Kaunotar & hirviö

[bubblegay]

// agi ja lucy :D //


Seiji ei ollut koskaan pitänyt koulusta. Ei ainakaan Japanissa. Jokin siinä touhussa oli ahdistavaa ja liian kontrolloivaa, jokin vei jatkuvasti hänen henkilökohtaisen vapautensa pois. Lisäksi koulu ja muut oppilaitokset olivat hänen mielestään varmin sekä toimivin tapa tappaa kenen tahansa viimeinenkin luovuuden hitunen. Koulu oli toki hyväksi, mutta se olisi voinut joskus ottaa oppilaan henkilökohtaiset tarpeet paremmin huomioon.

Siitä huolimatta, ettei hän ollut nauttinut juurikaan yhdestäkään menneisyyden oppilaitoksistaan, Seijin keskiarvo oli korkea. Hänen suorituspaineensa olivat aina olleet täysin omaa luokkaansa. Kun kaikista veljistä oli tullut lääkäreitä ja lakimiehiä, halu menestyä ja todistella itseään kasvoi entisestään. Seiji ei nauttinut opiskelusta missään määrin, mutta oli siinä tehokas ja ilmeisesti myös hyvä. Vaikka hän ei ollutkaan poikkeuksellisen älykäs, tarpeeksi hyvät oppimismenetelmät ja muistisäännöt varmistivat sen, että hän pystyi tavallisessa koulussa saamaan keskiarvonsa nousemaan yli yhdeksikön. Saint Walden'sissa asia saattaisi hyvin muuttua: karateharjoitukset lisääntyisivät ja itse kouluaineet vaikeutuisivat. Pitäisi vain opetella rentoutumaan.

Hänen käsityksensä mukaan ei ollut mitenkään harvinaista, että huippukouluun saapui oppilaita kesken lukuvuoden. Se oli jossain määrin helpottava tieto, mutta kun Seiji tajusi, että Saint Walden'sin oppilasmäärä oli harvinaisen pieni, hänen helpotuksensa haihtui ilmaan. Hän ei halunnut kiinnittää huomiota, vaikka ei varsinaisesti sosiaalisia tilanteita inhonnutkaan. Huomion mukana tulisi turhia kysymyksiä ja vielä turhempia ihmisiä. Tämän vuoksi Seiji huomasi olevansa hermostunut, oikeasti hermostunut astellessaan ensimmäiseille tunnilleen.

Tiistaiaamuisin kielten luokassa opiskeli englannin ryhmä. Se oli eräänlainen tukikurssi, jossa edistyneemmät vieraana kielenä sitä opiskelevat ja muihin opiskeluihin liittyvää tukea tarvitsevat harjoittivat englantiaan. Seiji ei tiennyt, oliko kurssi sittenkin hänelle liian vaikea – hänen keskusteluenglantinsa oli hyvä, mutta kaikki muu tuntui menevän yli hilseen. Saint Walden'sin kielikurssit olivat jo muutenkin täysin omaa luokkaansa, ja tukikursseillekin oli monia eri asteita.

Hän saapui tunnille ajallaan, reppu mukanaan. Se varmaankin riittäisi. Seiji tiesi keräävänsä pari katsetta, olihan kurssi pyörinyt jo jonkin aikaa ja kaikki suunnilleen tiesivät, keitä ennestään oli mukana. Hän pelkäsi joutuvansa välttämään katsekontakteja ja keskustelunavauksia, mutta kaikki oppilaat tuntuivat olevan perinteisen apaattisia ja kulkevan laput silmillään. Silloinkin, kun heidät päästettiin luokkaan.

Seiji valitsi itselleen paikan sivummaisimman rivin keskiosista, yhdeltä tyhjältä paikalta. Hänen edessään istui mustahiuksinen, silmälasipäinen poika, takanaan taas lettipäinen tyttö. Viereen tuli muita hieman virkeämmän oloinen brunette, johon Seiji ehti kiinnittää huomiotaan lähinnä silmäkulmastaan samalla, kun avasi kirjansa.
“Hyvää huomenta”, oppilaitakin apaattisemman oloinen opettaja (tai professori) tervehti matalasti, saaden vastauksekseen ilmeisestä uupumuksesta huolimatta hämmentävän kirkkaan vastauksen.
Seuraavaksi taululle ilmestyivät edelliset läksysivut ja esseetehtävän palautuspäivä. Seiji ehti luulla olevansa jo pelastunut, mutta sitten opettaja otti esille lapun, joka vaikutti olevan nimilista.

