Next time I promise we'll be perfect.

[loveliina]

//CHET-MAN BRUDDA HIÄÄÄÄ ja bubble kans ja sit kaikkee kivaaa ♥//

Samvais istui hiljaa paikoillaan tuolilla, taulunsa edessä. Tämän ilme oli kovettunut ja kylmä, katse lasittunut pingoitetulle kankaalle, jolla tämä ei nähnyt enää mitään. Lamppu oli juuri sammunut, sen kai palettua loppuun, ja ainoa valonlähde tuli käytävästä, jonne ovi oli raollaan. Sam ei tehnyt elettäkään mihinkään suuntaan, tilanne oli jo muutenkin tarpeeksi paha. Oli vain parempi, ettei tämä nähnyt maalaustaan. Sillä se oli pelkkää paskaa. Joka ikinen veto pensselillä oli vienyt jo valmiiksi pilalle mennyttä roskaa lähemmäs suurempaa roskakasaa.
Sam oli aavistellut pahaa jo viime kuvaamataidon tunnilla. Aihe oli ollut "Mieleni maisema". Kaikki oli alkanut, kuin minkä tahansa maalauksen kanssa, aivan normaalisti. Sekunnit ja minuutit olivat tuntuneet samalta, ja kaikki mitä huoneessa oli ollut oli vain maali ja Sam. Mutta jokaiselta sekunnilta kaikki vain kiertyi ahtaammalle solmulle pojan ympärille. Ja kun tuntien rajoittama aika oli lopussa, ja oli pakko jatkaa seuraavalle tunnille, Sam oli alkanut menettää toivoaan. Miksi kaikki oli menossa niin lahjakkaasti perseelleen?

Ajatus työstä, joka odotti samanlaisena tuhon alkuna häiritsi Samia liikaa. Se pyöri tämän mielessä nukkumaanmenoon saakka, jolloin tämä ei enää kestänyt.
Sam oli oppinut vuosien varrella kuinka tiirikoida sivurakennuksen ovi. Tälle oli tullut tavaksi taivuttaa sääntöjä sen verran omaksi hyödykseen, ettei hiljaisuuden jälkeen pihalla hipsiminen, oven tiirikoiminen, tai kuvataideluokissa oleskelu luvatta tuntunut enää missään. Mutta taulun näkeminen tuntui, paljonkin. Se oli ruma. Se oli hirveä, ja silti. Samvaisin kätten työtä. Poikaa puistatti katsoa sitä. Se oli korjattava, se täytyi saada pyyhittyä pois tai maalattua päälle tai jotain. Noin se ei voinut jäädä.

Oli kulunut useampi tunti ennenkuin Samin hermo alkoi pettää. Mikään ei auttanut, ei mikään. Tämä kääri vaaleansinisen pyjamansa hihoja noustessaan vielä kerran etsimään jotain, mitä vain, tarvikehyllystä. Tämän tutkiessa tarkkaavaisesti maalien värisävyjä, se osui pojan kämmeneen kuin kaikki olisikin tarkoitettu niin.

Muste.

Kaiken peittävä, musta, muste. Enempää ajattelematta Sam kiersi purkin auki ja katsoi sen peittävää voimaa silmiin. Pieni hymy kiiri tämän kasvoille, totta kai. Muste, miksei Sam sitä aiemmin keksinyt. Tämä kääntyi kannoillaan ja katsoi maalausta. Se ei voisi tehdä enää mitään, ei mitään, muste saisi syödä sen kokonaan.
Mutta vaikka kuinka paljon mustetta roiski tauluun, jokin kohta siitä jäi peittymättä, se ei koskaan suostunut luovuttamaan. Samin kädet, kasvojen laidat, pyjaman hihat, kaikki olivat pian musteet peitossa, mutta työ ei.
Lopulta Samvaisin viimeinenkin hermooli katkennut. Poika heitti avonaisen mustepullon kaaressa vasten seinää musteen levitessä lattialle ja pinnoille, ja pian valo pimeni, jättäen tämän istumaan yksin, hiljaa tuolilleen taulun eteen.

Käytävältä tulviva valo osui tämän jalkaan ja osaan taulua, mutta Sam ei liikkunut. Kaikki toivo oli menetetty.
"Ei vittu mä oon paska."

