmää taiteelle. Miten sä muuten ottaisit niin hyviä kuvia?"
Poika avasi yöpöytänsä laatikon ja löysi sieltä nopeasti etsimänsä suklaalevyn. Hän oli suklaaholisti. Suklaata piti aina olla varastoissa. Sitä oli myös hyvä tarjota mukaville vieraille.
"Se olis mahtavaa", poika sanoi samalla, kun avasi levyn ja tarjosi sitä tytölle, "haluatko? Kiitokseksi siitä että ylipäänsä tulit seuraan."
Hän hymyili ja taittoi itselleen yhden rivin suklaata. Ensin hän kuitenkin siirsi maalaukset lattialle turvaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Max tahrisi teoksiaan suklaalla.