“Jatkamme nimenhuudolla. Luokassa on myös uusi oppilas, Seiji Shinoda, joka saapui tällä viikolla Japanista. Tervetuloa.”
Kyllästynyt ääni ei ollut kovin tervetulleeksi toivottava, ja opettaja siirtyi ilman suurempia koruttomuuksia nimenhuutoon. Seiji veti henkeä ja rentoutui tuolissaan.

[Agitha]

Oli hieman hullunkurista, että Lucy oli joutunut englannin tukikurssille. Kurssi oli tarkoitettu pääasiassa idiooteille tai englantia toisena kielenään puhuville, ja hän oli pesunkestävä britti sekä kansallisuudeltaan että verbaalisesti. Lisäopetuksesta ei kuitenkaan useimmiten ollut haittaa, eikä Lucylla ollut tapana loukkaantua pienistä, joten hän istui luokassa odottamassa tunnin alkua ulkomaalaisten seurassa hyvillä mielin. Kerrankin hän saattaisi loistaa luokan kirkkaimpana tähtenä, sillä hänellä oli äidinkielen etulyöntiasema.
Miksi Lucy sitten istui opiskelemassa englannin perusteita? Se oli hassu pieni tapaturma.
Saint Walden's oli vaatelias koulu, ja työntäyteisten oppituntien lisäksi tarjosi oppilaille runsaasti kotitehtäviä vapaa-ajan vietteeksi. Lucy, joka ei ollut joukon terävin veitsi, joutui työskentelemään kovasit pysyäkseen tahdissa mukana, joten useimmiten hän istui työpöytänsä ääressä myöhään yöhön. Koeviikkoina yöunet jäivät vain muutamaan tuntiin, joten ei ollut ihmekään, että hän oli uupunut aina silloin tällöin. Ja uupuneena hänen keskittymiskykynsä herpaantui helposti. Tällä kertaa puolivillaisesta keskittymisen seurauksena Lucy oli kirjoittanut englannin aineensa ranskaksi jo toista kertaa saaden englannin opettajan polttamaan päreensä lopullisesti. Aine oli ollut harvinaisen hyvä, eikä ranska ollut Lucyn vahvin kieli, mutta selittelyt eivät olleet kelvanneet opettajalle. Rangaistukseksi Lucy oli joutunut ottamaan englannin tukitunteja - ja siinä hän nyt istui.
Ryhmä oli jo suunnilleen tuttu, joten Lucy huomasi välittömästi uuden oppilaan, joka astui luokkaan. Hän tuijotti tulokasta uteliaan ystävällisesti ja hymyili iloisesti, kun tulokas istui hänen viereensä tyhjälle paikalle.
Opettaja suvaitsi saapua luokkaan suunnilleen samaan aikaan uuden oppilaan kanssa, ja Lucy valpastui hieman. Hän vastasi opettajan huomenien toivotukseen, vaikka olikin jo melkein lounasaika.
Tunti alkoi normaaliin tapaan. Lucy merkitsi huolellisesti ylös opettajan kirjoittamat päivämäärät ja sivunumerot, sillä hän ei varmasti muistaisi niitä ulkoa. Hän ehti jo plärätä esiin edellisen tunnin läksyjen tehtävät, mutta opettaja ei siirtynytkään tehtävien tarkistukseen jo tutuksi käyneen kaavan mukaan.
Sen sijaan hän esitteli heille uuden oppilaan.
Whoa! Japani oli kaukana. Lucy vilkaisi vieressään istuvaa poikaa toistamiseen ystävällisesti ja hieman myötätuntoisesti. Japanissa ei puhuttu englantia, joten uuteen kouluun siirtyminen mahtoi olla raskasta. Lucy ei ainakaan olisi pärjännyt hetkeäkään japanilaisessa koulussa.
"Neiti Wilman?" opettaja kutsui nimenhuudon yhteydessä, ja Lucy valpastui taas.
"Paikalla!"
"Opastakaan herra Shinodaa tämän tunnin ajan. Voitte tarkistaa edellisen tunnin läksyt yhdessä. Nyt jatkamme opetusta..."
Lucy hymyili innostuneesti saadessaan tämän erityisen kunnian, ja siirsi pulpettinsa kiinni toisen pulpettiin.
"Hei", hän tervehti hiljaa, ja yritti vaikuttaa mahdollisimman ystävälliseltä, jotta toinen ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi.
"Onko sinulla jo kirjat? Tässä on viime tunnin läksyt. Voit kopioida minulta jos haluat."
Vaikka Lucy yritti puhua hiljaa, opettaja vilkaisi häneen paheksuen, ja tyttö madalsi äänensä kuiskaukseksi.