[bubblegay]

Chetillä oli harvoin typerä olo. Oikeastaan hänen olisi varmaan kuulunut tuntea olonsa idiootiksi useammin, mutta se ei vain koskaan saavuttanut häntä. Hän jatkoi elämäänsä iloisesti myös mokien ja tyhmien tekojen jälkeen, joko jaksamatta välittää tai edes tajuamatta, mitä oli tapahtunut. Lisäksi hän harvoin harkitsi asioita kunnolla etukäteen vaan harrasti oivaa jälkiviisautta sen jälkeen, kun oli taas kerran onnistunut hankkimaan itsensä ongelmiin tavalla tai toisella. Mutta nyt, kerrankin, hän tajusi jo etukäteen tekevänsä jotain typerää ja kaikin puolin harkitsemattoman kannattamatonta.

Oikeastaan koko tilanteen logiikkakin oli naurettavan mitätön. Nyt oli yö, ja kaiken järjen mukaan hänen olisi kuulunut olla nukkumassa, joko omassa tai Renin huoneessa. (Adam-parka.) Mutta ei, hän hiippaili koulun sivurakennuksessa, säpsähtäen jokaiselle äänelle, jonka kuuli ja vilkuillen lähes hermostuneena ympärilleen. Hän katui kaikesta sydämestään sitä, että oli viikkoa aiemmin ryhtynyt selvästi tuhoontuomittuun vetoon siitä, kuka saisi vaahtokarkkinsa lentämään kauimmas. Chetin heittokäsi oli keskiverto, eikä hän millään pärjännyt vastustajalleen, joka harrasti pesäpalloa ja kuulantyöntöä. Ylpeyteen kompastui helposti.

Vedon panos? Häviäjän täytyi käydä yöllä sivurakennuksessa ja maalata jotain musiikin luokan seinään. Se ei ollut kovin fiksua, sillä vedossa olisi voinut saavuttaa paljon muutakin rahasta ruokaan. Koulun seinille piirteleminen taas ei johtanut muuhun kuin ongelmiin (Chetillä oli lupa käyttää vesiliukoisia värejä, mutta hänen täytyi ottaa ainakin kuva todisteeksi; siksi kamera oli puristunut tiukasti hänen kätensä ympärille). Mutta veto oli veto, ja nyt Chet suuntasi kohti kuvataiteiden luokkaa, aikomuksenaan käydä ryöstämässä itselleen värejä.

Ovi oli raollaan, ja hän kurtisti kulmiaan, kun kuuli räsähtävän äänen. Aivan kuin jotain olisi rikkoutunut. Mutta mitä? Olikohan jokin pudonnut luokassa? Hetken Chet jäi miettimään vähän matkan päähän ovesta, oliko äänen aiheuttanut joku vai jokin, kunnes kuuli hämmentävän lauseen.
”Ei vittu mä oon paska.”
Ääni oli etäisesti tuttu, mutta poika ei ehtinyt huomata asiaan säpsähtäessään kauttaaltaan. Hän ei ollut odottanut ihmisääntä, ja tunsi paniikin hetkeksi täyttävän jokaisen solunsa. Joku muukin oli paikalla! Valvoja!

Mutta valvojat eivät kiroilleet eivätkä sanoneet olevansa paskoja. Chet kurtisti kulmiaan ja päätti syöksyä tulta kohti, ottaen ratkaisevat askeleet lähemmäs luokan ovea ja työntäen sen auki. Luokka oli pimeä, mutta käytävästä tuleva valo valaisi sitä tarpeeksi, jotta Chet erotti jonkun istuvan tuolilla, edessään musteella tai muulla värillä roiskittu taulu. Hän tunnisti hahmon, ja avasi suunsa ennen kuin edes tajusi sitä.
”Sam?”
Kysymys oli hieman hämmentynyt. Samvais O'Donnel, kuvataiteen linjan oppilas ja Chetin tuttava. Pojan pyjama oli tahriintunut mustaksi ja tämän ilme oli niin synkkä, että se lähes pelotti. Mutta kaikkein kiinnostavin kysymys piili Chetin seuraavassa lauseessa.
”Mitä sinä teet täällä?”