[bubblegay]

Opastaja? Tunnin ajaksi?

Seiji kääntyi katsomaan kulma lievästi kohonneena tyttöä, joka jo valmiiksi istui hänen vieressään. Hän näytti siedettävältä, mutta jokin hänen koiranpentumaisen innostuneessa olemuksessaan oli luotaantyöntävää. Seiji ei pitänyt ihmisistä, jotka poukkoilivat paikasta toiseen ja hymyilivät aina leveästi kuin hangon keksi. Heissä oli jotain epäilyttävää. Ystävien kanssa hyperaktiivisuus ja riehuminen menivät vielä, mutta tuntemattomien ihmisten kohdalla se oli epäilyttävää. Iki-iloiset ihmiset salasivat aina jotain pirteytensä taakse, ja joskus ulkokuoren takaa saattoi paljastua todellinen hermoraunio.

Wilman, mikä hänen etunimensä ikinä olikaan, ei tosin vaikuttanut potentiaaliselta psykopaatilta. Oikeastaan hän vaikutti onnellisen normaalilta ja tyhjäpäiseltä naisenalulta. Se sai Seijin rentoutumaan: Wilman ei tuntunut olevan sitä tyyppiä, jonka kanssa voisi syntyä ongelmia. Syy sille, miksi hän oli huippulahjakkaiden oppilaiden koulussa, jäi tosin pimentoon. Hän oli kuitenkin englannin tukikurssilla ja silti selvästi syntyjään britti. Matemaattiset lahjat tai yleisnerouskaan eivät näkyneet ainakaan päälle päin. Ehkä liikunta- tai taidelinja? Hän oli kehonsa rakenteelta solakka, tietyllä tavalla siro, mutta mitään oli hankala arvioida pulpetin ääressä hämärässä, tomuisessa luokkahuoneessa.

Yhtä kaikki, Seiji joutui keskittymään Wilmanin sanoihin tehokkaasti, jotta pysyi kärryillä hänen puheessaan. Englanti oli päivittäisellä keskustelutasolla helppo kieli, mutta jostain syystä vaaleahiuksisen pojan oli silti hankala saada selvää ihmisten puheista. Hän meinasi jatkuvasti vastata japaniksi tai muuttaa lauserakenteitaan omaa äidinkieltään vastaavaksi. Kieli tuntui suussa suurelta ja turralta, teki lausumisesta vaikeaa ja sai Seijin tuntemaan olonsa avuttomaksi.

Tuskailuistaan huolimatta hän nyökkäsi Wilmanin ehdotukselle. Läksyjen kopiointi voisi kaiketi auttaa, mikäli hän haluaisi tietää, mitä aiemmilla tunneilla oltiin tehty.
“Kiitos”, hän vastasi matalasti, tietämättä oliko soveliasta ilmehtiä – niinpä hän päätyi nostamaan kasvoilleen rauhallisen, hillityn hymyntapaisen.
Wilman oli siirtänyt pulpettinsa kiinni Seijin omaan, ja poika otti tilaisuudesta vaarin, vetäen tytön läksypaperit eteensä. Kirjaimet vilisivät silmissä, ja hän koitti toistaa niitä äänettömästi huulillaan samalla, kun otti kynän ja alkoi jäljentää sanoja paperille. Kuinka paljon hän ymmärsi, se oli täysin oma lukunsa. Puhe englanniksi meni vielä, eikä sekään kovin sujuvasti, mutta kirjoitus oli täysin oma lukunsa.

Opettajan ääni sai Seijin kohottamaan päänsä. Se oli äsken kuulunut taustalla eräänlaisena valkoisena kohinana, mutta jokin sävyn muutoksessa sai hänet kiinnittämään taas huomionsa varsinaiseen opetukseen.
“Kääntäkää kirjassa oleva tekstilainaus ja analysoikaa se pareittain”, professori ilmoitti kuivalla äänellä. “Neiti Wilman, ohjatkaa herra Shinodaa tehtävässä, kiitos.”
Hänen käskynsä oli ollut itsestäänselvyys, mutta kaiketi se oli parempi tuoda silti esille. Seiji katsoi kirjaansa ja sitten taululle kirjoitettuja sivunumeroita, avaten niteen ja etsien oikean kohdan. Hän katseensa liukui Wilmaniin (jolla ei vieläkään ollut etunimeä, vaikkei sellaista tarvittukaan) ja muuttui hieman kysyväksi. Hymyily lieni tämän tapauksen kohdalla sallittua, joten hän salli huultensa kaartua uudemman kerran. Ei tehnyt mieli puhua, mutta mimiikka kesken tunnin voisi olla turhankin hämmentävä näky.
“Sivu 86?” hän kysyi ilman hajuakaan siitä, oliko kyseessä varmistus, kehotus vai ehdotus. “En ole vielä kovin hyvä tässä, joten... joudut auttamaan minua. Paljon.”
Tekikö hän juuri kielioppivirheen? Varmasti teki.

[Agitha]

"Eipä mitään", Lucy vastasi iloisesti hymyillen, kun poika otti vastaan hänen muistiinpanonsa ja ryhtyi kopioimaan lauseita kirjain kerrallaan. Lucy tunsi olonsa ylpeäksi, ikään kuin olisi kesyttänyt aran kulkukoiran, tarjonnut sille namupalan, ja syöttänyt sitä suoraan kädestä. Ulkomaalaiset olivat niin jännittäviä, eikä koskaan voinut olla varma, mitä heidän kanssaan tapahtui seuraavaksi. Mistä tällainen käsitys oli peräisin, sitä Lucy ei muistanut eikä edes ajatellut.
Lucy tuijotti kämmeneensä nojaten, kun Shinoda (tai joku sinne päin) muodosti sanoja huulillaan samaa vauhtia kuin kirjoitti. Kirjoittaminen näytti vaivalloiselta, melkein kuin toisen olisi pitänyt kopioida jokainen lyijykynän jälki erikseen.

Lucy havahtui ei niin kovin syvistä mietteistään kuullessaan nimeään kutsuttavan toistamiseen. Hän käänsi uteliaan katseensa opettajaan, ja vastaanotti seuraavan tehtävän reippaalla nyökkäyksellä.
Vaikka hän oli luvannut auttaa, Lucy ei edes vilkaissut omaa kirjaansa. Hän tuijotti Shinodan kirjaa pojan löytäessä oikean aukeaman nopeammin, kuin hän olisi osannut. Hän venytteli kaulaansa nähdäkseen, miltä tehtävänanto näytti.
Tehtävä vaikutti harvinaisen sekavalta, ja Lucy vilkaisi opettajaa kurtistaen kulmiaan. Arvon professori kierteli kuitenkin toisella puolella luokkaa, eikä eleelläkään osoittanut huomanneensa tytön epävarmaa ilmettä.
"Käännetään mistä kielestä mihin?" Lucy ihmetteli ääneen kohdistaen sanansa vieressään istuvalle pojalle, jos ei kenellekään muulle. "Englannista englanniksi? Ei siinä ole mitään järkeä."
Muutamat muutkin oppilaat näyttivät hieman hämmentyneiltä, ja kerrankin Lucy tunsi ettei ollut ainoa, joka ei tajunnut jotain. Hänen katseensa harhaili takaisin muistiinpanoihin, jotka Shinoda oli kopioinut. Ne olivat täynnä huolimattomuusvirheistä, jotka eivät selvästikään johtuneet siitä, etteikö poika olisi osannut kirjoittaa sanoja oikein, vaann siitä, että sanojen välistä puuttui kirjaimia. Lucy arveli sen johtuvan siitä, että poika oli joutunut kopioimaan jokaisen sanan kirjain kirjaimelta, ja se tarkoitti sitä, että...
"Ha-lu-at-ko, et-tä pu-hun hi-taam-min?" Lucy kysyi Shinodalta ääntäen kaiken hitaasti ja selvästi ikään kuin olisi puhununt kuulovikaiselle, mutta tehden sen niin vilpittömän ystävälliseen sävyyn, ettei sitä olisi voinut pitää pilkkana. "Ei hait-taa vaik-ka et o-saa, mi-nä o-pas-tan. Täs-sä sa-mal-la si-tä opitaan!" Kannustavan puheen kruunasi leveä ystävällinen hymy.
"Wilman, pidä pienempää ääntä!" opettaja komensi toiselta puolelta luokkaa, ja keskittyi taas erään ranskalaisen oppilaan opastamiseen.
"An-teek-si o-pet-ta-ja!" Lucy sanoi tapaan, joka oli unohtunut päälle muutaman edellisen lauseen vuoksi. Opettaja katsoi häneen kummaksuen, ja Lucy tirskui luoden katseensa taas Shinodaan.
"Tuo puhetapa jää päälle", hän hihitti typerästi, ja unohti huomaamattaan ääntää kaiken kuin vajaaälyiselle vanhukselle.
"No, mihin me jäätiin?" hän pohti ääneen, ja silmäili taas tehtävää. "Ai niin, siihen ettei me päästy minnekään. Ja se opettaja on taas tuolla", hän höpötti paremman seuran puutteessa ja huokaisi turhautuneesti, mutta hymyili heti perään. "Täällä tunneilla on vähän tällaista. En oikein tykkää tuosta opettajasta."
Joko Lucyn viimeisimmän lauseen vuoksi, tai aivan sattumalta, opettaja kiinnitti huomionsa heihin, ja tuhahti turhautuneesti.
"Wilman, sanakin vielä, ja te molemmat lennätte ulos luokasta!"
Lucy hymyili hieman nolona.
"Sori", hän sanoi puoliksi opettajalle ja puoliksi Shinodalle, joka oli joutunut sivulliseksi hänen ja opettajan väliseen kädenvääntöön.

[bubblegay]

Seiji ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa Lucya ja pitkään. Tytön käytös hymyilytti ja naurattikin vähän – Seijin kasvoille kohosi epäuskoinen virne, mutta päänsä sisällä hän varmistui siitä, että bruneten oli pakko olla tärähtänyt. Tai muuten vain päästään vajaa. Lucy oli tavallaan aika suloinen, ja muussa tapauksensa hänen tempauksensa olisi voinut olla loukkaava, mutta tyttö tuntui olevan tosissaan eskapaadinsa kanssa. Hän oli yksinkertaisesti liian viattoman oloinen vihattavaksi.

Lucyn palatessa tehtävään Seijikin terästäytyi. Hän ei tosin ehtinyt saada edes suunvuoroa, kun Lucy puksutti jo puheessaan eteenpäin ja sai osakseen jopa opettajan huomion. Kaksikko ei selvästikään tullut toimeen, mutta Seiji ei voinut varsinaisesti syyttää Lucya. Poika oli kyllä kasvatettu kunnioittamaan auktoriteetteja, mutta tämä kuiva haahka ei herättänyt kunnioitusta muuta kuin syveneviä ryppyjään kohtaan. Vaaleahiuksinen kohotti kulmiaan arvioiden kuullessaan olevansa itsekin lentämisvaarassa, mutta hyväksyi silti Lucyn vilpittömän kuuloisen anteeksipyynnön. Nimenomaan kuuloisen, mutta sillä hetkellä Seiji oli kyllästynyt spekuloimaan kaikkia reaktioita ja ilmeitä ympärillään.

“Ei se mitään”, poika kohautti olkiaan. “Te ette taida tulla toimeen?”
Se oli aika itsestäänselvä kysymys. Hän kuitenkin koki kohteliaaksi tiedustella asiaa edes jollain tavalla ennen kuin teki johtopäätelmiä. Seiji nojasi taemmas tuolissaan ja vilkaisi kirjaa edessään, kääntäen sivua.
“Mitä tehdään tämän kappaleen kanssa?”
Tehtävänanto oli ollut omituinen, mutta kaiketi heidän kannatti lukea se ääneen.

Ajatus ei varsinaisesti innostanut. Seijillä oli muutenkin koko ajan itsetietoinen olo ääntämyksestään. Kaikki kuulosti jatkuvasti väärältä ja kerta toisensa jälkeen hänen teki mieli lyödä päätään seinään tehdessään virheitä lausumisen kanssa. Englanti ei vain tuntunut sujuvan. Lucy ei onneksi vaikuttanut olevan kriittisin mahdollinen keskustelukumppani, joten Seijin ylpeys kesti pienet kolaukset. Tyttö oli muutenkin englannin tukikurssilla. Hän oli britti, ei hänen olisi kuulunut olla siellä!

Ajatus iskostui Seijin päähän. Hän oli utelias, mutta kasvatettu kohteliaaksi. Nyt tavat alkoivat kuitenkin unohtua. Ei kukaan ollut vahtimassa, miten hän käyttäytyi.
“Miksi sinä muuten edes olet täällä? Tai siis, olet kuitenkin natiivi.”
Pään kallistus ja kulman kohotus.

// trolololo saatan muokkaa tätä viel aamulla : (( //

[Agitha]

Sillä kertaa Lucy muisti tähyillä ympärilleen ja varmistaa, ettei opettaja kuullut hänen puheitaan.
"Kysytkin vielä", hän supisi Shinodalle ja näytti hetken aikaa nyrpeältä, kunnes muuttui taas omaksi aurinkoiseksi itsekseen. "En tiedä mikä tuolla on minua vastaan, mutta minä en pidä siitä, koska se ei pidä minusta. Ehkä se on rasisti ja vihaa minua, koska olen englantilainen", hän kuiskutti vilkuillen edelleen silloin tällöin olkansa yli varmistaakseen, että opettaja pysyi kaukana hänestä. Äkäistä professoria ei näkynyt, mutta se ei johtunut siitä, etteikö hän olisi ollut läsnä. Hän istui luokan edessä pöytänsä ääressä, eikä suinkaan Lucyn takana, kuten vilkuilusta olisi voinut päätellä. Kuten tavallista, Lucy ei ollut aivan tilanteen tasalla.
Kun Shinoda sanoi sanan "natiivi", Lucy tyrskähti hyväntahtoisesti pidätellessään naurua.
"Natiivi?" hän toisti. "Ei se ole mikään sana!"
Mitähän Shinoda oli yrittänyt sanoa? Asiayhteydestä Lucy päätteli terävästi, että kyse saattoi olla hänen suonissaan virtaavasta puhtaasta englantilaisverestä. Olihän hän paikallinen, sukulaisjuuriaan myöten englantilainen, mutta...
Mutta hei! Lucy jäätyi hetkeksi muistaessaan, että natiivi saattoi sittenkin tarkoittaa jotain. Mutta mitä? Alkuperäiskansalaista?
"Ooh!" hän huokaisi oivaltaessaan tehneensä taas virheen. "Natiivi on sana!"
Hän käänsi katseensa Shinodaan, jonka olemassaolon hän oli jo ehtinyt unohtaa hetkeksi, ja hymyili hieman nolostuneena.
"Anteeksi, väärä hälytys!" Kuten Lucy yleensäkin, hän onnistui kääntämään koko kömmähdyksen parhain päin, ja jatkoi heti perään: "Mutta tämähän tarkoittaa, että puhut parempaa englantia kuin minä", hän julisti innoissaan, ja osoitti sormellaan itseään.
Sen jälkeen hän muisti, että sanaan "natiivi" oli myös liittynyt jokin kysymys.
"Äh, se johtuu vain siitä, että kirjoitin kaksi englannin esseetä ranskaksi. En tiedä miksi, en edes ole hyvä ranskassa! Yritin selittää opettajalle, että se oli puhdas vahinko, mutta hän ei uskonut. Rangaistukseksi istun täällä", hän höpötti muistettuaan, mitä Shinoda oikeastaan oli kysynyt. "Ei tämä ole edes paha rangaistus, parempi kuin jälki-istunto! Tosin tuosta haahkamaisesta opettajasta en tykkää, mutta ei se haittaa. Jos en halua nähdä häntä, voin vain laittaa silmät kiinni!"
Lucy demonstroi selviytymiskeinoaan sulkemalla silmänsä. Kun hän seuraavan kerran avasi ne, opettaja seisoi hänen edessään. Lucy hymyili viattomasti, mutta yritys ei mennyt läpi.
"Neiti Wilman. Herra Shinoda. Ulos luokasta. Nyt heti."
Käsky tuli niin vihaisesti, että Lucy katsoi parhaaksi totella. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa kysyäkseen, pitikö hänen ottaa tavaransa mukaan, mutta opettajan vihainen mulkaisu vaiensi hänet. Varmuuden vuoksi hän heilautti laukkunsa olalleen, ja luikki ulos luokasta mahdollisimman nopeasti, jottei ärsyttäisi opettajaa enempää. Ei se hänen hyvää tuultaan riittänyt pilaamaan, mitä nyt oli harmillinen takaisku. Ja ainakaan häntä ei rankaistu yksin!